Helpompi ajattelu, helpompi arki

Arjessa voi olla periaatteessa useammalla tavalla vaikeita asioita.

Toiset on ihan oikeasti vaikeita, niinkuin vaikka kompleksi ongelmanratkaisu aikataulujen suhteen (neljän hengen perheestä kolmen pitäisi olla eri osoitteissa samaan aikaan, miten ratkotaan?) Jotkut asiat on helppoja, mutta kun tahdonvoima on vähissä, ne ovat vaivalloisia (vaikkapa tapojen oppiminen menee tähän kategoriaan).

Ja sitten on niitä juttuja, jotka periaatteessa ovat helppoja, mutta jostain syystä tunteet tai ajatukset blokkaavat meitä niin voimakkaasti, että se itse helppo asia tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tällä viikolla tämä kolmas kategoria on ollut aika ajankohtainen, niin halusin kirjoittaa siitä. 😃

Oikeasti ei ole vaikeaa kerätä puolison vaatteita tai lasten tavaroita lattialta. Vaikeaa on päästä mielentilasta ”nyt #?%!!!tana lentää kohta jokaikinen lego ikkunasta hankeen” sen verran rauhalliseen tilaan, että pystyy pyytämään kunnioittavasti apua tai kertomaan rauhallisesti, että ei ole tyytyväinen työnjakoon (niinkuin vuorovaikutusohjaaja Elina Kauppila neuvoo tässä loistavassa Sujuvampi Arki -blogin tekstissään).

Oikeasti ei ole vaikeaa tehdä ruokalistaa ja kauppalistaa valmiiksi viikonloppuna. Vaikeaa on ryhtyä siihen hommaan, jos on sellainen ajatus, että joka päivä pitäisi olla jotenkin erityisen mielikuvituksekasta ruokaa, tai jos ärsyttää jo valmiiksi, että kukaan ei kuitenkaan syö niitä ruokia jotka minä olen laittanut niin miksi edes vaivaudun keksimään mitään, keitetään hemmetti kaurapuuroa joka päivä jos kerran ei kelpaa.

Voisin keksiä esimerkkejä meidän huushollista lisääkin, mutta saat ehkä kiinni, mistä ilmiöstä puhun. 🙂

Niin ajattelin jakaa teidän kanssa neljä sellaista tekniikan, joilla itse olen purkanut (PMS:n tällä viikolla vielä pahemmaksi lietsomaa) temperamenttiani tasaisemmaksi, niin että stressaavat tunteet ja ajatukset eivät ihan niin pahasti pääse sabotoimaan niitä periaatteessa helppoja juttuja.

Sedona-metodi

Olen joskus aiemmin kirjoittanut Sedona-metodista, ja se onkin itselleni ollut vuosikausia helpoin ja nopein tapa päästää irti kaikenlaisista jumeista. Sen idea on yksinkertainen:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Kysy itseltäsi: Voisinko päästää tästä kaikesta irti? Haluaisinko päästää irti? Milloin tekisin sen? Vastaus voi olla ”kyllä” tai ”ei”, ja jos en halua päästää irti juuri nyt, niin ei tarvitse.
  • Kuulostele, onko olo kevyempi. Voit toistaa prosessin niin monta kertaa kuin ehdit tai tarve vaatii.

Viimeisen viikon ajan olen tehnyt Sedonan Triple Welcoming -prosessia, joka menee näin:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki se, miten haluaisit että tämä asia olisi jotenkin toisin: jos vaikka haluat muuttaa, korjata, ymmärtää, ehkäistä, vahvistaa, poistaa tämän asian kokonaan. Anna kaiken senkin nousta lempeästi mieleen ja tietoisuuteen.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki sellaiset ajatukset, että tämä on sinun ongelmasi, tämä kertoo sinusta jotain, tällainen sinä nyt vain olet jne.
  • Huomaa se kaikki tila, joka on tämän vyyhdin ulkopuolella, johon tämä vyyhti ei vaikuta. Anna senkin tulla tietoisuuteen.
  • Päästä irti.

Minulla irtipäästäminen tapahtuu hyvin fyysisesti. Kun annan näiden kaikkien asioiden nousta mieleen, niin huomaan, että keho kiristyy joistain kohdista. Irti päästäessä keho rentoutuu ja hengitys vapautuu. Irtipäästämisen prosessia on vaikea selittää tai kuvailla, ja siitä syystä en varmaan olekaan sitä kauheasti blogissa avannut, mutta tätä teen harva se päivä.

Mistä voi päästää irti?

No ihan mistä tahansa. Stressaavista ajatuksista, tunteista, uskomuksista, kehon tuntemuksista; myönteisistäkin tunteista ja ajatuksista voi päästää irti, ja silloin fiilis itse asiassa paranee ja kevenee entisestään; pienistä jutuista, isoista jutuista, hetkessä (”voisinko vain päästää irti nyt tästä nimeämättömästä fiiliksestä tuossa kohtaa kehoa”) tai isommin. Itse teen usein sitä että kun tulee iso ärsytys tai turhautuminen, niin kirjoitan kaikki ne sisäiset kriitikkoäänet näkyviin, kaikki itsesoimaukset ja uskomukset ja ”ei ikinä” ja ”taas” jne, ja sitten luen sen läpi ikäänkuin tuon Triple Welcomingin ensimmäisenä askelena. Sitten siihen perään ”kaikki se, miten haluaisin että tämä olisi toisin” ja ”kaikki, miten tämä liittyy minuun tai on minun ongelmani”.

Sedonasta löytyy pieni maistiaisprosessi esimerkiksi täältä.

The Work

Byron Katien The Workista olen kirjoittanut blogissa useamminkin (esimerkiksi joulukalenterissa), koska se on hyvin tekstiksi kääntyvä prosessi. Siinä keskitytään ajatuksiin siitä, miten asioiden pitäisi olla eri tavalla, itselle ja toisille annettuihin leimoihin, sekä omiin tulkintoihin ja uskomuksiin maailmasta.

The Workissa on neljä kysymystä, jotka kysytään siihen omaan ajatukseen tai uskomukseen liittyen:

  1. Onko se totta?
  2. Voinko satavarmasti tietää, että se on totta?
  3. Miten toimin, ajattelen, olen, kohtelen muita silloin kun uskon tätä ajatusta?
    (Lisäkysymys: Näenkö kolmoskysymyksen vastausten perusteella yhtään syytä pudottaa tämä ajatus pois? Näenkö yhtään stressitöntä syytä pitää ajatuksesta kiinni?)
  4. Mitä tai kuka olisin ilman tätä ajatusta?

Sitten tehdään turnaround eli etsitään vastakohta ja mietitään, onko se yhtä totta tai enemmän totta kuin alkuperäinen lause.

Jos ajatukseni oli ”lasten pitäisi kerätä Legot lattialta”, niin prosessi voisi mennä vaikka näin:

1) Onko se totta? No, mun mielestäni lasten pitäisi kerätä ne, mutta selvästi lasten mielestä ei. Ja kun kerran niin ei tapahdu, niin ei se mikään luonnonlaki ole, vaan mun ajatukseni.

2) Voinko satavarmasti tietää, että se on totta? (Tähän tarvitsee vastata jos ekan kohdan vastaus oli ”ei”): Enhän mä voi tietää, että onko mun lapsilleni parhaaksi että he keräävät Legot lattialta. Ehkä he eivät ole vielä valmiita siihen, että heillä on tuollainen määrä Legoja, ehkä mun odotukseni siitä keräämisestä on epärealistinen. En voi tietää.

3) Miten toimin kun uskon tätä ajatusta? No hermostun siitä, että lapset eivät toimi mun odotusteni mukaan; en jaksa jäsentää legojen keräämistä pienempiin vaiheisiin koska ”kyllähän niiden pitäisi jo osata”; en halua että he leikkivät Legoilla ollenkaan kun kerran se siivoaminen on aina niin tuskaa. (Näenkö syitä pudottaa tämä ajatus pois? Kyllä, todellakin.)

4) Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Hmm. No todennäköisesti olisin henkisesti valmiimpi siihen, että kun lapsilla on Legot esillä, niin silloin aikuiset auttavat keräämisessä. Pitäisin kolmen minuutin keräysspurtteja ajastimen kanssa pitkin päivää tai iltaa, niin että se lattialla oleva Legojen määrä ei menisi överiksi. Tai sitten jätettäisiin vaan Legot lastenhuoneen lattialle yöksi ja mietittäisiin joku toinen tapa päästä turvallisesti ja jalat ehjänä vessaan keskellä yötä.

Vastakohta

1: ”Lasten ei pitäisi kerätä Legoja lattialta”. Hmm. No jos se ei ole lapsille tärkeää niin sitten ehkä lasten ei tarvitse. Siinähän samalla oppivat, että kun pikkuinen palanen menee kirjahyllyn alle niin sitten sitä ei saa sieltä pois – eikä se selvästikään jää mieleen kun aikuinen sen sanoo, vaan se pitää kokea itse.

2) ”Minun pitäisi kerätä Legot lattialta.” Hmm. Tavallaan se pitää paikkansa siinä mielessä, että jos ne mua häiritsee niin sitten se olisi mun tehtäväni tehdä. Ja toisaalta mulla olisi itselläni parantamisen varaa siinä, että kerään omat ”Legoni” eli kaikenlaiset harrastustarvikkeeni eri puolilta kämppää ja näyttäisin sillä esimerkkiä lapsille. Että jos ensin vaikka tekisi itse sen mistä toisia neuvoo ja sitten vasta valittaisi muille.

The Work toimii parhaiten tilanteiden jälkeen (tai siis välissä – todennäköisesti ei ole sellaista kertaa kuin ”viimeinen legojenkeräyskriisi”), kun ehtii istua alas ja jäsennellä ajatuksia ja tunteita. Joskus käytän hetkessä purkaessa ensimmäistä ja neljättä kysymystä (”Onko tämä ajatus totta? Mitä olisin ilman tätä ajatusta?”), mutta Byron Katie itse suosittelee kirjassaan, että ainakin alkuvaiheessa tätä prosessia on hyvä tehdä joko paperille tai sitten fasilitoijan kanssa, koska muuten ajatukset helposti karkaavat selittelyyn ja mutkutteluun. 🙂

Rakentava vuorovaikutus ja itse-empatia eli tunteet ja tarpeet

Joskus en saa kiinni siitä, että mikä ajatus hiertää, vaan on vain Iso Tunne. Silloin auttaa mm. Rakentavan vuorovaikutuksen ajatus siitä, että tunteet kertovat tarpeista, ja stressaavat tunteet kertovat tyydyttymättömistä tarpeista.

Silloin mantraksi tulee tämä: ”Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen? Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen?”

Voi olla, että ensin löytyy vain v-alkuinen tunnesana (joka ei välttämättä ole ”väsyttää” mutta saattaa liittyä siihenkin). Kun hengitän ja keskityn siihen tunteeseen, annan sen olla, niin se saattaa alkaa elää ja muotoutua joksikin muuksi. Verenkiertoa haittaavan vitutuksen alta löytyy ehkä pettymystä, turhautumista, ärsytystä, häpeää (yleensä ainakin häpeää); sieltä alta saattaa löytyä pelkoa, epävarmuutta, haavoittuvuutta, surua, loukkaantumista; ja niin edespäin.

Jos on hetki aikaa, niin sitä tunteiden tarkkailua ja tunteille avautumista voi harrastaa siihen asti että alkaa itkettää. Silloin tietää, että nyt löytyi joku ydintunne tästä vyyhdistä. Tosin mä itken jatkuvasti ja kaikelle, että välttämättä ei tarvitse odottaa sinne asti. Siinä vaiheessa kun se tunne tuntuu selkiytyvän ja pysähtyvän johonkin yhteen fiilikseen, niin voi alkaa kuulostella tarvetta siellä alla.

Kaipaanko kunnioitusta? Yhteistyötä? Vastavuoroisuutta? Selkeyttä? Helppoutta? Rakkautta? Luottamusta? Lepoa? (Tarvelistan löydät esimerkiksi täältä: tarvelista.)

Pitkällä tähtäimellä tilanteet voi pyrkiä ratkomaan ja ennakoimaan niin, että ne omat tarpeet täyttyvät mahdollisimman hyvin. Lyhyellä tähtäimellä ja hetkessä voi pysähtyä taas hengittämään ja fiilistelemään ihan vaikka sitä tarvesanaa ja kuulostelemaan, että miltä sen tarpeen täyttyminen tuntuu itsessä sisällä. Kunnioitus, miltä se tuntuu? Missä tilanteessa viimeksi tuntui siltä, että minua kunnioitetaan, ja miltä se tuntui? (Jos jonkun tarpeen tankki on tosi tyhjillään, niin viimeistään siinä ”milloin viimeksi” -mielikuvassa hengaileminen ja sen visualisoiminen saattaa avata kyynelhanat. Se on ihan tosi ookoo, ja se kertoo jotain siitä surusta, että tämä tarve on ollut tyhjillään. ❤️)

Ho’oponopono

Tästäkin olen joskus kirjoittanut, ja tämä on tekniikka, jossa on käytännössä neljä englanninkielistä lausetta, jotka olen itse tiivistänyt kolmeen.

Englanninkieliset lauseet ovat ”Thank you. I’m sorry. Please forgive me. I love you.” Suomeksi käytän mantraa ”Kiitos. Anteeksi. Rakastan sinua.”

Näitä siis vain toistetaan, ja sen tekniikan taustastoori on, että se jollakin tavalla puhdistaa meitä jollain tasolla. En tiedä. Itse ajattelen, että tuo mantra on hyvä tapa keskeyttää oma kaavamainen toiminta ja ajattelu, niin että tulee tilaa muullekin. Sitäpaitsi kiitollisuus, anteeksipyytäminen ja -antaminen sekä rakkaus ovat kaikki sellaisia tunne-ajattelukaavoja, joiden vahvistaminen tekee hyvää itse kenellekin.

Kenelle nämä sanotaan? Voi sanoa joko itselle, tai sille jumifiilikselle, jonka itsessään (kehossa tai ajatuksissa) huomaa, tai jos on tosi hardcore niin sille lapselle tai puolisolle, jolle on juuri äsken kärttyillyt.

Tosi simppeli tekniikka. Ehkä siksi tästä ei ole oikein sellaista kirjaa tai resurssia, jota osaisin suositella (kaikki lukemani ovat olleet aika täynnä ns. filler-tekstiä), koska tässäkin harjoittaminen on tärkeämpää kuin tekniikan ymmärtäminen.

* * *

Kaikki nämä neljä tekniikkaa ovat sellaisia, että niitä voi käyttää joko kriisin iskiessä, tai sitten ennakoiden. Jos valitsee näistä vaikka yhden, ja tekee joka päivä vähän, niin se keventää arkea nopeasti aika paljon. Itse huomaan, että vaikka käsittelisi asiaa X näiden kautta (esim ihmissuhteisiin tai töihin liittyen) niin muutkin jutut alkavat helpottua tai keventyä (liikkuminen ärsyttää vähemmän, kotitöihin tarttuu helpommin, lauluäänen skaala kasvaa).

Mitä näistä sinä voisit kokeilla tänään?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Pysähtyminen 153: Draivia ja flow’ta

Mistä tulen?

Viime viikko oli ehkä tehokkain pitkiin aikoihin. Ehkä kiitos kuuluu edellisviikon visioinneille ja niitä seuranneille tehokkaille todo-listan työstämisille, ehkä edellisviikolla aloittamalleni Bullet Journalille (jolle kieltämättä menetin sydämeni aika totaalisesti, vaikka omani ei ihan Pinterest/Instagram -tasoa olekaan). Bullet Journalia hifistellessä tuli tehtyä aukeama aamu- ja iltarutiineille, ja sekin auttaa rytmittämään arkea, vaikka niitä ei ihan joka päivä tulekaan seurattua, mutta riittävän usein kuitenkin.

Ja toki tehokkuus on myös lopputulosta siitä, että olen tietoisesti valinnut vaikealta tuntuvia juttuja todo-listalle ja sitten vain prosessoinut ja meditoinut sitä, että miksi tämä tuntuu vaikealta. Yleensä siinä nimittäin ei ole mitään varsinaista vaikeaa (”kirjoita ihmiselle X viesti ja lähetä se” tai ”puhu 10 ihmiselle siitä, mitä teet”), vaan hankaluus löytyy omista ajatuksista ja blokeista. Sinänsä se on tietysti kiitollistakin – kun yhden enhän-mä-tolle-ihmiselle-voi-mitään-viestiä-laittaa -blokin purkaa niin se vaikuttaa muihinkin samantyyppisiin, ja The Workilla tai muilla vastaavilla työkaluilla aikaakaan ei mene montaakymmentä minuuttia.

Kun alkuviikon myllää tietoisesti blokkien tiimoilla niin loppuviikosta on jo taas yllättävän kevyt olo. Kunhan siis muistaa nukkua välillä, tällainen työstäminen on nimittäin (ainakin itselle) melkoisen kuluttavaa puuhaa, vaikka säästääkin paljon energiaa pitkällä tähtäimellä kun ei tule vastustaneeksi samoja juttuja enää jatkossa.

Olen lähdössä tämän Lupa olla minä -valmennustoiminnan lisäksi siis rakentamaan pienyrityksille suunnattua palvelua, jossa autan pienyritysten pomoja hoitamaan kehityskeskustelut tehokkaammin ja tuottavammin. Kerron täällä blogissa ja uutiskirjeessä toki uutisia sieltäkin puolelta kun asiat etenevät, ja toistaiseksi tästä proggiksesta saa kaikkein nopeimmin tietoa kysymällä suoraan minulta. ❤️

Ja huomasithan Mitä kohti 2017 -kyselyarvonnan sekä Mitä kohti 2017 -webinaarin? Jaan niissä samoja strategioita ja kysymyksiä, joilla olen itse löytänyt tehokkuutta ja tavoitteellisuutta omaan alkuvuoteeni. Tervetuloa mukaan.

Missä olen?

Keho on flunssainen, mutta paranemaan päin, kiitos nenäkannun. Selkä on sitä mieltä, että vielä voisit vähän tehdä kahvakuulaa tässä koneella istumisen lomassa, mutta ruoto on yllättävän hyvässä vireessä muuten. Alkavat PMS:n merkit enteilevät sitä, että tällä viikolla tulee työstämistä vastaan myös tunteiden puolella. Sinänsä hauskaa, että PMS voi olla myös kiitollista aikaa, kun kaikki asiat, joita tavallisesti patoaa, nousevat ns framille ja käsiteltäviksi.

Tunteet… Innostusta, jännitystä, hyvää hyrinää työasioiden suhteen. Kevyttä riittämättömyyden tunnetta ja jännitystä ihmissuhteisiin ja perheeseen liittyen, tosin hyvä ennakoiminen esim ajankäytön suhteen vähän hälventää niitä. Iloa ja rauhaa aikataulutuksen suhteen – kiitos Bullet Journalin ja viikonlopun ennakkosuunnittelun, tämä viikko ei ole ihan niin sumua kuin mitä esimerkiksi viime syksyn viikot usein olivat. Se hälventää itsellä myös stressiä, kun esim ei tarvitse jatkuvasti miettiä, että mitähän tänään syötäisiin tai milloinkohan tekisi lasten kanssa jotain kivaa.

Ajatukset… Työkuvioissa nyt viikon aluksi, liikkumisrutiineissa ja niiden häilymisessä. Haluaisin kovasti, että mulla olisi sellainen liikkumisrutiini, jossa tiettyyn aikaan päivästä teen tiettyjä juttuja, ja toistaiseksi sitä vielä etsin (vaikka aamurutiinissa onkin kohta ”liiku”). Ja sitten on vaikea välillä hyväksyä se, että voin tehdä vaikka kesken päivää muutaman kahvakuulaliikkeen, ja se voisi olla ihan riittävän hyvä tai ainakin parempi kuin ei mitään.

(On nimittäin aika monta kriitikkoa päässä, jotka ovat sitä mieltä, että niillä muutamalla liikkeellä ei ole mitään merkitystä ja vähintäänkin on naurettavaa kuvitella, että jos se aamun liikuntahetki tuli sluibattua ja tehtyä Huonoja Päätöksiä Jotka Vaikuttavat Koko Loppuelämääsi niin että sitä voisi korvata millään häthätää keksityllä paikkauksella. Niillä kriitikoilla taitaa olla taas joku ennakoitavuuden ja luotettavuuden tarve, joka sitten purskahtaa tuolla tavalla jos asiat eivät mene täsmälleen niinkuin aamurutiiniin on kirjoitettu. Voi niitä. ❤️ )

Mitä kohti?

Hmm. Ensi viikko näyttäisi taas olevan ihan hyvän vireen viikko, inspiroivaa tekemistä ja riittävästi jännittävää että pysyy hyvä draivi yllä. Fokus on löytynyt (kiitos Bullet Journalin ja vertaistuen), niin mitähän mä tarvitsisin ja kaipaisin tälle viikolle?

Flow

Joo, flow’ta. Toisaalta ihan sitä Csikzentmihalyin kuvaamaa varsinaista flow-kokemusta, että uppoaa johonkin puuhaan niin että aika ja paikka häviää ja kaikki rullaa. Ja toisaalta sellaista virtausta, kitkattomuutta, vastuksettomuutta, joka syntyy oikeastaan enimmäkseen siitä, että minä itse hyväksyn vastaan tulevat asiat enkä vastusta niitä. Tai jos vastustan ja blokkaan, niin sitten hyväksyn että tässä on tällainen blokki ja samaan aikaan haluan saada tämän jutun tehtyä, mitäs nyt keksitään.

Mun vuoden sanoista (rehellisyys, empatia, läsnäolo, haavoittuva, huikea) tämä liittyy mun nähdäkseni lähimmin läsnäoloon ja rehellisyyteen. Jotenkin nimittäin rehellisyys ja hyväksyminen on aika läheistä sukua toisilleen. Silloin kun pystyn olemaan itselleni rehellinen siitä, että tämä nyt on mun kokemus, niin siinä ei ole enää kauheasti vastustamista jäljellä.

Siihen kun vielä lisää itse-empatian – nyt on näin, ja tuntuu tältä, ja tarvitsen tällaisia asioita, ja niiden tarvitseminen tuntuu tuollaiselta, ja siellä näyttäisi olevan taustalla lisää tarpeita – niin päästään kiinni haavoittuvuuteen ja uudestaan rehellisyyteen ja läsnäoloon. Ja sitten kun on ollut läsnä ja haavoittuva kaiken sen kanssa, ja hyväksynyt että tätä kaikkea on, niin ratkaisut ja strategiat on vähän helpompi löytää. Ja sitten niiden toiselta puolelta löytyy kaikenlaista huikeaa. <3

Pysähtyminen 152: Fokusta hakee

Mistä tulen?

Edellinen vuosi päättyi, tämä vuosi alkoi. Konkreettisin ”mistä tulen” -elementti on toki se, että lapset aloittivat tällä viikolla taas hoidossa, ja siihen päättyi joululoman mittainen piipahdus takaisin kotivanhemmuuden arkeen. Huhhuh nimittäin millaista on tottumattomana olla neljäveen ja kuusveen kanssa kotona. Luulin olleeni aika realistinen sen suhteen, että töitä en varmaan saisi tehtyä yhtään – ja silti olin loman loputtua pettynyt, kun en ollut saanut edes mitään tehtyä. Toisin sanoen piilo-odotuksia löytyi jännästi. 😃

Eikä sekään pitänyt paikkaansa, ettäkö muka en mitään saanut tehtyä. Viime viikolla nimittäin keskityin enemmän kodin konkretiaan, keittiön siivoamiseen, yleiseen kämpän raivaamiseen ja niin edespäin. Saatiin yhtenä päivänä perattua lasten kanssa heidän vaatelaatikoistaan pieneksi jääneet tai muuten ”en varmasti pue ikinä päälleni vaikka olisi maailman viimeinen” -malliset vaatteet. Niitä tuli iso kassillinen, niin ei ihme että arkiaamujen pukeutumisrumba oli syksyllä niin kamalaa vääntämistä. Nyt esimerkiksi kuopuksella on vain sellaisia sukkia, jotka hän on itse valinnut, joten toivon että syksyn ”mä en löydä sukkia – no mä just sinne laitoin viisi paria – mutkun en mä noita halua laittaa” -debatit jäisivät tässä keväällä vähän vähemmälle.

Tällä viikolla on sitten taas ollut enemmän aikaa miettiä työasioita ja innostua niistä. Vieläkin on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta nyt tuntuu, että fokuksen löytäminen on astetta helpompaa. Pitkästä aikaa tuntuu taas myös siltä, että omaan yrittäjyyteen ja tekemiseen saa ympäriltä tukea ja inspiraatiota. Tai ehkä sitä on aina ollut, ja nyt niitä suuntia osaa eri tavalla arvostaa ja hyödyntää. (Tai ehkä olen osannut pykälän verran luopua siitä ajatuksesta, että kaikki täytyy aina tehdä yksin, selvittää yksin, osata yksin. Sekin on ihan kiva kehityssuunta.) Eilen iski migreeni, ja aidosti harmitti kun ei päässyt tekemään kaikkia niitä innostavia juttuja, joita olin suunnitellut.

Missä olen?

Hyvin konkreettisesti istun tällä hetkellä kotisohvalla eeppisen lounaan jälkeen – käytiin Annamarika Joogan Annamarikan kanssa visioimassa ja syömässä tuossa kivenheiton päässä Itiksessä, ja siellä oli buffassa niin monta eri vegaanista vaihtoehtoa, että kaikkia piti syödä tietysti nolostuttavan paljon. Puuh. Keho on toipunut eilisestä migreenikohtauksesta ja on suunnilleen levännyt ja suunnilleen joustava.

Tunteet… innostusta, jännitystä, kevyttä overwhelmiakin (mitä se on suomeksi, häkeltymistä) siitä, mitä kaikkea sitä ihminen voisikaan tehdä. Ja toisaalta rauhaa ja kiitollisuutta siitä, että on fokus ja on lista ja on prosessi, kaikkea ei tarvitse tehdä heti eikä voikaan. Rakkautta ja lämpöä elämän tärkeitä ihmisiä kohtaan, epävarmuutta ja haavoittuvuutta, uteliaisuuttakin.

Ajatukset… Vielä vähän killistelevät valtavien kuvioiden ja käytännön välillä. Tässä kirjoittaessa on, huomaan, vaikea pitää fokusta kun tulee jatkuvasti ideoita, että mitä oikeastaan myös voisi tehdä. Toki tässä omia ajatuksia kuulostellessa ne karkaavatkin jonkin verran, ja se on ihan hyvä, niin saa olla. Fokus löytyy kyllä.

Mitä kohti?

No se fokus. Sekä hetkessä että sitten isommin. Se saapuu ja laskeutuu kyllä.

Lisäksi, tuossa pari päivää sitten täyttelin tämän vuoden millaista-haluan-elämäni-olevan-2017 -workbookia (joita minulla on muuten yksi ylimääräinen ja arvon sen blogin lukijoille!), ja löysin aika paljon hyviä ominaisuuksia sekä tähän vuoteen että tähän tulevaan viikkoon. Kuten vaikka flow, luottamus, vastustuksesta luopuminen, kasvu, showing up.

Että astuisi tilanteisiin valmiina tekemään sen, mitä tilanne minua kutsuu tekemään. Haavoittuvana ja läsnä. No, toki tässä heti vuoden alussa voisi myös palata heti vuodelle 2017 valitsemiini sanoihin. Rehellisyys, empatia, läsnäolo, haavoittuva, huikea.

Samoissa teemoissa. Ehkä tulevalle viikolle sitä läsnäoloa ja huikeaa ja haavoittuvuutta. Niiden kautta. ❤️

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Joulukalenteri 20.12.: Kotia joulukuntoon kolmella tekniikalla

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukalenterin 20. luukusta löytyy seuraava kysymys:

Miten saan kotia joulukuntoon viikon mittaan?

Tämä kysymys on paitsi oikein mainio joulukalenterikysymys, myös ihan konkreettinen ihmettely täällä omassa päässäni. Kun katsoo ympärilleen, niin sana ”jouluinen” ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen, paitsi jos katsoo joulukuusta tiukasti keskittyen. Ja silti haluaisin, että jouluaattona koti olisi kutsuva ja raikas ja järjestyksessä ja mitä kaikkea muuta.

Niin ehkä tämän tekstin ytimessä voisi olla nippu vinkkejä, joita itse (ei-maailman-eniten-siivousihmisenä) meinaan käyttää jouluun asti, jotta kodin saisi puettua jouluasuun.

1. Aloita yhdestä kohdasta kerrallaan.

Mä olen aina ollut sellainen haahuilija, että kun alan siivota niin kymmenen minuutin päästä löydän itseni jostain ihan muusta paikasta. (Tositarina: edellisessä kodissa aloitin tiskipöydän tyhjentämisen, ja viiden minuutin päästä olin pihalla kastelemassa kukkia. Tiskipöytä ei ollut vieläkään siivottu.) Jos rupean vain ”siivoamaan”, niin on ihan älyttömän vaikea pitää fokusta yhdessä asiassa. Toki sekin on välillä ihan hauskaa, että ottaa yhden kapistuksen tuolta ja laittaa paikalleen, ja sitten tuolta toisaalta ja vie sen paikalleen, mutta siinä kestää tosi paljon pitempään, että saa mitään näkyvää aikaiseksi.

Niin itselleni on valtavan hyödyllistä valita, että nyt teen tuon homman alusta loppuun. Tyhjennän tiskikoneen, siivoan tiskipöydän, raivaan sohvan. Nimittäin siellä niiden helppojen paikalleen tai roskiin tai kierrätykseen laitettavien tavaroiden takana luimuilee aina joku yksi tai kaksi kapistusta, joista en oikeastaan haluaisi joutua tekemään päätöstä. Ehkä lasipurkkien kierrätyspussi on täynnä, enkä millään jaksaisi viedä niitä, mutta tuossa nuo lasipurkit sitten kuitenkin ovat ja jotain niille pitäisi tehdä. Tai sohvalla asuu joku keskeneräinen käsityö tai muuta koditonta tavaraa, ja niille pitäisi sitten päättää joku sijoituspaikka. Lapsuudenkodissani portaiden sisäkaarre oli sellainen paikka, johon kaikki ”päätän tämän kohtalosta myöhemmin” -kapistukset päätyivät, nykyisessä kodissa se on mikron päällä oleva taso, joka on sopivan ylhäällä jotta lapset eivät yletä sinne.

Kun nimittäin olen valinnut sen tietyn kohdan siivottavaksi, niin samalla sitoudun tekemään päätöksen jokaisesta siinä olevasta asiasta. Mihin tämä kuuluu? Onko sillä paikka tai pitääkö sille päättää paikka, meneekö se roskiin tai kierrätykseen, voisiko joku vielä käyttää sitä?

Osittain sen takia siivoaminen on niin raskasta, kun kaikesta pitää tehdä päätös. Mitä vähemmän päätöksiä siivotessa tarvitsee tehdä, sen helpompaa sen on. (Sen takia ns Ikea-kassi -metodi on niin houkutteleva: sullotaan kaikki yhteen valtavaan kassiin tai pyykkikoriin ja päätetään niille paikka huomenna. Ongelma siitä tulee siinä kohtaa kun sitä sopivaa huomispäivää ei tunnu löytyvän, vaan se jemmakasa jatkaa muhimistaan ihan samalla tavalla, vain vähän eri muodossa.)

2. 27 kapistusta kerrallaan

Yksi toimivimmista vastaani tulleista huushollin pyörittämisen rutiineista löytyy Flyladylta, jonka avulla opettelin huushollaamisen perusteita ennen lasten saamista. Yksi häneltä oppimistani jutuista on se, että kun alan raivata tavaroita, joko yhdestä paikasta tai kämpästä ylipäänsä, niin yritän saada mahdollisimman nopeasti 27 asiaa joko roskikseen, paikalleen, tai kiertoon. Miksi 27? En tiedä, jostain syystä siinä tekniikassa oli valittu numeroksi 27, mutta jos onnennumero sattuu olemaan 25 niin vaikka sitten sen verran.

Niiden 27 asian laskeminen pitää tekemisen fokuksessa, ja 27 asiaa on suhteellisen helppo löytää – ainakin ensimmäisellä kierroksella. Ja sitten kun aloittaa seuraavan kierroksen, niin yhtäkkiä tuleekin bonganneeksi tavaroita, joita äsken ei edes huomannut. Kas, tuossa onkin viikkaamattomia vaatteita, niistä saa varmaan ainakin 30, jee. Tai hei, voisin laittaa tämän eteisen kenkäkaaoksen paikoilleen.

Kun on tehnyt päätöksen siitä, että etsin 27 asiaa, niin ympäristöä katsoo eri lailla. Sen sijaan, että sietäisi jotain väärässä paikassa olevaa tavaraa, sen laittaa paikalleen ihan vain siksi että saa lisää ”pisteitä”. Tähän perustuu kaikenlainen pelillistäminen – alunperin tylsästä ja tavanomaisesta puuhasta tehdään mielekkäämpi sillä, että siihen liitetään joku pieni palkkio. Achievement unlocked, level up, ja niin edespäin. Kesällä ja syksyllä ihmiset kävelivät kilometrikaupalla jotta saisivat Pokémon Go -pelissä kerättyä lisää tarvikkeita ja Pokémoneja ja muuta.

Sisäistä motivaatiota pelillistäminen saattaa vähentää, koska ulkoinen palkkio (samoin kuin rangaistus) vie fokuksen pois siitä, että itse opettelu voisi olla kiinnostavaa. Itse olen kuitenkin huomannut, että kun se tekeminen palvelee myös muita tarpeitani niin, että huomaan sen (esim. 27 asiaa kerrallaan -peli auttaa saamaan kämppää järjestykseen), niin peli ei haittaa motivaatiota. Sen sijaan se auttaa keskittymään siihen tekemiseen ja seuraamaan omaa edistymistä. Ja toki siinä tulee myös niitä ”jee, onnistuin” -kokemuksia, jotka vastaavat pätevyyden tarpeeseen. Erityisesti itselläni, kun siivoaminen on aina ollut sellainen ”ei tästä ikinä tule mitään” -puuha, niiden pientenkin onnistumisten tiedostaminen on tärkeä osa oppimista.

3. Sprinttejä, ei maratonia

Siivousmaratoni. Urgh. Ajatuskin tuo niskaan kylmän hien ja mieleen kuvia moppiämpäreistä ja asuntojen loppusiivouksista ja äärimmäisestä v… ärtymyksestä. (Kaikilla ei varmaankaan ole samaa mielikuvaa, mutta ehkä jollakulla muulla on.)

Maratonien sijaan yritän mahdollisuuksien mukaan ajatella siivoamisen sprintteinä. Molemmat edelliset ajatukset auttavat myös pilkkomaan siivoamista (toinen paikkaan, toinen kapistusten määrään), ja sprintti-ajatus auttaa pätkimään siivoamista ajassa. Vartti siivoamista, vartti huilaamista, vartti siivoamista, ja niin edespäin.

Oikeastihan itselläni ainakin käy niin, että kun ryhdyn siivoamaan ajatuksella ”no vartin mä tässä teen ja sitten saan lopettaa” niin saan vartissa aikaan sen verran hyvää jälkeä (kun teen keskittyneesti), että ihan hyvällä fiiliksellä voin vielä siivota esimerkiksi sen valitsemani kohdan loppuun. Tai sitten jos on niin lopussa, että täytyy ajastimen kilahtaessa pudottaa käsistä kapistus sille sijalleen ja mennä sohvalle huilaamaan, niin ehkä seuraava sprintti sitten 10 minuuttia?

Kokeilemalla ja testaamalla voi tutkia, että mikä olisi itselle sopiva ote joulusiivoukseen. On myös hyvä priorisoida se, mihin siivousinnon ja -energian käyttää – mitkä ovat ne kohdat kodista, joissa siisteydellä on oikeasti merkitystä joulufiilikseen? Ja kun prioriteettijärjestys on selvillä, niin aloittaa ensimmäisestä. Tai vaihtoehtoisesti siitä, mikä todennäköisimmin pysyy siistinä. Olohuoneen lattia on ainakin meidän kotona sellainen paikka, että siinä on ollut joulukuun alusta asti joku legoleikki käynnissä, joten ihan turha aloittaa siivousprojektia siitä, kun sen joutuu sitten tekemään kuitenkin vielä viisi kertaa.

Toivottavasti näistä vinkeistä on sinulle yhtä paljon apua kuin mitä niiden kirjoittamisesta oli minulle. Voisin kaivaa laskurin esiin ja käydä napsimassa muutaman 27-setin tuolta illan piristykseksi. 😃

Huomenna puhutaan jouluun laskeutumisesta. Paljon on ehkä vielä tehtävää, ja samalla on hyvä alkaa virittäytyä siihen, että kohta se on täällä, olipa itse valmis olo tai ei. Niin miksi ei sitten virittäytyisi rauhassa? Ihanaa joulun odotusta, palataan huomenna. <3

Perjantain pysähtyminen 73: Inspiraatiota ja löllöaikaa

Vaihteeksi ihan tällainen ei-luova tekstipysähtyminen, muutaman viikon kokeilujen jälkeen.

Mistä tulen?

Tällä viikolla oikeastaan isoin proggis oli Kärsivällinen kasvattaja -kurssin käyntiin rykäiseminen. Yhdeltä illalta jäi psykologian luentokin sen takia väliin – videon lataaminen palvelimelle kestikin pitempään kuin ajattelin. Ensi viikkoon ja seuraavaan kurssivideoon sitä viisaampana sitten. 🙂
Noin muuten ihan kivoja juttuja, ja samaan aikaan aikamoista haipakkaa. Tarpeettoman pitkään valvottuja iltoja, aika tahmeita aamuherätyksiä, aavistuksen kroonistuvaa päänsärkyä ruudun tuijottamisesta, levon etsimistä milloin mistäkin. Iloa ja innostusta siitä, että asiat etenevät ja tapahtuvat ja muotoutuvat ideoista ja inspiraatioista todellisen maailman muotoon. Lisäksi tämä yllättävä kesän saapuminen havahdutti siihen, että ai niin sitä voisi joskus pukea päälleen muutakin kuin farkut ja pitkähihaisen teepaidan ja kaulahuivin, joten yksi lepäämisen tapa tällä viikolla on ollut sen miettiminen ja fiilisteleminen, että mitä se ”muutakin” voisi olla. (Esimerkiksi Vivienne Files ja Hipknoties on olleet aika usein ruudulla.)
Tälle viikolle toiveena oli kaizen, eli sellainen japanilainen ajatus, että aina voi tehdä millin paremmin, keskittyneemmin, tehokkaammin. Hmm. Ehkä se kevensi vähän sellaista perfektionistista ”jos en tee tätä nyt kunnolla, täydellisesti ja kerralla oikein niin kannattaako tätä sitten tehdä ollenkaan” -asennetta, kun oli tietoisena vaihtoehtona myös se, että tekee vähän mutta oikeaan suuntaan.
Ja joo, tähän kaizeniin liittyy myös kesäkuun alussa alkanut Minimalismipeli, johon osallistuin vähän sillai hetken mielijohteesta. Ideana on siis, että 1. päivä luovutaan yhdestä kapistuksesta, jonka hankkii pois elämästään keskiyöhön mennessä joko kierrättämällä, lahjoittamalla, roskiin laittamalla tms. Toisena päivänä kahdesta, kolmantena päivänä kolmesta ja niin edespäin.
Itsehän aloitin viemällä toukokuun vikana päivänä kassillisen vauvatavaraa esikoistaan odottaville ystäville, ja sillä pääsi jo viidenteen päivään asti. Tänään sitten rupesin etsimään kuutta, ja aika nopeasti se kuusi löytyikin. Ja sitten en enää jatkanut sitä perkaamista, vaan suostuin siihen, että huomennakin tulee etsittyä poisheitettävää. Tavallaan kaizen siis hiippaili salaa mukaan myös tavaran perkaamisen kanssa, koska en tietoisesti ajatellut kaizen-ajatusta ilmoittautuessani peliin, mutta siitähän tässä on nimenomaan kyse. Joka päivä ihan vähän enemmän kuin eilen.

Missä olen?

Keholle kuuluu väsymystä (ks. liian pitkään valvotut illat). Istun ihan ihmeellisellä kiemuralla pöydän ääressä, jalat toisella tuolilla ja selkä mutkalla.
Viikon vehnää välteltyäni (ja välttelyn tuomasta fiiliksestä nautittuani) eilen oli se päivä, kun donitsin kutsu kävi ylitsepääsemättömäksi. No, kalenterista pärähti muutama päivä sitten PMS-varoitus (laitoin sen toistuvaksi hälytykseksi, niin en ihmettele ihan niin paljon, että miksi väsyttää ja ottaa päähän koko ajan ja kaikki läheiset on ihan tyhmäpäitä), että ei ihme, tämän viikon jälkeen. Yllättävän vähän home oli aamulla – normaalisti eilisillan kaltaisesta hiilarifiestasta on lopputuloksena erehdyttävästi krapulaa muistuttava tila. Ehkä osasin juoda riittävästi vettä kuitenkin? Who knows.
Tunnepuolella olo on kuitenkin kiitollinen ja rauhallinen. Muksut ovat yökylässä mun vanhemmilla, illalle on luvassa ohjelmaa kavereiden kanssa, ja vaikka ei ole työpäivä, niin muutama työjuttu innostaa nyt niin paljon että tekisi mieli ihan vähän niitäkin ruveta pohjustamaan, kun kerran on idea. Tai lähinnä haluaisin kirjoittaa sen idean ylös mahdollisimman yksityiskohtaisesti, niin että se ei häviä päästä. (Taidan tehdä sen vielä seuraavaksi.)
Ajatukset seilaavat toisaalta uusissa inspiraatiojutuissa, toisaalta siinä, että miten saisi ihminen lepoa ja rauhaa ja sellaista 100% löllöaikaa. Kun samaan aikaan on kiva mennä tapaamaan kavereita ja samaan aikaan tekisi aika hyvää mennä kahdeksalta nukkumaan. On kiitollista, että on ideoita ja toteutettavia työjuttuja, ja samaan aikaan alkaa tuntua luissa ja ytimissä tämä yrittäjyys + avoimen opinnot + perhe-elämä -yhdistelmän ruuhka.
Ja joo joo, on ihmisiä jotka vääntää paljon enemmän tunteja ja joilla on kaiken tämän lisäksi vielä mulkvisti pomo tai narsisti työkaveri tai ainakin sairas sukulainen, jota täytyy hoitaa, Eikä Nekään Valita. (Kas, sieltä tulikin Eikä Nekään Valita -mörkö kylään. Moi vaan.) Tai näin mä kuvittelen.
Mun on vaikea hyväksyä itselleni se, että tällä hetkellä mun arjessa mun on vaikea näillä taidoilla ja tällä kapasiteetilla saada kaikki tarpeeni kohdattua niin, että voisin aidosti hyvin. Mä herkästi taivun ajattelemaan, että mun pitäisi (jotain, mitä?), kun kyllähän maailman sivu on ihmiset (jotain, mitä?) eikä nekään valittaneet.
Ja no niin no, niin. Ihmisillä on eri tarpeita. Mulla on nyt nämä tarpeet. Joskus oli eri tarpeet, ja jonain toisena päivänä on taas toiset. Sille mä en voi mitään, se ei ole mun hallinnassani oleva asia.
Mitä mä voin hallita? Sitä, että mä huomaan ne tarpeet – sekä silloin, kun ne on vajaalla (väsyttää, ärsyttää kun kämppä on vähemmän järjestyksessä kuin haluaisin, surettaa että lasten kanssa on työpäivän jälkeen vaikea olla läsnä) että silloin, kun ne täyttyy (innostavia työjuttuja, vapaa ilta, mukava päivä eilen puistoruokailussa muksujen kanssa). Ja että mä otan molemmat tilanteet asiaankuuluvalla vakavuudella ja hyväksynnällä: nyt on näin, ja saa olla näin. Se väsymys ja ärsyyntyminen ja suru on mulle viesti omalta itseltäni, että nyt ei ole homma siinä kuosissa kuin haluaisin. Ja kun mä pysähdyn niiden äärelle, niin ne saa kerrottua sen viestinsä ja mä voin ehkä tehdä asialle jotain.

Mitä kohti?

Tälle viikolle kaizen oli vähän sellainen taustalla vaikuttanut asia, mutta sellaisena toimiva. Ensi viikolla on sellaisia proggiksia, joissa haluan olla jaksava ja hyvinvoiva, joten ensi viikolle voisin haluta jotain sellaista, mikä auttaa mua pysähtymään ja huomaamaan, niinkuin yllä kuvasin.
Pysähtyminen
Intuitio
Lepo
Rentous
Flow
Inspiraatio
Rohkeus
Armollisuus
Kun mä pysähdyn ja palaan takaisin tähän hetkeen, niin mä tiedän, mitä tehdä. Mä tiedän, että onko asiallista yrittää vääntää joku työjuttu kasaan vai levätä, ja jos haluan levätä niin miten.
Mä en ole pysähdellyt viikolla kuin pari kertaa sillai kursorisesti työpäivän alkuun. Olen ajatellut, että mulla on todo-lista niin selvillä, että ei tarvitse. Selvästikään se (tai tämä) pysähtyminen ei palvele pelkästään todo-listaa, vaan myös ihan aidosti sitä, että mä muistan kuulostella itseäni.
Ehkä otan tehtäväksi pysähtyä (mistä tulen, missä olen, mitä kohti) vähintään kerran päivässä, ja/tai aina kun mun keho antaa tunteiden kautta viestin, että nyt asiat on ihan pielessä ja kaikki on mennyttä. Ainakin silloin tulisi vähän tsekattua, että a) onko todella niin, vai tuntuuko vain siltä? ja b) jos on todella niin, niin mitä mä voin tehdä, mikä on mun hallinnassani?
Hyvä. Sillä eteenpäin.
Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Saa jakaa kommenteissa, tyyli on vapaa!

Kompastuskiviä tiellä kohti itsestä huolehtimista

Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun on tunnistanut omat tarpeensa?

Tämän kevään teemana itselläni on terve itsekkyys. Sen lisäksi, että pidän aiheesta kurssin, yritän itse harjoitella tervettä itsekkyyttä niin maan vimmatusti, jotta tämä kevät ei menisi ihan yhtä pahasti kriisien syövereissä kuin viimeiset, no, melkein viisitoista kevättä. Kyseessä on siis itseni kohdalla operaatio Voiko Vanha Koira Oppia Uusia Temppuja? 🙂

Omien tarpeiden äärelle pysähtyminen on tärkeää. Se oli tämän viikon aiheena verkkokurssilla, ja sitä harjoittelen myös joka viikko Perjantain pysähtymisissä. (Jos sinä haluat harjoitella omien tarpeiden tunnistamista ja huomioimista, niin tilaa ilmainen sähköpostikurssini – sen ensimmäinen puolisko keskittyy nimenomaan omien tarpeiden huomioimiseen pysähtymisen kautta.)

Mutta mitä sitten tapahtuu, kun olen tunnistanut omat tarpeeni?

Huomaan, että kyllä, nyt tarvitsen läheisyyttä, lepoa, rauhaa, iloa, yhteyttä, helppoutta, tai jotain muuta ihanaa. Mitä sitten?

Ideaalitilanteessa tunnistan omat tarpeeni, ja samantien osaan luontevasti toimia täyttääkseni ne tarpeet itseäni ja toisia kunnioittaen. Vähän niinkuin sisäänhengityksen jälkeen aika luontevasti tulee uloshengitys. Aika harva meistä on kuitenkaan siinä ideaalitilanteessa, vaan aina välillä se itsestä huolehtimisen prosessi tyssää milloin mihinkin.

Tässä ja seuraavassa tekstissä kirjoitan niistä kohdista, joihin se prosessi voi tyssätä. Lähtökohtana näissä artikkeleissa on ajatus siitä, että jokaiseen ilmiöön, myös itsestä huolehtimiseen, liittyy erottamattomasti neljä näkökulmaa.

Jokaiseen ilmiöön, myös itsestä huolehtimiseen, liittyy erottamattomasti neljä näkökulmaa.

  • Yksilön sisäinen, tunteiden ja ajatusten näkökulma.
  • Yksilön ulkoinen, tekojen ja käytöksen näkökulma.
  • Yhteisön sisäinen, kulttuurin ja ihmissuhteiden näkökulma.
  • Yhteisön ulkoinen, ympäristön ja yhteiskunnan näkökulma.

Jos itsestä huolehtiminen ja omista tarpeista huolehtiminen tuntuu vaikealta, niin ongelma voi näyttäytyä missä tahansa (tai kaikissa) näistä näkökulmista.

Kun tunnistaa, missä osastossa omista tarpeista huolehtiminen milloinkin kaatuu (tai mikä on minulle tyypillisin kompastuskivi), niin sitä kompastuskiveä voi alkaa työstää. Aika pienilläkin ponnistuksilla voi saada valtavia onnistumisia, kun tietää, mihin kohtaan pitää puuttua.

1. Sisäiset jumit

Silloinkin, kun huomaan omat tarpeeni, niihin voi liittyä aikamoisia tunnelatauksia. Vastustusta: en minä nyt tuollaista asiaa voi tarvita. Häpeää: olenpa mä kauhea, epäkelpo ihminen, kun tällaista tarvitsen. Vihaa: eihän mun p****le pitäisi itse joutua tällaisista asioista huolehtimaan! Pettymystä: taaskaan en saanut, mitä tarvitsin.

Tunnelataus, tai joku rajoittava ajatus, voi vaikeuttaa tai kokonaan estää joidenkin tarpeiden kohtaamisen. Jos ajattelen, etten ansaitse saada mitä tarvitsen, niin en tule tehneeksi mitään sellaisillekaan asioille, jotka ovat minun hallinnassani. Jos ajattelen, että toisten ihmisten pitäisi huolehtia jostain tarpeestani, saatan odottaa turhaan, että toiset lukevat ajatukseni. Ja niin edespäin. (Muutaman viikon takainen tekstisarja trolleista on hyvin vahvasti tämän näkökulman osastoa.)

Sisäisten jumien kompastuskiviä saa käännettyä hyväksymällä ja kyseenalaistamalla.

Paradoksaalista? Ehkä. Kunhan hyväksyy ja kyseenalaistaa oikeat asiat ja oikeassa järjestyksessä, niin paradoksi selkeytyy.

Tunteet voi aina hyväksyä. Kaikki tunteet, jotka tällä hetkellä minussa heräävät, ovat aitoja ja olemassaolevia. Nyt hävettää ja kiukuttaa, ja niin saa olla. Tai jos on vaikeaa hyväksyä se, että hävettää tai kiukuttaa, niin voisinko hyväksyä sen, että tämä on nyt vaikeaa?

Ajatuksetkin voi ensin hyväksyä. En ansaitse saada sitä, mitä tarvitsen – oho, ai näin mä ajattelen juuri nyt. Hyväksyminen tuo ne tietoisuuteen näkyviksi. Sen jälkeen ne on kuitenkin hyödyllistä kyseenalaistaa. En ansaitse saada sitä, mitä tarvitsen – onko se oikeasti totta? Haluanko ajatella näin? Miltä maailma näyttäisi, jos en ajattelisi näin? Ajatukset ovat aina jonkinlaisen tulkintaprosessin lopputuloksia. Koska olemme ihmisiä, se tulkintaprosessi voi välillä mennä myös pieleen. Entä jos tämä asia ei tarkoittaisikaan sitä, mitä nyt ajattelen sen tarkoittavan?

Sisäisten kompastuskivien työstämiseen hyvä, yksinkertainen lähestymistapa onkin tämä.

  • Huomaa ja hyväksy, miltä tuntuu.
  • Huomaa ja hyväksy, mitä ajattelet. (Kirjoittaminen on tässä kohtaa hyödyllinen työkalu.)
  • Kyseenalaista ne ajatukset. Mitä tarkoittaisi, jos tämä ei olisikaan totta? Miten käyttäytyisin, jos en ajattelisi näin? Ajattelenko mielummin näin vai olisinko mielummin vapaa?

Joskus käy niin, että sisäistä jumia purkamalla löytyykin yllättäviä konkreettisia seuraavia askeleita. Tai uskallan sanoa jostain asiasta, josta olen aiemmin vain kiehunut hiljaa sisälläni. Tai pystyn tekemään jotain sellaista, mikä muuttaa ympäristöäni konkreettisella tasolla.

2. Konkreettiset teot

Tämä on mulle itselleni ollut aina vaikea kulma. Siis että saadakseen tarpeensa täyteen pitää tehdä konkreettisia asioita. Mennä nukkumaan, laittaa ruokaa, laittaa viesti ystävälle ja pyytää tätä kahville, sanoa ääneen, että tarvitsee apua.

Tämä on myös konkreettisen maailman, ajan kulumisen, ehtimisen ja aikatauluttamisen ja tekemisen ja näkyvien tulosten maailma. Se, jossa tavarat seilaavat kaapista käyttöön, huoltoon ja taas kaappiin. Se, jossa katsotaan kelloon, mietitään monetko varahousut lapsi tarvitsee mukaansa, kävellään paikasta toiseen tai otetaan laite käteen ja kirjoitetaan toiselle viesti.

Jos tässä kulmassa on itsestä huolehtimisen kompastuskiviä, ne näyttäytyvät (ainakin minulla) sellaisena ”tiedän että pitäisi, mutta jotenkin ei vaan” -meininkinä. Haluaisin liikkua, mutta milloin ja missä ja miten ja mitä sitä laittaa päällensä ja äh. Haluaisin siivota tuon rojukasan mutta mitä siinä edes on seassa, mihin tuokin kapistus menee, en yletä laittamaan sitä paikalleen ja ja…

Konkreettisten tekojen kompastuskivien kääntämiseen tarvitaan selkeyttä.

Haluaisin liikkua, mutta… Seis. Jos haluat liikkua, niin mitä haluaisit tehdä? (Joogata tai tanssia.) Missä? (No olohuoneessa.) Kuinka kauan? (Vaikka kymmenen minuuttia.) Milloin, tai kuinka usein? (No vaikka kello seitsemän aamulla, tai Pikku Kakkosen aikaan.)

Tai haluan siivota rojukasan. Yksi kapistus käteen: onko tämä käytössä, säilytettävä, vai onko se jo täyttänyt tarkoituksensa? Mihin se menee seuraavaksi? Seuraava kapistus. Onko tämä käytössä, säilytettävä, vai jo täyttänyt tarkoituksensa? Mihin se menee seuraavaksi?

Mitä selkeämpiä konkreettiset seuraavat askeleet ovat, sitä helpompi meidän on toimia haluamallamme tavalla. Sitä vähemmän menee kapasiteettia miettimiseen, silloin kun ei oikeastaan ole miettimisen vaan tekemisen aika.

Ensi viikolla vuorossa ovat kollektiiviset näkökulmat, eli ihmissuhteet ja kulttuuri sekä ympäristö ja yhteiskunta.

Missä huomaat itselläsi suurimmat kompastuskivet itsestä huolehtimisen ja terveen itsekkyyden saralla? Onko ongelma tarpeiden tunnistamisessa, vai tuleeko törmäyksiä tässä kohtaa, kun jotain pitäisi konkreettisesti tehdäkin? Kerro kommenteissa! (Ja apua kaikkiin näihin näkökulmiin löytyy tietysti, esimerkiksi Kohti tervettä itsekkyyttä -valmennuksista.)

Perjantain pysähtyminen 56: Helpompi

Reilu vuosi siinä meni, ennenkuin Perjantain Pysähtyminen tuleekin lauantaina. Ja kas, maailma jatkaa kuin jatkaakin pyörimistään, ja tämän voi ihan hyvin tehdä myös näin.

Mistä tulen?

Viime viikko oli hyvä viikko. Uusia juttuja lähti liikkeelle. Sain muutamana aamuna aloitettua päivän tällaisella pysähtymisellä ja ne päivät olivat tuotteliaan viikon kaikkein tuotteliaimmat. Neuloin jopa eräänä päivänä mun kaulahuiviprojektia eteenpäin pari riviä. Kävin myös katsomassa eilen illalla entisten opiskelu- ja järjestökavereiden kanssa Humanistispeksin, mistä syystä ei enää siinä kotiin päästyä riittänyt kapasiteetti kirjoittaa pysähtymistä.

Esikoisella oli jotenkin tosi väsynyt ja vastahankainen viikko. Syy ei selvinnyt, mutta monta kertaa puolison kanssa sanottiin toisillemme, että nyt on jotain murrosta käynnissä, kun tavallisesti ihan yksinkertaiset asiat aiheuttivat törmäyksiä ja kurjaa mieltä.

Viime viikolla toivoin tälle viikolle sellaista palautumisaikaa, ja ajatuksena oli käyttää The Workin kysymyksiä purkamaan jumeja, jos niitä esiintyy. Sitä tulikin tehtyä kiitettävästi. Esimerkiksi yhtenä aamuna aloitin pysähtymisellä, ja päädyin lopulta kirjoittamaan listan ”X pitäisi olla tavalla Y” ja ”kunhan vain olen Y, niin sitten Z” -ajatuksia paperille ja purkamaan niitä The Workin avulla. Lopputuloksena istuin ja itkeä vollotin kymmenen minuuttia, mutta sitten olikin aika kevyt olo ryhtyä töihin.

Fiilis oli vähän niinkuin flunssassa, kun vihdoin hengitysteissä oleva lima alkaa irrota – paitsi että tunnetasolla. Jotain sieltä irtosi, ja taas oli vähän kevyempi olla. Kannatti. 🙂

Missä olen?

(Tuon otsikon kirjoitettuani huomasin, etten ole juonut tänään riittävästi vettä, ja kävin hakemassa lasin vettä ihan tähän viereen.)

Moi keho, mä huomaan sinut. Tällä viikolla on ollut vähän helpompi olla, tosin liikuntaa ja vedenjuontia olisi voinut olla enemmänkin. Kiitämme: fiksuja nukkumaanmenoaikoja, niitä päiviä kun nopeiden hiilarien syöminen pysyi aisoissa. Huomautamme: kun syö iltapalaksi pari paahtoleipää (saatika sitten jotain vielä nopeampaa hiilaria), niin aamulla pää tuntuu tuhnuiselta ja herääminen on paljon vaikeampaa.

Siihen ei auta esimerkiksi se, että jättää tämän asian huomiotta (kokeiltu), tai kiukuttelee siitä että ei voi enää syödä samalla tahdilla suklaata ja muita herkkuja kuin kaksikymppisenä (kokeiltu). Mikä siihen auttaa? Keksii asioita, joita voi syödä ilman aamupöhnää, ja sitten syö niitä. Miten se onkin niin vaikeaa?

Moi tunteet, mä huomaan teidät, Oli muuten aikamoista prosessointia tämä viikko, mutta sillä tavalla lempeästi ja hyväksyvästi kuitenkin. Riitti kärsivällisyyttä esikoisen tempauksille, ainakin silloin kun oli ne kunnon yöunet taustalla. Tänään oli vähän kärsimättömämpi päivä, mutta siihen liittyi ehkä se, että tämä Pysähtyminen oli kirjoittamatta. Ja yli deadlinen! Kamalaa! Nyt heti hellittää, kun ei tarvitse miettiä, että missä kohtaa ehtisi ja kehtaisi ryhtyä kirjoittamaan, kun eilenkin olin illan pois. Myös muita sellaisia ”pitäisi” -asioita liukeni tällä viikolla, ja se aina keventää fiilistä.

Moi ajatukset, mä huomaan teidät. Ihan kuin olisi sieltä tunnepuolelta joku ottanut tulpan pois, ja nyt ideat ja toteutus saa virrata ihan vapaasti. Onpa hyvä fiilis. Aika monet ajatukset olikin sellaisia, että kyllähän mä tämän tiesin, mutta nyt niitä pystyi jotenkin valamaan ihan eri tavalla myös todellisuuteen.

Mitä kohti?

Se työstäminen selvästi auttoi. Se pitää näköjään opetella (sekin) monta kertaa uudestaan. Kun tulee tunne- tai ajatustasolla seinä vastaan, niin asiat menee paljon sutjakkaammin jos lempeästi puran sen seinän, sen sijaan että yrittäisin pää edellä puskea siitä läpi. Ei suorastaan ydinfysiikkaa – ja silti sen unohtaa. Tai yrittää jotenkin hyväksyä sen pintatason, että joo, mua ärsyttää tämä asia, saa ärsyttää. Sen sijaan kun ottaa vaikka vartin tai puoli tuntia, ja oikeasti lähtee kyseenalaistamaan sitä, että no mikä siinä itse asiassa ärsyttää, niin ei tarvitse jatkuvasti painia sen ärsytyksen kanssa.

Mitä mä siis haluaisin seuraavalle viikolle?

Inspiraatiota, flow’ta, rauhaa, iloa. Mukavuutta ja helppoutta myös, mutta nimenomaan sellaista, mikä tulee siitä työstämisestä. Niin että ne asiat, joita mä haluan tehdä ja joita pidän tärkeinä, tuntuukin yhtäkkiä myös luontevilta ja helpoilta. Ei niin, että mä menen poispäin siitä tärkeästä ja tavoitteellisesta vain siksi, ettei se tunnu lähtökohtaisesti mukavalta.

Ja ehkä myös niinpäin, että jos joku asia ei purkamisesta huolimatta tunnu luontevalta tai helpolta, niin kuuntelisi sitä viestiä. Uskaltaisi myöntää, että nyt tämä tökkii niin pahasti ettei ole kenenkään etujen mukaista yrittää puskea tästä läpi, kun aikansa ja energiansa voisi käyttää myös asioihin, jotka on sekä itselle arvokkaita että muille hyödyllisiä.

Helppoutta.

Sitä mä toivon ja haluan ja kaipaan. Tai siis: mä olen lähtökohtaisesti jo mennyt vaikeimman kautta, kun olen ryhtynyt yrittäjäksi. Ehkä tässä kaikessa, niissä kaikissa jutuissa joita yrittäjyys vaatii, mä voisin mennä kohti sitä, mikä on helppoa ja mukavaa?

Ja jos haluan tehdä jotain eikä se ole helppoa tai mukavaa, niin muistaisi, että purkaminenkin on vaihtoehto. Kun se purkaminen on mulle tuttua, suhteellisen helppoa ja aika mukavaakin (vaikka välillä pintaan nouseekin muinaista tunnesakkaa, joka ei tunnu aina miellyttävältä), niin palaisi aina siihen. Mä tiedän, että se toimii, mulla on keinoja siihen. Ehkä mä en osaa arvostaa sitä, kun se tuntuu niin itsestäänselvältä vaihtoehdolta. Ja toisaalta, siihen on ehkä syy, miksi se tuntuu itsestäänselvältä.

Helppous voi nimittäin kertoa siitäkin, että mulla on juuri ne tarpeet täynnä, joita tähän hommaan tarvitaan. Tai jopa niin, että se helpolta tuntuva asia jopa täyttää jotain mun tarvetta. Sen ei tarvitse olla älyllistä laiskuutta tai mitään muutakaan, vaan itse asiassa – oivallus – helppoutta kohti meneminen on jollain syvällä tavalla itsestä huolehtimista. Ja kun mä väistelen asioita, jotka tuntuu helpoilta tai itsestäänselviltä tai mukavilta, niin mä samalla lintsaan itsestäni huolehtimisesta. Oho. Wau.

Vähän niinkuin se, että kun illalla on väsynyt, niin helpoimmalta tuntuisi vain kaatua sänkyyn. Ja jos mä olen siihen väsymyksen hetkeen asti tehnyt kaikkea muuta kuin valmistellut sitä nukkumaanmenoa, niin sitten mun pitää valita, että teenkö iltarutiinin vai menenkö suoraan sänkyyn. Kun taas jos mä teen ensin ne asiat, jotka helpottaa nukkumaanmenoa, niin silloin mun ei tarvitse valita.

Joo. Ensi viikon tehtävänä on etsiä helppoja tai itsestäänselviä asioita, ja jos ne itsestäänselvät asiat eivät ole helppoja tai mukavia, niin sitten purkaa ja työstää ja pohjustaa ja tehdä vähän kerrallaan.

Miltä näyttäisi sun Perjantain pysähtyminen? Kuten huomaat, ei tarvitse olla edes perjantai jotta voi pysähtyä. 🙂 Tervetuloa pohtimaan, kommenteissa tai itsekseen!

Perjantain pysähtyminen 53: Ryteikköviikko

Hei oho, näitä pysähtymisiä onkin tullut tehtyä jo vuoden verran. Hurraa! Kiitos kaikille, jotka olette lukeneet ja pysähdelleet mun kanssani kommenteissa. <3 Samalla vauhdilla eteenpäin.

Mistä tulen?

Tällä viikolla oli raskasta meininkiä, niinkuin arvelinkin. Eilen illalla, kun sain lapset viimein nukkumaan, meinasin nukahtaa sohvalle kesken lukemisen. Kello oli puoli kymmenen. Osasin mennä nukkumaan, mikä oli luksusta. On takki aika tyhjä.

Toisaalta tällä viikolla tuli sitten ihan asiakseen Työstettyä juttuja. Siis että istuin pöydän ääressä tietokoneen edessä, kädet näppäimistöllä, ja hengitin sisään ja ulos jotta sillä kertaa pintaan noussut möykky liukenisi hengityksen mukana pois. Istuin ja hyväksyin ja huomasin. Välillä kirjoitin ja sitten taas istuin ja hyväksyin.

Jotenkin sekä työssä että sen ulkopuolella tuli eteen sellaisia juttuja, että piti tietoisesti vain ottaa rauhallista aikaa ja rämpiä hengitys kerrallaan sen ryteikön läpi. Tällä viikolla niitä asioita tuli yllättävän vähän lasten kanssa, tai sitten ne muksujen kanssa normaalisti tulevat turhautumisen hetket eivät ylittäneet kriisikynnystä. Paitsi nyt loppuviikosta, kun oli kärsivällisyys ihan finaalissa ja lapset hoitoviikon jälkeen myös, niin kiukuttelin sitten oikein urakalla. Hienosti osattu ja niin edespäin.

Ja nyt, kun saan hetken aikaa istua tässä keittiön pöydän ääressä ihan hiljaisessa kodissa (muksut ovat mummilassa yötä ja puoliso tapaamassa tuttavia), niin löytyy myös se armollisuus. Sen ”varsinainen lempeän vanhemmuuden asiantuntija siinä, kuka säkin oikein luulet olevasi” -äänen taustalta sellainen hiljainen mutta rauhallinen ”nyt on näin, aina ei voi mennä putkeen, varsinkaan silloin jos on kuluttavia juttuja taustalla” -ääni.

Nyt on näin. Seuraavalla kerralla osaan ehkä vähän paremmin. Tajuan ehkä vähän aikaisemmin, että mikä palvelee mun ja toisten tarpeita ja mikä ei.

Tälle viikolle toivoin hoivaa. Sitä jonkin verran löysinkin, osteopaatilta ja kahvilta kaverin kanssa ja erityisesti siitä, että tein sitä emotionaalista työtä.

Osasin olla itselleni lempeä ja kuunteleva, vaikka ”kiire kiire suorita suorita” -kuoro takaraivossa huusi, että eihän tollaisella h**vetin nysväyksellä saa Koskaan Mitään Aikaan Kuulitko Nyt Hopi Hopi!!! Osasin pysähtyä ja tunnistaa välttelyn ja vaihtoehtopuuhien tekemisen, ja siirtyä siitä ”mitä mä tarvitsen, että saan tehtyä tämän jutun?” -moodiin. Sen lisäksi, että se on pitkällä tähtäimellä tehokkaampaa, niin se on myös mua itseäni kohtaan väkivallattomampaa.

Ja lisäksi osasin mennä nukkumaan suunnilleen ihmisten aikaan, join suunnilleen riittävästi nesteitä, tein jopa vähän lankkua ja Shiva Nataa ja huolehdin siten kehon jaksamisesta. Onhan siinä jo vaikka mitä.

Missä olen?

Moi keho, mä huomaan sinut.

Sä tykkäät, kun juon tarpeeksi vettä. Ja erityisesti selkä tykkäsi niistä lankuista ja Shiva Natasta, eli jatkamme. Kahvia sä jouduit reppana sietämään tarpeettoman paljon tällä viikolla, yritetään ensi viikolla ottaa sitä vähän vähemmälle ja panostaa vihreään teehen. Toimistolla se onkin helpompaa. Parin viikon päästä päästään joogailemaankin, joten voitais alkaa vähän lämmitellä sitä varten. Kiitos tästä viikosta.

Moi tunteet, mä huomaan teidät.

Vähän taitaa olla teilläkin kisaväsymystä pinnassa. Ihmisten tukeminen ja omien henkisten ja tunnetason perunapeltojen kääntäminen on aikamoisen raskasta hommaa. Tulevalle viikolle voidaan etsiä tietoisesti jotain kevyttä ja hoitavaa sitten vastapainoksi.

Moi ajatukset, huomaan teidätkin.

Teidän mielestä on ollut ihanaa olla koulutuksessa ja ratkoa ongelmia ja keksiä, että miten niitä perunapeltoja käännetään. Siinä mielessä inspiroiva viikko ajattelun kannalta. Ja kyllä toisaalta senkin huomaa, että kun purkaa tunnetason jumeja, niin myös ajattelun tasolla sellaiset vaihtoehdot tulevat näkyviin, joita aikaisemmin tyrmäsi jo tiedostamatta sellaisilla ”enhän mä nyt voi” tai ”miten muka” -verukkeilla. Ajattelun tasolla on ollut yllättäen tosi mukava viikko.

Mitä kohti?

No tuollahan se tulikin, että keveyttä ja hoitavaa, iloista ja mukavaa. Tai siis voin yrittää tehdä ne asiat, jotka eteen tulevat, ilon ja keveyden ja mukavuuden kautta. Ikäänkuin mä olisin… hmm.

Mikä on sellainen hahmo, joka on tosi hyvä katsomaan asioita valoisasta näkövinkkelistä, muttei kuitenkaan kiellä tosiasioita tai leiki, ettei mitään kurjaa ole olemassa?

Tämän tekee vaikeaksi se, että kauhean usein helposti ilahtuvat tyypit ja hahmot kuvataan (ainakin populaarikulttuurissa jne.) vähän yksinkertaisiksi. Ikäänkuin se ilahtuminen ja keveys johtuisivat siitä, ettei se tyyppi oikein ymmärrä maailmassa tapahtuvia ongelmia.

Paitsi haa, joo. Bagger Vance. Siis Will Smithin hahmo The Legend of Bagger Vance -elokuvassa. Mä en ole lukenut sitä kirjaa, vaikka ehkä pitäisi, koska sen kirjoittaja Steven Pressfield on mun suuri kirjoitusidoli. Sen leffan idea on se, että miten löytyy se ”oma svingi”, joka on vain minun mahdollista löytää. Katsoin leffan uudestaan ihan muutama viikko sitten, ja siinä on tosi paljon sellaista, mikä kolahtaa mun ”Lupa olla minä” -ajatteluun. 

Mutta siis itse Bagger Vancen hahmo on sellainen aika keveä, asiat muitta mutkitta hyväksyvä, mutta ihan pökerryttävän viisas. Ei juuri angstaile asioista, mutta ei toisaalta tuohdu siitäkään, että toiset angstailevat, vaan onpahan vain oma itsensä ja kertoo, miten itse asiat näkee. Joo. 

Jos olisin Bagger Vance, niin miten tekisin tämän asian kanssa?

Se voisi olla mun tämän viikon ajatus. Että voi olla samaan aikaan hilpeä ja syvällinen, löytää ilon ja keveyden hetkestä ja hyväksyä, että joskus se voi olla vaikea löytää. Mutta että aina se siellä jossain on, jos vaan riittää kapasiteetti etsiä. 

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Jos olet tilannut Lupa olla minä -kirjeen ja saanut muutaman minikurssin viesteistä, niin kysymykset ovat tuttuja: Mistä tulen? Missä olen? Mitä kohti? Kerro kommenteissa tai pysähdy hetkeksi pohtimaan itseksesi – vaikkei olisikaan enää perjantai. Ja jos haluat minikurssin, jonka puitteissa voit opetella tätä pohtimista vielä syvemmin, niin voit tilata sen vaikka tuosta heti alta. 🙂

Ihanaa viikonloppua, olkoon tuleva viikko sinulle kaikkea sitä mitä toivotkin. <3

Perjantain pysähtyminen 32: No sitä omaa aikaa

Tänään mun piti olla retriitissä. Meni toisin, ja olenkin yksin kotona sunnuntaihin asti. Tavallaan retriitti sekin.

Mistä tulen?

Kuluneeseen viikkoon kuului melko paljon joogaa, jonkin verran työpalavereja ja ”äiti tuli kotiin!” -harjoittelua, pinnan alla kytenyttä [ison asian] työstämistä ja todella väsynyttä meininkiä. Paljon hyviä asioita, innostusta ja kontakteja. Sain lopulta [ison asian]kin eteenpäin, hurraa.

Sain viikonloppuna tietää, että kauan odottamani retriitti peruuntuukin tältä viikonlopulta, ja itselleni hyvin poikkeuksellisesti kerroin puolisolle, miten kovasti sitä olisin halunnut ja tarvinnut. En selitellyt, että no kyllä tämä tästä. Lopputulos oli, että puoliso lähti muksujen kanssa anopille tänään päivällä ja mä menen bussilla sunnuntaina perässä.

Mulla on siis oma henkilökohtainen retriitti.

Kun perhe oli lähtenyt parkkipaikalta ja mä tulin takaisin kotiin, niin hiljaisuus oli korviahuumaava. Mä en muista, milloin olisin ollut yksin kotona muutamaa tuntia pitempään, hmm, ehkä kuopuksen syntymän jälkeen. Ainakaan päiväsaikaan.

Ja onpa muuten ihan huikeaa huomata, että mitä kaikkea sitä ihminen inspiroituu tekemään, kun ei ole pelkoa keskeytyksistä eikä tarvitse ottaa kenenkään muun tarpeita huomioon. Mä muun muassa katsoin tietokoneelta yhden puolen tunnin haastattelupätkän ilman kuulokkeita yhteen putkeen. Mä imuroin ilman yhtään ”äääää liian kova ääni tarvitsen kuulosuojaimet” -älämölöä. Mä pistin yhden jooga-DVD:n teorialuennon telkkarista pyörimään ja ihan siinä samalla hissukseen siivosin ruokapöydän kroonisen rojukasan, viikkasin korillisen pyykkejä ja mitähän vielä.

Mitä kaikkea sitä ihminen inspiroituukaan tekemään, kun ei ole pelkoa keskeytyksistä eikä tarvitse ottaa kenenkään muun tarpeita huomioon.

Ja vaikka kaikki tää ”olen yksin kotona joten siivoan” -homma kuulostaa vähän antikliimaksilta, kun voisin periaatteessa tehdä ihan vaikka mitä, niin se oli oikeastaan vain rentouttavaa. Siis minun mielestäni. Ihmisen, jonka lapsuudenkodin huoneessa oli polku ovelta sängylle ja koko muu lattia oli roinan peitossa. Tuntui ihanalta saada kotia järjestykseen. Erityisesti, kun tiesi, että kolmen vartin päästäkin koti on vielä siinä samassa järjestyksessä, eikä hiekkaa-eteisessä-legot-hujanhajan-postit-ruokapöydällä-leivänmuruja-ja-muovailuvahaa-pöydän-alla -järjestyksessä.

Vanhempien pitää pitää huolta omista tarpeistaan.

Mä oon aika vahvasti sitä mieltä, että vanhempien pitää pitää huolta omista tarpeistaan. Tai että ensin pitää tajuta, mitä tarvitsee, koska muuten ei pysty tietoisesti itselleen sitä hankkimaan. Nyt mulla on ollut vasta muutama tunti aikaa keskittyä täysin omiin tarpeisiini, ja mä taas huomaan, miten tärkeää se onkaan.

Erityisesti sellainen ”öö, no mitäs mä seuraavaksi tekisin” -aika.

Kauhean helposti sitä nimittäin alkaa myös suorittamaan sitä omaa aikaa: ”no niin, nyt mä lähden bänditreeneihin illaksi, ja mulla on 35 minuuttia aikaa matkalla kuunnella tätä podcastia, let’s go!” Vaikka ei rentoutuminen toimi niin. Se lähtee siitä, että kuuntelee itseään tosi tarkkaan: mitä mä nyt tarvitsen? Eikä kiirehdi sen vastauksen kanssa.

Rentoutuminen lähtee siitä, että kuuntelee itseään tosi tarkkaan: mitä mä nyt tarvitsen? Eikä kiirehdi sen vastauksen kanssa.

Tälle viikolle mä toivoin sellaisia ”Loistavaa, just näin!” -kokemuksia. Muutamia löysin, ihan pieniäkin. Tyyliin kuopus kapusi yhtenä aamuyönä viiden jälkeen mun kainaloon viuhtomaan ja rauhoittui lopulta potalla käymisen jälkeen omaan sänkyynsä nukkumaan. Mä olin tietysti ihan hereillä, joten nousin kuudelta ylös ja tein tunnin yin-joogaa DVD:n mukana. Siis minä. Nousin spontaanisti kuudelta aamulla joogaamaan, kun ei oikeastaan enää nukuttanut.

Moniakaan niistä kokemuksista mä en muista, mutta mä muistan useampaan kertaan ajatelleeni, että tämä on nyt sitä, mitä mä viime perjantaina toivoin. Se kantoi tällä viikolla aika pitkälle, myös niiden hetkien yli kun asiat eivät menneet loistavasti just näin.

Missä olen?

Keho tykkää, kun mä joogaan säännöllisesti. (Mä teoriassa tiesin tämän jo, mutta nyt sen huomaa käytännössä.) Erityisesti toi mun herkästi jumittuva oikea polvi ja lonkka on tykänneet yin-joogasta. Niskassa tuntuu jäkitys, kun istuin tänään illalla koneella ajattelemassa [ison asian] loppuun. Ohimoita vähän kiristää, ja välillä aivastuttaa ihan tosi paljon.

Tunnepuolella päällimmäisenä on ilo siitä, että [iso asia] lähti eteenpäin. Ja jännitys siitä, että miten seuraava askel etenee. Ja sellainen hienoinen kontrollin tarve syksyn aikataulujen ja muiden suhteen, ja sen kaverina lempeä ”kaiken tuon aika on ensi viikolla, nyt sulla on omaa aikaa” -rajanveto.

Vähän jännittää, että osaanko mä suorittaa tämän oman ajan tarpeeksi tehokkaasti, niin ettei siitä mene yhtään hukkaan. Ja samaan aikaan tiedän, että juuri siitä oman ajan suorittamisesta haluan päästää irti. Löytää jonkun toisen tavan suhtautua siihen. Jotenkin niin, että yksikään sellainen hetki, jolloin mä olen aidosti läsnä, ei mene hukkaan. Oli se sitten läsnäoloa itselle tai toiselle ihmiselle tai sitten vaikka sille keittiönpöydän rojukasalle.

Vähän jännittää, että osaanko mä suorittaa tämän oman ajan tarpeeksi tehokkaasti, niin ettei siitä mene yhtään hukkaan.

Ajatuksissa pyörivät mahdollisuudet. Jos mä vielä vähän joogaisin, niin monelta olisin nukkumassa? Veisinkö pyykit kuivaushuoneeseen vai ripustaisinko ne kuivaustelineelle olkkariin, kun kerrankin kukaan ei ole aamulla repimässä niitä pyykkejä alas? Vai haluaisinko mä kirjoittaa jotain? Sen mä päätin, että mä yritän mahdollisimman vähän olla passiivisesti ruudun ääressä tämän viikonlopun aikana. Se nimittäin on yksi tapa, jolla se oma aika saattaisi mennä hukkaan; että läsnäolo menisi telkkarin tai Netflixin tuijottamiseen. Mielummin ihan mitä tahansa muuta.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan tulevalle viikolle:

RAUHA

Ilo
Flow
Hyväksyminen
Kuunteleminen

Mä aion tämän viikonlopun aikana tankata itseni mahdollisimman täyteen rauhaa. Mä liikun rauhallisesti, mä teen päätöksiä rauhallisesti, mä yritän rauhoittaa ajatukseni ja tunteeni ja kehoni. Kokeilen, mitä tapahtuu, jos mä haen rauhaa sitä kautta, että mun tarpeet on kohdattu. Mitä siitä rauhasta kumpuaa? Mitä mun aivot tekee, kun ne saa olla rauhassa?

Rauha on sitä, että mä en ole peloissani tai häpeissäni tai kiukkuinen. Tai että osaisin olla itselleni läsnä silloin kun olen peloissani tai häpeissäni tai kiukkuinen.

Eikä rauha välttämättä tarkoita sitä, että on paikallaan tai liikkuu hitaasti. Jos mä haluan pistää hömppämusiikkia soimaan ja tanssia leluttomassa olohuoneessa, niin mä voin tehdä sen rauhallisin mielin: se ei ole keneltäkään pois, eikä mun tarvitse pelätä, että mä telon itseni legopalikkaan. Kun mä lähden sunnuntaina bussiasemalle, niin mä voin tehdä sen rauhalliseen tahtiin tarpeeksi ajoissa. Mulle rauha on sitä, että mä en ole peloissani tai häpeissäni tai kiukkuinen. Tai että osaisin olla itselleni läsnä silloin kun olen peloissani tai häpeissäni tai kiukkuinen.

Sitä mä toivon ensi viikolle.

Mitä sä toivot? Mistä sä tulet? Missä olet? Ajatuksia, fiiliksiä, kokemuksia tai oivalluksia saa mielellään kertoa kommenteissa!

Aloita omista sotkuista

Tämä teksti on alunperin julkaistu heinäkuussa 2013. Julkaisen sen uudestaan tänään, koska olisin aivan hyvin voinut kirjoittaa sen myös tämän päivän fiiliksistä. 🙂

* * *

Puoliso on ollut nyt viikon verran kesälomalla.

Se tarkoittaa luonnollisesti sitä, että kotona kaikki rutiinit on aivan levällään, kun minä ajattelen että joku muukin katsoo muksujen perään, edistää pyykkien ja tiskien kiertokulkua ja huolehtii päivärytmistä. Ja mies toipuu suhteellisen rankasta keväästä ja alkukesästä ja yrittää saada itsekin levättyä. Molemmat kuvittelee, että nyt on viimein se aika, kun saa ihan itse päättää, mitä tekee, eikä silloin todellakaan viikata pyykkejä tai siivota.

Hankalan tästä tilanteesta tekee se, että vaikka onkin loma, niin elämä ei pysähdy. Muksut rymyää tasan yhtä monta vaatekertaa (ja vaippaa) pyykkiin kuin normaalistikin. Ruokaa on syötävä useampaan kertaan päivässä, ja kaiken sen syömisen oheistuotteena tulee likaisia astioita. Hiekkaa kulkeutuu lasten kengissä sisälle sellaisen keskikokoisen hiekkakakkumuotillisen verran päivässä (ei ihme, että puiston hiekkalaatikolle pitää joka vuosi kuskata uudet hiekat, kun ne edelliset on meidän eteisessä), ja niin edelleen, ja niin edelleen. Postiluukusta tulee kilokaupalla paperia, vaikka lehtitilaukset on minimissä ja mainoksetkin on kielletty.

Halusi tai ei, niin jonkun sitä kaaosta on hallittava, tai muuten me ollaan aika nopeasti suossa.

Oikeastaan tää mun tän päivän oivallus lähti tavaran raivaamisesta tai declutteringista, niinkuin englanniksi sanotaan. Yksi parhaista decluttering-neuvoista, jonka oon koskaan mistään lukenut, on yksinkertainen.

Aloita aina omista tavaroistasi.

Miksi?

Kahdesta syystä.

Ensinnäkin, omista kamoistani mä itse tiedän, että voiko sen heittää vai eikö voi. Tarvitsenko mä tuota paitaa vielä, luenko ton lehden uudestaan, onko toi paperi tärkeä. Omat lapset on vielä niin pieniä, että mä lasken niiden vaatteet tähän samaan lokeroon: jos joku vaate on liian pieni tai muuten epäsopiva, niin se lähtee kiertoon.

Sen sijaan jos mä rupean raivaamaan puolisoni kamoja, niin mä joudun käyttämään tahdonvoimaani päätöstenteon sijaan siihen, että mä kyselen toiselta, voiko tän heittää ja tarviitko sä tätä vielä ja onko tääkään nyt minkään arvoinen. Ja sitten mä joko joudun odottamaan niitä vastauksia (mikä johtaa mun turhautumiseen) tai sitten teen päätökset itse ja valitsen todennäköisesti väärät teepaidat kirpparikassiin (mikä johtaa puolison turhautumiseen).

Tästä syystä mun on äärimmäisen paljon tehokkaampaa keskittyä vain sellaisten asioiden tekemiseen, joille mä voin oikeasti tehdä jotain. Sen sijaan, että mä angstaisin puolison rojukasasta X paikassa Y, mä voin ottaa kolme päällimmäistä kapistusta omasta rojukasastani siinä vieressä ja päättää, mitä teen niille. Tai sitten mä voin edistää jotain yhteistä projektia, niinkuin vaikka niitä tiskejä.

”Emmä voi tälle mitään”

Toinen syy on nimittäin se, että toisten tavaroihin (tai laajemminkin toisten asioihin) keskittyminen omien kustannuksella johtaa tosi helposti sellaiseen voimattomuuden tunteeseen ja uhrimentaliteettiin. Että miten voi olla että täällä jatkuvasti kaikki muut aina sotkee, eikä kukaan muu koskaan tee mitään? Että miten onkin epäreilua, että noi toiset jatkuvasti tekee asiat tollai ja minä joudun korjaamaan jäljet? Ja tossakin on taas tollainen rojukasa ja sekin homma on tekemättä ja äh.

Kun oikeasti ongelma ei ole niinkään siinä ympäristössä, vaan mun suhtautumisessani siihen ympäristöön. Mä vastustan sitä, miten asiat on juuri nyt tällä hetkellä, ja se saa aikaan mun ahdistuksen ja v-käyrän nousun.

Koska jos lattialla on puolison likaiset sukat, niin sitten lattialla on puolison likaiset sukat. Mulla on kaksi ajattelun vaihtoehtoa:
1. Voi perhana, taas se on jättänyt sukkansa lattialle! Ei sekään koskaan tee mitään. (Mikä ei ole täysin totta. Se ei *aina* tee *kaikkea* mitä *mä haluaisin*. Siinä on vivahde-ero.)
2. Kas, lattialla on sukat. ** ottaa sukat mukaan ja vie pyykkikoriin / jättää sukat lattialle.

Kakkoskohdan vaihtoehto riippuu siitä, mitä mä haluan. Jos mä haluan, että koti on siisti, niin silloin mä vien ne sukat pyykkiin samantien. Jos mä haluan, että puoliso vie ne sukat itse pyykkiin, niin mä voin jättää ne lattialle ja pyytää häntä viemään ne pyykkiin seuraavan kerran kun hän on samassa huoneessa.

Kummassakaan tapauksessa mä en jää kiinni siihen ajatukseen, että täällä *pitäisi* olla jonkun muun näköistä kuin mitä täällä on. Sen sijaan mä keskityn siihen, mitä mä voin tehdä sen eteen, että mun haluamani asiaintila toteutuisi.

Sama pätee ihmisten käytökseen. Jos joku tekee mulle oharit, niin mulla on kaksi ajattelun vaihtoehtoa.
1. Ei hitto, onpas törkeää käytöstä, miten joku kehtaa jättää tulematta eikä edes ilmoita! Onpas töykeä ja epäkohtelias ja itsekäs mulkvanderi koko ihminen!
2. Oho, kello on jo noin paljon enkä oo kuullut X:stä mitään. Voinko mä tehdä tässä tilanteessa jotain? Mä voisin soittaa sille ja kysyä, että miksi se ei ole vielä täällä. – – Ei se vastaa, kumma juttu. No, toivottavasti mitään sen vakavampaa ei ole sattunut.

Tai lasten käytökseen:
1. Mikä ihme demoni tota lasta nyt vaivaa kun se ei vtprklstn nuku jo! Ihan kiusallaan juoksee ja kikattaa ja hölmöilee ja mä haluan että se on nyt jo hiljaa pää tyynyssä niinkuin olis jo! AAARGH!
2. Onpas sillä nyt ihan ihmeellisen vaikeaa nukahtaa. Ja olenpas mä ihan todella kireänä tästä asiasta. Voinko mä tehdä jotain sen eteen, että lapsi nukahtais? No en oikeastaan, se on jo yöpuvussa hampaat pestynä ja potallakin se kävi ihan vasta. Mutta olisko jotain, mikä mua auttais olemaan vähemmän pinna piukalla tästä?

Tää on sellainen asia, minkä kanssa mä teen jatkuvasti töitä. Joskus onnistuu paremmin ja joskus, no, ei varsinaisesti onnistu.

Kenen asioihin nokkani työnsinkään?

Viime aikoina tämä on onnistunut vähän paremmin, kun törmäsin tällaiseen kätevään jaotteluun The Work of Byron Katie -tekniikasta lukiessani. (Tuolla saitilla kerrotaan siis lisää kyseisestä tekniikasta, suosittelen tutustumaan.)

Ideana on siis se, että maailmassa on kolmenlaisia asioita: mun asiat, toisten asiat ja Jumalan/luonnon/universumin asiat.

Mun asiat on sellaisia, mihin mä pystyn vaikuttamaan, toisten asiat on sellaisia, joihin ne toiset pystyy vaikuttamaan, ja Jumalan/luonnon/universumin asiat on sellaisia, joihin kukaan ei pysty vaikuttamaan, niinkuin vaikka luonnonmullistukset tai sää tai se, että joskus ihmiset kuolee nuorina.

Se oivallus, joka tohon jaotteluun liittyy, on se, että kun olet ahdistunut tai turhautunut tai yleensäkin tuntuu pahalta, niin se on merkki siitä että keskittyy johonkin muuhun kuin omiin asioihinsa. Silloin käyttää energiansa siihen, että pohtii jotain sellaista, mille ei itse voi tehdä mitään.

Tää ei tarkoita sitä, että kenenkään muun asioita ei saisi ajatella. Tottakai saa, ja pitääkin. Se tarkoittaa sitä, että jos mä kuuntelen jotakuta mun ystävää – tai vaikkapa omaa lastani – niin mä voin kuunnella empaattisesti ja läsnäolevasti, ilman että mä koen ahdistusta siitä etten pysty ratkaisemaan jokaista ongelmaa.

Eikä tää tarkoita sitä, että pitäis jotenkin olla kylmä ja tunteeton asioiden suhteen, jos niille ei voi tehdä mitään. Tottakai mua surettaa se, että maailmassa on nälkää ja köyhyyttä ja kärsimystä ja ihmiskauppaa ja ilmastonmuutosta. Se on se, mikä mut herättää ajattelemaan, että voinko mä itse tehdä jotain, edes vähäsen, reilumman maailman edistämiseksi. Ja sitten kun mä olen tehnyt voitavani, omien resurssieni puitteissa, niin mun ei enää tarvitse valvoa yöllä kauhu kurkkua polttaen että mä en ole tehnyt tarpeeksi.

Koska onhan se nyt oikeastaan myös aika itsekeskeistä ajatella, että a) maailman pitäisi olla sellainen kuin minä haluan, koska pitäisi ja minä haluan, b) jos maailmassa on jotain pielessä, niin jonkun pitäisi heti ratkaista se ongelma koska sitten maailma olisi sellainen kuin minä haluan. Koska pitäisi ja minä haluan.

Maailma on sellainen kuin se on. Huutavine taaperoineen ja likaisine sukkineen, perseilevine lapsineen ja perseilevine aikuisineen. Mä voin tehdä sille asialle vain sen, mihin itse yletyn ja mihin mulla on valta. Ja onneksi suurin valta mulla on siihen, mitä mun päässäni niistä asioista liikkuu.

Miten niin muka et pysty olemaan sellainen kuin minä haluaisin

Useimmiten nimittäin siellä toisten ihmisten asioiden ajattelun taustalla on myös sellainen ”onko muka niin vaikeaa X” -ajattelu. Että onko muka niin vaikea vaan viedä niitä sukkia pyykkiin? Onko muka niin vaikea nyt rauhoittua unille? Onko muka niin vaikea ottaa selvää lastenkasvatukseen liittyvistä asioista? Onko muka niin vaikea ajatella välillä niitäkin ihmisiä, jotka eivät ole syntyneet etuoikeutettuina hyvinvointivaltioon?

Ikäänkuin itselle olisi aina helppoa opetella uusia tapoja. Tai nukahtaa, kun mielessä pyörii tuhat asiaa. Tai ruveta opettelemaan uutta asiaa. Tai muuttaa omaa maailmankuvaa.

Siinä on itse asiassa kolmas syy siihen, miksi niistä omista rojuista, fyysisistä ja henkisistä, on syytä aloittaa siivoaminen.

On nimittäin paljon luontevampaa suhtautua ymmärtävästi toisten ihmisten muutosvaikeuteen, päätöksenteon hankaluuteen, ajattelun urautuneisuuteen, kun on ensin työstänyt samaa itsessään. On paljon varovaisempi sellaisten kehotusten kanssa kuin että ”rupeat vaan kuule hei tekemään näin”, kun tietää, miten vaikeaa itsellä on ollut ruveta vaan kuule hei tekemään jotain uutta. On nöyrempi toisten epäonnistuessa, kun muistaa omalta kohdaltaan, miten virheet kirvelevät.

Ja ehkä jonain päivänä pääsee siihen pisteeseen, että kun huomaa ajattelevansa että ”ton pitäisi”, niin siitä tulee samantien mieleen, että eikun mitäs mun pitäisi ensin.

Tää on toki tää vanha ”ota ensin hirsi omasta silmästäsi ja kulje maili toisen mokkasiineissa ennenkuin rupeat kukkoilemaan” -viisaus, mutta näköjään se on ihan syystä pitänyt pintansa.

Että taidanpa mennä tyhjentämään tiskikoneen tässä noin niinkuin aluksi.

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Omien asioiden ja toisten asioiden erottelusta, tai hyvää tarkoittavista ”tosi hyvistä” neuvoista, tai likaisista sukista ja eksyneistä legoista ja muusta aiheeseen liittyvästä. Ja taas sillai itseä ja toisia kunnioittaen, ns. oma nenä omissa asioissa ja sillai. 😉