Lukijan kysymys: Miten ohjata lapsia käsittelemään omat riitansa?

Hyvää uutta vuotta armaat!

Tämän vuoden eka artikkeli on vastaus lukijan kysymykseen siitä, miten auttaa lapsia opettelemaan konfliktien ratkaisemista.

”Miten ohjata lapset käsittelemään enemmän keskinäisiä riitojaan keskenään. Meilläkin kun on melkein 5 ja melkein 8-vuotiaat niin jotain varmaan osaisivat jo tehä ite. Omat yritykset on johtaneet vain entistä hullumpaan, esim. viime viikonloppuna A päätti leikata E: hiukset ja E tyyty vaan sanomaan, et älä ja istu paikoillaan ja anto toisen leikata. Sit kun kysyttiin, et mikset tullut vaikka sanomaan aikuiselle, jos et kerran halunnut ja A ei uskonut. Niin vastaus oli ”mutta tehän ootte sanonu ettei kaikesta saa tulla kantelemaan”. Nii… ”

Kiitos tästä kysymyksestä! Aika tuttua kauraa myös meidän huushollissa. 🙂 Ihan hiuksia ei ole vielä päästy leikkaamaan, mutta sitä keskinäistä selvittelyä kyllä riittää.

Toisaalta haluaa auttaa lasta itsenäistymään, ja toisaalta haluaa, että lapsi ei joudu kohtaamaan ongelmiaan yksin, siis silloin kun se ongelma on oikeasti vaikea ratkaista itse (vrt. tuo en halunnut, mutta toinen ei uskonut). Että haluaa auttaa toista oppimaan sellaista tervettä omien rajojen pitämistä, ja samalla toisen rajojen kunnioittamista. Ollaan niin sanotusti vanhemmuuden ytimessä.

Mä lähestyn asiaa taitojen näkökulmasta.

Konfliktinratkaisu, niinkuin mikä muukin tahansa taito, kehittyy lähikehityksen vyöhykkeellä. Se on tuossa allaolevassa kuvassa sininen, mukavuusalueen ja ”stressi, kriisi, kirosanat” -alueen välinen vyöhyke.

20141231-135351.jpg

Lähikehityksen vyöhykkeellä osaan jonkin asian ensin aikuisen tai muun taitavamman läsnäollessa ja hänen avullaan. Vasta tarpeeksi monen treenikerran jälkeen se onnistuu itsenäisesti. Ja välillä kun kuohahtaa, niin ne periaatteessa hanskassa olevat taidot voivat jäädä unholaan, ellei niistä ole tullut jo automaattisia.

Useimmissa konflikteissa kyse on ns. suunnitelmien yhteentörmäyksistä: minä halusin, että tapahtuu X, ja toinen halusi, että tapahtuu Y, mutta jostain syystä yhteisen toimintatavan löytyminen ei onnistunut.

Väkivallattomuuden ydintaitoja

Konfliktinratkaisutaidot ovat pohjimmiltaan väkivallattomuustaitoja.

Toisaalta konfliktinratkaisussa on tärkeää empatian, kuuntelemisen ja toisen huomioimisen taito. Se, että osaa suitsia omaa toimintaansa ja impulssiaan (vaikka nyt sitä toisen hiusten leikkaamisen intoa), jos se loukkaa toisen rajoja. Se, että osaa ottaa huomioon sen toisen ihmisen suunnitelman, toiveet ja tarpeet.

Empatian ja toisen huomioimisen taitoa voi tukea siinä konfliktia selvittäessä vaikka tällaisilla kysymyksillä:

  • Huomasitko, mitä toinen siinä tilanteessa halusi?
  • Pyysikö hän sinulta jotain? Vastasitko hänen pyyntöönsä?
  • Vaikuttiko hän siltä, että käytöksesi on hänestä kivaa vai kurjaa?
  • Kysyitkö häneltä luvan? Vastasiko hän sinulle?
  • Seuraavalla kerralla, kun tulee tällainen tilanne, niin mitä voisit tehdä, jotta varmistat, ettei toiselle tule kurja mieli sinun käytöksesi takia?

Toinen tärkeä taito on osata pitää omat rajansa: kertoa rehellisesti omista tarpeistaan ja sanoa EI silloin kun joku loukkaa niitä tarpeita. Osaa kertoa toiselle selkeästi oman suunnitelmansa, ja keskeyttää tilanteen jos sitä omaa suunnitelmaa ei huomioida.

Omien rajojen pitämisen taitoa voi tukea esimerkiksi tällaisilla kysymyksillä ja pohdinnoilla:

  • Miltä sinusta tuntui, kun toinen teki X?
  • Mitä olisit toivonut, että hän olisi tehnyt sen sijaan? Sanoitko sen hänelle ääneen?
  • Olisitko voinut poistua tilanteesta tai muuten lopettaa sen, jotta toisen käytös olisi loppunut?
  • Seuraavalla kerralla, kun joku tekee X, niin mitä voisi kokeilla, jotta se käytös loppuisi?

Vaikka olisi X, niin silti.

Lasten kanssa kahnauksissa on toisinaan niin, että molemmat ovat sekä loukanneet toista että itse pahoittaneet mielensä. Silloin mun mielestä on ihan äärimmäisen tärkeää, että ne molemmat mielen pahoitukset huomataan ja käsitellään.

Kyllä, sinulle tuli paha mieli kun toinen teki X. Silti ei saa tehdä Y, vaikka olisi kuinka paha mieli. Mitä voisi seuraavan kerran tehdä, jos toinen tekee X?

Siihen ”mitä voisi seuraavan kerran tehdä” -osastoon mä aina itse haluan laskea myös sen, että saa tulla sanomaan aikuiselle. Aina ei tarvitse itse osata ratkaista.

Ihan jo siksikin, että välillä aikuisillakin tulee tilanteita, joissa toien loukkaa mun rajojani eikä sille mene perille, vaikka mä sanon. Joku sanoo työpaikalla törkeästi, tai käy käsiksi juhlissa tai nakkijonossa, tai kuittaa ikävästi kesken perheillallisen. Ne on välillä vaikeita tilanteita aikuisellekin selvittää, ja siihen tarvitaan toisen apua.

Tämän takia mä haluan nostaa esiin sen, että kyse on väkivallattomuustaidoista. Väkivallan tunnistaminen on nimittäin usein todella vaikeaa, ennenkuin ollaan kriittisissä henkeä ja terveyttä uhkaavissa mittasuhteissa.

Väkivalta on kuitenkin nimenomaan sitä, että toinen ei kunnioita minun rajojani tai hyvinvointiani, ja sillä aiheuttaa minulle pelkoa tai ahdistusta.

Onko se väkivaltaa, kun lapsi leikkaa toisen lapsen hiukset ilman lupaa? En voi tämän kertomuksen pohjalta tietää. Jos se on sille kohteena olevalle ahdistavaa tai pelottavaa, niin silloin se on väkivaltaa.

Ja sen takia mun mielestä näissä konfliktinratkaisutaidoissa on tärkeää harjoitella sekä toisen huomioimista että väkivallatonta omista rajoista huolehtimista.

Toisen huomioimista siksi, että tietynikäisille lapsille (ja myös aikuisille, jotka eivät ole harjoitelleet väkivallattomuustaitoja riittävästi) ”koska mä haluan ja koska mä pystyn” on riittävän hyvä syy ohittaa toisen tarpeet ja suunnitelmat täysin. Siitä pitää jokaisen harjoitella pois, koska jokainen on ollut lapsena siinä samassa vaiheessa.

Ja omista rajoista huolehtimista, koska toisinaan se toinen osapuoli on valitettavasti edelleen siinä ”koska mä haluan ja koska mä pystyn” -vaiheessa. On hyvä opetella, että minä saan sanoa EI. Minä saan poistua tilanteesta. Minä saan pyytää apua toisilta ihmisiltä. Tämä ei ole minun syyni, vastuuni tai häpeäni, että toinen kohtelee minua tällä tavalla. Ei lastenhuoneessa, ei työpaikalla, ei parisuhteessa, ei ikinä.

Sekään, että opettelen sanomaan EI tai poistumaan paikalta, ei tarkoita, että jos en toimi näin niin olen syyllinen saamaani kohteluun. (Joskus pelottaa niin paljon, ettei osaa sanoa tai tehdä mitään.) Silti on hyödyllistä tietää, mitä vaihtoehtoja on tilanteissa, joissa toinen ei kunnioita minua – siltä varalta, että pystyisinkin tekemään siinä tilanteessa jotain.

Opettelua lähikehityksen vyöhykkeellä

Takaisin lasten opetteluvaiheeseen ja lähikehityksen vyöhykkeelle.

Lapsi saattaa loukata toisen rajoja tajuamattaan, tahtomattaan, ja satuttaa pahastikin. (Kysy keneltä tahansa, jota vauva on imettäessä purrut rinnasta. Tai jota parivuotias on lyönyt lelulla sukukalleuksille. Noin esimerkiksi.) Ei siis ihme, että vääryyttä kärsinyt lapsi helposti juoksee vanhemman syliin kertomaan, mitä kamalaa toinen juuri äsken teki.

Miten ohjaan lapset käsittelemään keskinäiset riitansa itse?

Mun kokemus on se, että silloin kun lapsi juoksee mun luokse kertomaan jostain vääryydestä, niin silloin hänellä ei itsellään riitä kapasiteetti ratkoa sitä tilannetta. Joskus riittää, ja silloin mä kuulen lastenhuoneesta tai olohuoneesta mitä luovempia ratkaisuja, joita lapset keskenään kehittelevät. Silloin, kun mua tarvitaan, niin silloin mua tarvitaan. Ja mä haluan, että lapset tulee mun luokseni silloin, kun tarvitsevat mua, vaikka se olisikin vaivalloista ja turhauttavaa.

Välillä nimittäin on turhauttavaa joutua aina ratkomaan samoja juttuja. Tässä kysymyksessä sanat ”jotain varmaan osaisivat jo tehä ite” viestivät sellaisesta (meille vanhemmille tutusta) ajatuksesta, että eikö se nyt sadannellakaan kerralla oikeasti mene perille, pitääkö se käydä vielä toiset sata kertaa läpi?

Mun mielestä, valitettavasti, joo. Pitää. Ainakin toiset sata. Sitten kun se käsitteleminen alkaa lapsilta sujua luontevasti, niin se myös tapahtuu itsenäisesti. Pienempien juttujen kanssa varmasti niin tapahtuukin, ja joissain asioissa se lasten aikaansaama ”sopu” voi olla ihan ok lapsille itselleen, vaikka se aikuisen mielestä näyttäisi tai kuulostaisi joltain muulta. Lähikehityksen vyöhyke on juuri siksi vyöhyke, ei piste.

Silloin kun mä menen paikalle (tai riita tulee mun luokseni), niin mä toimin pääasiassa sanoittajana. Lapset ottavat vastuun omista teoistaan ja myös omista tunteistaan.

Jotain tällaista, suunnilleen tässä järjestyksessä, sillä tavalla tilanteen mukaan soveltaen.

  • Mitä tapahtui? Sua surettaa ja harmittaa ja suututtaa, kun toinen teki X. Ja sua surettaa ja suututtaa, kun toinen teki Y. (Empatiaa molempien tämänhetkiselle tunnetilalle.)
  • Mitä sä halusit, että olis tapahtunut? (Haetaan päivänvaloon suunnitelma A.) Sanoitko, että haluaisit tehdä niin? Entä mitä sä halusit, että olis tapahtunut? (Haetaan päivänvaloon suunnitelma B.) Sanoitko, että halusit tehdä niin?
  • Vaikka toinen olisi sun kanssa eri mieltä, niin sä et saa lyödä/ottaa kädestä/satuttaa/sanoa rumasti. Ilman lupaa ei saa tehdä toiselle noin. (Hyväksytään tunne, kerrotaan mikä osa käytöksestä ei ollut ok.)
  • Mitä voisi tehdä seuraavalla kerralla? Jos sä haluat ens kerralla X ja toinen haluaa Y, niin mitä voisi tehdä? (Mietitään vaihtoehtoisia, väkivallattomia ratkaisuja.)
  • Mitä vois seuraavalla kerralla sanoa tai tehdä, jos toinen ei edelleenkään suostu tekemään yhteistyötä? (Kerro aikuiselle, poistu paikalta, huuda kovaan ääneen jne.)

”Pientä kahnausta” vai vakavampaa kiusaamista?

Jos kyseessä on ns. tavallinen lasten välinen kahnaus, niin mä selvitän koko tilanteen niin, että molemmat lapset ovat paikalla. He kuulevat toistensa tunteet ja tarpeet, ja voivat yhdessä selvitellä vaihtoehtoja.

Jos kyseessä olisi vakavampi tilanne, kiusaaminen tai pitkäkestoisempi väkivalta tai muu sellainen, jossa yksi osapuoli selkeästi pelkää toista/toisia, niin ensin on tärkeää kuunnella kahden kesken sitä pelkäävää osapuolta ja varmistaa, että hänen tilanteensa on turvallinen. Hänellä on oikeus elää ilman pelkoa ja ahdistusta.

Kuten sanottua, väkivalta ei ole koskaan uhrin vika, valinta tai vastuu.

Silloin vastuu tilanteen muuttamisesta on väkivallantekijällä, ja ”mitä seuraavalla kerralla voisit tehdä toisin” -pohdintakin kuuluu pelkästään tekijälle. Jos tilanteessa molemmat ovat käyttäneet väkivaltaa (eli molemmat ovat pelänneet tai ahdistuneet toisen tekemisistä), niin kumpikin on vastuussa omasta väkivallastaan, ja samalla kummallakin on oikeus olla turvassa ja elää ilman pelkoa.

Toivottavasti kysyjä ei joudu ratkomaan pelkoa tai ahdistusta aiheuttavia väkivaltatilanteita lastensa kesken. Joku muu kuitenkin varmasti joutuu, joskus, omien tai muiden lasten kanssa. Siksi lisään myös tämän pointin.

Toistuvaa väkivaltaa ei ole hyödyllistä lähteä ensisijaisesti ratkomaan niin, että molemmat ”opettelevat huomioimaan toista” paremmin, vaan tilanne ratkeaa siten, että väkivallantekijä lopettaa väkivallan, ja uhri voi kokea elävänsä ilman pelon jatkuvaa läsnäoloa. Oli sitten kyse koulukiusaamisesta tai muista väkivallan areenoista. (Esimerkiksi Nettiturvakodista löytyy lisää tietoa väkivallasta ja siitä vapautumisesta, jos se aihe koskettaa lähemminkin.)

Tästä tuli aika massiivinen ja laaja vastaus siihen, miten auttaa lapsia käsittelemään omat keskinäiset riitansa. Tämä on kuitenkin, kuten alussa sanoin, mun mielestäni vanhemmuuden ydintä. Itseään ja toisiaan kunnioittavien ihmisten kasvattamista yksi kärhämä kerrallaan. Tsemppiä ja kärsivällisyyttä, tie on pitkä mutta meitä on sillä monta. 🙂

Kommenteissa saa mielellään jakaa lisää viisautta tai kysyä, jos mieleen nousee kysymyksiä!

Katsoisitko tännepäin?

Esikoinen on uppoutuja. Meikäläiseltä peritty ominaisuus – jos jokin asia kiinnostaa, niin ulkopuolinen maailma häviää täysin. Tämä tarkoittaa, että jos mä haluan sanoa lapselle jotain, niin mun on parasta ensin varmistaa, että hän kuuntelee mua eikä keskity mihinkään muuhun. Jos yritän puhua lapselle ns. kylmiltään, niin useinkaan en saa mitään vastausta.

Jos yritän puhua lapselle ns. kylmiltään, niin useinkaan en saa mitään vastausta.

Tiedän, että lapsi ei tee sitä tahallaan. Silti sellainen täysi huomiotta jättäminen osuu mulla itselläni niin arkaan hermoon, että turhaudun tosi helposti, jos mua ei kuunnella. 

Nyt kannattaa kuunnella

Sen vuoksi olen opetellut sitä, että ennen kuin sanon mitään, pyydän lapsen huomion. Tätä tuli treenattua myös aikanaan rippileireillä: jos pari tusinaa 15-vuotiasta keskittyy kaikkeen muuhun kuin sinuun, pitää ensin tehdä jotain, että sen keskittymisen saa. (Toisinaan niiden 15-vuotiaiden kanssa tuntui olevan helpompaa kuin tuon yhden nelivuotiaan, mutta ehkä aika kultaa nekin muistot.)

Sen vuoksi olen opetellut sitä, että ennen kuin sanon mitään, pyydän lapsen huomion.

Esimerkiksi ”*nimi*, katsoisitko tännepäin? Mulla on sulle asiaa.” toimii usein. Jos en saa siihen pyyntööni vastausta, niin menen lähemmäksi, otan ehkä hellän kosketuskontaktin ja toistan pyynnön, kunnes lapsi malttaa keskeyttää leikkinsä ja katsoa muhun päin. Silloin mä voin sitten sanoa sen, mitä halusin sanoa.

Kun olen sanonut asiani, saatan lapsen vireystilasta riippuen vielä varmistaa, että mitä meni perille. Lempeästi kysytty ”mitä mä äsken sanoin?” antaa lapselle mahdollisuuden toistaa, mitä kuuli. Joskus lapsi toistaa mun sanomani sanasta sanaan, toisinaan omin sanoin ja toisinaan heittää arvauksen ihan hatusta.

Erityisesti niiden hatusta heitettyjen ”öö että siivoaisitko lelut?” -arvausten jälkeen olen tosi tyytyväinen, että tulin kysyneeksi.

Erityisesti niiden hatusta heitettyjen ”öö että siivoaisitko lelut?” -arvausten jälkeen olen tosi tyytyväinen, että tulin kysyneeksi. Kun sen asian saa selvitettyä samalla istumalla, niin mun ei tarvitse myöhemmin hermoilla, että miksi ei mitään tapahdu vaikka mä olen tästä asiasta jo sata kertaa sanonut.

Tällä tekniikalla on myös yllättävät sivuvaikutukset.

Eräänä päivänä, päivälevon aikana, minä ja esikoinen oltiin kahdestaan olohuoneessa. Mä tarkistin jotain koneeltani, ja uppouduin lukemaan jotain kolmen tai neljän mutkan kautta ihan just aiheeseen liittyvää. (Kuten sanottua, ei ole omena kauas jne.) Yhtäkkiä selän takaa kuuluu esikoisen ääni:

”Katsoisitko tännepäin?”

No minähän katsoin. Esikoinen odotti, kunnes olin kääntynyt kokonaan häneen päin, ja kysyi, voitaisko tehdä näin ja noin.

Yhtäkkiä selän takaa kuuluu esikoisen ääni: ”Katsoisitko tännepäin?”

Lapsi oli huomannut, mitä mä teen, ja käytti samaa tekniikkaa minuun. Se toimi, ja me tehtiin se lapsen ehdottama homma samantien yhdessä.

Ei huutamista, ei jatkuvaa kärttämistä (miten onkin, että aikuisten ”tuhat kertaa sanominen” ei ole kärttämistä, vaikka lasten ”tuhat kertaa sanominen” nimenomaan on sitä?), vaan selkeä huomion kiinnittäminen ja sen varmistaminen, että kuulijan huomio on puhujassa eikä muissa jutuissa.

Mallina

Lapsi oppii kohtelemaan mua ja muita ihmisiä paljolti sen perusteella, miten mä kohtelen lasta. Huutamalla ja kärttämällä mä opetan lapsen huutamaan ja kärttämään, mikä puolestaan kiristää mun pinnaa, ja mä huudan ja kärtän taas vähän pahemmin.

Lapsi oppii kohtelemaan mua ja muita ihmisiä paljolti sen perusteella, miten mä kohtelen lasta.

Opettelemalla kunnioittavia tapoja kiinnittää lapsen huomio, ja treenaamalla niitä tavallisessa arjessa lapsille puhuessani, tapahtuu kaksi asiaa. Ensinnäkin mä tulen kunnioittaneeksi sitä, mikä on lapselle tärkeää, enkä oleta lapsen olevan aina valmiina minun aikataulussani. Samalla mä autan lasta itseään oppimaan kunnioittavia tapoja kiinnittää toisten huomio.

Mä näytän mallia siitä, miten esimerkiksi voi toimia. Toisaalta mä myös muistan, ettei se ole edes minulle aina helppoa, joten mun on helpompi hyväksyä ne hetket, kun se ei ole lapsellekaan helppoa. 

Sentään lapseni ei kysynyt lopuksi ”mitä mä sanoin?”. Arvelen, että sekin päivä on vielä edessä. Onneksi. 🙂

Kohti hyvää vanhemmuutta -kurssilla 18.10. pohditaan esimerkiksi sitä, millaisia hyviä, kunnioittavia ratkaisuja olet jo löytänyt oman lapsen kanssa toimimiseen. Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan!

Tämä toimi tällä kertaa 9: Minustakin on joskus tuntunut tuolta

Esikoinen rikkoi kaapinoven. Tavalla, josta hänelle oli sanottu monta kertaa: älä roiku siinä, se hajoaa. Ja sitten se hajosi. Juteltiin aiheesta lapsen kanssa samalla kun isi korjasi ovea.

Tilanne

Minä: Sua harmittaa, kun se meni rikki.
Lapsi: Mun ei ollut tarkoitus rikkoa sitä.
Minä: Mä ymmärrän, että sun ei ollut tarkoitus rikkoa sitä. Samaan aikaan sä roikuit siinä, vaikka oli monta kertaa sanottu, että ei saa roikkua, se voi hajota. Huomaatko nyt, että miksi me sanottiin, ettei siinä saa roikkua?
Lapsi: Koska se voi hajota.

Minä: Susta tuntuu tosi kurjalta, että sä teit sellaista mitä ei pitänyt tehdä ja jotain hajosi. Tiedätkö mitä? Mulla on ollut joskus ihan just samanlainen tunne.
Lapsi: Ootko säkin rikkonut joskus jotain?
Minä: Joo, mä oon joskus tehnyt jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt, ja sitten tavaroita on hajonnut.
Lapsi: Ai mitä sä oot rikkonut?

Sitten mentiin sohvalle istumaan kainalokkain ja mä kerroin siitä kerrasta, kun 18-vuotiaana ajoin isäni (eli lasten ukin) auton parkkipaikalla betoniseinään. Mun kengänpohjaan oli jäänyt lunta, ja jalka lipesi polkimelta tiukkaa mutkaa ryömittäessä ja hyppäsi mäiskis metrin eteenpäin betoniin.

Esikoinen kuunteli ihan haltioissaan, kun me kerrottiin, että miltä meistä tuntui silloin, ja mitä me niistä kerroista opittiin.

Lapsi: Harmittiko sua?
Minä: Mua harmitti ihan kamalasti. Mä tajusin heti, että mun olisi pitänyt pyyhkiä kengänpohjat huolellisemmin. No, sitten mä kerroin ukille ja pyysin anteeksi, ja sain anteeksi. Ukki kävi korjauttamassa auton, ja mä sain kyllä ajaa sillä vielä sen jälkeenkin. Ja mä muistin sen jälkeen aina olla tosi huolellinen talvella, kun istuin ratin taakse, että kengänpohjassa ei ole yhtään liukasta lunta.

Sitten isi kertoi oman ”silloin hajoitin jotain vaikka olisi pitänyt tietää paremmin” -tarinansa. Ja sitten toisen. Ja sitten mä kerroin vielä yhden. Ja esikoinen kuunteli ihan haltioissaan, kun me kerrottiin, että miltä meistä tuntui silloin, ja mitä me niistä kerroista opittiin.

Vähän myöhemmin mä kysyin lapselta:

Minä: Onko jo parempi mieli?
Lapsi: Joo!
Minä: Auttoiko sua, kun äiti ja isi kertoi, miten meistäkin on tuntunut samanlaiselta joskus?
Lapsi: Auttoi.

Mitä mä siis tein?

Tosi usein puhutaan syyllisyyden ja häpeän eroista. Syyllisyys on sitä, että kokee tehneensä väärin, kun häpeä on sitä, että kokee olevansa vääränlainen. Noin kärjistäen. Terve syyllisyydentunto auttaa ihmistä korjaamaan käytöstään. Häpeä taas haittaa kaikenlaista itsensä kehittämistä – jos mä kuitenkin olen lähtökohtaisesti huono ja epäkelpo, niin miksi mä edes yrittäisin olla mitään muuta?

Välillä on tosi vaikea keksiä, että millä tavalla mä autan lasta tajuamaan, että jokin teko on kurja ja vääränlainen ja samaan aikaan lapsi on hyvä ja arvokas ja tärkeä juuri sellaisena.

Mulle itselleni on ihan supertärkeää, että lapseni oppivat tuntemaan syyllisyyttä, eivät häpeää. Välillä on tosi vaikea keksiä, että millä tavalla mä autan lasta tajuamaan, että jokin teko on kurja ja vääränlainen ja samaan aikaan lapsi on hyvä ja arvokas ja tärkeä juuri sellaisena. Että on tosi tärkeää pyrkiä auttamaan ja kuuntelemaan ohjeita ja tekemään yhteistyötä, ja samaan aikaan saa tehdä virheitä ja opetella ja olla epätäydellinen ilman että on kelvoton.

Yksi parhaista vastalääkkeistä häpeään on empatia ja yhteys toisiin ihmisiin.

Potentiaalisen häpeätilanteen kourissa on tosi helpottavaa kuulla, että ei ole maailman ainoa ihminen, jolla on sama ongelma. Ja pienelle lapselle on erityisen tärkeää kuulla, että hänen elämänsä tärkeät ihmiset – vanhemmat, isovanhemmat, kummit, opettajat, päivähoidon tai kerhon ohjaajat – ovat joskus olleet ihan samassa tilanteessa ja tunteneet samalla tavalla.

Potentiaalisen häpeätilanteen kourissa on tosi helpottavaa kuulla, että ei ole maailman ainoa ihminen, jolla on sama ongelma.

Tässä tilanteessa mä aloitin sanoittamalla sen tunteen ja varmistamalla, että se oli nimenomaan sukua häpeälle ja syyllisyydelle. Mä halusin varmistaa, että lapsi kokee tulleensa ensin kuulluksi tunteensa kanssa sellaisenaan, sen sijaan että olisin lähtenyt sellaiseen ”mä tiedän hei miltä susta tuntuu, kerran kun mulla oli…” -rönsyilyyn.

Mä en sivumennen sanoen myöskään sanonut, että tiedän miltä lapsesta tuntuu. Sellainen ei ole empatiaa eikä kuuntelemista. Sen sijaan mä ensin kuuntelin ja sanoitin lapsen tunteen, ja sitten sanoitin omaa tunnettani niissä tarinoissa samoilla sanoilla.

Tärkeä piirre niissä tarinoissa, sekä mun että puolison kertomissa, oli avoimesti omista virheistä kertominen. Nyt kerrottiin nimenomaan ne jutut, joissa ihan hyvin tiedettiin, että miten olisi pitänyt tehdä, ja silti tehtiin toisin. Ja että sen jälkeen harmitti ja hävetti, ja että sen jälkeen kerrottiin rehellisesti mitä tapahtui, ja pyydettiin ja saatiin anteeksi. Sanomattakin on selvää, että niiden tarinoiden ja tunteiden piti olla aitoja ja rehellisiä.

Nyt kerrottiin nimenomaan ne jutut, joissa ihan hyvin tiedettiin, että miten olisi pitänyt tehdä, ja silti tehtiin toisin.

Niitä tarinoita löytyi kuitenkin ihan etsimättä useampiakin. Arvelen, että kaikilla meillä aikuisilla on sama tilanne. Jokaiselta löytyy tarinoita, jotka on jo itselle käsiteltyjä ja joista voi puhua rehellisesti ilman akuuttia häpeää, jolloin ne auttavat sitä kuulijaa. (Ne akuutin häpeän tarinat puolestaan kuuluvat keskusteluun jonkun itselle luotettavan aikuisen kanssa. Niihin auttaa tämän saman prosessin toisena osapuolena oleminen.)

Muitakin voi hävettää

Koska vaikka me aikuiset usein (vaikka ei läheskään aina) tiedetään, että toisiakin välillä hävettää, niin lapsille se ei ole millään muotoa itsestäänselvää.

On tosi helppo kuvitella, että toiset ihmiset ovat virheettömiä, harkitsevia ja täydellisiä. Varsinkin ne toiset ihmiset, jotka meitä useimmiten neuvovat, ohjaavat, tai muuten kertovat, miten tässä maailmassa olisi hyvä elää. Sitä helposti ajattelee, että ne toiset ihmiset ovat jotenkin osmoosin tai hengitysilman tai muun valaistumisen kautta imeneet ympäristöstä itseensä kaiken sen ymmärryksen ja tiedon, eivätkä he voi ymmärtää, miltä tuntuu kun mokailee ja häpeää ja kompastelee kirveleviin epäonnistumisiin yksi toisensa jälkeen.

On tosi helppo kuvitella, että toiset ihmiset ovat virheettömiä, harkitsevia ja täydellisiä. Varsinkin ne toiset ihmiset, jotka meitä useimmiten neuvovat, ohjaavat, tai muuten kertovat, miten tässä maailmassa olisi hyvä elää.

Kun sellainen ihminen kertoo, että itse asiassa juuri niiden kirvelevien epäonnistumisten kautta he ovat itse oppineet elämään niinkuin elävät…

No, sellaista ihmistä kuuntelee paljon mielummin. Kokee tulevansa ymmärretyksi ihan eri tavalla. Luottaa siihen toiseen ihmiseen, koska tuo toinenkin on seissyt ihan tässä samassa p… suossa ja selvinnyt siitä. Tietää, että toiselle voi kertoa niistä omista virheistään jatkossakin, koska se toinen pystyy hyväksymään omatkin virheensä, niin ehkä hän hyväksyy minunkin epätäydellisyyteni.

Niitä asioita mä toivon, että mun lapseni kokee mun kanssani. Sen takia mä yritän muistaa, että vaikka omien virheiden kertominen ja haavoittuvuuden näyttäminen on välillä vaikeaa, niin se on moninkertaisesti sen arvoista.

Onko sulla vastaavanlaisia kokemuksia? Kokeilitko vinkkiä, toimiko vai ei? Tuliko ajatus tai fiilis, jonka haluaisit kertoa? Tervetuloa jatkamaan pohdintaa kommentteihin!

7 syytä, miksi leijan lennätys on kuin lastenkasvatusta

Pääsin viime viikonloppuna lennättämään leijaa, kun oltiin perheen kanssa leikkipuistossa. En ole varma, olinko ennen sitä koskaan oikeasti lennättänyt leijaa itse. Siinä opetellessa tuli monta kertaa mieleen, että tässä on paljon yhteyksiä siihen, miten mä kasvatan lapsiani.

Periaatehan on yksinkertainen, eikö? Mene tuulisena päivänä aukealle paikalle, heitä leija ilmaan ja pidä narusta kiinni, ettei leija karkaa. Mikä siinä muka on niin hankalaa? Miten toi ihminen ei saa sitä leijaansa pysymään ilmassa, se tekee varmaan jotain väärin. Mä osaisin varmasti paljon paremmin, annapa kun mä kerron että miten toi homma pitäisi hoitaa.

Paitsi että yksi tärkeä osa prosessissa on näkymätön ulkopuolisen silmiin. Leijan lennättämisessä se on tuuli, lasten kasvatuksessa lapsen oma temperamentti ja luonne.

1. Keskeistä on opetella huomaamaan, mistä nyt tuulee.

Tuuli on se asia, joka nostaa leijan ylös jos on nostaakseen. Siis jos leijan saa sopivaan kulmaan tuuleen nähden, niin että tuuli pääsee nostamaan leijan eikä paina sitä nokka edellä tantereeseen. Tuulen tuntee toki ihollaan, mutta se on helpompi katsoa esimerkiksi siitä, mihin suuntaan leijan hännässä olevat narut ja nauhat lepattavat. Tai miten puiden latvat taipuvat tuulessa.

Lasten kanssakin on paljon helpompaa, jos löytää sellaisen näkökulman, josta yhteistyö ja auttaminen tulee luonnostaan.

Jos leijan yrittää saada nousemaan tuulen suhteen väärässä kulmassa, tekee ihan turhaa työtä. On paljon fiksumpaa kääntyä niin päin, että tuuli tarttuu leijaan ja nostaa sen itsekseen ilmaan, edes vähän.

Lasten kanssakin on paljon helpompaa, jos löytää sellaisen näkökulman, josta yhteistyö ja auttaminen tulee luonnostaan. Toisinaan se vaatii sitä, että ensin vastaan lasten tarpeisiin ja vasta sitten pyydän, jos tarvitsen itse jotain. Toisinaan sen yhteistyön voi esimerkiksi pukea leikin muotoon, niin että sekä minä että lapsi saamme tarvitsemamme samaan aikaan.

2. Tuulesta riippuu, miten paljon löysää voi antaa.

Kun tuuli tarttuu leijaan ja alkaa nostaa sitä ylös, on hyvä päästää narua pitemmäksi, jotta leija pääsee nousemaan. Toisaalta, jos tuuli hellittää tai kääntyy, naru pitää pystyä pitämään jäntevänä, ettei leija sukella. Lyhyemmälläkin narulla voi lennättää leijaa – silloin leija vain ei nouse niin ylös. Se voi tuulesta ja paikasta riippuen olla hyvä juttu, tai sitten alhaalla ei ole tarpeeksi tuulta pitämään leijaa ylhäällä.

Aika harva näkee ulkopuolelta, miten puuskittainen ja pyörteinen tuuli juuri tässä kohtaa on.

Vireälle, hyvin syöneelle ja tyytyväiselle lapselle voi antaa ikätasoon nähden vähän enemmän ”löysää”, eli vastuuta ja päätäntävaltaa, kuin uupuneelle, nälkäiselle, kipeälle tai muuten tahdonvoimansa kuluttaneelle samalle lapselle. Toisaalta lapselta voi vireänä ja tarpeet täynnä myös edellyttää ikätasoon nähden enemmän kuin väsyneenä.

Yhdelle lapselle voi samassa tilanteessa antaa enemmän vastuuta ja päätäntävaltaa kuin toiselle lapselle ihan vastaavassa tilanteessa. Aika harva näkee ulkopuolelta, miten puuskittainen ja pyörteinen tuuli juuri tässä kohtaa on.

3. Yhteys leijan ja lennättäjän välillä pitää leijan ilmassa.

Kun leija on ilmassa, naru on jäntevä, ei kireä eikä löysä. Narun tehtävä ei ole pelkästään estää leijaa lentämästä tuulen mukana. Päin vastoin, naru itse asiassa saa leijan pysymään oikeassa kulmassa tuulen suhteen, niin että leija nousee ylös, eikä karkaa tuulenpuuskan mukana maata pitkin.

Yllättävää omassa leijanlennätyksen opettelussani oli se, että liian löysä naru vaikeuttaa lennättämistä enemmän kuin liian kireä naru. Toki jos tuulee kovaa, niin lyhyellä narulla leija pyristelee alhaalla, eikä nouse tuulen mukana. Löysä naru kuitenkin päästää leijan kääntyilemään tuulessa, niin että noste häviää ja leija sukeltaa.

Minä luotan siihen, että jos pyydän lapsiltani jotain, niin he haluavat auttaa minua, jos vain millään pystyvät. Lapseni luottavat siihen, että jos he pyytävät minulta jotain, niin minä haluan auttaa heitä, jos vain millään pystyn.

Ainakin omien lasteni kanssa olen huomannut, että jos yhteys – vuorovaikutus, luottamus, rakkaus – minun ja lasten välillä on kunnossa, niin aika monta asiaa hoituu jo sillä. Minä luotan siihen, että jos pyydän lapsiltani jotain, niin he haluavat auttaa minua, jos vain millään pystyvät. Lapseni luottavat siihen, että jos he pyytävät minulta jotain, niin minä haluan auttaa heitä, jos vain millään pystyn.

4. Naruun tulee solmuja.

Kun tulee hyvä tuulenpuuska, päästän leijaa korkeammalle antamalla narulle löysää. Leija nousee ylös, lentää hetken komeasti, ja kun tuuli sammahtaa niin leija sukeltaa. Äkkiä kerimään narua, eikun nyt tuli taas hyvä puuska, leija nousee, naru syrttääntyy solmulle, kun en viitsinyt keriä sitä kunnolla.

Varsinkin puuskittaisella tuulella leijan naru menee äkkiä aikamoisille solmuille. Jos ne selvittää heti kun solmun huomaa, ne saa auki nopeammin, koska narun kiristyminen ei ole vetänyt solmuja liian tiukalle. Leijaa voi kyllä lennättää solmuisellakin narulla, mutta suoraa narua on helpompi päästää luistamaan sormien välistä, kun tuuli niin vaatii.

Varsinkin puuskittaisella tuulella leijan naru menee äkkiä aikamoisille solmuille. Jos ne selvittää heti kun solmun huomaa, ne saa auki nopeammin, koska narun kiristyminen ei ole vetänyt solmuja liian tiukalle.

Jos naru on vertauskuva yhteydelle mun ja lasten välillä, niin kyllä, siihenkin tulee solmuja. Väärinkäsityksiä, kiukuttelua, väsymystä ja kärsimättömyyttä. Ja heti kun mä huomaan, että oho, tulipas solmu – ja olen tarpeeksi kypsä, aikuinen ja verensokerit kohdallaan, että pystyn myöntämään omat virheeni – mä pyydän anteeksi.

5. Naru ei mene rikki siitä, että siihen tulee solmuja.

Sitävastoin naru menee rikki siitä, jos niitä solmuja ei avaa huolellisesti ja tarpeeksi aikaisessa vaiheessa.

Meidän leijassa on tukeva, synteettinen naru. Se on helppo selvittää, kun solmut eivät ole vielä kauhean tiukkoja, eikä naru ole mennyt kovasti kierteelle. Jos solmu on ehtinyt mennä kovin kireälle, sen selvittäminen vaatii aloilleen istumista ja täyttä keskittymistä.

Kiireessä tulee helposti kiskaistua vain yhdestä narun säikeestä, jolloin se naru itsessään rispaantuu ja heikkenee. Ei yhdestä kiireessä puretusta solmusta, eikä edes kymmenestä. Mutta jos ottaa tavaksi repiä solmut auki miten kuten, niin alunperin vahvakin naru heikkenee ja saattaa kovan tuulenpuuskan myötä katketa.

Lopulta sellaisten ihmisten kanssa ei enää halua olla missään tekemisissä, koska miksipä sitä ehdoin tahdoin hankkiutuisi tilanteeseen, jossa ottaa koko ajan emotionaalisesti turpaansa.

Omissa ihmissuhteissa elämän myötä on nähnyt niin monta kertaa, miten sellainen näennäisen huoleton ”älä nyt viitsi tollaisesta pahastua, leikkiähän se vain on” tai muut vastaavat tunteiden ja tarpeiden ohittamiset rispaannuttavat ihmisten välistä luottamusta ja yhteyttä. Ei kerrasta, ei edes kymmenestä, mutta ajan myötä. Lopulta sellaisten ihmisten kanssa ei enää halua olla missään tekemisissä, koska miksipä sitä ehdoin tahdoin hankkiutuisi tilanteeseen, jossa ottaa koko ajan emotionaalisesti turpaansa.

Sen vuoksi mulle itselleni on hurjan tärkeää, että meidän perheessä asiat selvitetään, pyydetään ja annetaan anteeksi, kerrotaan mitä itse tarvitsee ja kunnioitetaan sitä, mitä toinen kertoo omista tarpeistaan. Siten se luottamus ja yhteys ei pääse rispaantumaan.

6. Puhelimessa puhuminen herpaannuttaa keskittymistä.

Juhannuksena katsoin, kun puoliso lennätti leijaa. Tuuli oli vakaa, leija lensi komeasti. Sitten puoliso vastasi puhelimeensa. Kului muutama sekunti, niin leija sukelsi puuhun. Kun hän sai leijan puusta irti – edelleen puhelimessa puhuen – tuuli nappasi leijan ja painoi sen kohti läheistä pyörätietä. Siinä vaiheessa mä puutuin tilanteeseen ja kiskaisin leijan maata viistäen lähemmäksi meitä, ennenkuin leija ehti kaataa pyöräilijöitä.

Tässä viikonloppuna itse lennättäessäni olin juuri saanut leijan hyvään nosteeseen, kun oma puhelimeni soi. Muistin juhannuksen eeppisen pyöräilijäansan, ja päätin olla vastaamatta niin kauan, kuin leija oli ylhäällä. Se itse asiassa pysyikin ilmassa vielä muutaman tovin, ja soittoäänestä sai sitä paitsi menevän taustamusiikin sille lennättämiselle. Kun leija lopulta väistämättä sukelsi maahan, soitin takaisin.

Lasten suhteen mä osaan joissain tilanteissa ohittaa soivan puhelimen, jos meillä on joku erityinen hetki kesken. Esimerkiksi jos lohdutan itsensä loukannutta tai säikähtänyttä lasta, tai nukutan muksuja yöunille, tai luen lapsille kirjaa sohvalla. Silloin mun huomioni on tärkeämpää olla lapsessa, ja kun tilanne on mennyt ohi, niin mä voin soittaa takaisin.

7. Ne hetket, kun leija liitää komeasti yläilmoissa, ovat vähemmistössä.

Ja kuitenkin niiden hetkien vuoksi sitä leijaa mennään lennättämään.

Siitä ajasta, kun lennätin leijaa, tuntui että suurin osa meni joko sopivan tuulen etsimiseen leija parin metrin korkeudella, tai solmujen selvittämiseen, tai siihen, että yritin estää leijaa tömähtämästä maahan kiristämällä löysää pois narusta. Välillä siinä solmua setviessä, kun leijan liepeet kahisivat lupaavassa tuulessa, tuli sellainen olo, että eihän tämä mitään leijan lennätystä ole. Että enemmän mä tässä mokailen kuin onnistun, tää on vaikeaa, tuuli on liian puuskaista, ihmiset katsovat kummissaan, ihan hölmöä hommaa.

Ja sitten, toisinaan, kun tuuli tarttui leijaan, kun olin löytänyt sopivan kulman ja sopivan kävelyvauhdin ja setvinyt solmut huolellisesti, niin että naru soljui sormien välistä kuin ajatus ja leija nousi aurinkoon – niissä hetkissä tajusin, miksi joku harrastaa leijan lennätystä.

Jos on sitoutunut kasvattamaan lapsiaan kuuntelevasti, empaattisesti ja lapsen tarpeita kunnioittaen, saa tehdä aika lailla töitä. Kun sitä ensin opettelee, niin jatkuvasti menee pieleen. Tajuaa vasta jälkikäteen, että miten se olisikaan kannattanut tehdä. Olisi kivoja juttuja, joita voisi tehdä, mutta tietää, että lapsilla loppuisi kapasiteetti, ei mennä tänään. Tai jotain muuta.

Jos on sitoutunut kasvattamaan lapsiaan kuuntelevasti, empaattisesti ja lapsen tarpeita kunnioittaen, saa tehdä aika lailla töitä.

Ja sitten välillä on niitä hetkiä, jolloin kaikki toimii. Jolloin lapsi osoittaa sen tyyppistä empatiaa, kunnioitusta ja yhteistyötä, jota ei osannut edes odottaa. Jolloin itse huomaa lapsen tarpeen ja keksii juuri sen tavan, jolla saadaan kaikkien tarpeet kohdattua. Jolloin osaa kuunnella lasta ja antaa tilaa sille, että lapsi saa tilanteen ratkaistua paremmin kuin itse olisi ikinä keksinyt.

Silloin muistaa, miksi on valmis käyttämään niin paljon energiaa niiden solmujen selvittämiseen ja tuulen kuuntelemiseen.

 

Tämä toimi tällä kertaa 6: Montako haluat olla?

20130629-131632.jpg

Meidän arkea helpottaa nykyään suunnattomasti yksi tekniikka, jonka haluan jakaa teidän kanssanne. Mä käytän sitä silloin, kun lapsi haluaa tehdä jotain, ja minä haluaisin että tehtäis jo seuraava juttu.

Esimerkki:
Ollaan kävelemässä ruokakaupasta kotiin, ja kaupan aulassa on penkki. Lapsi haluaa istua penkillä, minä haluan kävellä jo kotiin.
Minä: Okei, montako haluat istua penkillä?
Lapsi: Kolme, koska olen kolmevuotias.
Minä. Selvä. Yksi. Kaksi. Kolme. No niin, sitten mentiin.
Lapsi. [nousee penkiltä]

Tai siinä vaiheessa, kun esikoinen keksi, että asiat kestävät ”ikuisuuden”. Oltiin lähdössä puistosta, ja lapsi halusi vielä olla jännässä piilopaikassa.
Minä: Kuinka monta olet siellä vielä?
Lapsi: Ikuisuuden!
Minä: Ai jaa! No kuinkas pitkä se ikuisuus tällä kertaa on?
Lapsi: Kaksikymmentä!
Minä: Okei. Yksi, kaksi, kolme, neljä, … yhdeksäntoista, kaksikymmentä. Noin, siinä oli ikuisuus.
Lapsi [tulee pois piilopaikasta silmät loistaen]: Mä olin ihan piilossa!
Minä: No niin olit!

Myös meidän kuopus on oppinut tämän melkein kahden vuoden iässä. Illalla, kun käydään nukkumaan, niin iltapuuhien jälkeen vielä halitellaan, ja jossain vaiheessa lapsi halusi vain roikkua äidin kaulassa eikä yhtään mennä omaan sänkyyn. Kunnes eräänä iltana kysyin:
Minä: Kuinka monta haluat olla äitin sylissä?
Lapsi: Mymmenen äitin dydidä.
Minä: Kymmenen haluat olla. Yksi, kaksi, … yhdeksän, kymmenen.
Lapsi: Omaa täntyy peiton ande.

Nykyään kuopus osaa jo iltasadun ja hammaspesun jälkeen ilmoittaa, että ”mymmenen äitin dydidä”.

Se hetki, joka mut inspiroi viimein jakamaan tän teille lukijoille, oli kuitenkin tossa pari päivää sitten. Kuopus oli kiivennyt jakkaralle, jonka esikoinen halusi leikkiinsä.
Esikoinen: Voisitko [kuopus] mennä siitä pois?
Kuopus: Eikä.
Esikoinen alkaa kammeta itseään siihen jakkaralle ja vääntää pienempää pois, kuopus älähtää kun ei halua siirtyä.
Minä toiselta puolelta huonetta: Mitä jos [esikoinen] kysyisit [kuopukselta], että kuinka monta haluaa siinä olla?
Kuopus: Mymmenen.
Esikoinen: Yksi, kaksi, kolme, …, yhdeksän, kymmenen.
Kuopus: [kiipeää pois jakkaralta]

Jossa vaiheessa mä olin ihan että häh, mun ei tarvinnut tehdä tässä kohtaa juuri mitään, vaan lapset käytännössä ratkaisivat ongelmansa itse.

Mikä tässä toimii?

Mä arvelen, että tässä on sama ajatus kuin esimerkiksi ajastimen käytössä: kun sovitaan etukäteen, että kuinka pitkään jokin asia kestää – ja lapsi saa itse valita, mikä se kesto on – siirtymä tuntuu ennustettavammalta. Lapsi pystyy muokkaamaan odotuksiaan tilanteen mukaisiksi.

Esikoisessa huomasi selkeästi muutoksen siitä ”kolme, koska olen kolmevuotias” -ajattelusta ”mikä on isoin numero, jonka keksin” -ajatteluun, joten välillä ilmoitan, että hän saa valita sellaisen numeron, johon osaa itse laskea. Pienempikin tykkää kun pääsee harjoittelemaan ihan itse numeroiden luettelemista. (”Ytti, tatti, momme, jejjä, viiti, tuuti, peipetäm, tattettan, yttettän, mymmenen.”) Ajastinta me ei olla käytetty kauheasti, koska noille se minuutti ja kaksi minuuttia on vielä aika pitkiä aikoja. (Ehkä pitäisikin ruveta käyttämään sitä isommissa projekteissa, kuten lelujen keräämisessä… hmm…)

Välillä olen käyttänyt tästä sellaista muunnosta, että jos esikoisen (joka rakastaa avaruusraketteja ja planeettoja) on vaikea päästä liikkeelle, esimerkiksi vessaan ja käsipesulle ennen ruokailua, niin lasken hänelle lähtölaskennan: Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, TSIIUUUUUUU!! Ja lapsi lähtee liikkeelle kuin raketti konsanaan.

Tämä ei siis ole tietenkään mikään ”nyt mä lasken kolmeen ja sitten olis parasta tapahtua TAI…” -uhkailutekniikka. Äänensävy on hyvä pitää rauhallisena ja/tai innokkaana, tilanteesta riippuen.

Joskus tulee sellaisia hetkiä, jolloin se etukäteen päätetty numero ei riittänytkään, vaan vielä halutaan olla äidin sylissä tai ihanassa piilopaikassa. Niissä tilanteissa mä oon yleensä katsonut vähän vireen (ja lapsen iän) mukaan, että pidänkö kiinni siitä, mitä sovittiin (”Nyt sä sait istua kymmenen, ihan niinkuin halusit. Joku toinen kerta sitten istutaan uudestaan. Eikös olekin vaan ihana penkki? No niin, sitten mentiin.”) vai lasketaanko vielä uudestaan..

Esimerkiksi jos mä olen lähdössä johonkin ja lapset haluavat halia, niin en mä ala heitä kammeta irti, tai sitten täytyy olla tosi kova kiire – ja silloin moka on jo tapahtunut, kun en osannut varata tarpeeksi aikaa lähtemiselle. Ihan yhden käden sormilla on kuitenkin laskettavissa ne kerrat, jolloin tää on johtanut muuhun kuin siihen, että sovitun ajan päästä lapsi on taas yhteistyökykyinen. Ja miksipä ei olisi, kun hänen tarpeensa on tyydytetty ja hän on tullut kuulluksi.

Koska siitä tässä tekniikassa pohjimmiltaan on kyse. Lapsella on tarve, ja mulla on tarve, ja ikäänkuin ne on jotenkin ristiriidassa. Usein kuitenkin on niin, että mä pystyn aikuisena hetken venyttämään sitä omaa tarvettani, oli se sitten ehtimisen tarve tai mikä tahansa muu. Sillä kymmeneen laskemisella, tai kahteenkymmeneenkin, uhraa noin viidestä kymmeneen sekuntia sille, että lapsi kokee saaneensa päättää. Hän kokee, että hänen ideansa ja tarpeensa ovat mulle niin tärkeitä, että mä pystyn joustamaan omasta suunnitelmastani. Ja kun sitä ajattelee tältä näkökantilta, niin mä itse kyllä haluan olla sellainen aikuinen, joka pystyy joustamaan omasta suunnitelmastaan puoli minuuttia silloin, kun jokin asia on lapselle oikeasti tärkeä.

Ihan puhtaasta hyötynäkökulmasta tää on myös nopeampi tapa, jos vertaa sellaiseen ”eikun nyt tulet sieltä, ei meillä ole aikaa, tule nyt, hei ihan oikeasti, kipi kipi, mikä siinä nyt on niin ihmeellistä” -jäpätykseen, joka ei kuitenkaan saa sitä lasta toimimaan mun pyynnön mukaisesti yhtään sen nopeammin. Pahimmassa tapauksessa jos lapsi on päättänyt, että hän nyt tässä istuu eikä kukaan sille voi mitään, niin sillä kieltämisellä ja jäpättämisellä saa vain aikaan maailmanluokan huutoraivarin tai sellaista silmät-sirrille-leuka-pystyyn-kädet-puuskaan -oman tontin puolustamista, jota perinteisesti kutsutaan uhmaksi. Välillä mä unohdan tän laskemisen ja yritän sitä komentamista, mutta todellisuus usein palauttaa mut tähän tekniikkaan melko nopeasti.

Kommenteista:
Kommentit tervetulleita! Jos kokeilet tätä samaa lähestymistapaa, niin kuulisin mielelläni, miten meni! Tai jos sulla on itselläsi tapana tehdä kotona jotain samanlaista, niin olisi hienoa, jos jakaisit sen meille muille avuksi ja inspiraatioksi. Myös kaikenlaiset pohdinnat, kysymykset ja muut aiheen liippailut ovat tervetulleita. 🙂

Tarvitsevatko kurittomat kakarat oikeasti kuria?

20130629-131632.jpg

 

Sanna Ukkola kirjoitti Ylen blogissaan kurittomista kakaroista.

Mä olen joistain asioista samaa mieltä Sanna Ukkolan kanssa.

Siitä, että liian monessa kodissa (ei välttämättä oikeasti monessa, mutta muutamakin on liikaa) lapsi on ”pikkutyranni ja diktaattori, joka sanelee säännöt ja jonka kiukunpuuskien tahdissa koko perhe tanssii”.

Ja siitä, että lapsi ei tarvitse ”kaverivanhempia, kavereita hän saa tarhasta ja koulusta. Lapsi tarvitsee aikuisen, joka kuuntelee, on läsnä, rakastaa – ja joka asettaa selvät rajat. Ruoka syödään ruoka-aikana, ja kaikkea pitää maistaa. Herkkuja ei syödä joka päivä. Yöllä nukutaan, ei pelata tietokonepelejä. Läsnäoloa ei korvata tavararöykkiöillä.”

Siitä mä en sen sijaan ole pätkääkään samaa mieltä, että miten tällaisiin tavoitteisiin päästään. Ukkola nimittäin nostaa yhdeksi nykyajan kauhean lepsuvanhemmuuden oireeksi sen, miten vanhemmat kuuntelevat lapsiaan ja ovat heille läsnä:

“Jos aikaisemmin lapsi kääntyi aikuisen puoleen katsoakseen auktoriteettia, niin nyt usein aikuiset kääntyvät lapsen puoleen ottaakseen lapsen ajatuksista, mielipiteistä ja tarpeista selvää”, kuvasi kasvatusta tutkinut psykologian lehtori Merja Korhonen Ylen haastattelussa hiljattain.”

Siis hetkinen nyt. Lapsi tarvitsee aikuisen, joka on läsnä, kuuntelee ja rakastaa, mutta jos aikuinen kuuntelee lapsen mielipiteitä ja tarpeita, niin se on paha juttu?

Siis mikä vanhemmuus tää nyt oli

Toinen asia, mistä mä oon täsmälleen eri mieltä Ukkolan kanssa, on ihan pieni sivulause, joka paljastaa mun mielestä paljon tällaisen tekstin taustaoletuksista. Se myös selittää tota sisäistä ristiriitaa, että kuunnelkaa lapsia mutta älkää hyvät ihmiset nyt kuunnelko niitä lapsia.

”Vapaa kasvatus rantautui Suomeen 60–70-luvuilla – nykyään muodissa on niin sanottu kiintymys- tai kaverivanhemmuus. Pahimmillaan se tarkoittaa sitä, että äiti ja isä elävät lasten ehdoilla, kaikki pyörii pikkunaperon ympärillä. Lapset saavat tehdä päätökset pienimmistäkin asioista.”

Ukkola on mun nähdäkseni hienosti saanut rinnastettua samaan lauseeseen kaksi täsmälleen toisilleen vastakkaista suhtautumista lapsiin, ja niputtaa ne kauhistelemansa ilmiön syiksi. Ikäänkuin kaikenlainen lapsilähtöisyys ja lasta huomioiva kasvatus olisivat samaa huttua.

Paitsi että kiintymysvanhemmuus ja kaverivanhemmuus lähtevät aivan eri lähtökohdista.

Kiintymysvanhemmuus lähtee siitä, että vanhempi havainnoi lapsen tarpeita ja yrittää vastata niihin. Se tarkoittaa, että jos lapsella on ikätasoonsa nähden tarve saada päättää joistain asioista, niin hänen mielipidettään kuunnellaan. Samaan aikaan lasta ei pistetä vastuuseen asioista, jotka eivät hänen vastuulleen kuulu: vanhempi ei esimerkiksi ala syyttää lasta siitä, että hän valitsi väärin tilanteessa, jossa asia olisi vaatinut aikuisen harkintaa. (Eli jos lapsi on pikkutyranni, joka pyörittää koko perhettä, niin ainakaan kiintymysvanhemmuudesta ei ole silloin kyse.)

Kaverivanhemmuudessa puolestaan vanhempi keskittyy lähinnä siihen, mitä hän itse haluaa ja mitä hän itse olisi lapsensa ikäisenä halunnut.

Esimerkiksi jos vanhempi ei kestä lapsensa kielteisiä tunteita, hän välttää viimeiseen asti tilanteita, joissa lapsi joutuisi pettymään tai suremaan – sen sijaan että opettelisi käyttäytymään tilanteessa kuin aikuinen.

Jos vanhempi ei osaa pitää omia rajojaan ristiriitatilanteissa, hän joustaa ja joustaa omista tarpeistaan silloinkin, kun lapselle olisi kehitystasonsa puolesta hyväksi nähdä, että hänen teoillaan on vaikutusta muiden ihmisten elämään – sen sijaan, että opettelisi käyttäytymään tilanteessa kuin aikuinen.

Jos vanhempi häpeää lapsensa villiä, äänekästä ja riekkuvaista luonnetta, hän saattaa kiukutella lapselleen vasta kotona sen sijaan, että pyrkisi puuttumaan riekkumistilanteisiin julkisella paikalla tuoreeltaan.

Kaverivanhempi ei huomioi lapsensa todellisia tarpeita, eikä kyllä sen puoleen omiaankaan. Ja toki myös kiintymysvanhemmuuden varjopuolena ja riskinä on tilanne, jossa vanhempi unohtaa omat tarpeensa ja keskittyy vain lapsen tarpeisiin. Tästä Ukkolan siteeraama Korhonen mainitsee myös omassa Ylen haastattelussaan näin:

”- Kun on herkistytty niille lasten tarpeille, voi käydäkin niin, että on vaikea tajuta, missä tarpeet loppuvat ja alkaa halut. Silloin syntyy tällaisia tilanteita, jossa lapsi alkaa säätää perheen arkea ja kokeilla koulussa rajojaan, Korhonen toteaa.”

Mä itse sanoittaisin tän vähän toisin: lapsi alkaa säätää perheen arkea ja kokeilla koulussa toisten ihmisten rajoja.

Rajat, rajat, mutta minkä rajat?

Nimittäin ne rajat, jotka lapsen ympärille asetetaan ja joita hurjasti tässä nykyisessä julkisessa kasvatuskeskustelussa perätään – niiden ei pitäisi olla mitään tuulesta temmattuja ja keksittyjä sääntöjä. Ne ovat lapsen oman ja toisten ihmisten hyvinvoinnin rajoja. Vanhempien ja sisarusten ja koulukavereiden hyvinvoinnin rajoja.

Jos (kaverivanhemman tai kenen tahansa muun) lapset menevät kouluun niin, etteivät ole koskaan törmänneet toisten ihmisten rajoihin, niin onko mikään ihme, että lapsi ei osaa huomioida toisia?

Jos vanhempi ei ole pitänyt kiinni omista tarpeistaan ja viestinyt niitä lapselle selkeästi, niin onko mikään ihme, että lapsi ei ymmärrä kenenkään muun tarpeita? Ja toisaalta – jos vanhempi ei ole kunnioittanut lapsen tarpeita, niin mistä lapsi olisi oppinut, että kenenkään muunkaan tarpeita täytyy kunnioittaa?

Lainataanpa vielä Ukkolaa:

”Lapsi tarvitsee aikuisen, joka kuuntelee, on läsnä, rakastaa – ja joka asettaa selvät rajat. Ruoka syödään ruoka-aikana, ja kaikkea pitää maistaa. Herkkuja ei syödä joka päivä. Yöllä nukutaan, ei pelata tietokonepelejä. Läsnäoloa ei korvata tavararöykkiöillä.”

Ruoka syödään ruoka-aikana, koska äiti tai isä tarvitsee myös lepoaikaa, ei pelkästään ruoanlaitto- tai pöydänsiivousaikaa.

Kaikkea pitää maistaa, koska sinä tarvitset monipuolista ruokaa ja jos et tykkää, niin ei ole pakko syödä.

Herkkuja ei syödä joka päivä, koska sinä tarvitset monipuolista ja ravitsevaa ruokaa, jotta jaksat.

Yöllä nukutaan, ei pelata tietokonepelejä, koska sinä tarvitset unta jaksaaksesi olla koulussa läsnä, ja opettajasi ja koulukaverisi tarvitsevat työrauhaa ja kunnioitusta omaa aivotyötään kohtaan.

Läsnäoloa ei korvata tavararöykkiöillä, koska vanhemmat ja lapset tarvitsevat rauhallista löllöaikaa ja kiireetöntä vuorovaikutusta, eivät tavaraa.

Siitä rajoissa on oikeasti kysymys.

Omien ja toisten ihmisten tarpeiden kunnioittamisesta ja huomioimisesta.

Ei tottelemisesta, ei säännöistä, ei behavioristisesta koirankoulutuksesta rankaisemalla tai palkitsemalla. Ei mistään mystisestä ”kurista”, joka yleensä tarkoittaa sitä, että lapsi on hiljaa ja paikallaan kunnes aikuiset haluavat hänen puhuvan ja liikkuvan. Kaikki ne ovat vain välineitä siihen, että lapsi oppii huomioimaan ja kunnioittamaan omia ja toisten tarpeita.

Ja mun mielestä olisi vähän nurinkurista alkaa opettaa lapselle kunnioitusta sillä, että lasta itseään ei kunnioiteta.

Omien rajojen pitäminen on myös kaikkien muiden aikuisten vastuulla.

Jos lapsen huutaminen, riehuminen, ravintolassa juokseminen tai muu lapsenomainen käytös häiritsevät, niin fiksusti käyttäytyville aikuisille on kaksi vaihtoehtoa.

Joko voi käydä sanomassa kohteliaasti kyseiselle perheelle, että anteeksi, tuo juokseminen häiritsee minua, koska lapsenne törmäsi ruokapöytääni ja melkein kaatoi lasini – voisitteko varmistaa, ettei se toistu? Toisin sanoen voi tehdä omat tarpeensa selviksi ja kertoa toiselle ystävällisesti, miten hänen toimintansa niitä tarpeita kolhii.

Tai sitten voi miettiä, että ovatko ne omat tarpeet sellaisia, jotka ehkä paremmin tulisivat täytetyksi jossain muualla. Tulin ravintolaan, jossa on metakkaa, enkä kestä kovia ääniä. Laitanko korvatulpat vai lähdenkö pois? Joku imettää lasta viereisessä ravintolapöydässä. Kenen rauhallinen ruokahetki on tärkeämpi, minun vai lapsen?

Koska vaikka miten ranskalaisista ja italialaisista viehättynyt Ukkola muuta haluaisi, niin lapset eivät ole pikkuaikuisia. Lapset opettelevat elämää, vuorovaikutusta, toisten huomioimista ja esimerkiksi nyt sitä ravintolakäyttäytymistä. Lukemaan oppii lukemalla ja ravintolassa oppii käyttäytymään ravintolassa käymällä. Välillä aikuiselle tulee virhearvio lapsen tarpeiden suhteen ja nälkäväsypissahätäraivari yllättää keskellä ravintolaa, mutta sellaista elämä on, epätäydellistä.

Ehkä meidän aikuistenkin on hyvä opetella sitä toisten ihmisten tarpeiden huomioimista julkisilla paikoilla. Lapsetkin kun ovat ihmisiä.

4 asiaa, jotka olen oppinut isältäni

20131110-220456.jpg

Isänpäivä.

Mun isä on elossa ja hyvissä voimissa päälle 70-vuotiaana. Kävivät meillä kahvittelemassa tänään, kun asuvat tuossa muutaman kilometrin päässä.

Joskus teininä joku sanoi, että mä muistutan tosi paljon isääni. Mä en oikein tiennyt, miten mä siihen asiaan olisin suhtautunut, koska meillä oli iskän kanssa paljon useammin napit vastakkain kuin äidin kanssa. Vasta myöhemmin olen hoksannut, että siinä oli paljon totuutta.

Samanlaisen luonteenlaadun lisäksi mä olen myös oppinut iskältä paljon sellaista, mitä haluan myös omien lasteni oppivan.

Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä jotain uutta.

Iskä teki useamman vuosikymmenen uran eräässä yrityksessä ja jäi sieltä päälle 60-vuotiaana eläkkeelle. Jaksoi olla eläkkeellä vuoden. Sitten tuli tylsää, joten kouluttautui uuteen ammattiin. Työskenteli uudessa ammatissaan tähän vuoteen asti, kunnes ikä tuli vastaan.

Tällai kolmenkympin kriisin kieppeillä, sitä ihan ikiomaa uraa etsiessä, tää lohduttaa ja rauhoittaa mua ihan todella paljon. Että vaikka kaksikymppisenä valittu täydellinen unelmien ala näyttää vuosikymmen myöhemmin joltain muulta, niin se ei haittaa. Tässä on vielä aikaa.

Oleta ihmisistä hyvää ja kohtele heitä kauniisti.

Mä en ole varmaan ikinä kuullut iskän sanovan kenestäkään ihmisestä ilkeästi. Välillä, vaikka nyt politiikasta keskusteltaessa, mä huomaan ilmeestä että hänellä on jostakusta ihmisestä tosi voimakas mielipide, jonka hän kuitenkin onnistuu pukemaan sanoiksi jotenkin diplomaattisesti. Ehkä voimakkain ilmaus, mitä mä oon kuullut hänen käyttävän toisesta ihmisestä, on että ”minä en kyllä ymmärrä sellaista”. Se on ihan oma taitolajinsa – että on asiasta jotain mieltä, vahvastikin, ja samalla onnistuu pitämään sitä eri mieltä olevaakin ihan tolkun ihmisenä.

Samoin ihmisiä kohdatessaan iskä onnistuu jotenkin aina olemaan avoin ja ystävällinen. Asiakaspalvelussa vuosikymmenet työskennelleellä on tietysti ihmisten huomaamisen taito hioutunut aikamoiseksi. Erityisesti mua lämmittää tämä silloin, kun mä näen miten iskä on mun lasten kanssa. Siinä on aitoa ilahtumista ja läsnäoloa molemmilta puolilta.

Se on ihan hyvä noin.

Teininä mua otti aivan valtavasti päähän iskän suurpiirteisyys. Mä olin (ja olen heikkoina hetkinä edelleen) aikamoinen perfektionisti, jonka mielestä asiat tehdään just pilkulleen eikä melkein niinkuin on tarkoitus. Tässä vuosien varrella mä olen kuitenkin oppinut arvostamaan sitä, että kaiken ei tarvitse olla niin justiinsa ja välillä voi tinkiä niistä jutuista, jotka eivät ole itselle kynnyskysymyksiä.

Tähän liittyy myös mun taipumukseni suunnitella asioita maailman tappiin asti ilman, että mä koskaan oikeastaan toteutan mitään. Meidän iskä on taas sellainen nopean toiminnan ihminen, että kun tulee idea niin se toteutetaan parhaalla käsillä olevalla tavalla. Mä olen yrittänyt opetella tätä jälkimmäistä lähestymistapaa – jos se ensimmäinen versio on ihan hyvä ja käyttökelpoinen, niin sitten sillä mennään, ja jos ei, niin seuraavan kohdalla korjataan sen ekan version virheet.

Lukeminen kannattaa.

Kiitos iskän, mun lapsuudenkodin kirjahylly oli täynnä kirjoja. Iskällä oli tapana lukea paljon – romaaneja, historiateoksia – erityisesti lomareissuilla. Mä löysin ensimmäiset Agatha Christieni sieltä kirjahyllyn uumenista, ja sille tielleni jäin. Jouluisin iskältä ei tarvinnut kauheasti lahjatoiveita kysellä: kunhan paketista löytyi uusin John Grisham, niin kaikki oli hyvin. Myös kaikki käsiin osuvat sanomalehdet iskä selaa edelleen huolellisesti, ja pitää muutenkin itsensä tosi hyvin perillä päivänpolitiikasta.

Aikakaus- ja iltapäivälehdet saavat nykyään iskältä yhä useammin selaamisen jälkeen jäätävän tuomion: ”No eipä siinä oikein mitään lukemista ollut.” Ainakin nyt aikuisiällä mä huomaan olevani tosi usein samaa mieltä siitä, mikä missäkin lehdessä on lukemisen arvoista ja mikä ”sellaista höpöhöpöä”. Ei niin, etteikö se höpöhöpö voisi olla mielenkiintoistakin, kunhan vaan tulee lukeneeksi jotain ihan oikeaa asiaakin silloin tällöin.

Varmasti olisi paljon muutakin, jos kovasti lähtisi miettimään. Nämä nyt ainakin.

Hyvää isänpäivää, iskä, ja kaikki muut isät ja isien lapset.

Mitä sä olet oppinut omalta isältäsi?

Tämä toimi tällä kertaa: Äitikin sanoittaa

Oli taas sellainen aamu.

Aikataulu oli periaatteessa ihan hyvällä mallilla, mutta ulkovaatteiden pukeminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Välikausihaalarit, kurahousut, kumpparit, lapaset, kypärälakit ja niin edespäin. Esikoinen, joka oli juuri käyttänyt kolme viikkoa (tai siltä se tuntui) saadakseen molemmat jalat haalarin lahkeisiin, nollasi koko vaivannäön ja hypähti keijunkevyesti sekunnissa pois haalarista. Hän kun keksi, että voisi vähän tanssia. Kuopus auttoi kantamalla asunnon jokaisen kengän (tai siltä se tuntui) mun eteeni silloin, kun molemmilla lapsilla oli jo kengät jalassa. Lisäksi mielessä painoivat tulevien päivien tekemistä odottavat hommat. Oli kuuma, väsy ja kärtty. Siis äidillä.

Mä istahdin lattialle ja huokaisin:
– Mua suututtaa ja väsyttää ja turhauttaa, kun tässä pukemisessa menee niin kauan.
Esikoinen katsoi mua ja vastasi:
– Niin, mutta ei se haittaa.
Huokaisin ja sanoin:
– Ei niin, se menee ohi.

Sitten oli jo vähän enemmän energiaa niihin kurahousuihin.

Kun vielä esikoinen ja kuopus siinä haalareissaan rupesivat halailemaan, niin mieli koheni entisestään.

(Äärirealisti minussa haluaa huomauttaa tähän väliin, että se tyyneys ja rauha kesti noin kolme minuuttia, ennenkuin tuli uudestaan kuuma ja väsy ja kärtty. Onneksi siinä vaiheessa päästiin pian jo ovesta ulos ja ihan aikataulussa.)

Mitä mä siis tein?

Mä tunnistin sen kihinän ja puristuksen, joka mulle tulee kehoon silloin kun turhauttaa. Mulla se kerääntyy tohon rintalastan ja kurkun tietämille sellaisena kuumotuksen tunteena.

Mä annoin sille tunteelle tilaa ja sanoitin sen. Samalla myös lapset kuulivat, että miltä musta tuntuu ja mikä tilanne sen tunteen ehkä tällä hetkellä herättää. Mä hetken aikaa vain olin sen tunteen kanssa ilman, että mun tarvitsi toimia sen asian suhteen (niinkuin aika monta kertaa aiemmin sen kuluneen aamun aikana, kröhöm).

Mä tunnistin lapsen hyvän ajatuksen siellä hänen lohdutuksensa taustalla – hän huomioi mun tunteen ja halusi tehdä mulle parempaa mieltä. Lisäksi siellä taustalla oli ihan vissi totuus: vaikka olisi kuinka aivot sumussa tunnekuohun takia, niin se tunne ei haittaa niin kauan, kun mä annan sen vaan olla. Se menee ohi kun sen kanssa ei jää painimaan.

Sitten kun rauhoittuu, verenpaine laskee ja ajattelu pääsee takaisin tähän hetkeen (eikä sinne iltapäivän tai huomisen tai ensi viikon tai loppuvuoden tekemättömiin hommiin), niin se tunne menee kyllä ohi omia aikojaan.

Onko sulla muistissa kokemusta, jossa oman tunteen sanoittaminen olisi auttanut ensisijaisesti omaa fiilistä? Tai tilannetta, jossa lapsi on onnistunut sanomaan jotain erityisen avuliasta tai syvällistä kesken oman kaaoksen? Kerro kommenteissa! Muitakin tästä heränneitä ajatuksia saa mielellään jakaa.

Leikitään, että sä olet lapsi

”Äiti, leikitään että mä olen äiti ja sä olet lapsi!”

Näin ehdotti kolmevuotias tänään. Ja mä sitten vähän hymähdellen suostuin. Lopulta leikittiin melkein koko aamupäivä tätä, siinä muun puuhan ja ulkoilun lomassa.

Oli toisaalta jännittävää ja toisaalta vähän pelottavaa, kun huomasi niiden oman puheen maneerien tulevan sieltä lapsen suunnasta. Äänensävyjä myöten, hellittelynimiä myöten. Mä pääsin aitiopaikalta seuraamaan, että miten lapsi kuulee ja näkee mun toiminnan.

Toisaalta toi roolienvaihtoleikki oli siinäkin mielessä jännittävä, että mä itse jouduin kovasti miettimään, miten lapsi tyypillisesti puhuu mulle. Erityisesti niissä tilanteissa, joissa mä (oikean elämän äitinä) halusin opastaa lasta, eli leikisti äitiä, vaikka nyt päivävaatteiden laittamisen kanssa. Millaisena mä haluan, että lapsi näkee oman puhetapansa mun peilaamana? Haluanko mä olla kiukutteleva ja komenteleva lapsi vai yhteistyökykyinen ja kuunteleva lapsi?

Miltä musta tuntuu, kun kuulen omat sanani?

Se tuli mulle yllätyksenä, että miten ne ”äidin” sanat vaikuttivat noin tunnetasolla. Sen lisäksi, että mä pystyn tällai jälkikäteen analysoimaan sitä puhetta, niin mä pääsin hyvin konkreettisesti kokemaan, miltä tuntuu, kun toinen ihminen puhuu mulle noin. Se on kuulkaa aika haavoittuvainen hetki.

Vaikka jälkikäteen voin helpottuneena todeta, että lapseni puhui mulle hellävaraisemmin ja ystävällisemmin kuin mitä minä väsyneimmilläni hänelle, niin mähän en sitä tiennyt siinä vaiheessa kun leikki oli kesken. Mä saatoin ainoastaan luottaa siihen, että tuo toinen haluaa mulle hyvää ja käyttää (leikin myötä saamaansa) valtaa fiksusti.

Ja täytyy sanoa, että siinä vaiheessa kun mä ehdotin että mennään tätä reittiä puistosta pois ja ”äiti” oli eri mieltä mutta perusteli asiansa, niin se tuntui aika paljon mukavammalta kuin jos vastaus olisi ollut vain ”ei, kun mennään tuolta”. Vaikkakin se perustelu oli mun näkökulmasta ihan absurdi ja hatusta vedetty. Toisaalta, varmaan monet mun oikean elämän perustelut on lapsen näkökulmasta ihan yhtä älyttömiä.

Että kuuntelisi välillä muidenkin korvin

Mun ei oikeastaan kuuluisi olla yllättynyt siitä, miten voimakkaasti toi roolienvaihto avasi taas uutta näkökulmaa. Mulla on jonkun verran draamaopettajan koulutusta juurikin siihen, että rooleja vaihtamalla voi oppia syvällä tasolla ymmärtämään asioita, joita teoriassa tietää. Mä en vaan ole päässyt harjoittelemaan sitä roolien vaihtoa tällä tavalla käytännössä pitkään aikaan.

Tekee todella hyvää kuunnella välillä sitä, että miltä ne omat sanat kuulostaa. Minkä viestin ne välittää toiselle mun tunteista? Mikä on mulle omien sanojeni perusteella tulkittuna tärkeää? Välitänkö mä toisen tunteista sen verran, että teen oman näkökulmani mahdollisimman selväksi? Kuuntelenko mä ihan oikeasti, että mitä se toinen sanoo?

Jos sun lapsi ehdottaa tätä leikkiä, niin mene mukaan. Leiki ihan oikeasti. Kuuntele ja kuulostele, että miltä tuntuu kuulla ne omat sanat lapsen suusta. Ja jos lapsi ei sitä ehdota, niin kuuntele puhuessasi välillä lapsen korvin. Mitä tämä, juuri nyt ja juuri tässä, kertoo lapselle mun ajattelusta ja arvoista?

Lopulta nimittäin ne omat sanat, maneerit ja asenteet tulee sieltä lapsen suusta ilman roolinvaihtoleikkiäkin. Siinä tilanteessa on kullanarvoista, jos huomaa, että ne on siitä hyvinkin läheltä opittu.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Ajatuksia ja kokemuksia näistä ”kuulin omat sanani lapseni suusta” -hetkistä, joko roolileikeissä tai ihan muuten. Kysymyksiä tai empatiaa tai muuten vaan mieleen juolahtaneita heittoja. Ja blogin hengen mukaisesti mieti ensin, miltä ne omat sanat muiden korvissa kuulostaa, ennen kuin painat lähetä-nappia. 🙂

Kasvatuksesta

Lueskelin tuossa aikani kuluksi Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjaa. Tai siis ahmaisin melkein koko kirjan yhdessä illassa kun esikoinen oli yökylässä (ekaa kertaa ikinä, jaiks) ja vauva pötkötteli joko mun sylissä syömässä tai isänsä sylissä röyhtäystä hakemassa. Oon lukenut sen joskus aikaisemminkin, mutta en sen jälkeen kun oon itse saanut lapsia.

Hellsten puhuu läheisriippuvuudesta, jonka hän määrittelee näin:

Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy, kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon.

Hellsten 1992: 58

 

Kirjassa puhutaan mm. peilaamisesta, mikä tarkoittaa sitä, että pienelle lapselle omat tarpeet ja tunteet ovat olemassa vain siinä määrin kuin mitä vanhemmat peilaavat niitä eli reagoivat niihin ja antavat niille ikäänkuin luvan olla olemassa. Jos lapsi on vihainen tai surullinen ja vanhempi ohittaa tuhteenilmaisut joko kokonaan tai kuittaa ne jollain ”älä nyt raivoa/pillitä siinä” -kommentilla, niin silloin se lapsen tunne ei peilaudu. Lapsi ei saa kokemusta siitä, että hänen tunteensa olisi olemassa, saatika välineitä sen käsittelyyn.

Tuo Hellstenin ”käsittelemään sitä [ilmiötä] persoonallisuudessaan” -kohta viittaa mun ymmärryksen mukaan juuri siihen, että lapsi ei pysty puhumaan asiasta kenellekään, koska siitä puhumiseen ei ole annettu käsitteitä. Lapsi ei pysty tuntemaan niitä asiaan liittyviä tunteita, koska niitä tunteita ei ole kotona tunnistettu eikä annettu niille lupaa olla olemassa.

Hellsten puhuu siitä, että vanhempi pystyy peilaamaan lapsensa tunteita ja tarpeita vain siinä määrin kuin tunnistaa niitä itsessään. Se tarkoittaa, että jos vanhempi ei salli itselleen epäonnistumista, vihaa tai surua, ei hän myöskään pysty käsittelemään niitä lapsen kanssa mitenkään rakentavasti.

Näin me kannamme edellisten sukupolvien painolastia

Pääpaino Hellstenin kirjassa on tapauksissa, joissa lapsen persoona on jäänyt kokonaan peilautumatta esimerkiksi vanhemman alkoholismin, työnarkomanian, tai muiden vastaavien ääritilanteiden vuoksi, kun vanhempi ei ole ollut luotettavasti paikalla. Hän kuitenkin puhuu myös siitä, miten Suomen sotahistoria on aiheuttanut sen, että sodan nähnyt sukupolvi on jäänyt yksin sen kokemuksensa kanssa – ei ole ollut ketään, joka olisi voinut antaa välineet käsitellä sodan kauhuja persoonallisuudessa, tietoisesti ja tunteiden kautta (varsinkaan miehille, joilta on perinteisesti odotettu ihan jotain muuta kuin tunneälyä). Kaikki tunteisiin liittyvä on pitänyt Hellstenin termein ”syväjäädyttää”, koska muuta käsittelykeinoa ei ole ollut.

Suuri osa kokonaisesta sukupolvesta on siis kasvanut kodeissa, joissa toisella vanhemmalla ei ole ollut kykyä peilata tunteita lapsilleen, ja toinen vanhempi on joko kyennyt kantamaan tunnekasvattamisen vastuun tai sitten ei.

Mun sukupolvi on puolestaan kasvanut kodeissa, joiden vanhemmissa on sodan nähneiden lapsia. Niitä, joiden tunteita ei ole pystytty peilaamaan, joten niitä ei ole lapsuudessa ollut olemassa.

Monet näistä sodanjälkeisen sukupolven lapsista ovat lääkinneet tilannettaan alkoholilla tai riippuvuuksilla, mutta joskus ”ihan hyvissäkin kodeissa” (ja laitan tämän lainausmerkkeihin siksi, että ilmaus usein viittaa pelkästään materiaalisiin ja ulkoisiin puitteisiin, jotka eivät oikeasti kerro hyvinvoinnista kuin pienen viipaleen) tunneilmasto on jäänyt isovanhempien sotakokemusten jalkoihin. Epäonnistumisia, surua, vihaa tai pelkoa on ollut vaikea jakaa, koska toinen tai molemmat vanhemmista ovat jääneet vaille niiden käsittelyn välineitä omassa lapsuudenkodissaan.

Sitten mun sukupolvi on päässyt kouluun, jossa opettajina on ollut parhaimmassa tapauksessa myös tämä sotakodeissa kasvaneiden sukupolvi. Jos kotona on vaikea kohdata epäonnistumista, vihaa, surua ja pelkoa, niin koulussa sen kanssa pääsee pahimmillaan hyvin lähelle. Ja jos opettajalle itselleen ei ole peilattu näitä tunteita tai niiden käsittelyä, lapsena tai aikuisena, niin koulumaailman kasvatuksellinen puoli voi jäädä aika karuksi.

Oppiessa pitää tehdä virheitä, jotta näkee, mihin suuntaan on kehityttävä. Jos opettaja ei siedä virheitä, itsessään tai oppilaissaan, hän voi hyvin nopeasti sammuttaa lapsen luontaisen uteliaisuuden ja opettaa lapselle tietosisältöjen lisäksi sen, että kannattaa osallistua vain silloin kun on varma osaamisestaan, ei muulloin.

Myös koulukiusaamistilanteissa opettajien kehittymättömäksi jäänyt tunne-elämä voi aiheuttaa hirveitä tilanteita. Lapsi pelkää ja vihaa, toinenkin lapsi pelkää ja vihaa, eikä opettaja pysty asettamaan sellaisia rajoja, joissa molemmilla olisi turvallinen olla. Kiusaajan pelko ja viha ei tule nähdyksi, se kielletään samalla kun tuomitaan se ainoa keino, jolla hän edes yrittää purkaa sitä. Kiusatun pelko ja viha ei tule nähdyksi, sen olemassaolo mitätöidään tai annetaan ymmärtää, että kiusatuksi tuleminen on ihan oikein.

Aikuisella on vastuu siitä, että sekä kiusaajan paha olo että kiusatun paha olo tulee käsitellyksi ja saadaan terveellä tavalla pois päiväjärjestyksestä, ei kiusaajalla tai kiusatulla. Siihen vain tarvittaisiin aikuisia, joiden oma tunne-elämä olisi loppuun asti kehittynyt, eikä sellaisia aina ole ollut saatavilla.

Miten tämä nyt minuun sitten liittyy?

Mitä minä haluan siirtää edellisiltä sukupolvilta seuraaville?

Mä olen valmistunut opettajaksi, ja mulla on kaksi lasta. Mä olen kasvanut sellaisessa ”ihan hyvässä kodissa”, jossa kuitenkin tietyt tunne-elämän asiat on ns. jääneet sodan jalkoihin. Oon tehnyt aika pitkään töitä sen eteen, että pystyisin kohtaamaan kaikki oman tunne-elämäni puolet. Aika pitkälle on tultu, kun olen kerran perustanut blogin, jossa julkisesti pystyn pohtimaan tätä ”lupaa olla minä”. 🙂 Ja nyt mulla on tällainen uusi, kirkassilmäinen, äärimmäisyyksiin asti luottava sukupolvi tässä kotona kasvatettavana.

Jaiks.

Mä ajattelen niin, että lapsille on hyvä asettaa rajat, ja sitten lapsen kanssa käsitellä ja sietää se tunnereaktio, joka tulee niihin rajoihin törmäämisestä. Lapselta saa kieltää tekemistä tai omistamista, muttei niitä tunteita, joita siitä kieltämisestä aiheutuu.

Lisäksi lapsi on keskeneräinen, niinkuin me kaikki. Lapsi tekee virheitä, niinkuin me kaikki. Sen takia mä en itse ole vielä tähän päivään mennessä kokenut tarpeelliseksi käyttää kasvatuksessa rangaistuksia. Mä ajattelen, että se rangaistus ohittaa lapsen oppimiskokemuksen ja tunnekokemuksen, ja määrittää maailmaa vain sen kautta, miten vanhempi sen tilanteen tulkitsee. Tähän ajatteluun on vahvasti vaikuttanut myös Alfie Kohnin Unconditional Parenting, jota suosittelen kaikille kasvattajille, oli kasvatettavat sitten omia tai lainalapsia.

(Disclaimer: Joo, mun lapset on vielä pieniä; joo, esikoisen temperamentti on sellainen että tämä lähestymistapa toimii; joo, on varmasti sata syytä miksi joissain toisissa perheissä rangaistukset on ainoa vaihtoehto jne. Toistaiseksi tämä lähestymistapa toimii meillä.)

Jos mun lapsi tekee virheen (ottaa pöydältä luvatta kastelukannun ja kippaa samalla sisällöt lattialle, piirtää liidulla kaapinoveen, kiipeilee luvatta lipaston päälle, noin muutamia esimerkkejä tältä viikolta mainitakseni), mä selitän, ettei niin saa tehdä ja miksi ei saa. Jos siitä aiheutuu huutoitku, että tämä viihde nyt häneltä vietiin, niin sitten lapsi saa huutoitkeä sylissä niin pitkään kuin itkettää. Jos mä kiellän jotain sellaista, mihin isänsä on hetki sitten lapselle antanut luvan, niin mä pyydän anteeksi, kun en tiennyt että siihen oli jo lupa.  Noin yleensä. Ja sit usein pyydetään anteeksi, kun äiti ei osannut.

Jos lapsi vaikka kaatuu tuolilta, johon ei olisi saanut kiivetä, mä en sano, että ”kato nyt, enkö mä sanonut”, vaan kysyn, että säikähditkö, sattuiko? Sen jälkeen, kun se säikähdys on koettu läpi, voidaan jutella, että muistatko kun puhuttiin että siitä voi kaatua. Noin yleensä. Ja sit taas pyydetään anteeksi, jos  äiti ei osannut.

Tää ei nyt ole sellainen ”mä olen täydellinen vanhempi, tehkää näin” -manifesti.

Tää on enemmänkin muistutus mulle itselleni. Olen itse lähtökohtaisesti epätäydellinen, joten ensisijaisesti on mun vastuulla, että lapsi ei kärsi omasta epätäydellisyydestään.

Ja tää on myös muistutus siitä, miten iso vastuu meillä vanhemmilla ja opettajilla on siitä, että olemme ensin päässeet sinuiksi omien mörköjemme kanssa, ettemme siirrä niitä lasten sänkyjen alle.