Pysähtyminen 84: Tasapainoa ja vinkuraa

Mistä tulen?

Viime viikko oli pääasiassa hyvä ja energinen viikko. Keskityin taas syömään fiksusti – kasviksia, papuja ja linssejä, kalaa ja kananmunia, hyviä öljyjä, litrakaupalla vettä – ja se näkyi heti energiatasoissa. Erityisesti aamut on ihan eri maailmasta, kun ei ole edellisiltana syönyt sokerihöttöjä. Kävin myös perehtymässä tämän syksyn opetusten maailmaan pariinkin otteeseen, ja se kuvio tuntuu tosi inspiroivalta. Lisäksi sain taas lukea tenttiin, joka on tällä viikolla.

Viime viikkoon mahtui myös liian myöhään valvottuja iltoja, lapsille hermostumisia, vetämätöntä oloa ja töiden välttelyä, kevyttä ahdistusta erilaisista hommista, ja muuta rosoa. Kirjoitin muutamana päivänä ennen töihin ryhtymistä tällaisen pysähtymisen, ja ne lähes poikkeuksetta menivät sellaisiksi pään äänten dialogeiksi, joissa se ”vitsi mä en voi uskoa miten sä oot edelleen tollainen p***a” -ääni sai kerrankin puheenvuoron ja pääsi (tai joutui) selittämään, että millä perusteella mä nyt olen niin huono.

Siinä on se hyvä puoli, että kerrankin se Riittämättömyyden Tunteen Sekakuoro saa huutaa ne kaikkein pahimmat solvaukset ilmoille, syytää kaiken sen ilkeyden ja haukkumisen ja kirosanat ja solvaukset näkyviin tekstiksi. Se on jo itsessään hyväksymisharjoitus: kyllä, mä ajattelen itsestäni näin rumasti. Kyllä, on inhottavaa myöntää tällaisia asioita itsestään. Ja samaan aikaan kyllä, jossain siellä seassa on joku ihan validi ja oikea huolenaihe, joka sillä Riittämättömyyden Tunteen Sekakuorolla on. Ja kun mä löydän sieltä kaiken sisäisen haukkumisen seasta sen oikean huolenaiheen, aidon kasvunpaikan, niin sitten päästään oikeasti eteenpäin.

Ja jännästi myös ne puolet minusta, jotka alkaa vaistomaisesti huutaa vastaan sille sekakuorolle, on myös kuuntelemisen arvoisia. Sen sijaan, että mä vaatisin sekakuoroa keskeyttämään oman puheenvuoronsa, niin mä voin kirjoittaa sekä kuoron että sen vastalauseet auki ja näkyviin, ja sitten miettiä: onko nämä totta? Onko näissä jotain arvokasta, jota kannattaa kuunnella?

Yllättävin juttu tässä tekniikassa oli (ja aina on) se, että kun sen pahimman haukkumisen ja kiroilun on saanut ensin alta pois ja kuunneltua ja hyväksyttyä, niin yhtäkkiä se asia alkaa tulla selkeämmin näkyviin. Kun se kiukku ja turhautuminen tulee kohdatuksi, niin sieltä alkaa hahmottua pointti, se aito kasvunpaikka, joka on syytäkin ottaa vakavasti. Sitä ei näe tai huomaa jos se on puettuna aggressiivisuuteen, joten ensin pitää saada se aggressio jotenkin rakentavasti purettua.

Tämän saman huomasin muutamaan kertaan myös lasten kiukkuja ja murheita selvittäessä. Ensin tulee kauhea huuto ja raivoaminen ja syyttely ja ”minä haluan lyödä sinua”, ja sitten kun sen kaiken hyväksyy ja sanoittaa ja kuulee, niin sieltä alkaa löytyä se perimmäinen pettymyksen tai suuttumuksen ydin. Useimmiten se on ”asiat eivät menneet niinkuin halusin niiden menevän” tai ”tämä tuntuu vaikealta”. Ja sit kun pääsee siihen ytimeen asti, niin tilanne jo rauhoittuukin.

Tälle viikolle toivoin tasapainoa. Hmmm. No ensimmäisenä tulee mieleen toi ruokakuvio, koska se on ollut enimmäkseen opettelun alla tässä. Tällä viikolla ruokavalio on ollut hyvin erilainen kuin pitkään aikaan, ja se tuntuu sen vuoksi epätasapainoiselta. Ja oikeastaan tämä uusi versio, eli herkkupäivä kerran viikossa ja loppuaika kasviksia ja palkokasveja ja proteiinia ja hyviä rasvoja, on paljon lähempänä sellaista ”absoluuttista” tasapainoa kuin se, että joka aterialla syö nopeita hiilareita ja sokeria. Se vain tuntuu oudolta, koska siihen aikaisempaan epätasapainoon on tottunut. Vähän sama kuin Alexander-tekniikan kanssa: kun opettelee uutta tapaa olla kehossa, niin voi tuntua kuin kaatuisi, vaikka on oikeasti suorassa. Lihakset ovat tottuneet siihen vinkuraan asentoon, joten muutos tuntuu epävakaalta ja omituiselta.

Ehkä levon ja työn suhteen on sama juttu. Mä olen tottunut sellaiseen ”täysii eteenpäin kunnes tulee seinä vastaan” -rytmiin vuosien ja vuosien aikana. Tällainen uusi rytmi, jossa mä kuuntelen itseäni ja hidastan ennen kuin hajoan, tuntuu ihan vinkuralta, vaikka oikeasti mä aivoilla tiedän, että se on terveellisempi tapa olla kuin se vanha.

Kiinnostavaa huomata tällaista itsestään. 🙂

Missä olen?

Keho… hmm. Eilen pidin viikon ainoan sokeri-hiilari-mättöpäivän, ja vieläkin vähän huomaa kropassa, että miten se vaikuttaa. Päänsärky palasi, vetämätön ja tunnekuohuinen olo samoin. Ei lainkaan harmita, että seuraava on vasta viikon päästä. Vähän sama juttu kuin krapulassa – mä en ole ikinä ollut sellainen ihminen, joka pystyisi ottamaan krapulaan loiventavaa, eikä nytkään tunnu siltä, että mikään kovin hiilari/sokeri/viljapitoinen tekisi hyvää. Keho kaipaa vähän liikettä, mutta muuten fiilis kropassa on oikein lupaava.

Tunnepuoli on uuden viikon alla innostunut, vähän ahdistunut aikatauluista, ja kiitollinen siitä, että tämä ruokavaliomuutos tuntuu niin kokonaisvaltaisen hyvältä. Vielä se on hauras ja epätasapainoisen tuntuinen, joten ainakin muutama viikko menee ennenkuin se tuntuu luontevalta, mutta vaikutuksen huomaa kehossa jo nyt. Arjen puolesta tuntuu odottavalta ja innokkaalta ja toisaalta vähän hermostuttaa. Edessä on muutamiakin sellaisia juttuja, jotka ovat mun lähikehityksen vyöhykkeellä – onnistuu hyvänä päivänä ja/tai toisten kanssa, ja onneksi teenkin niitä toisten kanssa yhteistyössä.

Sekin on yksi sellainen vinkura-vai-tasapaino -homma: olen tosi pitkään harjoitellut sitä, että tunnen olevani yksin vastuussa, tai ainakin päävastuussa, lähes kaikesta työhön ja opiskeluihin ja arkeen liittyvästä. Avun pyytäminen tai yhteistyön tekeminen tai vastuun delegoiminen ei ole mulle yhtään luontevaa. Nyt on käynnissä useampikin juttu, joissa nimenomaan teen yhteistyötä toisten kanssa (sekä työhön että opiskeluihin liittyen), ja kotiarjessa olen harjoitellut jo pitkään sitä, että mun ei tarvitse olla ihan kaikesta vastuussa. Työn puolella tämä uusi tapa tuntuu vielä vähän vinkuralta, mutta se vahvistuu koko ajan, ja se on ilo huomata. Mun pitää vaan olla tarkkana siitä, että kun alan vääntää sinne ”eikun minä pystyn kaikkeen ja teen kaikki asiat ja olen ainoa maailman ihminen, joka tästä mitään ymmärtää” -puolelle, niin pysähdyn ja myönnän, että se ei itse asiassa pidä paikkaansa.

Ajatukset… Kulkevat kauheaa vauhtia. Tämä tasapaino/vinkura -ajatus löytää nyt tosi paljon esimerkkejä mun omasta kokemuksesta. Se olikin hyvä teema tälle viikolle, vaikka se ei välttämättä ihan samalla tavalla toteutunut kuin olisin ajatellut. Suunnitelmia, aikatauluja. Tolle ja tolle pitäisi tehdä jotain. Onpa musiikki aika kovalla. (Äsken se ei tuntunut kovalta tällä volyymilla.) Pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tuota. Hmm, kitarat seinällä, ehtisiköhän tänään soittaa kitaraa?

Mitä kohti?

Mitä toivon tälle viikolle?

Vakautta, vahvistumista, joustavuutta, iloa, helppoutta, energiaa, aikaansaamista, lepoa, rauhaa, iloisia yllätyksiä, tyytyväisyyttä, liikettä, pysähtymistä, unta, valoa, keveyttä, mukavuutta, rohkeutta, inspiraatiota.

Light

Englanniksi ”light” on jotenkin ihana sana, kun se kattaa sekä valon että vaaleuden että keveyden. Se jotenkin tuntuu nyt tärkeältä. Että asiat tapahtuisivat kevyesti. Että mä itse tuntisin oloni kevyeksi ja valoisaksi. Että mä voisin tuoda valoa ja keveyttä sinne minne menenkin.

Mistä sitä voisi saada?
– auringonvalon aikaan ulkoilemisesta
– se, kun valo heijastuu vedestä: kuvia, tai veden äärellä olemista?
– ruokavalion keventämisestä (ei ällöillä light-tuotteilla, vaan juurikin sokerin ja muun nopean hiilarin vähentämisellä)
– musiikkia, jossa on keveyttä tai valoa – tämän hetken kirjoitusbiisinä on Satrianin Light Years Away, en ole ihan varma, että onko se 100% sitä mitä haluan, mutta sielläkin on kevyet elementtinsä.
– liikuntaa, jossa mukana keveys: tanssi, ryhdin keventäminen Alexander-ajatuksilla kun kävelee
– vaaleisiin väreihin pukeutumisesta? (sanoo hän, joka on taas päästä varpaisiin mustissaan)

Ehkä tällä alkavaan viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tervetuloa kertomaan kommentteihin tai pysähtymään itseksesi!

”Jos lasta ei kiellä, niin…”

Ei-sanan käytöstä kasvatuksessa on ainakin kahta eri koulukuntaa.

Toiset ovat sitä mieltä, että lasta on paras ohjata muilla sanoilla kuin sanomalla ”ei”. Syynä on esimerkiksi se, että pelkästä kiellosta lapsen on vaikea tulkita, että mitä tämän kielletyn asian sijasta voisikaan tehdä. Tai siksi, että sanomalla EI lapsikin oppii hanakammin sanomaan EI, ja se jos mikä on vanhemmasta ärsyttävää. Me yritetään mennä tämän näkökulman mukaan aika paljon.

Toinen näkökulma on sitten se, että jos lasta ei koskaan kiellä, niin se tarkoittaa samaa kuin että lapsi kasvaa ilman rajoja, eikä opi huomioimaan toisia. Ja toisaalta jos lapsi ei kuule sanaa ”EI”, niin hän ei opi pitämään omia puoliaan ja hänestä tulee kynnysmatto, joka ei osaa kieltäytyä asioista tai suojella itseään.

Voi olla, että tässä jälkimmäisessä logiikassa on muitakin perusteita (ja jos tämän tekstin jälkeen haluat vielä tarkentaa, niin kerro mielellään kommenteissa!). Tarkoitus ei ole tehdä EI:n käytöstä olkiukkoa, vaan yritän aidosti ymmärtää, että mitä syitä sen käyttöön ihmisillä on.

Ainakaan nämä yllämainitut perustelut eivät meidän kasvatuksessa kuitenkaan ole mitenkään ristiriidassa ei-sanaa välttävän lähestymistavan kanssa.

(Toinen disclaimer: tavoitteita voi ja saa olla, vaikkei niihin ihan aina ja joka päivä yltäisikään. Tämän tekstin pointtina ei ole se, että jos käytät EI-sanaa kasvatuksessa niin olet vanhempana X, Y tai Z. Tämän tekstin pointtina on yrittää selkeyttää sekä itselleni että teille lukijoille mun omasta kokemuksesta ja näkemyksistä EI-sanan käytöstä kasvatuksessa. Jos sulla on tällä hetkellä sellainen olo, ettei kestä yhtään mitään kasvatushifistelyä ja pinnistelyä ja pyrkimistä keneltäkään, niin suosittelen lukemaan mieluummin riittävän hyvästä äitiydestä tai armollisuudesta hyvän vanhemmuuden osa-alueena.)

Jos lasta ei koskaan kiellä, niin hän ei opi rajoja!

Niin, mitä rajoja lapsen on syytä oppia? Ja mitä niille rajoille sitten sen oppimisen tuloksena tehdään?

Yleensä tällä mun ymmärtääkseni tarkoitetaan sitä, että lapsi ei opi huomioimaan toisia ihmisiä, jos hänelle ei koskaan sanota EI. Pelkkä EI ei kuitenkaan riitä siihen, että lapsi osaisi huomioida toisten ihmisten tarpeita.

Jos lapsi lyö minua tai vaikkapa sisarustaan, pelkkä EI ei kerro lapselle vielä mitään rajoista. Lapsi ei mitenkään lähtökohtaisesti tiedä, että mitä saa lyödä ja mitä ei. Hän ei tiedä, miksi jotain asioita saa lyödä ja toisia ei.

Lisäksi EI ei millään tavalla huomioi sitä, että lapsella on jokin syy siellä toimintansa taustalla. Hän ehkä haluaa purkaa suuttumusta tai turhautumista lyömällä, tai hän yrittää saada toisen mukaan leikkiinsä, tai sitten hän pyrkii johonkin ihan muuhun.

Useimmat vanhemmat tietävät tämän, ja sen ein jälkeen yrittävät tavalla tai toisella selvittää tilannetta.

Vanhempi saattaa muistuttaa säännöstä (”Ei saa lyödä!”), tai selittää, miksi sääntö on olemassa (”Ei saa lyödä, sattuu jos lyöt.”)

Usein neuvotaan vanhempia kääntämään kielto toimintakehotukseksi (”Ei saa lyödä, mutta hellästi saat silittää.”) Pienen kanssa se toimintakehotus on käytännössä usein sitä, että lapsi siirretään hellästi pois paikasta, jossa kielletty toiminta voisi tapahtua: pois johtojen luota, pois kukkapurkilta, pois isosisaruksen legorakennelmien luota ja niin edespäin.

Aika pienenkin lapsen kanssa voi myös yrittää sanoittaa lapsen motivaatiota – mitä hän yritti tehdä, kun löi? Sinua suututti, tai sinä halusit tietää, mitä tapahtuu, tai sinä halusit että sisko huomaa sinut, tai sinä halusit tutkia sitä juttua mikä veljellä oli kädessä. Pienelläkin on aina joku syy ja logiikka toimintaansa, ja lapsi yrittää aina parhaansa niillä valmiuksilla, jotka hänellä on.

Sen jälkeen voi miettiä, että millä muilla tavoilla samaa tarvetta saisi täytettyä.

Jos lapsi löi koska suututti, niin voidaan yhdessä miettiä, että mikä siihen suuttumukseen voisi auttaa. Huutaminen? Jalan polkeminen? Tyynyn lyöminen? Veden juominen? (Meidän kolmeveellä on juuri nyt kausi, jolloin ihan mihin tahansa auttaa veden juominen. Hämmentävää, mutta en koe tarvetta kyseenalaistaa, jos hän kerran kokee että se auttaa.)

Mihin EI:tä sitten tarvitaan (vai tarvitaanko)?

Oikeastaan se EI tulee useimmiten itseltä ihan puhtaasti primitiivireaktiona.

Lapsi tekee jotain sellaista, mitä en halua hänen tekevän, ja suusta tulee EI ennenkuin aivot ehtivät mukaan ratkomaan tilannetta mitenkään fiksusti. Se EI ei millään tavalla auta purkamaan tilannetta tai opettamaan lapselle rajoja, se on vain minun tapani purkaa se tilanteen turhautuminen ja oma tunnereaktioni.

Toisinaan EI tulee myös tilanteissa, joissa haluan lapsen lopettavan tekemisensä samantien.

Parkkipaikalle juoksemisen, helposti rikkoutuvan asian heiluttelemisen, tai vaikka sisaruksen satuttamisen. Niissäkin tilanteissa ollaan yritetty opetella sen sijaan sanomaan SEIS, koska siinä on kieltämisen lisäksi myös merkityselementti ”pysähdy”. Esikoinen osasi tosi hyvin jo aika pienenä reagoida kun sanottiin SEIS, 3v kuopuksen kanssa edelleen harjoitellaan sitä, että jos aikuinen sanoo SEIS niin mitä tehdään?

On tärkeää, että varsinkin pienillä se toiminnan katkaiseva sana ja ilmaus on selkeä, ytimekäs ja lapsen käsitettävissä. Ensin on tavoitteena saada lapsi lopettamaan toiminta X, ja vasta tilanteen (ja ihmisten) rauhoituttua selvitetään pitemmin. Mä olen itse sitä mieltä, että EI:n sijasta on parempiakin tapoja saada lapsen huomio, niin että lapsi huomaa, ettei näin saa tehdä. SEIS on yksi, satuttamisen kohdalla itse ulvaisen AU!, koska se on rehellisempi reaktio kuin kieltäminen.

Mitä useammin treenaa noita muita näkökulmia ja setvimisen tapoja, niin sitä nopeammin aivot ehtivät mukaan siinä EIII! -primitiivireaktion tilanteessa, ja sitä harvemmin tarvitsee itse asiassa sanoa koko EI-sanaa. Itselläni viiden vuoden aktiivisen harjoittelun jälkeen EI pärähtää suusta useimmiten silloin, kun on väsynyt ja PMS ja muutenkin tahdonvoima aika alhaalla, eli silloin kun aivot ehtivät mukaan hitaasti.

Itse asiassa se väsynyt-ja-PMS -tila vaikuttaa myös niin, että sellaisissa tilanteissa lähtökohtaisesti odotan lapselta epärealistisen tehokasta oman toiminnan säätelyä (”Ei saa hyppiä! Ei saa huutaa! Ei saa juosta autotielle! Eiiih!”), siinä missä levänneempänä osaisin realistisemmin ennakoida – tässä kohtaa lapsi pystyy kulkemaan turvallisesti tasan vain kädestä kiinni pitäen tai kantoreppuun jemmattuna.

Harjoittelu auttaa, samoin kuin omasta jaksamisesta huolehtiminen.

Onko EI:stä sitten jotain haittaa?

No niin, no. Mä en ajattele, että siinä EI:ssä on itsessään mitään erityisen pahaa, noin niinkuin sanana. Se kuuluu kieleen ja puheeseen, ja jos sen käytöstä tekee itselleen jonkun mörön, niin sen mörön välttelyyn menee ihan turhaan kapasiteettia, jonka voisi käyttää muihin asioihin.

Ja samaan aikaan on niin, että jos aikuinen tottuu sanomaan lapselle EI, niin hän samalla tottuu viestimään ikäänkuin hänen oma näkökulmansa olisi lähtökohtaisesti kaikille muillekin oikea, tosi ja noudatettava. Kieltäminen on ajatusprosessina paljon helpompi kuin vaihtoehtoisen toiminnan keksiminen tai oman pyynnön perusteleminen (ja sen takia sitä tuleekin paljon helpommin käytettyä väsyneenä).

Jos aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen lähtökohtaisesti kieltämällä, niin mun mielestäni hän silloin vierittää myös vastuun sen tilanteen onnistumiselta liiaksi lapselle. Aikuinen käytännössä odottaa, että kun hän sanoo EI, niin lapsella riittää kapasiteetti ymmärtää, mistä puuhasta häntä kielletään, arvottaa se kielto tärkeämmäksi kuin hänen oma näkökulmansa, ja lopettaa se omasta näkökulmasta kiinnostava tai tärkeä homma vain siksi, että aikuinen kieltää.

Ja jos lapsi tässä onnistuukin muutamaan kertaan, niin viimeistään silloin hänen tahdonvoimansa alkaa olla vähissä, eikä seuraavissa tilanteissa siitä oman toiminnan ohjaamisesta enää tulekaan mitään. Toisin sanoen kieltämiseen keskittymällä aikuinen säästää omaa tahdonvoimaansa lapsen tahdonvoiman kustannuksella – ja sitten ihmetellään, kun lapset ”kiukuttelevat” tai ”riehuvat” tai ”ovat mahdottomia” ja ”niitä saa olla koko ajan kieltämässä”. No hei onko yllätys, kun ensin lapsilta on odotettu epärealistisia supersankaritekoja? Jos aikuinenkaan ei jaksa olla tehokas, tavoitteellinen ja energinen pitkän päivän jälkeen, niin ei sitä voi mitenkään realistisesti odottaa myöskään lapselta.

Ja siinä on mun nähdäkseni se EI:n suurin haitta: jos aikuinen tottuu ajattelemaan, että kieltämisen jälkeen vastuu lapsen käytöksestä on lapsella itsellään, niin lapsen niskaan kaatuu epärealistisen raskas odotusten taakka. Jos taas aikuisen lähtökohtainen asennoituminen on se, että aikuisen vastuulla on auttaa lasta toimimaan odotusten mukaisesti, niin lapsi saa opetella uutta käytöstä ikätasoisesti ja aikuisen avulla. Silloin lapsella riittää kapasiteettia vaikkapa leikkiin, uusien asioiden tutkimiseen ja opetteluun, ja yleiseen hyvinvointiin.

Mutta entäs se toinen näkökulma? Että lapsi oppii pitämään omat rajansa silloin, kun häntä kielletään?

Jos lasta ei kiellä, niin hän ei opi itse sanomaan EI!

Haha, hahaa. Anteeksi. Mulle tuli jotenkin ihan absurdi mielikuva siitä, millaisia meidän lapset olisivat, jos tämä olisi totta, verrattuna siihen, mikä on todellisuus. Jos tämä pitäisi paikkansa, niin lempeästi ja kuuntelemalla kasvatetuista lapsista tulisi varmaan jotain Stepford-muksuja, jotka kuuliaisesti toimivat niinkuin käsketään, riippumatta heidän omista ajatuksistaan ja tarpeistaan.

Mun kokemus ei ole tämä. Mun kokemus on se, että meidän lempeästi ja kuuntelevasti kasvatetut lapsemme tietävät todellakin, milloin sanotaan EI ja milloin asiat eivät mene niinkuin he haluavat. Lisäksi lapsilta tulee vielä aikuisia useammin primitiivireaktiona se EIIII, erityisesti silloin kun sisarus vohkii jonkun lelun kädestä tai leikistä.

Mene tiedä, jos koko meidän yhteiskuntamme olisi rakennettu niin, että ihmisiä enemmän ohjataan kuin kielletään, niin ehkä lapsi ei oppisi sanomaan EI. Jos yhteiskunnassa pyrittäisiin enemmän ymmärtämään ja auttamaan kohti toisia huomioivaa käytöstä sen sijaan, että rankaistaan virheistä, niin ehkä EI olisi pienillekin tuntematon sana.

Silloin ehkä lasten primitiivireaktio, sen EII:n sijaan, olisi joku muu. Se olisi ehkä suora kehotus toiselle tehdä jotain – tätäkin meidän huushollissa huomaa. (”Pysähdy! Seis! Anna se takaisin!!”) Joka tapauksessa lapsilta tulisi edelleen vaistomainen reaktio siitä, että joku toimii heidän odotustensa vastaisesti, riippumatta siitä mikä sana siinä olisi käytössä.

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että jatkuvasti kieltoja kuuleva lapsi ei opi luottamaan itseensä ja omaan EI-fiilikseensä.

Hän oppii hakemaan itsensä ulkopuolelta informaation siitä, onko jokin asia hyväksyttävää vai ei. Hän ei opi kuuntelemaan omia tarpeitaan, jos aikuinenkaan ei niitä kuuntele. Ja silloin, kun lapsen käytöstä ohjataan pääasiassa kieltämällä, niin aikuinen todennäköisesti keskittyy vain siihen, miltä käytös päällepäin näyttää, eikä siihen, mitä tarpeita sillä käytöksellä pyritään kohtaamaan.

Miten lapsi sitten oppii sanomaan EI?

Miten hän oppii pitämään puolensa, kieltäytymään asioista jotka eivät tunnu hyvältä, luottamaan omaan sisäiseen kompassiinsa ja moraaliinsa silloinkin, kun toiset sanovat, että tämä toiminta on ihan ookoo? Miten autamme lapsiamme oppimaan, että itseään voi ja saa kunnioittaa ihan samalla tavalla kuin toisiakin, eikä mitään sellaista tarvitse tehdä mikä tuntuu pahalta, vaikka muut sanoisivat mitä?

(Ainakin itse haluan kasvattaa lapsistani nimenomaan tällaisia. Minä en voi olla aina heidän mukanaan tekemässä valintoja siitä, mikä on oikein ja turvallista ja rehellistä, joten parasta on auttaa heitä oppimaan, miten tehdä mahdollisimman hyviä päätöksiä.)

Lapsi oppii sanomaan EI silloin, kun hänen omaa EI:tään kunnioitetaan. Tilanteissa, joissa lapsi on itse vallankäytön kohteena (ja niitä tilanteita on arjessa paljon, koska lapsi on aina epätasa-arvoisessa valta-asemassa aikuisiin nähden, sekä kokonsa että kehitystasonsa puolesta), on äärimmäisen tärkeää kuunnella ja huomioida lapsen EI.

Aina sitä EI:tä ei voi aikuinen noudattaa, jos kyse on turvallisuusasioista (”eii, en halua turvavyötä!!”).

Silloinkin aikuisen pitää pystyä selittämään lapselle ikätasoisesti, että miksi aikuinen nyt ohittaa hänen EI:nsä. Jos aikuisella ei ole muuta selitystä sille ohittamiselle kuin ”koska minä sanon niin”, niin on syytä pysähtyä ja miettiä tosi tarkkaan, että onko se hyvä syy. Mulle toimiva ohjenuora on ollut se, että jos mä kehtaan sanoa sen ohittamisen syyn ääneen sekä lapselle että toiselle aikuiselle, niin se on ihan pätevä syy.

Jos taas kyseessä on tilanne, jossa minä haluan jotain (”nyt on nukkumaanmenoaika”) ja lapsi on sitä mieltä, että EIII!, niin meillä lähestytään tilannetta useimmiten kahdella eri tavalla.

Toisaalta mä ensin yritän selvittää, että mistä se EI kumpuaa, eli mitä lapsi haluaa kun mun ehdotukseni ei kelpaa. (”Sulla on lehden katsominen kesken ja sä haluaisit vielä katsoa sen loppuun?”) Sen jälkeen mietitään, että onko lapsen mahdollista tehdä se juttu loppuun, tai vielä muutaman kerran, tai esimerkiksi vaihtaa leikkiä. (”Sä haluaisit vielä leikkiä Ryhmä Hauta? No leikitäänkö, että Ryhmä Haun pennut on menossa nukkumaan?”)

Jos se EI ei liity mihinkään vaihtoehtoiseen toimintaan, niin yritän kuulostella, että onko siellä taustalla joku tunne, joka lasta hiertää. (”Sä et halua, että mä harjaan sun hampaat. Harmittiko sua, kun mä sanoin tiukasti?”) Kun se tunne saadaan sanoitettua ja hyväksyttyä, niin mietitään, että mikä auttaisi. Auttaako siihen harmitukseen jokin? Tai jos siihen ei auta mikään, niin mikä auttaisi niin että saadaan tämä homma yhteisymmärryksessä tehtyä? Haluatko tehdä itse vai autanko?

Ja kuten kaikessa vanhemmuuden opettelussa, arki on jotain sinnepäin

Ideaaliminä osaa nämä kaikki asiat puhtaasti ja välittömästi joka kerta. Oikean maailman reaaliminä onnistuu yhä useammin ja useammin, ja välillä myös epäonnistuu. Se kuuluu asiaan. 🙂

Kuten sanottua, jatkan mielellään keskustelua kommenteissa – kuulisin mielelläni, jos teillä EI on tiiviissä käytössä ja sille on joku tietoinen perustelu. Saa myös jakaa muita ajatuksia ja kommentteja – sillai kunnioittavasti ja arvostavasti, toki. <3

Armollisuus ja inspiraatio kasvatuksen keinoina

Kirjoitin alkuviikosta siitä, miten hyvä vanhemmuus alkaa armollisuudesta ja inspiraatiosta – nimenomaan omaa itseä kohtaan. Ja koska vanhemmuus on pohjimmiltaan erilaisia vuorovaikuttamisen tapoja sen oman lapsen kanssa, niin tässä tekstissä avaan ajatustani siitä, miten armollisuus ja inspiraatio rakentavat hyvää vanhemmuutta myös vanhempi-lapsi -suhteessa.

Armollisuutta itselle ja muille

Se, miten kohtelemme itseämme, heijastuu siihen, miten suhtaudumme lapsiimme. Oma tunneilmastomme heijastuu kodin ilmapiiriin. Omalla käytöksellämme näytämme lapsillemme esimerkkiä siitä, miten tässä elämässä on asiallista suhtautua itseensä, toisiin ihmisiin, tavoitteisiin, virheisiin, epäonnistumisiin ja ristiriitoihin. Noin esimerkiksi.

Sama pätee myös toisinpäin. Voimme opetella armollisuutta kohtelemalla lapsiamme tietoisen armollisesti. Voimme opetella suhtautumaan tavoitteisiin ja epäonnistumisiin rakentavasti esimerkiksi niin, että autamme lapsiamme oppimaan rakentavia suhtautumistapoja näihin asioihin.

Sellaista ei voi opettaa, mitä ei ole oppinut. Sellaista voi kuitenkin harjoitella, mitä on ainakin kertaalleen oivaltanut – ja sen voi myös kertoa lapselle.

Tässä me yhdessä opettelemme sitä, että pettymykset eivät niin kovasti kirvelisi. Yhdessä opettelemme, miten voisi asettua toisen asemaan ja miettiä tilannetta hänenkin näkökulmastaan. Yhdessä harjoittelemme olemaan itsellemme ja toisillemme armollisia, hyväksyviä, lempeitä, ennen kuin alamme toivoa tai odottaa toiselta yhtään mitään.

Mitä mun mielestäni tarkoittaa armollisuus omaa lasta kohtaan?

Lapsi on sellainen kuin hän on. Jo vastasyntynyt vauva saapuu maailmaan omanlaisenaan: hänellä on tietynlainen hermoston herkkyys, joka saa hänet reagoimaan ärsykkeisiin siten kuin reagoi. Hänellä on tietty kehitysvaihe, johon liittyvät sen kehitysvaiheen tarpeet. Hänellä on tietyt sisäänrakennetut tavat pyrkiä saamaan itselleen sitä, mitä tarvitsee – hamuaminen, tarttuminen, itkeminen ja niin edespäin.

Kun vauva kasvaa isommaksi, taaperoksi, leikki-ikäiseksi, hän edelleen toimii siitä omasta lähtökohdastaan käsin. Kasvun myötä hän oppii, että tietyillä tavoilla saa mitä tarvitsee, ja toisilla tavoilla ei saa – ja se oppimisprosessi riippuu vahvasti siitä, miten me vanhempina reagoimme lapsen käytökseen ja pyrkimyksiin.

Jos lapsi oppii, että itkemällä ei saa tarpeitaan täytetyiksi, koska hänestä huolehtivat aikuiset eivät vastaa itkuun, hän pian lakkaa itkemästä, ja etsii toisia keinoja saada tarvitsemansa. Tai hän lannistuu, ja oppii sivuuttamaan kyseisen tarpeen, koska kukaan ei koskaan ole sitä tarvetta huomioinut. Se, miten nopeasti tämä oppiminen tapahtuu, riippuu taas lapsen ominaislaadusta: hermoston herkkyydestä, temperamentista ja niin edespäin.

Armollisuus vanhempana tarkoittaa minulle sitä, että me näemme, ymmärrämme ja hyväksymme, että lapsellamme on kaikenlaisia tarpeita.

Se tarkoittaa, että pyrimme parhaamme mukaan näkemään, mitä tarvetta lapsi käytöksellään yrittää kohdata.

Se tarkoittaa myös sitä, että hyväksymme lapsemme tarpeiden olemassaolon ja tärkeyden aina.

Silloinkin, kun emme tiedä, miten niihin vastaisimme – tai että mikä tarve siellä viestin takana oikeastaan onkaan. Silloinkin, kun olemme itse väsyneitä ja ärsyyntyneitä siihen, että lapsi taas tarvitsee jotain. Silloinkin, kun lapsi yrittää viestiä siitä tarpeestaan meidän mielestämme epämiellyttävällä, epäkohteliaalla, loukkaavalla tai muuten väärällä tavalla.

Armollisuuden voi kiteyttää näihin sanoihin:

Ahaa, lapsi käyttäytyy noin. Mitäköhän hän tarvitsee?

Kaikki, mitä me ihmiset teemme, on pyrkimystä täyttää joku tarve. Käytöksemme voi olla ristiriidassa toisten tarpeiden kanssa – ja silti, silloinkin, siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea. Voi olla, että emme edes itse tiedä, mitä tarvetta yritämme täyttää – ja silloinkin siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea.

Armollisuus vanhemmuudessa on myös sen ymmärtämistä ja muistamista, että lapsi vasta harjoittelee.

Kehitysvaiheesta riippuen hänellä joko on tai ei ole ymmärrystä siitä, että toisillakin ihmisillä on tunteita ja tarpeita. Tietyn ikäinen lapsi ei edes pysty asettumaan toisen näkökulmaan, ellei häntä siinä tietoisesti ja lempeästi auteta ja ohjata. Ei usein silloinkaan.

Jos kerran meillä aikuisillakin on vaikeuksia nähdä asiat toisen ihmisen (eli oman lapsemme) näkökulmasta, vaikka olemme harjoitelleet vuosikausia, niin on ihan absurdia olettaa, että lapsi pystyisi esimerkiksi yhden tai kahden harjoituskerran jälkeen aina muistamaan, että ai niin, toiselta ei saa ottaa kädestä, ketään ei saa lyödä, ja kiiretilanteessa irvistely ei teekään aikuiselle hyvää mieltä.

Tässä taas palataan siihen, että armollisuus itseä kohtaan auttaa armollisuudessa lasta kohtaan. Kun muistan, että minäkään en ole valmis, täydellinen tai kaikkea osaava, niin se on helpompi muistaa ja hyväksyä myös lapsen kohdalla.

Kun huomaan ja muistan, että oppiminen vaatii oivallusten lisäksi myös harjoittelua, niin osaan suhtautua lempeämmin ja hyväksyvämmin sekä omiin että lapsen epäonnistumisiin ja harjoitustilanteisiin.

Kun osaan pyytää lapselta anteeksi, niin minun on helpompi muistaa, miten vaikealta se voi joskus tuntua lapsestakin.

Minä olen sellainen kuin olen, ja saan olla tällainen. Lapseni on sellainen kuin on, ja saa olla. Minä tarvitsen sitä mitä tarvitsen, ja saan tarvita. Lapseni tarvitsee sitä mitä tarvitsee, ja saa tarvita. Me olemme molemmat riittävän hyviä tällaisina, keskeneräisinä ja asioita opettelevina.

Inspiraatio toimii opettelun moottorina

Kaikki, mitä teemme, pyrkii täyttämään jotain tarvetta, kuten jo sanottua. Mun mielestäni yksi vanhemman tärkeimmistä tehtävistä on auttaa lastaan oppimaan rakentavia ja kunnioittavia tapoja saada tarpeensa kohdatuiksi niin, että myös toisten tarpeet voivat tulla kohdatuiksi.

Toisin sanoen auttaa lapsiaan kasvamaan sellaisiksi ihmisiksi, joille on luontevaa kunnioittaa sekä omia tarpeita että toisten ihmisten tarpeita, etsiä kaikkia huomioivia toimintatapoja, ja olla valmis muuttamaan omaa toimintaansa, jos käykin ilmi, että se loukkaa toisten tarpeita.

Niin miten sellaisia lapsia sitten kasvatetaan?

Oikeastaan kaikki rakennuspalikat ovat jo tulleet tämän tekstisarjan aikana näkyviin.

Vanhemman armollisuus lapsen tarpeita kohtaan auttaa lasta oppimaan, että omat tarpeet ovat tärkeitä ja kohtaamisen arvoisia. Se auttaa lasta tunnistamaan omia tarpeitaan, sanoittamaan niitä ja pyytämään apua silloin, kun omat keinot eivät riitä. Se myös antaa lapselle esimerkkiä siitä, että kun oma ja toisen käytös ovat ristiriidassa, niin silloinkin toisen tarpeita kunnioitetaan, vaikka keinoja ja käytöstä tarvitsisikin muuttaa.

Vanhemman armollisuus omia tarpeitaan kohtaan puolestaan antaa lapselle luontevan ympäristön opetella, että toisillakin ihmisillä on tarpeita – ja että nekin ovat kunnioittamisen ja kohtaamisen arvoisia. Vanhempi on lapselle ensimmäinen ihminen, josta huomaa, että toisia ei saa kohdella miten tahansa.

Vanhemman oma inspiraatio puolestaan antaa lapselle mallia siitä, että omia tarpeita voi pyrkiä kohtaamaan erilaisilla keinoilla. Vanhempi toimii esimerkkinä siitä, että voi opetella uusia tekemisen tapoja, tehdä virheitä ja korjata niitä. Aikuisen esimerkki näyttää lapselle, että on tärkeää ja arvokasta pyrkiä omiin tavoitteisiinsa, olivat ne sitten lyhyen tai pitkän tähtäimen tavoitteita.

Kun lapsen (ja aikuisenkin) tarpeet ovat täynnä, niin hän on luonnostaan utelias, hyväntahtoinen, yhteistyöhaluinen ja uuteen pyrkivä. Jos hän ei ole näitä asioita, hänen tarpeensa eivät ole siinä tilanteessa täynnä. Siksi lapsen inspiraationkin tukeminen kumpuaa ensin armollisuudesta.

No entäs konkreettisesti? Entä jos haluan saada lapseni käyttäytymään tietyllä tavalla?

Arjessa tämä kaikki armollisuudesta ja inspiraatiosta puhuminen voi tuntua haaveksimiselta. Joo joo kivoja tavoitteita, mutta minä haluan, että lapseni pukee reippaasti tai syö tai nukkuu tai lopettaa jatkuvan puremisen.

Perinteisesti kasvatus on ajateltu juurikin tästä näkökulmasta. Miten saan lapseni tekemään asian X niinkuin minä haluan? Lempeämpien kasvatussuuntien lisäkaneetti tähän kuuluu: …sellaisella tavalla, että kunnioitan myös lapseni tarpeita?

Ja silloinkin, arjessa, siinä ruohonjuuritasolla leivänmurujen ja duplojen ja hammaspesujen ja niistämisen keskellä, mun vastaus tähän kysymykseen on ensin armollisuus itseä kohtaan.

Nyt on näin, että minä haluan lapsen käyttäytyvän tietyllä tavalla. Mitä omaa tarvettani minä sillä yritän kohdata? Tarvitsenko oikeasti sitä, että päästään ovesta ulos tasaan mennessä, vai tarvitsenko jotain muuta?

Nyt on näin, että minun on vaikea olla kärsivällinen lasta kohtaan. Nyt on näin, että minua harmittaa kun tämä meni taas tähän. Saa olla, saa harmittaa, saan tarvita sitä mitä tarvitsen vaikken ihan edes tietäisikään, mitä se on.

Tämän kaiken voi myös sanoa ääneen ja kertoa lapselle. Se auttaa lasta näkemään asiaa vanhemman näkökulmasta ja kasvattaa hänen empatiakykyään.

Seuraava askel on inspiraatio.

Miten haluaisin, että tämä tilanne menisi? Mikä minulle on oikeasti tässä tärkeää? Jos pitää valita ehtimisen ja hyvän fiiliksen väliltä, niin kumman valitsisin? Tarvitseeko valita, vai keksinkö jonkun tavan tuoda sekä ehtimistä että hyvää fiilistä tähän tilanteeseen?

Tämänkin keskustelun voi käydä ääneen. Lapsi saattaa keksiä jonkun hyvän ratkaisun, tai sitten jo se, että kuulen omat ajatukseni, auttaa selkeyttämään niitä. Vähintään annan lapselle taas esimerkkiä siitä, että millaisten pohdintojen kautta uusia toimintatapoja voi etsiä.

Sitten löydetään armollisuutta lasta kohtaan.

Jostain syystä tämä asia on nyt lapselle tosi vaikeaa. Saa olla. Jokin tässä on sellaista, että lapsi ei itse vielä osaa kohdata omia tarpeitaan sellaisella tavalla, että mun tarpeet tulisivat kohdatuiksi. Lapsi tarvitsee nyt minulta jotain, koska tuo homma ei onnistu itse.

Tässä kohtaa viimeistään kannattaa kysyä lapselta: mitä sinä tarvitset? Tai yrittää asettautua lapsen asemaan: hänellä jäi leikki kesken kun ruvettiin pukemaan, ehkä hänellä on leikillisyyden ja hassuttelun tarve?

Sitten vasta viimeiseksi pääsemme siihen, että miten autan lasta keksimään rakentavia tapoja, joilla voisimme yhdessä vastata meidän molempien tarpeisiin. Toisin sanoen lapsen käytöstä ohjaavaan inspiraatioon.

Sinä tarvitset nyt tätä, ja minä tarvitsen tuota. Keksitkö jonkun hyvän tavan, millä nämä saisi sovitettua yhteen? Entä jos leikitään kissaperhettä, jotka pukevat päälle lähteäkseen ulos? Auttaako, jos lasken kymmenestä yhteen lähtölaskennan, niin katsotaan, että ehditkö sillä aikaa?

Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän tätä keskustelua käy vanhempi ääneen itsekseen. Sekin on tärkeä osa vanhemmuuden vuorovaikutusta, koska vanhemman eri strategioihin vastaamalla ja reagoimalla lapsi kertoo, mikä toimi ja mikä ei. Silloinkin lapsi oppii lähikehityksen vyöhykkeellä (eli vanhemman avustuksella) huomaamaan, mitkä keinot toimivat minkäkinlaisen tunteen tasaannuttamiseen.

Tällaisen lähestymistavan oppiminen (ensin omat tarpeet, sitten omat tavoitteet, sitten toisen tarpeet, sitten yhteiset tavoitteet) vaatii itsessäänkin oivalluksen lisäksi harjoitusta. Eli siis kokeiluja, epäonnistumisia, lisää oivalluksia, lisää harjoitusta. Jotta jaksaa harjoitella, tarvitaan armollisuutta itseä kohtaan – jo se, että opettelen uutta, on merkki hyvästä ja omistautuneesta vanhemmuudesta.

Lisäksi tarvitaan selkeä tavoite siitä, että jonain päivänä haluan osata suhtautua tilanteisiin tuolla tavalla. Eli siis inspiraatiota. Inspiraatio antaa myös vinkkiä siitä, mitä konkreettisia keinoja missäkin tilanteessa voisi käyttää. Toimintatavat vaihtelevat lapsen iän ja kehitystason mukaan, mutta armollisuuden ja inspiraation yhdistelmä toimii vauvasta teiniin.

Muun muassa näistä syistä riittävän hyvä vanhemmuus löytyy – minun mielestäni – armollisuuden ja inspiraation risteyksestä. Sen opettelua haluan myös auttaa työni kautta. (Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy esimerkiksi Hyvän vanhemmuuden minikurssilta, jonka saat lahjaksi kun tilaat Lupa olla minä -sähköpostikirjeen.)

Kunnioitus, solidaarisuus ja #ihanaäiti

Ihana Äiti -kampanjan ytimessä ovat sellaiset asiat kuin solidaarisuus, kunnioitus ja armollisuus. Voimme olla itsellemme armollisia, jos emme yletä aina Ideaaliminän huippusuorituksiin. Voimme olla myös kanssaäideillemme solidaarisia ja kunnioittavia, vaikka he tekisivät asiat eri tavalla kuin me itse.

Teoriassa kuulostaa ihanalta ja kannatettavalta. Käytännössä se kunnioitus on joskus ihan käsittämättömän vaikeaa. Erityisesti silloin, jos toinen ihminen näyttää vahingoittavan itseään tai toisiaan – erityisesti lapsiaan, äitiydestä puhuttaessa – tuntuu ihan mahdottomalta kunnioittaa ja olla solidaarinen. Miten tuo ihminen voi toimia noin?!

Tottakai meitä kiinnostaa esimerkiksi se, että lapsia kohdellaan hyvin, arvostavasti, lempeästi ja suojellen. Tietyssä mielessä meidän vastuumme yhteisönä on pitää huolta siitä, että heikoimpia suojellaan ja heistä pidetään huolta.

Vanhempien välinen solidaarisuus ei saa tarkoittaa sitä, että asioista vaietaan, jottei kukaan joutuisi kyseenalaistamaan omaa toimintaansa ja kohtaamaan omaa epätäydellisyyttään.

Päinvastoin.

Solidaarisuus ja kunnioitus kulkevat juuri siksi käsi kädessä, että voisimme yhteisesti suojella kaikkein heikoimpia, esimerkiksi nyt lapsia.

Solidaarisuus ja kunnioitus rakentavat yhteisöllisyyttä

Mieti omalle kohdallesi tilanne:

Olet lapsesi kanssa vaikkapa kaupassa, ja toimit niinkuin sinun on lapsesi kanssa tapana toimia. Lapsi on vaunuissa, liinassa, ostoskärryissä tai kulkee vierelläsi. Yhtäkkiä täysin tuntematon ihminen tulee kertomaan sinulle, että hänen mielestään toimintasi vaarantaa lapsesi hyvinvoinnin.

Miten sinä reagoisit? Millainen viesti sinun olisi helpointa ottaa vastaan? Tai millaisesta viestistä raivoistuisit ja toivottaisit tämän hyvää tarkoittavan tuntemattoman paikkaan, jossa aurinko ei paista?

Kunnioittava, solidaarinen viesti olettaa, että sinä aikuisena haluaa lapsellesi hyvää ja teet parhaasi.

Kunnioittava, solidaarinen viesti huomioi sekä aikuisen että lapsen tarpeet tilanteessa.

Kunnioittava ja solidaarinen viesti voi olla esimerkiksi tällainen:

Hei anteeksi, huomasin että [aikuisen toiminta]. Minua huolestutti, että [seuraus lapselle], koska minusta näytti, että [lapsen käytös].

Anteeksi, huomasin että sun lapsi on tuolla liinassa, ja mua huolestutti, että hänen niskansa ei saa tarpeeksi tukea, kun hänen päänsä heiluu tuolla tavalla.

(Jos olisin kuullut tämän aikanaan bussipysäkillä random mummelilta vuosikasta selässä kantaessani, niin olisin reagoinut ehkä vähän myönteisemmin. Se, mitä kuulin, oli ”ai herranjumala miten se tuolla retkottaa” samalla kun mummeli alkoi härkkiä liinassa nukkuvan lapseni päätä lupaa kysymättä. Verenpaine nousee pelkästä muistikuvasta.)

Kunnioittavaan ja solidaariseen viestiin liittyy myös se, että viestin lähettäjä on valmis myös vastaanottamaan sen toisen ihmisen reaktion. Ohikulkiessa huudettu, ns. drive-by-kritiikki, ei ole kunnioittavaa eikä solidaarista.

Tietysti jos näen tilanteen, jossa lapsi on väkivallan (joko henkisen tai fyysisen) kohteena, niin viesti voi olla painokkaampikin.

Hei, älä tee noin. Huomaatko, sun lapsesi pelkää/lapseesi sattuu.

Silloinkin mä kunnioitan sitä toista aikuista sen verran, että selitän hänelle, miksi hänen käytöksensä ei ole mun mielestäni hyväksyttävää. Sanon hänelle suoraan sen sijaan, että soittaisin rekisterinumeron perusteella lastensuojeluun tai tekisin jotain muuta vastaavaa.

Ja samalla, sillä kunnioittavalla puuttumisella, osoitan siinä tilanteessa olevalle lapselle, että häntä ei saa kohdella väkivaltaisesti.

Aika harva meistä toivottavasti joutuu kohtaamaan tällaista tilannetta, mutta valitettavasti niitäkin tilanteita tulee. Itse olen vielä aika varovainen puuttumaan, mutta yritän opetella sitä koko ajan.

Kunnioitus ja solidaarisuus tarkoittavat myös sitä, että osaa erottaa isot asiat ja pienet asiat.

Isot ja pienet asiat, värikoodeilla

Isoja asioita ovat henkinen ja fyysinen väkivalta, laiminlyöminen sekä lapsen terveyteen ja turvallisuuteen liittyvät teot ja tekemättä jättämiset. Harkitsemisen liikennevalojen näkökulmasta punaiset jutut.

Jos punaisissa asioissa menee jotain pieleen, niin silloin ei selvitä pelkällä anteeksipyynnöllä, vaan edessä voi olla sairaalakeikka, psyykkiset tai fyysiset vammat tai kuolema. Niissä meidän kaikkien pitää huolehtia paitsi omista myös toistemme lapsista. Näissä asioissa myös laki on usein selkeä: esimerkkeinä mainitsen tieliikennelain pykälät turvaistuinten käytöstä, fyysinen koskemattomuus rikoslain puitteissa, tai lapsen oikeuksien sopimuksen.

Keltaiset asiat ovat niitä, joista selviää anteeksipyynnöllä, mutta jotka toistuessaan rapauttavat luottamusta ja kunnioitusta, tai voivat jopa eskaloitua punaiselle puolelle laiminlyömiseksi tai kaltoinkohteluksi.

Valehteleminen. Epäkunnioittava käytös lasta kohtaan. Huutaminen. Manipulointi. Tunnekuohussa olevan lapsen yksin jättäminen. Näissä kohdissa puuttuminen on kaikkein vaikeinta, koska yksittäisistä tilanteista on vaikea sanoa, onko käytös toistuvaa.

Erityisesti tällaisissa tilanteissa se kunnioittava, solidaarinen viesti on ensiarvoisen tärkeä: Minun ymmärtääkseni tuon tapainen [aikuisen käytös] voi aiheuttaa lapsessa [seuraus lapselle] – olitko tästä tietoinen? Huomasitko, että teit [aikuisen käytös]? Tai: Kun itse välillä [aikuisen käytös], niin huomaan sen siitä, että [oma reaktio, lapsen käytös], ja yritän paikata sen niin, että [oma käytös].

Ja sitten on niitä pieniä asioita, vihreitä tilanteita, joissa lapsen tarpeet voi kohdata monella eri tavalla.

Saa olla ideaaleja, tavoitteita ja toiveita. Voi olla iloinen siitä, että onnistuu tavoitteessaan tai pettynyt, jos ei onnistu. Ja jos se menee eri tavalla, niin pääasia on, että lapsen tarpeet on täytetty.

Imetys tai pulloruokinta? Imetyksen hyödyistä on valtavasti näyttöä, ja samaan aikaan korvikkeet ovat olemassa juuri siksi, että vauvan eloonjääminen ei riippuisi pelkästä imetyksestä.

Perhepeti vai oma sänky? Niin kauan kuin lapsella on turvallinen paikka nukkua ja hän saa aikuisen läsnäoloa ja läheisyyttä aina sitä tarvitessaan, niin pääasia, että kaikki saavat nukuttua.

Liina, vaunut, kantoreppu? Kunhan turvallisuudesta ja ergonomiasta on huolehdittu, niin lapsi kulkee parhaiten siinä missä hän viihtyy ja mikä sopii häntä kuljettavalle aikuiselle.

Päivähoito vai kotihoito? Kunhan lapsi saa riittävästi läheisyyttä ja huomiota päivän ja yön aikana, ja kunhan hänen tarpeisiinsa vastataan ripeästi ja lempeästi, niin paras ratkaisu on se, joka sopii kyseiselle perheelle.

Jos olen huolissani siitä, että lapsen terveys tai turvallisuus vaarantuu tämäntyyppisten valintojen myötä, niin silloin on tietysti hyvä puuttua tilanteeseen. (Sen bussipysäkkimummelin mielestä varmaan mun liinalapseni näytti olevan todella vaaravyöhykkeellä, ja sinänsä olen kiitollinen siitä, että hän huolehti lapseni turvallisuudesta.)

Silloinkin kunnioitus ja solidaarisuus ovat ensiarvoisen tärkeitä.

Tai ei. Erityisesti silloin kunnioitus ja solidaarisuus ovat ensiarvoisen tärkeitä. Jos en kerro omaa huolenaihettani kunnioittavasti, toinen ei välttämättä kuule sitä, mitä yritän hänelle sanoa. Hän saattaa kuulla vain, että kritisoin hänen tapaansa olla äiti ja tehdä sellaisia valintoja, jotka eivät kenellekään muulle kuulu.

Tämä pätee tietysti nettikeskusteluissa vielä enemmän kuin kasvokkain. Kasvotusten meidän on edes vähän helpompi nähdä, että toinen ihminen on itse asiassa ihan oikea ihminen, ei yksiulotteinen lapsensa laiminlyöjä. (Näin kärjistäen.)

Netissä näemme toisesta vain ohuen suikaleen, ja siitä suikaleesta on helppo tehdä tulkintoja, jotka menevät pahimmillaan todella kaukaa todellisuuden ohi.

Puuttua saa, jos huolestuttaa. Sekin on solidaarisuutta ja lasten tarpeiden kunnioitusta. Kaikkein tehokkainta ja hyödyllisintä se puuttuminen on silloin, kun sen tekee myös aikuista kunnioittaen, koska silloin se viesti menee kaikkein todennäköisimmin perille niin kuin me sen tarkoitimme.

Miten sinun vanhemmuuteesi on puututtu, joko kunnioittavasti tai vähemmän? Miten olisit toivonut, että epäkunnioittava puuttuminen olisi tehty kunnioittavammin ja solidaarisemmin? Kerro kommenteissa! Samoin saa (kunnioittavasti ja solidaarisesti) avata omia näkökulmia, ajatuksia, odotuksia ja tunteita, joita tämä teksti herätti noin muuten.

Avun pyytämisen sietämätön vaikeus (Kohti tervettä itsekkyyttä 4/5)

Neljäs Kohti tervettä itsekkyyttä -video käsittelee avun pyytämistä. Miksi se on niin vaikeaa, ja mikä siihen voisi auttaa?

Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssien lisätiedot täältä. Tai jos olet jo varma siitä, että haluat mukaan, niin verkkokurssin ilmoittautumiseen pääset tästä ja Ipanaisella pidettävälle Helsingin iltakurssille voit ilmoittautua tästä. Kysymyksiä ja ajatuksia voi mielellään jättää kommentteihin! 🙂

Terve itsekkyys vs. trolliarmeija: Toisilla on hei oikeitakin ongelmia

* * Tämän kevään Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssien (verkossa ja Helsingissä) ilmoittautuminen on juuri nyt käynnissä! * *

Silloin kun mulla on oma tankki täynnä, niin jaksan olla läsnä muillekin. Kun mulla on mistä ammentaa, niin ammennan mielelläni. Ja silti, vaikka tämän tietää, niin miten ihmeessä se itsestä huolehtiminen ja terve itsekkyys on niin kamalan vaikeaa?

Ainakin mulla itselläni osaamisen tiellä seisoo usein aika äänekäs sisäinen trolliarmeija. Tiedätte ne tyypit, jotka ilmaantuu paikalle aina jonkun tietyn aiheen noustessa pintaan. Ne huutelee epäargumentteja, nimittelee, yrittää vaihtaa aihetta ja ylipäänsä käyttäytyy törkeästi kunnes siitä aiheesta oikeasti kiinnostuneet keskustelijat väsyy trollien sikailuun ja lopettaa keskustelun. Sitten ne vetäytyy taas luoliinsa toisiaan selkään taputellen, että kyllä me näytettiin niille, ollaan me vaan niin oikeassa.

Niin mulla on sellaisia ihan omasta takaa, ja ne tulee esille aina kun mä yritän opetella pitämään edes vähän parempaa huolta itsestäni, huolehtimaan omista tarpeistani ja selkeyttämään omia rajojani. (Oikeasti ne on tavaksi tulleita ajattelun tapoja eikä sen kummempaa, mutta niihin on helpompi suhtautua, kun leikkii, että ne epämiellyttävät ajatukset ovatkin tyyppejä, joihin voi suhtautua eri tavoin. Emme siis puhu dissosiaatiosta tai sivupersoonista. 🙂 )

Jos sinullakin on näitä trolleja, niin toivottavasti tästä trollioppaasta on apua. 🙂

Toisilla On Hei Oikeitakin Ongelmia -trolli

Ei oo hei muillakaan mahdollisuutta pitää itsestään huolta, niin millä oikeudella sä kuvittelet voivasi tehdä niin!

Voisit hei välillä ajatella muitakin, ei koko maailma pyöri vaan sun napasi ympärillä.

Tämä on mulle tosi paha, ollut aina. Teininä tämä kulki mulla nimellä ”Joillain ihmisillä on hei Oikeitakin Ongelmia”, mikä oikeastaan kertoo kaiken. Että koska jollakulla toisella on aina asiat huonommin kuin mulla, niin mä en saisi tehdä mitään sen eteen, että mun olisi hyvä olla.

Terveen itsekkyyden suhteen tämä trolli lähtee usein sille linjalle, että kun kerran on niitäkin äitejä, joilla on enemmän lapsia, vaativampi perhetilanne, huonommat tukiverkot ja muutenkin jaksaminen koetuksella, niin sietäisin hävetä, että mulla on välillä mahdollisuus ottaa päikkärit. Että mun kuuluisi jaksaa ja sietää ja purra hammasta ja pinnistellä.

Välillä tätä näkee arjessakin, varsinkin nettikeskusteluissa, muodossa ”ei minullakaan ollut aikanaan yhtään mitään tukiverkkoja ja silti selvittiin” tai ”kyllä kuulkaa ne sota-ajan muoritkin jaksoivat, ei silloin hyysätty ketään missään, kiittämättömät uusavuttomat nykyäidit kun ette edes ymmärrä olla kiitollisia”.

Ikäänkuin siinä kärsimyksessä olisi jotain autuaaksitekevää. Ikäänkuin se, että mä voin hyvin, olisi toisilta pois.

Ikään kuin se, että minä olen väsynyt ja nälkäinen ja yksinäinen, auttaisi sitä toista väsynyttä ja nälkäistä ja yksinäistä äitiä jaksamaan yhtään sen paremmin.

Päinvastoin: jos mulla on energiaa, niin mä pystyn ajattelemaan muitakin. Jos mulla on mistä ammentaa, niin mä voin tarjota apuani toisille.

Tämän ”toisilla on oikeitakin ongelmia” -trollin toinen laulu on se, että jos nyt kuitenkin pidät itsestäsi huolta, niin älä ainakaan puhu siitä kenellekään. Kun katsos joku saattaa siitä syyllistyä. Tai siis kun ei ole kaikilla mahdollisuuksia pyytää apua, tai ottaa omaa aikaa, tai harrastaa liikuntaa, niin älä hyvä nainen nyt ainakaan enää sitä omaa onnistumistasi hiero toisten naamaan, koska siitä tulee niille ihmisille paha mieli.

Mikä on ihan nurinkurista. Hitostako minä tiedän, että mistä tulee kenellekin paha mieli? Jos joku mun elämästäni pahoittaa mielensä, niin sitten on heidän omalla vastuullaan se. Ja sen mielen pahoittamisen sijaan saattaisi olla, että se oma esimerkki ja kertomus voisi vaikka inspiroida jotakuta? Tai avata keskustelua siitä, että miten te oikein onnistutte, kun mä haluaisin myös mutta meillä ei ole onnistunut.

Mitä tämä trolli yrittää saada aikaan?

Mä uskon, että jokaisella trollilla on joku oikeasti tärkeä asia, jota se yrittää saada aikaiseksi. Tämän ”Toisilla On Oikeitakin Ongelmia” -trollin arvo on suhteellisuudentaju.

Silloin kun tämä tyyppi oppii kertomaan viestinsä rakentavasti, niin se auttaa mua näkemään asioita myös oman napani ulkopuolelta. Terveen itsekkyyden peruspilareita on se, että omien tarpeiden lisäksi myös muiden tarpeilla on merkitystä.

Trolliversion ongelma on se, että se heilahtaa täysin toiseen ääripäähän, jolloin mun näkökulmallani, tarpeillani ja hyvinvoinnillani ei ole enää yhtään merkitystä. Kaikki mahdollinen omaan itseen keskittyminen leimautuu silloin elitismiksi, röyhkeydeksi ja itsekeskeisyydeksi.

Vaikka kyseessä olisivat niinkin keskeiset tarpeet kuin uni, ruoka, läheisyys tai nähdyksi tuleminen, ne nähdään luksusongelmina: ”Voi hellallettas, että ihan väsyttää niinkö, no mieti niitä jotka joutuvat valvomaan koliikkivauvan kanssa koko yön yksin eivätkä koskaan saa ketään hetkeksikään avuksi ja ovat psykoosin partaalla VÄSYTTÄÄKÖ VIELÄ HÄH?!” Ja totta kai niitäkin ihmisiä on. Se on ihan sydäntäraastavaa.

Relevantti kysymys mun mielestä tämän trollin kohdalla onkin, että ”auttaako tämä mun tarpeen ohittaminen sitä Ihmistä, Jolla On Oikeita Ongelmia, kohtaamaan sen oman tarpeensa tai ratkaisemaan sen ongelmansa?”.

Joskus voi olla niin. Jos mua väsyttää vähän, ja naapurin äidillä on viisiviikkoinen koliikkihuutopaketti ja kaksi isompaa, niin totta ihmeessä mä voin pistää sen oman väsymykseni hetkeksi sivuun ja ottaa ne isommat meille leikkimään. Ihan hyvä kohta ajatella välillä muitakin kuin omaa itseään.

Eri asia on, jos se Oikeiden Ongelmien Ihminen on vaikka pakolaisleirillä oleva äiti, tai vanhemman sukulaisen kuvailema ”silloinkin kuule selvittiin vaikka ei ollut mitään tällaisia nykyajan humputuksia” -taruhahmo. Heidän jaksamiselleen sillä mun oman väsymyksen ohittamisella ei ole piirun vertaa merkitystä suuntaan tai toiseen.

Silloin en konkreettisesti voi auttaa heitä olemalla lepäämättä tässä ja nyt. Sen sijaan mä voin ehkä konkreettisesti auttaa omia lapsiani, tai vaikka puistotuttua äitiä viikon päästä, kun mä huolehdin siitä, että mä jaksan ja pystyn ja kykenen.

Huomenna vuorossa ”Vähänkö Oot Nolo Kun Koko Ajan Tarviit Jotain”. 🙂 Ja jos haluat opetella tervettä itsekkyyttä ihan toden teolla, niin Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssien ilmoittautuminen on käynnissä. Verkkokurssi alkaa ensi viikolla, Helsingin kurssi 25.3. keskiviikkoiltana.

Tämä toimi tällä kertaa 12: Harkitsemisen liikennevalot

Viime viikolla kävi parikin kertaa niin, että huomasin esikoisen jääneen jumiin johonkin (periaatteessa) yksinkertaiseen tehtävään. Sukkahousujen laittoon, tai mandariinin kuorimiseen, tai johonkin. Kun kysyin, että miksi mitään ei tapahdu, vastauksena oli, että en osannut, joten en tehnyt mitään.

Hmmmm.

Keskusteltiin aiheesta sen sukkahousuepisodin jälkeen. Tuli puhetta, että joissain jutuissa onkin hyvä pysähtyä ja miettiä tarkkaan, että meniköhän se nyt näin. Jos menee pieleen, niin jotakuta saattaa sattua tai jotain saattaa hajota. Esimerkkinä tuli mieleen vaikkapa autolla ajaminen, terävällä veitsellä leikkaaminen, ja uunin kanssa toimiminen. Puhuttiin myös, että näistä mikään ei ole sellainen lasten puuha.

Toisaalta on myös sellaisia juttuja, joissa ei haittaa mitään, jos kokeilee ja menee pieleen. Vaikka nyt se sukkahousujen laittaminen: jos ne sattuvat menemään väärinpäin jalkaan, niin oho hups, sen saa hyvin vielä korjattua. Sellaisissa hommissa ei ole vaarallista tehdä virheitä.

Ja koska lapsi oli juuri äsken leikkinyt piippurasseilla – punaisella, keltaisella ja vihreällä – niin keksittiin, että hei, se onkin vähän niinkuin liikennevalot.

Punaiset puuhat on sellaisia, joissa pysähdytään ja harkitaan, ennen kuin tehdään mitään. Niissä on hyvä keskittyä tarkkaan, ja usein ne on juurikin aikuisten puuhia. Tosin esimerkiksi autotien ylittäminen on myös lapsille punaista puuhaa.

Keltaiset puuhat ovat sellaisia, joissa on hyvä huomioida toiset ihmiset ja ympäristö, mutta joissa virheistä selviää useimmiten anteeksipyynnöllä.

Tästä tuli hyvä esimerkki siinä keskustelun lomassa: lapsi taitteli piippurassista renkaan, ja kun hän laittoi sen mun päähäni, niin piippurassin terävä pää tuikkasi minua. Au! Sitten keskusteltiin, että toiset on hyvä ottaa huomioon, mutta välillä jotakuta vähän sattuu, jotain hajoaa, tai joku pahoittaa mielensä. Se tuntuu kurjalta, mutta niistä usein selvitään korjaamalla ja anteeksi pyytämällä.

Ja sitten on vihreät puuhat. Sellaiset, joissa saa tehdä ihan niin paljon virheitä kuin huvittaa, eikä tarvitse pyytää keneltäkään anteeksi tai harmitella. Leikki on vihreää puuhaa, samoin omien vaatteiden valitseminen ja pukeminen. Piirtäminen ja maalaaminen, ylipäänsä kaikki luovuutta vaativat hommat tai opettelutilanteet.

Nämä värit on tulleet meidän kielenkäyttöön samantien: ”Nyt on hei ihan vihreää puuhaa, kokeile vaan että miten se toimisi.” Tai: ”Ollaan sillai keltaisella meiningillä jooko, ettei ketään satu.” Tai: ”Kohta avaan uunin, keittiössä on nyt sellainen punainen hetki että pysykää kiitos olohuoneessa.”

Mitä mä siis tein?

Useimmiten, kun lasten kanssa käytetään liikennevaloja ”kasvatusvälineenä”, niin kyseessä on aikuisen arvio lapsen käytöksestä: nyt meni hyvin, nyt ei mennyt hyvin. Ikään kuin virheitä ei saisi tulla, ikinä, eikä niille olisi koskaan hyväksyttävää selitystä.

Mä haluaisin kovasti auttaa lapsiani oppimaan, että virheitä saa tehdä. Viime viikolla hypättiin hoitomatkalla väärään bussiin ja mentiin väärästä risteyksestä. Kun pyysin anteeksi, niin esikoinen kommentoi, että ”ei se mitään äiti, kaikki tekee joskus virheitä, aikuisetkin”.

Mulle vanhana perfektionistina on aika vaikea niellä sitä, että en itse osaa kaikkea aina heti täydellisesti. Aivot tietävät, että virheet kuuluvat opetteluun, mutta se on edelleen aika vaikeaa hyväksyä käytännössä.

Ja toisaalta mä haluan myös auttaa lapsia oppimaan sen, että joissain tilanteissa oikeasti virsta väärää on parempi kuin vaaksa vaaraa. Että on tilanteita, joissa harkitaan, ja tilanteita, joissa ei tarvitse ihan niin kovasti jännittää. Enkä mä voi, tai haluakaan, olla aina siinä lapsen vieressä näyttämässä liikennevaloa, että nyt meni oikein, nyt meni pieleen. Mä paljon mielummin autan lasta opettelemaan, että millä perusteella jossain tilanteissa harkitaan.

Mä toivon, että tällainen liikennevaloajattelu auttaisi lasta itseään tekemään fiksuja valintoja tilanteen mukaan.

Varsinkin esikoisessa on paljon perfektionistisia piirteitä, mikä ei kahden perfektionistin lapselta ole ihan kauhean yllättävää. Se helpottaa arkea esimerkiksi parkkipaikan läpi kulkiessa tai suojatiellä – kun lapsi tietää, että kuljetaan aikuisen vierellä, niin hän ei siitä lähde yhtään mihinkään. Ja toisaalta se aiheuttaa juurikin alussa kuvatun kaltaista jumittamista: jos en tiedä, mitä teen, niin en sitten tee mitään, ei ainakaan mene pieleen.

Ja kun samalla kasvattaa sitten pienempää, joka on luonteeltaan enemmänkin kokeillaan ensin ja harkitaan sitten -tyyppi, niin mä en halua myöskään ottaa mantrakseni mitään ”kokeilet vaan, ei se oo vaarallista” -hokemaa, koska välillä se kokeilu on vaarallista. Tai ainakin se on harmillista, jos lapsi esimerkiksi kokeilee kirjaston kirjan kanssa, että mitä tapahtuu jos kansia kääntää vastakkaisiin suuntiin. Tai kiipeää kiikkerälle lastenhuoneen pöydälle kurottamaan (aika täynnä olevalta) ylähyllyltä jotain kiinnostavan näköistä. Saatte ehkä kiinni, miksi olisi kauhean ihanaa, ettei toiselle tarvitsisi sanoa ”olisi hyvä miettiä, ennenkuin tekee” ja toiselle ”ei aina tarvitse miettiä, ennenkuin tekee”.

Toivon, että tämä pysähdy – huomioi – kokeile -liikennevaloajatus auttaisi molempia muksuja hahmottamaan selkeämmin, milloin tarvitaan harkintaa ja milloin kokeilunhalua. Ja ehkä siinä sivussa itsekin oppisi ajattelemaan, että kaikki tekevät joskus virheitä, minäkin. Tai ainakin hyväksymään sen vähän luontevammin.

Jos kokeilet tätä oman pesueesi kanssa, niin kuulisin mielelläni kommentteja! Ja tietysti kaikkia muitakin ajatuksia, joita tästä herää. Jos olet itse perfektionisti, tai jos lapsesi on, niin kuulisin erityisen mielelläni ajatuksia, myös vertaistukimielessä. 🙂

Lukijan kysymys: Miten ohjata lapsia käsittelemään omat riitansa?

Hyvää uutta vuotta armaat!

Tämän vuoden eka artikkeli on vastaus lukijan kysymykseen siitä, miten auttaa lapsia opettelemaan konfliktien ratkaisemista.

”Miten ohjata lapset käsittelemään enemmän keskinäisiä riitojaan keskenään. Meilläkin kun on melkein 5 ja melkein 8-vuotiaat niin jotain varmaan osaisivat jo tehä ite. Omat yritykset on johtaneet vain entistä hullumpaan, esim. viime viikonloppuna A päätti leikata E: hiukset ja E tyyty vaan sanomaan, et älä ja istu paikoillaan ja anto toisen leikata. Sit kun kysyttiin, et mikset tullut vaikka sanomaan aikuiselle, jos et kerran halunnut ja A ei uskonut. Niin vastaus oli ”mutta tehän ootte sanonu ettei kaikesta saa tulla kantelemaan”. Nii… ”

Kiitos tästä kysymyksestä! Aika tuttua kauraa myös meidän huushollissa. 🙂 Ihan hiuksia ei ole vielä päästy leikkaamaan, mutta sitä keskinäistä selvittelyä kyllä riittää.

Toisaalta haluaa auttaa lasta itsenäistymään, ja toisaalta haluaa, että lapsi ei joudu kohtaamaan ongelmiaan yksin, siis silloin kun se ongelma on oikeasti vaikea ratkaista itse (vrt. tuo en halunnut, mutta toinen ei uskonut). Että haluaa auttaa toista oppimaan sellaista tervettä omien rajojen pitämistä, ja samalla toisen rajojen kunnioittamista. Ollaan niin sanotusti vanhemmuuden ytimessä.

Mä lähestyn asiaa taitojen näkökulmasta.

Konfliktinratkaisu, niinkuin mikä muukin tahansa taito, kehittyy lähikehityksen vyöhykkeellä. Se on tuossa allaolevassa kuvassa sininen, mukavuusalueen ja ”stressi, kriisi, kirosanat” -alueen välinen vyöhyke.

20141231-135351.jpg

Lähikehityksen vyöhykkeellä osaan jonkin asian ensin aikuisen tai muun taitavamman läsnäollessa ja hänen avullaan. Vasta tarpeeksi monen treenikerran jälkeen se onnistuu itsenäisesti. Ja välillä kun kuohahtaa, niin ne periaatteessa hanskassa olevat taidot voivat jäädä unholaan, ellei niistä ole tullut jo automaattisia.

Useimmissa konflikteissa kyse on ns. suunnitelmien yhteentörmäyksistä: minä halusin, että tapahtuu X, ja toinen halusi, että tapahtuu Y, mutta jostain syystä yhteisen toimintatavan löytyminen ei onnistunut.

Väkivallattomuuden ydintaitoja

Konfliktinratkaisutaidot ovat pohjimmiltaan väkivallattomuustaitoja.

Toisaalta konfliktinratkaisussa on tärkeää empatian, kuuntelemisen ja toisen huomioimisen taito. Se, että osaa suitsia omaa toimintaansa ja impulssiaan (vaikka nyt sitä toisen hiusten leikkaamisen intoa), jos se loukkaa toisen rajoja. Se, että osaa ottaa huomioon sen toisen ihmisen suunnitelman, toiveet ja tarpeet.

Empatian ja toisen huomioimisen taitoa voi tukea siinä konfliktia selvittäessä vaikka tällaisilla kysymyksillä:

  • Huomasitko, mitä toinen siinä tilanteessa halusi?
  • Pyysikö hän sinulta jotain? Vastasitko hänen pyyntöönsä?
  • Vaikuttiko hän siltä, että käytöksesi on hänestä kivaa vai kurjaa?
  • Kysyitkö häneltä luvan? Vastasiko hän sinulle?
  • Seuraavalla kerralla, kun tulee tällainen tilanne, niin mitä voisit tehdä, jotta varmistat, ettei toiselle tule kurja mieli sinun käytöksesi takia?

Toinen tärkeä taito on osata pitää omat rajansa: kertoa rehellisesti omista tarpeistaan ja sanoa EI silloin kun joku loukkaa niitä tarpeita. Osaa kertoa toiselle selkeästi oman suunnitelmansa, ja keskeyttää tilanteen jos sitä omaa suunnitelmaa ei huomioida.

Omien rajojen pitämisen taitoa voi tukea esimerkiksi tällaisilla kysymyksillä ja pohdinnoilla:

  • Miltä sinusta tuntui, kun toinen teki X?
  • Mitä olisit toivonut, että hän olisi tehnyt sen sijaan? Sanoitko sen hänelle ääneen?
  • Olisitko voinut poistua tilanteesta tai muuten lopettaa sen, jotta toisen käytös olisi loppunut?
  • Seuraavalla kerralla, kun joku tekee X, niin mitä voisi kokeilla, jotta se käytös loppuisi?

Vaikka olisi X, niin silti.

Lasten kanssa kahnauksissa on toisinaan niin, että molemmat ovat sekä loukanneet toista että itse pahoittaneet mielensä. Silloin mun mielestä on ihan äärimmäisen tärkeää, että ne molemmat mielen pahoitukset huomataan ja käsitellään.

Kyllä, sinulle tuli paha mieli kun toinen teki X. Silti ei saa tehdä Y, vaikka olisi kuinka paha mieli. Mitä voisi seuraavan kerran tehdä, jos toinen tekee X?

Siihen ”mitä voisi seuraavan kerran tehdä” -osastoon mä aina itse haluan laskea myös sen, että saa tulla sanomaan aikuiselle. Aina ei tarvitse itse osata ratkaista.

Ihan jo siksikin, että välillä aikuisillakin tulee tilanteita, joissa toien loukkaa mun rajojani eikä sille mene perille, vaikka mä sanon. Joku sanoo työpaikalla törkeästi, tai käy käsiksi juhlissa tai nakkijonossa, tai kuittaa ikävästi kesken perheillallisen. Ne on välillä vaikeita tilanteita aikuisellekin selvittää, ja siihen tarvitaan toisen apua.

Tämän takia mä haluan nostaa esiin sen, että kyse on väkivallattomuustaidoista. Väkivallan tunnistaminen on nimittäin usein todella vaikeaa, ennenkuin ollaan kriittisissä henkeä ja terveyttä uhkaavissa mittasuhteissa.

Väkivalta on kuitenkin nimenomaan sitä, että toinen ei kunnioita minun rajojani tai hyvinvointiani, ja sillä aiheuttaa minulle pelkoa tai ahdistusta.

Onko se väkivaltaa, kun lapsi leikkaa toisen lapsen hiukset ilman lupaa? En voi tämän kertomuksen pohjalta tietää. Jos se on sille kohteena olevalle ahdistavaa tai pelottavaa, niin silloin se on väkivaltaa.

Ja sen takia mun mielestä näissä konfliktinratkaisutaidoissa on tärkeää harjoitella sekä toisen huomioimista että väkivallatonta omista rajoista huolehtimista.

Toisen huomioimista siksi, että tietynikäisille lapsille (ja myös aikuisille, jotka eivät ole harjoitelleet väkivallattomuustaitoja riittävästi) ”koska mä haluan ja koska mä pystyn” on riittävän hyvä syy ohittaa toisen tarpeet ja suunnitelmat täysin. Siitä pitää jokaisen harjoitella pois, koska jokainen on ollut lapsena siinä samassa vaiheessa.

Ja omista rajoista huolehtimista, koska toisinaan se toinen osapuoli on valitettavasti edelleen siinä ”koska mä haluan ja koska mä pystyn” -vaiheessa. On hyvä opetella, että minä saan sanoa EI. Minä saan poistua tilanteesta. Minä saan pyytää apua toisilta ihmisiltä. Tämä ei ole minun syyni, vastuuni tai häpeäni, että toinen kohtelee minua tällä tavalla. Ei lastenhuoneessa, ei työpaikalla, ei parisuhteessa, ei ikinä.

Sekään, että opettelen sanomaan EI tai poistumaan paikalta, ei tarkoita, että jos en toimi näin niin olen syyllinen saamaani kohteluun. (Joskus pelottaa niin paljon, ettei osaa sanoa tai tehdä mitään.) Silti on hyödyllistä tietää, mitä vaihtoehtoja on tilanteissa, joissa toinen ei kunnioita minua – siltä varalta, että pystyisinkin tekemään siinä tilanteessa jotain.

Opettelua lähikehityksen vyöhykkeellä

Takaisin lasten opetteluvaiheeseen ja lähikehityksen vyöhykkeelle.

Lapsi saattaa loukata toisen rajoja tajuamattaan, tahtomattaan, ja satuttaa pahastikin. (Kysy keneltä tahansa, jota vauva on imettäessä purrut rinnasta. Tai jota parivuotias on lyönyt lelulla sukukalleuksille. Noin esimerkiksi.) Ei siis ihme, että vääryyttä kärsinyt lapsi helposti juoksee vanhemman syliin kertomaan, mitä kamalaa toinen juuri äsken teki.

Miten ohjaan lapset käsittelemään keskinäiset riitansa itse?

Mun kokemus on se, että silloin kun lapsi juoksee mun luokse kertomaan jostain vääryydestä, niin silloin hänellä ei itsellään riitä kapasiteetti ratkoa sitä tilannetta. Joskus riittää, ja silloin mä kuulen lastenhuoneesta tai olohuoneesta mitä luovempia ratkaisuja, joita lapset keskenään kehittelevät. Silloin, kun mua tarvitaan, niin silloin mua tarvitaan. Ja mä haluan, että lapset tulee mun luokseni silloin, kun tarvitsevat mua, vaikka se olisikin vaivalloista ja turhauttavaa.

Välillä nimittäin on turhauttavaa joutua aina ratkomaan samoja juttuja. Tässä kysymyksessä sanat ”jotain varmaan osaisivat jo tehä ite” viestivät sellaisesta (meille vanhemmille tutusta) ajatuksesta, että eikö se nyt sadannellakaan kerralla oikeasti mene perille, pitääkö se käydä vielä toiset sata kertaa läpi?

Mun mielestä, valitettavasti, joo. Pitää. Ainakin toiset sata. Sitten kun se käsitteleminen alkaa lapsilta sujua luontevasti, niin se myös tapahtuu itsenäisesti. Pienempien juttujen kanssa varmasti niin tapahtuukin, ja joissain asioissa se lasten aikaansaama ”sopu” voi olla ihan ok lapsille itselleen, vaikka se aikuisen mielestä näyttäisi tai kuulostaisi joltain muulta. Lähikehityksen vyöhyke on juuri siksi vyöhyke, ei piste.

Silloin kun mä menen paikalle (tai riita tulee mun luokseni), niin mä toimin pääasiassa sanoittajana. Lapset ottavat vastuun omista teoistaan ja myös omista tunteistaan.

Jotain tällaista, suunnilleen tässä järjestyksessä, sillä tavalla tilanteen mukaan soveltaen.

  • Mitä tapahtui? Sua surettaa ja harmittaa ja suututtaa, kun toinen teki X. Ja sua surettaa ja suututtaa, kun toinen teki Y. (Empatiaa molempien tämänhetkiselle tunnetilalle.)
  • Mitä sä halusit, että olis tapahtunut? (Haetaan päivänvaloon suunnitelma A.) Sanoitko, että haluaisit tehdä niin? Entä mitä sä halusit, että olis tapahtunut? (Haetaan päivänvaloon suunnitelma B.) Sanoitko, että halusit tehdä niin?
  • Vaikka toinen olisi sun kanssa eri mieltä, niin sä et saa lyödä/ottaa kädestä/satuttaa/sanoa rumasti. Ilman lupaa ei saa tehdä toiselle noin. (Hyväksytään tunne, kerrotaan mikä osa käytöksestä ei ollut ok.)
  • Mitä voisi tehdä seuraavalla kerralla? Jos sä haluat ens kerralla X ja toinen haluaa Y, niin mitä voisi tehdä? (Mietitään vaihtoehtoisia, väkivallattomia ratkaisuja.)
  • Mitä vois seuraavalla kerralla sanoa tai tehdä, jos toinen ei edelleenkään suostu tekemään yhteistyötä? (Kerro aikuiselle, poistu paikalta, huuda kovaan ääneen jne.)

”Pientä kahnausta” vai vakavampaa kiusaamista?

Jos kyseessä on ns. tavallinen lasten välinen kahnaus, niin mä selvitän koko tilanteen niin, että molemmat lapset ovat paikalla. He kuulevat toistensa tunteet ja tarpeet, ja voivat yhdessä selvitellä vaihtoehtoja.

Jos kyseessä olisi vakavampi tilanne, kiusaaminen tai pitkäkestoisempi väkivalta tai muu sellainen, jossa yksi osapuoli selkeästi pelkää toista/toisia, niin ensin on tärkeää kuunnella kahden kesken sitä pelkäävää osapuolta ja varmistaa, että hänen tilanteensa on turvallinen. Hänellä on oikeus elää ilman pelkoa ja ahdistusta.

Kuten sanottua, väkivalta ei ole koskaan uhrin vika, valinta tai vastuu.

Silloin vastuu tilanteen muuttamisesta on väkivallantekijällä, ja ”mitä seuraavalla kerralla voisit tehdä toisin” -pohdintakin kuuluu pelkästään tekijälle. Jos tilanteessa molemmat ovat käyttäneet väkivaltaa (eli molemmat ovat pelänneet tai ahdistuneet toisen tekemisistä), niin kumpikin on vastuussa omasta väkivallastaan, ja samalla kummallakin on oikeus olla turvassa ja elää ilman pelkoa.

Toivottavasti kysyjä ei joudu ratkomaan pelkoa tai ahdistusta aiheuttavia väkivaltatilanteita lastensa kesken. Joku muu kuitenkin varmasti joutuu, joskus, omien tai muiden lasten kanssa. Siksi lisään myös tämän pointin.

Toistuvaa väkivaltaa ei ole hyödyllistä lähteä ensisijaisesti ratkomaan niin, että molemmat ”opettelevat huomioimaan toista” paremmin, vaan tilanne ratkeaa siten, että väkivallantekijä lopettaa väkivallan, ja uhri voi kokea elävänsä ilman pelon jatkuvaa läsnäoloa. Oli sitten kyse koulukiusaamisesta tai muista väkivallan areenoista. (Esimerkiksi Nettiturvakodista löytyy lisää tietoa väkivallasta ja siitä vapautumisesta, jos se aihe koskettaa lähemminkin.)

Tästä tuli aika massiivinen ja laaja vastaus siihen, miten auttaa lapsia käsittelemään omat keskinäiset riitansa. Tämä on kuitenkin, kuten alussa sanoin, mun mielestäni vanhemmuuden ydintä. Itseään ja toisiaan kunnioittavien ihmisten kasvattamista yksi kärhämä kerrallaan. Tsemppiä ja kärsivällisyyttä, tie on pitkä mutta meitä on sillä monta. 🙂

Kommenteissa saa mielellään jakaa lisää viisautta tai kysyä, jos mieleen nousee kysymyksiä!

Kysymys: Entäs rauhoittumisjäähy?

Viimeviikkoisen tekstin kommenteissa tuli esiin muutama tärkeä kysymys, jotka halusin nostaa omiksi teksteikseen. Suunnilleen sama vastaus löytyy myös sieltä kommenttiketjusta.

Tässä tulee siis puhetta kahdesta eri ”jäähy” -sanan merkityksestä. Siitä oli muutenkin ilmeisesti epäselvyyttä – oma mokani, kun en määritellyt siihen vastaukseni kärkeen, että mitä mä itse sillä sanalla tarkoitan. Yritän tässä heti alkuun selkeyttää, että mitä mä jäähyllä tarkoitan, ja mikä on mun mielestäni rangaistusjäähyn ja ns. rauhoittumisjäähyn tärkein ero.

Disclaimer: Tästä tekstistä saa luvan kanssa poimia ne asiat, jotka itselle toimivat. Tarkoitus ei ole olla vanhemmuuden besserwisserinä, vaan mä pyrin auttamaan kysyjää kertomalla, mitä mä itse äitinä ja opettajana tästä tilanteesta ymmärrän ja miten se mun näkemykseni mukaan olisi viisasta ratkaista. Kaikenlaiset lisäehdotukset, kyseenalaistamiset ja muut ovat tervetulleita kommentteihin – voimme yhdessä haarukoida uusia hyviä näkökulmia tähän. Jos tuntuu, ettei yhtään tällä hetkellä kapasiteetti riitä ajattelemaan, miten olla parempi vanhempi, niin täällä on armollisempaa tekstiä. 🙂

Esipuhe: rangaistusjäähyn määritelmä

Mä itse määrittelen jäähyn näin

  • Aikuinen päättää, että lapsen käytös ei ole hyväksyttävää, ja eristää lapsen tilanteesta pois.
  • Aikuinen päättää, milloin lapsi tulee jäähyltä pois, eikä aikuinen reagoi lapsen kontaktinhakemiseen jäähyn aikana.
  • Jos lapsi lähtee kesken jäähyn paikalta pois, aikuinen vie hänet takaisin ja korkeintaan toistaa jäähyn ohjeet.
  • Jäähyn aikana lapsi on käytännössä aikuiselle näkymätön, jotta lapsi ei saa ”huomiota ikävällä käytöksellä”.

Tämä on mun ymmärtääkseni se jäähy, jonka haitallisuudesta on tullut nyt viime aikoina paljon juttua. Sillä, miten perusteellisesti jäähy selitetään, tai mitä sen jäähyn jälkeen tapahtuu, ei ole sen eristämisen haitallisuuden kannalta merkitystä. Vaikka kuinka aikuinen olisi lempeä ja empaattinen sen jäähyn jälkeen, niin jos aikuinen on pakottanut lapsen pysymään tietyssä paikassa useamman minuutin näkemättä, kuuntelematta ja reagoimatta, vahinko on jo tapahtunut.

Pahimmillaan jäähy voi olla kylmää henkistä väkivaltaa, lievimmillään aiheuttaa lapselle välinpitämättömyyttä, tuohtumusta tai ärtymystä. Tilannetta tietämättä ei voi automaattisesti sanoa, miten jäähy lapseen vaikuttaa.

Terminä ”jäähy” tulee jääkiekosta, jossa sääntöjä rikkonut pelaaja joutuu kirjaimellisesti pois pelistä kahdeksi tai useammaksi minuutiksi. Sen vuoksi käytän tätä määrittelyä myös kasvatukseen liittyvän jäähyn suhteen.

Joissain perheissä samaa sanaa käytetään ihan muussa merkityksessä, eikä siinä mitään. Ongelma ja haitta ei tule siitä sanasta. Ongelma tulee siitä, että lapsi eristetään olemaan yksin silloin, kun hän eniten tarvitsee aikuisen tukea ja läsnäoloa.

Ongelma tulee siitä, että lapsi eristetään olemaan yksin silloin, kun hän eniten tarvitsee aikuisen tukea ja läsnäoloa.

Mun mielestäni se, että joku itse ilmoittaa poistuvansa tilanteesta rauhoittumaan, ei ole jäähy. Se on ihan fiksua tunteiden käsittelytaitoa.

Se, että aikuinen menee lapsen kanssa yhdessä johonkin tilaan rauhoittumaan, ei ole haitallista lapsen eristämistä. Lapsella on mukanaan aikuinen, joka näkee hänet, joka reagoi häneen, johon voi luottaa kun itsellä keittää yli. Vaikka lapsen eristäisi tilanteesta, niin häntä ei eristetä sosiaalisesta yhteydestä toisiin ihmisiin.

Jos näitä asioita haluaa sanoa jäähyksi, ja tietää sellaista jäähyä käyttäessään kuuntelevansa lapsen tarpeita ja huomioivansa lapsen, niin mikäpä ettei. Kukin käyttää omassa perheessään sellaisia sanoja, kuin mitä käyttää. Kuten sanottua, siinä sanassa itsessään ei ole mitään sellaista maagista, joka vahingoittaisi automaattisesti aikuisen ja lapsen suhdetta.

Ja sitten lukijan kysymykseen

 

Mielestäni tästä puuttuu se tilanne, jossa meillä käytetään jäähyä, tai ne tilanteet.

Eli meillä käytetään jäähyä aika harvoin, mutta silloin, jos esimerkiksi lapsi ei lopeta jotain epäsuotavaa käytöstä, vaikka niin pyydetään, saatetaan varoittaa, että kohta menee jäähylle, jos vielä jatkaa ja sit laitetaan jäähylle, jos jatkaa. Esimerkiksi, jos 6-vuotias härnää tahallaan sisaruksiaan tai lyö heitä jollain esineellä. Tässä vaiheessa on myös uhmakkuutta ilmassa, eli lapsi tahallaan jatkaa kiellettyä käytöstä.

Toinen tilanne, jossa käytämme jäähyä on, jos lapsi riehaantuu niin, ettei osaa rauhoittua. Olemme kokeilleet esimerkiksi sylissä pitämistä, mutta siinä lapsi ei rauhoitu, vaan riehaantuu vielä enemmän ja yrittää potkia, purra ja lyödä päästäkseen pois sylistä. Tämä tehdään vain esikoisen kanssa, sillä hän tarvitsee rauhallisen paikan rauhoittuakseen (myös niin, etteivät pikkusisarukset ole vieressä). Hän jopa itse menee nykyään toiseen huoneeseen rauhoittumaan, jos itse huomaa, että riehaantuu liikaa. Välillä hän ei kuitenkaan itse huomaa, että riehuu liikaa (eikä puhuminen enää auta siinä vaiheessa, kun lapsi ei enää kuule mitään), joten viemme hänet rauhoittumaan.

Onko ehdotuksia, miten näissä tilanteissa voisi toimia toisin?

Pakko vielä lisätä, että meillä on kolme vauhdikasta lasta, eli eivät ole temperamentiltaan rauhallisia. En voi kuvitellakaan, että kotona saisi tehtyä yhtään mitään omaa, kun he ovat hereillä (esim. lehden lukeminen tmv.), sillä aivan varmasti joku on taas keksinyt jotain vaarallista puuhaa tai ainakin he riitelevät jostakin.

Kiitos kun kommentoit ja toit esiin tärkeitä tilanteita. Teillä kuulostaa olevan aika haipakkaa, ja varmasti erilaisia keinoja on jo kokeiltu montaa sorttia. Sulla on aikamoinen jaksaminen noin vauhdikkaan köörin kanssa. Toivottavasti löydät tapoja myös pitää itsestäsi ja omasta jaksamisestasi huolta, vaikka oma aika, lehden lukeminen tms. ei onnistukaan silloin, kun olet itse lapsista vastuussa.

Yritän vastata kysymyksiisi parhaan kykyni ja ymmärrykseni mukaan. :)

Se ei lopeta, vaikka kuinka sanon

Tohon ensimmäiseen, eli kun 6-vuotias ei lopeta epäsuotavaa käytöstä (vaikkapa lyömistä) vaikka on pyydetty, mulle tulee mieleen muutama tekijä.

Ensinnäkin nimenomaan kuuden ikävuoden kieppeillä on mun ymmärtääkseni on kehitysvaiheen suhteen käynnissä ns. minimurrosikä, jolloin aivoissa konkreettisesti yhteydet menevät uusiksi. Lapsi on saattanut osata jonkun jutun ihan hyvin, mutta jostain syystä se taito katoaa, kun lapsi kasvaa kehitysvaiheesta toiseen.

Sellaisessa tilanteessa mä käyttäytyisin sen mukaan, että lapsi opettelee ”ei saa lyödä” -sääntöä uudestaan. Sen sijaan, että sanoo huoneen toiselta puolelta ”hei ei saa lyödä!” (niinkuin isompien lasten kanssa tottuu toimimaan, koska isommat jo ymmärtävät, mitä se tarkoittaa), niin menee siihen tilanteeseen heti katkaisemaan, ennenkuin lapsi riehaantuu täysin pois tolaltaan, ja pitää ikäänkuin erikseen ”opetustilanteen” taas.

Sellaisessa tilanteessa mä käyttäytyisin sen mukaan, että lapsi opettelee ”ei saa lyödä” -sääntöä uudestaan.

Se kuulostaa ehkä työläältä ja vaivalloiselta, ja sitä se kieltämättä onkin. Harvoin me vanhemmat odotamme, että ”noin ison lapsen” kanssa pitää käydä ihan perusjuttuja läpi, joten siihen vaiheeseen turhautuu tosi nopeasti.

Ehkä apua vois löytää just siitä ajatuksesta, että juuri tuossa vaiheessa nimenomaan näitä juttuja pitää taas käydä läpi – vähän niinkuin pari-kolmevuotiaan ”minä itse” -ihmisen kanssa pitää käydä jatkuvasti läpi sitä, että kuka tekee itse ja mitä. Että jo odotusarvo on se, että kuusivuotiaalta saattaa unohtua juttuja, joiden piti olla jo itsestäänselviä, eikä kuusivuotias unohtele niitä tahallaan, vaan se johtuu hänen kehitysvaiheestaan.

Ehkä apua vois löytää just siitä ajatuksesta, että juuri tuossa vaiheessa nimenomaan näitä juttuja pitää taas käydä läpi.

Tuo mainitsemasi uhmakkuuskin mun mielestä voi selittyä sillä samalla: lapsi hämmentyy siitä, että ei pystykään suitsimaan käytöstään aikuisen pyynnöstä huolimatta, ja kääntää sen ikäänkuin ”näin mun oli tarkoituskin tehdä, hähä” -vaihteelle.

Samalla tavalla toimivat kaikki, iästä riippumatta: toimin tavalla, josta tiedän, ettei kannattaisi. Sitten selitän, millä tavoilla se olikin ihan looginen juttu, jotta en hajoa sisäiseen ristiriitaani. Aikuisetkin tekevät sen suureksi osaksi tiedostamatta, saati sitten lapset. Niitä omia valintoja puolustaa jälkikäteen, koska on oikeasti aika kivuliasta myöntää, että on tehnyt virheen.

Kun riehaantuu, niin ei pysty lopettamaan

Tuohon riehaantumiseen ja tolaltaan menemiseen – tosi upea juttu, että lapsi osaa mennä itse omaan huoneeseen rauhoittumaan! Hän selvästi tietää, että se auttaa siihen omaan riehaantumiseen.

Mä lähestyisin tuon ikäisen lapsen kanssa sitä tilannetta silloin, kun hän on rauhallinen ja hyvällä tuulella. (Ja minä olen rauhallinen, ja hyvällä tuulella, mielellään niin, että joku toinen aikuinen vie vaikka muut muksut ulkoilemaan.) Pyytäisin istumaan aikuisen kanssa ihan kahdestaan, ja aloittaisin sillä, että mulla on pulma, johon kaipaan lapsen apua.

Kertoisin, että huomaan, että häntä joskus suututtaa tai keittää tai riehaantuu (tässä kohtaa kuuntelisin ihan rauhassa, mitä sanaa lapsi itse siitä hetkestä käyttää ja miten niitä hetkiä kuvailee), ja että omaan huoneeseen meneminen silloin auttaa. Ja että onko hän huomannut, miten joskus se riehaantuminen menee yli, ja on vaikea muistaa mennä sinne omaan huoneeseen rauhoittumaan? Kertoisin, että mulle on tärkeää, että sellaisissa tilanteissa mä saisin autettua häntä siinä rauhoittumisessa, koska siinä riehuessa voi sattua tai hajota tavarat.

Ja että onko hän huomannut, miten joskus se riehaantuminen menee yli, ja on vaikea muistaa mennä sinne omaan huoneeseen rauhoittumaan?

Sitten kysyisin, että mitä mä siinä tilanteessa voisin sanoa tai tehdä, niin että hän muistaisi mennä sinne omaan huoneeseen rauhoittumaan? Antaisin lapsen keksiä vaihtoehtoja, ja keksisin itse myös.

Esimerkiksi

  • Voisinko näyttää vaikka lapsen lempivärin väristä korttia, niin että visuaalinen ärsyke auttaisi?
  • Tai jos aina silloin leikittäis urheilutuomaria, jos lapsi on urheiluhenkinen, ja olette esim. nähneet futismatsissa, miten tuomari lähettää riehuvan pelaajan suihkuun rauhoittumaan?
  • Tai jos laulat jotain sellaista laulua, joka lasta auttoi rauhoittumaan pienempänä?)

Tärkeää on mun mielestä se, että lapsi saa itse kertoa, mikä häntä ehkä auttaisi – ja sitten, kun sitä on kokeiltu, niin jutellaan uudestaan tilanteen rauhoituttua. Toimiko se? Jos ei toiminut, niin mitähän muuta siinä tilanteessa voisi tehdä?

Ja erityistärkeää on se, että kävi sen keinon kanssa mitä tahansa, niin se ei ole lapsen syy, että se keino ei toimi. Vähän niinkuin sovittaisitte kaupassa kenkiä: jos tämä kenkä ei sopinut, niin se ei tarkoita sitä, että lapsella on vääränlainen jalka. Se tarkoittaa, että pitää kokeilla toista kokoa, tai eri mallia, tai vaihtaa kauppaa. Tavaroiden kanssa tietysti tällainen suhtautuminen on helpompaa, mutta sama ajatus pätee toimintamalleihin.

Ja erityistärkeää on se, että kävi sen keinon kanssa mitä tahansa, niin se ei ole lapsen syy, että se keino ei toimi.

Lisäksi se uusi toimintamalli vaatii tietysti opettelua sekä aikuiselta että lapselta. Aikuisen pitää oppia reagoimaan uudella tavalla, ja lapsen pitää oppia reagoimaan uudella tavalla. Se vaatii molemmilta aikaa ja kärsivällisyyttä.

Siihen kärsivällisyyteen liittyy myös omasta jaksamisesta huolehtiminen, josta mainitsin myös yllä. Tuollaisen katraan luotsaaminen on vähintään täyteen päivätyöhön verrattava ponnistus – ja päivätyöstäkin kuuluu pitää lomaa, jottei pala loppuun. Kun on saanut hetken lepuuttaa mieltään, olla vaikka vain yhden lapsen kanssa kerrallaan, niin arkea ja kasvatustilanteita jaksaa ihan eri tavalla. Toivottavasti perheellänne on sukulaisia tai ystäviä, joiden kanssa lastenhoidon kuormitusta voi jakaa.

Toivottavasti näistä ajatuksista on apua, sekä alkuperäiselle kysyjälle että ehkä jollekulle muullekin lukijalle! Ja jos tämä teksti herätti jotain, oivallusta tai iloa tai vaihtoehtoisesti ärsytystä ja kiukkua, niin ne saa kertoa kommenteissa. 🙂

Lukijan kysymys: Mitä jäähyn sijasta?

Taas on blogitekstin inspiraationa lukijan kysymys!

Jälkikäteen lisätty disclaimer: Tästä tekstistä saa luvan kanssa poimia ne asiat, jotka itselle toimivat. Tarkoitus ei ole olla vanhemmuuden besserwisserinä, vaan mä pyrin auttamaan kysyjää kertomalla, mitä mä itse äitinä ja opettajana tästä tilanteesta ymmärrän ja miten se mun näkemykseni mukaan olisi viisasta ratkaista. Kaikenlaiset lisäehdotukset, kyseenalaistamiset ja muut ovat tervetulleita kommentteihin – voimme yhdessä haarukoida uusia hyviä näkökulmia tähän. Jos tuntuu, ettei yhtään tällä hetkellä kapasiteetti riitä ajattelemaan, miten olla parempi vanhempi, niin täällä on armollisempaa tekstiä. :)

Tulit mieleeni, kun mun lapsiperheelliset ystäväni keskustelivat siitä, että kaikkialla törmää kirjoituksiin jäähytyksen haitallisuudesta lapsen kehitykselle, mutta missään ei tarjota vastineeksi vaihtoehtoisia toimintatapoja…

Kysymys oli siis se, että oliko mulla jo joku blogiteksti aiheesta, tai jonkun muun tekstejä tähän liittyen. Huomasin, etten ollut vielä kirjoittanut aiheesta, mutta tämän kysymyksen ansiosta nyt olen! 🙂

Jäähyajattelu

Mun piti tätä kysymystä jonkin verran pohtia, koska tohon ”mitä tehdä jäähyn sijasta” ei ole oikeastaan sellaista yksiselitteistä vastausta. Tai no on, ”keskustele ja kuuntele lasta”, mutta se on tietysti vähän avuton neuvo, koska sen soveltaminen paljon monimutkaisempaa kuin jäähylle laittaminen.

Mä ajattelen, että useimpia rangaistuksia, jollainen jäähykin on, käytetään siksi, että ne on kasvattajalle lähtökohtaisesti yksinkertaisia toteuttaa. Ei siksi, että ne toimisivat mitenkään erityisen tehokkaasti muokkaamaan käytöstä halutunlaiseen suuntaan – ainakaan pitkäjänteisesti. Ja kuten mainitsit, nykytutkimuksen valossa lapsen yksin jättäminen jäähyn ajaksi haittaa lapsen kykyä oppia käsittelemään tunteitaan ja ongelmatilanteita.

Mä ajattelen, että useimpia rangaistuksia, jollainen jäähykin on, käytetään siksi, että ne on kasvattajalle lähtökohtaisesti yksinkertaisia toteuttaa.

Keskusteleminen, lapsen tarpeiden huomioiminen ja perusteellinen ongelmanratkaisu puolestaan auttavat lasta oppimaan tunteiden säätelyä, ongelmanratkaisua ja omien sekä toisten tarpeiden huomioimista.

Lähestymistapoja tähän on monia: Thomas Gordonin Toimiva perhe on Suomessa näistä käsittääkseni tunnetuin (kursseja löytyy ympäri Suomea googlaamalla, esimerkiksi täällä Helsingin suunnalta), mutta esimerkiksi Nonviolent Communication eli NVC (mun omaa tekstiä NVC:hen perustuvasta Rakentavasta vuorovaikutuksesta täällä) lähestyy ongelmatilanteita samantyyppisestä näkökulmasta. Noin puhtaasti kasvatuskirjana myös How To Talk So Kids Will Listen And Listen So Kids Will Talk (mun oma teksti täällä) on loistava, käytännönläheinen opas tällaiseen ajatteluun.

Ero jäähyn käyttämisen ja keskustelemisen välillä on nimenomaan ajattelun ero.

Jäähyjen ja muiden rangaistusten logiikka

Jäähyt, kuten palkitsemiset ja rangaistuksetkin, tähtäävät siihen, että lapsen ulkoinen käytös muuttuu. Rangaistus tai palkinto on looginen vain jos ajattelee, että lapsi kyllä tietää, miten tulisi käyttäytyä, ja pystyy käyttäytymään niin – mutta jostain syystä ei halua käyttäytyä toivotulla tavalla. Rangaistuksen uhka tai palkinnon mahdollisuus kallistavat silloin vaakakuppia siihen suuntaan, että lapsen kokonaismotivaatio toimia halutulla tavalla olisi suurempi kuin hänen luontainen halunsa tehdä mitä ikinä itse huvittaa.

Rangaistus tai palkinto on looginen vain jos ajattelee, että lapsi kyllä tietää, miten tulisi käyttäytyä, ja pystyy käyttäytymään niin – mutta jostain syystä ei halua käyttäytyä toivotulla tavalla.

Konfliktitilanne näyttää sellaisessa ajattelussa tältä: Lapsi ei tehnyt niinkuin tässä tilanteessa oli asiallista, vaikka ihan hyvin tiesi ja pystyi siihen. Sen vuoksi rankaisen lasta, jotta hän seuraavan kerran haluaa mielummin toimia minun valitsemallani tavalla rangaistusta välttääkseen.

Tämä voi teoriassa toimia täysivaltaisten aikuisten kohdalla, esimerkiksi ylinopeussakkojen tai vankeusrangaistusten jne. kohdalla. Siitäkin voidaan olla montaa mieltä, onko tällainen lähestymistapa kaikkein rakentavin pitkällä tähtäimellä kaikkien eri rikosten tai rikkomusten kohdalla. Kuten yllä mainitsin, rangaistukset ovat kuitenkin yksinkertaisia toteuttaa, ja aikuisten kohdalla ne ovat yhteiskunnallisesti parempi ratkaisu kuin se, että sääntöjen rikkomisesta ei seuraa yhtään mitään.

Lasten (ja monien aikuistenkin, joilla esim. itsesäätely tai toisten huomioon ottamisen kyky ovat enemmän lapsen kuin aikuisen tasolla) kohdalla kuitenkin tässä ajattelussa mättää useampi juttu.

Mikä jäähyajattelussa mättää?

Ensinnäkin on ongelmallinen oletus, että lapsi tietää, miten kuuluu käyttäytyä.

Lapsi hahmottaa maailmasta eri asiat kuin aikuinen. Lapsi ei useinkaan osaa soveltaa aiemmin oppimaansa käytössääntöä uusiin tilanteisiin. (Kotona ei saa heitellä lautasia lattialle. Saako kylässä? Hoitopaikassa? Ravintolassa?) Pieni lapsi ei osaa edes yleistää: eilen äiti sanoi, että sattui, kun löin. Mitähän tapahtuu, kun lyön tänään?

Aikuisen on usein vaikea muistaa, että lapsi ajattelee ja hahmottaa asiat eri tavalla. Lapselle kuitenkin omien ja toisten rajojen huomioimisen (vaikkapa nyt se ”ketään ei saa lyödä”) opetteleminen on ihan yhtä työlästä kuin kouluikäiselle tai aikuiselle vieraan kielen verbimuotojen opettelu. Jos tämä verbi taipuu näin, niin tuliko siihen tämä vai tuo apuverbi? Ja entä jos se lause on kieltomuodossa, tai pluskvamperfektissä? Jos äitiä ei saa lyödä, niin saako isiä? Saako pehmoleluja lyödä? Saako lelulla lyödä siskoa, tai hoitokaveria, tai ikkunaa?

Lapselle omien ja toisten rajojen huomioimisen opetteleminen on ihan yhtä työlästä kuin kouluikäiselle tai aikuiselle vaikkapa vieraan kielen verbimuotojen opettelu.

Toinen ongelmallinen oletus on se, että lapsi osaisi aina käyttäytyä oikeaksi tietämänsä mukaan. Kun aikuisetkaan eivät aina osaa.

Montako kertaa tulee keskimääräisen viikon aikana ajateltua tai sanottua, että ”mä tiedän että mun pitäis X, mutta kun…”?

En mennyt treeneihin, koska… väsytti, oli jotain kiinnostavampaa, suututti niin paljon ettei huvittanut katsella yhtään kenenkään naamaa, hävetti etten ollut tehnyt sovittuja juttuja?

En siivonnut keittiötä, koska… en tiennyt mistä aloittaa, mun mielestä jonkun muun olis kuulunut tehdä se, ei tuntunut tärkeältä siinä hetkessä, aloitin mutta harhauduin puuhaamaan jotain ihan muuta?

Lapsilla täsmälleen samat jutut ajavat sen oikein tekemisen ohi. Väsymys, tehtävän ylivoimaisuus, harhautuminen toisiin hommiin, tunnereaktion voimakkuus, tai ettei joku homma yksinkertaisesti tunnu tärkeältä. Ja sata muuta syytä, lapsesta riippuen.

Lapsilla täsmälleen samat jutut ajavat sen oikein tekemisen ohi. Väsymys, tehtävän ylivoimaisuus, harhautuminen toisiin hommiin, tunnereaktion voimakkuus, tai ettei joku homma yksinkertaisesti tunnu tärkeältä.

Tästä näkökulmasta rangaistuksen tai palkinnon käyttäminen lapsen käytöksen muokkaamiseen tuntuu ihan absurdilta ajatukselta.

Sama kuin joku tarjoaisi mulle miljoonan siitä, että taivutan sata ranskan verbiä (osaan ranskaa kymmenen lausetta) kesken migreenikohtauksen – tai antaisi mulle pieniä sähköshokkeja, jos en pysty siihen.

Keskusteluajattelua ja konkretiaa

No mitä tästä näkökulmasta sitten kannattaisi konfliktitilanteessa tehdä, jotta lapsi oppisi huomioimaan paremmin omat ja toisten tarpeet eri tilanteissa?

No, sekin vielä riippuu. Mä en ole itse käyttänyt rangaistuksia, joten en tiedä, millaisissa tilanteissa niitä yleensä käytetään, mutta mieleeni tulee kolme esimerkkiä, jolloin on itse pitänyt tehdä tosi kovasti töitä, ettei lankea siihen ns. vaivattoman rangaistuksen houkutukseen.

A. Vanhempi on laittanut tarpeettoman tiukan rajan, eikä lapsi pysty noudattamaan sitä, joko osaamattomuuttaan tai tunnekuohun vallassa. Tarpeettoman tiukka = aikuinen ei itse noudata samaa rajaa toisten ihmisten suhteen, eikä pysty perustelemaan sitä muuten kuin ”koska minä sanon niin”.

B. Vanhempi on asettanut asianmukaisen rajan (suojelee lapsen omaa ja/tai kanssaihmisten hyvinvointia/omaisuutta; vanhempi itse pystyy noudattamaan samaa sääntöä lasta kohtaan) ja lapsi ylittää rajan osaamattomuuttaan.

C. Vanhempi on asettanut asianmukaisen rajan (suojelee lapsen omaa ja/tai kanssaihmisten hyvinvointia/omaisuutta; vanhempi itse pystyy noudattamaan samaa sääntöä lasta kohtaan) ja lapsi ylittää rajan tunnekuohun vallassa.

(Mä käytän tässä ilmausta ”raja”, joka on mun mielestä vähän erilainen kuin ”sääntö”. Raja on aina jonkun tai jonkin ympärillä, ja rajan tehtävä on suojella. Sääntö on mun korvaan jotain itsessään loukkaamatonta, jonka rikkomisesta tulee seurauksia. Mua ei kiinnosta kasvatuksessa säännöt sinänsä, vaan se, mitä niillä pyritään suojelemaan, ja siksi käytän termiä ”raja”.)

Mihin vedetään raja?

Esimerkkitilanne voisi olla vaikka se, että aikuinen toivoo, ettei sisällä huudeta. Meillä on kotona (kerrostaloasunnossa) tällainen yleinen ohjenuora, että sisällä periaatteessa puhutaan tavallisella äänellä, eikä esimerkiksi leikitä kiljumisleikkejä.

A-kohdan esimerkki voisi olla sellainen, että tuota rajaa valvotaan kategorisen tarkasti.

Ääritilanne olisi se, että lapsi kaatuu ja alkaa ulvoa kun on satuttanut itsensä, mutta aikuinen ilmoittaa, että älä huuda, ja rankaisee lasta rajan rikkomisesta. Näin äärimmäisellä tavalla reagoisi harva ainakaan tämän blogin lukijoista. Vanhemman empatia lasta kohtaan riittää kattamaan sen rajan ylityksestä koituvan haitan.

Kun kyseessä on aikuisen asettama raja, joka on lapselle luonnottoman vaikea toteuttaa, helpoin vaihtoehtoinen toiminta jäähyn sijaan on yksinkertaisesti höllätä rajaa:

Mikä on sellainen minimi, jota voin realistisesti tämänikäiseltä lapselta odottaa? Mikä on sellainen asianmukainen raja, jota pystyn itse toteuttamaan ja joka riittää suojelemaan lapsen omaa ja kanssaihmisten hyvinvointia?

Huutamisen suhteen esimerkiksi on ihan realistista asettaa raja, että leikit perustetaan johonkin muuhun kuin kiljumiseen (koska vanhempien korvat tai naapurien korvat eivät jaksa tahallista huutamista). Tai että silloin ei mekasteta, kun joku nukkuu tai muuten lepää. Esimerkiksi migreenipäivinä ei-kiljuta -raja on oikeinkin paikallaan.

Kun ei vaan osaa

B-kohta oli se, että lapsella on asianmukaisen rajan kanssa vaikeuksia osaamattomuuttaan.

Lapsi ei muista, että sisällä ei saa huutaa. Lapsi ei ole oppinut hallitsemaan äänenkäyttöään – pienet kiljahtelevat holtittomammin kuin isot. Lapsi ei osaa yleistää – tänäänkään ei saa kiljua pikkusisaruksen päikkäreiden aikana.

Konkreettinen esimerkki, jonka tiimoilta juuri tällä hetkellä väännetään kuopuksen osaamattomuuden kanssa, on toisten lyöminen ja satuttaminen. Kuopus on 2,5 -vuotias, ja harva se päivä hän tyrkkää, lyö tai muuten satuttaa jotakuta. Kun hänelle sanoo siitä asiasta, niin hän on aina vilpittömän yllättynyt siitä, että ai näinkään ei saanut tehdä?

Osaamattomuuden kanssa tärkeää on auttaa lasta oppimaan rajan huomioimista ja rajan eri sovelluksia.

Jos lapsi lyö, niin mä itse toimin näin.

  1. Keskeytän tilanteen ja nimeän sen. ”Hei nyt sä lyöt, tuo on satuttamista.”
  2. Kerron lapselle seurauksen hänen teostaan. ”Mua sattuu/toista lasta sattuu, kun lyöt.”
  3. Autan lasta korjaamaan tai hyvittämään tekonsa. ”Muistatko, mitä piti sanoa, jos satuttaa toista? Silloinkin, jos se oli vahinko? Silloin pyydetään anteeksi.” Jos lapsi pyytää multa anteeksi, niin sanon ”saat anteeksi”.
  4. Kertaan rajan yksittäistapausten ja oman käytökseni kautta. ”Sinä et saa satuttaa minua. Ihan niinkuin minä en saa satuttaa sinua, enkä minä saa satuttaa isiä.”
  5. Kysyn lapselta muita esimerkkejä. ”Ketäs muita ei saa satuttaa?” (Siskoa, isiä, hoitajia, hoitokavereita…)

Joskus on niin, että raja on minimissäänkin lapselle ihan mahdoton toteuttaa. Esimerkiksi tilanne, jossa äidillä on migreeni ja lapset ovat sen ikäisiä, että kiljumisen suitsiminen on mahdotonta.

Silloin tilanteesta on poistettava joku elementti, niin että rajan ylittyminen ei ole niin todennäköistä. Esimerkiksi niin, että joku vie lapset ulkoilemaan. Tai äiti laittaa korvatulpat. (Ja jos on esimerkiksi sen migreenin takia toimintakyvytön, niin avun pyytäminen on muutenkin erittäin paikallaan.)

Tai kun joutuu kantamaan tuntikausia yömyöhään vatsavaivoja itkevää vauvaa, niin vanhempi voi hyvin laittaa korvatulpat, koska aikuinen ei kuitenkaan kuuloaistillaan voi niin pienen vauvan tarpeeseen vastata. (Samaa suosittelen lämpimästi myös kaikille naapureille, joiden seinän takana itkee keskellä yötä pieni tai isompi lapsi. Kun olet varmistanut, että lapsen tai vanhemman hyvinvoinnista huolehtimiseksi ei tarvitse soittaa poliisia tai ambulanssia, niin älä hakkaa nyrkillä seinään, vaan pistä korvatulpat korviin ja ole kiitollinen siitä, että sinulla on mahdollisuus käydä nukkumaan ilman sylissä huutavaa lasta. Terveisiä vaan sinne yläkertaan.)

Tai jos lapsi on iässä, jossa hän osaamattomuuttaan lyö uudestaan ja uudestaan, niin silloin aikuisen pitää fyysisesti rajoittaa lasta. Siirtää toiseen tilaan, miettiä leikki, jossa lyöminen ei tule mieleen, tai jotain muuta.

Tässä tulee ero siihen, rikkooko lapsi toisten rajoja osaamattomuuttaan vai tunnekuohussa. Jos nimittäin kyse on siitä, että innostuessa tai suuttuessa rajojen huomioiminen unohtuu, niin silloin pelkkä opettelu ei riitä.

Kun kuohahtaa

C-kohdan esimerkki voisi olla sellainen, että lapsi innostuu kiljumisleikkiin, tai raivostuu ja alkaa lyödä jotakuta. Silloin ensimmäinen askel on sen tunnekuohun käsittely. Vasta sen jälkeen lapsella riittää kapasiteetti minkäänlaiseen oppimiseen.

Jos esimerkiksi mun 2,5v suuttuu mulle jostain ja käsittelee sitä asiaa lyömällä, niin mä teen suunnilleen näin.

  1. Nimeän, mitä näin lapsen käytöksessä. ”Au, hei nyt sä löit mua.”
  2. Sanoitan lapsen tunteen. ”Sua suututtaa kovasti, että sä et enää saanut jatkaa sitä leikkiä, kun se oli susta ihana leikki.” Odotan, että lapsen tunnekuohu laantuu ja hän pystyy vastaamaan mulle. Saatan sanoittaa vielä lisää tunteita, jos niitä arvelen olevan tilanteessa läsnä.
  3. Kun lapsi on rauhoittunut, erotan toisistaan lapsen tunteen ja käytöksen. ”Sua saa suututtaa, ja silti ei saa ketään satuttaa.”
  4. Kerron lapselle seurauksen hänen teostaan. ”Mua sattui, kun löit.”
  5. Autan lasta korjaamaan tai hyvittämään tekonsa. ”Muistatko, mitä piti sanoa, jos satuttaa toista? Silloin pyydetään anteeksi.” Jos lapsi pyytää multa anteeksi, niin sanon ”saat anteeksi”.
  6. Kertaan rajan yksittäistapausten ja oman käytökseni kautta. ”Sinä et saa satuttaa minua. Silloinkaan kun suututtaa, niin ei saa satuttaa. Ihan niinkuin minä en saa satuttaa sinua, vaikka minua suututtaisi.”
  7. Mietin lapsen kanssa muita esimerkkejä. ”Saako satuttaa, jos on tosi surullinen? Entäs jos harmittaa hurjasti? Entäs jos on hurjan pettynyt, saako silloin satuttaa?”
  8. Pohdin lapsen kanssa, mitä saa tehdä, kun suututtaa. ”Voi lyödä pehmoleluja, tai tyynyä, tai hyppiä paikallaan, tai huutaa kovaan ääneen (tässä kohtaa tingin mielummin sisällä huutamisen säännöstä kuin fyysisen koskemattomuuden säännöstä), tai mitäs muuta voisi tehdä?”

Oikeastaan tässä C-kohdassakin on mun nähdäkseni kyse tietynlaisesta osaamattomuudesta: lapsi ei osaa käsitellä sitä omaa tunnekuohuaan, joten se rajan huomioiminen jää jyrän alle.

Kaikki lähtee aikuisen käsittelykyvystä

Näissä kaikissa tekniikoissa on tietysti olennaista se, että aikuinen pysyy rauhallisena ja näyttää lapselle mallia. Aikuisen pitää pystyä perustelemaan se raja, ja huomioimaan samalla sekä oma rajansa että lapsen rajat. Jos käsitellään sisällä huutamista, niin aikuisen huutaminen ei suorastaan anna hyvää esimerkkiä.

Tässä kohtaa tulee keskiöön vanhemman oma osaamattomuus tai tunnekuohut.

Aikuisen on itse pidettävä itsestään, omasta tunnetasapainostaan ja omasta osaamisestaan, huolta. Aikuisen on itse huomattava, milloin joku itselle asetettu raja on niin tiukka, että sitä ei oikeastaan pysty noudattamaan, ja miettiä, mistä se johtuu. Ja sitten sanoitettava, hyväksyttävä ne tunteet, ja harjoiteltava rakentavia, konkreettisia toimintatapoja. Uudestaan ja uudestaan. Silloin ne lapsen rajanylitykset eivät tunnu enää niin kirveleviltä, ja ne on helpompi käsitellä lapsen kanssa yhdessä.

Ehkä senkin takia rangaistukset voivat tuntua helpommilta lastenkasvatuksen keinoilta kuin keskustelu. Rangaistus ei vaadi sitä, että aikuinen katsoisi itseään kriittisesti mutta armollisesti peiliin. Jäähylle laittaminen ei edellytä sitä, että vanhempi kohtaa ja myöntää oman vaativuutensa, tai osaamattomuutensa, tai tunnemyllerryksensä.

Rangaistusten (ja saman logiikan myötä myös palkintojen) käyttäminen kasvatuksessa kuitenkin vain kasvattaa kuilua lapsen ja vanhemman välillä. Ja oikeastaan se kasvattaa myös aikuisen sisäistä kuilua, kun toisaalta haluaa kohdella lasta rakkaudella ja toisaalta käyttää tekniikoita, joilla tahallaan ohittaa lapsensa tarpeet.

Ja mä ajattelen myös, että vaikka se keskustelu, kuunteleminen ja oman itsen työstäminen on vaivalloista, niin johonkin se energia kuitenkin lasta kasvattaessa menee. Mä mielummin käytän sen lapseni kanssa kommunikointiin kuin siihen, että mä keksin ja valvon yhtään mitään rangaistuksia, joista lapsi ei kuitenkaan lopulta opi mitään. Ainakaan mitään sellaista, mitä haluaisin hänen elämästä oppivan.

Toivottavasti tästä maratonitekstistä oli konkreettista apua kysyjälle ja hänen lapsiperheellisille ystävilleen – ja tietysti kaikille muillekin lukijoille. 🙂  Kommenteissa saa jatkaa keskustelua ja pohtimista! Jos sinulla on kysymys mielessä, niin laita ihmeessä sähköpostia sari at lupaollamina.fi tai heitä viestiä tämän sivun kautta!