Tämä toimi tällä kertaa 15: Minä rakastan sinua aina

Tilanne

Kello on neljä ja risat aamuyöllä. Kuopus, neljä vuotta, herättää kiipeämällä kainaloon möyrimään. Kuiskuttelee siinä samalla juttuja Pokémoneista ja päivähoidosta ja muista tärkeistä asioista. Minä vastailen sanomalla, että jutellaan tästä aamulla, nyt minä haluan nukkua. Sitten lapsi kuiskaa:

Lapsi: Tykätäänhän me aina toisistamme?
Minä: Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Silloinkin kun sä et halua olla mun kanssa?

Huokaisen. Mieleen nousee viikonlopulta tilanne, jossa lapsen käytös osui suoraan omiin vajaalla oleviin tarpeisiini: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, luottamus, kunnioitus, ennakoitavuus, helppous. (Siinä tilanteessa suutuin ihan kamalasti, huusin ja murisin että nyt mua ärsyttää ja suututtaa ihan kauheasti kun sanoin että X ja sitten sä teit Y. Oltiin aiemmin sovittu, että kylvetän lapset, ja suuttumisen jälkeen pyysin puolisoa kylvettämään kuopuksen koska pelkäsin että en kykene riittävästi rauhoittumaan jotta yhteinen kylpyhetki olisi mukava molemmille. Pyysin myöhemmin anteeksi huutamista.)

Minä: Jos mä en halua olla sun kanssa, niin se johtuu siitä, että mä tarvitsen tilaa ja rauhaa, ei siitä ettenkö rakastaisi. Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Niin, vaikka et aina tykkäisi musta niin rakastat mua.
Minä: Joskus mä en tykkää sun käytöksestä, silloin kun se haittaa mun tarpeita. Silloinkin mä tykkään sun ajatuksista, ja siitä mikä sulle on tärkeää.

Hetken mietin hiljaa. Harmitti, kun tuntui että olin lokeroinut lapsen osiin: noita osia rakastan, toisia en.

Minä (lasta hellästi rutistaen): Minä rakastan sua ihan just tollaisena kuin sä olet.
Lapsi: Ai öinä?
Minä: Joo, yöllä ja päivällä ja aamulla ja illalla ja ihan aina.
Lapsi: Niin sitten mä voin paremmin leikkiä ja touhuta renkaissa.
Minä: Ai kun mä rakastan sua niin sun on kivempi tehdä mukavia juttuja?
Lapsi: Niin.

Sitten vielä vähän kuiskuteltiin siitä, mitä lapsi huomiselta toivoo. Lopulta alkoi kainalosta kuulua tasainen tuhina. Itse valvoin vielä tovin.

Mitä mä siis tein?

1. Kuuntelin.

Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että yöllä päällimmäinen tarve meillä kaikilla on uni, silloin tällöin myös läheisyys. Ja välillä tulee näitä tilanteita, joissa periaate ei pidäkään paikkaansa, koska lapsen päällimmäisenä tarpeena on vaikka yhteys tai luottamus tai vakuuttuminen siitä, että äiti kuitenkin rakastaa.

Tavallisesti meidän ”minä rakastan sinua” -keskustelut lasten kanssa menee nimittäin näin:
Aikuinen: Hei [nimi], mulla on sulle yks tärkeä juttu.
Lapsi: No mitä?
Aikuinen: Minä rakastan sinua.
Lapsi: Mä tiiän! Sä oot sanonut sen ainakin miljoona kertaa! *tuhahdus*

Tähän nähden lapsen kysymys oli niin iso poikkeus, että siihen en enää halunnut vastata ”jutellaan siitä huomenna, hyvää yötä”.

Jostain lapselle oli selvästi tullut kysymysmerkki tästä asiasta. Se saattoi jäädä viikonlopusta, vaikka se asia sitten käsiteltiinkin rauhoittumisen jälkeen. Se saattoi johtua päiväkodin ja päivähoitorytmin vaihtumisesta, tai kesäloman loppumisesta, tai jostain ihan muusta.

Eikä minun tehtäväni ollut (ensiksi, tai välttämättä ollenkaan) saada ensin omaa ymmärryksen tarvettani täyteen ja kysellä, että miksi nyt näin, miten niin muka, tai helpottaa omaa oloani sanomalla vaikka että höpö höpö totta kai äiti rakastaa. Lapselle oli tärkeää saada aito ja rehellinen vastaus.

2. Tein parhaani vaikkei mennytkään oppikirjan mukaan.

Siinä keskustelun jälkeen valvoessa pohdiskelin aika pitkään sitä, että miten olisin voinut hoitaa sen viikonlopun tilanteen paremmin, tai miten olisin voinut käydä tuon keskustelun paremmin.

Olisin viikonloppuna voinut selkeämmin kertoa, että nyt olisin niin kaivannut luottamusta ja kuulluksi tulemista. Olisin voinut siinä yöllä ensin arvata lapsen tunnetta ja tarvetta, niin että olisin osannut paremmin vastata hänen tarpeeseensa, ei pelkästään kysymykseen. Olisin voinut käyttää lapsen omaa sanaa (lapsi puhui tykkäämisestä, minä rakastamisesta, miksi se piti vaihtaa?) jotta lapsi olisi tuntenut tulleensa kuulluksi paremmin.

Ja samaan aikaan olin kiitollinen siitä, että osasin sen minkä osasin.

Viikonloppuna pidin huolta, että kun kiukkusin niin keskityin ensin omista tunteista ja omista havainnoista puhumiseen. Menin eri huoneeseen, niin ettei lapsen tarvinnut katsella huutavaa aikuista. Otin sitä tilaa ja rauhaa, pyysin puolisolta apua, ja sitten kun olin rauhoittunut niin halittelin lapsen kanssa ja pyysin anteeksi.

Siinä yöllisessä keskustelussa osasin kertoa lapselle, että mun käytös ja haluaminen liittyy mun tunteisiin ja tarpeisiin, ei häneen tai siihen, minkä verran häntä rakastan. Kun huomasin, että sanoin mielestäni hölmösti ja eri tavalla kuin halusin, niin palasin siihen keskusteluun. Ja sitten kun lapsi vielä halusi jutustella ja kertoa toisesta aiheesta, niin kuuntelin häntä, jotta hän varmasti tunsi tulleensa kuulluksi.

Vaikka asioita tietää, niin niitä ei välttämättä kaikkia osaa siinä itse tilanteessa toteuttaa tyylipuhtaasti. (Vaikka olisi miten Rakentavan Vuorovaikutuksen Ohjaaja.) Se ei haittaa.

Sekin on iso voitto ja onnistuminen, että jälkikäteen huomaa ajatuksen ”olisinpa toiminut tässä tilanteessa näin”. Siitä voi oppia, ja sen voi usein kertoa myös sille toiselle: ”Vitsi mua harmitti kun sanoin X, olisin halunnut osata sanoa Y”.

3. Olin rehellinen omista tarpeistani.

Lapsi huomaa, kun en ole iloinen hänen käytöksensä jälkeen. Minulta olisi ollut epärehellistä sanoa, että eikun aina haluan olla sun kanssa. Koska oikeasti en aina halua olla neljävuotiaan kanssa – joskus haluan olla yksin, joskus haluan olla töissä tai ystävien kanssa tai esikoisen kanssa tai puolison kanssa tai niin edespäin.

Ja toisaalta ei olisi ollut myöskään rehellistä sanoa, että joskus en tykkää sinusta mutta rakastan sinua. Mitä se edes tarkoittaa?

Jos se tarkoittaa, että tykkääminen on sitä kun minulla on hyvä fiilis sinun läsnäollessasi, niin joo, ehkä. Ja silloinkaan se ei tarkoita, että tykkään tai en tykkää siitä koko lapsesta (tai ihmisestä).

Voi käydä niin, että tykkään tuosta ihmisestä edelleen 80-prosenttisesti, ja sitten 20% havainnostani osuu johonkin mun tarpeeseen ja sitten kiehahtaa tai itkettää tai muuta. Eikä se 80% mene mihinkään, ja sitten on ristiriitainen olo, ja sitten tuntuu pahalta ja kivuliaalta ja puristavalta. Sen takia onkin niin kivuliasta, kun omat rakkaat ihmiset toimii tavalla, joka tökkii mun tarpeiden täyttymistä vastaan.

Paljon rehellisempää ja totuudenmukaisempaa on mielestäni kertoa, mikä sen tunteen herättää. Se ei ole toisen ihmisen käytös. Se ei ole toisen ihmisen olemisen tapa. Minun tunteeni taustalla on joku minun tarpeeni, ja se tarve on vain ja ainoastaan minun vastuullani ja minun hulavanteessani.

Jos lapsi ajattelee, että joskus en tykkää hänestä – hänen olemuksestaan, hänen ainutlaatuisuudestaan – niin hän voi ottaa sen viestinä siitä, että hän on vääränlainen. Ja lapsen ei pidä joutua muuttamaan itseään (tai edes ajattelemaan, että se olisi ratkaisu) jotta minä olisin iloinen ja tyytyväinen hänen läsnäollessaan (eli ”tykkäisin hänestä”) koko ajan.

Niin mitä enemmän ja aidommin ja rehellisemmin puhun siitä, että minun tunteeni taustalla on minun tarpeeni, niin sitä helpompi lapsen on erottaa toisistaan oma toimintansa ja minun reaktioni siihen. Jos se on välillä aikuisellekin vaikeaa, niin lapsi varsinkin tarvitsee siinä tukea ja toistoja ja vakuuttumista. Ja ehkä sitten kun kuopus on minun ikäiseni, niin hänelle on vähän luontevampaa ajatella, että häntä rakastetaan silloinkin, kun kaikki ympärillä eivät ole jatkuvasti iloisia.

**Tunteista, tarpeista ja lapsen kohtaamisesta puhun myös ilmaisessa Eikun minä itse! -webinaarissa, jonka seuraava uusintakierros on 15.9.2016 klo 17-18. Lue lisää webinaarista ja ilmoittaudu mukaan!**

Pysähtyminen 121: Olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta?

Mistä tulen?

Noin hyvin akuutisti tulen valtavasta vastustuksesta. Kirjoitan pysähtymistä tiistai-iltana, ja huomasin vitkutelleeni sen kirjoittamista koko viikonlopun ja maanantain. (Toki sillä ”hyvällä syyllä”, että oli paljon töitä, mutta myös ihan puhtaasti vastustuksen takia.) Kirjoitan tätä nyt itse asiassa sen oivalluksen vuoksi, että jos näin paljon on vastustusta yhtä pysähtymistä kohtaan niin silloin varsinkin olisi hyvä pysähtyä.

Viime viikolle valitsin teemaksi luottamuksen. Empatiaparikeskustelussa rupesi ihan naurattamaan, kun mietittiin että vois kirjoittaa itselleen muistilapulle ”olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta” ja sit aina kun ottaa akuutisti päähän niin vois kiskaista lapun taskusta ja 90% kerroista siellä olisi ongelman syy.

Niin joo, kuluneella viikolla se lappu olisi kyllä päässyt kovaan käyttöön.

Tai ehkä vain huomasin ja hyväksyin ja nostin tietoisuuteen sellaisiakin pieniä pettymyksiä, joita olisin normaalisti kuitannut, että ”no ei sitten” ja luottanut vain sitten vähemmän jatkossa. (Ja nyt pelkään että tää kuulostaa siltä, että mä olin jotenkin jatkuvassa epäluottamuksen tilassa, eikä oikeastaan siitäkään ollut kysymys. Tai siis yhtään enempää kuin tavallisesti. Tai ehkä se, mihin olen tottunut, on jatkuva epäluottamuksen tila ja sitten aina välillä pilkahtaa jotain muuta.)

Toki oli myös äitienpäiväviikonloppu.

Äitienpäiväviikonlopusta mun on vaikea sanoa mitään. Hmm, katsotaan, miksi. Mä kaipaisin nähdyksi tulemista ja luottamusta (haha, tästä vois tehdä myös sellaisen Lupa olla minä -juomapelin, että jos joku mun kriisi palautuu nähdyksi tulemisen tai luottamuksen tarpeisiin niin otetaan huikka. Pääsis aika nopeasti aika hyviin litramääriin kyllä.), jotta tuntuisi että voisin sitä asiaa avata, mutta kokeillaan.

Äitiys, ainakin mulle, on jotenkin aina olemassa sekä suhteessa omiin lapsiin että suhteessa omaan äitiin. Mä olen tehnyt aika paljon töitä sen eteen, että miten mä olen omien lasteni kanssa, mutta tuntuu että se toinen suunta on vielä aika vaiheessa. Ja on aika haavoittuvaista (ja sisäistä työtä vaativaa) ottaa samaan aikaan vastuu omista tunteista ja tarpeista ja myöntää, että on ollut tilanteita joissa olisi tarvinnut jotain mitä ei silloin saanut.

Tai siis olen huomannut, että se on itselleni vaikeaa ihan jo silloinkin, kun kuuntelemassa on vain 100% empaattinen ja minun tarpeistani kiinnostunut ihminen. Ehkä tää on taas sitä pettymysten käsittelyä – ensin tarttee tunnistaa ja huomata, että on joskus ollut pettynyt, ja että se on ihan validi tunne, ja vasta sitten pääsee harjoittelemaan sitä pettymysten sietämistä.

Ja samaan aikaan mulla on valtava kunnioittamisen ja ymmärtämisen tarve sitä kohtaan, että jokainen vanhempi ja jokainen sukupolvi ja jokainen ihminen tekee parhaansa sillä mitä hänellä on sillä hetkellä käytettävissään.

Ehkä vaikeaa onkin se, että miten ne sovittaa yhteen: ymmärtää, että kukaan ei ole täydellinen, ja samaan aikaan hyväksyy, että se epätäydellisyys saattaa johtaa tilanteisiin, joissa kaikkien tarpeet ei täyty. Ja että täydellisyyttä ei vaadita keneltäkään, ja silti on tärkeää, että ne tyydyttymättä jääneet tarpeet huomataan ja hyväksytään ja annetaan tilaa sen suremiselle, että näin kävi.

(Sisäinen kriitikkoarmeija haluaisi tässä kohtaa huomauttaa, että ei v***u mitä liibalaabaa, tollaista yleispätevää hampaatonta p***aa josta ei kukaan saa mitään selvää. Ei ihmekään ettei ketään kiinnosta mikään mitä sä sanot, koska sä et koskaan oikeasti sano mitään millä olis mitään merkitystä tai henkilökohtaisuutta, vaan pyörittelet tollaisia teorioita jotka on niin irti maailmasta ja oikeasta elämästä että huhhuh. Kiitos, tämä tuli merkittyä mukaan.)

Missä olen?

Keho on kiitollinen siitä, että joogasin kuluneella viikolla ja jopa useampaan kertaan. Hyvä minä! Lepoa tarttis, tänään pidin arkivapaan ja kävin ainoastaan suuhygienistillä – tästä ansaitsen ainakin neljä miljoonaa aikuispistettä, ja toiset neljä miljoonaa siitä että kestin omaa häpeääni siitä, miten huonosti oonkaan hoitanut hampaitani. Päikkärit olis tehneet hyvää, mutta ehkä yritän vaan ajoissa nukkumaan tänään.

Tunteet… no niin no.

Oon tämän päivää työstänyt sisäisesti yhtä tilannetta, jossa eräs henkilö aiheuttaa mussa reaktion (voisinko sanoa tän vielä neutraalimmin ja yleispätevämmin? Ehkä tämä on ihan riittävän ympäripyöreä 😀 ), ja sen työstämisen jälkimainingeissa nyt on toisaalta rauhallinen ja tyytyväinen olo, kun ymmärryksen ja yhteyden tarpeet on täynnä.

Toisaalta turhauttaa ja ärsyttää, kun siihen meni aika paljon aikaa ja energiaa (ja toisaalta, itsepähän valitsin työstää sen, enkä vain velloa siinä reaktiossa, eli parempi näinpäin), ja kaipaisin rauhaa ja lepoa ja tilaa ja tulee sellaisia ajatuksia, että mun vapaapäivä meni hukkaan kun käytin siihen purkamiseen niin paljon kapasiteettia. Ja oon myös inspiroitunut, kun sen reaktion taustalta löytyi sellaisia toiseen ihmiseen kohdistamiani ajatuksia, jotka oli tosi hyödyllistä peilata omaan itseen. Siinä täyttyi jotain eheyden ja aitouden ja nähdyksi tulemisen ja ymmärryksen ja kasvun tarpeitakin.

Ajatukset… Tosi vaikea päästä kiinni ajatuksiin juuri nyt.

”Lukeekohan tätä kukaan? Olipa ihana juttu, että sain sen PM&IM -tilanteen selkeämmäksi ja läpinäkyvämmäksi. Onpas ihan tosi rasittavaa että muksut ei vieläkään rauhoitu unille, kuulemma nukkuivat päivähoidossa niin toisaalta ei ihme että on vaikea rauhoittua mutta voi v***u että ärsyttää kun haluaisi rauhaa. Ihan on aivojen tyhjät käytävät tän päivän jälkeen, eilen oli kyllä vielä tyhjempi, meinasin kirjoittaa että tyhmempi eikä sekään kauhean kauas osu. Huomisen aikataulu, jaiks että miten sitä sais, kiintopisteitä on muutama ja sit sen ympärille jos sais jotenkin rakennettua fiksun päivän. Vois joogailla aamulla, se jotenkin virittää aina, vaikka vartinkin tekis. Vitsi mä kuulostan kyllä rasittavalta, tai siis mun ajatukset kuulostaa rasittavilta, ja nyt senkin erottelun tekeminen tuntuu keinotekoiselta ikään kuin mä tekisin jotain performanssia. On kiinnostava rajanveto, että kirjoitanko mä tätä itselleni vai lukijoille, ja jos itselleni niin miksi mä jatkuvasti korjaan itseäni ja sensuroin, ja toisaalta kyllä mä kirjoitan välillä ihan puhtaasti itsellenikin ja se on ihan eri tekstiä se. Ehkä mä hyväksyn sen, että nähdyksi tuleminen muuttaa ihmisen olemisen tapaa, Hawthorne effect-köhän se on, nyt tekis mieli googlata jotta olis lähdeviitteet kunnossa mutta piruuttaan en googlaa ja jätän sen ekan ajatuksen sinne. Kostoksi. Olkoon sitten epätäydellistä jos kerran on.”

Mitä kohti?

Helppoutta.

Sitä mä kaipaan tälle viikolle.

Tuntuu että nyt on sellainen muutaman viikon vaihe, kun tarttee ottaa aika tiivis rutistus ja pistää jotkut hommat purkkiin ja toiset hommat käyntiin. Se olis aika hedelmällistä maastoa kevätkriisille ja burnoutille, ja ihan sitä silmälläpitäen haluan nyt ainakin tälle viikolle helppoutta.

Miten sais asiat tehtyä niin, että menis helpoimman kautta ja silti vastais niihin tarpeisiin, jotka on mun vastuulla? Miten osais olla tuntematta huonoa omaatuntoa, että menee siitä mistä aita on matalin, kun niitä aitoja nyt kuitenkin on tässä aika monta? Ja kas, siellä se huono omatunto taas pilkistää. Että vain silloin saa mennä sieltä mistä aita on matalin, jos kuitenkin yhteensä tekee tolkuttoman montaa asiaa. Että lähtökohtaisesti ei saisi olla helppoa.

On myös poliittisesti kiinnostava kysymys, että kenellä saa olla helppoa ja mikä saa olla helppoa. Mun silmään näyttäisi, että mitä enemmän ihmisellä on rahaa, niin sitä enemmän hyväksytään sille helppoutta, ja sit jos joku ei muka ole sitä helppoutta ansainnut (eli ei siitä itselleen haalimillaan rahoilla pystyisi maksamaan) niin ei saa olla helppoa. Ehkä en siihen syvenny sen tarkemmin, mutta on jännä havainnoida sellaista uskomusta myös itsessä.

Että missä asioissa mä sallin itselleni helppoutta (työnteko, vaatteet, matkustaminen), missä asioissa mä häpeän niitä keinoja, joilla etsin helppoutta (ruudun semipassiivinen tuijottaminen strategiana oikeastaan ihan mihin tahansa), missä asioissa aiemmin vaikeista jutuista on tullut helppoja (tunne- ja vuorovaikutustaidot, vegaaninen ruokavalio) ja niin edespäin.

Ehkä mä voisin sen helppouden ohella miettiä sellaista kysymystä, että onko tämä strategia nyt ihan oikeasti mulle toimiva tapa saada helppoutta? Etsinkö mä helppoutta silloin, kun oikeastaan kriittisemmin tarvitsisin vaikka lepoa tai tukea tai ymmärrystä? Missä asioissa mä halveksun toisia niiden helppousstrategioiden takia, ja missä ihailen toisia?

Tällä kuluvaan viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Vanhempien ja lasten häpeästä

”Häpeä on universaali tunne, joka liittyy siihen, ettei ihminen koe olevansa rakastamisen arvoinen.

Häpeä viihtyy salaisuuksissa ja toisten tuomitsemisessa. Häpeän vastalääkkeitä ovat rohkeus, empatia ja yhteys toisiin.

Häpeän voi tiivistää kahteen perusajatukseen.

Ensimmäinen on ”minä en ole tarpeeksi __.” Tarpeeksi fiksu, tarpeeksi rikas, tarpeeksi laiha, tarpeeksi ahkera, tarpeeksi hyvä äiti, tarpeeksi tehokas, tarpeeksi tunnollinen.

Jos pääsee yli tuosta ensimmäisestä, niin häpeän seuraava ääni on ”kuka oikein luulet olevasi?”. Luuletkos olevasi fiksu, kun kehtaat sanoa noin? Luuletkos olevasi kovinkin taitava, kun näytät työsi toisille? Luuletkos olevasi jotenkin erityinen, kun kehtaat näkyä?”

Näin tiivistin Brené Brownin ajatuksia täällä blogissa muutama vuosi sitten. Silloin omat lapset oli vielä aika pieniä ja, no, häpeämättömiä, joten suurimmat häpeän käsittelyt liittyivät omaan sisäiseen häpeään ja siihen, etten vahingossa siirrä omaa häpeääni lapsille.

No, vuodet vierii ja lapset kasvaa. Olen nähnyt paljon vaivaa sen suhteen, etten kasvata häpeällä tai häpeää lietsomalla. Kerron lapsille, että he ovat ihania ja rakkaita juuri tuollaisina kuin ovat. Yritän tietoisesti tuoda empatiaa sellaisiin tilanteisiin, joissa itselläni meinaa lähteä häpeämyrsky liikkeelle.

Kaikesta tästä huolimatta silti koen noloutta ja suoranaista häpeää välillä, kun en onnistu toimimaan omien kasvatusarvojeni mukaisesti.

Hoksaan vasta tilanteen jälkeen, että aivan totta, en oikeastaan pelkää päivähoidon aamupalalta myöhästymistä niinkään kuin sen myöhästymisen aiheuttamaa häpeää. (”Mikä se sellainenkin äiti on joka ei lapsiaan saa ajoissa liikkeelle?!”)

Tai vaivaannun, kun lapseni ottaa kontaktia toisiin eri tavalla kuin minulle olisi luontevaa. Tai häpeän itseäni kasvattajana, kun lapseni ei vieläkään osaa sellaista taitoa, joka keskimäärin ja ikätasoon nähden hänen jo ”pitäisi” osata.

Tähän kun vielä lisätään kaikkiin muihin elämänalueisiin liittyvä häpeä ja nolous (hävettää, etten osaa pitää keittiötä siistinä ja harrastettua säännöllistä liikuntaa ja luovuttua sokerista ja huolehdittua kehon hyvinvoinnista ja ja ja…), niin on aika selvää, että ainakin oma elämä on jatkuvaa häpeän kanssa taiteilua ja elämistä.

Äitiyden häpeä vs. lasten häpeä

Ja silti, jostain syystä, en ollut oikeastaan lasteni kanssa puhunut siitä, että miltä tuntuu kun hävettää tai nolottaa. Se on aika kummallista, koska melkein kaikenlaisista muista tunteista meillä puhutaan jatkuvasti.

Nyt tässä kirjoittaessa huomaan siellä taustalla tällaisen ajatusketjun:

– Olen tiedostanut omassa elämässäni paljon häpeää.

– Kun häpeän tiedostaa, niin se ei siirry eteenpäin.

– Jos lapseni kokevat häpeää, niin se on minun vikani kasvattajana, koska en ole onnistunut luomaan heille riittävän vahvaa sisäistä perusluottamusta siihen, että he ovat hyviä ja rakastettavia ihmisiä.

– On siis häpeällistä, jos lapseni häpeävät.

Noin kirjoitettuna tuo ajatusketju tuntuu aika absurdilta, mutta joku tällainen logiikka siellä on taustalla. Ikäänkuin minä äitinä olisin a) vastuussa lasteni tunteista ja b)kykenevä jotenkin niiden olemassaoloon vaikuttamaan. Huhhuh.

Häpeä on sosiaalinen tunne

No, onneksi tuli Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -koulutuksessa käsiteltyä myös häpeää. Rakentavan vuorovaikutuksen, ja sen taustalla olevan NVC:n, näkökulmasta häpeän tunne liittyy siihen, että olemme toimineet tavalla, joka on (oikeasti tai pelkomme mukaan) ristiriidassa toisten ihmisten tarpeiden tai omien syvien tarpeidemme kanssa. Se on myös sosiaalinen tunne – häpeä herää helposti siinä kohtaa, kun toiset näkevät meidän toimivan tällaisella ei-harmonisella tavalla.

Toisin sanoen siinä kohtaa, kun minä pelkään aamupalalta myöhästymistä, niin pelkään, että minun toimintani (tuon lapset hoitoon klo XX, kun aamupala loppui viisi minuuttia sitten) haittaa toisten tarpeita, kuten lasteni ravinnon tarvetta ja hoitajien ennakoitavuuden tarvetta. Samalla pelkään, että sama toiminta haittaa minun kunnioituksen ja järjestyksen tarvettani. Lisäksi pelkään sitä, että minä tulen nähdyksi ihmisenä, joka ei huomioi toisten tarpeita, ja se vasta kirpaiseekin.

Ja kun siinä häpeää välttääkseni yritän saada lapset valmiiksi kotona, niin siinäkin tulee lipsuttua käytökseen, joka herättää itsessäni häpeää ja noloutta. Häpeän pelko saa minut toimimaan tavalla, joka ei kunnioita lasteni yhteyden ja kunnioituksen ja ennakoitavuuden tarpeita, ilosta ja helppoudesta ja rauhasta puhumattakaan. Että toiminpa miten tahansa, niin aina hävettää.

Lapsiakin nolottaa – ja senkin voi hyväksyä

Tästä näkökulmasta on myös helpompi hyväksyä se, että tottakai lapsenikin välillä tuntevat häpeää ja noloutta. Kun on vaikka pikaistuksissaan lyönyt rakasta sisarusta, tai unohtunut puuhaamaan ihan muita juttuja vaikka on pyydetty laittamaan ne ulkovaatteet päälle ja äitiä turhauttaa, tai jos ehtii vaikka tulla pissa housuun vahingossa.

Lyöminen voi nolottaa, koska lapsi kuitenkin rakastaa sisarusta ja haluaa hänelle hyvää, vaikka kiukuspäissään lyöminen tuntui hyvältä tavalta vastata omaan vallan tarpeeseen. Pukemisesta harhautuminen voi nolottaa, koska lapsen leikin ja rauhan saamisen strategia olikin ristiriidassa kunnioituksen, yhteistyön tai toisten hyvinvoinnin edistämisen tarpeen kanssa.

Silloin, jos pystyn hyväksymään lapsen häpeän ja nolouden ja antamaan sille empatiaa (esimerkiksi arvaamalla tunteen ja sen taustalla olevan tarpeen), sen noloutta aiheuttaneen tilanteen käsittely helpottaa. Noloudenkin taustalla olleet tarpeet tulevat näkyviin, ja on taas vähän helpompi keksiä strategia, joka vastaa kaikkiin niihin tarpeisiin.

Ja ehkä vielä tärkeämpää – tulen antaneeksi lapselle (ja itselleni) kokemuksen tilanteesta, jossa häpeää itseään ei tarvitse hävetä, vaan siitä voi puhua ja sitä voi käsitellä. Tilanteesta, jossa asioita voi tehdä ja uusia asioita kokeilla häpeästä ja noloudesta huolimatta.

(Tässä kohtaa oma henkilökohtainen häpeäkuoroni katsoi asialliseksi ilmoittaa, että tämä koko teksti on täynnä itsestäänselvyyksiä ja kannattavampaa olisi vain painaa ”delete” -nappia ja unohtaa kaikki mahdolliset kirjoittamiset ennenkuin mulla on vähintään väitöskirja tekeillä aiheesta. Tai sitten jos haluaisin, että tämä olisi ”riittävän hyvä” teksti, niin mun vähintään pitäisi kirjoittaa vielä perään yksityiskohtaiset ohjeet siihen, että miten häpeätilanteet kohdataan Rakentavan vuorovaikutuksen havainto-tunne-tarve-pyyntö -mallilla, koska muuten tästä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Noin demonstraation nimissä ajattelin antaa tälle häpeäkuorollekin puheenvuoron tässä lopussa – mutta painan silti mielummin ”julkaise” -nappia.)

Heräsikö ajatuksia, tunteita, kysymyksiä tai kommentteja? Kuulen niitä mielelläni kommenteissa!

 

#AnnaLapsesiPukeaSinut ja näkökulmia vanhemmuuteen

Tänään on kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä. Samaan aikaan somessa pyörii #AnnaLapsesiPukeaSinut -tunnisteella varustettuja valokuvia aikuisista, jotka eivät välttämättä näytä ihan samalta kuin muina arkipäivinä.

Alunperin mietin, että onpas aika hauska tempaus, ja lähinnä hauskaa lasten näkökulmasta, kun saavat päättää aikuisen vaatteet. Kysyinkin lapsiltani, että haluavatko he päättää minun vaatteeni, ja molemmat lähtivät innosta piukeina mukaan.

Tässä kun kirjoitan tekstiä korut kilisten ja korkokengät jalassa (selvästikään en arjessa käytä kumpaakaan lasteni mielestä riittävästi), niin alkaa vähitellen valottua, että miksi se, että annan lapseni pukea minut, on myös aikuiselle tosi tervehdyttävää.

1. Valta-asetelmien kääntäminen tekee välillä tosi hyvää.

Kun annan lapselleni vallan valita vaatteeni, olen yhtäkkiä meistä kahdesta se haavoittuvampi osapuoli. Luovutan valtaani pois, ja pääsen kokemaan, että millaista on olla se, jota kohtaan käytetään valtaa.

Valta itsessään on nimittäin neutraalia. Se, miten sitä käyttää ja hyödyntää, voi olla joko rakentavaa tai tuhoavaa. Me usein totumme käyttämään valtaa tietyllä tavalla, ja totumme olemaan tietynlaisen vallankäytön kohteena. Näiden tottumusten muuttaminen vaatii tietoista työtä, ja tietoinen työ alkaa yksinkertaisesti niiden tottumusten huomaamisesta. Huomaaminen puolestaan välillä vaatii näkökulman muutosta, uutta tapaa ajatella, astumista kohti oman mukavuusalueen reunamia.

2. Lapsen tapa käyttää valtaa toimii peilinä minun vanhemmuudelleni.

Niinkuin olen kirjoittanut aiemminkin, lapsi toimii valta-asemassa niinkuin on nähnyt valta-asemassa olevien toimivan. Käytännössä usein se tarkoittaa sitä, että kuulen omat lauseeni lapsen suusta. Tai minua ohjeistetaan samoilla sanoilla, joita itse käytän lapseni ohjeistamiseen.

Se kokemus voi olla joko herättävä tai helpottava. Me nimittäin emme aikuisina muista, että haavoittuvassa, valta-asemaltaan heikommassa asemassa oleva kuulee sanat aivan eri tavalla kuin vahvoilla oleva. Kun lapsi komentaa meitä ikäänkuin alhaalta päin, niin että meillä on valta sanoa vastaan, se voi ärsyttää. Jos lapsi komentaa täsmälleen samoilla sanoilla silloin, kun olemme luovuttaneet sen osan valtaamme pois, se voi tuntua ihan eri tavalla ahdistavalta.

Ja sama päinvastoin. Tuntuu turvalliselta ja helpottavalta, kun lapsi ohjeistaa minua pukemaan sanomalla ”sit jos sä haluat niin voisit laittaa tämän”. Silloin kun toinen luottaa minun vapaaehtoisuuteeni. Silloin kun toinen huomioi sen, että minulla saattaa olla jotain sitä asiaa vastaan – ja sen on tärkeää tulla kuulluksi ja huomioiduksi. Aikuinen voi ainoastaan kuvitella, miten iso juttu se on lapselle, jolla ei ole arjessaan mahdollisuutta päättää, että ei ollakaan enää näinpäin, vaan nyt on taas minun vuoroni päättää.

(Se kokemus, herättävä tai helpottava, voi antaa ihan uudella lailla motivaatiota joko opetella uusia vuorovaikuttamisen tapoja tai jatkaa harjoittelua edelleen. Ainakin itselläni kävi juuri näin.)

3. Tärkeistä asioista täytyy voida neuvotella.

Aikuisten on välillä vaikea antaa neuvottelulle tilaa lapsiperheen arjessa. Minä olen aikuinen, minulla on kokemusta ja ymmärrystä, minä tiedän aikataulut ja eri vaihtoehtojen seuraukset, minä tiedän ja päätän. Lisäksi välillä pelottaa, että jos minä nyt annan tästä asiasta lapselle valtaa, niin me ei päästä koskaan mihinkään, kun kaikki asiat menee vänkäämiseksi.

Ja sitten tällaisessa hassussa harjoituksessa tulee tilanne, että lapsi pyytää minua pukemaan neuletakin mekon alle, ja minua huolestuttaa, että mahtuukohan se, risahtaakohan mekosta saumat jos yritän tehdä niinkuin lapsi ehdottaa. Tai valitsee kengiksi sandaalikorkokengät, joiden kurakelin kestävyys on noin viisitoista sekuntia. Minulle on tärkeää, etteivät vaatteeni mene rikki tai pilalle, joten kerron lapselle, että nyt en haluaisi tehdä näin, vaan voitaisko tehdä toisella tavalla. Tai voidaanko vaihtaa kengät sitten kun mennään ulos.

Ne asiat, joista lapsi ”vääntää vastaan”, ovat lapselle ihan yhtä tärkeitä. Lapsi ei ehkä osaa perustella niitä samalla tavalla kuin aikuinen, mutta se ei vähennä niiden merkityksellisyyttä. Rakentavaa, tervettä vallankäyttöä on (minun mielestäni) se, että kun heikompi osapuoli ilmaisee tyytymättömyytensä, niin päättävän osapuolen reaktio on hyväksyvä ja kysyvä: Okei, sinä haluaisit että se tapahtuisi näin, onko sinulla joku toinen ehdotus? Rakentavaa vallankäyttöä on se, että heikommalla osapuolella on mahdollisuus saada äänensä ja tarpeensa kuuluviin, ja vahvempi osapuoli huolehtii siitä, että lopullinen ratkaisu ottaa myös ne toiveet ja tarpeet huomioon.

4. Mitä enemmän on panoksena, sitä tärkeämpää on saada oma ääni kuuluviin.

Tänään omassa aikataulussani ei ole opetusta tai asiakastapaamisia. Toisin sanoen oli aika helppoa antaa lasten pinota päälleni koruja, helyjä, korkokenkiä ja niin edespäin. Jos #AnnaLapsesiPukeaSinut -päivä olisi osunut esimerkiksi opetuspäivälle, en tiedä, mistä asioista olisin ollut eri mieltä. Olisinko ollut riittävän rohkea, niin että olisin mennyt luokan eteen näissä vaatteissani? En tiedä.

Tämän kokemuksen perusteella voin kuitenkin luottaa siihen, että olisin voinut sanoa lapsilleni, että tämä tuntuu minusta epämukavalta, voisitko valita jotain muuta. Tai että en mielelläni mene piikkikoroissa opettamaan, koska sen jälkeen jalkoihin sattuu varmasti loppuillan. Puhumattakaan siitä, että kyseessä olisi ollut joku ratkaiseva tilanne – suuremman luokan esiintyminen, työhaastattelu, tai joku muu.

Todennäköisesti jos tällaisessa tilanteessa lapsi ilmoittaisi, että ei kun nyt laitat nämä ja sillä sipuli, oma reaktioni olisi turhautuminen, kiukku, ärtymys.

Me emme voi lapsistamme etukäteen tietää, mitkä tilanteet tai asiat ovat heille tärkeitä ja ratkaisevia. Lapselle voi olla supertärkeää vaikka se, että tanssitunnilla on ihan tietyt vaatteet, tai että joku laulu kuunnellaan alusta loppuun, tai että häntä ei keskeytetä kun hän kertoo jotain juttua. Lapsen reaktio meidän vallankäyttöömme ja päätöksentekoomme (”eikun nyt laitat nuo ja sillä sipuli” tai jotain lempeämpää) voi kuitenkin auttaa ymmärtämään, että kyseessä on erityisen tärkeä tilanne. Tai lapsella on syystä tai toisesta vähemmän tahdonvoimaa kuin yleensä. Tai jostain muusta syystä lapsi ei nyt pysty tästä strategiasta joustamaan.

Kun kuuntelemme lapsen reaktiota empaattisesti, tunteita ja tarpeita arvaten, meidän on helpompi ymmärtää, mistä kenkä puristaa. Jos luotamme siihen, että lapsi tekee mielellään yhteistyötä silloin kun hänen tarpeensa ovat täynnä, niin on helpompi ryhtyä miettimään, mitä lapsi tarvitsisi, jotta hänen olisi turvallista ja miellyttävää tehdä yhteistyötä. Ja mitä ratkaisevampi tilanne on kyseessä, sitä hyödyllisempää on heti ruveta miettimään, mitkä tarpeet kaipaavat kohtaamista, sen sijaan että keskustelusta tekee juupas-eipäs -valtataistelun.

Niin että suosittelen kaikille teille muillekin. Kokeilkaa, millaista on antaa lapsen valita päivän vaatteet, vaikka ei olisikaan Lapsen oikeuksien päivä. Avaa ihan uudella tavalla näkökulmaa siihen omaan vanhemmuuteen. <3

Hallitsemismalli ja kumppanuusmalli

Eilen sain ilon ja etuoikeuden olla apuna taustoittamassa Jari Sarasvuon radio-ohjelmaa kasvatuksesta. Puhuimme taustakeskustelussa muun muassa hallintamallin ja kumppanuusmallin käsitteistä.

Ja vaikka olisi ihanaa voida sanoa, että kyseessä on minun mallini, niin hallinta- ja kumppanuusmalliajattelu on lähtöisin Rakentavan vuorovaikutuksen (Nonviolent communication) traditiosta, joka on Marshall B. Rosenbergin kehittämä lähestymistapa. (Sisäinen tutkijani haluaa lähdeviitteet kuntoon ja niin edespäin. :D)

Olen kuitenkin itse vahvasti sitä mieltä, että on hyödyllistä pystyä näkemään hallintamallin ja kumppanuusmallin erot ja tunnistamaan, kummalle puolelle oma ajattelu ja käytös milloinkin kallistuu. Se auttaa puolestaan muokkaamaan omaa käytöstä silloin, kun toivoisi voivansa toimia uudella, rakentavammalla tavalla.

Hallintamalli ja kumppanuusmalli ovat molemmat ajattelun ja sitä kautta toimimisen tapoja, joihin liittyy esimerkiksi maailmankuva, näkemys ihmisestä sekä ajatus siitä, miten ihminen olisi parasta kohdata. Kysymys ei siis ole pelkästään kasvatuksesta, vaan hallinta- ja kumppanuusmallin erot ovat paljon syvemmällä. (Lisää hallinta- ja kumppanuusmallien eroista löytyy esim. kirjoista Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus sekä Sovittelun taito.)

Tässä tekstissä esitän muutamia kysymyksiä, joita itselläni on tullut mieleen tätä ajattelun muutosta opetellessani. Ehkä joku niistä kysymyksistä tuntuu tutulta, tai muuten herättää ajatuksia.

Mikä on hallintamalli? Entä kumppanuusmalli?

Hallintamalli on ajattelu, jossa on lähtökohtaisesti olemassa hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. On ihmisiä, jotka ovat hyviä ja oikeassa, ja vastaavasti on ihmisiä, jotka ovat pahoja ja väärässä. Se, kuka on milloinkin oikeassa ja kuka väärässä, ei riipu niinkään mielipiteestä vaan siitä, kuka on vallassa.

On asianmukaista, että hyvät, viisaat ja oikeassa olevat ihmiset päättävät kaikkien asioista. Pahoja ihmisiä täytyy kouluttaa hyville tavoille, rankaista kun he ovat pahoja ja palkita kun he ovat hyviä, jotta he oppivat käyttäytymään oikein. Säännöt ovat välttämättömiä, koska muuten kukaan ei käyttäytyisi kunnolla, ja sääntöjen rikkomisesta täytyy rangaista, koska silloin (ja vain silloin) ihmisillä on motivaatio totella niitä. Tottelevaisuus on hyve.

Yhteistyö perustuu hallintamallissa siihen, että jos et tee niinkuin sanotaan, siitä rangaistaan. Vaihtoehtoisesti ihmisiä voidaan liittouttaa yhteen sillä, että nyt me näemme yhdessä vaivaa jotta nuo toiset (pahat, väärässä olevat ihmiset) eivät ”voita”.

Kumppanuusmallissa lähdetään ihan erilaisesta ajatuksesta.

Kumppanuusmallin ytimenä on, että kaikki ovat lähtökohtaisesti yhtä hyviä ja arvokkaita, kaikilla on samat tarpeet, ja kaikkien ihmisten kaikki käytös pyrkii tarpeiden täyttämiseen.

Kumppanuusmallissa ajatellaan, että käytöskään ei ole sinänsä oikeaa tai väärää, vaan eri strategiat (eli erilaiset yritykset täyttää niitä tarpeita) joko tukevat ja vaalivat yhteyttä ja kaikkien tarpeiden tyydyttymistä, tai sitten eivät. Sama käytös voi toisessa tilanteessa tyydyttää kaikkien tarpeita, ja toisessa tilanteessa haitata yhden tai useamman ihmisen tarpeiden tyydyttymistä.

Koska ei ole olemassa oikeaa ja väärää, päätöksenteon on hyödyllistä perustua siihen, mitä kukin osapuoli missäkin tilanteessa tarvitsee. Säännöt ovat enemmän ohjenuoria ja lähtökohtia, joista voidaan joustaa sellaisissa tilanteissa, joissa ne eivät palvele kenenkään tarpeita. Rehellisyys on hyve.

Kumppanuusmallissa on myös keskeisenä se ajatus, että ihminen haluaa edistää toisten ihmisten hyvinvointia, kunhan voi tehdä sen vapaaehtoisesti, ja hänen tarpeensa tulevat myös kohdatuiksi. Yhteistyö perustuu siihen, että nähdään ja hyväksytään kaikkien tarpeet, ja niiden perusteella mietitään strategioita, joilla kaikkien senhetkiset tarpeet saadaan kohdattua.

Onko hallintamalli väärä ja kumppanuusmalli oikea?

Vastaus riippuu siitä, kummasta näkökulmasta katsotaan.

Hallintamallin näkökulmasta hallintamalli on tietysti oikea, ja kumppanuusmalli ihme kukkahattusuvakkien nysväämistä. Hallintamallin näkökulmasta kumppanuusmallissa ei koskaan saada mitään tehtyä, jos kerran kaikki pitää päättää yhteistyössä ja joka ikisestä aidanseipäästä pitää miettiä, että eihän nyt kenellekään tule tästä paha mieli. Lisäksi hallintamallin näkökulmasta on suorastaan moraalitonta olla jakamatta ihmisiä hyviin ja pahoihin – eihän sellaisella tavalla voi huolehtia siitä, että kukaan ei tee pahaa toisille.

Kumppanuusmallin näkökulmasta puolestaan koko kysymys on tarpeeton, koska kumppanuusmallissa ”oikea” ja ”väärä” ovat tyhjiä käsitteitä. Keskeisempi kysymys on, että mikä malli auttaa kaikkia saamaan tarpeensa kohdatuiksi sellaisella tavalla, että yhteys ja luottamus säilyvät. Kumppanuusmallin näkökulmasta hallintamallissa keskitytään lähinnä vain sen väestönosan tarpeisiin (oli kyse sitten perheestä tai valtiosta tai jalkapallojoukkueesta), jolla on sillä hetkellä valtaa ja arvostusta. Toisin sanoen suuri osa joukosta jää vaille tarpeidensa huomioimista ja kohtaamista. Kumppanuusmallissa sitävastoin pyrkimyksenä on huomioida kaikkien tarpeet – toki onnistuminen riippuu monesta asiasta, esimerkiksi keskinäisestä luottamuksesta, vuorovaikutuksen onnistumisesta, ja myös ympäröivästä yhteiskunnasta. Kun tulee konflikteja, jos kaikkien tarpeita ei ole huomioitu, ne käsitellään mahdollisuuksina oppia jotain uutta siitä, miten me voisimme omia ja toistemme tarpeita kohdata.

Mutta jos ei ole oikeaa tai väärää, niin pitääkö silloin…

Mutta jos ei ole oikeaa tai väärää, niin pitääkö silloin kaikki rikolliset ja murhaajat päästää vankilasta vapaalle? Tai pitääkö minun antaa lapseni lyödä minua tai pikkusisarustaan, jos se kerran vastaa hänen tarpeisiinsa? Kyllähän välillä täytyy käyttää hallintamallia.

Hallintamalli on eri asia kuin vallankäyttö. Sekä hallintamallissa että kumppanuusmallissa jollakulla on enemmän valtaa kuin toisilla – edelleen, oli kysymys sitten perheestä tai valtiosta tai siitä futisjoukkueesta.

Hallintamallissa se, jolla on enemmän valtaa, tekee päätöksiä sillä perusteella, mikä on hänestä oikein tai väärin (jos on ”hyvä” johtaja), tai mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan (jos ei ole). Se, jolla ei ole valtaa, joko alistuu päätöksiin tai yrittää hankkia itselleen lisää valtaa sopivaksi katsomillaan keinoilla.

Esimerkiksi hallintamallissa ihminen tuomitaan vankilaan, koska hän on tehnyt väärin (tai suututtanut vallanpitäjät) ja häntä pitää rangaista, jotta hän ryhtyy tekemään oikein. Tai pikkusisarusta lyövä lapsi laitetaan jäähylle, koska hän on tehnyt väärin (tai koska vanhempaa ottaa päähän lapsen käytös), jotta hän oppisi rangaistuksen seurauksena tekemään oikein.

Myös kumppanuusmallissa jollakulla on aina enemmän valtaa kuin toisilla.

Poliittisilla päättäjillä, tuomareilla, poliiseilla, rikkailla on enemmän valtaa, koska heillä on enemmän resursseja tarpeidensa tyydyttämiseen. Perheessä vanhemmilla on enemmän valtaa, koska heillä on enemmän kokemusta elämästä, laajempi ajattelun kyky (ainakin lasten murrosikään asti), ehkä enemmän fyysistä voimaa, enemmän rahaa ja vapautta.

Kumppanuusmallissa ajatellaan, että valtaapitävien tehtävä on käyttää valtaansa sen varmistamiseen, että kaikkien tarpeet tulevat kohdatuiksi.

Jos ihminen toistuvasti tekee rikoksia, vahingoittaa toisia ihmisiä ja loukkaa esimerkiksi heidän turvallisuuden tarvettaan, niin voi olla perusteltua käyttää valtaa suojelemaan yhteiskunnan muita jäseniä ja rajoittaa tämän rikoksia tehneen vapautta. Samaan aikaan on kuitenkin tärkeää varmistaa, että rikoksia tehnyt saa mahdollisuuden oppia rakentavampia strategioita omien tarpeidensa kohtaamiseen ja toisten tarpeiden kunnioittamiseen. Siinä vaiheessa, kun tämä ihminen on oppinut toimimaan yhteiskunnassa tavalla, joka ei loukkaa toisten tarpeita, hänet voidaan vapauttaa. (Käytännössä se, kuinka kauan keneltäkin menee rakentavien strategioiden aitoon oppimiseen, ja mitä kaikkea siihen tarvitaan, on monimutkainen kysymys. En myöskään ole sen alan asiantuntija, joten en mene siihen aiheeseen tässä.)

Samaan tapaan jos lapsi lyö toista lasta, niin vanhemman on ihan asiallista käyttää suojelevaa voimaa ja estää lyöminen tavalla tai toisella. Lisäksi on tärkeää, että loukatuksi tulleen tunteet kuullaan ja hänen tarpeistaan huolehditaan. On kuitenkin ihan yhtä tärkeää huolehtia siitä, että toista lyöneen lapsen tunteet ja tarpeet kuullaan: lyöntikin on strategia, yritystä täyttää jokin tarve. Mitä tarvetta lapsi yritti lyömällä täyttää, ja miten sen tarpeen voisi kohdata rakentavammin? Ja toisaalta, miten korjaan yhteyden osapuolten välillä ja setvin konfliktin niin, että molemmilla on taas turvallinen ja luottavainen olo toistensa seurassa?

Tämä asettaa omat haasteensa käytännön lapsiperhe-elämälle: missä järjestyksessä huolehdin keskenään tasavertaisten tarpeiden kohtaamisesta, kun aikuisia on yksi ja lapsia on useampi?

Eikö kumppanuusmallin mukaan toimimiseen mene ihan kauheasti aikaa?

Eikö kumppanuusmallin mukaan toimimiseen mene ihan kauheasti aikaa? Hallintamallilla sentään asiat sujuvat.

Oma kokemukseni on, että kumppanuusmallin mukaan asiat toimivat ihan jouhevasti silloin, kun kaikki osapuolet ovat tottuneet olemaan tietoisia omista ja toisten tunteista, tarpeista ja niiden tärkeydestä. Jos pyydän lapseltani jotain ja hän sanoo ei, niin oikeastaan on paljon nopeampaa kysyä ”okei, no mitä sä tarvitsisit jotta voisit tehdä mun kanssa yhteistyötä?” ja pyrkiä kohtaamaan se tarve. ”Nyt kyllä tulet” -vääntämisellä, fyysisellä pakottamisella tai muulla valtakamppailulla tilanne usein venähtää paljon pitemmäksi ja epämiellyttävämmäksi kuin kuuntelemisella ja neuvottelulla. (Sitäkin on joskus tullut kokeiltua.)

Hallintamallissakin toki asiat etenevät, jos kaikki ovat tottuneet siihen. Tarpeiden tyydyttymättä jääminen kuitenkin petaa konflikteja, ja niiden konfliktien peittelyyn, riitelyyn, jälkien korjailuun ja syyllisten rankaisemiseen voi myös mennä yllättävän paljon aikaa ja energiaa. (Esimerkiksi tulehtuneissa työyhteisöissä tai taloyhtiön yhtiökokouksissa voi joskus nähdä aikamoista hulabaloota, kun valtaosa asioiden käsittelyyn ja edistämiseen varatusta ajasta meneekin väittelyyn, nokkimiseen ja valtataisteluun.)

Se, mikä oikeasti ja rehellisesti sitten vie aikaa, on kumppanuusmallin opettelu. (Toki hallintamallin opettelukin vie aikaa ja energiaa – me aikuiset kuitenkin usein olemme jo siihen aika harjaantuneita, koska se opettelun vaiva on tapahtunut lapsuudessa.) Kun on tottunut toimimaan tietyllä tavalla, niin uuden tavan opettelu kuluttaa kapasiteettia ja hidastaa vuorovaikutusta (”eikun oota miten mä halusinkaan sen sanoa”).

Energiaa menee myös siihen oman toiminnan ja ympäröivän kulttuurin väliseen kitkaan, jos elää yhteiskunnassa, jossa moni instituutio toimii hallintamallin pohjalta. Vaikkapa siihen, että yrittää kuunnella toisen ihmisen tunteita ja tarpeita ja hän suuttuu, koska omien tarpeiden huomioiminen tuntuu vieraalta, tai koska toisen empatia muistuttaa kipeästi sellaisista tarpeista, jotka ovat pitkään olleet kohtaamatta. Tai siihen, että yrittää pitää kiinni omista tarpeistaan ja tulee ohitetuksi, koska systeemi ei pysty tekemään poikkeuksia. Vähän niinkuin yrittäisi tulla ymmärretyksi japanin kielellä umpisuomalaisessa pikkukylässä. Se ei kuitenkaan liity suoraan kumppanuusmallin ”hitauteen” vaan siihen, että näiden eri mallien välillä on vaikeampi viestiä kuin yksittäisen mallin sisällä.

Jos kerran kumppanuusmallissa ihmisten tarpeet tulevat useammin kohdatuiksi, niin miksi kukaan haluaisi ajatella ja toimia hallitsemismallin pohjalta?

Hallitsemismalli on usein se, mihin ihmiset kasvavat ja mihin heidät kasvatetaan. Se on tuttu, selkeä ja perinteinen. Erityisesti väsyneenä, stressaantuneena, tai muuten omien tarpeiden ollessa vajaalla voi huomata ajattelevansa hyvä-paha -akselilla, koska ne yhteydet aivoissa ovat hioutuneet niin syvälle. Ennenkuin kumppanuusmallin todella sisäistää (ja kuten sanottua, siihen menee aikaa), niin voi hyvin olla niin, että joissain tilanteissa kumppanuusmalli tulee luonnostaan ja toisissa tilanteissa ajattelee ja toimii hallitsemismallin pohjalta.

Jos elää koko elämänsä niin, että omat tarpeet ovat jatkuvasti vajaalla, niin voi olla ylipäänsä vaikeaa nähdä koko hallitsemismallin hyötyä ja mielekkyyttä. Nimittäin jos hallitsemismallista käsin ajattelee kumppanuusmallia – ei oikeaa ja väärää, ei hyviä ja pahoja, ihmisillä ei ole pysyviä leimoja kuten ”fiksu”, ”tyhmä”, ”ahkera”, tai ”rikollinen” vaan vain kulloinkin pinnalla olevia tarpeita – niin kyllähän se tuntuu kaoottiselta. Ennakoitavuus on tarve, ja hallitsemismalli on yksi strategia sen tarpeen kohtaamiseen.

Hallitsemismalli voi myös toimia strategiana esimerkiksi turvallisuuden tarpeen, pätevyyden tarpeen, autonomian tarpeen tai vaikka kunnioituksen tarpeen kohtaamiseen. (Useimmiten se kuitenkin toimii vain niille, jotka ovat hallitsemismallissa jonkun yläpuolella. Ja koska hallitsemismallin ”oikea” ja ”väärä”, ”yläpuolella” ja ”alapuolella” riippuvat siitä, kuka on milloinkin vallassa, niin hallitsemismalli on lopulta aika epävakaa.)

Toivottavasti näistä pohdinnoista on apua selkeyttämään hallitsemismallin ja kumppanuusmallin eroja. Lisää saa kysellä ja pohtia kommenteissa!

Frozen ja ajatuksia jäätaikavoimien hallintaan

Katsottiin viikonloppuna Frozen, taas vaihteeksi. Se on yksi niistä elokuvista, joissa minä aloitan vollottamisen lähes ensimmäisestä kohtauksesta ja lopetan sitten lopputekstien kohdalla, koska aika moni leffan teemoista tuntuu osuvan aika lähelle omaa kokemusta.

Elokuvan jälkeen juteltiin esikoisen kanssa Elsan taikavoimista.

(Niille teistä, joille Frozen ei ole tuttu leffa, pieni tiivistys asetelmasta. Elokuva kertoo kahdesta sisaruksesta, joista vanhemmalla, Elsalla, on käsissään jäätaikavoimia. Lapsina leikkiessä Elsa satuttaa taikavoimillaan vahingossa pikkusiskoaan Annaa. Vanhemmille annetaan neuvoksi, että Elsan tulee opetella hallitsemaan taikavoimiaan, mutta pelko voi olla vaaraksi. Vanhemmat tulkitsevat neuvon niin, että Elsan pitää kätkeä taikavoimansa kaikilta, myös rakkaalta pikkusiskoltaan. Hallitsemisen sijaan Elsa oppii pelkäämään ja piilottamaan taikavoimiaan – ja sen myötä myös tunteitaan, koska tunnekuohut voimistavat taikaa. Sen enempää en spoilaa, ja tämäkin tapahtuu leffan ensimmäisen 10 minuutin aikana.)

Mietittiin sitä, että se peittely ja piilottelu ei auttanut Elsaa oppimaan, miten taikavoimia voisi hallita. Että Elsa opetteli käyttämään käsineitä jotta ei satuttaisi ketään, mutta ei silloinkaan uskaltanut leikkiä Annan kanssa, koska pelkäsi voimiaan. Mietittiin myös, että mitenköhän Elsa ja vanhemmat olisivat voineet oikeasti harjoitella sitä taikavoimien hallintaa.

Miksi kirjoitan tästä blogitekstiä?

Mainitsin lapsellekin, että vähän samalla tavalla hänen ja kuopuksen ja kaikkien lasten (ja aikuistenkin) on tärkeää opetella hallitsemaan omia fyysisiä voimiaan ja toimimaan tunteidensa kanssa. Meillä ei ole jäätaikavoimia, mutta jokainen meistä pystyy silti vahingoittamaan toisia ihmisiä, tahallaan tai vahingossa, henkisesti tai fyysisesti, jos tulee tunnekuohu.

Ja valitettavan usein lapsuudessa saatu treeni tai neuvot omien tunteiden hallintaan ja väkivallattomuuteen on samaa sarjaa kuin Elsan ja Annan vanhemmilla: piilota tunteet, älä käytä voimaa tai sano rumasti, ole kiltti ja huomaavainen, suojele muita. Ihan sinänsä hyviä neuvoja, mutta mitä apua niistä on silloin, kun tarkoituksena on harjoitella suuntaamaan se oma voima rakentavasti?

**disclaimer tähän väliin: Kirjoitan tätä äitinä, opettajana, ja Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutuksen osallistujana. En ole terapeutti enkä psykiatri, joten näitä näkökulmia ei tule ottaa minkäänlaisena kliinisenä vihanhallintakoulutuksena tms. Tarkoituksenani on herättää ajatuksia ja pohdintaa siitä, miten me voimme auttaa itseämme ja lapsiamme oppimaan rakentavia tapoja kohdata omat tunteemme, tarpeemme ja voimamme. Jos tuntuu, että tarvitset akuuttia apua väkivallattomuuden opetteluun, niin Maria Akatemia ja Naisten Linja ovat hyviä ensimmäisiä yhteydenottoväyliä.**

Tällaisia asioita keksittiin lapsen kanssa, kun mietittiin, että miten Elsan olisi ollut hyödyllistä harjoitella taikavoimiensa hallintaa.

1. Avoimuus ja hyväksyminen

Elsalla oli taikavoimia. Piilottamalla ne eivät kadonneet, vaan päinvastoin voimistuivat hallitsemattomiksi. Toki elokuva olisi ollut varsin erilainen, jos Elsan perhe olisi alusta asti opetellut hyväksymään sen, että tämä asia nyt on osa meidän perheemme kulttuuria. Sen sijaan ikkunat ja ovet suljettiin, lapset pidettiin sisällä eristyksissä – myös Anna, joka teoriassa olisi voinut hyvin leikkiä vaikka kylän lasten kanssa. Elsan ominaislaadusta tehtiin salaisuus.

Mitä olisi tapahtunut, jos vanhemmat olisivat tehneet toisen valinnan? Jos he olisivat nähneet ennalta, että nimenomaan eristäminen ja salailu kasvattavat pelkoa?

Elsa ja Anna olisivat saaneet kasvaa yhdessä. Anna ei olisi ollut niin tuskallisen yksinäinen, ja olisi ehkä kruunajaispäivänä tehnyt erilaisia valintoja. Vanhemmat olisivat ehkä löytäneet ihmisiä, jotka olisivat voineet auttaa Elsaa ja koko perhettä opettelemaan taikavoimien kanssa elämistä. Elsa olisi kokenut, että hänen erityislaatunsa on lahja, jolla voi tehdä kauniita asioita, ei pelkästään pelottava virhe, joka tekee elämästä helvettiä.

Me jokainen voimme vanhempina miettiä, että mikä on meidän lapsissamme se ainutlaatuinen taikavoima. Onko se temperamentti, tunneherkkyys, impulsiivisuus, asioihin uppoutuminen, pohdiskelevuus, päättäväisyys… Useimmiten ainakin omalla kohdalla sen huomaa niistä hetkistä, jolloin lapsi ei mukaudukaan automaattisesti minun suunnitelmiini, ohjeisiini, aikatauluihini. Niistä hetkistä, jolloin lapsi on ”hankala” tai ”mahdoton” tai ”käsittämätön”.

Niissä hetkissä voin suhtautua lapsen ominaislaatuun kuin Elsan vanhemmat: älä ole tuollainen, ole toisenlainen. Ja voin tehdä sen täydestä rakkaudesta, niinkuin Elsankin vanhemmat. Jos vain olisit toisenlainen, elämäsi olisi helpompaa.

Tai sitten voin opetella suhtautumaan lapsen ominaislaatuun niinkuin se olisi upea lahja, jota lapsen tulee oppia käyttämään, ja jossa minun täytyy auttaa häntä. Lapsi on ihana ja oikeanlainen juuri tuollaisena – miten autan häntä oppimaan sellaisia toimintatapoja, joilla hän saa sen lahjansa suunnattua oikein, eikä satuta ketään (toisia tai itseään) siinä samalla?

2. Yhdessä harjoittelu

Elsa jäi taikavoimiensa kanssa aika yksin. Vanhemmilla ei itsellään mitä ilmeisimmin ollut kokemusta taikavoimista, joten he eivät tienneet, mitä niiden kanssa pitää tehdä.

Ehkä avoimuudella ja hyväksymisellä olisi ollut sekin vaikutus, että jostain päin valtakuntaa olisi löytynyt joku, joka olisi voinut auttaa Elsaa harjoittelussa. Joku, joka olisi osannut antaa neuvoja, vinkkejä ja tekniikoita sekä Elsalle että hänen vanhemmilleen.

Tai ehkä ei. Ehkä Frozen-maailmassa Elsa oli ainoa, jolla oli tällaisia taikavoimia. Silloinkin avoimuus ja hyväksyminen olisivat saaneet aikaan sen, että Elsa olisi voinut alkaa harjoitella vanhempien tai opettajan avulla. Kokeilla, millaisilla tavoilla taikaa saa suunnattua, miten rauhoittua kun hermostuttaa, milloin kannattaa varoittaa toisia että nyt minun on parempi olla hetki yksin.

Ja ehkä silloin Elsalla olisi ollut joku, jolle kertoa kun on neuvoton olo. Joku, jonka kanssa olisi voinut miettiä erilaisia ratkaisuja. Joku, jolle itkeä ja raivota kun ei jaksaisi sitä, että tämä elämä on tällaista. (Kuvitelkaa Elsa murrosiässä: jäätaikavoimat ja hormonimyllerrys samaan aikaan. Siinä on paljon kannettavaa teinille.)

Joskus oman lapsen kanssa on niin kiitollinen tilanne, että lapsen taikavoima on samansuuntainen kuin oma. Räiskyvän temperamentin vanhemmalla on räiskyvä lapsi. Silloin vanhemmalta (ainakin teoriassa) voi löytyä empatiaa lasta kohtaan: tämä on minullekin vaikeaa, kuinka vaikeaa se mahtaakaan olla lapselle? Jos vanhempi on löytänyt keinoja suunnata sitä taikavoimaansa rakentavasti, niin niitä samoja keinoja voi kokeilla lapsen kanssa. Tai sitten lapsi saattaa löytää jonkun keinon, joka toimii myös aikuiselle.

Silloinkin, kun lapsen taikavoima on ihan eri kuin oma, siihen voi suhtautua uteliaasti ja rakastavasti. Selvästi lapsella on näissä tilanteissa vaikeaa – hmm, mikäköhän siihen auttaisi? Mitä minä voisin tehdä? Mitä lapsi voisi kokeilla? Mitähän lapsi tarvitsee?

3. ”Ehkä se voisi harjoitella jonkun ritarin kanssa”, eli suojaaminen

Meidän esikoiselle oli tosi tärkeää, että jos Elsa olisi harjoitellut jonkun kanssa, niin sillä olisi pitänyt olla kypärä, ettei Elsan jäävoimat vaan olisi satuttaneet. ”Ja sitten tässä rinnan päällä ainakin sata paitaa ja vielä takki!” Minä ehdotin, että entäs jos sillä olisikin vaikka haarniska? ”Joo, se voisi harjoitella vaikka jonkun ritarin kanssa!”

Ja tottahan se on. Silloin kun harjoitellaan, niin sattuu virheitä, ja harjoittelukumppanin on tosi tärkeä suojata itsensä. Ensinnäkin se varmistaa, että harjoittelukumppani pysyy turvassa ja hyvinvoivana, ja pystyy jatkamaan harjoittelua. Toisekseen se antaa harjoittelijalle vapauden kokeilla uutta, tehdä niitä virheitä, ja muuttaa toimintaansa niiden virheiden perusteella. Opettelu jää aika ohueksi, jos tekee vain sellaisia asioita, jotka hallitsee täysin.

Jos minä vanhempana autan lasta opettelemaan oman taikavoimansa hallintaa, niin minunkin pitää suojata itseni. Se voi tarkoittaa fyysistä suojaamista – saatan joutua pitelemään raivopäistä lasta, ettei hän lyö minua. Tai se voi tarkoittaa emotionaalista suojaamista – huolehdin omista tarpeistani, lepään, puran ajatuksiani ystäville tai vaikka ammattiauttajalle, jotta pysyn lapsen kanssa kärsivällisenä ja lempeänä. Se voi tarkoittaa sitäkin, että jaan vastuuta lapsen opettelun tukemisesta muillekin turvallisille aikuisille, jotta en polta itseäni loppuun. Ja sitä, että kun lapsen kanssa tilanne on vaativimmillaan, niin annan muissa asioissa itselleni armoa, enkä vaadi itseltäni kaikessa täydellisyyttä.

Itsestä huolehtiminen tarkoittaa myös sitä, että opettelee hallitsemaan niitä omia taikavoimiaan, ymmärtämään ja hyväksymään omia tunteitaan ja tarpeitaan. Opettelee lukemaan merkkejä, jotka kertovat siitä, että nyt on aika hetkeksi keskittyä omaan itseen, oman haarniskan paikkailuun ja korjailuun.

Elsa ei halunnut satuttaa jäävoimillaan. Minä uskon, että meidän lapsemme eivät myöskään halua satuttaa omilla taikavoimillaan.

Mitä paremmassa kunnossa meidän oma haarniskamme on – jaksaminen, tahdonvoima, kärsivällisyys, omat tarpeet, oma ilo ja hyvinvointi – sitä helpompi meidän on suhtautua lapseen rakastavasti ja kannustavasti silloinkin, kun hän heittelee jääpiikkejä vahingossa tai tahallaan. Kun näemme, että lapsi opettelee ja on itsekin taikavoimiensa kanssa pulassa, niin lapsen käytös ei pääse vahingoittamaan meitä samalla tavalla. Silloin pystymme auttamaan lasta tämän tunteiden kanssa, ja voimme yhdessä etsiä tapoja, joilla lapsi saisi tilanteessa tarvitsemansa.

Aikuisenakin voi harjoitella

Elokuvassa Elsa harjoitteli taikavoimiensa hallintaa vasta aikuisena. Olen itsekin opetellut suurimman osan tunnetaidoistani aikuisiällä, joten se kohta kolahti myös omalle kohdalle.

Koskaan ei ole liian myöhäistä hyväksyä, että minä olen tällainen, minulla on tällainen taikavoima, minä tarvitsen näitä asioita ja välillä tunnen kaikenlaisia tunteita. Koskaan ei ole liian myöhäistä etsiä joku, jonka kanssa harjoitella yhdessä (ystävä, terapeutti, valmentaja, kurssi tai kirja…) – joku sellainen, jolla on itsellään niin vahva haarniska, että minun virheeni tai opetteluni eivät voi häntä vahingoittaa.

Olipa meidän taikavoimamme mikä tahansa, niin myös meillä on lupa olla juuri tällaisia kuin olemme – ja mahdollisuus opetella olemaan sitä rakentavasti ja lempeästi. Kun Elsa oppii hallitsemaan taikavoimiaan, hän luo huikeita taideteoksia jäästä. Kun me opimme hallitsemaan omia taikavoimiamme hyväksymisen ja harjoittelun kautta, meillä on sama mahdollisuus.

Ja sellainen esimerkki on myös aika huikea tapa auttaa lasta hyväksymään omat taikavoimansa.

Viisi lausetta, joilla lapsen pyyntöihin kannattaa oikeasti vastata

Tulipa vastaan somessa linkki juttuun, jossa kerrottiin (muka) viisi lausetta, joilla lapsen anelun saa katkaistua.

Paitsi että ne ohjeet olivat vähän samaa sarjaa kuin jos kodin turvallisuudesta neuvottaisiin näin:
”Huutaako palohälytin? Ei hätää, ota siitä patterit pois, ja saat nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta.”

Toisin sanoen aivan sama, mistä syystä lapsi pyytää jotain, niin hänet kannattaa (muka) hiljentää sillä, ettei kuuntele, ei vastaa, tai rankaisee jos lapsi jatkaa keskustelua.

Mun oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että tuollaiset ohjeet ovat parhaimmillaankin tehottomia ja pahimmillaan aikamoista henkistä väkivaltaa. Lapsen hiljentäminen tylyttämällä on hyödyllistä vain silloin, jos aikuista kiinnostaa ainoastaan aikuisen oma hyvinvointi. Lapsella on aina joku syy käytökseensä, riippumatta siitä, näkeekö aikuinen sitä vai ei.

Niin senpä takia ajattelin ehdottaa viisi vaihtoehtoista lausetta, joilla saat aidosti lapsen aneluraivaria kohti keskustelua – ilman tylyttämistä, henkistä väkivaltaa tai hatusta vedettyjä rangaistuksia.

Viisi lausetta, joilla lapsen ”anelun” saa oikeasti katkaistua

1. Sua taitaa suututtaa ihan kamalasti.

Jos lapsi huutaa ja raivoaa, niin silloin hänellä on käynnissä joku tunne. Tämä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta joskus se silti unohtuu.

Tunnekuohun keskellä lasta voi auttaa jo se, että hänen tunteensa tulee näkyväksi. Nimeämällä tunteen aikuinen antaa tunteelle luvan olla olemassa. Tämä lause ei vielä kerro mitään siitä, miten aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen, sen aika on myöhemmin.

Tässä kohtaa on myös hyvä pysähtyä kuuntelemaan, mitä lapsi vastaa aikuisen arvaukseen hänen tunteestaan. Ehkä lasta ei suututa, ehkä häntä surettaa? Tai turhauttaa? Tai pelottaa? Tai ärsyttää? Tai hän on pettynyt? Lapsi saattaa vastata ”joo”, tai ”eiii!”, ja molemmat vastaukset vievät keskustelua eteenpäin.

Jos aikuisella loppuu tunnesanat kesken, eikä tule mitään fiksua arvausta mieleen, niin ihan hyvin voi sanoa myös ”mä huomaan, että susta tuntuu nyt tosi pahalta”. Yleissanat kuten ”hyvä” ja ”paha” eivät ole ideaaleimpia tunteiden sanoittamiseen, mutta ne ovat kuitenkin sata kertaa parempia kuin ”nyt suu poikki tai et saa jälkiruokaa”.

2. Mä huomaan, että se on sulle tosi tärkeää.

Jos lapsen raivari liittyy johonkin sellaiseen, mitä lapsi haluaisi (niinkuin tuossa valitettavassa nettiartikkelissa), niin tunteen sanoittamisen lisäksi on usein hyödyllistä sanoa ääneen, että se haluamisen kohde on lapselle tosi tärkeää.

Meistä aikuisista voi tuntua ihan typerältä se, että lapsi haluaa tietynvärisen mukin, tai suostuu pukemaan päälleen vain tietyt sukat ja nekin nurinpäin, tai hän haluaa juuri ne kaikkein kalleimmat kengät, tai kaverin yökylään juuri kun on selvitty stressaavasta viikosta. Ja sitten kun lapsi vetää vielä ihme raivarit siitä, että hän ei saa haluamaansa, niin aikuisellakin helposti nousee v-käyrä yli sivistyneen käytöksen rajan. Ilman muuta.

Ja kuitenkin. Jos lapsi haluaa jotain, niin silloin se haluamisen kohde on hänelle tärkeä, syystä tai toisesta. Lapsi kokee, että se vastaa hänen johonkin tarpeeseensa. Ja siellä taustalla oleva tarve on aina validi ja oikea, vaikka lapsen keksimä ”mä haluan näin” -strategia olisikin epäkäytännöllinen, hankala, tai suorastaan vaarallinen.

Kun sanon lapselle ”huomaan, että se on sulle tosi tärkeää”, mä en edelleenkään ota kantaa siihen, että voidaanko niin tehdä. Mä vain kerron lapselle, että mä kunnioitan hänen tarpeitaan, halujaan ja ajatuksiaan.

3. Samaan aikaan…

Kolmas erittäin hyödyllinen lause, tai lauseen alku, on ”samaan aikaan…”. Nyt on se hetki, kun mä perustelen lapselle, miksi mä en halua, että tehdään lapsen ehdottamalla tavalla.

Sulle on rakas tosi tärkeää, että sä saat päästä varpaisiin harmaat sisävaatteet. Ja samaan aikaan kaikki sun harmaat sukat on pyykissä, eikä me ehditä pestä niitä tähän hätään.

Sä haluaisit tosi kovasti noi ihanat kengät, ja sulle olisi tärkeää että ne olis just noi. Samaan aikaan meillä ei ole tähän kenkäostokseen varattuna niin paljon rahaa, että voitais ostaa ne.

Sä toivoisit, että *kaveri* tulisi yöksi tänään, ja sulle on tosi tärkeää, että sulla olisi oman ikäistä seuraa leikkikaveriksi. Samaan aikaan mulla on ollut tosi rankka viikko, ja mä en millään jaksaisi järjestää sitä yökyläilyä ja paimentaa myös *kaveria* just tänä viikonloppuna.

”Samaan aikaan” kertoo siitä, että meillä molemmilla on ihan yhtä tärkeät tarpeet ja toiveet. Mä en ohita omaa tarvettani, mutta en myöskään ohita lapsen tarvetta vain siksi, että minä olen aikuinen ja minulla on valta ja etuajo-oikeus.

4. Mitäs me keksittäis?

Tämä lause on mun oma henkilökohtainen suosikkini. Kun mä kysyn lapselta ”mitäs me keksittäis”, niin me ollaankin yhtäkkiä samalla puolella ratkomassa yhteistä ongelmaa. Me ei olla enää vastustajia, jotka yrittävät erilaisilla vallankäytön ja manipulaation tekniikoilla pakottaa tai huijata toisiaan.

Lisäksi mä luovun siitä ajatuksesta, että kaikki tämän perheen päätökset pitää olla minun tekemiäni. Mä päästän irti kontrollista ja silti pidän huolta siitä, että mun omat tarpeet tulee kuulluksi.

Mä myös osoitan lapselle, että mä luotan hänen ongelmanratkaisukykyynsä. Mä myös annan hänelle tilaisuuden harkita asiaa myös minun tarpeideni kannalta. Mitä isommasta lapsesta on kyse, niin sitä oivaltavampia ratkaisuja tällaisesta keskustelusta voi tulla.

Ja jos keskustelu uhkaa lähteä sivupoluille, niin voidaan palata takaisin aikaisempiin kohtiin. Ai sä oikeastaan haluaisitkin violetit kengät, ja nämä on ainoat violetit tässä kaupassa. Käviskö sulle jotkut muut kengät, jos ne on violetit? Mentäiskö katsomaan toiseen kauppaan?

Hyvän ratkaisun tunnistaa siitä, että se käy molemmille. Joskus mä joudun joustamaan omasta ”tämän kuuluu mennä näin” -ajatuksestani, jotta molemmat saavat mitä tarvitsevat. On kuitenkin tärkeää, etten mä joudu ihan kauheasti joustamaan omista tarpeistani.

5. Rakastan sinua, ja mulle on tärkeää, että sulla on hyvä olla.

Tämä on sellainen lause, jota voi ripotella sinne keskusteluun ihan niin paljon kuin haluaa.

Toisaalta tällä mä kerron lapselle sanoin sen, mitä mä ilmaisen kaikella tällä muulla keskustelulla. Kuunteleminen on rakkautta. Kunnioitus ja toisen huomioiminen on rakkautta. Rehellisyys omista tarpeista on rakkautta.

Ja oikeastaan vielä tärkeämpää mulle itselleni on se, että kun mä sanon tämän ääneen, niin mä muistan sen itse.

Mä palautan itseni takaisin siihen ajatukseen, että kaikkein tärkeintä on mun ja lapsen rakastava ja läheinen suhde. Mä muistutan itselleni, että mun tehtäväni on auttaa lasta pääsemään siitä huutoraivarikriisistä lähemmäs omaa rauhallista perustilaansa. Mä muistan, että mä olen tässä se aikuinen, eli mulla on enemmän välineitä hallita omia tunteitani kuin lapsella.

Tietysti näiden viiden lauseen lisäksi pitää sanoa paljon muutakin, jotta lapsen pyynnöt saa käännettyä kunnioittavaksi keskusteluksi silloinkin, kun vaihtoehtona ei ole ”joo, ilman muuta nuppuseni”. Lapsen iästä riippuen nämäkin lauseet pitää muotoilla eri tavoilla.

Nämä viisi lausetta ovat kuitenkin valtavan paljon parempi tapa opettaa lapselle omien tunteiden hallintaa, kunnioitusta ja fiksua käytöstä kuin robottimainen ”minä sanoin jo ei” -tyyppisten lauseiden toistelu. Pitkällä tähtäimellä tämä lähestymistapa maksaa myös itsensä monin verroin takaisin.

Kun anteeksipyytäminen on vaikeaa

Meillä on temperamenttinen ja herkkä kolmevuotias.

Se ilmenee muun muassa niin, että hän on hyvin riehakas ja fyysinen, ja innostuessaan saattaa satuttaa toisia. Lähinnä meitä vanhempia ja esikoista, muita harvemmin. Ja sitten kun olisi aika pyytää anteeksi, niin se oma käytös hävettää, ja anteeksipyytäminen on vaikeaa, koska silloin pitäisi myöntää tehneensä jotain väärin.

Samaan aikaan meillä on kaksi aikuista, joille anteeksipyytäminen (ja myös anteeksipyynnön kuuleminen toiselta) on tosi tärkeää, sekä viisivuotias esikoinen, jolta ”anteeksi” tulee lähes automaattisesti. Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kaikki muut paitsi kolmevee pyytävät anteeksi helposti ja usein. Ja kolmevuotiaskin pyytää mutkattomasti anteeksi, paitsi jos on päällä tunnekuohu tai muu itsepäisyyshetki. (Paljastus: kolmevuotiailla niitä tulee paljon.)

Tämä asettaa haasteita.

”Nyt pyydät anteeksi!”

Mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen. Siis sellaiseen ”nyt ei tehdä mitään ennenkuin pyydät anteeksi heti, nytheti, kuulitko!” -meininkiin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että välillä arjessa lankean siihenkin, ennenkuin taas muistan, että miksi en usko siihen.

Ensimmäinen syy on se, että anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin. Me ollaan opetettu lapsille, että ”anteeksi” tarkoittaa ”minun ei ollut tarkoitus loukata sinua”. Se on viesti, jota anteeksipyytäjän pitää oikeasti tarkoittaa. Jotta anteeksipyyntö voisi olla vilpitön, niin anteeksipyytäjän pitää ymmärtää (ikätasoisesti), että mistä käytöksestä toinen loukkaantui, joko fyysisesti tai henkisesti.

Anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin.

Anteeksipyyntöä vaatimalla mä lähetän anteeksipyytäjälle viestin, että se anteeksipyynnön tilanne tai ajankohta on tärkeämpää kuin se, mitä sillä tarkoittaa. Että voi pyytää anteeksi tosta noin vaan, vaikka ei ymmärtäisi tai tarkoittaisi koko ilmiötä.

(Samasta syystä mä en odota anteeksipyyntöä lapsiltani ja puolisoltani samanlaisista asioista. Lapsi voi sanoa asioita, joissa olisi aikuisen sanomana ihan erilaisia merkityksiä.)

Ja kääntäen: jos lapsi onkin aidosti loukkaantunut jostain toisen tekemästä asiasta ja vaikkapa reagoinut siihen lyömällä, niin on lapsen mielipahan sivuuttamista, jos mä yksioikoisesti vaadin lasta pyytämään anteeksi ennen kuin hänen tunteitaan on kuultu. Sillä mä taas lähetän viestin, että lapsen tunteilla ei ole mitään merkitystä, vaan vain sillä, että hän sanoo tietyt sanat.

Toinen syy sille, että mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen, on ettei se yksinkertaisesti toimi anteeksipyynnön opetusmenetelmänä.

Siis ainakaan sellaisen aidon, jossa lapsi ymmärtäisi vastuunsa ja olisi aidosti pahoillaan toiselle aiheuttamastaan kivusta tai mielipahasta. Meidän lapset on molemmat sen verran jääräpäisiä, että jos vaadin anteeksipyyntöä ennenkuin he ovat siihen valmiita, niin lopputuloksena on, että lapsi kahta pahemmin kieltäytyy tekemästä minkäänlaista yhteistyötä kenenkään kanssa.

Pehmeämmällä temperamentilla varustettu lapsi (jollainen olin itse ja olen edelleen) puolestaan ehkä myöntyy pyytämään anteeksi, mutta se anteeksipyyntö jää tyhjäksi. Pahimmillaan ”anteeksi” muuttuu taikasanaksi, jolla päästään pois epämiellyttävältä tuntuvista tilanteista, kuitataan virheet, eikä edelleenkään tiedetä, että mistä tässä nyt oikeasti oli kyse.

No miten me sitten päästään tilanteeseen, jossa kaikki saavat tarvitsemansa?

Entä jos anteeksipyytäminen on vaikeaa?

Jos muille aidon anteeksipyynnön kuuleminen on tärkeää, ja kolmevuotiaalle anteeksipyytäminen on vaikeaa, niin millä ihmeellä tämän ristiriidan sitten saa ratkeamaan?

Sivuhuomio: Tämä ei ole mikään resepti tai kokonaisvaltainen taikaratkaisu, jolla kaikki ongelmat pyyhkiytyvät pois. Tietenkään. Nämä on niitä keinoja, jotka meillä on toimineet, ja voi olla, että jotkut niistä toimivat toisissakin perheissä.

Mulle itselleni ensimmäinen oivallus on ollutkin juuri se, että lapsella on vaikeuksia sen asian kanssa. Ei ihme, että hän ei halua ajatella koko asiaa. Hän periaatteessa osaa pyytää anteeksi, mutta se on hänellä vielä lähikehityksen vyöhykkeellä – onnistuu hyvänä päivänä ja/tai toisten avulla.

Anteeksipyyntö, eli oman virheen myöntäminen ja toisen armoille asettuminen on haavoittuvainen hetki. Monilla meistä aikuisistakin on vaikeuksia sen kanssa. Opettelussa tarvitaan roppakaupalla armollisuutta ja epätäydellisyyden sietämistä.

1. Toivon, että pyytäisit anteeksi

Jos siis on tilanne, jossa mä toivoisin lapsen pyytävän anteeksi, niin mä ihan ensin kysyn häneltä, että miten sanotaan jos on satuttanut toista tai tehnyt pahaa mieltä.

(Itse asiassa ihan ensin mä huomioin ja kuuntelen sitä kaltoin kohdelluksi tullutta osapuolta ja varmistan, että hänellä on kaikki hyvin. Jos minä olen itse se kaltoin kohdelluksi tullut osapuoli, niin mä otan itselleni hetken aikaa ja käsittelen omat tunteeni.)

Mutta sen jälkeen kysyn häneltä, että miten sanotaan tällaisessa tilanteessa. Jos se ”anteeksi” tulee kevyesti muistuttaen, niin asia on ihan ookoo.

2. Mitä tarvitset?

Jos ei, niin lapsi useimmiten sanoo, että ”en halua sanoa sitä”, tai on muuten vain myrtyneen näköinen ja hiljaa. Silloin mä hellästi kysyn, että no mitä sä tarvitsisit, jotta olisi helpompi pyytää anteeksi?

Joskus lapsi tarvitsee multa syliä, joskus hän hakee vesipullonsa ja ottaa siitä huikan, joskus hän haluaa olla hetken yksin. Kaikki tämä on mulle ihan ok. (Se toki edellyttää sitä, että mä olen itse saanut oman tunnekuohuni laantumaan, jos vaikka minä olin se, jota lapsi satutti.)

Kun mä kysyn lapselta, että mitä hän tarvitsee, jotta anteeksipyyntö onnistuisi, niin mä ohjaan häntä tietoisesti tunnistamaan omia tarpeitaan ja vastaamaan niihin. Mä kunnioitan sitä, että lapsi tietää itse, mitä tarvitsee, ja annan hänelle mahdollisuuden ottaa vastuuta omista tarpeistaan.

3. Kuuntelua

Jos lapsi ei tiedä, että mitä hän tarvitsee, niin mä yritän kysymällä ja kuuntelemalla selvittää sitä yhdessä lapsen kanssa. Toisin sanoen mä kerron omin sanoin lapselle, että miltä tilanne musta näytti, mitä arvelen hänen tuntevan, ja niin edespäin. ”Sua suututti ja sä tönäisit L:aa, ja nyt sua harmittaa että sä satutit ja että L:lle tuli paha mieli.” Lapsi voi sanoa kyllä tai ei, ja häntä kuuntelemalla me päästään lähemmäksi asian ydintä.

Lisäksi yritän sanoittaa sitä anteeksipyynnön vaikeutta. ”Susta tuntuu vaikealta pyytää anteeksi, kun sullakin on vielä paha mieli.” Mä yritän kertoa lapselle, että saa tuntua pahalta, omaa käytöstä saa katua, ja anteeksipyytäminen saa tuntua vaikealta.

Tai jos lapsi kertoo, että hänestä ei tunnu tippaakaan kurjalta kun satutti isompaa, niin sitten mä kuulen senkin. ”Sä halusit satuttaa L:aa. Ajattelitko sä, että sulle tulee hyvä mieli siitä?”

Useimmiten siellä satuttamisen takana on (ainakin meidän muksuilla) joku kateus, suru, kiukku tai epäreiluuden kokemus, johon ainoaksi purkamisen keinoksi löytyi lyöminen. Mä voin sataprosenttisesti kuulla ja hyväksyä sen kiukun tai surun tai muun tunteen, ja samalla kertoa lapselle, että silloinkaan ei saa lyödä tai satuttaa.

Mä yritän myös kuulla sen, että mitä lapsi tarvitsi, mitä hän yritti saavuttaa sillä lyömisellä. Oikeudenmukaisuutta, tunteen purkamista, tasapuolisuutta (”isommalla on tulossa kiva juttu X ja mä en pääse, siispä lyön jotta hän ei ole liian iloinen koska se olisi epäreilua”) tai jotain muuta. Lapsen logiikalla ne tarpeet voivat olla ihan itsestäänselviä, aikuisen puolestaan on vaikea nähdä, että miten tämä käytös mitenkään voisi vastata tuohon tarpeeseen. Tärkeää on edelleen aito kuuleminen.

Jos lapsen on vaikea itse pukea tarve sanoiksi, niin aikuisen tehtävä on miettiä päivää tai viikkoa taaksepäin: mitä poikkeuksellista, kuormittavaa, yllättävää tai epämiellyttävää tässä viime aikoina on tapahtunut? Mistä keskustelimme? Mistä lapsi on ollut kiinnostunut? Mitä pettymyksiä hän on kokenut? Jostain sieltä uumenista se tarve usein löytyy.

Ja kun se perimmäinen tarve löytyy, niin on aika miettiä, että millä rakentavalla tavalla sen saisi kohdattua. Viimeisimmässä tilanteessa sovittiin, että koska isommalla on tulossa kiva juttu X, niin keksitään pienemmällekin kiva juttu Y, jotta molemmilla on jotain, mitä odottaa.

4 (eli 1). Toivon, että pyytäisit anteeksi

Sitten kun lapsi on saanut rauhoituttua ja ollaan selvillä siitä, että mitä tunteita ja tarpeita hänellä siinä tilanteessa oli – ja vasta sitten – mä palaan siihen, että mulle olisi tärkeää että lapsi pyytäisi käytöstään anteeksi.

Miksi vasta silloin?

Lapsen (ja aikuisenkin) on helpompaa olla empaattinen ja toista huomioiva silloin, kun hänen tarpeensa ovat täynnä. Lyömistä ja muuta anteeksipyyntöä edellyttävää käytöstä puolestaan tapahtuu useimmiten silloin, kun lapsi tarvitsee jotain, eikä keksi muuta tapaa saada sitä kuin lyöminen. Toisin sanoen heti tilanteen jälkeen anteeksipyyntö on vielä vaikeampi kuin tavallisesti – ja jos se on tavallisestikin vielä opettelun asia, niin tunnekuohussa ja tarpeet vajaalla se on lähes mahdoton juttu.

Toisekseen se antaa lapselle mallia siitä, että tilanteisiin voi hyvin palata myöhemmin, eikä asioita lakaista maton alle. Aiemminkin tapahtuneita asioita voi pyytää anteeksi, eikä se ole noloa tai kummallista, vaan niin tässä elämässä toimitaan.

Kolmanneksi – mun ensisijainen tehtävä vanhempana on se, että kaikilla on tarpeet täynnä. Myös niillä, jotka käyttäytyvät kurjasti toisia kohtaan. Mä haluan, että mun lapsella on hyvä olla, koska hän on mun lapseni. Se ei poissulje sitä, että mä haluan hänen myös oppivan anteeksipyytämistä ja omista teoista vastuun ottamista. Mä kuitenkin haluan antaa lapselleni kokemuksen siitä, että silloinkin kun hän on tehnyt virheitä, satuttanut toisia ja oma käytös hävettää, niin mä rakastan häntä ja olen kiinnostunut hänen hyvinvoinnistaan.

Kaikkien näiden syiden vuoksi lapsen on helpompi kuulla ja kuunnella mua, kun mä kerron, että mä toivoisin hänen pyytävän anteeksi.

5 (eli 2): Mitä tarvitset?

Ja jos se anteeksipyyntö on vieläkin vaikea sanoa, niin mä palaan siihen, että mikä sinua auttaisi, mikä helpottaisi sitä anteeksipyyntöä.

Joskus lapsen on helpompaa sanoa ”anteeksi” eri suuntaan kuin missä anteeksipyynnön vastaanottaja on. Joskus se on helpompi kuiskata. Tässä kohtaa mä en enää lähde vaatimaan mitään täydellisyyttä (”nyt katsot silmiin ja sanot kuuluvalla äänellä”), koska mun mielestäni sitä vähäistä jäljellä olevaa kapasiteettia (sekä minun että lapsen) on turha tuhlata siihen, että aletaan vääntää yksityiskohdista. Mielummin niin, että tilanne saadaan päätökseen ja kaikki voivat jatkaa leikkejään.

Välillä tätä täytyy tehdä muutama kierros, jos se anteeksipyynnön yrittäminen nostaa pintaan taas lisää tunteita ja tarpeita, joita lapsi ei osaa itse vielä kohdata tai sanoittaa.

Joskus siihen aitoon, empaattiseen anteeksipyyntöön pääseminen on työläs ja pitkä prosessi. Välillä tuntuu siltä, että mielummin vain jättäisi koko projektin sikseen ja ilmoittaisi lapselle, että nyt pyydät anteeksi tai muuten. Ärsyttää, että onko noiden lasten pakko olla niin jääräpäisiä, että tästäkin asiasta pitää tehdä tällainen numero.

Samaan aikaan mä tiedän, että juuri tällaisilla asioilla mä saan katkaistua monta ikävää ajattelutapaa ja tunnejumia, jotka on kiusanneet mua itseäni. Niinkuin vaikka virheiden pelkäämisen, tai häpeän siitä, että on loukannut toista, tai kokemuksen siitä, että kelpaan vain silloin kun kaikki ovat iloisia ja hyvällä tuulella.

Ja se jos mikä on ihan varmasti kaiken tämän vaivan arvoista.

Onnistumisen eväitä 4: Mikä tässä tilanteessa on tärkeää?

Onnistumisen eväitä -tekstisarja saa jatkoa. Nämä seitsemän tekijää nousivat esiin kerta toisensa jälkeen, kun kävin syksyllä 2014 pitämässä keskustelutilaisuuksia vanhemmuuden onnistumisista Helsingin leikkipuistoissa. Edellisissä osissa aiheina omat tarpeet, kontrollista luopuminen ja omat tunnetaidot

Mikä tässä tilanteessa on tärkeää?

Sen muistaminen, mikä tässä tilanteessa on minulle pääasia

kaatuuko maailma, jos…?

yksi asia, kaikki muu on plussaa

rajat läheisten kanssa

uskoin sitä, miltä itsestä tuntuu vs. mitä muut sanoo

neuvojen suodattaminen, myös oman pään pitäminen

Monissa vanhemmuuden onnistumisissa tilannetta helpotti se, että vanhemmalla oli itsellään selkeä ajatus siitä, mikä tässä tilanteessa on tärkeää – joko pienessä tai isossa mittakaavassa. Käytän itse tässä tekstissä ilmauksia ”arvot ja tavoitteet”, koska ne kuvaavat mielestäni tätä ilmiötä melko tarkasti.

 

Arvojen ja tavoitteiden muistaminen auttoi erilaisissa tilanteissa pitämään rajoja joko itselle tai toisille. Selkeiden arvojen ja tavoitteiden kautta oli helpompaa suodattaa ulkopuolelta tulevia, hyvää tarkoittavia neuvoja – ovatko nämä minun kasvatustavoitteideni ja -arvojeni mukaisia?

Arvojen ja tavoitteiden mielessä pitäminen auttoi keskittymään niihin asioihin, jotka todella edistivät sitä tavoitetta, esimerkiksi ovesta ulos pääsemistä tai aikuisen ja lapsen välisen luottamuksen vahvistamista.

Se auttoi kohtuullistamaan myös omia odotuksia – Ideaaliminä pystyisi tähän ja kaikkeen muuhunkin, mutta onko minun todella tarpeen pystyä siihen samaan? Mikä on se yksi asia, johon minä haluan tänään pyrkiä?

Tärkeiden asioiden huomaaminen ja niihin keskittyminen auttoi toisin sanoen vanhempia tekemään sellaisia valintoja, joihin he saattoivat olla myös jälkikäteen tyytyväisiä.

Kaikki on arvokasvatusta

Meillä kaikilla on joku arvomaailma ja jonkinlaiset tavoitteet sille, miten haluamme lastemme kasvavan. Haluamme ehkä, että lapsistamme tulee hyvinvoivia tolkullisia kansalaisia, tai jotain muuta. Joskus nämä tavoitteet ovat tietoisia, toisinaan ei. Joskus tavoitteiden taustalla olevat arvot ovat tietoisia, toisinaan ei.

Itse ajattelen, että yksi hyvän vanhemmuuden keskeisistä jutuista on sen tiedostaminen, mitä kohti kasvatuksellaan pyrkii.

Millainen tyyppi haluaisin, että tästä lapsesta kasvaa? Miten haluaisin, että hän suhtautuu itseensä, muihin ihmisiin, maailmaan? Mitä toivoisin, että hän pitää tärkeänä?

Ja kun näihin kysymyksiin on saanut vastattua, herää ehkä seuraavaksi astetta monimutkaisempi kysymys: miten autan lastani kasvamaan tällaiseksi ihmiseksi? Millä tavoin siirrän nämä arvot siihen, miten kasvatan lastani?

Vanhassa käyntikortissani oli Brené Brownin lainaus, joka vastaa tähän kysymykseen kuin nakutettu.

LOM-kayntikortti-taka

Se, keitä olemme ja miten kohtaamme maailman, ennustaa lastemme tulevaisuutta paremmin kuin se, mitä tiedämme vanhemmuudesta.

Toisin sanoen jo se, miten heräämme aamulla ja kohtaamme lapsemme, puhumme itsellemme ja toisillemme, käyttäydymme tuttuja ja tuntemattomia kohtaan, on arvokasvatusta.

Lapsi ymmärtää meidän arvomaailmamme tekojemme, ei sanojemme perusteella.

Jos periaatteessa pidämme tärkeänä kunnioitusta, ja samaan aikaan naureskelemme lapsen (tai jonkun muun) tietämättömyydelle, niin lapsi oppii, että tietämättömiä ei tarvitse kunnioittaa. Jos periaatteessa arvostamme rehellisyyttä, ja samaan aikaan kerromme yhdelle lapselle yhtä ja toiselle toista, niin lapsi oppii, että rehellisyys on arvokasta vain silloin, kun se palvelee omia etuja.

Ja toisaalta, arjen kiireiden ja stressien keskellä, arvovalinta on sekin, että pysähdyn kuuntelemaan lastani kesken pukemisrumban, ja sillä osoitan kunnioitukseni häntä kohtaan. Tai että rehellisesti kerron lapselle, etten tiedä vastausta johonkin asiaan, tai pyydän anteeksi kun tein virheen. Sillä osoitan, että rehellisyys ja kunnioitus ovat minulle tärkeämpiä arvoja kuin virheettömyys tai totteleminen. Sellaiset tilanteet myös tuntuvat jälkikäteen onnistumisilta, kun olen toiminut omien arvojeni mukaisesti silloinkin, kun se ei ollut itsestäänselvää.

Tavoitteet ovat sitten astetta konkreettisempi asia.

Jos arvonani on rehellisyys, niin tavoitteeni voi olla se, että vastaan lapsen kysymyksiin ikätasoisesti parhaan kykyni mukaan, vaikka ne kysymykset käsittelisivät minulle kiusallisia asioita. Käytännössä siis niin, että kun lapsi kysyy, että mistä vauvat tulevat, niin en kerro haikarasta tai sairaalasta haettavista vauvoista, vaan esimerkiksi siitä, että vauva kasvaa äidin kohdussa kunnes se syntyy.

Tai jos arvonani on kunnioitus, niin tavoitteeni voi olla, etten koskaan huuda lapselle, vaan puhun hänelle aina arvostavasti ja ystävällisesti. Käytännössä se vaatii sitä, että osaan ja ehdin rauhoittaa omat tunnekuohuni ennen kuin sanon lapselle mitään.

Kaksipiippuinen juttu

Ja tästä pääsemmekin siihen, miksi arvot ja tavoitteet ovat välillä vanhemmuuden kohdalla niin kaksipiippuinen juttu.

Toisaalta meillä on joka tapauksessa jotkut arvot, joiden perusteella teemme päätöksiä vanhemmuudessa – vanhempi, jonka korkeimpana arvona on lapsen hyvinvointi, tekee erilaisia päätöksiä kuin vanhempi, jonka korkein arvo on vanhemman itsensä mukavuus.

Ja sitten kuitenkin me jäämme tavoitteistamme, epäonnistumme arvojemme mukaan toimimisessa, teemme juuri niitä asioita, joita emme haluaisi. Väsyneenä en jaksa ryhtyä keskustelemaan perusteellisen ja uteliaan leikki-ikäisen kanssa siitä, miten itse asiassa se vauva sinne kohtuun päätyy. Tai kimmastun kolmevuotiaalle, joka ei pyynnöistä huolimatta kuuntele, ja karjaisen niin että lapsi säikähtää ja purskahtaa itkuun. Tai turvaudun unikouluun, vaikka se tuntuu pahalta, koska pään sisällä muut vaihtoehdot ovat vielä pahempia.

Joillekin ihmisille sellaisessa jännitteessä eläminen on niin vaikeaa, että he tinkivät mieluummin arvoistaan kuin huomaavat jatkuvasti epäonnistuvansa. Ihan sama, ei sillä voi niin iso merkitys olla, ihan hyvin sitä on maailmassa ennenkin eletty ilman sellaista ihme sinnittelyä että kaikessa pitää aina pyrkiä parempaan.

Ja tietyssä mielessä se onkin totta. Maailmassa on kasvanut koko ihmisen historian ajan uusia ja uusia sukupolvia, joita on kasvatettu enemmän tai vähemmän tavoitteellisessa mielessä. Siinähän ne on lapset jaloissa pyörineet, onko sillä nyt niin väliä?

Joskus ”siinähän ne pyörii jaloissa” -kasvatus on paikallaan

Tässä kohtaa palataan tuolla yllä esitettyyn kysymykseen. Kasvatustavoitteesi voi nimittäin ihan hyvin olla se, että kasvatat lapsestasi itsesi kaltaisen. Silloin ”lapset pyörivät jaloissa” -kasvatus on ihan loistava metodi. Jos olet tyytyväinen ja onnellinen siitä, millaista elämää elät, millaisia tunteita koet, miten kohtaat toiset ihmiset, ympäristön, virheet ja epäonnistumiset ja elämän arvaamattomuuden, niin silloin vanhemmuuden tavoite voi hyvin olla se, että annat pelkällä olemisellasi lapsellesi hyvää esimerkkiä.

Uskoisin, että suurin osa maailmanhistorian aikana ”jaloissa pyörien” kasvaneista lapsista ovat eläneet juurikin sellaisissa perheissä, joissa vanhemmat ovat pääasiassa ihan tyytyväisiä omaan olemisen tapaansa. Meillä eletään näin, yhteiskunnassa eletään näin, tämä on se oikea olemisen tapa, johon lapsenkin on syytä kasvaa. End of story, ei sen suurempaa ongelmaa.

Ja sitten on tietysti meitä muita. Meitä, jotka tuskailemme omien solmujemme ja ongelmiemme kanssa, emmekä halua siirtää niitä seuraavalle sukupolvelle. Meitä, jotka koemme melkein fyysistä ristiriitaa sen välillä, miten haluaisimme osata käyttäytyä, ja mihin todellisuudessa pyrimme. Meitä, joille vanhemmuuden onnistuminen tuntuu todellakin onnistumiselta, koska tiedämme myös, miten se tilanne olisi voinut mennä ihan toisin.

Silloin kasvatustavoite voikin olla, että haluan kasvattaa lapsestani ihan aavistuksen empaattisemman, kunnioittavamman, rohkeamman, vapaamman, iloisemman, rakastavamman tyypin kuin mitä itse keskimäärin olen. Haluan auttaa lastani kasvamaan itseni yli. Haluan auttaa lastani kasvamaan niin, ettei hänen tarvitse lyödä varvastaan ihan kaikkiin samoihinkiviin kuin minä.

Ja silloin päästään takaisin arvojen ja todellisen elämän ristipaineeseen. Mitä tehdä, kun haluaisin antaa lapselleni sitä hyvää ja kaunista ja arvokasta esimerkkiä, mutta tänään ei rahkeet riittäneet siihen?

Armollisuus ja inspiraatio, edelleen

Mun vastaukseni tähän on armollisuus ja inspiraatio.

Armollisuus on itsessään hyvin rakentava arvo. Se, että kaiken ei tarvitse aina olla täydellistä. Että asiat ovat niinkuin ne ovat, minä olen niinkuin olen, ja saan olla tällaisena hyvä ja arvokas, vaikka en yltäisikään aina nappisuoritukseen.

Armollisuus on sitä, että tunnistan, milloin olen tehnyt parhaani – silloinkin kuin se ”parhaani” olisi jonkun toisen mielestä, tai jonain toisena päivänä itsellenikin, murto-osa keskinkertaisesta.

Ja oikeastaan armollisuus näkyy myös muutamassa noista alussa kertomistani vastauksista. Yksi asia, muu on plussaa. Kaatuuko maailma, jos…?

Armollisuus on sen muistamista, että kaikkeen ei tarvitse revetä, vaan jotkut asiat ovat toisia tärkeämpiä. Maailma ei kaadu, vaikka tekisin virheen tai tinkisin tavoitteistani. Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Kun siihen armollisuuteen yhdistetään muut arvot – kunnioitus, rehellisyys, rohkeus, vapaus, rakkaus – niin pystymme pyrkimään kohti niitä ilman, että täytyy aina onnistua. Silloin tulemme todennäköisesti kohdelleeksi myös lastamme armollisemmin silloin, kun tämä ei yllä omiin tavoitteisiinsa tai meidän odotuksiimme.

Ja ainakin itse pidän tärkeänä auttaa lapsiani kasvamaan ihmisiksi, joille sekä armollisuus että inspiraatio ovat elämän kulmakiviä. (Jos se ei vielä ollut itsestäänselvää. 😀 )

Mitä ajatuksia arvot ja tavoitteet vanhemmuudessa herättävät? Konkretiaa tai käsitteitä, kokemuksia tai ideoita voi vapaasti heitellä kommenteissa! <3

Armollisuus ja inspiraatio kasvatuksen keinoina

Kirjoitin alkuviikosta siitä, miten hyvä vanhemmuus alkaa armollisuudesta ja inspiraatiosta – nimenomaan omaa itseä kohtaan. Ja koska vanhemmuus on pohjimmiltaan erilaisia vuorovaikuttamisen tapoja sen oman lapsen kanssa, niin tässä tekstissä avaan ajatustani siitä, miten armollisuus ja inspiraatio rakentavat hyvää vanhemmuutta myös vanhempi-lapsi -suhteessa.

Armollisuutta itselle ja muille

Se, miten kohtelemme itseämme, heijastuu siihen, miten suhtaudumme lapsiimme. Oma tunneilmastomme heijastuu kodin ilmapiiriin. Omalla käytöksellämme näytämme lapsillemme esimerkkiä siitä, miten tässä elämässä on asiallista suhtautua itseensä, toisiin ihmisiin, tavoitteisiin, virheisiin, epäonnistumisiin ja ristiriitoihin. Noin esimerkiksi.

Sama pätee myös toisinpäin. Voimme opetella armollisuutta kohtelemalla lapsiamme tietoisen armollisesti. Voimme opetella suhtautumaan tavoitteisiin ja epäonnistumisiin rakentavasti esimerkiksi niin, että autamme lapsiamme oppimaan rakentavia suhtautumistapoja näihin asioihin.

Sellaista ei voi opettaa, mitä ei ole oppinut. Sellaista voi kuitenkin harjoitella, mitä on ainakin kertaalleen oivaltanut – ja sen voi myös kertoa lapselle.

Tässä me yhdessä opettelemme sitä, että pettymykset eivät niin kovasti kirvelisi. Yhdessä opettelemme, miten voisi asettua toisen asemaan ja miettiä tilannetta hänenkin näkökulmastaan. Yhdessä harjoittelemme olemaan itsellemme ja toisillemme armollisia, hyväksyviä, lempeitä, ennen kuin alamme toivoa tai odottaa toiselta yhtään mitään.

Mitä mun mielestäni tarkoittaa armollisuus omaa lasta kohtaan?

Lapsi on sellainen kuin hän on. Jo vastasyntynyt vauva saapuu maailmaan omanlaisenaan: hänellä on tietynlainen hermoston herkkyys, joka saa hänet reagoimaan ärsykkeisiin siten kuin reagoi. Hänellä on tietty kehitysvaihe, johon liittyvät sen kehitysvaiheen tarpeet. Hänellä on tietyt sisäänrakennetut tavat pyrkiä saamaan itselleen sitä, mitä tarvitsee – hamuaminen, tarttuminen, itkeminen ja niin edespäin.

Kun vauva kasvaa isommaksi, taaperoksi, leikki-ikäiseksi, hän edelleen toimii siitä omasta lähtökohdastaan käsin. Kasvun myötä hän oppii, että tietyillä tavoilla saa mitä tarvitsee, ja toisilla tavoilla ei saa – ja se oppimisprosessi riippuu vahvasti siitä, miten me vanhempina reagoimme lapsen käytökseen ja pyrkimyksiin.

Jos lapsi oppii, että itkemällä ei saa tarpeitaan täytetyiksi, koska hänestä huolehtivat aikuiset eivät vastaa itkuun, hän pian lakkaa itkemästä, ja etsii toisia keinoja saada tarvitsemansa. Tai hän lannistuu, ja oppii sivuuttamaan kyseisen tarpeen, koska kukaan ei koskaan ole sitä tarvetta huomioinut. Se, miten nopeasti tämä oppiminen tapahtuu, riippuu taas lapsen ominaislaadusta: hermoston herkkyydestä, temperamentista ja niin edespäin.

Armollisuus vanhempana tarkoittaa minulle sitä, että me näemme, ymmärrämme ja hyväksymme, että lapsellamme on kaikenlaisia tarpeita.

Se tarkoittaa, että pyrimme parhaamme mukaan näkemään, mitä tarvetta lapsi käytöksellään yrittää kohdata.

Se tarkoittaa myös sitä, että hyväksymme lapsemme tarpeiden olemassaolon ja tärkeyden aina.

Silloinkin, kun emme tiedä, miten niihin vastaisimme – tai että mikä tarve siellä viestin takana oikeastaan onkaan. Silloinkin, kun olemme itse väsyneitä ja ärsyyntyneitä siihen, että lapsi taas tarvitsee jotain. Silloinkin, kun lapsi yrittää viestiä siitä tarpeestaan meidän mielestämme epämiellyttävällä, epäkohteliaalla, loukkaavalla tai muuten väärällä tavalla.

Armollisuuden voi kiteyttää näihin sanoihin:

Ahaa, lapsi käyttäytyy noin. Mitäköhän hän tarvitsee?

Kaikki, mitä me ihmiset teemme, on pyrkimystä täyttää joku tarve. Käytöksemme voi olla ristiriidassa toisten tarpeiden kanssa – ja silti, silloinkin, siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea. Voi olla, että emme edes itse tiedä, mitä tarvetta yritämme täyttää – ja silloinkin siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea.

Armollisuus vanhemmuudessa on myös sen ymmärtämistä ja muistamista, että lapsi vasta harjoittelee.

Kehitysvaiheesta riippuen hänellä joko on tai ei ole ymmärrystä siitä, että toisillakin ihmisillä on tunteita ja tarpeita. Tietyn ikäinen lapsi ei edes pysty asettumaan toisen näkökulmaan, ellei häntä siinä tietoisesti ja lempeästi auteta ja ohjata. Ei usein silloinkaan.

Jos kerran meillä aikuisillakin on vaikeuksia nähdä asiat toisen ihmisen (eli oman lapsemme) näkökulmasta, vaikka olemme harjoitelleet vuosikausia, niin on ihan absurdia olettaa, että lapsi pystyisi esimerkiksi yhden tai kahden harjoituskerran jälkeen aina muistamaan, että ai niin, toiselta ei saa ottaa kädestä, ketään ei saa lyödä, ja kiiretilanteessa irvistely ei teekään aikuiselle hyvää mieltä.

Tässä taas palataan siihen, että armollisuus itseä kohtaan auttaa armollisuudessa lasta kohtaan. Kun muistan, että minäkään en ole valmis, täydellinen tai kaikkea osaava, niin se on helpompi muistaa ja hyväksyä myös lapsen kohdalla.

Kun huomaan ja muistan, että oppiminen vaatii oivallusten lisäksi myös harjoittelua, niin osaan suhtautua lempeämmin ja hyväksyvämmin sekä omiin että lapsen epäonnistumisiin ja harjoitustilanteisiin.

Kun osaan pyytää lapselta anteeksi, niin minun on helpompi muistaa, miten vaikealta se voi joskus tuntua lapsestakin.

Minä olen sellainen kuin olen, ja saan olla tällainen. Lapseni on sellainen kuin on, ja saa olla. Minä tarvitsen sitä mitä tarvitsen, ja saan tarvita. Lapseni tarvitsee sitä mitä tarvitsee, ja saa tarvita. Me olemme molemmat riittävän hyviä tällaisina, keskeneräisinä ja asioita opettelevina.

Inspiraatio toimii opettelun moottorina

Kaikki, mitä teemme, pyrkii täyttämään jotain tarvetta, kuten jo sanottua. Mun mielestäni yksi vanhemman tärkeimmistä tehtävistä on auttaa lastaan oppimaan rakentavia ja kunnioittavia tapoja saada tarpeensa kohdatuiksi niin, että myös toisten tarpeet voivat tulla kohdatuiksi.

Toisin sanoen auttaa lapsiaan kasvamaan sellaisiksi ihmisiksi, joille on luontevaa kunnioittaa sekä omia tarpeita että toisten ihmisten tarpeita, etsiä kaikkia huomioivia toimintatapoja, ja olla valmis muuttamaan omaa toimintaansa, jos käykin ilmi, että se loukkaa toisten tarpeita.

Niin miten sellaisia lapsia sitten kasvatetaan?

Oikeastaan kaikki rakennuspalikat ovat jo tulleet tämän tekstisarjan aikana näkyviin.

Vanhemman armollisuus lapsen tarpeita kohtaan auttaa lasta oppimaan, että omat tarpeet ovat tärkeitä ja kohtaamisen arvoisia. Se auttaa lasta tunnistamaan omia tarpeitaan, sanoittamaan niitä ja pyytämään apua silloin, kun omat keinot eivät riitä. Se myös antaa lapselle esimerkkiä siitä, että kun oma ja toisen käytös ovat ristiriidassa, niin silloinkin toisen tarpeita kunnioitetaan, vaikka keinoja ja käytöstä tarvitsisikin muuttaa.

Vanhemman armollisuus omia tarpeitaan kohtaan puolestaan antaa lapselle luontevan ympäristön opetella, että toisillakin ihmisillä on tarpeita – ja että nekin ovat kunnioittamisen ja kohtaamisen arvoisia. Vanhempi on lapselle ensimmäinen ihminen, josta huomaa, että toisia ei saa kohdella miten tahansa.

Vanhemman oma inspiraatio puolestaan antaa lapselle mallia siitä, että omia tarpeita voi pyrkiä kohtaamaan erilaisilla keinoilla. Vanhempi toimii esimerkkinä siitä, että voi opetella uusia tekemisen tapoja, tehdä virheitä ja korjata niitä. Aikuisen esimerkki näyttää lapselle, että on tärkeää ja arvokasta pyrkiä omiin tavoitteisiinsa, olivat ne sitten lyhyen tai pitkän tähtäimen tavoitteita.

Kun lapsen (ja aikuisenkin) tarpeet ovat täynnä, niin hän on luonnostaan utelias, hyväntahtoinen, yhteistyöhaluinen ja uuteen pyrkivä. Jos hän ei ole näitä asioita, hänen tarpeensa eivät ole siinä tilanteessa täynnä. Siksi lapsen inspiraationkin tukeminen kumpuaa ensin armollisuudesta.

No entäs konkreettisesti? Entä jos haluan saada lapseni käyttäytymään tietyllä tavalla?

Arjessa tämä kaikki armollisuudesta ja inspiraatiosta puhuminen voi tuntua haaveksimiselta. Joo joo kivoja tavoitteita, mutta minä haluan, että lapseni pukee reippaasti tai syö tai nukkuu tai lopettaa jatkuvan puremisen.

Perinteisesti kasvatus on ajateltu juurikin tästä näkökulmasta. Miten saan lapseni tekemään asian X niinkuin minä haluan? Lempeämpien kasvatussuuntien lisäkaneetti tähän kuuluu: …sellaisella tavalla, että kunnioitan myös lapseni tarpeita?

Ja silloinkin, arjessa, siinä ruohonjuuritasolla leivänmurujen ja duplojen ja hammaspesujen ja niistämisen keskellä, mun vastaus tähän kysymykseen on ensin armollisuus itseä kohtaan.

Nyt on näin, että minä haluan lapsen käyttäytyvän tietyllä tavalla. Mitä omaa tarvettani minä sillä yritän kohdata? Tarvitsenko oikeasti sitä, että päästään ovesta ulos tasaan mennessä, vai tarvitsenko jotain muuta?

Nyt on näin, että minun on vaikea olla kärsivällinen lasta kohtaan. Nyt on näin, että minua harmittaa kun tämä meni taas tähän. Saa olla, saa harmittaa, saan tarvita sitä mitä tarvitsen vaikken ihan edes tietäisikään, mitä se on.

Tämän kaiken voi myös sanoa ääneen ja kertoa lapselle. Se auttaa lasta näkemään asiaa vanhemman näkökulmasta ja kasvattaa hänen empatiakykyään.

Seuraava askel on inspiraatio.

Miten haluaisin, että tämä tilanne menisi? Mikä minulle on oikeasti tässä tärkeää? Jos pitää valita ehtimisen ja hyvän fiiliksen väliltä, niin kumman valitsisin? Tarvitseeko valita, vai keksinkö jonkun tavan tuoda sekä ehtimistä että hyvää fiilistä tähän tilanteeseen?

Tämänkin keskustelun voi käydä ääneen. Lapsi saattaa keksiä jonkun hyvän ratkaisun, tai sitten jo se, että kuulen omat ajatukseni, auttaa selkeyttämään niitä. Vähintään annan lapselle taas esimerkkiä siitä, että millaisten pohdintojen kautta uusia toimintatapoja voi etsiä.

Sitten löydetään armollisuutta lasta kohtaan.

Jostain syystä tämä asia on nyt lapselle tosi vaikeaa. Saa olla. Jokin tässä on sellaista, että lapsi ei itse vielä osaa kohdata omia tarpeitaan sellaisella tavalla, että mun tarpeet tulisivat kohdatuiksi. Lapsi tarvitsee nyt minulta jotain, koska tuo homma ei onnistu itse.

Tässä kohtaa viimeistään kannattaa kysyä lapselta: mitä sinä tarvitset? Tai yrittää asettautua lapsen asemaan: hänellä jäi leikki kesken kun ruvettiin pukemaan, ehkä hänellä on leikillisyyden ja hassuttelun tarve?

Sitten vasta viimeiseksi pääsemme siihen, että miten autan lasta keksimään rakentavia tapoja, joilla voisimme yhdessä vastata meidän molempien tarpeisiin. Toisin sanoen lapsen käytöstä ohjaavaan inspiraatioon.

Sinä tarvitset nyt tätä, ja minä tarvitsen tuota. Keksitkö jonkun hyvän tavan, millä nämä saisi sovitettua yhteen? Entä jos leikitään kissaperhettä, jotka pukevat päälle lähteäkseen ulos? Auttaako, jos lasken kymmenestä yhteen lähtölaskennan, niin katsotaan, että ehditkö sillä aikaa?

Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän tätä keskustelua käy vanhempi ääneen itsekseen. Sekin on tärkeä osa vanhemmuuden vuorovaikutusta, koska vanhemman eri strategioihin vastaamalla ja reagoimalla lapsi kertoo, mikä toimi ja mikä ei. Silloinkin lapsi oppii lähikehityksen vyöhykkeellä (eli vanhemman avustuksella) huomaamaan, mitkä keinot toimivat minkäkinlaisen tunteen tasaannuttamiseen.

Tällaisen lähestymistavan oppiminen (ensin omat tarpeet, sitten omat tavoitteet, sitten toisen tarpeet, sitten yhteiset tavoitteet) vaatii itsessäänkin oivalluksen lisäksi harjoitusta. Eli siis kokeiluja, epäonnistumisia, lisää oivalluksia, lisää harjoitusta. Jotta jaksaa harjoitella, tarvitaan armollisuutta itseä kohtaan – jo se, että opettelen uutta, on merkki hyvästä ja omistautuneesta vanhemmuudesta.

Lisäksi tarvitaan selkeä tavoite siitä, että jonain päivänä haluan osata suhtautua tilanteisiin tuolla tavalla. Eli siis inspiraatiota. Inspiraatio antaa myös vinkkiä siitä, mitä konkreettisia keinoja missäkin tilanteessa voisi käyttää. Toimintatavat vaihtelevat lapsen iän ja kehitystason mukaan, mutta armollisuuden ja inspiraation yhdistelmä toimii vauvasta teiniin.

Muun muassa näistä syistä riittävän hyvä vanhemmuus löytyy – minun mielestäni – armollisuuden ja inspiraation risteyksestä. Sen opettelua haluan myös auttaa työni kautta. (Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy esimerkiksi Hyvän vanhemmuuden minikurssilta, jonka saat lahjaksi kun tilaat Lupa olla minä -sähköpostikirjeen.)