Pysähtyminen 121: Olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta?

Mistä tulen?

Noin hyvin akuutisti tulen valtavasta vastustuksesta. Kirjoitan pysähtymistä tiistai-iltana, ja huomasin vitkutelleeni sen kirjoittamista koko viikonlopun ja maanantain. (Toki sillä ”hyvällä syyllä”, että oli paljon töitä, mutta myös ihan puhtaasti vastustuksen takia.) Kirjoitan tätä nyt itse asiassa sen oivalluksen vuoksi, että jos näin paljon on vastustusta yhtä pysähtymistä kohtaan niin silloin varsinkin olisi hyvä pysähtyä.

Viime viikolle valitsin teemaksi luottamuksen. Empatiaparikeskustelussa rupesi ihan naurattamaan, kun mietittiin että vois kirjoittaa itselleen muistilapulle ”olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta” ja sit aina kun ottaa akuutisti päähän niin vois kiskaista lapun taskusta ja 90% kerroista siellä olisi ongelman syy.

Niin joo, kuluneella viikolla se lappu olisi kyllä päässyt kovaan käyttöön.

Tai ehkä vain huomasin ja hyväksyin ja nostin tietoisuuteen sellaisiakin pieniä pettymyksiä, joita olisin normaalisti kuitannut, että ”no ei sitten” ja luottanut vain sitten vähemmän jatkossa. (Ja nyt pelkään että tää kuulostaa siltä, että mä olin jotenkin jatkuvassa epäluottamuksen tilassa, eikä oikeastaan siitäkään ollut kysymys. Tai siis yhtään enempää kuin tavallisesti. Tai ehkä se, mihin olen tottunut, on jatkuva epäluottamuksen tila ja sitten aina välillä pilkahtaa jotain muuta.)

Toki oli myös äitienpäiväviikonloppu.

Äitienpäiväviikonlopusta mun on vaikea sanoa mitään. Hmm, katsotaan, miksi. Mä kaipaisin nähdyksi tulemista ja luottamusta (haha, tästä vois tehdä myös sellaisen Lupa olla minä -juomapelin, että jos joku mun kriisi palautuu nähdyksi tulemisen tai luottamuksen tarpeisiin niin otetaan huikka. Pääsis aika nopeasti aika hyviin litramääriin kyllä.), jotta tuntuisi että voisin sitä asiaa avata, mutta kokeillaan.

Äitiys, ainakin mulle, on jotenkin aina olemassa sekä suhteessa omiin lapsiin että suhteessa omaan äitiin. Mä olen tehnyt aika paljon töitä sen eteen, että miten mä olen omien lasteni kanssa, mutta tuntuu että se toinen suunta on vielä aika vaiheessa. Ja on aika haavoittuvaista (ja sisäistä työtä vaativaa) ottaa samaan aikaan vastuu omista tunteista ja tarpeista ja myöntää, että on ollut tilanteita joissa olisi tarvinnut jotain mitä ei silloin saanut.

Tai siis olen huomannut, että se on itselleni vaikeaa ihan jo silloinkin, kun kuuntelemassa on vain 100% empaattinen ja minun tarpeistani kiinnostunut ihminen. Ehkä tää on taas sitä pettymysten käsittelyä – ensin tarttee tunnistaa ja huomata, että on joskus ollut pettynyt, ja että se on ihan validi tunne, ja vasta sitten pääsee harjoittelemaan sitä pettymysten sietämistä.

Ja samaan aikaan mulla on valtava kunnioittamisen ja ymmärtämisen tarve sitä kohtaan, että jokainen vanhempi ja jokainen sukupolvi ja jokainen ihminen tekee parhaansa sillä mitä hänellä on sillä hetkellä käytettävissään.

Ehkä vaikeaa onkin se, että miten ne sovittaa yhteen: ymmärtää, että kukaan ei ole täydellinen, ja samaan aikaan hyväksyy, että se epätäydellisyys saattaa johtaa tilanteisiin, joissa kaikkien tarpeet ei täyty. Ja että täydellisyyttä ei vaadita keneltäkään, ja silti on tärkeää, että ne tyydyttymättä jääneet tarpeet huomataan ja hyväksytään ja annetaan tilaa sen suremiselle, että näin kävi.

(Sisäinen kriitikkoarmeija haluaisi tässä kohtaa huomauttaa, että ei v***u mitä liibalaabaa, tollaista yleispätevää hampaatonta p***aa josta ei kukaan saa mitään selvää. Ei ihmekään ettei ketään kiinnosta mikään mitä sä sanot, koska sä et koskaan oikeasti sano mitään millä olis mitään merkitystä tai henkilökohtaisuutta, vaan pyörittelet tollaisia teorioita jotka on niin irti maailmasta ja oikeasta elämästä että huhhuh. Kiitos, tämä tuli merkittyä mukaan.)

Missä olen?

Keho on kiitollinen siitä, että joogasin kuluneella viikolla ja jopa useampaan kertaan. Hyvä minä! Lepoa tarttis, tänään pidin arkivapaan ja kävin ainoastaan suuhygienistillä – tästä ansaitsen ainakin neljä miljoonaa aikuispistettä, ja toiset neljä miljoonaa siitä että kestin omaa häpeääni siitä, miten huonosti oonkaan hoitanut hampaitani. Päikkärit olis tehneet hyvää, mutta ehkä yritän vaan ajoissa nukkumaan tänään.

Tunteet… no niin no.

Oon tämän päivää työstänyt sisäisesti yhtä tilannetta, jossa eräs henkilö aiheuttaa mussa reaktion (voisinko sanoa tän vielä neutraalimmin ja yleispätevämmin? Ehkä tämä on ihan riittävän ympäripyöreä 😀 ), ja sen työstämisen jälkimainingeissa nyt on toisaalta rauhallinen ja tyytyväinen olo, kun ymmärryksen ja yhteyden tarpeet on täynnä.

Toisaalta turhauttaa ja ärsyttää, kun siihen meni aika paljon aikaa ja energiaa (ja toisaalta, itsepähän valitsin työstää sen, enkä vain velloa siinä reaktiossa, eli parempi näinpäin), ja kaipaisin rauhaa ja lepoa ja tilaa ja tulee sellaisia ajatuksia, että mun vapaapäivä meni hukkaan kun käytin siihen purkamiseen niin paljon kapasiteettia. Ja oon myös inspiroitunut, kun sen reaktion taustalta löytyi sellaisia toiseen ihmiseen kohdistamiani ajatuksia, jotka oli tosi hyödyllistä peilata omaan itseen. Siinä täyttyi jotain eheyden ja aitouden ja nähdyksi tulemisen ja ymmärryksen ja kasvun tarpeitakin.

Ajatukset… Tosi vaikea päästä kiinni ajatuksiin juuri nyt.

”Lukeekohan tätä kukaan? Olipa ihana juttu, että sain sen PM&IM -tilanteen selkeämmäksi ja läpinäkyvämmäksi. Onpas ihan tosi rasittavaa että muksut ei vieläkään rauhoitu unille, kuulemma nukkuivat päivähoidossa niin toisaalta ei ihme että on vaikea rauhoittua mutta voi v***u että ärsyttää kun haluaisi rauhaa. Ihan on aivojen tyhjät käytävät tän päivän jälkeen, eilen oli kyllä vielä tyhjempi, meinasin kirjoittaa että tyhmempi eikä sekään kauhean kauas osu. Huomisen aikataulu, jaiks että miten sitä sais, kiintopisteitä on muutama ja sit sen ympärille jos sais jotenkin rakennettua fiksun päivän. Vois joogailla aamulla, se jotenkin virittää aina, vaikka vartinkin tekis. Vitsi mä kuulostan kyllä rasittavalta, tai siis mun ajatukset kuulostaa rasittavilta, ja nyt senkin erottelun tekeminen tuntuu keinotekoiselta ikään kuin mä tekisin jotain performanssia. On kiinnostava rajanveto, että kirjoitanko mä tätä itselleni vai lukijoille, ja jos itselleni niin miksi mä jatkuvasti korjaan itseäni ja sensuroin, ja toisaalta kyllä mä kirjoitan välillä ihan puhtaasti itsellenikin ja se on ihan eri tekstiä se. Ehkä mä hyväksyn sen, että nähdyksi tuleminen muuttaa ihmisen olemisen tapaa, Hawthorne effect-köhän se on, nyt tekis mieli googlata jotta olis lähdeviitteet kunnossa mutta piruuttaan en googlaa ja jätän sen ekan ajatuksen sinne. Kostoksi. Olkoon sitten epätäydellistä jos kerran on.”

Mitä kohti?

Helppoutta.

Sitä mä kaipaan tälle viikolle.

Tuntuu että nyt on sellainen muutaman viikon vaihe, kun tarttee ottaa aika tiivis rutistus ja pistää jotkut hommat purkkiin ja toiset hommat käyntiin. Se olis aika hedelmällistä maastoa kevätkriisille ja burnoutille, ja ihan sitä silmälläpitäen haluan nyt ainakin tälle viikolle helppoutta.

Miten sais asiat tehtyä niin, että menis helpoimman kautta ja silti vastais niihin tarpeisiin, jotka on mun vastuulla? Miten osais olla tuntematta huonoa omaatuntoa, että menee siitä mistä aita on matalin, kun niitä aitoja nyt kuitenkin on tässä aika monta? Ja kas, siellä se huono omatunto taas pilkistää. Että vain silloin saa mennä sieltä mistä aita on matalin, jos kuitenkin yhteensä tekee tolkuttoman montaa asiaa. Että lähtökohtaisesti ei saisi olla helppoa.

On myös poliittisesti kiinnostava kysymys, että kenellä saa olla helppoa ja mikä saa olla helppoa. Mun silmään näyttäisi, että mitä enemmän ihmisellä on rahaa, niin sitä enemmän hyväksytään sille helppoutta, ja sit jos joku ei muka ole sitä helppoutta ansainnut (eli ei siitä itselleen haalimillaan rahoilla pystyisi maksamaan) niin ei saa olla helppoa. Ehkä en siihen syvenny sen tarkemmin, mutta on jännä havainnoida sellaista uskomusta myös itsessä.

Että missä asioissa mä sallin itselleni helppoutta (työnteko, vaatteet, matkustaminen), missä asioissa mä häpeän niitä keinoja, joilla etsin helppoutta (ruudun semipassiivinen tuijottaminen strategiana oikeastaan ihan mihin tahansa), missä asioissa aiemmin vaikeista jutuista on tullut helppoja (tunne- ja vuorovaikutustaidot, vegaaninen ruokavalio) ja niin edespäin.

Ehkä mä voisin sen helppouden ohella miettiä sellaista kysymystä, että onko tämä strategia nyt ihan oikeasti mulle toimiva tapa saada helppoutta? Etsinkö mä helppoutta silloin, kun oikeastaan kriittisemmin tarvitsisin vaikka lepoa tai tukea tai ymmärrystä? Missä asioissa mä halveksun toisia niiden helppousstrategioiden takia, ja missä ihailen toisia?

Tällä kuluvaan viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Vanhempien ja lasten häpeästä

”Häpeä on universaali tunne, joka liittyy siihen, ettei ihminen koe olevansa rakastamisen arvoinen.

Häpeä viihtyy salaisuuksissa ja toisten tuomitsemisessa. Häpeän vastalääkkeitä ovat rohkeus, empatia ja yhteys toisiin.

Häpeän voi tiivistää kahteen perusajatukseen.

Ensimmäinen on ”minä en ole tarpeeksi __.” Tarpeeksi fiksu, tarpeeksi rikas, tarpeeksi laiha, tarpeeksi ahkera, tarpeeksi hyvä äiti, tarpeeksi tehokas, tarpeeksi tunnollinen.

Jos pääsee yli tuosta ensimmäisestä, niin häpeän seuraava ääni on ”kuka oikein luulet olevasi?”. Luuletkos olevasi fiksu, kun kehtaat sanoa noin? Luuletkos olevasi kovinkin taitava, kun näytät työsi toisille? Luuletkos olevasi jotenkin erityinen, kun kehtaat näkyä?”

Näin tiivistin Brené Brownin ajatuksia täällä blogissa muutama vuosi sitten. Silloin omat lapset oli vielä aika pieniä ja, no, häpeämättömiä, joten suurimmat häpeän käsittelyt liittyivät omaan sisäiseen häpeään ja siihen, etten vahingossa siirrä omaa häpeääni lapsille.

No, vuodet vierii ja lapset kasvaa. Olen nähnyt paljon vaivaa sen suhteen, etten kasvata häpeällä tai häpeää lietsomalla. Kerron lapsille, että he ovat ihania ja rakkaita juuri tuollaisina kuin ovat. Yritän tietoisesti tuoda empatiaa sellaisiin tilanteisiin, joissa itselläni meinaa lähteä häpeämyrsky liikkeelle.

Kaikesta tästä huolimatta silti koen noloutta ja suoranaista häpeää välillä, kun en onnistu toimimaan omien kasvatusarvojeni mukaisesti.

Hoksaan vasta tilanteen jälkeen, että aivan totta, en oikeastaan pelkää päivähoidon aamupalalta myöhästymistä niinkään kuin sen myöhästymisen aiheuttamaa häpeää. (”Mikä se sellainenkin äiti on joka ei lapsiaan saa ajoissa liikkeelle?!”)

Tai vaivaannun, kun lapseni ottaa kontaktia toisiin eri tavalla kuin minulle olisi luontevaa. Tai häpeän itseäni kasvattajana, kun lapseni ei vieläkään osaa sellaista taitoa, joka keskimäärin ja ikätasoon nähden hänen jo ”pitäisi” osata.

Tähän kun vielä lisätään kaikkiin muihin elämänalueisiin liittyvä häpeä ja nolous (hävettää, etten osaa pitää keittiötä siistinä ja harrastettua säännöllistä liikuntaa ja luovuttua sokerista ja huolehdittua kehon hyvinvoinnista ja ja ja…), niin on aika selvää, että ainakin oma elämä on jatkuvaa häpeän kanssa taiteilua ja elämistä.

Äitiyden häpeä vs. lasten häpeä

Ja silti, jostain syystä, en ollut oikeastaan lasteni kanssa puhunut siitä, että miltä tuntuu kun hävettää tai nolottaa. Se on aika kummallista, koska melkein kaikenlaisista muista tunteista meillä puhutaan jatkuvasti.

Nyt tässä kirjoittaessa huomaan siellä taustalla tällaisen ajatusketjun:

– Olen tiedostanut omassa elämässäni paljon häpeää.

– Kun häpeän tiedostaa, niin se ei siirry eteenpäin.

– Jos lapseni kokevat häpeää, niin se on minun vikani kasvattajana, koska en ole onnistunut luomaan heille riittävän vahvaa sisäistä perusluottamusta siihen, että he ovat hyviä ja rakastettavia ihmisiä.

– On siis häpeällistä, jos lapseni häpeävät.

Noin kirjoitettuna tuo ajatusketju tuntuu aika absurdilta, mutta joku tällainen logiikka siellä on taustalla. Ikäänkuin minä äitinä olisin a) vastuussa lasteni tunteista ja b)kykenevä jotenkin niiden olemassaoloon vaikuttamaan. Huhhuh.

Häpeä on sosiaalinen tunne

No, onneksi tuli Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -koulutuksessa käsiteltyä myös häpeää. Rakentavan vuorovaikutuksen, ja sen taustalla olevan NVC:n, näkökulmasta häpeän tunne liittyy siihen, että olemme toimineet tavalla, joka on (oikeasti tai pelkomme mukaan) ristiriidassa toisten ihmisten tarpeiden tai omien syvien tarpeidemme kanssa. Se on myös sosiaalinen tunne – häpeä herää helposti siinä kohtaa, kun toiset näkevät meidän toimivan tällaisella ei-harmonisella tavalla.

Toisin sanoen siinä kohtaa, kun minä pelkään aamupalalta myöhästymistä, niin pelkään, että minun toimintani (tuon lapset hoitoon klo XX, kun aamupala loppui viisi minuuttia sitten) haittaa toisten tarpeita, kuten lasteni ravinnon tarvetta ja hoitajien ennakoitavuuden tarvetta. Samalla pelkään, että sama toiminta haittaa minun kunnioituksen ja järjestyksen tarvettani. Lisäksi pelkään sitä, että minä tulen nähdyksi ihmisenä, joka ei huomioi toisten tarpeita, ja se vasta kirpaiseekin.

Ja kun siinä häpeää välttääkseni yritän saada lapset valmiiksi kotona, niin siinäkin tulee lipsuttua käytökseen, joka herättää itsessäni häpeää ja noloutta. Häpeän pelko saa minut toimimaan tavalla, joka ei kunnioita lasteni yhteyden ja kunnioituksen ja ennakoitavuuden tarpeita, ilosta ja helppoudesta ja rauhasta puhumattakaan. Että toiminpa miten tahansa, niin aina hävettää.

Lapsiakin nolottaa – ja senkin voi hyväksyä

Tästä näkökulmasta on myös helpompi hyväksyä se, että tottakai lapsenikin välillä tuntevat häpeää ja noloutta. Kun on vaikka pikaistuksissaan lyönyt rakasta sisarusta, tai unohtunut puuhaamaan ihan muita juttuja vaikka on pyydetty laittamaan ne ulkovaatteet päälle ja äitiä turhauttaa, tai jos ehtii vaikka tulla pissa housuun vahingossa.

Lyöminen voi nolottaa, koska lapsi kuitenkin rakastaa sisarusta ja haluaa hänelle hyvää, vaikka kiukuspäissään lyöminen tuntui hyvältä tavalta vastata omaan vallan tarpeeseen. Pukemisesta harhautuminen voi nolottaa, koska lapsen leikin ja rauhan saamisen strategia olikin ristiriidassa kunnioituksen, yhteistyön tai toisten hyvinvoinnin edistämisen tarpeen kanssa.

Silloin, jos pystyn hyväksymään lapsen häpeän ja nolouden ja antamaan sille empatiaa (esimerkiksi arvaamalla tunteen ja sen taustalla olevan tarpeen), sen noloutta aiheuttaneen tilanteen käsittely helpottaa. Noloudenkin taustalla olleet tarpeet tulevat näkyviin, ja on taas vähän helpompi keksiä strategia, joka vastaa kaikkiin niihin tarpeisiin.

Ja ehkä vielä tärkeämpää – tulen antaneeksi lapselle (ja itselleni) kokemuksen tilanteesta, jossa häpeää itseään ei tarvitse hävetä, vaan siitä voi puhua ja sitä voi käsitellä. Tilanteesta, jossa asioita voi tehdä ja uusia asioita kokeilla häpeästä ja noloudesta huolimatta.

(Tässä kohtaa oma henkilökohtainen häpeäkuoroni katsoi asialliseksi ilmoittaa, että tämä koko teksti on täynnä itsestäänselvyyksiä ja kannattavampaa olisi vain painaa ”delete” -nappia ja unohtaa kaikki mahdolliset kirjoittamiset ennenkuin mulla on vähintään väitöskirja tekeillä aiheesta. Tai sitten jos haluaisin, että tämä olisi ”riittävän hyvä” teksti, niin mun vähintään pitäisi kirjoittaa vielä perään yksityiskohtaiset ohjeet siihen, että miten häpeätilanteet kohdataan Rakentavan vuorovaikutuksen havainto-tunne-tarve-pyyntö -mallilla, koska muuten tästä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Noin demonstraation nimissä ajattelin antaa tälle häpeäkuorollekin puheenvuoron tässä lopussa – mutta painan silti mielummin ”julkaise” -nappia.)

Heräsikö ajatuksia, tunteita, kysymyksiä tai kommentteja? Kuulen niitä mielelläni kommenteissa!

 

Pysähtyminen 113: Itse-empatian kielellä

Mistä tulen?

*Kun istuin koneen ääreen kirjoittamaan pysähtymistä, mun ensimmäinen reaktio tuohon ekaan otsikkoon oli ”en halua, on tyhmää.” Päätin kuunnella sitä ajatusta ja katsoa, että mihin se vie. No, se vei tällaiseen pysähtymiseen.*

…: Mä en halua kirjoittaa, että mistä mä tulen. Se on tyhmää.
Minä: Ahaa, okei. No mistä sä haluaisit kirjoittaa?

…: Mä haluaisin kirjoittaa ihan pelkästään että missä olen. Että mikä on tämän hetken fiilis.
Minä: Me päästään siihenkin kyllä ihan kohta. Mä kuulisin mielelläni lisää siitä, että miksi sä et halua kirjoittaa, että mistä tulet. Turhauttaako sua, kun sä kaipaisit enemmän kuulluksi tulemista tässä hetkessä?

Ihan Pelkästään Että Missä Olen: No joo, musta on tyhmää että sä rajoitat sitä että mistä mä voin kirjoittaa.
Minä: Ärsyttääkö sua kun sä kaipaisit enemmän vapautta ja luovuutta?
IPEMO: Joo, mä haluaisin voida kirjoittaa ihan mitä huvittaa ilman että sä aina mietit, että voiko sen laittaa blogiin.
Minä: Hermostuttaako sua kun sä kaipaisit yksityisyyttä ja luottamusta?

IPEMO: Joo, kun mä haluaisin purkaa vaikka noitakin viikonlopun juttuja ilman että tarttee pelätä että en saa puhua asioista niiden oikeilla nimillä kun en halua että kukaan jotenkin, no, niin. En halua paljastaa ajatuksiani ja tunteitani ihan kaikille, koska mä en halua jutella toisista ihmisistä ja niiden asioista ilman niiden lupaa blogissa. Lastenkin kanssa on vähän niin ja näin, että viitsinkö enää kovasti kirjoitella niiden juttuja tänne, kun ne alkaa olla isompia.

Minä: Eli pelottaako sua kun sä kaipaisit sellaista luottamuksellisuutta ja toisten yksityisyyden kunnioittamista kans, ja ne on sulle niin tärkeitä että sä mielummin et kirjoita sitten mitään?
IPEMO: No joo. Ja sit kun mä haluaisin kirjoittaa vapaasti ja tottakai mä haluan että blogiinkin menee juttuja ja mä en tiedä että miten se sitten oikeastaan tasoittuisi.

Minä: Niin haluaisitko sä sellaista selkeyttä ja helppoutta siihen, kun sä kirjoitat tai me yhdessä kirjoitetaan?
IPEMO: Joo.

Minä: Mä kaipaisin myös ihan noita samoja asioita, selkeyttä ja helppoutta ja kaikkien yksityisyyden kunnioittamista. Kokeiltaisko sellaista, että kertois asioista tarvittaessa koodinimillä tai jollain, ja sitten enemmän vain kirjoittaisi siitä, että miltä se asia tuntui ja mihin tarpeisiin se liittyi?
IPEMO: Voidaan kokeilla.

Mistä tulen?

IPEMO: Viime viikolla mä kaipasin ihan valtavasti lepoa ja rauhaa. Näin jälkikäteen ajateltuna kroppa taisi ottaa tarvitsemansa, ja mä olen tosi kiitollinen että osasin kuunnella. Kävin UFF:n tasarahapäivillä tutkailemassa, ja löysin muutaman vaatteen (ja täydelliset turkoosit korkokengät mun koossa!!), voi vitsi mikä riemu ja onnistuminen kun sai vaatekaappiin kauneutta ja selkeyttä! Samalla oli tosi merkityksellistä, että ei tarvinnut ostaa niitäkään vaatteita uutena ja kuormittaa luontoa.

Viikonloppuna olin RVO-koulutuksessa, ja siellä tuli kaikenlaisia tarpeita kohdattua ja huomattua. Harjoiteltiin sovittelua, ja yhdessä harjoituksessa mietittiin, että mikä olisi pahinta mitä joku voisi mulle sovittelutilanteessa sanoa, ja että mitä itsessä siinä kohtaa tapahtuisi. Mä ihan ällistyin, että millaista tekstiä mä itsestäni ja siitä pahasti sanoneesta ihmisestä sellaisessa tilanteessa ajattelisin, ja samalla oli tosi helpottavaa tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaistenkin ajatusten kanssa. Ja kun vähän aikaa parin kanssa purki, niin löytyi empatia sekä omia tunteita ja tarpeita että sen kuvitteellisen toisen ihmisen tunteita ja tarpeita kohtaan.

Harjoitusten tekeminen jännitti etukäteen tosi monessa kohtaa, halusin niin kovasti oppimista ja pätevyyttä ja yhteyttä niihin harjoituskumppaneihin ja samalla pelotti kun kaipasin turvaa ja luottamusta. Harjoituksia tehdessä jännittikin sitten paljon vähemmän, kun se yhteys oli jo muodostunut ja harjoitteluilmapiiri tuki luottamusta ja turvaa.

Ja vitsi miten yllätti ja vähän nolottikin, että kun tuli kotiin toisen kurssipäivän jälkeen ja vei niitä rakentavan vuorovaikutuksen ja sovittelun juttuja taas käytäntöön, niin se ei mennyt yhtään niinkuin olisin ajatellut. Että jännä juttu, ei sitten kahden päivän fiktiivisellä treenillä mennytkään kaikki tieto suoraan käytäntöön. Tai siis huomasin ajatelleeni, että no niin, nythän tämä taas helpottuu, ja todellisuus olikin se, että omat odotukset niistä tilanteista oli jotain aivan muuta kuin mitä sitten tapahtui. Heräsi sellainen empatian ja hyväksynnän tarve, että saan olla keskeneräinen ja treenata näitä asioita ja silti pitää itselläni tavoitteena, että kohtaan lapseni niin rakentavasti kuin ikinä milläkin hetkellä on mahdollista. Välillä on vähemmän mahdollista.

Missä olen?

Keho kaipaisi vähän ehkä liikettä enemmän, kun viikonloppu meni pääasiassa istuessa. Toisaalta ilahduttaa, että sain liikuttuakin koulutuspäivien seassa. Muistin taas, että miten ihanalta tuntuu kun ottaa hetken vain sellaiselle kuulostelevalle vapaalle liikkeelle, ilman musiikkia tai koreografiaa. Heräsi huoli, kun muistin, että en ole vieläkään käynyt ostamassa tyhjentyneen vitamiinipurkin tilalle uutta. Pää tuntuu siltä, että viikonloppuna olen a) oppinut uutta, b) juonut kahvia, c) valvonut iltoja vähän liian pitkään.

Tunteet on aika leppoisella hyrinällä. Kiitollisuutta kaikesta siitä yhteydestä ja oppimisesta ja ilosta ja huumorista ja liikutuksesta ja empatiasta, jota sai viikonloppuna kokea. Kiitollisuutta ja rakkautta juuri äsken saapuneesta kummilapsen kuvasta. Iloa ja tyytyväisyyttä ja onnistumista siitä, että aamun hoitoon lähtö sujui noin keskimäärin kaikkien tarpeita kunnioittaen ja yhteistyössä. Uteliaisuutta sen suhteen, että pienemmällä on nyt joku ”mä en kuuntele sua” -vaihe – sen taustalla ymmärryksen tarve ja hänen hyvinvointinsa edistämisen tarve, ja tietysti oma yhteistyön ja helppouden ja yhteyden kaipuu.

Ajatukset… Huomaan, miten hassua on, että nyt kun on tässä muutaman hetken kirjoitellut suoraan tunteista ja tarpeista käsin, niin ei oikein tee mielikään ikäänkuin nousta sinne ajatustorniin pyörittämään mitään käsitteitä. Paljon merkityksellisemmältä tuntuu kirjoittaa ja toimia tunteista ja tarpeista käsin. Fyysisesti se tuntuu huomion kiinnittämiseltä enimmäkseen tuohon rintakehän alueelle, ikään kuin sydämeen.

Kun pysähdyn kuuntelemaan ajatuksia, niin ne ovat pääasiassa havaintoihin liittyviä ”pitäisi” -ajatuksia. Verohallinnon kirjekuori => pitäisi. Vesipullo => pitäisi. Päivähoidon kysely lapsille => pitäisi. Vaikka lapset eivät ole edes kotona. Ajatukset ovat näköjään valtavan taitavia juurikin tuossa palapelin rakentamisessa, että mitkä asiat missä järjestyksessä ja millä tavalla. Ja toki myös siinä käsitteellistämisessä, että kun havaitsen asian X niin jos en tiedä, mikä se on, kaivan ajatuksista verrokkitapauksia ja yritän selvittää, mistä on kyse.

Kokemuksiin on kuitenkin tosi vaikea päästä käsiksi ajatuksilla, koska ne ovat pitemmän välimatkan päässä siitä varsinaisesta, no, kokemuksesta, että miltä tämä asia tuntui ja mitähän tarvetta siinä mahdollisesti liipattiin. Toki ajatuksilla on todella hyödyllistä opetella ja jäsentää sitten niiden eri tunteiden ja tarpeiden nimiä, mutta sitä varsinaista kokemusta ja tuntemusta varten ainakin itselle on hyödyllisempi hakea se ns. raakadata jostain muualta. 🙂

Mitä kohti?

Jos mä haluan edelleen pysyä siellä havainnon ja tunteen ja tarpeen ja pyynnön akselilla, niin kysymys voisi olla, että mitä mussa herää kun katson tämän alkavan viikon kalenteria?

Toisaalta helpotusta, kun näyttää vapaalta – ja toisaalta hermostuttaa, kun tiedän, että on hommia joita sillä ”vapaalla” ajalla tarttee tehdä, mutta ne ei näy kalenterissa. Kaipasin enemmän luottamusta ja selkeyttä siihen, että kalenteri oikeasti heijastaisi myös työn määrää.

Pyyntö mulle itselleni voisi olla, että voisinko viettää vaikka 10 minuuttia tämän kirjoittamisen jälkeen ja miettiä tapoja, joilla mä saisin luotua itselleni enemmän luottamusta omaan kalenteriini.

Lisäksi kalenterissa on muutamia kehoon liittyviä juttuja, muun muassa hampaiden hyvinvoinnista huolehtimista. Hermostuttaa vähän, koska tiedän, että se toisen ihmisen päästäminen oman kehon alueelle on tosi haavoittuvainen tilanne. Siinä tilanteessa rauhallisena oleminen vaatii multa aikamoista hyväksymistä ja tsemppaamista, mikä puolestaan väsyttää. Kaipaisin helppoutta, luottamusta ja kunnioitusta, sekä sitten varmaankin lepoa ja rauhaa ennen ja jälkeen niiden tilanteiden.

Pyyntönä itselleni voisin pohtia, että miten mä nostan arjesta näkyviin siellä jo olevaa luottamusta ja helppoutta ja kunnioitusta, jotta ne kehonhuoltotilanteet ei olisi mun ainoita strategioita saada noita asioita.

Työjuttujen puolesta (joita siellä kalenterissa ei siis kaikkia näy, ks. ed.) kaipaisin selkeyttä, tehokkuutta, innostusta ja yhteyttä. Mä kaipaan yhteyttä siihen, mitä toiset ihmiset tarvitsee, sekä sellaista omaa sisäistä yhteyttä ajattelun ja omien tarpeiden välillä. Mä huomaan, että varsinkin kun teen älyllistä työtä, mä helposti hujahdan sinne ajatustorniin ja unohdan suunnilleen syödä, juoda ja käydä vessassa, saatika muuten pitää huomiota siinä, että mitä tämä kaikki työnteko minussa itsessäni herättää.

Pyyntönä itselleni – voisin käydä hakemassa käteen sen rannekorun, joka muistuttaa mua tarpeistani, ja aina kun näen tai muuten huomaan sen niin pysähdyn kuulostelemaan, olenko ajatustornissa vai yhteydessä itseeni.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Saa pohtia tunteiden ja tarpeiden kautta, tai sitten ihan sana vapaa -meiningillä, kommenteissa tai itsekseen. Kuulisin myös tosi mielelläni, että mitä sinussa herättää kun luet tällaista tunteiden ja tarpeiden kielellä kirjoitettua pysähtymistä. Tervetuloa kommentteihin jatkamaan keskustelua!

Pysähtyminen 112: Reissussa rähjää(nty)mistä

Mistä tulen?

Onpa nyt vaikeaa ruveta kirjoittamaan viime viikosta. Tuntuu, kuin en olisi saanut mitään aikaan, ja sen vuoksi ei olisi mitään kerrottavaa. (Toisin sanoen vain aikaansaannoksista voi kertoa. Hmm.)

No mitä viime viikolla sitten tapahtui?

No, keskiviikkona heräsin aamuyöllä siihen, että vatsa tuntuu kamalalta, ja aika pian sitten selvisi, että siitä päivästä ei tulisi työpäivää. Onneksi sain suhteellisen vaivattomasti ilmoitettua olennaisille ihmisille sieltä sängynpohjan uumenista, että suunnitelmat muuttuvat. Keskiviikko menikin sitten nukkuessa, kuumetta nostaessa ja laskiessa, ja noin muutenkin tehokkaasti sairastaessa. Torstainakaan en vielä uskaltanut lähteä mihinkään sen pitemmälle, koska halusin itselläkin pitää yhden kuumeettoman päivän etten tartuta ketään. Lisäksi viikonlopulle oli suunniteltu pitempää reissua, ja halusin keskittyä paranemiseen, etten vie tuliaisina pöpöjä.

Onneksi olo siinä sitten asettui, ja perjantaina päästiin lähtemään Lappeenrantaan. Sieltä reissattiin sitten lauantaina esikoisen kanssa Joensuuhun ystävän lapsen ristiäisiin. Oli mukavaa viettää kerrankin esikoisen kanssa kahdestaan rauhallista yhteistä aikaa – ja kuopus puolestaan sai olla anoppilassa huomion keskipisteenä. Win-win suorastaan.

Viikolle toivoin puskuriaikaa, ja erityisesti tässä viikonlopun myötä reissatessa tuli oltua aika tietoinen kaikenlaisesta ehtimisestä. Se on jännä, että vaikka on ihminen varannut johonkin asiaan kolme tuntia, niin siitä tulee ikäänkuin urheilusuoritus, että saadaanko tästä tavoiteajasta nyt kuinka monta minuuttia höylättyä pois. Onneksi sain itseni aika nopeasti kiinni sellaisesta ajatuksesta, ja hyväksyin sen, että kun lähdettiin kello X niin perillä ollaan kello Y, ja se matkanteko nyt vain kestää tietyn ajan. Että periaatteessa ihan mukavasti löytyi sitä puskuriaikaa, kun olin kuitenkin alunperin varannut ihan riittävästi aikaa, jotta ei tullut kiire mutta oltiin sovituissa paikoissa sovittuun aikaan.

Tuossa reissatessa huomasi aika konkreettisesti senkin, että niillä omilla aikatauluilla ei ollut mitään merkitystä, jos niitä ei tarpeeksi selkeästi toisille kertonut. Tai jos odotti, että toiset ajattelevat saman aikataulun mukaan, ja sitten turhautuu kun kukaan ei näköjään toimikaan niinkuin halusin. Tämän huomasi sekä esikoisen kanssa kahdestaan että sitten koko perheellä. Tosin pelkästään lapsen kanssa liikkuessa oli helpompi muistaa, että lapsi ei välttämättä hahmota aikatauluja. Aikuisten kohdalla usein odottaa, että heillä on sama aikakäsitys, eikä varmista sitä omaa aikatauluajatusta ääneen.

Ja toki tämä kaikki pätee myös normaaliin arkeen, kun ei olla reissussa. Arjessa vain ne ”tuo varmaan ajattelee asioista samoin kuin minä” -hetket jäävät vielä enemmän piiloon, koska rutiini auttaa etenemään tilanteissa vaikka väärinkäsityksiä tulisikin. Reissussa ratkottavia tilanteita tulee vastaan niin paljon, että asioista on pakko puhua ääneen, jos haluaa selvitä paikasta A paikkaan B. Plus että reissaaminen itsessään väsyttää, joten ärsytyskynnys tulee vastaan pienemmistä asioista kuin tavallisesti.

Että siinäkin mielessä reissaaminen on hyödyllistä – se tulee purkaneeksi sellaisia ”tottakai tämä menee niinkuin minä ajattelin” -ajatusvirheitä oikein urakalla. 🙂

Missä olen?

Keho on toisaalta virkistynyt ja toisaalta väsynyt reissaamisen jäljiltä. Liikettä tarvitsisi, samoin vettä, mutta energiataso on suhteellisen hyvissä kantimissa.

Tunteet ovat vähän käymistilassa. Pitkää matkaa ajaessa ehtii olla läsnä itsensä ja omien kokemustensa kanssa – ja toisaalta kun setvii väärinkäsityksiä, niin tulee (kiitollista kyllä) nähneeksi ja sanoittaneeksi kaikenlaisia puolia itsestään.

Tunteissa on siis liikkeellä toisaalta iloa ja kiitollisuutta ja rauhaa, kun on saanut olla läsnä rakkaiden ihmisten kanssa. Toisaalta taas huomaan sellaista ärtymystä ja kiukkua ja kärsimättömyyttä, joka ei oikeastaan liity mihinkään olosuhteeseen vaan joka vaikuttaisi olevan tosi vanhaa perua. Jollain lailla tuossa viikonlopun aikana myllääntyi pintaan sellainen puoli itsestä, joka mieluiten vain huutaisi ja raivoaisi ja heittelisi tavaroita seinään. Sen kanssa läsnä oleminen on toisaalta jännittävää ja toisaalta ilahduttavaa – ja se jos mikä nimenomaan vaatii puskuriaikaa, jotta en oikeasti ryhdy huutamaan ja raivoamaan ja heittelemään tavaroita seinään. (Tällainen ”kärsivällisyyttä sisäisen kolmevuotiaan kanssa” -harjoitus, ehkäpä.)

Ajatukset ovat vielä viikonlopussa. Varasin itselleni maanantait kokonaan oman yrityksen kanssa vietettäviksi päiviksi, ja selvästi se tekee hyvää näin siirtymävaiheena viikonlopun ja työviikon välillä. Lisäksi mieli haluaisi kovasti askarrella taas vaatteisiin liittyvien asioiden kanssa – viikonlopuksi pakkasin repullisen vaatteita ja se riitti mainiosti, vaikka ohjelmassa oli sekä kyläilyä että ristiäisiä että hotellissa löllöilemistä. Niin nyt taas joku järjestelmällisyyttä ja selkeyttä kaipaava osa minusta haluaa pelkästään lukea Vivienne Filesiä ja fiilistellä erilaisia kapselivaatekaappeja. (Ainakin paljon mielummin kuin siivota keittiötä ja miettiä työviikkoa.)

Mitä kohti?

Yksi syy, miksi tykkään reissaamisesta, on se, että asiat ovat selkeästi rajattuja. On vain tietty määrä tavaraa mukana. On selkeä aikataulu, jonka puitteisiin voin sovittaa oman tekemiseni ja olemiseni. Useimmat paikat, joissa reissussa yöpyy, ovat selkeämpiä ja siistimpiä kuin oma koti. (No se nyt ei ole kauhean vaikeaa.)

Selkeys

Niin jos tälle viikolle vaikka etsisin selkeyttä sellaisista jutuista, jotka reissussa ilahduttavat. Vaikka siitä, että miettii ensin ja tekee sitten. Tai laittaa tavarat jo illalla valmiiksi, jotta aamulla lähteminen on helpompaa. Tai miettii huolellisesti etukäteen, mitä tarvitaan mukaan, ja sitten laittaa muut tavarat pois.

Kovasti on miettimistä. Ehkä tämäkin on sitä puskuriaikaa, siis että kun aloittaa jonkin jutun niin aloittaa sen rauhassa, ja sitten vie sen loppuun asti ennenkuin aloittaa seuraavan jutun. Se voisi tuoda selkeyttä. Ainakin tässä fyysisessä ympäristössä näen aika monta asiaa, jotka kaipaisivat loppuun viemistä, ja itse asiassa muutama mielen päällä oleva juttukin hyötyisivät siitä, että ensin tehdään asiat loppuun.

Voisin yrittää sitä vaikka niin, että aina kun pysähdyn tai pidän paussin tai mietin, että mitäköhän seuraavaksi tekisi, niin laittaisin ensin kolme asiaa paikoilleen tai loppuun. (Heti tuli mieleen, että näinköhän on joku laskuri-app, jolla voisi laskea päivän mittaan, että kuinka monta kolmen asian settiä tulee laitettua pois. Ehkä se tulisi silloin näkyväksi eri tavalla. Tutkin asiaa.)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tervetuloa pysähtymään kommenteissa tai jatkamaan keskustelua!

Luottamus ja odotukset

Yksi mun tämän vuoden sanoista on luottamus. Haluan löytää lisää aitoa luottamusta elämääni – ja samalla säilyttää sellaisen jalat-maassa -realismin, että en hurahda luottamaan sellaisiin asioihin, jotka eivät lopulta kannakaan.

(Tästä jo huomaa, miten vaikea asia luottamus mulle on. Siis että mä haluan lisää luottamusta, mutta en luota siihen, että luottamus olisi pelkästään hyvä asia. :D)

Luottamus ja odotukset

Luottamus on (mun määritelmän mukaan) pohjimmiltaan sitä, että uskon, että asiat tapahtuvat niinkuin odotan niiden tapahtuvan. Jos luotan toiseen ihmiseen, niin uskon, että hän käyttäytyy odotusteni mukaisesti – mitä ne odotukset sitten ovatkaan.

Jonkun ihmisen kohdalla saatan luottaa siihen, että hän ei naura päin naamaa jos kerron pelkääväni jotain. Toisen kohdalla luotan siihen, että hän osaa käydä itsenäisesti vessassa. Kolmannen kohdalla saattaa olla, että luotan hänen arvostelukykyynsä, jos pyydän häneltä neuvoa.

Eli oikeastaan ”lisää luottamusta” tarkoittaakin samaa kuin ”realistisempia odotuksia”. Eikö vaan? Koska jos valitan sitä, että en voi ikinä luottaa ihmiseen X, koska hän aina tekee Y vaikka pyysin ettei tekisi… niin eikö silloin realistisempaa olisi odottaa, että ihminen X tekee näissä olosuhteissa Y? Ja että jos en halua olla asian Y vaikutuspiirissä, niin silloin pelkkä pyytäminen ei ole minun puoleltani riittävä toimenpide?

Klassinen esimerkki lapsiperheestä.

Voinko luottaa siihen, että lapseni keräävät lelut lattialta illalla?

No, se riippuu siitä, minkälaiset odotukset minulla on heitä kohtaan. Jos odotan, että lapset keräävät lelut yhdestä sanomisesta sillä aikaa, kun minä teen jotain ihan muuta, niin saatan joutua pettymään. Jos puolestaan odotan jo lähtökohtaisesti, että lapseni tarvitsevat apua ja läsnäoloa lelujen keräämisen kanssa, niin kyllä, voin ehkä luottaa siihen että yhdessä saamme tavarat kerättyä.

Tai voinko luottaa siihen, että lapseni eivät lyö toisiaan?

Todellisuushan sen näyttää. Jos jostain syystä lapsi lyö toista, niin silloin näköjään odotukseni tässä tilanteessa oli liian korkea. Ja jos haluan, että he pysyvät turvassa, niin silloin minun tehtäväni aikuisena on mennä väliin, suojata heitä väkivallalta, ja selvittää tilanteen rauhoituttua, että mitä lapset olisivat rauhallisempaan yhteiseloon tarvinneet.

Voinko luottaa itseeni vanhempana?

No, riippuu siitä, mitä itseltäni odotan. Jos odotan sitä, että kaikilla on aina kivaa ja itse osaan aina olla lempeä ja kärsivällinen ja empaattinen, niin en tietenkään voi luottaa sellaiseen. Päinvastoin, voin melkeinpä luottaa siihen, että välillä olen väsynyt ja äkäinen kiukkuperse, joka valittaa pikkuasioista ja käyttäytyy loukkaavasti.

Mikä olisi realistisempi odotus?

Vaan ehkä voisin vanhempana luottaa siihen, että korjaan jälkeni heti kun kykenen ja huomaan? Että pyydän anteeksi kiukkuamistani siinä vaiheessa kun oma kapasiteetti riittää virheen myöntämiseen? Luottaisin siihen, että jälkikäteenkin voi miettiä, mitähän siinä tilanteessa oikeasti tapahtui ja mitä kukakin tarvitsi. Siihen, ettei kaikkia asioita tarvitse osata heti ja harjoittelematta, vaan asioita saa opetella.

Tosi monessa vaikean luottamuksen asiassa näyttää ytimenä olevankin juuri tuo ”pitäisi osata” -ajatus.

Että mä odotan itseltäni (ja välillä lapsiltani), että asiat pitäisi onnistua jo, kun ne asiat on joskus onnistuneet. Tai kun teoriassa tiedän, miten se homma menee, niin minun pitäisi käytännössäkin osata jo ne asiat. Pitäisi osata arvata lasten tarpeet ja keksiä sopiva strategia niiden kohtaamiseksi kolme sekuntia sen jälkeen, kun on huomannut, että lapsella on kurja olla. Pitäisi osata tunnistaa omat tarpeet ja tietää, miten niihin saisi vastattua, ennen kuin alkaa oma tankki vilkkua tyhjää. Ja kun se ei onnistu, niin ilman muuta on vaikea luottaa itseensä tai lapsiin.

(Puhumattakaan sitten siitä surullisesta tilanteesta, kun ei enää ole mitään odotuksia toista kohtaan, koska ei lähtökohtaisesti luota siihen, että mikään menisi koskaan niinkuin toivoo tai odottaa. Silloin ei ole enää vaikea luottaa, vaan luottamusta ei vain ole.)

No miten luottamusta sitten saisi lisää?

Jos luottamus on realistisempia odotuksia, niin yksi keino saada lisää luottamusta on olemassaolevien realististen odotusten huomaaminen ja tunnistaminen.

Mihin, tai keneen, luotan järkähtämättä? Minkä, tai kenen, kanssa odotukseni toteutuvat lähes aina? Missä osaan jo? Löydänkö 25 asiaa, joihin luotan tällä hetkellä?

  1. Puolison ja muutamien (monienkin) ystävien kanssa voin luottaa siihen, että tulen kohdatuksi omana itsenäni, kuulluksi ja nähdyksi, silloinkin kun olen hajalla tai epäedustava tai ärsyttävä.
  2. Rakentavan vuorovaikutuksen prosessin kanssa voin luottaa siihen, että kun pysyn omien ja toisten ihmisten tunteiden ja tarpeiden taajuudella, osaan kuulla ja nähdä toisen, koen yhteyttä ja rakkautta ja empatiaa.
  3. Omaan kehooni luotan siinä, että se kertoo minulle aika selkeästi, milloin arki ja elämäntavat ovat hyvällä tolalla ja milloin tarvitsen korjausliikkeitä. (Siis kunhan pysähdyn kuuntelemaan.)
  4. Kun kuuntelen sitä yhtä soittolistaa Spotifysta, luotan siihen, että saan 100% lisää energiaa.
  5. Luotan siihen, että osaan lukea…
  6. …ja kirjoittaa
  7. …ja puhua
  8. …ja kuunnella,
  9. …kävellä
  10. …ja istua,
  11. …nukkua
  12. …ja syödä itse.
  13. Luotan siihen, että kun teen punnerruksia tai muita käsivoimia vaativia liikkeitä, niin korjattu kyynärpää kestää ja jaksaa.
  14. Luotan siihen, ettei kukaan lue päiväkirjaani ilman lupaa.
  15. Luotan siihen, että vaikka joku lukisi päiväkirjaani ilman lupaa, niin mitään vaarallista ei tapahtuisi.
  16. Luotan siihen, että aina on joku kiinnostava kirja, jota en ole lukenut.
  17. Tai aina on joku kiinnostava kirja, jonka olen lukenut, jonka uudelleen lukemalla oivallan jotain syvempää.
  18. Luotan siihen, että jos en osaa ratkaista jotain ongelmaa, niin Shiva Nata ja meditaatio auttavat selkeyttämään sitä.
  19. Luotan siihen, että voimistelurenkaiden teline pysyy katossa.
  20. Luotan siihen, että minulla on tarpeeksi vaatteita ja kenkiä kelille kuin kelille, jotta voin olla tilanteen ja sään mukaan pukeutunut.
  21. Luotan siihen, että talven jälkeen tulee kevät ja kesä.
  22. Luotan siihen, että osaan tehdä työni.
  23. Luotan siihen, että Klean Kanteen -vesipulloni kestää ehjänä seuraavat 10 vuotta.
  24. Luotan siihen, että kun kirjoitan tämän tekstin, niin siitä on iloa jollekulle, että myös julkaisen sen.
  25. Luotan siihen, että mielestä ja sielusta löytyy aina jotain, mistä kirjoittaa.

Mikä on fiilis näiden 25 asian löytämisen jälkeen?

Lämmin. Kevyt. Liikuttunut. Kiitollinen. Yllättynyt, kun huomaan, miten vähän listalla on ihmisiä. (Toisaalta en ole lainkaan yllättynyt, koska sitähän tässä on tarkoitus harjoitella vuoden mittaan.) Ja toisaalta ne kaikkein tärkeimmät ihmiset ovat tuolla heti ensimmäisenä – sieltäkin saisi helposti kymmenen, jos erottelisi jokaisen omaksi kohdakseen. En tänään erottele. olkoot siellä. 🙂

Ja mikäli uskomme Rick Hansonia ja Hardwiring Happiness -kirjaa (ja miksi emme uskoisi), luottamuksen kykyä voi treenata ja syventää sillä, että palauttaa mieleensä ja kehoonsa luottamusta herättäviä tilanteita ja uppoutuu niihin puoleksi minuutiksi kerrallaan. Esimerkiksi tuollainen luottoasioiden listaus, viisi tai kymmenen tai kaksikymmentäviisi kerrallaan, voisi toimia loistavana tapana syventää luottamuksen kokemisen ja havaitsemisen kykyä.

Haluaisin antaa itselleni tehtäväksi listata joka päivä kymmenen asiaa, joihin luotan, mutta en oikein luota, että tulisin tehneeksi sen. 😀 Paradoksi. Voisin yrittää tehdä vaikka niin, että kun teen työpäivän aluksi todo-listan, niin kirjoitan siinä samalla ne kymmenen asiaa. Se voisi onnistuakin.

Jos haluat tehdä omaa luottoasioiden listaustasi, niin olet tervetullut jakamaan listan kommentteihin! Tai jos tämä teksti kirvoitti sinussa ajatuksia tai tunteita tai kysymyksiä, tai jos se vastasi johonkin tarpeeseesi, niin kuulisin senkin mielelläni! <3

Pysähtyminen 103: Arkeen laskeutumisen harkitsemista

Mistä tulen?

Vuosi vaihtui, lasten loma hoidosta jatkuu. Siinä päällimmäiset. 🙂 Vuodenvaihteessa pidettiin taas perinteiset meidän perheen naamiaiset, ja tällä kerralla oli muitakin osallistujia kuin oma porukka, kun kuopuksen kummi kumppaneineen tuli uudenvuodenviettoon mukaan.

Valitsin itselleni myös tälle vuodelle tavoitetunteet, ja esikoinenkin valitsi itselleen mun Tunne- ja Tarvekorteista tunteet, joita haluaa kokea uuden vuoden aikana. Se oli aika liikuttavaa, ja mielettömän hyödyllistä – otin kuvan niistä korteista, ja kun juteltiin, että mistä asioista hänelle näitä tunteita tulee (mm. ”mukava” tunne tulee siitä, kun saa olla äidin ja isin ja E:n kanssa, ja ”rauhallinen” tunne tulee siitä ettei ole kiire vaan saa tehdä asioita omassa tahdissa), niin mä voin palata niihin aina jos itsellä on vaikeuksia ymmärtää, että miten tuolla lapsella voi olla niin vaikeaa olla nyt omissa nahoissaan. Tulee eittämättä tulevan vuoden aikana hyödynnettyä, kun hän tosiaan huhtikuussa täyttää kuusi. (Kuopus halusi valita ”kaikki tunteet” eli joka ikisen 55 kortista, mikä kertoo hänen temperamentistaan kaiken tarvittavan.)

img_3144
Noin muuten viikko onkin sitten mennyt kärsivällisyyttä treenatessa. En tiedä, johtuuko loman rutiinittomuudesta, aikuisten meiningistä (kun töitä pitää saada vuorovedolla tehtyä vaikka lapset ovatkin kotona), iästä vai mistä, mutta tuntuu että molemmilla lapsilla on ihan ihme ”teen just päinvastoin kuin sanotaan” -meininki. No esikoisella osa siitä johtuu varmasti tuosta lähenevästä kuuden vuoden iästä, kun aivoissa menee yhteydet uusiksi ja asioita pitää opetella uudestaan – ja kun siihen menee kapasiteettia, niin vastoinkäymiset ovat helposti aika musertavia.

Kuopuksella taas, jaa-a. Paljon uuden oppimista samaan aikaan, unirytmin risaisuutta (hoidossa nukkuu päikkärit, mutta kotona ei sitten niin millään), sellainen yleinen kolmevee-meininki, oma temperamentti, ehkä vähän flunssaakin siellä vielä seassa… Johtui mistä johtui, niin raskasta on. Taas muistaa, että millaista oli olla lasten kanssa kotona – no toisaalta silloin oli erilaiset rutiinitkin, mutta silti.

Tänään vähän meinasi tulla nostalgia kotivuosia kohtaan, kun oltiin käyty pakkasulkoilulla ja mä laittelin lounasta samalla kun lapset katsoivat piirrettyjä. Tai ehkä tuli vain nostalgia sitä vaihetta kohtaan, kun itse sai keskittyä ihan hyvällä omallatunnolla vaan siihen lasten ja kodin hoitamiseen. Ja se nostalgia hävisikin sitten aika nopeasti kun muistin, että enhän mä silloinkaan lapsiin ja kotiin keskittynyt, vaan gradun jälkeen yhdistyshommiin ja kouluttautumiseen ja kaikkeen sellaiseen. Että oikeastaan se nostalgia kohdistui vain niihin hetkiin, kun aurinko kimmelsi lumella ja keittiössä tuoksui ruoka, ja niitä voi olla ihan vaikka viikonloppuisinkin.

Ehkä nämä joululoman päivät on siinä mielessä hyvää muistutusta, että noille tekee tosi hyvää olla hoidossa ja mulle töissä. Siis niinkuin pitkällä tähtäimellä. Toki jos mä ottaisin tämän sellaisena ”nyt pidetään järjestelmällisesti Hyvää Perhearkea Koko Porukalle” -leirinä, niin olisi tavoitteita ja onnistumisia ja muuta. Ehkä tämän loppuviikon voisikin ajatella sellaisena puolivälin versiona? Että skarppaisi kohti normaalia arkirytmiä ja tekisi yhteisiä juttuja ihan suunnitellusti, mutta yrittäisi jostain löytää hetken myös omalle lepäämiselle? Nimittäin sellaista lepolomaahan tämä ei ole, paitsi niinä harvoina hetkinä kun molemmat lapset yllättäen löytävät vaikkapa jonkun kiinnostavan värityskirjan ja taloon laskeutuu autuas hiljaisuus.

Missä olen?

Flunssa vääntää viimeisiä tihutöitään poskionteloissa – tunnollinen työntekijä sairastaa lomalla ja miten se meni. On sellainen olo että voi kun menisi jo flunssa pois niin saisi hyvällä omallatunnolla jumppailla, ja se vasta on kummallista. Toki tervetulluttakin.

Tunteiden puolella on toisaalta rauhaa ja iloa, toisaalta jännitystä ja hermostumista kun on Yks Homma, joka pitäisi hoitaa ja en millään haluaisi. Tai siis haluaisin ja se tuntuu vaikealta. Ja sitten on vielä, hmm, kärsimättömyyttä itseä ja lapsia kohtaan kun on jatkuvasti joku skisma selvitettävänä (ja kun mun Pitäisi tietysti osata ne selvittää aina tosi tyylikkäästi ja heti ja asianmukaisesti, tai auttaa lapsia neuvottelemaan ne keskenään rauhanomaisesti), kaipaisin harmoniaa ja yhteistyötä ja rauhaa ja tällä viikolla ja tällä hetkellä arki ei ihan sitä tarjoa niin paljon kuin toivoisin. Tai sitten mä en keskity siihen niin paljon kuin voisin.

Ajatukset… Lähinnä ajatukset pyörivät akselilla ”mitä kaikkea voisin tehdä jos ei olisi flunssa”, tai ”asioita joita pitäisi tehdä kunhan saisi sopivan hetken ja lapset pois pyörimästä jaloista”. Mä voisin kirjoittaa listan, jotta näkisin, että mitkä niistä jutuista oikeasti haluan tehdä tällä viikolla (toisten aikataulujen vuoksi jne.) ja sitten huolehtia, että saan ne tehtyä ja oon lopun aikaa ihan vaan ressaamatta. Ensi viikolla lapset menee hoitoon kuitenkin, joten silloin on aikaa.

Mitä kohti?

Tulevalla viikolla on luvassa kivoja juttuja, jonkin verran työjuttuja, siirtymävuosipäivää, ja oikeastaan enimmäkseen sitä arkeen laskeutumista. Tai siis toivoisin, että ensi viikon maanantaina kun kello soi seitsemältä, niin olo olisi kaikilla edes suunnilleen positiivisen puolella.

Mitä siihen tarvitaan?

Rauhaa, ennakointia, yhteistyötä, selkeyttä, lepoa. Niitä nyt ainakin.

Esikoisen kohdalla voisi tosiaan palata niihin hänen valitsemiinsa tavoitetunteisiin ja miettiä, että miten niitä saisi tässä tämän viikon aikana tuettua. Kuopuksenkin kanssa varmaan kortteja voisi käyttää, mutta sen lisäksi tarttee keksiä vielä joku luova konsti, jotta tullaan molemmat kuulluksi ja saadaan oikeasti keksittyä kokeiluun keinoja, jotka auttaisivat siihen yhteistyöhön ja rauhan säilyttämiseen. Lupa olla minä -kenttälaboratorio jatkaa siis toimintaansa. 🙂

Itselleni tarvitsen myös rauhaa, ennakointia, selkeyttä ja lepoa. Ja kyllä, yhteistyötäkin. Vaikka kauheasti haluaisin ajatella, että minä kyllä itse ja yksin selviän ja hienosti menee, niin… no, ei se ihan niin mene.

Ja tietysti ensi viikolle opettelen myös niitä tämän vuoden tavoitteita, eli helppoutta ja luottamusta ja iloa ja yhteyttä ja kehon hyvinvoinnin vaalimista. Miten tämän voisi tehdä mahdollisimman helpoksi? Hmmm…

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Rakentavan vuorovaikutuksen elementit

Kouluttaudun tämän talven aikana Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi. Rakentava vuorovaikutus perustuu Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication -malliin, ja olen sitä joskus tässä blogissakin käyttänyt milloin minkäkin asian pohtimiseen.

Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa ihan Rakentavan vuorovaikutuksen perusteista. Mistä tässä on kyse, ja miksi olen niin liekeissä Rakentavasta vuorovaikutuksesta että haluan kouluttautua ohjaajaksi asti?

Tarpeet ihmisen toiminnan taustalla

Rakentava vuorovaikutus perustuu humanistisen psykologian ajatukseen siitä, että kaikki, mitä ihminen tekee, on yritystä täyttää joku tarve. Ja koska meillä kaikilla on samat perustarpeet, niin olemme oikeastaan kaikki samalla viivalla ihmisinä. Sinä, minä, lapset, puoliso, anoppi, rakkain ystäväni, elinkautisvanki, se yksi poliitikko jonka nimenkin kuuleminen ärsyttää… Me kaikki yritämme joka hetki täyttää jotain tarvetta.

Tarpeissa itsessään ei ole mitään pahaa, väärää tai huonoa. Itse asiassa Rakentavan vuorovaikutuksen ajattelussa ”paha”, ”väärä” ja ”huono” ovat itsessään sanoja ja käsitteitä, joiden käyttäminen vie kauemmaksi aidosta yhteydestä. Kaikki tarpeet ovat tärkeitä ja arvokkaita.

Tarpeita voi kuitenkin pyrkiä kohtaamaan lukemattomilla eri strategioilla. Joku kaipaa rauhaa, ja hänen lempistrategiansa siihen on meditaatio. Toinen etsii rauhaa siitä, että välttää sanomasta eriäviä mielipiteitään ääneen. Kolmas hakee rauhaa sillä, että pyrkii kaikin voimin estämään vastaanottokodin tai alkoholistiparantolan perustamista paikkakunnalleen.

Tai otetaan esimerkki lapsiperheestä (tarkemmin sanottuna meidän huushollista viime viikonlopulta):

Kolmevuotias tarvitsee leikkiä ja hassuttelua. Hän on keksinyt, että on ihana leikki, kun kääntää muovisen säilytyslaatikon ympäri, ottaa kaksi tussia, ja *pam pam pam* soittaa rumpuja rokkibändissä! Hurraa! Samaan aikaan äidillä on migreeni, ja äiti tarvitsisi rauhaa ja hiljaisuutta. Äiti yrittää saada tarvitsemaansa makaamalla pimeässä makuuhuoneessa. Ja kas, kolmevuotiaan rokkibändileikki onkin ihan siinä makuuhuoneen oven toisella puolella.

Kumman tarve on tärkeämpi? Kompakysymys – molempien tarpeet ovat yhtä tärkeitä. Tarpeet eivät ole ristiriidassa. Sen sijaan kolmevuotiaan valitsema strategia haittaa äidin tarpeiden täyttymistä. Ja toisaalta äidin valitsema strategia ei myöskään ole kauhean toimiva pienessä kämpässä kun lapsilla on valtavasti energiaa.

Tästä päästäänkin sitten Rakentavan vuorovaikutuksen malliin. Miten tämän rokkibändi-ja-migreeni -tilanteen voisi ratkaista rakentavasti, niin että kaikki saavat mitä tarvitsevat?

Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa keskitytään neljään elementtiin: havaintoihin, tunteisiin, tarpeisiin ja pyyntöihin.

Havainto

Havainto:
Lapsi lyö tusseilla muovilaatikkoa ja siitä tulee ääni.

(Ei havaintoja: ”Lapsi mekkaloi”, ”lapsi paukuttaa laatikkoa”, ”lapsi häiritsee äidin lepoa”, ”lapsi tahallaan on mahdoton”.)

Havainto on sellainen kuvaus toisen tai omasta toiminnasta, josta kaikki tilanteen osapuolet voivat olla yhtä mieltä. Havainto on neutraali kuvaus, joka ei sisällä tulkintaa. Havainto on se, mitä minä aisteillani tästä maailmasta tavoitan, ennen kuin lisään siihen yhtään mitään merkityksiä.

Ja havainto on välillä ihan tuskaisen vaikea pukea sanoiksi ilman tulkintaa, ilman leimaamista, ilman toisen motiivien arvailua.

(Erityisesti silloin, kun on migreenin kourissa. Krhm.)

Useimmat meistä ovat tottuneet arvaamaan ihmisen käytöksestä hänen toimintansa motiiveja, tai päättelemään jotain hänen luonteenpiirteistään, tai ylipäätänsä lukemaan kaikenlaisia merkityksiä. Ja silloin kun kaikkien tarpeet tulevat kohdatuiksi, niin mikäs siinä.

Vaan jos sattuu olemaan tilanne, jossa jonkun tarpeet eivät tule kohdatuiksi syystä tai toisesta, niin on ihan hyvä pysähtyä huomaamaan, että mitä itse asiassa niissä tilanteissa tapahtuu. Siis ihan konkreettisesti.

Toisaalta siksi, että voimme lähteä ratkaisemaan tilannetta yhteisymmärryksestä käsin. On helpompi tunnistaa oma käytös toisen kuvaamana, kun siitä on riisuttu tulkinnat pois. (Jos sanon kolmevuotiaalle, että ”sinä mekkaloit”, niin hän ei ole välttämättä lainkaan samaa mieltä. Jos sanon kolmevuotiaalle, että ”sinä lyöt tusseilla muovilaatikkoa ja siitä tulee ääni”, niin hän todennäköisemmin tunnistaa oman käytöksensä.)

Ja toisaalta myös siksi, että välillä huomaan ärtyväni ihan vain oman tulkintani takia. Toisen ihmisen käytös itsessään, havainnon tasolla, ei häiritse minua lainkaan – vaan ainoastaan se, että tulkitsen hänen tekevän jotain ”tahallaan”, tai ”kiusallaan”, tai ”minua ärsyttääkseen.”

Maanantaiaamu, ollaan lähdössä päivähoitoon, kolmevuotias (tämä samainen) istuu lattialla heiluttelee välikausihaalaria sen sijaan, että pukisi sitä päälleen niinkuin pyysin. Mielessä kiehuu ärtymys, koska ”kyllähän se nyt osaa, miksei se jo pue, tollaista pelleilemistä, ärsyttävää”. Kunnes tajuan, että aivan totta, tänään tulikin rutiiniin muutos, koska päivähoidossa alkaa uusi juttu. ”Jänskättääkö sua mennä hoitoon, kun siellä on X?”

Kun päästin irti omasta tulkinnastani, niin minun oli helpompi miettiä vaihtoehtoisia motiiveja lapsen tulkinnalle. Ja kun lapsi myönsi, että joo, jänskättää, niin yhtäkkiä minua ei enää ärsyttänyt. Ei haitannut yhtään auttaa lapselle sitä haalaria päälle (vaikka edelleen tiesin, että lapsi osaa kyllä).

Sen takia aloitetaan havainnosta. Mitä tässä oikeasti nyt tapahtuu?

Tunne

Seuraava vaihe mallissa on sen huomaaminen, mikä tunne on tällä hetkellä päällä. Jos keskityn itseeni, joko itse-empatian tai rehellisen kertomisen puolesta, kiinnitän huomiota omiin tunteisiini. Jos taas kuuntelen toista empaattisesti, niin keskityn siihen, miltä toisesta tuntuu.

Tapaus rokkibändi-ja-migreeni
Äidin tunne: turhauttaa, suututtaa, surettaa
Lapsen tunne: riemastuttaa, innostaa

Itse olen opetellut kantapään kautta, että useimmiten kannattaa käyttää ristiriitatilanteissa hetki ihan siihen itse-empatiaan. Kun itse kuulen, huomaan ja sanoitan itselleni omat tunteeni, niin minun on helpompi kunnioittaa niitä myös silloin, jos päätän avata keskustelun aiheesta toisen kanssa.

Ja toisinaan itse-empatia riittää. Kun itse kuulen omat tunteeni ja tarpeeni, niin saatan keksiä jonkun toisen strategian, jolla saan sen tarpeen kohdattua, eikä minun tarvitse sanoa toiselle mitään. (Tämä on erityisen hyödyllistä silloin, kun kapasiteetti on vähissä – minkä tahansa ristiriidan ratkominen toisen ihmisen kanssa, varsinkin rakentavasti, kuluttaa energiaa. Jos ilmauksen ”pick your battles” saisi vähemmän sotaisaan muotoon, niin se toimisi tässä kohtaa varsin hyvin. Jos keksin laittaa korvatulpat päähän, niin löydän omalle tarpeelleni ratkaisun ihan ilman mitään selvittelyä.)

Itse-empatiassa on sekin hyvä puoli, että kun lopulta avaan keskustelun toisen kanssa, niin omat tunteeni eivät ole enää ihan niin akuutisti pinnassa. Minulla riittää kapasiteettia huomata myös toisen tunteet.

”Sun mielestä on ihanaa lyödä tusseilla sitä laatikkoa, mä huomaan että sä olet ihan innoissasi”
”Ei kun se on rumpu ja mä olen rokkibändin rumpali!”
”Aa, sä olet rumpali. Tiedätkö, kun sä soitat sitä rumpua niin siitä tulee aika kova ääni ja mun korviin ja päähän sattuu.”

Kun huomaan ja sanon ääneen, että näen toisen olevan innoissaan, tai jännittynyt, tai peloissaan, tai kiukkuinen, niin annan samalla sille tunteelle nimen ja luvan olla olemassa. Tai jos olen tulkinnut ihan väärin, ja lapsella onkin ihan eri tunne päällä, niin annan hänelle samalla mahdollisuuden korjata minun käsitystäni. (Jos en sano tunteesta mitään ääneen, niin saatan toimia ihan virheellisen olettamuksen pohjalta: oletan, että lapsi on vihainen, kun hän on innoissaan, tai surullinen, kun hän on peloissaan.)

Tarve

Kolmas vaihe Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa on tarve. Itse-empatian ja omasta näkökulmasta kertomisen kohdalla keskityn omaan tarpeeseen, ja empaattisen kuuntelun kohdalla keskityn arvaamaan, mitä tarvetta toinen yrittää täyttää.

Tapaus rokkibändi-ja-migreeni
Äidin tarve: rauhaa, lepoa, hiljaisuutta
Lapsen tarve: leikkiä, hassuttelua

Rakentava vuorovaikutus perustuu ajatukseen, että tunteiden taustalla on aina joku tarve.

Kun tunnen miellyttäviä tunteita, se kertoo, että tarpeeni ovat täynnä. (Lapsi on innoissaan, koska rokkibändileikki täyttää hänen leikin ja hassuttelun tarpeensa.)

Kun tunnen epämiellyttäviä tunteita, se kertoo, että joku tarpeeni ei täyty. (Äiti on turhautunut ja surullinen, koska hänen levon ja rauhan tarpeensa ei täyty; tai huolissaan, koska hänen ennakoitavuuden tarpeensa ei täyty, kun migreeni sekoittaa aikataulut. Ja niin edespäin.)

Tunne on viesti siitä, mitä tarpeillemme kuuluu. Ja toisen tunteet ovat meille viesti siitä, että vastaako heidän toimintansa heidän tarpeisiinsa.

”Sun mielestä on ihanaa lyödä tusseilla sitä laatikkoa, mä huomaan että sä olet ihan innoissasi”
”Ei kun se on rumpu ja mä olen rokkibändin rumpali!”
”Aa, sä olet rumpali. Tiedätkö, kun sä soitat sitä rumpua niin siitä tulee aika kova ääni ja mun korviin ja päähän sattuu. Mä huomaan, että sä haluat leikkiä ja hassutella. Ja mä tarvitsisin nyt lepoa ja rauhaa, ja mua vähän ärsyttää se, että sä soitat sitä rumpua tässä ihan oven vieressä. ”

Kun huomioin lapsen tarpeen, annan sille tarpeelle samalla luvan olla olemassa. Kerron, että olen huomannut sen tarpeen ja pidän sitä yhtä tärkeänä kuin omaa tarvettani. Ja samalla autan lasta (ja itseäni) erottamaan tarpeen ja senhetkisen strategian.

Erityisesti silloin, jos joku toisen ihmisen käytös haittaa minun tarpeideni täyttymistä, niin on helppoa niputtaa se toiminta, tarve ja strategia osastoon ”ei noin saa tehdä”. Ei saa mekkaloida, ei saa lyödä, ei saa valittaa, ei saa ei saa. Kun tietoisesti yritän etsiä siellä taustalla olevan tarpeen ja sanoa sen ääneen, niin minun on helpompi muistaa, että se tarve on tärkeä ja arvokas. Silloinkin, kun se strategia on tehoton tai suorastaan vahingollinen.

Pyyntö

Neljäs osa Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa on pyyntö. Se voi olla minulle itselleni suunnattu (”voisinkin etsiä ne korvatulpat”), tai toiselle suunnattu. Se voi liittyä toimintaan, tai se voi liittyä vuorovaikutuksen jatkamiseen.

Pyyntöjä:
Voisitko keksiä jonkun sellaisen leikin, mistä ei tule kauheasti mekkalaa?
Voisitko kertoa, mitä kuulit mun sanovan?
Kertoisitko, että mitä sä toivoisit multa?

Pyyntö ei ole vaatimus. Toisin sanoen pyyntöön sekä ”kyllä” että ”ei” on hyväksyttäviä vastauksia. ”Ei” tarkoittaa, että taustalla on vielä jokin tarve, joka ei ole tullut nähdyksi ja kuulluksi ja huomioiduksi. (Toisin sanoen silloin on taas aika arvailla toisen tunteita ja tarpeita.)

Ja pyyntö, samoin kuin havainto, on ainakin itselle ihan valtavan suuren opettelun takana. Pitkän linjan opettajana ja kasvattajana sitä on tottunut siihen, että kun Minulla on Suunnitelma ja Minä Ilmoitan, että Miten Tehdään, niin Sitten Niin Tehdään. Vaikka oikeasti haluan ilman muuta, että toinen suostuu pyyntööni vain silloin, jos hänenkin tarpeensa täyttyvät.

Otetaan vaikkapa tuo rokkibändi-ja-migreeni -esimerkki. Kun kapasiteetti on vähissä, niin on valtava kiusaus ihan vain huutaa, että Nyt Loppuu Se Paukuttaminen! Ja toisaalta, jos olen jo kertonut lapselle, että mitä tarvitsen (rauhaa ja lepoa), ja mikä hänen käytöksessään sen tarpeen täyttämistä haittaa (kovaääninen leikki), niin siitä ei ole enää kauhean pitkä askel siihen, että pyydän häntä keksimään jonkun toisen leikin tai miettimään muita ratkaisuja, joissa lapsen leikin äänet ja minun korvani eivät niin voimakkaasti kohtaa toisiaan.

Pyynnön taustalla on sellainen ajatus, että me ihmiset haluamme edistää toistemme hyvinvointia, kunhan se tapahtuu vapaaehtoisesti. Olet ehkä huomannut itsessäsi sellaisen piirteen, että täsmälleen sama toiminta voi tuntua joko innostavalta tai lannistavalta, riippuen siitä, tekeekö sen vapaaehtoisesti vai pakolla. Tai jos olen harkinnut tekeväni asian X, ja joku sanoo, että ”sinun kyllä pitäisi tehdä asia X”, niin kuinka paljon se enää innostaa? Ei juurikaan.

Kun pyydän toiselta apua, kuulluksi tulemista, tai vuorovaikutuksen jatkamista, niin annan hänelle tilaisuuden edistää minun hyvinvointiani. Samalla tuen hänen autonomian tarvettaan, joka on yksi sisäisen motivaation kulmakivistä. Esittämällä saman asian vaatimuksena vien häneltä tämän mahdollisuuden.

Havainto, tunne, tarve, pyyntö

Opetteluvaiheessa on usein selkeää pukea jokainen vaihe sanoiksi erikseen.

– Sä lyöt tusseilla tota laatikkoa, ja siitä tulee kova ääni. (Havainto)
– Huomaan, että olet siitä innoissasi – sä haluat hassutella ja leikkiä, ja se on ihana leikki. (Tunne, tarve)
– Mulla on pää tosi kipeä, ja tuo kova ääni pahentaa sitä päänsärkyä. (Havainto, tunne)
– Mä tarvitsisin rauhaa, ja mua ärsyttää kun mä en saa levättyä tuolla makkarissa kun se ääni kuuluu sinnekin. (Tarve, tunne)
– Voisitko sä keksiä jonkun sellaisen leikin, josta ei tulisi ääntä? (Pyyntö)

Mitä enemmän Rakentavaa vuorovaikutusta harjoittelee, sitä sujuvammin ne lauseet istahtavat ihan tavalliseen puheeseen.

”Hei muruseni, mä huomaan että susta on ihana leikki lyödä sitä laatikkoa tusseilla, ja tietkö siitä tulee tosi kova ääni ja mun päähän sattuu. Voisitko keksiä jonkun hiljaisen leikin, niin mä saisin levättyä, että tämä päänsärky lähtisi pois?”

Erillinen, vaihe vaiheelta harjoittelu voi tuntua tönköltä tai hankalalta. Ja oikeastaan siinä on yksi sen hyödyistä: kun tietoisesti pysähdyn miettimään, että miten tämän asian voisi sanoa, niin tulen samalla pysähtyneeksi sen äärelle, että mitä oikeastaan haluan sanoa.

Vältän ehkä sen automaattisesti tulevan ”etkö sä voisi kerrankin…” tai ”kuinka monta kertaa mun pitää sanoa…” tai ”nyt ihan oikeasti tollainen pelleily…” -kommentin, tai ainakin huomaan sanoneeni sen ja pystyn korjaamaan.

Tämä sama opettelu jatkuu meidän huushollissa koko ajan.

Ja kyllä – lopulta lapsi keksi rokkibändileikin tilalle jonkun hiljaisemman leikin ja minä sain levätä migreenini pois.

Pysähtyminen 88: Rakentavampaa vuorovaikutusta

Mistä tulen?

Kuluneeseen viikkoon sisältyi muun muassa töitä, tapaamisia, puhelinpäivystystä, vanhempainiltaa sekä viikonloppuna kahden päivän koulutus, jossa olin osallistujana. Ihan tuli tuossa kalenteria katsoessa sellainen epäuskoinen olo, että todellako nuo maanantain ja tiistain jutut olivat vasta viikko sitten, kun tuntuu että niistä olisi pitempi aika. Tästä voimme päätellä, että viikko on ollut aika täynnä kaikenlaista.

Tälle viikolle toivoin helppoutta. Sainko mä sitä? Ainakin sillä tavalla, että kun vain ryhdyin tekemään asioita, niin pieninä palasina ne tuntuivat helpoilta, ja mä ehkä osasin kohdata ne riittävän pieninä palasina. Vanhempainillassa päästin itseni helpolla, enkä ruvennut kauheasti kommentoimaan, vaikka aihe (lapsen kielen kehitys) olikin sellainen, josta mulla on aika lailla ajatuksia. Muutaman muunkin tilanteen muistan, joissa valitsin sen ensimmäisen, helpoimman ajatuksen, ja menin sen kautta – ja sitten itse asiassa kaikki menikin ihan okei.

Kohti Rakentavaa vuorovaikutusta

Viikonlopun koulutus käsitteli Rakentavaa vuorovaikutusta, joka perustuu Nonviolent Communication (NVC) -prosessiin. Tämä kulunut viikonloppu oli peruskurssi, ja samalla Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -koulutuksen ensimmäinen viikonloppu. Ilmoittauduin alunperin vain tälle viikonlopulle, ja annoin itselleni tilaa ja aikaa pohtia, että haluanko jatkaa koko koulutuksen, johon sisältyy vielä viisi viikonloppua lokakuun ja huhtikuun välillä. Mietitytti ja huolestutti, että riittääkö jaksaminen, kun tämän syksyn palettiin kuuluu oman yritystoiminnan lisäksi opetusta toisaalla.

Viikonloppu onneksi auttoi selkeyttämään tätä päätöstä. Kyselin ohjaajalta, että minkä verran työtä ja energiaa koulutus vaatisi lähiviikonloppujen ulkopuolella. Kuulostelin omaa fiilistäni sen suhteen, että minkä verran tältä lähijaksolta sain ja minkä verran se kulutti kapasiteettia. Laskin budjettia. Hauduttelin ja juttelin puolison kanssa.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että NVC-taitojen syventäminen ja ohjaajaksi kouluttautuminen tekee hyvää sekä henkilökohtaisen kasvun että ammatillisen osaamisen näkökulmasta. Toisin sanoen tämän talven myötä kouluttaudun nyt Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi. Käytännössä se tarkoittaa, että blogin painopiste – kasvatus, kasvattajuus, tunteet, tarpeet, hyvinvointi – selkeytyvät edelleen, ja pyrin yhä enemmän käsittelemään aiheita nimenomaan Rakentavan vuorovaikutuksen kehyksestä. Lisäksi valmennuksissa ja muussa työssäni tulen käyttämään yhä enemmän Rakentavan vuorovaikutuksen keinoja siinä, että autan vanhempia kohtaamaan itsensä ja lapsensa empaattisesti ja armollisesti, samalla muutokseen ja kasvuun inspiroiden.

Missä olen?

Keho on hiljalleen toipunut flunssasta, ja nyt huomaan muutamia jäykkyyksiä ja pinnistyksiä, jotka kertovat kahden päivän koulutusrupeamasta. Keho kaipaa vettä, liikuntaa ja hellyyttä.

Tunteiden puolella on iloa, kiitollisuutta, innostusta, uteliaisuutta ja keveyttä. Jos mietin NVC:n hengessä, että mitä tarpeita niiden taustalla on, niin… ainakin yhteyden ja oppimisen ja kasvun ja inspiraation tarve tuntuvat olevan aika hyvin täynnä tällä hetkellä.

Tunnen myös pientä jännitystä ja pelkoa, kun ajattelen tämän viikon todo-listaa. Mikähän tarve siellä olisi taustalla? No ainakin luottamuksen tarve – haluan pitää lupaukseni ja olla luotettava, ja tietyssä mielessä myös yltää omiin odotuksiini (eli olla itselleni luotettava), ja minun on vähän vaikea nähdä, että millä tavoilla se käytännössä tulee onnistumaan. Onkohan minulla itselleni pyyntöä sen suhteen? Ehkä voisin yrittää tässä pysähtymisen kirjoittamisen jälkeen vielä tarkemmin listata itselleni, että mitä tunteita ja tarpeita huomaan, ja pyrkiä menemään niiden kautta.

Ajatusten huomaan liittyvän viikonlopun koulutukseen ja muihin meininkeihin sekä tämän aamun ruljanssiin kun vein lapset hoitoon. Kieltämättä palauttaa aika vahvasti maan pinnalle, kun on ensin viikonlopun saanut uida myötäelävän ja rakentavan vuorovaikutuksen vesissä, ja sitten maanantaiaamuna huomaa, mitä sieltä omasta suusta tuleekaan. Ei tullut pelkästään rakentavia tai myötäeläviä sanoja. Sitä suuremmalla syyllä on ihanaa päästä kouluttautumaan ja harjoittelemaan – jos sitä vaikka vuoden päästä osaisi vielä vähän paremmin?

Mitä kohti?

Tämän viikon toive oli helppo löytää.

Selkeyttä.

Huomasin viikonloppuna taas, miten paljon tarvitsen selkeyttä ja miten monesta eri paikasta yritän sitä etsiä. Minulle itselleni selkeys on vastalääke pelkoon ja ahdistukseen – usein sellaiset tilanteet pelottavat, joista en ole ihan varma, joissa en osaa navigoida, tai joissa on jotain tuntematonta tai epäselvää. Jos minulla on selvillä se, mitä tarvitsen, mitä olen sopinut, mitä ehdin milloinkin tehdä, ja millä asioilla on merkitystä, niin ahdistus ja pelko hellittävät.

Minulle selkeys tarkoittaa erityisesti sitä, että omat ajatukseni ovat suunnilleen linjassa todellisuuden ja ympäristön kanssa. Selkeyttä on vaikkapa se, että minulla on jonkun ihmisen kanssa yhteisymmärrys siitä, mitä sovittiin ja mitä tehtiin. Selkeyttä on se, että ymmärrän, mistä toinen suuttui ja mitä hän tarvitsee. Selkeyttä on se, että pystyn jonkin verran ennakoimaan asioita.

Niin jos sitä selkeyttä tällä kertaa hakisi sen kautta, että harjoittelen NVC:n lähestymistapaa ja pyrin tekemään itsellenikin näkyväksi, että mitä tunnen, mitä tarvitsen, ja mitä voin tehdä, jotta saisin mitä tarvitsen. Näkyväksi tekeminen voisi tarkoittaa vaikkapa todo-listan sivuun tarpeiden kirjoittamista, omien tarpeiden äärelle pysähtymistä, ja tarvelistan tutkimista vaikkapa aamuin illoin, siltä varalta että joku tarve nouseekin sieltä ajankohtaiseksi.

Tällä seuraavaan viikkoon! Tervetuloa pysähtymään kommenteissa, tai tilaamaan Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssi (vaikkapa tuosta alta) ja harjoittelemaan sen avulla!

Viisi lausetta, joilla lapsen pyyntöihin kannattaa oikeasti vastata

Tulipa vastaan somessa linkki juttuun, jossa kerrottiin (muka) viisi lausetta, joilla lapsen anelun saa katkaistua.

Paitsi että ne ohjeet olivat vähän samaa sarjaa kuin jos kodin turvallisuudesta neuvottaisiin näin:
”Huutaako palohälytin? Ei hätää, ota siitä patterit pois, ja saat nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta.”

Toisin sanoen aivan sama, mistä syystä lapsi pyytää jotain, niin hänet kannattaa (muka) hiljentää sillä, ettei kuuntele, ei vastaa, tai rankaisee jos lapsi jatkaa keskustelua.

Mun oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että tuollaiset ohjeet ovat parhaimmillaankin tehottomia ja pahimmillaan aikamoista henkistä väkivaltaa. Lapsen hiljentäminen tylyttämällä on hyödyllistä vain silloin, jos aikuista kiinnostaa ainoastaan aikuisen oma hyvinvointi. Lapsella on aina joku syy käytökseensä, riippumatta siitä, näkeekö aikuinen sitä vai ei.

Niin senpä takia ajattelin ehdottaa viisi vaihtoehtoista lausetta, joilla saat aidosti lapsen aneluraivaria kohti keskustelua – ilman tylyttämistä, henkistä väkivaltaa tai hatusta vedettyjä rangaistuksia.

Viisi lausetta, joilla lapsen ”anelun” saa oikeasti katkaistua

1. Sua taitaa suututtaa ihan kamalasti.

Jos lapsi huutaa ja raivoaa, niin silloin hänellä on käynnissä joku tunne. Tämä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta joskus se silti unohtuu.

Tunnekuohun keskellä lasta voi auttaa jo se, että hänen tunteensa tulee näkyväksi. Nimeämällä tunteen aikuinen antaa tunteelle luvan olla olemassa. Tämä lause ei vielä kerro mitään siitä, miten aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen, sen aika on myöhemmin.

Tässä kohtaa on myös hyvä pysähtyä kuuntelemaan, mitä lapsi vastaa aikuisen arvaukseen hänen tunteestaan. Ehkä lasta ei suututa, ehkä häntä surettaa? Tai turhauttaa? Tai pelottaa? Tai ärsyttää? Tai hän on pettynyt? Lapsi saattaa vastata ”joo”, tai ”eiii!”, ja molemmat vastaukset vievät keskustelua eteenpäin.

Jos aikuisella loppuu tunnesanat kesken, eikä tule mitään fiksua arvausta mieleen, niin ihan hyvin voi sanoa myös ”mä huomaan, että susta tuntuu nyt tosi pahalta”. Yleissanat kuten ”hyvä” ja ”paha” eivät ole ideaaleimpia tunteiden sanoittamiseen, mutta ne ovat kuitenkin sata kertaa parempia kuin ”nyt suu poikki tai et saa jälkiruokaa”.

2. Mä huomaan, että se on sulle tosi tärkeää.

Jos lapsen raivari liittyy johonkin sellaiseen, mitä lapsi haluaisi (niinkuin tuossa valitettavassa nettiartikkelissa), niin tunteen sanoittamisen lisäksi on usein hyödyllistä sanoa ääneen, että se haluamisen kohde on lapselle tosi tärkeää.

Meistä aikuisista voi tuntua ihan typerältä se, että lapsi haluaa tietynvärisen mukin, tai suostuu pukemaan päälleen vain tietyt sukat ja nekin nurinpäin, tai hän haluaa juuri ne kaikkein kalleimmat kengät, tai kaverin yökylään juuri kun on selvitty stressaavasta viikosta. Ja sitten kun lapsi vetää vielä ihme raivarit siitä, että hän ei saa haluamaansa, niin aikuisellakin helposti nousee v-käyrä yli sivistyneen käytöksen rajan. Ilman muuta.

Ja kuitenkin. Jos lapsi haluaa jotain, niin silloin se haluamisen kohde on hänelle tärkeä, syystä tai toisesta. Lapsi kokee, että se vastaa hänen johonkin tarpeeseensa. Ja siellä taustalla oleva tarve on aina validi ja oikea, vaikka lapsen keksimä ”mä haluan näin” -strategia olisikin epäkäytännöllinen, hankala, tai suorastaan vaarallinen.

Kun sanon lapselle ”huomaan, että se on sulle tosi tärkeää”, mä en edelleenkään ota kantaa siihen, että voidaanko niin tehdä. Mä vain kerron lapselle, että mä kunnioitan hänen tarpeitaan, halujaan ja ajatuksiaan.

3. Samaan aikaan…

Kolmas erittäin hyödyllinen lause, tai lauseen alku, on ”samaan aikaan…”. Nyt on se hetki, kun mä perustelen lapselle, miksi mä en halua, että tehdään lapsen ehdottamalla tavalla.

Sulle on rakas tosi tärkeää, että sä saat päästä varpaisiin harmaat sisävaatteet. Ja samaan aikaan kaikki sun harmaat sukat on pyykissä, eikä me ehditä pestä niitä tähän hätään.

Sä haluaisit tosi kovasti noi ihanat kengät, ja sulle olisi tärkeää että ne olis just noi. Samaan aikaan meillä ei ole tähän kenkäostokseen varattuna niin paljon rahaa, että voitais ostaa ne.

Sä toivoisit, että *kaveri* tulisi yöksi tänään, ja sulle on tosi tärkeää, että sulla olisi oman ikäistä seuraa leikkikaveriksi. Samaan aikaan mulla on ollut tosi rankka viikko, ja mä en millään jaksaisi järjestää sitä yökyläilyä ja paimentaa myös *kaveria* just tänä viikonloppuna.

”Samaan aikaan” kertoo siitä, että meillä molemmilla on ihan yhtä tärkeät tarpeet ja toiveet. Mä en ohita omaa tarvettani, mutta en myöskään ohita lapsen tarvetta vain siksi, että minä olen aikuinen ja minulla on valta ja etuajo-oikeus.

4. Mitäs me keksittäis?

Tämä lause on mun oma henkilökohtainen suosikkini. Kun mä kysyn lapselta ”mitäs me keksittäis”, niin me ollaankin yhtäkkiä samalla puolella ratkomassa yhteistä ongelmaa. Me ei olla enää vastustajia, jotka yrittävät erilaisilla vallankäytön ja manipulaation tekniikoilla pakottaa tai huijata toisiaan.

Lisäksi mä luovun siitä ajatuksesta, että kaikki tämän perheen päätökset pitää olla minun tekemiäni. Mä päästän irti kontrollista ja silti pidän huolta siitä, että mun omat tarpeet tulee kuulluksi.

Mä myös osoitan lapselle, että mä luotan hänen ongelmanratkaisukykyynsä. Mä myös annan hänelle tilaisuuden harkita asiaa myös minun tarpeideni kannalta. Mitä isommasta lapsesta on kyse, niin sitä oivaltavampia ratkaisuja tällaisesta keskustelusta voi tulla.

Ja jos keskustelu uhkaa lähteä sivupoluille, niin voidaan palata takaisin aikaisempiin kohtiin. Ai sä oikeastaan haluaisitkin violetit kengät, ja nämä on ainoat violetit tässä kaupassa. Käviskö sulle jotkut muut kengät, jos ne on violetit? Mentäiskö katsomaan toiseen kauppaan?

Hyvän ratkaisun tunnistaa siitä, että se käy molemmille. Joskus mä joudun joustamaan omasta ”tämän kuuluu mennä näin” -ajatuksestani, jotta molemmat saavat mitä tarvitsevat. On kuitenkin tärkeää, etten mä joudu ihan kauheasti joustamaan omista tarpeistani.

5. Rakastan sinua, ja mulle on tärkeää, että sulla on hyvä olla.

Tämä on sellainen lause, jota voi ripotella sinne keskusteluun ihan niin paljon kuin haluaa.

Toisaalta tällä mä kerron lapselle sanoin sen, mitä mä ilmaisen kaikella tällä muulla keskustelulla. Kuunteleminen on rakkautta. Kunnioitus ja toisen huomioiminen on rakkautta. Rehellisyys omista tarpeista on rakkautta.

Ja oikeastaan vielä tärkeämpää mulle itselleni on se, että kun mä sanon tämän ääneen, niin mä muistan sen itse.

Mä palautan itseni takaisin siihen ajatukseen, että kaikkein tärkeintä on mun ja lapsen rakastava ja läheinen suhde. Mä muistutan itselleni, että mun tehtäväni on auttaa lasta pääsemään siitä huutoraivarikriisistä lähemmäs omaa rauhallista perustilaansa. Mä muistan, että mä olen tässä se aikuinen, eli mulla on enemmän välineitä hallita omia tunteitani kuin lapsella.

Tietysti näiden viiden lauseen lisäksi pitää sanoa paljon muutakin, jotta lapsen pyynnöt saa käännettyä kunnioittavaksi keskusteluksi silloinkin, kun vaihtoehtona ei ole ”joo, ilman muuta nuppuseni”. Lapsen iästä riippuen nämäkin lauseet pitää muotoilla eri tavoilla.

Nämä viisi lausetta ovat kuitenkin valtavan paljon parempi tapa opettaa lapselle omien tunteiden hallintaa, kunnioitusta ja fiksua käytöstä kuin robottimainen ”minä sanoin jo ei” -tyyppisten lauseiden toistelu. Pitkällä tähtäimellä tämä lähestymistapa maksaa myös itsensä monin verroin takaisin.

Kun anteeksipyytäminen on vaikeaa

Meillä on temperamenttinen ja herkkä kolmevuotias.

Se ilmenee muun muassa niin, että hän on hyvin riehakas ja fyysinen, ja innostuessaan saattaa satuttaa toisia. Lähinnä meitä vanhempia ja esikoista, muita harvemmin. Ja sitten kun olisi aika pyytää anteeksi, niin se oma käytös hävettää, ja anteeksipyytäminen on vaikeaa, koska silloin pitäisi myöntää tehneensä jotain väärin.

Samaan aikaan meillä on kaksi aikuista, joille anteeksipyytäminen (ja myös anteeksipyynnön kuuleminen toiselta) on tosi tärkeää, sekä viisivuotias esikoinen, jolta ”anteeksi” tulee lähes automaattisesti. Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kaikki muut paitsi kolmevee pyytävät anteeksi helposti ja usein. Ja kolmevuotiaskin pyytää mutkattomasti anteeksi, paitsi jos on päällä tunnekuohu tai muu itsepäisyyshetki. (Paljastus: kolmevuotiailla niitä tulee paljon.)

Tämä asettaa haasteita.

”Nyt pyydät anteeksi!”

Mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen. Siis sellaiseen ”nyt ei tehdä mitään ennenkuin pyydät anteeksi heti, nytheti, kuulitko!” -meininkiin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että välillä arjessa lankean siihenkin, ennenkuin taas muistan, että miksi en usko siihen.

Ensimmäinen syy on se, että anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin. Me ollaan opetettu lapsille, että ”anteeksi” tarkoittaa ”minun ei ollut tarkoitus loukata sinua”. Se on viesti, jota anteeksipyytäjän pitää oikeasti tarkoittaa. Jotta anteeksipyyntö voisi olla vilpitön, niin anteeksipyytäjän pitää ymmärtää (ikätasoisesti), että mistä käytöksestä toinen loukkaantui, joko fyysisesti tai henkisesti.

Anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin.

Anteeksipyyntöä vaatimalla mä lähetän anteeksipyytäjälle viestin, että se anteeksipyynnön tilanne tai ajankohta on tärkeämpää kuin se, mitä sillä tarkoittaa. Että voi pyytää anteeksi tosta noin vaan, vaikka ei ymmärtäisi tai tarkoittaisi koko ilmiötä.

(Samasta syystä mä en odota anteeksipyyntöä lapsiltani ja puolisoltani samanlaisista asioista. Lapsi voi sanoa asioita, joissa olisi aikuisen sanomana ihan erilaisia merkityksiä.)

Ja kääntäen: jos lapsi onkin aidosti loukkaantunut jostain toisen tekemästä asiasta ja vaikkapa reagoinut siihen lyömällä, niin on lapsen mielipahan sivuuttamista, jos mä yksioikoisesti vaadin lasta pyytämään anteeksi ennen kuin hänen tunteitaan on kuultu. Sillä mä taas lähetän viestin, että lapsen tunteilla ei ole mitään merkitystä, vaan vain sillä, että hän sanoo tietyt sanat.

Toinen syy sille, että mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen, on ettei se yksinkertaisesti toimi anteeksipyynnön opetusmenetelmänä.

Siis ainakaan sellaisen aidon, jossa lapsi ymmärtäisi vastuunsa ja olisi aidosti pahoillaan toiselle aiheuttamastaan kivusta tai mielipahasta. Meidän lapset on molemmat sen verran jääräpäisiä, että jos vaadin anteeksipyyntöä ennenkuin he ovat siihen valmiita, niin lopputuloksena on, että lapsi kahta pahemmin kieltäytyy tekemästä minkäänlaista yhteistyötä kenenkään kanssa.

Pehmeämmällä temperamentilla varustettu lapsi (jollainen olin itse ja olen edelleen) puolestaan ehkä myöntyy pyytämään anteeksi, mutta se anteeksipyyntö jää tyhjäksi. Pahimmillaan ”anteeksi” muuttuu taikasanaksi, jolla päästään pois epämiellyttävältä tuntuvista tilanteista, kuitataan virheet, eikä edelleenkään tiedetä, että mistä tässä nyt oikeasti oli kyse.

No miten me sitten päästään tilanteeseen, jossa kaikki saavat tarvitsemansa?

Entä jos anteeksipyytäminen on vaikeaa?

Jos muille aidon anteeksipyynnön kuuleminen on tärkeää, ja kolmevuotiaalle anteeksipyytäminen on vaikeaa, niin millä ihmeellä tämän ristiriidan sitten saa ratkeamaan?

Sivuhuomio: Tämä ei ole mikään resepti tai kokonaisvaltainen taikaratkaisu, jolla kaikki ongelmat pyyhkiytyvät pois. Tietenkään. Nämä on niitä keinoja, jotka meillä on toimineet, ja voi olla, että jotkut niistä toimivat toisissakin perheissä.

Mulle itselleni ensimmäinen oivallus on ollutkin juuri se, että lapsella on vaikeuksia sen asian kanssa. Ei ihme, että hän ei halua ajatella koko asiaa. Hän periaatteessa osaa pyytää anteeksi, mutta se on hänellä vielä lähikehityksen vyöhykkeellä – onnistuu hyvänä päivänä ja/tai toisten avulla.

Anteeksipyyntö, eli oman virheen myöntäminen ja toisen armoille asettuminen on haavoittuvainen hetki. Monilla meistä aikuisistakin on vaikeuksia sen kanssa. Opettelussa tarvitaan roppakaupalla armollisuutta ja epätäydellisyyden sietämistä.

1. Toivon, että pyytäisit anteeksi

Jos siis on tilanne, jossa mä toivoisin lapsen pyytävän anteeksi, niin mä ihan ensin kysyn häneltä, että miten sanotaan jos on satuttanut toista tai tehnyt pahaa mieltä.

(Itse asiassa ihan ensin mä huomioin ja kuuntelen sitä kaltoin kohdelluksi tullutta osapuolta ja varmistan, että hänellä on kaikki hyvin. Jos minä olen itse se kaltoin kohdelluksi tullut osapuoli, niin mä otan itselleni hetken aikaa ja käsittelen omat tunteeni.)

Mutta sen jälkeen kysyn häneltä, että miten sanotaan tällaisessa tilanteessa. Jos se ”anteeksi” tulee kevyesti muistuttaen, niin asia on ihan ookoo.

2. Mitä tarvitset?

Jos ei, niin lapsi useimmiten sanoo, että ”en halua sanoa sitä”, tai on muuten vain myrtyneen näköinen ja hiljaa. Silloin mä hellästi kysyn, että no mitä sä tarvitsisit, jotta olisi helpompi pyytää anteeksi?

Joskus lapsi tarvitsee multa syliä, joskus hän hakee vesipullonsa ja ottaa siitä huikan, joskus hän haluaa olla hetken yksin. Kaikki tämä on mulle ihan ok. (Se toki edellyttää sitä, että mä olen itse saanut oman tunnekuohuni laantumaan, jos vaikka minä olin se, jota lapsi satutti.)

Kun mä kysyn lapselta, että mitä hän tarvitsee, jotta anteeksipyyntö onnistuisi, niin mä ohjaan häntä tietoisesti tunnistamaan omia tarpeitaan ja vastaamaan niihin. Mä kunnioitan sitä, että lapsi tietää itse, mitä tarvitsee, ja annan hänelle mahdollisuuden ottaa vastuuta omista tarpeistaan.

3. Kuuntelua

Jos lapsi ei tiedä, että mitä hän tarvitsee, niin mä yritän kysymällä ja kuuntelemalla selvittää sitä yhdessä lapsen kanssa. Toisin sanoen mä kerron omin sanoin lapselle, että miltä tilanne musta näytti, mitä arvelen hänen tuntevan, ja niin edespäin. ”Sua suututti ja sä tönäisit L:aa, ja nyt sua harmittaa että sä satutit ja että L:lle tuli paha mieli.” Lapsi voi sanoa kyllä tai ei, ja häntä kuuntelemalla me päästään lähemmäksi asian ydintä.

Lisäksi yritän sanoittaa sitä anteeksipyynnön vaikeutta. ”Susta tuntuu vaikealta pyytää anteeksi, kun sullakin on vielä paha mieli.” Mä yritän kertoa lapselle, että saa tuntua pahalta, omaa käytöstä saa katua, ja anteeksipyytäminen saa tuntua vaikealta.

Tai jos lapsi kertoo, että hänestä ei tunnu tippaakaan kurjalta kun satutti isompaa, niin sitten mä kuulen senkin. ”Sä halusit satuttaa L:aa. Ajattelitko sä, että sulle tulee hyvä mieli siitä?”

Useimmiten siellä satuttamisen takana on (ainakin meidän muksuilla) joku kateus, suru, kiukku tai epäreiluuden kokemus, johon ainoaksi purkamisen keinoksi löytyi lyöminen. Mä voin sataprosenttisesti kuulla ja hyväksyä sen kiukun tai surun tai muun tunteen, ja samalla kertoa lapselle, että silloinkaan ei saa lyödä tai satuttaa.

Mä yritän myös kuulla sen, että mitä lapsi tarvitsi, mitä hän yritti saavuttaa sillä lyömisellä. Oikeudenmukaisuutta, tunteen purkamista, tasapuolisuutta (”isommalla on tulossa kiva juttu X ja mä en pääse, siispä lyön jotta hän ei ole liian iloinen koska se olisi epäreilua”) tai jotain muuta. Lapsen logiikalla ne tarpeet voivat olla ihan itsestäänselviä, aikuisen puolestaan on vaikea nähdä, että miten tämä käytös mitenkään voisi vastata tuohon tarpeeseen. Tärkeää on edelleen aito kuuleminen.

Jos lapsen on vaikea itse pukea tarve sanoiksi, niin aikuisen tehtävä on miettiä päivää tai viikkoa taaksepäin: mitä poikkeuksellista, kuormittavaa, yllättävää tai epämiellyttävää tässä viime aikoina on tapahtunut? Mistä keskustelimme? Mistä lapsi on ollut kiinnostunut? Mitä pettymyksiä hän on kokenut? Jostain sieltä uumenista se tarve usein löytyy.

Ja kun se perimmäinen tarve löytyy, niin on aika miettiä, että millä rakentavalla tavalla sen saisi kohdattua. Viimeisimmässä tilanteessa sovittiin, että koska isommalla on tulossa kiva juttu X, niin keksitään pienemmällekin kiva juttu Y, jotta molemmilla on jotain, mitä odottaa.

4 (eli 1). Toivon, että pyytäisit anteeksi

Sitten kun lapsi on saanut rauhoituttua ja ollaan selvillä siitä, että mitä tunteita ja tarpeita hänellä siinä tilanteessa oli – ja vasta sitten – mä palaan siihen, että mulle olisi tärkeää että lapsi pyytäisi käytöstään anteeksi.

Miksi vasta silloin?

Lapsen (ja aikuisenkin) on helpompaa olla empaattinen ja toista huomioiva silloin, kun hänen tarpeensa ovat täynnä. Lyömistä ja muuta anteeksipyyntöä edellyttävää käytöstä puolestaan tapahtuu useimmiten silloin, kun lapsi tarvitsee jotain, eikä keksi muuta tapaa saada sitä kuin lyöminen. Toisin sanoen heti tilanteen jälkeen anteeksipyyntö on vielä vaikeampi kuin tavallisesti – ja jos se on tavallisestikin vielä opettelun asia, niin tunnekuohussa ja tarpeet vajaalla se on lähes mahdoton juttu.

Toisekseen se antaa lapselle mallia siitä, että tilanteisiin voi hyvin palata myöhemmin, eikä asioita lakaista maton alle. Aiemminkin tapahtuneita asioita voi pyytää anteeksi, eikä se ole noloa tai kummallista, vaan niin tässä elämässä toimitaan.

Kolmanneksi – mun ensisijainen tehtävä vanhempana on se, että kaikilla on tarpeet täynnä. Myös niillä, jotka käyttäytyvät kurjasti toisia kohtaan. Mä haluan, että mun lapsella on hyvä olla, koska hän on mun lapseni. Se ei poissulje sitä, että mä haluan hänen myös oppivan anteeksipyytämistä ja omista teoista vastuun ottamista. Mä kuitenkin haluan antaa lapselleni kokemuksen siitä, että silloinkin kun hän on tehnyt virheitä, satuttanut toisia ja oma käytös hävettää, niin mä rakastan häntä ja olen kiinnostunut hänen hyvinvoinnistaan.

Kaikkien näiden syiden vuoksi lapsen on helpompi kuulla ja kuunnella mua, kun mä kerron, että mä toivoisin hänen pyytävän anteeksi.

5 (eli 2): Mitä tarvitset?

Ja jos se anteeksipyyntö on vieläkin vaikea sanoa, niin mä palaan siihen, että mikä sinua auttaisi, mikä helpottaisi sitä anteeksipyyntöä.

Joskus lapsen on helpompaa sanoa ”anteeksi” eri suuntaan kuin missä anteeksipyynnön vastaanottaja on. Joskus se on helpompi kuiskata. Tässä kohtaa mä en enää lähde vaatimaan mitään täydellisyyttä (”nyt katsot silmiin ja sanot kuuluvalla äänellä”), koska mun mielestäni sitä vähäistä jäljellä olevaa kapasiteettia (sekä minun että lapsen) on turha tuhlata siihen, että aletaan vääntää yksityiskohdista. Mielummin niin, että tilanne saadaan päätökseen ja kaikki voivat jatkaa leikkejään.

Välillä tätä täytyy tehdä muutama kierros, jos se anteeksipyynnön yrittäminen nostaa pintaan taas lisää tunteita ja tarpeita, joita lapsi ei osaa itse vielä kohdata tai sanoittaa.

Joskus siihen aitoon, empaattiseen anteeksipyyntöön pääseminen on työläs ja pitkä prosessi. Välillä tuntuu siltä, että mielummin vain jättäisi koko projektin sikseen ja ilmoittaisi lapselle, että nyt pyydät anteeksi tai muuten. Ärsyttää, että onko noiden lasten pakko olla niin jääräpäisiä, että tästäkin asiasta pitää tehdä tällainen numero.

Samaan aikaan mä tiedän, että juuri tällaisilla asioilla mä saan katkaistua monta ikävää ajattelutapaa ja tunnejumia, jotka on kiusanneet mua itseäni. Niinkuin vaikka virheiden pelkäämisen, tai häpeän siitä, että on loukannut toista, tai kokemuksen siitä, että kelpaan vain silloin kun kaikki ovat iloisia ja hyvällä tuulella.

Ja se jos mikä on ihan varmasti kaiken tämän vaivan arvoista.