”Eikö nyt tämän kerran, kun on loma ja kaikki?”

”No eikö nyt tämän kerran, kun on loma ja kaikki?”

Tämän lauseen kuulee keskimäärin jokainen vanhempi, joka on lastensa kanssa kesällä yhtään missään reissussa, kyläilemässä, tai muuten poissa arkirutiineista. Eikös nyt kerrankin voisi valvoa pitkään, syödä vähän enemmän herkkuja, katsoa tuntikausia piirrettyjä, joustaa rutiineista ja säännöistä.

Ja tavallaan joo, voihan sitä aina välillä vähän joustaa. Loma on loma juuri siksi, että kaikki ei mene samalla tavalla kuin arkena.

Samaan aikaan se vanhempi laskee mielessään, kuinka mones ”eikö nyt tämän kerran” -poikkeus onkaan menossa tältä päivältä tai viikolta. Että jos ”tämän kerran” otetaan päivän kolmannessa kyläpaikassa herkkuja ja varsinainen ruoka ”tämän kerran” venyy taas varttia vaille nukkumaanmenoaikaan, niin missä vaiheessa lapsilla loman vapaus muuttuu turvattomuudeksi ja herkut pahoinvoinniksi?

Rajat ja rutiinit suojaavat tarpeita

Rajat ja rutiinit ovat meitä ihmisiä varten, ei toisinpäin. Rajat ja rutiinit suojaavat meidän tarpeitamme ja hyvinvointiamme. Myös kesällä.

Joskus tarvitsemme – aikuiset ja lapset – joustoa rajoista ja rutiineista, koska vapaus ja vaihtelu tekevät hyvää. (Nekin ovat tärkeitä tarpeita.) Ihania lapsuusmuistoja ja -tarinoita syntyy vaikkapa siitä, kun valvottiin silloin kerrankin tooosi pitkään koko porukalla, vaikka sitten juhannuskokolla tai lautapeliä pelaten. Tai siitä, että sai silloin yksissä juhlissa käydä itse hakemassa karkkibuffetista vaahtokarkkeja.

Meidän aikuisten tehtävä on kuitenkin pitää silloinkin silmällä sitä, mitä muuta lapsi tarvitsee kuin vapautta ja vaihtelua. Ennakoitavuutta, turvaa ja huolenpitoa myös – lapsi ei vielä välttämättä osaa yhdistää ihania herkkupöytiä päänsärkyyn ja vatsakipuun tai pitkään valvomista seuraavan päivän kiukkuamiseen.

Aikuisen vastuulla on huolehtia siitä, että lapsi saa myös sitä mitä tarvitsee, ei vain sitä mitä haluaa.

Toisinaan se tarkoittaa sitä, että juhannuskokolle otetaan kantoreppu tai -liina mukaan siltä varalta, että leikki-ikäinen kaikesta intoilusta huolimatta alkaa näyttää simahtamisen merkkejä.

Välillä se tarkoittaa, että sen kolmannen kyläpaikan aikuisille täytyy vaivihkaa vinkata, että nyt on lapset syöneet aika paljon herkkuja, jos sanon heille pöydässä että yksi pala riittää niin olisi iso apu jos olisitte tukena siinä.

Rajan saa laittaa myös aikuisen tarpeiden suojaksi

Ja erityisesti se mielestäni tarkoittaa sitä, että lause ”no niin, nyt on aika lähteä kotiin” ei ole uhkaus eikä rangaistus vaan empaattinen ja hyväksyvä viesti siitä, että me kaikki voimme paremmin huomenna jos tämä päivä pistetään purkkiin tässä vaiheessa.

Jos nimittäin aikuiselle alkaa riittää lasten meiningin katseleminen, niin on tärkeää asettaa raja myös aikuisen hyvinvoinnin suojaksi. Mieluiten siinä vaiheessa, kun aikuisella riittää vielä empatia ja jaksaminen sanoa asiasta kunnioittavasti ja rakkaudella.

Lomallakin – ja juhannuksena – keskeiset kysymykset ovat nämä: Mitä minä tarvitsen? Mitä lapseni tarvitsee? Mitä voimme tehdä, jotta sekä minä että lapsi saisimme sen mitä tarvitsemme?

Jos kaipaat syvempää apua omien ja lapsen tarpeiden huomioimiseen, Lupa olla minä -etävalmennukset ovat kesäalessa vielä 22.6. saakka. Lue lisää täältä, tai varaa puolen tunnin ilmainen keskustelu osoitteesta http://lupaollamina.fi/ajanvaraus/.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Miksi itse-empatia on niin vaikeaa – ja miten sitä voi opetella

Itse-empatia on yksi keskeisistä kärsivällisyystaidoista. Aitoon kärsivällisyyteen pääsee (minun mielestäni) vasta sitten, kun osaa olla empaattinen sekä itseään että toista kohtaan silloinkin, kun asiat eivät mene niinkuin suunnittelin. Ainakin itselleni itse-empatia on kuitenkin ollut valtavan opettelutyön takia. Miksi se on niin vaikeaa?

Empatian vastaanottaminen on taito

Empatian vastaanottaminen itsessään on taito. Se, että kun toinen on läsnä ja myötäelää minun tunteissani, niin annan sen myötäelämisen ja läsnäolon koskettaa minua. Miksi se on vaikeaa? Mitä haavoittuvampi paikka minussa on hereillä, mitä vajaammalla ne tarpeet itsessäni ovat, sitä hauraammalta tuntuu päästää ketään siihen lähelle. Empatian vastaanottaminen edellyttää luottamusta siihen, että toinen haluaa minulle hyvää.

No miksi itse-empatia sitten on niin vaikeaa? Tokihan sitä ihminen itseensä luottaa ja haluaa itselleen hyvää?

Pelkkä hyvä tahto ei kuitenkaan riitä empatiaan, vaan tarvitaan myös aitoa läsnäoloa, hyväksymistä, näkemistä ja kuulemista. Vaikka kuinka toinen haluaisi olla minulle empaattinen, niin hyvästä tahdosta huolimatta myötäeläminen voi kompastua esimerkiksi ihan puhtaasti siihen, ettei tiedä miten empatiaa voisi ilmaista sanoilla.

Ja tässä on ainakin yksi niistä suurista syistä, minkä takia itselleni itse-empatia on ollut niin ison opettelun takana. Jos oma sisäinen puhe ei ole kovin empaattista, niin olen ehkä tottunut reagoimaan virheisiini ja pettymyksiini ja epämiellyttäviin tunteisiini enimmäkseen vähättelemällä tai tuomitsemalla.

”Joojoo, on kurjaa, mutta mieti miten kurjaa on ihmisillä X, Y, ja Z, kun heillä on vielä tätäkin kauheampi tilanne.”

Tai:

”No niin, tokihan tämä ärsyttää ja turhauttaa, mutta ei kai sille nyt voi mitään, turha harmitella, eteenpäin vaan.”

Tai:

”Miten sä taas nyt tolla tavalla mokasit, just tyypillistä, ei sustakaan ikinä oo mihinkään.”

Ja niin edespäin.

Ja sitten kun on muutaman vuosikymmenen kuunnellut tätä päänsä sisällä (ja pahimmassa tapauksessa myös muiden suusta), niin voi olla todella vaikeaa olla edes itsellensä läsnä ja haavoittuvainen.

Miten minä opettelin itse-empatiaa

Mun piti ensin opetella ottamaan empatiaa vastaan toisilta ihmisiltä. Ensin ihan muutamilta, sellaisilta joiden kohdalla arvelin, että he osaavat olla nimenomaan empaattisesti läsnä, ilman vähättelyä tai tuomitsemista tai neuvomista. Sitten yhä useamman ihmisen kanssa. Edelleenkin niitä ihmisiä on hyvin vähän, joiden seurassa pystyn olemaan täysin avoin ja haavoittuvainen, mutta heitä kuitenkin on.

Opettelin myös ottamaan empatiaa vastaan itseltäni ensin kirjoittamalla. Ensin päästin ääneen sen osan minusta, joka oli hädissään, tuskissaan, tunnekuohun vallassa. Samalla tulin kirjoittaneeksi sekaan paljon tuota yllä kuvaamaani vähättelyä ja tuomitsemista, jotta sekin tuli näkyviin. Sekin nimittäin kertoo jostain tunteesta ja tarpeesta, jotka ovat ehkä nekin jääneet vaille myötätuntoa.

Kun olin kirjoittanut yhden puuskan, luin tekstini uudelleen läpi ja kirjoitin, mitä tunteita ja tarpeita huomasin. Toisin sanoen annoin itse sille hätääntyneelle itselleni empatiaa kuulemalla ja näkemällä hänen tunteensa, tarpeensa ja haavoittuvuutensa hyväksyvällä ja rakastavalla tavalla.

”Mua surettaa ja kiukuttaa tämä mun oma tilanne, ja samalla mua hävettää kun keskityn omiin tarpeisiini kun toisillakin ihmisillä on kärsimystä. Mä varmaan kaipaisin itselleni turvaa ja vakautta, ja samalla mulle olis tosi tärkeää että voisin auttaa toisiakin. Mulla on kauhean haavoittuvainen ja riittämätön olo siitä, että haluaisin auttaa kaikkia maailman ihmisiä ja samalla tuntuu haavoittuvalta se, että saanko mä itsekin tarvita asioita.”

Tai:

”Mä olen pettynyt itseeni kun se meni eri tavalla kuin halusin, ja sitten mua pelottaa että entä jos se ei ikinä mene niinkuin mä toivoisin, ja oon aika väsynyt siihen että muistan niin monta kertaa kun oon tehnyt parhaani ja se ei oo riittänyt siihen mitä mä toivoin saavani aikaan. Mä kaipaisin helppoutta ja onnistumisia ja arvostusta ja nähdyksi tulemista. Tuntuu haavoittuvalta se, että haluaisin kauheasti osata ja on vaikea nähdä niitä asioita, joita osaa kun arjessa kohtaa paljon niitäkin asioita, joissa ei vielä osaa.”

Sitten jossain vaiheessa ajatus itse-empatiasta ehti mukaan jo sellaisiin tilanteisiin, joissa oli minun lisäkseni joku toinen ihminenkin. Kun huomasin (ennemmin tai myöhemmin) olevani tunnekuohun vallassa, niin pysähdyin, suuntasin huomion omiin tunteisiini ja tarpeisiini, ja nimesin niitä itselleni siitä tilanteessa.

Alkuvaiheessa opettelua sellainen ex-tempore itse-empatia oli tosi mekaanista. ”Huomaan, että mua suututtaa, ja mä varmaan tarvitsisin kunnioitusta ja arvostusta.” ”Nyt mua pelottaa, niin kaipaisinkohan mä vaikka turvaa?” Tiesin, että tunne kertoo aina jostain tarpeesta, joten arvasin jonkun sellaisen tunteen ja tarpeen, jotka menivät suunnilleen sinnepäin.

Ja sekin auttoi.

Ihan vain se, että suuntasin hetkeksi huomioni sisäänpäin ja olin aidon, uteliaan, hyväksyvän kiinnostunut omasta kokemuksestani, helpotti monia tilanteita.

Pystyin toisinaan kertomaan esimerkiksi lapsille, että nyt mua surettaa ja mä kaipaisin yhteistyötä ja kuulluksi tulemista, voisitteko auttaa mua? Tai saatoin löytää jonkun strategian, jolla saisin sen vajaalla olevan tarpeeni vähän paremmin tyydytettyä. Silloinkin, kun ei ollut mitään ratkaisua tai helpotusta näköpiirissä, niin pystyin nimeämään senkin itselleni: ”Mua ahdistaa ja tarvitsisin vapautta ja rauhaa, ja mua surettaa kun nyt en keksi mitään keinoa niiden täyttämiseen.”

Miten itse-empatiaa sitten kannattaa harjoitella?

Vaikka ottamalla päivittäin jonkun hetken, jolloin nimeää itselleen sellaisia tunteita ja tarpeita, joita siitä hetkestä tai koko päivästä itsessään tunnistaa. Vaikkapa illalla hampaidenpesun tai iltavenyttelyn tai muun tutun rutiinin yhteydessä voi kysyä itseltään: ”Miltä musta tuntui tänään? Mitä tarvitsin tänään?” (Tarpeita voi tutkia esimerkiksi tarvelistasta.)

Tai voit laittaa itsellesi jääkaapin oveen muistilappuun, tai puhelimen tai tabletin taustakuvaksi, tekstin ”Miltä sinusta nyt tuntuu? Voitko antaa itsellesi myötätuntoa?” Aina kun näet tekstin, pysähdy ja kuulostele. Avoimesti, uteliaan hyväksyvästi. Mitä minulle nyt kuuluu?

Mitä enemmän itse-empatiaa harjoittelee pienissä, helpoissa tilanteissa, sitä nopeammin se on käytettävissä silloin kun sitä oikeasti tarvitsee. Sitä syvemmäksi tulee myös aito myötätunto toisia kohtaan, ja sitä helpompaa on kohdata esimerkiksi ne omat lapset myötätuntoisesti silloinkin, kun he tekevät asioita eri tavalla kuin sinä haluaisit.

Ja toki loistava tapa auttaa omia lapsia oppimaan itse-empatiaa on sekä kohdata heidän tunteensa empaattisesti että mallittaa itse-empatiaa heille ääneen itse.

Ensimmäinen auttaa lapsia oppimaan empatian vastaanottamista, jälkimmäinen auttaa heitä näkemään, että aikuiset ihmiset kohtaavat itsensä empaattisesti silloinkin kun kaikki ei tunnukaan kivalta. Silloin heidän ei ehkä tarvitse opetella itse-empatiaa vuosikymmenien päästä samalla tavalla kuin sinä opettelet sitä nyt. <3

Kärsivällisempi aamu -minikurssilla opetellaan keinoja tuoda aamulähtöihin lisää kärsivällisyyden siemeniä. Keskeinen osa minikurssia on myötätunto kaikkia niitä tunteita kohtaan, jotka prosessin eri vaiheissa heräävät. Saat tilattua Kärsivällisempi aamu -minikurssin ja työkirjan ilmaiseksi osoitteesta http://lupaollamina.fi/aamu . Käy tilaamassa ja kerro kaverille. <3

Joulukalenteri 15.12.: Joulun perinteet ja tarinat

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun 15. päivän kalenteriluukusta kurkistaa seuraava kysymys:

Mitkä perinteet haluan opettaa lapsille? Mistä haluan keskustella lasten kanssa?

Perinteisesti jouluna aina… niin, mitä perinteisesti jouluna aina tehdään? Se on kysymys, johon jokainen perhe ja joulunviettäjä joutuu itse kaivamaan vastauksen, niin erilaisia jouluperinteitä Suomenkin kokoisessa pienessä maassa jouluun liittyy. Milloin syödään mitäkin, jaetaanko lahjoja ja kuka jakaa, miten jouluaaton ja -päivän vietto etenee, entä tapaninpäivän?

Ja toki kun puhutaan joulusta ja lasten kanssa keskustelemisesta, niin ainakin meidän perheessä ne keskustelut liittyvät vahvasti Joulupukkiin. Meillä on ollut perinteenä, että lapsille ei valehdella edes joulupukista, joten on kerrottu että Joulupukki on lasten ja aikuisten yhteinen leikki, joka liittyy jouluun, ja että lahjat tulevat vanhemmilta ja muilta läheisiltä. Esikoinen ilmoitti tästä huolimatta muutama viikko sitten, että hän haluaa uskoa Joulupukkiin – mitäpä siihen sitten muuta sanomaan kuin että tietenkin saat uskoa ihan miten uskot.

Tänään oli myös lasten päiväkodin joulukirkko. Aamulla hoitomatkalla juteltiin siitä, että mitähän mahdollisesti siellä kirkossa kerrotaan, ja että miksi nimenomaan Jeesuksen syntymäpäivä on sellainen asia, jota kristityt juhlistavat. Ja kun esikoinen totesi, että hänen hoitokavereistaan muslimit eivät varmaankaan tule joulukirkkoon, niin taas juteltiin siitä, miten eri uskonnoissa ajatellaan ja uskotaan joistain asioista eri lailla ja että jokainen saa uskoa sillä tavalla kuin uskoo.

Joulun tarinat

Perinteet, merkitykset, tarinat liittyvät jouluun vahvasti. Jokainen meistä rakentaa oman tarinansa joulusta ja siitä, miksi ja miten joulua vietetään – ja jokainen meistä rakentaa sen joka vuosi uudelleen. Itse ajattelen, että näistä perinteistä ja tarinoista on hyvä puhua myös lasten kanssa, avoimesti ja ihmetellen.

Itse pyrin puhumaan erityisesti uskonasioista niin, että käytän termejä ”jotkut ihmiset uskovat” tai ”minä uskon”, tai perinteistä ”jotkut tekevät” tai ”meillä tehdään” sen sijaan, että kertoisin mikä on ainoa oikea tapa olla, tehdä tai uskoa. Se paitsi helpottaa sitä keskustelua (koska aina on joku Sami Plankton joka on hoidossa sanonut ihan eri tavalla – silloin voi hyvin vaan sanoa että okei, Sami Planktonin perheessä on sitten varmaan sillä tavalla) myös auttaa lasta hiljalleen oppimaan, että maailmassa on miljardeja tapoja olla ja elää ja monet niistä ovat aivan yhtä hyviä kuin toiset.

Joskus tuntuu vaikealta ja haavoittuvalta jutella lasten kanssa siitä, miksi meillä tehdään näin, uskotaan näin, ei uskota näin. Ainakin itselläni se vaikeus usein johtuu siitä tiedosta, että ne omat vastaukset eivät välttämättä ole ainoita oikeita vastauksia, eikä aina ole helppo selittää, miksi jokin asia tuntuu tärkeältä tai merkitykselliseltä tai oikealta.

”En tiedä” on myös vastaus

 

Tässä vuosien varrella on tullut opeteltua, että senkin voi sanoa ääneen: en tiedä miksi, mutta se tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä asialta. Ei lapsillekaan tarvitse aina olla varmoja vastauksia, päinvastoin lapselle voi olla virkistävää kuulla, että aikuinenkaan ei aina tiedä kaikkia asioita, eikä tarvitsekaan.

Vaikkapa että miksi jouluna viedään haudalle kynttilöitä? En tiedä, se tuntuu tärkeältä asialta tehdä juuri jouluna. Tai miksi jouluna lauletaan juuri näitä lauluja? En tiedä, jostain syystä juuri tämä laulu tuntuu merkitykselliseltä. Sitten voi lapsen kanssa vaikka yhdessä pohtia, että minkähän takia se voisi olla ihmisille tärkeää? Sellaisista pohdinnoista nousee usein kuuluviin lapsen ajattelun helmiä, joita arjessa ehkä harvemmin herää.

Ja jos lapsesta tuntuu, että joku perinne voisi olla mielekäs – vaatteiden lahjoittaminen Joulupataan, kynttilöiden sytyttäminen haudalle, karjalanpiirakoiden leipominen tai joulukirkko – niin miten valtavan paljon ihanampaa sellaisia asioita on tehdä yhdessä. Silloin siitä tulee lapsellekin ehkä merkityksellisempi muisto, ja ehkä hän haluaa rakentaa sen osaksi omaa joulun tarinaansa seuraavinakin jouluina.

Huomenna aiheena on suunnitelmat siltä varalta, jos joulunviettoon liittyy joku ihminen, jonka kanssa oleminen on kuluttavaa. Huomiseen, ihanaa joulun odotusta!

Joulukalenteri 7.12.: Entä ne, joiden kanssa en vietä joulua?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun seitsemännen päivän kysymys on seuraava:

Miten olen yhteydessä ihmisiin, joiden kanssa en vietä aikaa jouluna?

Ehkä perinteisin joulumuistamisen tapa on joulukortti. Omasta lapsuudesta muistan iltoja, jolloin kirjoitettiin porukalla joulukortteihin osoitteita äidin käsin kirjoittamasta osoitekirjasesta. Oih, nostalgia. Silloin joulukortti oli tapa pitää yhteyttä ihmisiin, joita ei ehkä muuten vuoden aikana nähnyt lainkaan. Pieni vuorovaikutuksen hipaisu: olette mielessä, pidetään yhteyttä, toivon teille kaikkea hyvää.

Kortti, kirje, video?

Joulukortit voivat edelleen tuntua merkitykselliseltä osalta joulua. Itse olen ollut joulukorttien suhteen melkoisen askartelevainen – joinain vuosina kortti-idea on mietitty jo marraskuussa, toisinaan vasta joulukuun alussa keskellä askartelukaupan kartonkikäytävää. Viime vuonna kortteja askarreltiin lasten kanssa ns. liukuhihnatyönä useampana iltana. Silloin kortin kuviokin tuli suunniteltua lähinnä sen ehdoilla, että silloin 3- ja 5-vuotiaiden askartelutaidot riittivät: leikkaa huopaa, paina leikkurilla tuosta, liimaa paljetteja. (Ja kun sanon ”suunniteltua”, tarkoitan ”poimittua Pinterestistä”. Hakusanoja ”holiday card ideas” kannattaa käyttää vain sillai omalla vastuulla, you know.)

Kortin sijasta läheisiä voi muistaa toki muutenkin. Joiltain ystäviltä on muutamana jouluna tullut joulukirje, jossa kerrotaan kyseisen perheen kuulumisia vuoden varrelta. Sellaisia on aina lämmittävä lukea, vaikka olisikin ollut yhteyksissä sosiaalisen median puolella, ja erityisesti jos ei ole. Videojoulukortti voisi olla aika huikea, erityisesti jos perheessä on esiintymiseen innostuneita jäseniä. Kuulumiset, joululaulut, lasten jutustelut tai tärkeimmät kapistukset voi esitellä yhdellä kertaa ja jakaa läheisille vaikka salaisella Youtube-linkillä.

Muutamana jouluna ollaan myös soiteltu videopuheluita toiselle puolelle maailmaa, kun ystävät ovat olleet siellä. Silloin tulee aina sellainen ”elämme todella tulevaisuudessa” -fiilis, kun toinen ihminen on melkein siinä lähellä, äänineen ja eleineen ja kaikkineen, vaikka onkin fyysisesti jossain ihan muualla. Lapset eivät toki pitkään jaksa pelkkää videopuhelua, joten meidän perheessä on todettu hyväksi lähestymistavaksi se, että toisinaan videopuhelulaite (läppäri, älypuhelin tai tabletti) laitetaan pöytään ruokailun ajaksi, vaikka muuten ruoka-aikoina ei ruutuja päällä olekaan.

Silloin sukulaisten tai ystävienkään ei tarvitse keksiä erillistä viihdykettä koko ajaksi, ja sitten kun lapset on syöneet, niin aikuinen voi vielä vaikkapa lukea lapselle kirjaa videon kautta. (Silloin toki lasten ruokailualueen täytyy olla riittävän kaukana laitteesta – puuroroiskeet näppäimistöllä tai kamerassa eivät ole mitenkään kauhean ylevä homma.)

Ja mitä siinä sitten sanoisi?

Ja oli muoto mikä tahansa – video, puhelu, tekstari, kirje, kortti – niin on hyvä myös miettiä, että mitä haluan tällä vuorovaikutuksella tuolle toiselle kertoa? Hyvää joulua, olette mielessä, olette tärkeitä, toivon teille kaikkea hyvää. Se riittää jo. Jos haluaa tehdä viestistä henkilökohtaisemman, niin entä jos kertoisikin sille toiselle, minkä takia hän on tärkeä? Mikä hänessä on juuri sellaista, mikä sinua ilahduttaa, lämmittää, liikuttaa, inspiroi? Mitä ihania muistoja sinulla on vuoden varrelta tästä ihmisestä? Tai mistä haluaisit häntä kiittää?

Näitä asioita voi toki kertoa läheisille ja kaukaisemmille muulloinkin kuin jouluna. Vaan tässä vuoden loppuessa on aivan mainio hetki ottaa ihan tavoitteekseen se, että kertoo ihmisille miksi he ovat itselle tärkeitä ja ihania. Kiitollisuus virittää (omasta mielestäni) paljon ihanampaan jouluun kuin sen miettiminen, mitä kaikkea minulta puuttuu ja minkä kaiken haluaisin olevan eri tavalla. Niitäkin asioita voi miettiä, ilman muuta. Ja sitä on hyvä tasapainottaa tietoisella kiitollisuudella ja sen jakamisella. Muuten ne hetket, jolloin sitten saa mitä haluaa, voivat jäädä ontoiksi, kun kiitollisuutta ei ole tullut treenattua.

Eli oikeastaan toisten ihmisten muistamisella ja tietoisella kiitollisuudella tekee myös itselleen taas vähän lämpöisempää joulumieltä. Ei hassumpaa.

Huomenna puhutaan siitä, mikä tekee kodista kauniin ja jouluisen. Onko se joulukuusi, *jaiks* joulusiivous, vai jokin ihan muu?

Ihanaa ja lämminsydämistä joulukuun jatkoa, huomiseen!

Joulukalenteri 6.12.: Kenen kanssa haluan viettää joulun?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kuudennen luukun kysymys on tämä:

Kenen, tai keiden, kanssa haluan viettää aikaa jouluna ja joulun alla?

Tiedät varmaan sen sanonnan, ”no me nähdään sillai joskus ja jouluna”. Ja niin, jouluna kuuluu perinteisesti nähdä kaikkia niitä ihmisiä, jotka a) on itselle tärkeitä, ja b) on niin kiireisiä tai eri elämäntilanteessa, että vain joulun alla ehditään etsiä kalenterista se tunnin glögivisiitti ja päivitellä, miten lapset on kasvaneet.

Niin tässä joulukuun alkupuolella on itse asiassa ihan hyvä aika miettiä, että keitä ne ihmiset oikeastaan ovat. Keitä haluaisin nähdä joulukuun mittaan? Kenelle haluaisin lähettää viestin, että sovitaanko treffit välipäiville? Kenet toivoisin kylään jouluaattona, joulupäivänä? Vai mennäänkö johonkin muualle joulun viettoon?

Tapaus ”Missä Vietimme Joulunpyhät”

Osittain joulunvieton sanelevat toisaalta perinteet ja toisaalta resurssit. Jos jouluaatto on viimeiset viisitoista vuotta Aina Vietetty Mummulassa Kun Tämä Voi Olla Mummun Viimeinen Joulu, niin voi olla vaikeaa poiketa siitä perinteestä. Samaan aikaan voi tuntua siltä, että kapasiteetti riittäisi tänä vuonna tasan pitsan tilaamiseen ja Jouluradion avaamiseen, eikä kiinnostaisi tippaakaan reissata tuntikausia sukujoulua viettämään.

Silloin jo ihan sen kysyminen voi auttaa, että no mitä mä sitten haluaisin tehdä? Kenen kanssa haluaisin viettää joulua, jos saisin valita? Oman perheen kesken? Kaveriperheen kanssa? Sanoa sukulaisille että tervetuloa meille, ottakaa laatikot ja muut tykötarpeet mukaan niin minä huolehdin että kaikilla on lautaset?

Välillä ne haaveet eivät osu tämän vuoden resursseihin. (”Palkkaan kotiin siivoojien armeijan ja lähdetään joulunpyhiksi reissuun.”) Toisinaan taas voi käydä niin, että joku muukin tuskailee oman joulunsa kanssa, ja yllättävä ratkaisu rakkaiden ihmisten kanssa voi pelastaa paitsi oman jaksamisen myös jonkun muun joulun. Ehkä mummukin on viisitoista vuotta haaveillut kylpyläjoulusta, jossa joku muu pistää pöydän koreaksi, mutta kun pitäähän niille sukulaisille laittaa pöytä notkumaan kun kerran sieltä kaukaa reissaavat.

Näitäkään asioita ei voi tietää, ellei kysy, puhu, kuuntele. Ja usein se vaatii sen yhden rohkean, joka avaa suunsa ja sanoo, että tiedättekö, olispa kiva miettiä että miten tämä joulu tänä vuonna, kun tuntuu aika raskaalta joka vuosi tehdä tämä näin.

Ketkä pöydän ympärille kutsutaan

Ja vaikka joulua viettäisi kotonakin, niin voi miettiä, keitä haluaa mukaan juhlaan.

Ennen lasten syntymää oltiin puolison kanssa joulut lapsuudenperheidemme parissa, ja esikoisen synnyttyä ilmoitimme, että me vietetään joulu kotona, ja isovanhemmat on tervetulleita jouluaattona meille. Sillä perinteellä on menty nämä lapsiperhevuodet, ja toistaiseksi ollaan mahduttu pöydän ympärille oikein mainiosti. Voi olla, että perinteet muuttuvat vuosien myötä, ja sekin on ihan ookoo.

Joulun alla ja välipäivinä nähdään ja kutsutaan kylään myös muita tärkeitä ihmisiä. Toki olisi ihanaa, että kaikki tärkeät ihmiset olisivat saman pöydän ääressä jouluna – ja samalla on hyväksyttävä, että se aikataulupalapeli menee aika nopeasti aika mutkikkaaksi, kun yksi ihminen voi kuitenkin olla vain yhdessä paikassa samaan aikaan. Yksi joulua ratkaisevasti helpottava taito onkin se, että ei ota henkilökohtaisesti sitä, että ihmisillä on muitakin suunnitelmia.

Toki joulukuussa on rajallinen määrä päiviä, eikä kaikkia tärkeitä ihmisiä ehdi kuitenkaan nähdä yhden kuukauden, saatika joulunpyhien, aikana. Silloin voi miettiä, josko ottaisi joulukuussa yhteyttä tärkeisiin ihmisiin ja sopisi tapaamisia suoraan tammikuulle, jos kerran ei joulun tuoksinassa ehdi nähdä. On sitten jotain odottamisen arvoista joulun mentyäkin. 🙂

Huomenna pohditaan tarkemmin sitä, että miten voisi olla yhteyksissä niihin ihmisiin, joiden kanssa ei osuta joulun aikana halausetäisyydelle. Ihanaa itsenäisyyspäivän (kirjoitin pari kertaa ”itsepäisyyspäivän”, ei sekään huono vaihtoehto ole) jatkoa, huomiseen! <3

Joulukalenteri 5.12.: Joulu ja lapset

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun viidennen luukun kysymys on seuraava:

Millaiset asiat joulussa ja sen odotuksessa ovat tärkeitä perheeni tai läheisteni lapsille?

Joulu, lasten juhla. Näinhän sitä moni meistä ajattelee, erityisesti jos omassa perheessä tai lähipiirissä on lapsia. Aikuisten on joskus muuten helppo miettiä omannäköistä joulua – mutta kun ne lapset! Pitäähän lasten takia olla kuusi, piparit, lahjat, pukki, rekiajelut, tiptap-laulut, spektaakkelit, kynttiläaamiaiset, mitä ikinä siihen merkitykselliseen, oikeaan, perinteiseen jouluun omasta mielestä kuuluukin.

Ja sitten jos sattuu kysymään siltä lapselta itseltään, niin merkityksellisiä asioita saattavat olla ihan jotkut muut. Vaikka se, että koristellaan kuusi yhdessä. Tai että laitetaan kynttilät palamaan ja muut valot pois ja kuunnellaan joululauluja. Tai vaikka nyt sitten se lahja, jota on toivonut kesästä asti.

Merkittävää vai merkityksellistä?

Joskus sitä nimittäin (itsekin) hairahtuu ajattelemaan, että joulun ja sen odotuksen täytyy olla jotenkin Merkittävää Spektaakkelia, jotta siitä jäisi lapsille lämpimiä joulumuistoja. Ja sitten tulee niitä viikonloppuja, jolloin puetaan pinna kireällä ja kiukkuitku silmässä toppavaatteita eteisessä kun pitää ehtiä siihen ihanaan jouluiseen koko perheen tapahtumaan Kun Siitä Tulee Niin Hyvät Joulumuistot Laita Nyt Vihdoin Jo Se Haalari Päälle Niin Ehditään Tekemään Ihania Joulumuistoja!!!

Ja joo, joskus se ihana joulufiilis tulee vaikkapa joulumarkkinoiden taianomaisesta karusellista tai siitä piparien leipomisesta tai joululahjan avaamisesta. Joulufiilis vaatii kuitenkin oman kokemukseni mukaan myös sitä, että siinä hetkessä meillä kaikilla – sekä lapsilla että aikuisilla – on tarpeeksi läsnäoloa ja iloa olla yhdessä nauttimassa siitä hetkestä.

Joulufiilistä ei voi suorittaa. Eikä sitä varsinkaan voi suorittaa lasten puolesta.

Sitä ei voi valitettavasti myöskään siirtää lapsille niin, että tekee itselle merkityksellisiä mutta lasten mielestä tylsiä joulujuttuja, koska silloin se lasten reaktio (”miks me ollaan täällä mennään jo kotiin mulla on tylsää eiks oo mitään syötävää saanks mä pelaa sun puhelimella”) voi tuntua epäkiitollisuudelta. Se taas hapantaa sen vähänkin oman joulufiiliksen, ja lopulta kenelläkään ei ole kivaa.

Voi myös kysyä

Niin jos lasten ilo on se, mikä tekee joulun, niin entäs jos kysyisi lapsilta, että mikä heille tekee joulun?

Ja sitten vain hyväksyisi sen, että se kymmenen minuutin joulukuusen koristeluhetki on riittävän merkityksellinen, jos sen jälkeen lapsia kiinnostaa tehdä jotain ihan muuta? Ja jos itsellä on ajatus, että joulupolku tai -konsertti tai -leipominen Pitäisi Olla Lapsille Merkityksellistä (eikä se näytä olevan), niin entäs jos sen voisi tehdä vain siksi, että se on itselle merkityksellistä? Ei tarvitsisi käyttää lapsia tekosyynä, vaan myös oma joulumieli saisi olla hyvä syy tehdä ”lasten jouluun” kuuluvia asioita?

Noita kysymyksiä täytyy ainakin itse pitää elävänä mielessä tässä joulua kohti kulkiessa. Ja ehkä tehdä tuohon kuusen ympärille tilaa, niin voidaan istua siinä ympärillä joku kerta esikoisen toiveen mukaan.

Huomenna pohditaan sitä, kenen kanssa sitä joulua sitten oikeastaan vietetään. Lempeitä ja iloisia joulun odotuksen päiviä, huomiseen! <3

Joulukalenteri 1.12.: Ihana joulu

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta – tänäkin vuonna on päätettävä, millainen joulu vietetään, miksi, ja miten se toteutetaan. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Lupa olla minän Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan. <3 

Joulukuun ensimmäisen päivän kalenterikysymys on seuraava:

Millaisia ihania ja miellyttäviä joulumuistoja minulla on? Mitä asioita, ihmisiä, kokemuksia, tunteita niihin liittyy?

Monet meistä ovat kasvaneet kulttuurissa, jossa joulu on ollut tavalla tai toisella läsnä. Jotkut joulut ovat olleet miellyttäviä, ihania, hoitavia, iloisia. Niitä muistelee mielellään. Useimmilla meistä on muistoja myös toisenlaisista jouluista – ahdistavista, surullisista, ikävistä, epämukavista. Niillekin on tärkeä antaa oma huomionsa, surra se mikä surettaa ja olla läsnä kaikkien tunteiden kanssa.

Kun haluat löytää tien omannäköiseen jouluun, kysymys ”mikä toimi ja oli ihanaa” on usein paljon hedelmällisempi kuin ”mitä ei ainakaan enää ikinä”. Ilon, rauhan, yhteyden, onnellisuuden, tai muiden ihanien tunteiden takana on nimittäin aina nippu täyttyneitä tarpeita. Ja kun muistelen, mitkä asiat ovat aiempina jouluina sykähdyttäneet, liikuttaneet, tai riemastuttaneet, löydän samalla strategioita, jotka ovat ainakin aikaisemmin toimineet niiden tarpeiden täyttämiseen.

Joskus ihanista joulumuistoista löytää suoraan asioita, joita haluan poimia mukaan myös tämän vuoden jouluun. Itselläni sellaisia asioita ovat musiikki ja laulu, perheen kanssa leipominen, lautapelit, joulukuusen koristelu pitkin joulukuuta, kynttilät, jouluruokien tekeminen yhdessä. Hyväksi havaitut perinteet toimivat juuri siksi, että ne herättävät meissä tunteita, joita haluamme jouluumme lisää.

Toisinaan ne ihanat joulumuistot nostavat pintaan surua ja haikeutta, koska jostain syystä ne strategiat eivät ole enää mahdollisia.

Itse kaipaan eniten tietysti siskon kanssa vietettyä aikaa – yhdessä katsottuja joulupiirrettyjä ja Lumiukkoa (ennen katsottiin se aina yhdessä ja itkettiin, nykyään katson sen yksin ja itken), pyjamassa ja pörrösukissa pelattuja juoruamiskorttipelejä, hyväntahtoista piikittelyä Trivial Pursuitin äärellä. Yhteyttä, huumoria, aitoutta.

Yhdeksän vuoden ajan on tullut opeteltua jouluja ilman siskoa, ja edelleen suru on läsnä. Se ei ole huono asia. Se vain tarkoittaa, että se suru täytyy taas uudestaan surra kun on sen aika, koska muuten, suremattomana, se suru haittaa uusien strategioiden löytämistä niihin tarpeisiin.

Näitä muistoja, kokemuksia ja tunteita kannattaa muuten kirjoittaa myös muistiin. On ihanaa, kun puolessavälissä joulukuuta, pahimman joulukiireen keskellä, voi kaivaa esiin listan joulufiilistä herättävistä asioista. Ai niin, piparien leipominen (tai piparitaikinan syöminen paistamatta, ei me tuomita)! Ai niin, puhelu parhaalle ystävälle! Ai niin, se yksi biisi joka aina saa hyvään vireeseen!

Lisäksi mitä pienempiä yksityiskohtia niistä muistoista saa kirjoitettua muistiin, sitä helpompi niitä on toisintaa pitkin joulukuuta. Eeppinen joulukonsertti vuonna miekka ja kypärä? Ehkä ei onnistu tänä vuonna. Jouluradion kuunteleminen hämärää keittiötä siivotessa, kun koko muu perhe nukkuu? Tilaisuuksia tulee epäilemättä useitakin.

Huomenna jatketaan sen pohtimisella, minkä verran sitten on oikeasti aikaa ja resursseja tämän kaiken toteuttamiseen. Jos haluat jakaa oman vastauksesi tämän päivän kysymykseen sosiaalisessa mediassa, ilahdun kovasti. <3

Iloa ja rauhaa joulukuuhusi!

Boom Kah eli lapsi oman elämänsä subjektina

Meidän huushollissa on aika paljon kuunneltu tässä muutaman viime viikon aikana Boom Kah -kappaletta. (Lausutaan siis ”buum kha”, ei sillai savolaisittain ”kah”, vaikka se olisi ehkä vähän viehättävämpää.) Esikoinen on oppinut kappaleen eskarikavereilta, kuopus esikoiselta, ja koska Spotifysta löytyy kiitollinen valikoima musiikkia, niin aika monen automatkan tai koti-illan tai viimeksi tänään aamupalan soundtrackina on ollut tämä kyseinen kappale toistolla.

Makuasioita

Huomaan, että reagoin tähän jonkin verran ristiriitaisesti siksi, että buum kha ei osu omaan musiikkimakuuni oikeastaan lainkaan. Ja samalla tämä on ihan viehättävää, koska lapsilla alkaa selvästi olla oma, kodista irrallinen maku musiikin suhteen.

Musiikki kun on itselleni tosi tärkeä osa olemassaoloa – lasten ollessa pieniä riemuitsin kohtuuttomasti siitä, että meillä kuunneltiin hyvää ja musiikillisesti haastavaa lastenmusiikkia (Mimmit, Pikku Papu, joidenkin lastenelokuvien soundtrackit). Ja nyt kun lasten musiikkimaku alkaa olla jotain muuta kuin mikä itseä miellyttää, niin alkaa taas vähän henkinen napanuora kiristää.

Kuten sanoin, on ihanaa, että lapset löytävät meistä vanhemmista irrallisia asioita, joista he tykkäävät. Samaan aikaan olisi tietysti tosi ihanaa, jos heille olisi kehittynyt sama maku musiikin suhteen kuin meillä vanhemmilla. (Riemastun edelleen kohtuuttomasti jos pienempi haluaa kuunnella Star Wars -leffojen musiikkia.) Ja kun niin ei ole, herää jonkinlaista haikeutta ja surua, ikäänkuin joku osa meidän välisestä yhteydestä olisi heikentynyt. Huomaan myös jonkinlaista ihmetystä – ”Mistä tämä tällainen, eihän me teitä tällä tavalla kasvatettu?!?”.

…kun se lapsi onkin oma yksilönsä

Vaikka tässä tilanteessa ja näissä tunteissa kyse on musiikista, niin voin kuvitella, että samanlaisia tunteita (tietysti paljon voimakkaampina) herää siinä vaiheessa, kun vanhemmille selviää että lapsi on esimerkiksi eri aatekantaa kuin vanhempansa, eri sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista kuin vanhemmat kuvittelivat, arvostaa eri asioita, kannattaa erilaisia tapoja kohdata toiset ihmiset, ja niin edespäin.

Kun jollain tavalla vanhemmille paljastuu, että lapsi onkin oman elämänsä subjektina kasvanut eri suuntaan kuin mitä vanhemmat ajattelivat ja ehkä toivoivatkin.

Ja vaikka en edelleenkään pysty käsittämään, että miten joku vanhempi voi esimerkiksi sulkea lapsensa elämästään koska tämä on ”vääränlainen” (eli erilainen kuin mitä vanhempi haluaisi lapsen olevan), niin mulla on tämän kokemuksen myötä piirun verran enemmän empatiaa sitä tunnetta kohtaan, joka todennäköisesti siellä on taustalla.

Mun ja siihen ratkaisuun päätyvän vanhemman ero ei ole laadullinen vaan aste-ero.

Nimenomaan sen takia haluan kirjoittaa tästä ihan maailman pienimmästä tilanteesta, joka sen tunteen herätti. Koska näissä pienissä tilanteissa mun (ja sunkin) on mahdollista harjoitella sitä, että mun tunteistani ja tulkinnoistani huolimatta lapseni on itse oman elämänsä subjekti ja hän saa olla sellainen kuin on.

Pienissä tilanteissa voi harjoitella

Näissä pienissäkin tilanteissa mulla on valinta. Joko leimaan lapseni valinnan (musiikin, mieltymysten, arvojen, identiteetin) keskenkasvuiseksi, ymmärtämättömäksi hupsutteluksi. Tai sitten hengitän syvään, huomaan että minun mielipiteeni asioista ei ole totuus maailmasta, hän saa tykätä siitä mistä tykkää ja olla sellainen kuin on ja minä saan tykätä siitä mistä tykkään ja olla sellainen kuin olen. Hän toimii täyttääkseen tarpeitaan, ja hänen strategioidensa ei tarvitse olla samat kuin minulla – eikä edes sellaiset, joita minä olisin hänelle valinnut.

Mitä pienemmissä tilanteissa huomaan ja työstän näitä asioita, sitä helpompaa se on sitten kun vastaan tulee isompia juttuja. Niinkuin vaikka opiskeluun liittyviä valintoja, ihmissuhteisiin liittyviä valintoja, arvoihin ja elämänpolkuun liittyviä valintoja.

Minä en päätä hänen elämästään, vaikka välillä kovasti salaa ajattelisin, että kaikki menisi helpommin jos saisin päättää. Voin olla matkalla mukana kulkemassa ja kertomassa, mitkä omat tarpeeni olisivat, esittämässä pyyntöjä ja antamassa neuvoja. Mitä vähemmän yritän sörkkiä sinne sekaan omalla vallankäytölläni, sitä todennäköisempää on, että saan kulkea lapseni rinnalla ja yhteydessä hänen kanssaan pitempään. Sitä todennäköisempää on, että meidän välisemme yhteys kestää myös erilaisia näkemyksiä, arvoja, mieltymyksiä.

Niin meillä kuunnellaan ilman muuta jatkossakin Boom Kah’ta. Välillä saatan laittaa korvatulpat (jos sitä esimerkiksi luukutetaan aamupalalla silloin kun yritän nukkua), koska minunkin tarpeeni ja mieltymykseni ovat tärkeitä, mutta ne eivät ole meidän huushollin oletusvalinta.

Tämä toimi tällä kertaa 15: Minä rakastan sinua aina

Tilanne

Kello on neljä ja risat aamuyöllä. Kuopus, neljä vuotta, herättää kiipeämällä kainaloon möyrimään. Kuiskuttelee siinä samalla juttuja Pokémoneista ja päivähoidosta ja muista tärkeistä asioista. Minä vastailen sanomalla, että jutellaan tästä aamulla, nyt minä haluan nukkua. Sitten lapsi kuiskaa:

Lapsi: Tykätäänhän me aina toisistamme?
Minä: Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Silloinkin kun sä et halua olla mun kanssa?

Huokaisen. Mieleen nousee viikonlopulta tilanne, jossa lapsen käytös osui suoraan omiin vajaalla oleviin tarpeisiini: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, luottamus, kunnioitus, ennakoitavuus, helppous. (Siinä tilanteessa suutuin ihan kamalasti, huusin ja murisin että nyt mua ärsyttää ja suututtaa ihan kauheasti kun sanoin että X ja sitten sä teit Y. Oltiin aiemmin sovittu, että kylvetän lapset, ja suuttumisen jälkeen pyysin puolisoa kylvettämään kuopuksen koska pelkäsin että en kykene riittävästi rauhoittumaan jotta yhteinen kylpyhetki olisi mukava molemmille. Pyysin myöhemmin anteeksi huutamista.)

Minä: Jos mä en halua olla sun kanssa, niin se johtuu siitä, että mä tarvitsen tilaa ja rauhaa, ei siitä ettenkö rakastaisi. Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Niin, vaikka et aina tykkäisi musta niin rakastat mua.
Minä: Joskus mä en tykkää sun käytöksestä, silloin kun se haittaa mun tarpeita. Silloinkin mä tykkään sun ajatuksista, ja siitä mikä sulle on tärkeää.

Hetken mietin hiljaa. Harmitti, kun tuntui että olin lokeroinut lapsen osiin: noita osia rakastan, toisia en.

Minä (lasta hellästi rutistaen): Minä rakastan sua ihan just tollaisena kuin sä olet.
Lapsi: Ai öinä?
Minä: Joo, yöllä ja päivällä ja aamulla ja illalla ja ihan aina.
Lapsi: Niin sitten mä voin paremmin leikkiä ja touhuta renkaissa.
Minä: Ai kun mä rakastan sua niin sun on kivempi tehdä mukavia juttuja?
Lapsi: Niin.

Sitten vielä vähän kuiskuteltiin siitä, mitä lapsi huomiselta toivoo. Lopulta alkoi kainalosta kuulua tasainen tuhina. Itse valvoin vielä tovin.

Mitä mä siis tein?

1. Kuuntelin.

Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että yöllä päällimmäinen tarve meillä kaikilla on uni, silloin tällöin myös läheisyys. Ja välillä tulee näitä tilanteita, joissa periaate ei pidäkään paikkaansa, koska lapsen päällimmäisenä tarpeena on vaikka yhteys tai luottamus tai vakuuttuminen siitä, että äiti kuitenkin rakastaa.

Tavallisesti meidän ”minä rakastan sinua” -keskustelut lasten kanssa menee nimittäin näin:
Aikuinen: Hei [nimi], mulla on sulle yks tärkeä juttu.
Lapsi: No mitä?
Aikuinen: Minä rakastan sinua.
Lapsi: Mä tiiän! Sä oot sanonut sen ainakin miljoona kertaa! *tuhahdus*

Tähän nähden lapsen kysymys oli niin iso poikkeus, että siihen en enää halunnut vastata ”jutellaan siitä huomenna, hyvää yötä”.

Jostain lapselle oli selvästi tullut kysymysmerkki tästä asiasta. Se saattoi jäädä viikonlopusta, vaikka se asia sitten käsiteltiinkin rauhoittumisen jälkeen. Se saattoi johtua päiväkodin ja päivähoitorytmin vaihtumisesta, tai kesäloman loppumisesta, tai jostain ihan muusta.

Eikä minun tehtäväni ollut (ensiksi, tai välttämättä ollenkaan) saada ensin omaa ymmärryksen tarvettani täyteen ja kysellä, että miksi nyt näin, miten niin muka, tai helpottaa omaa oloani sanomalla vaikka että höpö höpö totta kai äiti rakastaa. Lapselle oli tärkeää saada aito ja rehellinen vastaus.

2. Tein parhaani vaikkei mennytkään oppikirjan mukaan.

Siinä keskustelun jälkeen valvoessa pohdiskelin aika pitkään sitä, että miten olisin voinut hoitaa sen viikonlopun tilanteen paremmin, tai miten olisin voinut käydä tuon keskustelun paremmin.

Olisin viikonloppuna voinut selkeämmin kertoa, että nyt olisin niin kaivannut luottamusta ja kuulluksi tulemista. Olisin voinut siinä yöllä ensin arvata lapsen tunnetta ja tarvetta, niin että olisin osannut paremmin vastata hänen tarpeeseensa, ei pelkästään kysymykseen. Olisin voinut käyttää lapsen omaa sanaa (lapsi puhui tykkäämisestä, minä rakastamisesta, miksi se piti vaihtaa?) jotta lapsi olisi tuntenut tulleensa kuulluksi paremmin.

Ja samaan aikaan olin kiitollinen siitä, että osasin sen minkä osasin.

Viikonloppuna pidin huolta, että kun kiukkusin niin keskityin ensin omista tunteista ja omista havainnoista puhumiseen. Menin eri huoneeseen, niin ettei lapsen tarvinnut katsella huutavaa aikuista. Otin sitä tilaa ja rauhaa, pyysin puolisolta apua, ja sitten kun olin rauhoittunut niin halittelin lapsen kanssa ja pyysin anteeksi.

Siinä yöllisessä keskustelussa osasin kertoa lapselle, että mun käytös ja haluaminen liittyy mun tunteisiin ja tarpeisiin, ei häneen tai siihen, minkä verran häntä rakastan. Kun huomasin, että sanoin mielestäni hölmösti ja eri tavalla kuin halusin, niin palasin siihen keskusteluun. Ja sitten kun lapsi vielä halusi jutustella ja kertoa toisesta aiheesta, niin kuuntelin häntä, jotta hän varmasti tunsi tulleensa kuulluksi.

Vaikka asioita tietää, niin niitä ei välttämättä kaikkia osaa siinä itse tilanteessa toteuttaa tyylipuhtaasti. (Vaikka olisi miten Rakentavan Vuorovaikutuksen Ohjaaja.) Se ei haittaa.

Sekin on iso voitto ja onnistuminen, että jälkikäteen huomaa ajatuksen ”olisinpa toiminut tässä tilanteessa näin”. Siitä voi oppia, ja sen voi usein kertoa myös sille toiselle: ”Vitsi mua harmitti kun sanoin X, olisin halunnut osata sanoa Y”.

3. Olin rehellinen omista tarpeistani.

Lapsi huomaa, kun en ole iloinen hänen käytöksensä jälkeen. Minulta olisi ollut epärehellistä sanoa, että eikun aina haluan olla sun kanssa. Koska oikeasti en aina halua olla neljävuotiaan kanssa – joskus haluan olla yksin, joskus haluan olla töissä tai ystävien kanssa tai esikoisen kanssa tai puolison kanssa tai niin edespäin.

Ja toisaalta ei olisi ollut myöskään rehellistä sanoa, että joskus en tykkää sinusta mutta rakastan sinua. Mitä se edes tarkoittaa?

Jos se tarkoittaa, että tykkääminen on sitä kun minulla on hyvä fiilis sinun läsnäollessasi, niin joo, ehkä. Ja silloinkaan se ei tarkoita, että tykkään tai en tykkää siitä koko lapsesta (tai ihmisestä).

Voi käydä niin, että tykkään tuosta ihmisestä edelleen 80-prosenttisesti, ja sitten 20% havainnostani osuu johonkin mun tarpeeseen ja sitten kiehahtaa tai itkettää tai muuta. Eikä se 80% mene mihinkään, ja sitten on ristiriitainen olo, ja sitten tuntuu pahalta ja kivuliaalta ja puristavalta. Sen takia onkin niin kivuliasta, kun omat rakkaat ihmiset toimii tavalla, joka tökkii mun tarpeiden täyttymistä vastaan.

Paljon rehellisempää ja totuudenmukaisempaa on mielestäni kertoa, mikä sen tunteen herättää. Se ei ole toisen ihmisen käytös. Se ei ole toisen ihmisen olemisen tapa. Minun tunteeni taustalla on joku minun tarpeeni, ja se tarve on vain ja ainoastaan minun vastuullani ja minun hulavanteessani.

Jos lapsi ajattelee, että joskus en tykkää hänestä – hänen olemuksestaan, hänen ainutlaatuisuudestaan – niin hän voi ottaa sen viestinä siitä, että hän on vääränlainen. Ja lapsen ei pidä joutua muuttamaan itseään (tai edes ajattelemaan, että se olisi ratkaisu) jotta minä olisin iloinen ja tyytyväinen hänen läsnäollessaan (eli ”tykkäisin hänestä”) koko ajan.

Niin mitä enemmän ja aidommin ja rehellisemmin puhun siitä, että minun tunteeni taustalla on minun tarpeeni, niin sitä helpompi lapsen on erottaa toisistaan oma toimintansa ja minun reaktioni siihen. Jos se on välillä aikuisellekin vaikeaa, niin lapsi varsinkin tarvitsee siinä tukea ja toistoja ja vakuuttumista. Ja ehkä sitten kun kuopus on minun ikäiseni, niin hänelle on vähän luontevampaa ajatella, että häntä rakastetaan silloinkin, kun kaikki ympärillä eivät ole jatkuvasti iloisia.

**Tunteista, tarpeista ja lapsen kohtaamisesta puhun myös ilmaisessa Eikun minä itse! -webinaarissa, jonka seuraava uusintakierros on 15.9.2016 klo 17-18. Lue lisää webinaarista ja ilmoittaudu mukaan!**

Pysähtyminen 121: Olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta?

Mistä tulen?

Noin hyvin akuutisti tulen valtavasta vastustuksesta. Kirjoitan pysähtymistä tiistai-iltana, ja huomasin vitkutelleeni sen kirjoittamista koko viikonlopun ja maanantain. (Toki sillä ”hyvällä syyllä”, että oli paljon töitä, mutta myös ihan puhtaasti vastustuksen takia.) Kirjoitan tätä nyt itse asiassa sen oivalluksen vuoksi, että jos näin paljon on vastustusta yhtä pysähtymistä kohtaan niin silloin varsinkin olisi hyvä pysähtyä.

Viime viikolle valitsin teemaksi luottamuksen. Empatiaparikeskustelussa rupesi ihan naurattamaan, kun mietittiin että vois kirjoittaa itselleen muistilapulle ”olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta” ja sit aina kun ottaa akuutisti päähän niin vois kiskaista lapun taskusta ja 90% kerroista siellä olisi ongelman syy.

Niin joo, kuluneella viikolla se lappu olisi kyllä päässyt kovaan käyttöön.

Tai ehkä vain huomasin ja hyväksyin ja nostin tietoisuuteen sellaisiakin pieniä pettymyksiä, joita olisin normaalisti kuitannut, että ”no ei sitten” ja luottanut vain sitten vähemmän jatkossa. (Ja nyt pelkään että tää kuulostaa siltä, että mä olin jotenkin jatkuvassa epäluottamuksen tilassa, eikä oikeastaan siitäkään ollut kysymys. Tai siis yhtään enempää kuin tavallisesti. Tai ehkä se, mihin olen tottunut, on jatkuva epäluottamuksen tila ja sitten aina välillä pilkahtaa jotain muuta.)

Toki oli myös äitienpäiväviikonloppu.

Äitienpäiväviikonlopusta mun on vaikea sanoa mitään. Hmm, katsotaan, miksi. Mä kaipaisin nähdyksi tulemista ja luottamusta (haha, tästä vois tehdä myös sellaisen Lupa olla minä -juomapelin, että jos joku mun kriisi palautuu nähdyksi tulemisen tai luottamuksen tarpeisiin niin otetaan huikka. Pääsis aika nopeasti aika hyviin litramääriin kyllä.), jotta tuntuisi että voisin sitä asiaa avata, mutta kokeillaan.

Äitiys, ainakin mulle, on jotenkin aina olemassa sekä suhteessa omiin lapsiin että suhteessa omaan äitiin. Mä olen tehnyt aika paljon töitä sen eteen, että miten mä olen omien lasteni kanssa, mutta tuntuu että se toinen suunta on vielä aika vaiheessa. Ja on aika haavoittuvaista (ja sisäistä työtä vaativaa) ottaa samaan aikaan vastuu omista tunteista ja tarpeista ja myöntää, että on ollut tilanteita joissa olisi tarvinnut jotain mitä ei silloin saanut.

Tai siis olen huomannut, että se on itselleni vaikeaa ihan jo silloinkin, kun kuuntelemassa on vain 100% empaattinen ja minun tarpeistani kiinnostunut ihminen. Ehkä tää on taas sitä pettymysten käsittelyä – ensin tarttee tunnistaa ja huomata, että on joskus ollut pettynyt, ja että se on ihan validi tunne, ja vasta sitten pääsee harjoittelemaan sitä pettymysten sietämistä.

Ja samaan aikaan mulla on valtava kunnioittamisen ja ymmärtämisen tarve sitä kohtaan, että jokainen vanhempi ja jokainen sukupolvi ja jokainen ihminen tekee parhaansa sillä mitä hänellä on sillä hetkellä käytettävissään.

Ehkä vaikeaa onkin se, että miten ne sovittaa yhteen: ymmärtää, että kukaan ei ole täydellinen, ja samaan aikaan hyväksyy, että se epätäydellisyys saattaa johtaa tilanteisiin, joissa kaikkien tarpeet ei täyty. Ja että täydellisyyttä ei vaadita keneltäkään, ja silti on tärkeää, että ne tyydyttymättä jääneet tarpeet huomataan ja hyväksytään ja annetaan tilaa sen suremiselle, että näin kävi.

(Sisäinen kriitikkoarmeija haluaisi tässä kohtaa huomauttaa, että ei v***u mitä liibalaabaa, tollaista yleispätevää hampaatonta p***aa josta ei kukaan saa mitään selvää. Ei ihmekään ettei ketään kiinnosta mikään mitä sä sanot, koska sä et koskaan oikeasti sano mitään millä olis mitään merkitystä tai henkilökohtaisuutta, vaan pyörittelet tollaisia teorioita jotka on niin irti maailmasta ja oikeasta elämästä että huhhuh. Kiitos, tämä tuli merkittyä mukaan.)

Missä olen?

Keho on kiitollinen siitä, että joogasin kuluneella viikolla ja jopa useampaan kertaan. Hyvä minä! Lepoa tarttis, tänään pidin arkivapaan ja kävin ainoastaan suuhygienistillä – tästä ansaitsen ainakin neljä miljoonaa aikuispistettä, ja toiset neljä miljoonaa siitä että kestin omaa häpeääni siitä, miten huonosti oonkaan hoitanut hampaitani. Päikkärit olis tehneet hyvää, mutta ehkä yritän vaan ajoissa nukkumaan tänään.

Tunteet… no niin no.

Oon tämän päivää työstänyt sisäisesti yhtä tilannetta, jossa eräs henkilö aiheuttaa mussa reaktion (voisinko sanoa tän vielä neutraalimmin ja yleispätevämmin? Ehkä tämä on ihan riittävän ympäripyöreä 😀 ), ja sen työstämisen jälkimainingeissa nyt on toisaalta rauhallinen ja tyytyväinen olo, kun ymmärryksen ja yhteyden tarpeet on täynnä.

Toisaalta turhauttaa ja ärsyttää, kun siihen meni aika paljon aikaa ja energiaa (ja toisaalta, itsepähän valitsin työstää sen, enkä vain velloa siinä reaktiossa, eli parempi näinpäin), ja kaipaisin rauhaa ja lepoa ja tilaa ja tulee sellaisia ajatuksia, että mun vapaapäivä meni hukkaan kun käytin siihen purkamiseen niin paljon kapasiteettia. Ja oon myös inspiroitunut, kun sen reaktion taustalta löytyi sellaisia toiseen ihmiseen kohdistamiani ajatuksia, jotka oli tosi hyödyllistä peilata omaan itseen. Siinä täyttyi jotain eheyden ja aitouden ja nähdyksi tulemisen ja ymmärryksen ja kasvun tarpeitakin.

Ajatukset… Tosi vaikea päästä kiinni ajatuksiin juuri nyt.

”Lukeekohan tätä kukaan? Olipa ihana juttu, että sain sen PM&IM -tilanteen selkeämmäksi ja läpinäkyvämmäksi. Onpas ihan tosi rasittavaa että muksut ei vieläkään rauhoitu unille, kuulemma nukkuivat päivähoidossa niin toisaalta ei ihme että on vaikea rauhoittua mutta voi v***u että ärsyttää kun haluaisi rauhaa. Ihan on aivojen tyhjät käytävät tän päivän jälkeen, eilen oli kyllä vielä tyhjempi, meinasin kirjoittaa että tyhmempi eikä sekään kauhean kauas osu. Huomisen aikataulu, jaiks että miten sitä sais, kiintopisteitä on muutama ja sit sen ympärille jos sais jotenkin rakennettua fiksun päivän. Vois joogailla aamulla, se jotenkin virittää aina, vaikka vartinkin tekis. Vitsi mä kuulostan kyllä rasittavalta, tai siis mun ajatukset kuulostaa rasittavilta, ja nyt senkin erottelun tekeminen tuntuu keinotekoiselta ikään kuin mä tekisin jotain performanssia. On kiinnostava rajanveto, että kirjoitanko mä tätä itselleni vai lukijoille, ja jos itselleni niin miksi mä jatkuvasti korjaan itseäni ja sensuroin, ja toisaalta kyllä mä kirjoitan välillä ihan puhtaasti itsellenikin ja se on ihan eri tekstiä se. Ehkä mä hyväksyn sen, että nähdyksi tuleminen muuttaa ihmisen olemisen tapaa, Hawthorne effect-köhän se on, nyt tekis mieli googlata jotta olis lähdeviitteet kunnossa mutta piruuttaan en googlaa ja jätän sen ekan ajatuksen sinne. Kostoksi. Olkoon sitten epätäydellistä jos kerran on.”

Mitä kohti?

Helppoutta.

Sitä mä kaipaan tälle viikolle.

Tuntuu että nyt on sellainen muutaman viikon vaihe, kun tarttee ottaa aika tiivis rutistus ja pistää jotkut hommat purkkiin ja toiset hommat käyntiin. Se olis aika hedelmällistä maastoa kevätkriisille ja burnoutille, ja ihan sitä silmälläpitäen haluan nyt ainakin tälle viikolle helppoutta.

Miten sais asiat tehtyä niin, että menis helpoimman kautta ja silti vastais niihin tarpeisiin, jotka on mun vastuulla? Miten osais olla tuntematta huonoa omaatuntoa, että menee siitä mistä aita on matalin, kun niitä aitoja nyt kuitenkin on tässä aika monta? Ja kas, siellä se huono omatunto taas pilkistää. Että vain silloin saa mennä sieltä mistä aita on matalin, jos kuitenkin yhteensä tekee tolkuttoman montaa asiaa. Että lähtökohtaisesti ei saisi olla helppoa.

On myös poliittisesti kiinnostava kysymys, että kenellä saa olla helppoa ja mikä saa olla helppoa. Mun silmään näyttäisi, että mitä enemmän ihmisellä on rahaa, niin sitä enemmän hyväksytään sille helppoutta, ja sit jos joku ei muka ole sitä helppoutta ansainnut (eli ei siitä itselleen haalimillaan rahoilla pystyisi maksamaan) niin ei saa olla helppoa. Ehkä en siihen syvenny sen tarkemmin, mutta on jännä havainnoida sellaista uskomusta myös itsessä.

Että missä asioissa mä sallin itselleni helppoutta (työnteko, vaatteet, matkustaminen), missä asioissa mä häpeän niitä keinoja, joilla etsin helppoutta (ruudun semipassiivinen tuijottaminen strategiana oikeastaan ihan mihin tahansa), missä asioissa aiemmin vaikeista jutuista on tullut helppoja (tunne- ja vuorovaikutustaidot, vegaaninen ruokavalio) ja niin edespäin.

Ehkä mä voisin sen helppouden ohella miettiä sellaista kysymystä, että onko tämä strategia nyt ihan oikeasti mulle toimiva tapa saada helppoutta? Etsinkö mä helppoutta silloin, kun oikeastaan kriittisemmin tarvitsisin vaikka lepoa tai tukea tai ymmärrystä? Missä asioissa mä halveksun toisia niiden helppousstrategioiden takia, ja missä ihailen toisia?

Tällä kuluvaan viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?