Kysyminen, kuunteleminen ja vallankäyttö

20131104-220317.jpg

Kun kuuntelet, niin mitä kuuntelet?

Kuunteletko, jotta saisit suunvuoron ja pääsisit sanomaan, mitä itse ajattelet asiasta?

Kuunteletko, jotta saisit selville, missä kohtaa toinen on oikeassa tai väärässä?

Kuunteletko velvollisuudentunnosta?

Kuunteletko ymmärtääksesi?

Kun kysyt, niin miksi kysyt?

Kysytkö saadaksesi oikean vastauksen?

Kysytkö saadaksesi tietoa?

Kysytkö aiheuttaaksesi toisessa toimintaa?

Kysytkö saadaksesi toisen ajattelemaan?

Kuuntelemisen ja kysymisen nuorallatanssi

Pienen lapsen kanssa eläminen on jatkuvaa kysymisen, ohjaamisen ja kuuntelemisen nuorallatanssia.

Toisaalta lasta tulee kuunnella ja hänen kokemukselleen tulee antaa tilaa. Toisaalta se tilan antaminen ei voi jatkuvasti tarkoittaa sitä että normaali arki pysähtyy heti kun lapsella on Nyt Taas Vähän Vaikeaa.

Lapsella on omat kysymyksensä – miksi on näin, mikä se olikaan, mitä tämä tarkoittaa – joihin aikuinen välillä tietää vastauksen ja välillä ei. Kyselyikäisen kanssa saa itsensä uuvutettua helposti yrittämällä vastata kaikkiin lapsen kysymyksiin. Toisaalta ihan kaikkiin kysymyksiin ei myöskään voi vastata ”no mitäs sä itse arvelet?”.

Sitten on tämä lapselta kysymisen taiteenlaji. Neuvolasta asti muistutetaan vanhempia, että lapselta ei tule kysyä, että laitatko sukkahousut, vaan että minkäväriset laitat. Tai että lapsi saa päättää jotain sellaista yhdentekevää, jolla ei ole vanhemmalle merkitystä.

Voi kuitenkin käydä niin, että tuo jediritari-tasoinen ”laitatko siniset vai punaiset sukkahousut” -mielenhallintakikka menee läpi ehkä kaksi kertaa, jonka jälkeen lapsi seuraavalla kerralla ilmoittaakin, että hän ei laita sukkahousuja ollenkaan. Mitä silloin kysytään? (Meillä kysytään, että aijaa, miksi et laita, ja pohditaan sitä. Tai sitten kysytään, että no mitäs laitat niiden sijasta, kun muuten tulee kylmä.)

Ja toisaalta on niinkin, että välillä lapsen pitää saada päättää jokin sentasoinen asia, joka ei olekaan vanhemmalle yhdentekevä. Vaikka että mennäänkö puistoon X, joka on lähempänä, vai puistoon Y, joka on vaivalloisemman matkan päässä. Lapselle on kutkuttavaa tietää, että aikuinen on valmis tinkimään omastaan, jotta hän saa mieleisensä vaihtoehdon.

Silloin vanhemman pitää etukäteen päättää, että suostuu siihen lapsen valintaan, oli se sitten kumpi tahansa. On melkoisen luottamusta rapauttavaa (sekä aikuiselle että lapselle), jos ensin kysytään että miten haluaisit tehdä, ja sitten vastaus onkin että no eikös mielummin kuitenkin tuo toinen jooko.

Jos kysymyksen esittäjä ei aidosti ole valmis sitoutumaan molempiin vaihtoehtoihin, niin silloin on rehellisempää suoraan käyttää valtaa ja päättää itse.

Koska pohjimmiltaan kyse on vallasta.

Kuka tässä perheessä käyttää valtaa?

Kysyminen ja kuunteleminen ovat tietyllä tavalla, syvimmiltään, vallasta luopumista.

Perinteisesti sillä on valta, jolla on puheenvuoro. Mitä useammin lapsi saa aidosti sen puheenvuoron, mitä useammin häneltä aidosti kysytään ja häntä aidosti kuunnellaan, sitä useammin hän kokee pystyvänsä vaikuttamaan omaan maailmaansa.

Lähtökohtaisesti perheen aikuiset ovat niitä, joilla on eniten sekä valtaa että vastuuta. Jos lapsella on perheessä valtaa tai vastuuta, niin vanhemmat ovat sen hänelle antaneet (tietoisesti tai tiedostamattaan, mikä on ihan oman blogitekstinsä aihe).

Yksi tapa antaa lapselle oikeanlaista valtaa ja vastuuta on kysyä tilanteeseen sopivia kysymyksiä.

”No mitä itse ajattelet” -kysymykset antavat lapselle vastuuta omasta ajattelustaan. ”Mitä haluaisit tänään tehdä/pukea päällesi/syödä” -kysymykset antavat lapselle valtaa vaikuttaa oman päivän kulkuun. ”Mitähän seuraavaksi kannattaisi tehdä” -kysymykset antavat lapselle valtaa ja vastuuta oman toiminnan ohjauksesta. ”Miltä arvelet, että isistä tuntuu” -kysymykset antavat lapselle keinoja ja vastuuta toisten tunteiden huomioimisesta (mikä siis EI ole sama asia kuin vastuu toisen ihmisen tunteista sinänsä).

Kysyminen ja kuunteleminen ovat välillä hitaampia ja vaivalloisempia tapoja saada asiat etenemään kuin käskeminen, ilmoittaminen ja selittäminen. Toisinaan kapasiteetti riittää hädin tuskin kokonaisten lauseiden muodostamiseen, saatikka sitten kysymiseen ja aktiiviseen kuunteluun. Ja toisaalta, oikealla kysymyksellä tai lapsen ajatuksia aidosti kuuntelemalla jokin pitkään päänvaivaa aiheuttanut homma voi aueta ja ruveta toimimaan helposti ja luontevasti.

Koskaan ei tiedä, ellei kokeile.

Millaisilla tavoilla sinä kysyt lapselta? Millaisista lähtökohdista kuuntelet lasta?

 

Tämä toimi tällä kertaa: Äitikin sanoittaa

Oli taas sellainen aamu.

Aikataulu oli periaatteessa ihan hyvällä mallilla, mutta ulkovaatteiden pukeminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Välikausihaalarit, kurahousut, kumpparit, lapaset, kypärälakit ja niin edespäin. Esikoinen, joka oli juuri käyttänyt kolme viikkoa (tai siltä se tuntui) saadakseen molemmat jalat haalarin lahkeisiin, nollasi koko vaivannäön ja hypähti keijunkevyesti sekunnissa pois haalarista. Hän kun keksi, että voisi vähän tanssia. Kuopus auttoi kantamalla asunnon jokaisen kengän (tai siltä se tuntui) mun eteeni silloin, kun molemmilla lapsilla oli jo kengät jalassa. Lisäksi mielessä painoivat tulevien päivien tekemistä odottavat hommat. Oli kuuma, väsy ja kärtty. Siis äidillä.

Mä istahdin lattialle ja huokaisin:
– Mua suututtaa ja väsyttää ja turhauttaa, kun tässä pukemisessa menee niin kauan.
Esikoinen katsoi mua ja vastasi:
– Niin, mutta ei se haittaa.
Huokaisin ja sanoin:
– Ei niin, se menee ohi.

Sitten oli jo vähän enemmän energiaa niihin kurahousuihin.

Kun vielä esikoinen ja kuopus siinä haalareissaan rupesivat halailemaan, niin mieli koheni entisestään.

(Äärirealisti minussa haluaa huomauttaa tähän väliin, että se tyyneys ja rauha kesti noin kolme minuuttia, ennenkuin tuli uudestaan kuuma ja väsy ja kärtty. Onneksi siinä vaiheessa päästiin pian jo ovesta ulos ja ihan aikataulussa.)

Mitä mä siis tein?

Mä tunnistin sen kihinän ja puristuksen, joka mulle tulee kehoon silloin kun turhauttaa. Mulla se kerääntyy tohon rintalastan ja kurkun tietämille sellaisena kuumotuksen tunteena.

Mä annoin sille tunteelle tilaa ja sanoitin sen. Samalla myös lapset kuulivat, että miltä musta tuntuu ja mikä tilanne sen tunteen ehkä tällä hetkellä herättää. Mä hetken aikaa vain olin sen tunteen kanssa ilman, että mun tarvitsi toimia sen asian suhteen (niinkuin aika monta kertaa aiemmin sen kuluneen aamun aikana, kröhöm).

Mä tunnistin lapsen hyvän ajatuksen siellä hänen lohdutuksensa taustalla – hän huomioi mun tunteen ja halusi tehdä mulle parempaa mieltä. Lisäksi siellä taustalla oli ihan vissi totuus: vaikka olisi kuinka aivot sumussa tunnekuohun takia, niin se tunne ei haittaa niin kauan, kun mä annan sen vaan olla. Se menee ohi kun sen kanssa ei jää painimaan.

Sitten kun rauhoittuu, verenpaine laskee ja ajattelu pääsee takaisin tähän hetkeen (eikä sinne iltapäivän tai huomisen tai ensi viikon tai loppuvuoden tekemättömiin hommiin), niin se tunne menee kyllä ohi omia aikojaan.

Onko sulla muistissa kokemusta, jossa oman tunteen sanoittaminen olisi auttanut ensisijaisesti omaa fiilistä? Tai tilannetta, jossa lapsi on onnistunut sanomaan jotain erityisen avuliasta tai syvällistä kesken oman kaaoksen? Kerro kommenteissa! Muitakin tästä heränneitä ajatuksia saa mielellään jakaa.

Leikitään, että sä olet lapsi

”Äiti, leikitään että mä olen äiti ja sä olet lapsi!”

Näin ehdotti kolmevuotias tänään. Ja mä sitten vähän hymähdellen suostuin. Lopulta leikittiin melkein koko aamupäivä tätä, siinä muun puuhan ja ulkoilun lomassa.

Oli toisaalta jännittävää ja toisaalta vähän pelottavaa, kun huomasi niiden oman puheen maneerien tulevan sieltä lapsen suunnasta. Äänensävyjä myöten, hellittelynimiä myöten. Mä pääsin aitiopaikalta seuraamaan, että miten lapsi kuulee ja näkee mun toiminnan.

Toisaalta toi roolienvaihtoleikki oli siinäkin mielessä jännittävä, että mä itse jouduin kovasti miettimään, miten lapsi tyypillisesti puhuu mulle. Erityisesti niissä tilanteissa, joissa mä (oikean elämän äitinä) halusin opastaa lasta, eli leikisti äitiä, vaikka nyt päivävaatteiden laittamisen kanssa. Millaisena mä haluan, että lapsi näkee oman puhetapansa mun peilaamana? Haluanko mä olla kiukutteleva ja komenteleva lapsi vai yhteistyökykyinen ja kuunteleva lapsi?

Miltä musta tuntuu, kun kuulen omat sanani?

Se tuli mulle yllätyksenä, että miten ne ”äidin” sanat vaikuttivat noin tunnetasolla. Sen lisäksi, että mä pystyn tällai jälkikäteen analysoimaan sitä puhetta, niin mä pääsin hyvin konkreettisesti kokemaan, miltä tuntuu, kun toinen ihminen puhuu mulle noin. Se on kuulkaa aika haavoittuvainen hetki.

Vaikka jälkikäteen voin helpottuneena todeta, että lapseni puhui mulle hellävaraisemmin ja ystävällisemmin kuin mitä minä väsyneimmilläni hänelle, niin mähän en sitä tiennyt siinä vaiheessa kun leikki oli kesken. Mä saatoin ainoastaan luottaa siihen, että tuo toinen haluaa mulle hyvää ja käyttää (leikin myötä saamaansa) valtaa fiksusti.

Ja täytyy sanoa, että siinä vaiheessa kun mä ehdotin että mennään tätä reittiä puistosta pois ja ”äiti” oli eri mieltä mutta perusteli asiansa, niin se tuntui aika paljon mukavammalta kuin jos vastaus olisi ollut vain ”ei, kun mennään tuolta”. Vaikkakin se perustelu oli mun näkökulmasta ihan absurdi ja hatusta vedetty. Toisaalta, varmaan monet mun oikean elämän perustelut on lapsen näkökulmasta ihan yhtä älyttömiä.

Että kuuntelisi välillä muidenkin korvin

Mun ei oikeastaan kuuluisi olla yllättynyt siitä, miten voimakkaasti toi roolienvaihto avasi taas uutta näkökulmaa. Mulla on jonkun verran draamaopettajan koulutusta juurikin siihen, että rooleja vaihtamalla voi oppia syvällä tasolla ymmärtämään asioita, joita teoriassa tietää. Mä en vaan ole päässyt harjoittelemaan sitä roolien vaihtoa tällä tavalla käytännössä pitkään aikaan.

Tekee todella hyvää kuunnella välillä sitä, että miltä ne omat sanat kuulostaa. Minkä viestin ne välittää toiselle mun tunteista? Mikä on mulle omien sanojeni perusteella tulkittuna tärkeää? Välitänkö mä toisen tunteista sen verran, että teen oman näkökulmani mahdollisimman selväksi? Kuuntelenko mä ihan oikeasti, että mitä se toinen sanoo?

Jos sun lapsi ehdottaa tätä leikkiä, niin mene mukaan. Leiki ihan oikeasti. Kuuntele ja kuulostele, että miltä tuntuu kuulla ne omat sanat lapsen suusta. Ja jos lapsi ei sitä ehdota, niin kuuntele puhuessasi välillä lapsen korvin. Mitä tämä, juuri nyt ja juuri tässä, kertoo lapselle mun ajattelusta ja arvoista?

Lopulta nimittäin ne omat sanat, maneerit ja asenteet tulee sieltä lapsen suusta ilman roolinvaihtoleikkiäkin. Siinä tilanteessa on kullanarvoista, jos huomaa, että ne on siitä hyvinkin läheltä opittu.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Ajatuksia ja kokemuksia näistä ”kuulin omat sanani lapseni suusta” -hetkistä, joko roolileikeissä tai ihan muuten. Kysymyksiä tai empatiaa tai muuten vaan mieleen juolahtaneita heittoja. Ja blogin hengen mukaisesti mieti ensin, miltä ne omat sanat muiden korvissa kuulostaa, ennen kuin painat lähetä-nappia. 🙂

Kysymys: Miten kohdata narsistisesti käyttäytyvä läheinen?

Mä sain viime viikolla sähköpostia eräältä Lupa olla minä -kirjeen lukijalta. Hän pohti tilannetta, jossa täytyy tulla toimeen ihmisen kanssa, jolla on narsistisia käyttäytymispiirteitä, ja kysyi minulta ajatuksia aiheeseen liittyen. Laitan hänelle lähettämäni vastauksen myös tänne blogiin, niin siitä voi olla iloa sitten muillekin samantyyppisten asioiden kanssa painiville.

* * *

Kiitos sähköpostistasi ja kysymyksestäsi. Tilanne kuulostaa melkoisen kuluttavalta – erityisesti silloin, jos vaihtoehtona ei ole se, että toisen ihmisen sulkee kokonaan pois omasta elämänpiiristään. Mulla on (ihan näin maallikkona, ei siis terapeuttina tms.) muutamia ajatuksia tohon liittyen, kokeile että jos ne avais jotain uutta näkökulmaa tuohon tilanteeseen.

Ihan äskettäin, päivä pari sitten, luin Brené Brownin kirjaa Daring Greatly, joka käsittelee häpeää ja haavoittuvuutta, ja hän puhuu siinä muun muassa juurikin narsististen käyttäytymispiirteiden lisääntymisestä nyky-yhteiskunnassa. Hän kirjoittaa narsismin, haavoittuvuuden ja häpeän yhteydestä näin:

”Here’s where it gets tricky. And frustrating. And maybe even a little heartbreaking. The topic of narcissism has penetrated the social consciousness enough that most people correctly associate it with a pattern of behaviors that include grandiosity, a pervasive need for admiration, and a lack of empathy. What almost no-one understands is how every level of severity in this diagnosis is underpinned by shame. Which means we don’t ’fix it’ by cutting people down to size and reminding folks of their inadequacies and smallness. Shame is more likely to be the cause of these behaviors, not the cure. […]

For example, when I look at narcissism through the vulnerability lens, I see the shame-based fear of being ordinary. I see the fear of never feeling extraordinary enough to be noticed, to be lovable, to belong, or to cultivate a sense of purpose. Sometimes the simple act of humanizing problems sheds an important light on them, a light that often goes out the minute a stigmatizing label is applied.”

Toisin sanoen yksi näkökulma narsismiin on se, että se kumpuaa jonkinlaisesta häpeäkokemuksesta, jolloin siihen ”vastalääkkeenä” toimii parhaiten empatia. Ja noin kommunikaation näkökulmasta yksinkertaisin empatiamalli on Marshall Rosenbergin Nonviolent communication eli NVC. Siinä keskitytään viestimään havaintojen, tunteiden, tarpeiden ja pyyntöjen kautta kahdesta suunnasta. Ensinnäkin omat viestit muotoillaan niin, että ne kuvaavat omia havaintoja, tunteita ja niiden taustalla olevia tarpeita, ja toiselle kohdistettuja pyyntöjä. Ja toisaalta pyritään kuulemaan ja ymmärtämään toisen viestit ainoastaan sen kautta, mitä havaintoja, tunteita, tarpeita tai pyyntöjä ne yrittävät välittää. Kaikki muu jätetään huomiotta.

NVC on periaatteessa helppo ja käytännössä aika lailla treeniä vaativa kommunikaatiotyyli, mutta mä ajattelisin, että siitä voisi olla ehkä tossa tilanteessa apua. Ehkä ensisijaisesti niin, että kun huomaat oman mielen alkavan kiehua tällaisen henkilön kanssa toimiessa, niin oman pään sisäinen empatia auttaa usein purkamaan sitä tilannetta vähäsen. Tyyliin että ah, nyt mulla alkaa verenpaine nousta ton ihmisen kanssa, mua suututtaa tosi paljon koska mä tarvitsisin tässä tilanteessa tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta enkä nyt tunne sitä saavani. Ihan jo sen tilanteen sanoittaminen itselle voi auttaa luovimaan siinä tilanteessa. Jos tuntuu, että tilanne on sellainen, jossa toiselle ihmiselle täytyy sanoa ääneen siitä ongelmasta, niin sen voi sanoa vaikka ihan niillä samoilla sanoilla.

Toinen hyvä tapa käyttää NVC:tä haastavissa kommunikaatiotilanteissa on se, että yrittää kaikesta toisen sanomasta kuunnella ja peilata takaisin sen, mitä toinen on havainnut ja tuntee ja tarvitsee ja pyytää. ”Siis tarkoititko, että sua turhauttaa kun mä käyttäydyin [X]?” ”Sä olisit halunnut, että mä teen [Y], koska sä tarvitsit lepoa ja rauhaa?” Ja vaikka se oma arvaus menisi aluksi väärin, niin toinen saattaa silti korjata että ”eikun mä olisin halunnut että [Å]”, jolloin päästään taas eteenpäin ihan oikeassa kommunikaatiossa. Mun havainto on, että usein ihmiset pehmenee jo siitä, että joku oikeasti haluaa kuunnella niitä ja yrittää tuomitsematta ymmärtää, mitä niiden mielessä liikkuu. 🙂

Toisaalta jos susta tuntuu, että toinen yrittää mitätöidä sun oman viestin, niin NVC:tä käyttäen voit kysyä tarkentavia kysymyksiä: ”Mun mielestä me sovittiin, että tehdään X, ja nyt kun sanoit Y, niin mä tulkitsin sen niin että sä aioitkin tehdä toisin. Ymmärsinkö mä nyt oikein vai oliko sulla tässä joku muu ajatus?” Tarkoitus on saada keskustelu pois leimoista, olettamuksista ja kiertelystä, ja kohti selkeää, rehellistä kommunikaatiota.

Jos käy niin, että toinen turhautuu että ”mitä sä nyt jankkaat”, niin siihen voi vaikka kertoa ihan niistä omista havainnoista ja pyrkimyksestä: ”Mä oon huomannut, että usein me puhutaan vähän toistemme ohi ja siitä tulee ongelmia, niin nyt mä yritän saada keskusteltua niin, että me molemmat ollaan samaa mieltä siitä, mitä ollaan puhuttu.” Useimmilla ihmisillä nimittäin se oma kommunikaatiotyyli tuntuu niin luontevalta, että on vaikea ajatella muunlaisten olemassaoloa – erityisesti silloin, jos on (esim. niiden häpeän tunteiden takia) muutenkin vaikea ajatella, että se oma tyyli tehdä asioita ei olisikaan maailman ainoa tai paras.

Sä ehkä oot itse jo miettinyt sellaista rajojen pitämistä ja muuta, että kun sovitaan tietyllä tavalla niin sitten niin tehdään ja rajojen ylitykset käsitellään heti ja suoraan. NVC on mun mielestä tosi hyvä keino siihen, että pystyy viestimään toiselle sekä ”mä ymmärrän, että miksi sä käyttäydyit noin” että ”samaan aikaan mä en hyväksy sitä, että mua kohdellaan noin, koska [tarve].”

Sellainen terveiden rajojen pitäminen, varsinkin ns. rajattomien ihmisten kanssa, vaatii tosi paljon itse-empatiaa ja sitä, että luottaa niihin omiin tunteisiinsa ja tarpeisiinsa ja osaa sanoittaa ne. Silloin toisen ihmisen niinku, mutku -vastalauseet eivät saa horjutettua omaa ajatusta siitä, miten minua tulee kohdella ja mitä minun täytyy sietää – eikä toisaalta tarvitse tehdä vastahyökkäyksiä puolustautuakseen, joten toinenkin saa säilytettyä omanarvontuntonsa.

Itse-empatiaa voi harjoitella ihan vaikka sillä, että kirjoittaa itseä vaivaavasta tilanteesta tai asiasta kertomuksen vastaamalla vuorotellen seuraaviin kysymyksiin: 1) Mitä havaitsin? 2) Millainen tunne minulle tuli? 3) Mikä tarve sen tunteen taustalla oli – mitä sellaista olisin halunnut, mikä ei toteutunut, tai mitä sellaista sain, mitä halusinkin? (Mikä muu tunne tuli? Mikä tarve sen taustalla oli? Mitä sitten havaitsin? jne, sen mukaan että mitä nousee pintaan seuraavaksi.) Lopuksi voi vastata kysymykseen 4) Mitä toivoisin että minä/hän tekisi(n) seuraavan kerran, kun tapahtuu jotain vastaavaa?

Jos haluat lukea lisää noista aiheista, niin suosittelen ton Brené Brownin kirjan lisäksi Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication – A language of life -kirjaa (tai sen suomennosta Myötäelämisen taito – johdatus väkivallattomuuteen). Myös NVC Finlandin sivuilta löytyy lisätietoa.

* * *

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos heräsi jotain ajatuksia narsismin ja häpeän suhteesta, tai kokemuksia empatian käyttämisestä tällaisissa tilanteissa, niin kuulen mielelläni. Kaikenlaista muutakin pohdintaa aiheeseen liittyen voi tulla pohtimaan tänne kommentteihin, toki sillai rauhallisesti ja kaikkia näkökulmia kunnioittaen, niinkuin tavallista. 🙂

Ja jos itselle tulee mieleen joku kysymys, johon haluaisit multa ajatuksia, mutta et halua kertoa sitä kommenteissa, niin mulle voi laittaa sähköpostia sari at lupaollamina piste fi!

Tämä toimi tällä kertaa 4: Joskus ne juoksee karkuun ja nauraa.

Tilanne: ollaan meidän lähileikkipuistossa sisällä, lähdössä ulos. Mä oon sanonut kolmevuotiaalle useamman kerran, että nyt mennään ulos, ja hän on sanonut että joo, mennään vaan. Mä pyydän lasta laittamaan ulkohousut jalkaan. Ollaan päästy jo eteiseen, kun kolmevuotias lähtee nauraen juoksemaan toiselle puolelle leikkipuiston kerhotaloa. Mä menen perässä.

Minä: Toi ei tuntunut nyt musta yhtään kivalta, kun sä juoksit karkuun.
Lapsi: (virnuilee, välttelee katsekontaktia)
M: Tuntuuko susta, että on vähän vaikea ottaa nyt mua vakavasti?
L: Joo. M: Onks tää susta hassu juttu?
L: Joo. (kihertää naurua)
M: Okei. No mä kerron, että miksi tää ei oo mun mielestä hassu juttu. Mua harmittaa se, että me ollaan lähdössä ulos, ja sä tarviit ulkohousut, mutta sä et teekään yhteistyötä vaan lähdet nauraen karkuun. Ymmärrätkö?
L: En.
M: Okei. No mihinkäs me ollaan menossa?
L: Ulos.
M: Ja mitäs tarvii laittaa, ennenkuin mennään ulos?
L: Ulkovaatteet.
M: Joo. Mutta ne ulkovaatteet ei löydykään täältä. Missäs vois olla hyvä paikka laittaa ulkohousut jalkaan?
L: Eteisessä. (Hyppää penkiltä ja juoksee eteiseen.)

Mitä mä tein?

Ensinnäkin mä aloitin minäviestillä, ihan vain siksi että mun piti saada se oma turhautuminen purettua jotenkin rakentavasti. Kun mä huomasin, että se ei mennyt lapselle yhtään perille, niin mä vaihdoin kuuntelemiseen ja sanoittamiseen.

Pari viikkoa sitten coaching-koulutuksessa opin tuon kullanarvoisen lauseen – tuntuuko, että sun on nyt vaikea ottaa tätä tilannetta vakavasti – joka toimii näköjään sekä lapsiin että aikuisiin. Toki siis jo draamakasvatuksen opinnoissa treenattiin sitä, että aina lähdetään liikkeelle osallistujien senhetkisestä mielentilasta, oli se sitten mikä tahansa, ja se on ilmeisen hyvä muistaa myös tällaisten tilanteiden purkamisessa.

Noissa kysymyksissä ihan avainasemassa oli se, että mä yritin pitää äänensävyni mahdollisimman neutraalina ja hyväksyvänä. Noi samat kysymykset voisi nimittäin kysyä myös hyvin syyttävästi, niin että pelkästä äänensävystä tulee selväksi että lapsi on tehnyt aikuisen mielestä jotain väärää. Erityisesti toi ”onko tää susta hassu juttu” on mulle itselleni vaikea, koska silloin kun toinen nauraa päin naamaa ja itseä suututtaa, niin tekee usein mieli kysyä se sillä, noh, vähän painokkaammalla sävyllä. Tällä kertaa onnistuin kuin onnistuinkin pitämään äänensävynikin rakentavana. 🙂

Kun olin pari kysymystä lapselta kysynyt, niin huomasin, että lapsen oli helpompi ottaa muhun katsekontaktia, joten arvelin että hän ehkä pystyis nyt jo kuuntelemaan mua. (Jos olis käynyt niin, että lapsi olis edelleen vältellyt mun katsetta, niin mä olisin vaihtanut taas kuuntelemiseen ja tunteiden sanoittamiseen.)

Mä kerroin, että mikä mua siinä tilanteessa harmitti, ja tarkistin, että mitä meni perille. (Jos vastaus olisi ollut ”joo”, niin mä olisin pyytänyt lasta kertomaan, että mitä mä oikeastaan sanoin.) Tässä kohtaa rupesin sitten selvittämään, että mikä on lapsen käsitys meidän suunnitelmasta. Hän oli ihan samaa mieltä siitä, että ulos ollaan menossa, mutta se koko tilanne ei ollut hänelle ihan selkeä.

Kun saatiin pieni pala kerrallaan selvitettyä kokonaiskuva – miten ulkohousut ja ulos lähteminen liittyvät toisiinsa – niin lapsi teki ihan mielellään yhteistyötä. Lapsi tarvitsi kontekstin – ymmärryksen siitä, miten hänen tekemisensä vaikuttavat suurempaan kokonaisuuteen.

Loppunäytös

Myöhemmin samana päivänä, kotona ruokapöydässä:

L: Anteeksi kun… anteeksi kun lähdin nauraen karkuun.
M: Saat anteeksi.

Mä en tilanteen selvittyä päivällä edes muistanut, että lapsi ei ollut pyytänyt anteeksi. Olin vain tyytyväinen siitä, että päästiin lähtemään ulos. Lapsi itse sen kesken jääneen asian kuitenkin muisti, ja halusi selvittää sen kun tilanne oli rauhoittunut. Me ollaan siis opeteltu, että silloin pyydetään anteeksi kun tekee jotain sellaista, mistä toista sattuu tai tulee paha mieli.

Sen aikuisen pahan mielen kertomisessa pitää toki olla sillai lapsentasoinen, että ei kaada sitä omaa suuttumustaan tai pettymystään täydellä voimalla lapsen niskaan. Erityisesti herkän lapsen, sellaisen helposti asioista vaikuttuvan, kanssa pitää olla hellävarainen. Samaan aikaan mun mielestä on tärkeää, että myös aikuisella on lupa kertoa lapselle, kun ottaa päähän, erityisesti jos lapsen käytös jotenkin myötävaikuttaa siihen tunteeseen.

Toi mun tunneviesti (”Mua harmittaa se, että me ollaan lähdössä ulos, ja sä tarviit ulkohousut, mutta sä et teekään yhteistyötä vaan lähdet nauraen karkuun”) ei nyt ollut ihan tyylipuhdasta NVC:tä tai mitään muutakaan. Se oli paras, mihin mun kapasiteetti riitti siinä tilanteessa, ja onneksi sillä saatiin ongelma ratkaistua. Sen takia mun mielestä on ihan äärimmäisen tärkeä treenata näitä juttuja. Jos rakentavia vuorovaikutustapoja ei ole treenannut rauhallisessa ja rakentavassa ympäristössä, niin ei niitä kyllä muista siinä konfliktitilanteessakaan.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Ajatuksia siitä, miten olet itse pärjännyt virnuilevien uhmaikäisten kanssa, tai jotain muita oivalluksia aiheeseen liittyen. Myös yleinen sympatiseeraaminen ja omat pohdinnat tervetulleita. 🙂

P.S. Vielä ehtii ilmoittautua mukaan ensi viikonlopun Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivään!

Sanotko yleensä suoraan vai vähän kiertäen?

20130820-214834.jpg

Meidän puolitoistavuotias on oppinut tärkeän taidon: hän osaa vastata kysymyksiin pudistamalla päätään. Tällä hetkellä tosin se pudistus merkitsee sekä ”joo” että ”ei”, mikä aiheuttaa tahattoman koomisia tilanteita: toinen vilpittömin silmin pudistaa päätään, kun kysytään, että onko kivaa. 🙂

Tämän uuden ”taidon” myötä mulle on tullut entistä selvemmäksi se, miten paljon viestinnässä luotetaan kontekstiin ja sanattomaan viestintään sen itse viestin tulkinnassa. Tietysti se vaihtelee perheittäin, mutta ainakin monet mun tuttavat on tosi taitavia huomaamaan, milloin joku sanoo ”joo” ja tarkoittaa itseasiassa ”ei” tai toisinpäin. Ilmeet, äänensävyt ja sellaiset kertovat aikuiselle tosi paljon siitä, onko sanat tarkoitettu kirjaimellisesti.

Lapset eivät kuitenkaan ole vielä tähän oppineet. Periaatteen Naiselta muistan lukeneeni blogitekstin, jossa päiviteltiin kieli poskessa sitä, että kun uhmaikäiselle sanoo että ”no tee sitten niinkuin tykkäät” niin se vastoin kaikkia oletuksia tekee just niinkuin itse tykkää. Sarkasmin ja ironian taju puuttuu tuon ikäisiltä vielä täysin. Ehkä hyvä niin.

Suoraan vai kierrellen eli viestinnän ääripäitä

Mä olen viime vuosina paljon miettinyt sitä, että millaiseen viestintäkulttuuriin mä haluan omien lasteni kasvavan. Mä olen itse lapsuuteni ja nuoruuteni aikana oppinut kahta tyyliä.

Toinen on sellainen kiertelevä viestintätyyli, että asioita ei syystä tai toisesta sanota suoraan, pyydetä suoraan, kielletä suoraan. Esimerkiksi toteamukset voivat olla oikeasti vaikkapa kysymyksiä tai käskyjä (”Toi ruokapöytä on tosi sotkuinen, vaikka mä just äsken sen siivosin.” = ”Miten sä olet saanut ton ruokapöydän tohon kuntoon näin lyhyessä aikaa?” tai ”Siivoa se ruokapöytä, kun kerran sotkitkin.”). Niistä sitten päätellään, että mitä tässä oikeastaan tarkoitettiin, ja sitten vastataan sopivan epäsuorasti takaisin.

Toinen on sellainen hyvin kirjaimellinen tyyli, että mitään ei jätetä tulkinnan varaan, vaan kaikki sanotaan auki. ”Mä huomaan, että tuo ruokapöytä on tosi sotkuinen, vaikka mä äsken siivosin sen. Mua raivostuttaa, kun musta näyttää että mun työ on mennyt hukkaan. Voisitko siivota jälkesi mielellään nyt heti?”

Mä luin opiskeluaikana sellaisen kirjan kuin That’s Not What I Meant!, joka puhuu juuri tästä asiasta. Siinä puhutaan ihmisen kahdesta tarpeesta: itsenäisyyden tarpeesta ja yhteyden tarpeesta. Nämä molemmat on kaikilla ihmisillä samaan aikaan, mutta ne näyttäytyvät vähän eri tavoilla.

Kirjassa selitettiin tätä vertauksella piikkisioista, jotka yrittävät lämmitellä talvella pysymällä yhdessä kasassa. Jos piikkisiat menevät liian lähelle toisiaan, ne pistävät toisiaan piikeillään. Jos ne menevät liian kauas, tulee kylmä. Lauman liike on jatkuvaa tasapainon hakemista näiden kahden välillä – ei liian kauas, ei liian lähelle.

Kiertelevän tyylin käyttäjille sellainen epäsuoruus ja etäisyys on kohteliaisuutta. Annetaan toiselle ihmiselle tilaa ymmärtää itse, mistä puhutaan. Kunnioitetaan toisen älykkyyttä ja aloitekykyä. Suoraan puhuminen on tuppautumista, junttiutta, epähienoutta tai suoranaista henkistä väkivaltaa.

Kirjaimellisen tyylin käyttäjille suoraan puhuminen on kohteliaisuutta. Arvostetaan toisen ihmisen aikaa ja energiaa, eikä tuhlata sitä ylimääräisiin kiertelyihin. Kunnioitetaan toisen älykkyyttä ja aloitekykyä. Epäsuora viestintä on etäisyyttä, kylmyyttä, manipulointia tai passiivis-aggressiivisuutta.

Mä ajattelen, että kumpikaan näistä tavoista ei ole absoluuttisesti toistaan parempi. On tilanteita, joissa epäsuoruus on tilanteen kannalta sopivaa (esimerkiksi jos täytyy poistua ravintolan pöydästä vessaan). On tilanteita, joissa suora viestintä on elintärkeää (esimerkiksi, jos joku saa sairaskohtauksen ja pitää tietää henkilön taustasta).

Ja sitten on se ääripäiden väliin jäävä alue, jossa kumpaakin viestintätyyliä pystyy perustelemaan vähän siitä riippuen, mikä tuntuu kellekin luontevalta. Kitkaa tällä harmaalla alueella kuitenkin aiheuttaa se, jos yksi keskustelija haluaa pitää etäisyyttä tai muuten kikkailla, ja toinen haluaa puhua asioista suoraan.

Mä ajattelen, että silloin kun tarvitaan selkeää, yksiselitteistä viestintää – esimerkiksi puhuttaessa sellaisista asioista kuin raha, seksi, tunteet, ihmisten turvallisuus, ennakkoluulot – on tosi tärkeää pyrkiä suoraan viestintään, jossa ei ole kauheasti tulkinnanvaraa. Se tarkoittaa, että puhutaan yleistämättä, konkreettisista tapahtumista tai suunnitelmista, omista tunteista ja tarpeista ja havainnoista. Kerrotaan avoimesti, mitä itse havaitsee ja pyydetään toista reagoimaan.

Samaan aikaan mä ajattelen, että ihminen ei pysty vastaanottamaan viestiä, joka tulee häntä kohti ikäänkuin väärällä nopeudella. Suoraan viestintään tottunut ihminen ei ymmärrä, jos hänelle vähän vihjaistaan jotain ja odotetaan, että asiat tapahtuvat. Epäsuoraan viestintään tottunut ihminen tuntee joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi, jos hänelle sanotaan asioita täysin pehmentelemättä. Puhumattakaan siitä, että väsyneellä ja tahdonvoimansa kuluttaneella ihmisellä ei välttämättä riitä kärsivällisyys tai mielenkiinto ruveta purkamaan viestiä, joka ei selviä heti.

Vastuu on silloin sillä, joka haluaa saada viestinsä perille. Epäsuora viestijä joutuu astumaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja opettelemaan, miten sanotaan suoraan, että ”minä en halua että teet noin”. Suora viestijä joutuu opettelemaan, miten omat havainnot, tunteet ja tarpeet puetaan hyökkäämättömään muotoon.

No miten tämä kaikki liittyy lastenkasvatukseen?

Kuten aiemmin tuli mainittua, lapsilla kehittyy ensin suoran, kirjaimellisen viestinnän ymmärtämistaito. Ainakin meidän lapset hämmentyvät jo siitä, että heitä kehottaa pistämään ”puuroa huiviin”, jos kaulassa ei ole huivia. Kaikki asiat pitää selittää.

Silloin mun vastuulla on se, että mä kommunikoin mahdollisimman yksiselitteisesti. Jos mä haluan, että lapsi tekee jotain, niin mun täytyy sanoa se ääneen. Ei riitä, että mä kerron lapselle mielestäni asiaan liittyvät perustelut, jos mä en samalla sano hänelle, että mikä mun toivoma käytös niihin perusteluihin liittyy.

Ja jos mä kiellän lasta tekemästä asiaa X (”ei saa kiivetä pöydälle”), niin on paljon hedelmällisempää kertoa heti siihen perään, että tee mielummin asia Y (”tuohon saat kiivetä”), jos en halua, että lapsi tekee jotain tasan yhtä kiellettyä heti siihen perään. Mun ei kannata olettaa, että lapsi osaa yleistää sen mun pyynnön säännöksi, jos siitä säännöstä ei ole keskusteltu (ainakin sataa kertaa, toim. huom.).

Ja sitten jos jostain asiasta täytyy sanoa tuhat kertaa, niin sen turhautuneen ”mikä ihme nyt on ettei sana mene perille?!” -puuskahduksen jälkeen (tai jopa tilalla) voi ottaa saman lauseen aidon uteliaasti: Mikä ihme nyt on, ettei mun viesti mene perille, vaikka mä mielestäni sanon sen ihan selkeästi?

Oletanko mä lapsen ymmärtävän jotain sellaista, mitä se ei ymmärrä? Tai oletanko, ettei lapsi tajua jotain sellaista, joka onkin jo ihan tuttua?

Oletanko mä lapsen kuuntelevan ja prosessoivan mun puheen ilman, että mä olen varmistanut lapsen huomion?

Sanonko mä asian liian kärkkäästi, jolloin se kuulostaa lapsen korvaan uhkailulta, tai liian epäsuorasti, jolloin se kuulostaa esimerkiksi kysymykseltä?

Reagoiko lapsi mun puheeseen jotenkin, ja mihin osaan siitä hän itse asiassa reagoi?

Kuten sanottua, kaikki perheet on omanlaisiaan. Lapset oppivat vanhempien viestintää seuraamalla käyttämään suhteellisen samanhenkistä kommunikaatiotyyliä. Senpä takia tässä(kään) asiassa ei voi suoraan sanoa, että tee näin ja sano noin, niin sitten kaikki toimii ja elämä on aurinkoa ja kissankelloja ja vaahtokarkkeja. On kuitenkin ihan hyödyllistä muistaa, että silloin kun viestinnässä tulee ongelmia, niin joskus syynä on se, että toinen odottaa suorempaa kommunikaatiota kuin toinen.

Epäilemättä toi meidän juniorikin oppii lopulta sanomaan, milloin oikeasti tarkoittaa joo ja milloin ei. Siihen asti taitaa olla meidän vanhempien vastuulla tulkita, että mitä hän perimmiltään tarkoittaa.

Kommenteista:

Saa kommentoida! Jos joku on sattunut lukemaan sen Deborah Tannenin That’s Not What I Meant -kirjan, niin kuulen mielelläni siitä tuoreempia ajatuksia. Samoin tervetulleita ovat esimerkiksi ajatukset omasta ja perheen kommunikaatiotyylistä, oivallukset tilanteista tähän liittyen, kysymykset ja yleiset filosofoinnit. 🙂 Sillai hyvällä fiiliksellä, tietysti.

P.S. Syyskuussa Helsingissä keskustellaan siitä, miten lapsiperhearkeen löytyisi lisää flow’ta tunteita ja tahdonvoimaa huomioimalla. Käy lukemassa lisää Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivästä ja tule mukaan!

 

Luuletko että tää on musta kivaa?

20130802-174320.jpg

Tiedättekö sen fiiliksen, kun joku ihminen valittaa asiasta, joka itseä hiertää myös (niinkuin vaikka väsymyksestä, kodin epäjärjestyksestä, jonkun projektin tilanteesta tai tylsyydestä tai pahasta mielestä jne.), ja tekisi mieli huutaa vastaukseksi, että ”Luuletko että tää on mun mielestä kivaa?!”? Erityisesti silloin, jos tuntuu, että itsellä se ongelma on astetta tai kahta akuutimpi kuin sillä valittajalla.

Mulle nimittäin tuli tämä olo jotenkin tosi elävästi mieleen eilen, kun vietettiin väsynyttä sadepäivää sisällä hampaita tekevän puolitoistavuotiaan ja huomionnälkäisen kolmevuotiaan kanssa. Siinä jossain kohtaa, kun molemmat kiipeili mun päällä ja vonkui jotain, niin mielessä välähti tosi selkeänä se ”Luuletteko että tää on musta kivaa, häh?!”

Kunnes mä tajusin, että rehellinen vastaus lapsilta tohon kysymykseen olisi varmaan tyhjä tuijotus. Ja siitä seuraavana loogisena ajatuksena, että niin, mistäs ne tietäis jos mä en kerro.

Siinä kyseisessä tilanteessa mä sitten jotenkin sanoitin muksuille, että nyt äitiä väsyttää ja turhauttaa kun sitä ja tätä, mutta jäin miettimään tätä teemaa.

Jos et tiedä, niin en mä kyllä sitten kerro

 

Pitkin eilistä ja tätä päivää mieleen pulpahteli tilanteita vuosien varrelta, joissa olisi tehnyt mieli huutaa tuo kyseinen lause (ehkä muutamalla v-sanalla ja ärräpäällä höystettynä) milloin kenellekin. Ja jokaisessa tilanteessa huomasin näin jälkikäteen saman asian: todennäköinen vastaus siihen kysymykseen olisi ollut hämmentynyt ”Jaa-a, enpä ole tullut ajatelleeksi.”

Jollain rippileirillä joskus vuonna nakki, kun oon joutunut koputtelemaan yökaudet mekastavien teinien ovelle uudestaan ja uudestaan. ”Luuletteko, että musta on kivaa valvoa kahdelta yöllä kun te ette suostu antamaan toisille unirauhaa?!”

Kassan takana seistessä, kun joku, miten tän sanoisi diplomaattisesti, mielestään tärkeällä asialla oleva asiakas kertoo mulle, miten mun pitäisi tehdä työni. ”Luuletko että mä olen kuuro, tyhmä tai ammattitaidoton?”

Uhmaikäisen iltasirkuksen aikana, kun lapsi juoksee kerta toisensa jälkeen ovelle ja kipittää kikattaen takaisin sänkyyn. ”Luuletko, että musta on hauskaa juosta jatkuvasti sanomassa sulle, että nyt nukkumaan?”

Kun oikeastaan rakentava versio siitä kysymyksestä suuntautuu itselle ja kuuluu näin:

Olenko kertonut tälle ihmiselle, miltä tää tilanne musta tuntuu?

Ja yleensä vastaus on ei.

Niin onko sitten ihme, että toinen ihminen ohittaa mun tunteet ja tarpeet täysin, jos mä kerran en ole edes kertonut hänelle, että mitä ne mahdollisesti voisi olla?

Tai vaihtoehtoisesti oppii tulkitsemaan mun tuhinoita ja puhinoita niin, että kuvittelee mun olevan vihainen silloinkin, kun mä olen vain ajatuksissani tai muuten vaan turhautunut tai kiukkuinen jollekulle ihan ulkopuoliselle tai järkyttävän päänsäryn kourissa?

Ettei tarttis luulla tai arvailla

Silloin, kun mä 15 vuotta sitten ensimmäistä kertaa opin minäviestin (”minua suututtaa, kun jätät likaiset sukkasi lattialle, koska se lisää mun vaivaa siivouksen suhteen” jne.), niin se oli mun mielestä vähän jotenkin itsekeskeinen ajatus. Siis että mä kertoisin toisille ihmisille, että miltä musta tuntuu ja mitä mä ajattelen? Miksi sen niitä pitäisi kiinnostaa? Tai jos niitä kiinnostaa, niin tokihan ne tietää sanomattakin, että miltä musta tuntuu?

Mutta mitä enemmän mä oon erityyppisiä minäviestejä ja tunteiden ja tarpeiden ilmaisemista treenannut, niin sitä vähemmän se tuntuu itsekeskeiseltä. Nykyään mä ajattelen, että minäviestit on vähän niinkuin käyttöohjeita lähimmäisille.

Jos meidän leivänpaahdin on sökönä ja siitä tulee sähköisku, jos sen kytkee seinään, niin mä ihan arvostan jos puoliso laittaa siihen lapun että ”Sähköiskuvaara, älä laita töpseliä seinään!”

Samalla tavalla mä ajattelen, että jos mulla on ns. henkinen sähköiskuvaara käynnissä, turhauttaa tai kiukuttaa tai vaikka pelottaa, niin on ihan ympäristöystävällistä kertoa siitä muille, niin että he osaavat varautua. Sen sijaan, että mä sinnittelisin sen tunteen kanssa ja lopulta räjähtäisin silmille, kun mun tarpeita ei ole huomioitu.

Parempi, ettei oleta toisten luulevan mitään, vaan kertoo jos on jotain kerrottavaa.

Kommenteista:

Saa kommentoida! Tuntuuko sinusta minäviestien käyttäminen luontevalta, tai kankealta, tai itsekeskeiseltä, tai jotain muuta? Milloin viimeksi teki mieli kysyä toiselta, että luuletko että mä nautin tästä tilanteesta? Jos kysyit, niin mitä siinä kävi, tai jos et kysynyt, niin miten muuten käsittelit tilanteen?

Nyt hei ihan oikeasti eli tehokkaasta kommunikaatiosta

20130723-103546.jpg

Leikkipuistossa. Meidän kolmevuotias esikoinen kiipeilee sellaisessa köysistä tehdyssä kiipeilytelineessä, jossa on aika paljon muitakin lapsia. Joku lapsista alkaa pomppia köysissä, ja kolmevuotias keksii että hei, tuohan näyttää kivalta. Alkaa itsekin pomppia, mikä heiluttaa siinä lähellä olevia köysiä.

Isompi lapsi, koululainen jo, ei tykkää tästä.

– Älä!

Kolmevuotias ei huomaa, että hänelle puhutaan, joten hän jatkaa ihanaa köysissä pomppimista.

– Älä-ä!

Ei reaktiota. Tätä toistuu muutaman kerran, ja isompi lapsi alkaa olla selvästi kiukuissaan, että häntä ei kuunnella. Mä huomaan tässä vaiheessa, että tilanne on käynnissä, ja sanon koululaiselle:

– Jos sä haluat, että toinen lopettaa sen heiluttamisen, niin sä voit sanoa vaikka että ”älä heiluta niitä köysiä”. Nyt mä arvelen, ettei *esikoisennimi* kuullut, mitä sä sanoit.

Koululainen mulkaisee mua pahasti, kuin olisin moittinut häntä puolensa pitämisestä – ehkä se hänen korvaansa kuulostikin siltä, mene tiedä – ja lähtee hetken kuluttua pois koko kiipeilytelineestä. Meidän kolmevuotias ilmoittaa vielä hyvin tunnollisesti:

– Nyt minä en enää heiluta.

Mitä menee perille?

Tää tilanne jäi mulle mieleen, koska mua rupesi sitten pohdituttamaan tämä ”Älä!!” -viestiminen. Selvästikään tuossa tilanteessa sillä isommalla lapsella ei tullut mieleen, että pitäisi sanoa jotenkin tarkemmin, minkälainen käytös häntä ärsyttää. Puhumattakaan siitä, että olisi kertonut, miten toivoo toisen käyttäytyvän.

Enkä sano tätä sillä ajatuksella, että tämä olisi ollut sen isomman lapsen vika. Tai sillä, että mun omalle pikku höpönassunuppuselle pitää puhua tietyllä tavalla, kukkasin ja sokerilla höystettynä, tai muuten äiti jyrähtää.

Vaan mua lähinnä jäi vaivaamaan sen kommunikaation täydellinen tehottomuus.

Jos leikkipuiston kiipeilytelineessä yksi kymmenestä lapsesta huutaa ”Älä!”, niin mistä ne loput yhdeksän tietää, ketä tarkoitetaan ja mitä ei saa tehdä? Ei mistään.

Ja juuri kun olin ihmetellyt asiaa, niin sitten  sama ilmiö, sama ei-minkään-viestiminen, pääsi pari päivää myöhemmin omasta suusta kotona.

”Nyt hei ihan oikeasti!” puuskahdin jollekulle perheenjäsenelle, kun alkoi hermostuttaa.

…niin mitä? ”Oikeasti” mitä? ”Nyt hei” mitä? Ai ihan oikeastiko?

Tollainen viesti kertoo lähinnä sen, että nyt puhujaa turhauttaa tai kiukuttaa, eikä oikeastaan mitään muuta. Eikä se kyllä aiheuta mitään reaktiotakaan, ainakaan meidän lapsissa.

Tehokas kommunikaatio…

Tähän kohtaan täytyy tarkentaa, että kommunikaation tehokkuudella mä en tarkoita sitä, että toinen automaattisesti tekee niinkuin minä pyydän. (Sellaiseen tehokkuuteen päästään lyhyellä tähtäimellä esimerkiksi pelkoa tai ahneutta viljelemällä, mutta mä en oikeastaan halua kasvattaa kummallakaan.)

Tehokkuudella mä tarkoitan sitä, että miten kokonaisena puhujan korvien välistä siirtyy viesti kuuntelijan korvien väliin. Että puhuja osaa selkeästi kuvailla oman näkökulmansa, ja että kuuntelija osaa kyseenalaistaa, ymmärsikö nyt varmasti oikein ja varmistaa sen puhujalta. Silloin aika hyvällä todennäköisyydellä molemmilla on keskustelun lopuksi samantyyppinen ymmärrys asiasta.

Toinen tarkennus: kommunikaation tehokkuus on myös hurjan tilannesidonnaista. Jos lapsi juoksee autotielle, niin mun ensimmäinen tavoitteeni ei ole muotoilla eleganttia minäviestiä siitä, että nyt mua pelottaa hurjasti kun sä juokset siellä autojen keskellä koska auto saattaa ajaa sun yli, että voisitko tulla takaisin tänne jalkakäytävälle. Mä huudan SEIS! ja yritän saada lapsen tieltä pois mahdollisimman nopeasti. Sen minäviestin aika on sitten siinä kohtaa, kun tahdonvoimaa pystyy uhraamaan muuhunkin kuin hengenpelastukseen.

Mutta sellaisissa tilanteissa, joissa vaakalaudalla ei ole kenenkään henki tai terveys – ja itse asiassa kyllä silloinkin – on tosi tärkeää tiedostaa, että sillä on oikeasti väliä, miten asiat sanotaan. Tai toisin sanoen: jos harjoittelee sitä tehokasta viestintää silloin, kun epäonnistumisen hintana on ”vain” pahaa mieltä ja pientä epämukavuutta, niin silloin se tulee enemmän luonnostaan myös sellaisissa tilanteissa, jolloin kyseessä on todella se henki tai terveys.

…opitaan kotona

Tästä kaikesta voi päätellä, että mun mielestä vanhempien on tosi hyvä kiinnittää huomiota tehokkaaseen kommunikaatioon, eli omien tunteidensa, tarpeidensa ja pyyntöjensä mahdollisimman läpinäkyvään viestimiseen. Nimittäin viestintätyyli opitaan suureksi osaksi kotoa.

Jos lapsi oppii kommunikoimaan pääasiassa ”Älä!” ja ”Lopeta!” ja ”Nyt ihan oikeasti!” -viestien kautta (puhumattakaan kaikista niistä ”Miten sä voit olla tollainen sottapytty” tai ”Nyt olit kyllä tosi tuhma” -viesteistä, jotka ei edes kerro tilanteesta vaan aikuisen tulkinnasta), niin silloin lapsen kommunikaatiotaidot jää sille tasolle. Jos lapsi kuulee pääasiassa komentelua, niin hän oppii komentamaan saadakseen tahtonsa läpi. Jos lapsi kuulee pyyntöjä ja perusteluja, niin lapsi oppii pyytämään ja perustelemaan. Ja niin edelleen.

Tää nyt ei tarkoita sitä, että jos lapsi huutaa puistossa ”Lopeta!!”, niin häneltä ei ole koskaan mitään pyydetty. Mutta toiseen suuntaan se kyllä toimii: jos lapsi osaa jotain pyytää, niin on todennäköistä että häntä itseään on puhuteltu usein muutenkin kuin komentamalla.

Tuntuu yksinkertaiselta, mutta joskus se on tosi vaikeaa toteuttaa käytännössä. Jotenkin monesti aikuisilla on sellainen ajatus, että lasten pitää osata pyytää, kiittää ja käyttäytyä kunnioittavasti, mutta lapsilta ei tarvitse pyytää, heitä ei tarvitse kiittää tai muutenkaan kunnioittaa.

Mä itse joskus huomaan väsyneenä puhuvani lapsille sellaisella äänensävyllä, jolla en mitenkään kehtaisi puhua esimerkiksi puolisolleni. Tai jos kehtaisin, niin hän saattaisi tuohtua ja ihan aiheesta. Ja sitten kun muksut on nukkumassa, vihdoin viimein, niin mä harmittelen että taas tuli sanottua turhan kärkkäästi. Ja ihmettelen, että miten ihmeessä tolla kolmevuotiaalla onkin tollainen vaihe, että se niin kovasti komentaa ja käskyttää ja huutaa ja kiukkuaa jos asiat ei mene hänen mielensä mukaisesti. Jännä juttu tosiaan, mistäköhän se sen esimerkin ottaa?

Hämmentävää on myös se, että vieraiden ja tutumpienkin ei-perheenjäsenten kanssa kommunikaatio on usein molemmin puolin astetta kunnioittavampaa. Lapsi jaksaa pyytää ja minä jaksan perustella, vaikka väsyttäisikin. Osaltaan kyseessä on kohteliaisuus ja vieraskoreus, osaltaan sosiaalinen monitorointivaikutus: kun on useammat silmät katsomassa, niin ihminen toimii tiedostamattaan enemmän ihanteidensa mukaisesti kuin silloin, jos kukaan ei näe.

Toisaalta se on vähän harmillista: me molemmat opitaan vaivihkaa, että toisten ihmisten läsnäollessa on tärkeämpää olla kohtelias kuin omalla porukalla, ja tuntemattomille ollaan ystävällisempiä kuin perheenjäsenille. Toisaalta se on ihan hyväkin: tuleepahan ainakin harjoiteltua niitä minäviestejä kahta huolellisemmin. 🙂

Minkä nuorena oppii jne.

Mun lempikappale How to talk so kids will listen… -kirjasta on sen 30-vuotispainoksen viimeinen, jossa toisen kirjoittajan nyt jo aikuinen tytär kertoo omia kokemuksiaan äitiydestä ja tehokkaan vuorovaikutuksen opettamisesta silloin, kun on itse kasvanut sen ympäröimänä. Hänelle omien ja lapsen tarpeiden sanoittaminen, ratkaisukeskeinen ongelmien käsittely ja aktiivinen kuuntelu olivat osa äidinkieltä, kirjaimellisesti.

Mä haluaisin hurjasti kasvattaa sellaisia lapsia, joiden ensimmäinen ajatus konfliktitilanteessa ei ole ”Sä olet tyhmä!” vaan ”Mua suututtaa” tai ”Mietitäänpäs, miten tän vois ratkaista.” Sellaisia, jotka osaa koulussa puhua sekä opettajille että luokkatovereille kunnioittavasti. Sellaisia, jotka pystyy aikuisena neuvottelemaan ystävien, seurustelukumppanien, työnantajien ja viranomaisten kanssa rauhallisesti ja yhteistyökykyisesti, silti omaa kantaansa arvostaen.

Sen takia mua kiinnostaa se, että miten mä sanon niille asioita nyt, kun ne on 1- ja 3-vuotiaita. Sen takia mua kiinnostaa, miten mä kuuntelen niitä. Sen takia mua kiinnostaa, miten ne oppii pyytämään ja perustelemaan, kuuntelemaan toisiaan ja meitä aikuisia, sanoittamaan tunteitaan. Ja sen takia mä myös kiinnitän huomiota siihen, miten mä keskustelen puolisoni ja muiden aikuisten kanssa silloin, kun lapset on lähettyvillä.

Mä en pysty kontrolloimaan sitä, että mistä kaikista tilanteista lapset ottaa mallia. Mä en pysty etukäteen tietämään, mitkä sanat tai äänensävyt tai ilmeet jää niille mieleen. Mutta mä pystyn kontrolloimaan omaa käytöstäni. Mä voin tsempata, niin että mä annan heille esimerkkiä parhaan kykyni mukaan joka hetki. (Jollain hetkellä mun parhaat kykyni saattaa riittää siihen ”Nyt hei oikeasti!” -huokaisuun, mutta silloin ne riittää siihen.)

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Kaikenlaiset ajatukset tehokkaaseen kommunikaatioon ja sen toteuttamiseen liittyen tervetulleita, samoin kokemukset sekä niistä ”nyt hei oikeasti” -hetkistä että onnistuneista viestintätilanteista. Kun mietit omaa lapsuudenkotiasi, niin millainen malli sulle on sieltä tarttunut kommunikaatioon? Millaista mallia opetat tällä hetkellä omille lapsillesi?

Tämä toimi tällä kertaa 1: Vanha kunnon sanoittaminen

20130629-113314.jpg

 

Mä ajattelin aloittaa tällaisen ”tällainenkin on meillä toiminut lähiaikoina” -tyyppisen sarjan. Lähinnä siltä näkökannalta, että kun tässä lapsiperheen arjessa välillä tulee navigoineeksi jos jonkinlaisia karikoita, niin jos näistä meidän ratkaisuista olisi inspiraatiota muillekin. Yleensä ne karikot meillä on muotoa ”miten löydämme yhteistyön sävelen kolmevuotiaan kanssa silloin, kun joko äidillä tai lapsella meinaa kosahtaa pää”, mutta katotaan, että mitä kaikkea muuta tässä matkan varrella saadaan toimimaan. 😉

Ja sitten noin yleisenä disclaimerina:

Mä yritän artikuloida suht tarkasti, että minkälaisessa tilanteessa ja minkälaisessa kontekstissa mikäkin lähestymistapa on toiminut. Mä en lupaa enkä takaa, että samat jutut toimisivat aina ja kaikilla lapsilla ja kaikissa tilanteissa. Sen sijaan mä yritän tarjota inspiraatiota niin, että jos sulle itsellesi tulee vastaavanlainen tilanne niin on ainakin jotain, mitä ehkä muistaa kokeilla.

Tilanne:

Kolmevuotias heräsi päikkäreiltä, unipöhnässä ja muutenkin ehkä vähän väärällä jalalla. Mä huomautin, että olis aika käydä vessassa ennen välipalaa – ainakin tolla meidän lapsella nimittäin yhteistyökyky vähenee radikaalisti, jos kaikki tahdonvoima kuluu vessahädän pidättämiseen. Seuraus: huutoraivari. EIII! EIII POTALLE!!

Minä: Pääsetkö itse potalle vai autanko minä?

Lapsi: Eiii! Ei potalle!

Minä: Sä et haluais yhtään mennä potalle. Eikö olis ihanaa, jos ei ikinä tarttis käydä potalla?

Lapsi: En halua ikinä potalle! (kävelee ulvoen vessaan päin)

Minä: Sua suututtaa ihan hurjasti, kun pitää aina mennä potalle just kun on kivat jutut kesken.

Lapsi: Joo.

Siihen se huuto sitten rauhoittui. Sai ihan omatoimisesti koko prosessin hoidettua ja tuli käsipesun jälkeen ihan tyytyväisenä välipalapöytään.

Mitä mä siis tein?

Mä kuuntelin, että mitä lapsi sanoi. Peilasin hänen sanansa takaisin. Lisäksi käytin How to Talk So Kids Will Listen & Listen So Kids Will Talk -kirjasta oppimaani tekniikkaa: anna lapselle periksi leikisti. ”Jos vain millään pystyisin, niin saisit just sitä minkä haluaisit! Eikös olis ihanaa, jos vois vaan tehdä X koko ajan!” Se selvästi jo rauhoitti tota lasta vähäsen, niin että hän alkoi harmituksestaan huolimatta toimimaan pyytämälläni tavalla.

Seuraavaksi mä yritin vielä sanoittaa sitä lapsen varsinaista tunnetta ja sen takana ehkä olevaa logiikkaa. Sillä ei oikeastaan ole väliä, että arvaanko mä sanoittaessani oikein sen tunteen – toi lapsi on joskus johonkin mun ”sä oot hurjan X” -sanoitukseen vastannut ”no en nyt sentään” – mutta mä osoitan, että mä edes yritän ymmärtää hänen näkökulmaansa.

Se, mikä tässä on mun mielestäni tosi tärkeää, on äänensävy. Ton kaiken vois myös nimittäin sanoa sellaisella ”joo joo hei, kyl mä tiiän että sua suututtaa hurjasti, MUTTA – ” -äänensävyllä. Sellaisella, että mä tiedän mitä sä ajattelet ja silti mun mielestä mun näkökulmani on tärkeämpi. Se tulee ihan superhelposti ja siitä pois opetteleminen kannattaa.

Mua itseänikin nimittäin ärsyttää ihan kamalasti, jos joku kuuntelee mun avautumista jostain aiheesta ja vastailee ”joo… joo… niin…” ikäänkuin odottaisi, että mä kerron tarpeeksi hyvän perustelun jotta voittaisin sen kyseisen väittelyn. Ikään kuin se, että mulla on tällainen tunne ja tällaiset ajatukset aiheesta, ei painaisi vaakakupissa mitään. Tyyliin jos puoliso sanoisi, että ”joo, mä tajuan että sua suututtaa kun mun tarttee tehdä joka päivä tällä viikolla ylitöitä, mutta meillä on vaan niin iso projekti päällä että mä en voi tälle mitään” – helpottaisiko vai suututtaisiko lisää?

Ja vaikka mä en edes tietäisi, että mikä sitä lasta riepoo, niin mä näen, että nyt sitä riepoo ja tosi pahasti. Ei se lämpimikseen raivoa. Mä voin osoittaa hänelle, että mä näen sen riepomisen, ja antaa sille tunteelle luvan olla olemassa. Silloin sen itse tunteen käsittelyyn ja sietämiseen ei mene sitä lapsen tahdonvoimaa, niin sitä riittää muihin juttuihin, kuten toiminnanohjaukseen ja yhteistyöhön.

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Jos tulee mieleen jotain hyviä kirjoja tai teorioita, joissa puhutaan samantyyppisistä ratkaisuista, niin niitä voi mielellään jakaa kommenteissa muillekin lukijoille. Tai jos sulla itselläsi on ollut samanhenkinen onnistuminen joskus, niin antaa palaa niitäkin kommenteissa! Ja tietysti kysymyksiä ja muita aiheesta tai vähän vierestäkin -tyyppisiä heittoja. Ja tietysti sillai kaikkia kirjoittajia ja kommentoijia kunnioittaen, niinkuin täällä on tapana. 🙂