”Eikö nyt tämän kerran, kun on loma ja kaikki?”

”No eikö nyt tämän kerran, kun on loma ja kaikki?”

Tämän lauseen kuulee keskimäärin jokainen vanhempi, joka on lastensa kanssa kesällä yhtään missään reissussa, kyläilemässä, tai muuten poissa arkirutiineista. Eikös nyt kerrankin voisi valvoa pitkään, syödä vähän enemmän herkkuja, katsoa tuntikausia piirrettyjä, joustaa rutiineista ja säännöistä.

Ja tavallaan joo, voihan sitä aina välillä vähän joustaa. Loma on loma juuri siksi, että kaikki ei mene samalla tavalla kuin arkena.

Samaan aikaan se vanhempi laskee mielessään, kuinka mones ”eikö nyt tämän kerran” -poikkeus onkaan menossa tältä päivältä tai viikolta. Että jos ”tämän kerran” otetaan päivän kolmannessa kyläpaikassa herkkuja ja varsinainen ruoka ”tämän kerran” venyy taas varttia vaille nukkumaanmenoaikaan, niin missä vaiheessa lapsilla loman vapaus muuttuu turvattomuudeksi ja herkut pahoinvoinniksi?

Rajat ja rutiinit suojaavat tarpeita

Rajat ja rutiinit ovat meitä ihmisiä varten, ei toisinpäin. Rajat ja rutiinit suojaavat meidän tarpeitamme ja hyvinvointiamme. Myös kesällä.

Joskus tarvitsemme – aikuiset ja lapset – joustoa rajoista ja rutiineista, koska vapaus ja vaihtelu tekevät hyvää. (Nekin ovat tärkeitä tarpeita.) Ihania lapsuusmuistoja ja -tarinoita syntyy vaikkapa siitä, kun valvottiin silloin kerrankin tooosi pitkään koko porukalla, vaikka sitten juhannuskokolla tai lautapeliä pelaten. Tai siitä, että sai silloin yksissä juhlissa käydä itse hakemassa karkkibuffetista vaahtokarkkeja.

Meidän aikuisten tehtävä on kuitenkin pitää silloinkin silmällä sitä, mitä muuta lapsi tarvitsee kuin vapautta ja vaihtelua. Ennakoitavuutta, turvaa ja huolenpitoa myös – lapsi ei vielä välttämättä osaa yhdistää ihania herkkupöytiä päänsärkyyn ja vatsakipuun tai pitkään valvomista seuraavan päivän kiukkuamiseen.

Aikuisen vastuulla on huolehtia siitä, että lapsi saa myös sitä mitä tarvitsee, ei vain sitä mitä haluaa.

Toisinaan se tarkoittaa sitä, että juhannuskokolle otetaan kantoreppu tai -liina mukaan siltä varalta, että leikki-ikäinen kaikesta intoilusta huolimatta alkaa näyttää simahtamisen merkkejä.

Välillä se tarkoittaa, että sen kolmannen kyläpaikan aikuisille täytyy vaivihkaa vinkata, että nyt on lapset syöneet aika paljon herkkuja, jos sanon heille pöydässä että yksi pala riittää niin olisi iso apu jos olisitte tukena siinä.

Rajan saa laittaa myös aikuisen tarpeiden suojaksi

Ja erityisesti se mielestäni tarkoittaa sitä, että lause ”no niin, nyt on aika lähteä kotiin” ei ole uhkaus eikä rangaistus vaan empaattinen ja hyväksyvä viesti siitä, että me kaikki voimme paremmin huomenna jos tämä päivä pistetään purkkiin tässä vaiheessa.

Jos nimittäin aikuiselle alkaa riittää lasten meiningin katseleminen, niin on tärkeää asettaa raja myös aikuisen hyvinvoinnin suojaksi. Mieluiten siinä vaiheessa, kun aikuisella riittää vielä empatia ja jaksaminen sanoa asiasta kunnioittavasti ja rakkaudella.

Lomallakin – ja juhannuksena – keskeiset kysymykset ovat nämä: Mitä minä tarvitsen? Mitä lapseni tarvitsee? Mitä voimme tehdä, jotta sekä minä että lapsi saisimme sen mitä tarvitsemme?

Jos kaipaat syvempää apua omien ja lapsen tarpeiden huomioimiseen, Lupa olla minä -etävalmennukset ovat kesäalessa vielä 22.6. saakka. Lue lisää täältä, tai varaa puolen tunnin ilmainen keskustelu osoitteesta http://lupaollamina.fi/ajanvaraus/.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Tämä toimi tällä kertaa 16: Tai en oo enää sun ystävä

Keskustelut EIstä ja rajoista tuntuu välillä vaikeilta ihan näin perheenkin kesken. Sitten kun palapeliin tulee vielä kaverit ja kaverien (ja kaverien kasvuympäristön) vuorovaikutuksen tapa, niin tuntuu melkoiselta luovimiselta sanoa asioita riittävän suoraan ja kaunistelematta ja samalla kaikkien osapuolten tunteita ja tarpeita kunnioittaen.

”…Tai en oo enää sun ystävä.”

Hain lapset eilen hoidosta, ja eskarilainen ilmoitti, että meidän pitää mennä tekemään asia X. Kun kysyin miksi, hän kertoi luvanneensa kaverille. Kun vielä kyselin, että miten sinä niin lupasit, niin kuulemma kaveri oli sanonut, että ”sun pitää [tehdä X] tai mä en oo enää sun ystävä”.

Hmmmmm. Interesting.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tällaista ”tee X tai en ole enää sinun ystäväsi” -teemaa näkyy meille kotiin asti, eikä se todennäköisesti jää viimeiseksi. Sen takia halusin (tarkemmat yksityiskohdat sensuroiden) jakaa oman puoleni tästä keskustelusta.

Hetken kun kuuntelin eskarilaista, niin kävi ilmeiseksi, että lapselle on tärkeää olla tämän kyseisen kaverin ystävä. Sen peilasin hänelle ääneenkin – ”onks sulle tosi tärkeää, että [kaverinnimi] on sun ystävä?” Kuulemma juuri sen takia hän ei ollut halunnut sanoa kaverille ei.

Minä: ”Ajatteletko, että ystävät ei sano toisilleen ei?”
Lapsi: ”Joo.”

M: ”Arvaatko, kuinka monta kertaa äiti ja [esikoisen kummi] ollaan sanottu toisillemme ei?”
L: ”No varmaan aika monta.”
M: ”Entä arvaatko kuinka monta kertaa äiti ja [mun lapsuudenystävä] ollaan sanottu toisillemme ei?”
L: ”No ihan tosi monta.”

M: ”Niinpä. Ja just sen takia me ollaan niin läheisiä ystäviä keskenämme, kun me voidaan sanoa toisillemme joo tai ei ja luottaa siihen, että se toinen on silloinkin vielä ystävä.”

Luottamus, rehellisyys, läheisyys

”Tiedätkö, miten mä sen ajattelen? Mitä rakkaampi ja läheisempi joku ihminen on, niin sitä tärkeämpää sille on sanoa EI heti kun joku asia tuntuu epäreilulta tai kurjalta. Tiedätkö miksi?”
L: ”No miksi?”

M: ”Koska se, että heti pienestäkin asiasta sanoo rehellisesti EI, osoittaa että luottaa toiseen ja kunnioittaa sitä, että hän haluaa olla mun ystävä vaikka en aina tekisi niinkuin hän haluaa. Ja sitten se ystävyys pysyy avoimempana ja reilumpana. Muistatko kun sanoit, että siitä [kaveri]lle lupaamisesta tuli sulle vähän sellainen ristiriitainen ja kurja olo? Jos sellaisia kurjia ja ristiriitaisia tunteita kertyy paljon, niin lopulta sen ystävän kanssa ei ookaan enää niin kiva olla. Kun sanoo heti ja rehellisesti, niin niitä kurjia tunteita ei kerry.”

Tähän eskarilainen kommentoi, että hän ei ollutkaan tullut ajatelleeksi sitä noin.

Ja välillä on niinkuin Frozenissa

Minä (hetken pohdittuani): ”Ja sitten jotkut ihmiset saattaa sanoa olevansa jonkun ystävä ja tykkäävänsä vain siksi, että ne saisi jotain kivaa. Muistatko niinkuin Frozenissa [en spoilaa leffaa lukijoilta, mutta jos olet nähnyt niin tiedät, kenen nimen mainitsin]?”

”Joskus voi käydä niin, että kun sellaiselle ihmiselle sanoo EI, niin hän ei sitten enää haluakaan olla sun kaveri. Silloin se ihminen ei kuitenkaan alunperin tykännyt susta, vaan enemmän siitä ajatuksesta, että hän saisi jotain kivaa.”

Tämä sama keskustelu jatkui eri muodoissaan pitkin iltaa, kun lapsi pohdiskeli, että mitenkäs sen lupauksen kanssa sitten. Onko lupauksen rikkomista muuttaa mieltään, jos se lupaus on annettu ristiriitaisissa tunnelmissa? Onko lupauksen rikkomista sanoa, ettei sittenkään halua tehdä jotain asiaa?

Vaikeita kysymyksiä nämä ovat aikuisellekin. Ehkä siksi on ihan hyvä, että niitä keskusteluja käydään jo nyt, niin sitten koulussa ja teini-iässä niihin löytyy ehkä helpommin selkeyttä.

Mitä kohti 2017 –arvontakyselyyn voi osallistua vielä 1.2.2017 asti! Ja Mitä kohti 2017 –webinaariinkin on vielä paikkoja – tule mukaan selkeyttämään tavoitteita ja strategioita uuteen, ihanaan vuoteen!

Omat rajat ja toisten hyvinvointi (video)

Hulavannevideo sai jatkoa! (Edelleenkään en pyöritä siinä konkreettista hulavannetta, vaan vain vertauskuvallista. Toivottavasti tämä ei tule isona pettymyksenä. 🙂 )

Tosi usein itselle käy niin, että omista rajoista tulee tingittyä kun ajattelee, että se on toisille parhaaksi. Että omista rajoista kiinni pitäminen on itsekästä tai ilkeää, ja omista rajoista joustaminen puolestaan auttaa kaikkia muita.

Tällaisesta ajatuksesta opettelen kovasti pois, ja siksi mulle on ollut tärkeää miettiä syitä, miten omista rajoista huolehtiminen on itse asiassa myös toisten hyvinvoinnin edistämistä. Tässä videossa kerron viisi sellaista syytä. Enjoy!

”Jos lasta ei kiellä, niin…”

Ei-sanan käytöstä kasvatuksessa on ainakin kahta eri koulukuntaa.

Toiset ovat sitä mieltä, että lasta on paras ohjata muilla sanoilla kuin sanomalla ”ei”. Syynä on esimerkiksi se, että pelkästä kiellosta lapsen on vaikea tulkita, että mitä tämän kielletyn asian sijasta voisikaan tehdä. Tai siksi, että sanomalla EI lapsikin oppii hanakammin sanomaan EI, ja se jos mikä on vanhemmasta ärsyttävää. Me yritetään mennä tämän näkökulman mukaan aika paljon.

Toinen näkökulma on sitten se, että jos lasta ei koskaan kiellä, niin se tarkoittaa samaa kuin että lapsi kasvaa ilman rajoja, eikä opi huomioimaan toisia. Ja toisaalta jos lapsi ei kuule sanaa ”EI”, niin hän ei opi pitämään omia puoliaan ja hänestä tulee kynnysmatto, joka ei osaa kieltäytyä asioista tai suojella itseään.

Voi olla, että tässä jälkimmäisessä logiikassa on muitakin perusteita (ja jos tämän tekstin jälkeen haluat vielä tarkentaa, niin kerro mielellään kommenteissa!). Tarkoitus ei ole tehdä EI:n käytöstä olkiukkoa, vaan yritän aidosti ymmärtää, että mitä syitä sen käyttöön ihmisillä on.

Ainakaan nämä yllämainitut perustelut eivät meidän kasvatuksessa kuitenkaan ole mitenkään ristiriidassa ei-sanaa välttävän lähestymistavan kanssa.

(Toinen disclaimer: tavoitteita voi ja saa olla, vaikkei niihin ihan aina ja joka päivä yltäisikään. Tämän tekstin pointtina ei ole se, että jos käytät EI-sanaa kasvatuksessa niin olet vanhempana X, Y tai Z. Tämän tekstin pointtina on yrittää selkeyttää sekä itselleni että teille lukijoille mun omasta kokemuksesta ja näkemyksistä EI-sanan käytöstä kasvatuksessa. Jos sulla on tällä hetkellä sellainen olo, ettei kestä yhtään mitään kasvatushifistelyä ja pinnistelyä ja pyrkimistä keneltäkään, niin suosittelen lukemaan mieluummin riittävän hyvästä äitiydestä tai armollisuudesta hyvän vanhemmuuden osa-alueena.)

Jos lasta ei koskaan kiellä, niin hän ei opi rajoja!

Niin, mitä rajoja lapsen on syytä oppia? Ja mitä niille rajoille sitten sen oppimisen tuloksena tehdään?

Yleensä tällä mun ymmärtääkseni tarkoitetaan sitä, että lapsi ei opi huomioimaan toisia ihmisiä, jos hänelle ei koskaan sanota EI. Pelkkä EI ei kuitenkaan riitä siihen, että lapsi osaisi huomioida toisten ihmisten tarpeita.

Jos lapsi lyö minua tai vaikkapa sisarustaan, pelkkä EI ei kerro lapselle vielä mitään rajoista. Lapsi ei mitenkään lähtökohtaisesti tiedä, että mitä saa lyödä ja mitä ei. Hän ei tiedä, miksi jotain asioita saa lyödä ja toisia ei.

Lisäksi EI ei millään tavalla huomioi sitä, että lapsella on jokin syy siellä toimintansa taustalla. Hän ehkä haluaa purkaa suuttumusta tai turhautumista lyömällä, tai hän yrittää saada toisen mukaan leikkiinsä, tai sitten hän pyrkii johonkin ihan muuhun.

Useimmat vanhemmat tietävät tämän, ja sen ein jälkeen yrittävät tavalla tai toisella selvittää tilannetta.

Vanhempi saattaa muistuttaa säännöstä (”Ei saa lyödä!”), tai selittää, miksi sääntö on olemassa (”Ei saa lyödä, sattuu jos lyöt.”)

Usein neuvotaan vanhempia kääntämään kielto toimintakehotukseksi (”Ei saa lyödä, mutta hellästi saat silittää.”) Pienen kanssa se toimintakehotus on käytännössä usein sitä, että lapsi siirretään hellästi pois paikasta, jossa kielletty toiminta voisi tapahtua: pois johtojen luota, pois kukkapurkilta, pois isosisaruksen legorakennelmien luota ja niin edespäin.

Aika pienenkin lapsen kanssa voi myös yrittää sanoittaa lapsen motivaatiota – mitä hän yritti tehdä, kun löi? Sinua suututti, tai sinä halusit tietää, mitä tapahtuu, tai sinä halusit että sisko huomaa sinut, tai sinä halusit tutkia sitä juttua mikä veljellä oli kädessä. Pienelläkin on aina joku syy ja logiikka toimintaansa, ja lapsi yrittää aina parhaansa niillä valmiuksilla, jotka hänellä on.

Sen jälkeen voi miettiä, että millä muilla tavoilla samaa tarvetta saisi täytettyä.

Jos lapsi löi koska suututti, niin voidaan yhdessä miettiä, että mikä siihen suuttumukseen voisi auttaa. Huutaminen? Jalan polkeminen? Tyynyn lyöminen? Veden juominen? (Meidän kolmeveellä on juuri nyt kausi, jolloin ihan mihin tahansa auttaa veden juominen. Hämmentävää, mutta en koe tarvetta kyseenalaistaa, jos hän kerran kokee että se auttaa.)

Mihin EI:tä sitten tarvitaan (vai tarvitaanko)?

Oikeastaan se EI tulee useimmiten itseltä ihan puhtaasti primitiivireaktiona.

Lapsi tekee jotain sellaista, mitä en halua hänen tekevän, ja suusta tulee EI ennenkuin aivot ehtivät mukaan ratkomaan tilannetta mitenkään fiksusti. Se EI ei millään tavalla auta purkamaan tilannetta tai opettamaan lapselle rajoja, se on vain minun tapani purkaa se tilanteen turhautuminen ja oma tunnereaktioni.

Toisinaan EI tulee myös tilanteissa, joissa haluan lapsen lopettavan tekemisensä samantien.

Parkkipaikalle juoksemisen, helposti rikkoutuvan asian heiluttelemisen, tai vaikka sisaruksen satuttamisen. Niissäkin tilanteissa ollaan yritetty opetella sen sijaan sanomaan SEIS, koska siinä on kieltämisen lisäksi myös merkityselementti ”pysähdy”. Esikoinen osasi tosi hyvin jo aika pienenä reagoida kun sanottiin SEIS, 3v kuopuksen kanssa edelleen harjoitellaan sitä, että jos aikuinen sanoo SEIS niin mitä tehdään?

On tärkeää, että varsinkin pienillä se toiminnan katkaiseva sana ja ilmaus on selkeä, ytimekäs ja lapsen käsitettävissä. Ensin on tavoitteena saada lapsi lopettamaan toiminta X, ja vasta tilanteen (ja ihmisten) rauhoituttua selvitetään pitemmin. Mä olen itse sitä mieltä, että EI:n sijasta on parempiakin tapoja saada lapsen huomio, niin että lapsi huomaa, ettei näin saa tehdä. SEIS on yksi, satuttamisen kohdalla itse ulvaisen AU!, koska se on rehellisempi reaktio kuin kieltäminen.

Mitä useammin treenaa noita muita näkökulmia ja setvimisen tapoja, niin sitä nopeammin aivot ehtivät mukaan siinä EIII! -primitiivireaktion tilanteessa, ja sitä harvemmin tarvitsee itse asiassa sanoa koko EI-sanaa. Itselläni viiden vuoden aktiivisen harjoittelun jälkeen EI pärähtää suusta useimmiten silloin, kun on väsynyt ja PMS ja muutenkin tahdonvoima aika alhaalla, eli silloin kun aivot ehtivät mukaan hitaasti.

Itse asiassa se väsynyt-ja-PMS -tila vaikuttaa myös niin, että sellaisissa tilanteissa lähtökohtaisesti odotan lapselta epärealistisen tehokasta oman toiminnan säätelyä (”Ei saa hyppiä! Ei saa huutaa! Ei saa juosta autotielle! Eiiih!”), siinä missä levänneempänä osaisin realistisemmin ennakoida – tässä kohtaa lapsi pystyy kulkemaan turvallisesti tasan vain kädestä kiinni pitäen tai kantoreppuun jemmattuna.

Harjoittelu auttaa, samoin kuin omasta jaksamisesta huolehtiminen.

Onko EI:stä sitten jotain haittaa?

No niin, no. Mä en ajattele, että siinä EI:ssä on itsessään mitään erityisen pahaa, noin niinkuin sanana. Se kuuluu kieleen ja puheeseen, ja jos sen käytöstä tekee itselleen jonkun mörön, niin sen mörön välttelyyn menee ihan turhaan kapasiteettia, jonka voisi käyttää muihin asioihin.

Ja samaan aikaan on niin, että jos aikuinen tottuu sanomaan lapselle EI, niin hän samalla tottuu viestimään ikäänkuin hänen oma näkökulmansa olisi lähtökohtaisesti kaikille muillekin oikea, tosi ja noudatettava. Kieltäminen on ajatusprosessina paljon helpompi kuin vaihtoehtoisen toiminnan keksiminen tai oman pyynnön perusteleminen (ja sen takia sitä tuleekin paljon helpommin käytettyä väsyneenä).

Jos aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen lähtökohtaisesti kieltämällä, niin mun mielestäni hän silloin vierittää myös vastuun sen tilanteen onnistumiselta liiaksi lapselle. Aikuinen käytännössä odottaa, että kun hän sanoo EI, niin lapsella riittää kapasiteetti ymmärtää, mistä puuhasta häntä kielletään, arvottaa se kielto tärkeämmäksi kuin hänen oma näkökulmansa, ja lopettaa se omasta näkökulmasta kiinnostava tai tärkeä homma vain siksi, että aikuinen kieltää.

Ja jos lapsi tässä onnistuukin muutamaan kertaan, niin viimeistään silloin hänen tahdonvoimansa alkaa olla vähissä, eikä seuraavissa tilanteissa siitä oman toiminnan ohjaamisesta enää tulekaan mitään. Toisin sanoen kieltämiseen keskittymällä aikuinen säästää omaa tahdonvoimaansa lapsen tahdonvoiman kustannuksella – ja sitten ihmetellään, kun lapset ”kiukuttelevat” tai ”riehuvat” tai ”ovat mahdottomia” ja ”niitä saa olla koko ajan kieltämässä”. No hei onko yllätys, kun ensin lapsilta on odotettu epärealistisia supersankaritekoja? Jos aikuinenkaan ei jaksa olla tehokas, tavoitteellinen ja energinen pitkän päivän jälkeen, niin ei sitä voi mitenkään realistisesti odottaa myöskään lapselta.

Ja siinä on mun nähdäkseni se EI:n suurin haitta: jos aikuinen tottuu ajattelemaan, että kieltämisen jälkeen vastuu lapsen käytöksestä on lapsella itsellään, niin lapsen niskaan kaatuu epärealistisen raskas odotusten taakka. Jos taas aikuisen lähtökohtainen asennoituminen on se, että aikuisen vastuulla on auttaa lasta toimimaan odotusten mukaisesti, niin lapsi saa opetella uutta käytöstä ikätasoisesti ja aikuisen avulla. Silloin lapsella riittää kapasiteettia vaikkapa leikkiin, uusien asioiden tutkimiseen ja opetteluun, ja yleiseen hyvinvointiin.

Mutta entäs se toinen näkökulma? Että lapsi oppii pitämään omat rajansa silloin, kun häntä kielletään?

Jos lasta ei kiellä, niin hän ei opi itse sanomaan EI!

Haha, hahaa. Anteeksi. Mulle tuli jotenkin ihan absurdi mielikuva siitä, millaisia meidän lapset olisivat, jos tämä olisi totta, verrattuna siihen, mikä on todellisuus. Jos tämä pitäisi paikkansa, niin lempeästi ja kuuntelemalla kasvatetuista lapsista tulisi varmaan jotain Stepford-muksuja, jotka kuuliaisesti toimivat niinkuin käsketään, riippumatta heidän omista ajatuksistaan ja tarpeistaan.

Mun kokemus ei ole tämä. Mun kokemus on se, että meidän lempeästi ja kuuntelevasti kasvatetut lapsemme tietävät todellakin, milloin sanotaan EI ja milloin asiat eivät mene niinkuin he haluavat. Lisäksi lapsilta tulee vielä aikuisia useammin primitiivireaktiona se EIIII, erityisesti silloin kun sisarus vohkii jonkun lelun kädestä tai leikistä.

Mene tiedä, jos koko meidän yhteiskuntamme olisi rakennettu niin, että ihmisiä enemmän ohjataan kuin kielletään, niin ehkä lapsi ei oppisi sanomaan EI. Jos yhteiskunnassa pyrittäisiin enemmän ymmärtämään ja auttamaan kohti toisia huomioivaa käytöstä sen sijaan, että rankaistaan virheistä, niin ehkä EI olisi pienillekin tuntematon sana.

Silloin ehkä lasten primitiivireaktio, sen EII:n sijaan, olisi joku muu. Se olisi ehkä suora kehotus toiselle tehdä jotain – tätäkin meidän huushollissa huomaa. (”Pysähdy! Seis! Anna se takaisin!!”) Joka tapauksessa lapsilta tulisi edelleen vaistomainen reaktio siitä, että joku toimii heidän odotustensa vastaisesti, riippumatta siitä mikä sana siinä olisi käytössä.

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että jatkuvasti kieltoja kuuleva lapsi ei opi luottamaan itseensä ja omaan EI-fiilikseensä.

Hän oppii hakemaan itsensä ulkopuolelta informaation siitä, onko jokin asia hyväksyttävää vai ei. Hän ei opi kuuntelemaan omia tarpeitaan, jos aikuinenkaan ei niitä kuuntele. Ja silloin, kun lapsen käytöstä ohjataan pääasiassa kieltämällä, niin aikuinen todennäköisesti keskittyy vain siihen, miltä käytös päällepäin näyttää, eikä siihen, mitä tarpeita sillä käytöksellä pyritään kohtaamaan.

Miten lapsi sitten oppii sanomaan EI?

Miten hän oppii pitämään puolensa, kieltäytymään asioista jotka eivät tunnu hyvältä, luottamaan omaan sisäiseen kompassiinsa ja moraaliinsa silloinkin, kun toiset sanovat, että tämä toiminta on ihan ookoo? Miten autamme lapsiamme oppimaan, että itseään voi ja saa kunnioittaa ihan samalla tavalla kuin toisiakin, eikä mitään sellaista tarvitse tehdä mikä tuntuu pahalta, vaikka muut sanoisivat mitä?

(Ainakin itse haluan kasvattaa lapsistani nimenomaan tällaisia. Minä en voi olla aina heidän mukanaan tekemässä valintoja siitä, mikä on oikein ja turvallista ja rehellistä, joten parasta on auttaa heitä oppimaan, miten tehdä mahdollisimman hyviä päätöksiä.)

Lapsi oppii sanomaan EI silloin, kun hänen omaa EI:tään kunnioitetaan. Tilanteissa, joissa lapsi on itse vallankäytön kohteena (ja niitä tilanteita on arjessa paljon, koska lapsi on aina epätasa-arvoisessa valta-asemassa aikuisiin nähden, sekä kokonsa että kehitystasonsa puolesta), on äärimmäisen tärkeää kuunnella ja huomioida lapsen EI.

Aina sitä EI:tä ei voi aikuinen noudattaa, jos kyse on turvallisuusasioista (”eii, en halua turvavyötä!!”).

Silloinkin aikuisen pitää pystyä selittämään lapselle ikätasoisesti, että miksi aikuinen nyt ohittaa hänen EI:nsä. Jos aikuisella ei ole muuta selitystä sille ohittamiselle kuin ”koska minä sanon niin”, niin on syytä pysähtyä ja miettiä tosi tarkkaan, että onko se hyvä syy. Mulle toimiva ohjenuora on ollut se, että jos mä kehtaan sanoa sen ohittamisen syyn ääneen sekä lapselle että toiselle aikuiselle, niin se on ihan pätevä syy.

Jos taas kyseessä on tilanne, jossa minä haluan jotain (”nyt on nukkumaanmenoaika”) ja lapsi on sitä mieltä, että EIII!, niin meillä lähestytään tilannetta useimmiten kahdella eri tavalla.

Toisaalta mä ensin yritän selvittää, että mistä se EI kumpuaa, eli mitä lapsi haluaa kun mun ehdotukseni ei kelpaa. (”Sulla on lehden katsominen kesken ja sä haluaisit vielä katsoa sen loppuun?”) Sen jälkeen mietitään, että onko lapsen mahdollista tehdä se juttu loppuun, tai vielä muutaman kerran, tai esimerkiksi vaihtaa leikkiä. (”Sä haluaisit vielä leikkiä Ryhmä Hauta? No leikitäänkö, että Ryhmä Haun pennut on menossa nukkumaan?”)

Jos se EI ei liity mihinkään vaihtoehtoiseen toimintaan, niin yritän kuulostella, että onko siellä taustalla joku tunne, joka lasta hiertää. (”Sä et halua, että mä harjaan sun hampaat. Harmittiko sua, kun mä sanoin tiukasti?”) Kun se tunne saadaan sanoitettua ja hyväksyttyä, niin mietitään, että mikä auttaisi. Auttaako siihen harmitukseen jokin? Tai jos siihen ei auta mikään, niin mikä auttaisi niin että saadaan tämä homma yhteisymmärryksessä tehtyä? Haluatko tehdä itse vai autanko?

Ja kuten kaikessa vanhemmuuden opettelussa, arki on jotain sinnepäin

Ideaaliminä osaa nämä kaikki asiat puhtaasti ja välittömästi joka kerta. Oikean maailman reaaliminä onnistuu yhä useammin ja useammin, ja välillä myös epäonnistuu. Se kuuluu asiaan. 🙂

Kuten sanottua, jatkan mielellään keskustelua kommenteissa – kuulisin mielelläni, jos teillä EI on tiiviissä käytössä ja sille on joku tietoinen perustelu. Saa myös jakaa muita ajatuksia ja kommentteja – sillai kunnioittavasti ja arvostavasti, toki. <3

Kysymys: Entäs kun teini vaan pelaa?

Vielä yksi teksti kumpusi sieltä jäähy-tekstin kommenteista. Tällä kertaa aiheena teinin pelaaminen. 🙂

Miten tätä voisi käyttää teinin kanssa, joka pelaisi päivät eikä suostu mihinkään?

Heippa! Kiva kun kävit kommentoimassa!

Teinin kanssa keskustelu, huhhuh. Hyvä ja tärkeä kysymys. Mun omat kokemukset teineistä on muutaman vuoden takaa, kun olin isosena ja ohjaajana noin parillakymmenellä rippileirillä. Siellä tuli testattua se, että huutaminen ja pakottaminen eivät missään tapauksessa toimi. Teini haluaa usein jo kovasti olla aikuinen, eli tässä on loistava tapa antaa mallia siitä, miten aikuiset ratkaisevat ongelmia keskustelemalla.

Disclaimer: Tästä tekstistä saa luvan kanssa poimia ne asiat, jotka itselle toimivat. Tarkoitus ei ole olla vanhemmuuden besserwisserinä, vaan mä pyrin auttamaan kysyjää kertomalla, mitä mä itse äitinä ja opettajana tästä tilanteesta ymmärrän ja miten se mun näkemykseni mukaan olisi viisasta ratkaista. Kaikenlaiset lisäehdotukset, kyseenalaistamiset ja muut ovat tervetulleita kommentteihin – voimme yhdessä haarukoida uusia hyviä näkökulmia tähän. Jos tuntuu, ettei yhtään tällä hetkellä kapasiteetti riitä ajattelemaan, miten olla parempi vanhempi, niin täällä on armollisempaa tekstiä. :)

Pelaaminen on koukuttavaa ihan tarkoituksella

Kun teini, tai isompikin (esimerkiksi puoliso) pelaa tosi paljon, niin kyseessä voi mun tulkinnan mukaan olla edellisessä tekstissä mainituista vaihtoehdoista sekä osaamattomuus että tunnekuohu. Jos siis vanhempien odotukset arkeen osallistumisesta on ikätasoon nähden kohtuulliset (koulussa käydään ja läksyt hoidetaan, osallistutaan omien vaatteiden pyykkihuoltoon ja oman huoneen siivoukseen jne.).

Toisin sanoen kun teini ryhtyy pelaamaan, niin hyvä aikomus voi olla, että pelaan vain tämän yhden pelin. Tahdonvoima ei sitten kuitenkaan riitä siihen, että irrottautuisi siitä pelistä yhden erän, tehtävän tai puolituntisen jälkeen, varsinkaan jos mielentila on innostunut (onnistuin) tai pettynyt (pieleen meni, pitää korjata tilanne).

Kun teini ryhtyy pelaamaan, niin hyvä aikomus voi olla, että pelaan vain tämän yhden pelin. Tahdonvoima ei sitten kuitenkaan riitä siihen, että irrottautuisi siitä pelistä yhden erän, tehtävän tai puolituntisen jälkeen.

Lisäksi pelit on usein rakennettu tarjoamaan sekä nopeita onnistumisen tunteita että pitkäjänteistä tavoitteen suuntaan työskentelyä. Niiden pitkien tavoiteketjujen keskeyttäminen, varsinkin jos on hyvä putki päällä, on tosi työlästä. Koulupäivän jäljiltä uupuneet aivot eivät pysty irrottautumaan siitä saavutusten sykkeestä, vaikka aikomus niin olisikin.

 

Toisaalta pelien kautta, aiheesta riippuen, voi oppia valtavasti hyödyllisiä taitoja: suurten tehtävien pilkkomista pienempiin osiin, tavoitteellista työskentelyä, strategisointia, ajankäytön tehostamista, vieraskielisistä peleistä kielitaitoa ja vaikka mitä muuta. Mun mielestä siis pelaaminen ei itsessään ole pahasta, niin kauan kuin pelit ovat ikärajoiltaan sopivia ja niihin käytetty aika ei tallo muiden tärkeiden tarpeiden varpaille.

Pelien kautta voi oppia valtavasti hyödyllisiä taitoja: suurten tehtävien pilkkomista pienempiin osiin, tavoitteellista työskentelyä, strategisointia, ajankäytön tehostamista, vieraskielisistä peleistä kielitaitoa ja vaikka mitä muuta.

Ikärajoista sen verran, että ne on mun nähdäkseni tärkeää keskustella lapsen (sekä pienen että teinin) kanssa yhdessä. Ota ensin itse selvää siitä, mihin pelien ikärajat perustuvat. Isomman lapsen kanssa voi käydä vaikka yhdessä noita sivuja läpi ja katsoa, mitä ne ikärajat oikeasti tarkoittavat. Voit kertoa, miksi sulle itsellesi on tärkeää, että lapsi ei pelaa pelejä, joissa esimerkiksi väkivalta esitetään hyvänä tapana ratkaista ristiriitoja.

Mitä voi käytännössä tehdä, kun teini pelaa?

Mä lähtisin keskusteluun, samoin kuin edellisessä tapauksessa, sellaisessa tilanteessa kun itsellä riittää kärsivällisyys ja kiinnostus oikeasti kuunnella sitä teiniä. (Siinä vaiheessa kun savu nousee korvista kun hommat on jääneet hoitamatta, niin mä keskittyisin sen oman hiiltymisen käsittelyyn ja unohtaisin koko teinin.)

Mitä ajatuksia ja tunteita teinillä on pelistä?

Aloittaisin keskustelun siitä itse pelistä. Mitä hän pelaa? Mikä siinä on hänelle tärkeää? Mitä hän on siinä pelissä saavuttanut, onko siinä kavereita tms. mukana, millaiset jutut tekevät siitä niin koukuttavan? Ihan siis puhtaasta mielenkiinnosta: mitä lapsen tarpeita se peli palvelee? Kuuntelisin myös lapsen ajatuksia ikärajoista – tuntuuko peli kiinnostavalta, ahdistavalta, huvittavalta? Onko lapsen kavereilla samanlaiset tai erilaiset rajat pelien ikärajojen suhteen?

Tässä kohtaa on esimerkiksi hyvä kohta kysyä, että haluaisiko hän auttaa mua ymmärtämään niitä pelien ikärajoja. Me voitais yhdessä katsoa sitä PEGI-luokitusta, ja lapsi voisi esimerkiksi kertoa, millaisia kokemuksia hänellä on minkäkin ikärajan peleistä.

Mitä hänen mielestään tarkoittaa se, että jossain pelissä on ”hieman todentuntuisempaa väkivaltaa, joka kohdistuu kuvitteellisiin hahmoihin, ja/tai epätodellista väkivaltaa, joka kohdistuu ihmisiltä näyttäviin hahmoihin tai tunnistettaviin eläimiin”? Millaisia tunteita tai ajatuksia se hänessä herättää? Teinin empatiakyky voi kummuta yllättävällä tavalla pintaan, kun hän pääsee rauhallisessa tilanteessa, pelihetken ulkopuolella, pohtimaan omia kokemuksiaan aiheesta.

Mulla on pulma, voisitko auttaa? Eli suunnitelman laatiminen

Sitten kertoisin hänelle, että mulla on pulma, johon toivoisin häneltä apua.

Hän selvästi tykkää siitä pelistä, ja on saavuttanut siinä juttuja, ja se on hänelle tärkeä. Samaan aikaan se peli näyttää vievän tosi paljon aikaa sellaisilta asioilta, jotka olisivat myös tärkeitä: omasta hyvinvoinnista huolehtiminen (jos peli vie aikaa esim. nukkumiselta, liikkumiselta tai harrastuksilta), perheen huomioiminen (jos pelaamisen vuoksi teinin ruoka- ja vaatehuolto ja jälkien siivoaminen jäävät täysin vanhempien harteille), ja niin edespäin.

Sanoisin, että toivon meidän keksivän tähän jonkun ratkaisun. Kuuntelisin joka välissä, mitä ajatuksia tai tunteita teinillä aiheesta herää, ja peilaisin ne takaisin (”sua suututtaa, että sä et vaan voi pelata koko ajan”, ”sua itseäkin välillä turhauttaa, kun hommat jää tekemättä pelaamisen takia” jne). Tekisin myös tosi selväksi, että se peli on suunniteltu niin, että se koukuttaa – ja että se ei ole teinin vika eikä paha asia, vaan vain sen pelin piirre, joka pitää huomioida, kun miettii tällaisia asioita.

Tekisin myös tosi selväksi, että se peli on suunniteltu niin, että se koukuttaa – ja että se ei ole teinin vika eikä paha asia, vaan vain sen pelin piirre, joka pitää huomioida, kun miettii tällaisia asioita.

Kysyisin teiniltä, että mikä olisi sellainen sopiva pelaamiseen käytetty aika, johon hän olisi valmis sitoutumaan.

Kertoisin selkeästi, mikä on se minimi, jonka lapselta toivon. Huoneen imurointikuntoon siivoaminen kerran viikossa? Tietty aika, joka käytetään läksyjen tekemiseen? Sitten ottaisin vaikka ruutupaperin, johon on merkattu 24 tuntia, ja merkkaisin siihen päivän eri osiin kuluvan ajan. Montako tuntia unta? Montako tuntia koulussa? Montako tuntia harrastuksiin, läksyihin, kotihommiin?

Jos lapsen toive ei millään mahdu näiden asioiden puitteisiin, niin voidaan miettiä. Voiko lapsi esimerkiksi tehdä vapaapäivinä jonkun suuremman homman, niin että viikolla aikataulu ei mene niin tiukaksi?

On tärkeää luottaa siihen, että teini kyllä haluaa keksiä jonkun sellaisen ratkaisun, joka toimii kaikille.

Tässä kohtaa aikuisen on tärkeää olla lempeän ymmärtäväinen ja samalla pitää omista rajoistaan kiinni. Jos sinulle jokin ehdotus on mahdoton toteuttaa, niin sen voi sanoa, ja perustella, miksi niin on. On tärkeää luottaa siihen, että teini kyllä haluaa keksiä jonkun sellaisen ratkaisun, joka toimii kaikille. Kun kunnioitat sitä, että se pelaaminen on teinille tärkeää, niin hän todennäköisemmin kunnioittaa sitä, että esimerkiksi kodin siisteys tai yhteiset ruoka-ajat ovat sinulle tärkeitä.

Suunnitelman soveltaminen käytäntöön

Kun on saatu sovittua pelaamiseen käytettävän ajan määrän ja muut kotivastuut niin, että kaikki ovat tyytyväisiä, on vielä tärkeää keksiä, millä tavoilla se pelaamiseen käytettävä aika oikeasti rajataan. Pelaamisen lopettaminen on konkreettisesti vaikeaa, joten on tärkeää miettiä, millä tavoilla varmistaa, ettei se peliaika lipsu yli. Tässä kohtaa kysyisin teiniltä, onko hänellä jotain hyviä ehdotuksia.

Voit itsekin ehdottaa keinoja.

  • Peliaika on aamulla ennen koulua, eikä koulusta saa myöhästyä?
  • Pelaaminen mitataan ajastimella, ja ajan loputtua vanhemmat ottavat pelikonsolin virtajohdon talteen yöksi?
  • Kun sovitut hommat on hoidettu, pelata saa tiettyyn kellonaikaan asti, ja sillä kellonlyömällä aikuinen tulee muistuttamaan, että on aika laittaa peli pois?

Kun keinot on sovittu ja kirjattu ylös, sovitut asiat voi laittaa vaikka perheen ilmoitustaululle tai teinin huoneen seinälle muistamista auttamaan.

Sitten vaan testaamaan. Esimerkiksi viikon jälkeen voi pitää uuden palaverin, jossa mietitään, mikä toimi ja mikä ei toiminut. Millainen fiilis teinillä itsellään oli sellaisina päivinä, kun pelaamisen rajoittaminen onnistui? Milloin homma meni pieleen? Mikäköhän siihen vaikutti? Sen jälkeen voi muokata niitä ”tällä viikolla kokeillaan” -keinoja, ja aloittaa kokeilun uudestaan.

Aikuisen osuus: kuka kantaa mistäkin vastuun?

Tämä vaatii aikuiselta kärsivällisyyttä ja jaksamista. Se myös vaatii sitä, että jos on sovittu että teini hoitaa itse esim. oman pyykkihuoltonsa (mitä suosittelen lämpimästi), niin silloin vanhempi ei koske niihin teinin pyykkeihin. Edes silloin, kun treenivaatteet ovat edellisenä iltana vieläkin kasassa teinin sängyn vieressä. Edes silloin, kun ne lempifarkut alkavat näyttää maatumisen merkkejä.

Silloin pitää seuraavassa palaverissa kertoa, että olet huolissasi, koska ei ole hygieenistä käyttää noin likaisia vaatteita. Ja että voidaanko sopia että peset nämä vaatteet joka käytön jälkeen ja nuo vaatteet silloin, kun niissä on tahroja tai ne ovat olleet päällä X kertaa.

Jos teini ottaa itse vastuuta tekemisistään, niin silloin sitä vastuuta pitää hänelle aidosti antaa. Se tarkoittaa myös sitä, että teini kantaa vastuun niistä opetteluvaiheen mokailuistaan. Voit kertoa, että sinua suututtaa, kun sovittiin että hän hoitaa asian X tiistaihin mennessä ja nyt on keskiviikko, eikä mitään ole tapahtunut – tarvitseeko hän apua siinä hommassa, vai millä aikataululla onnistuu itse?

Jos teini ottaa itse vastuuta tekemisistään, niin silloin sitä vastuuta pitää hänelle aidosti antaa. Se tarkoittaa myös sitä, että teini kantaa vastuun niistä opetteluvaiheen mokailuistaan.

 

Toisaalta teinille ei voi välttämättä antaa sellaisia hommia, joiden tekemättä jättämisestä esimerkiksi kärsii konkreettisesti koko perhe. Silloin voi käydä niin, että teini huomaa mokanneensa, ja tilanteen kohtaamisen sijaan pakenee taas sinne pelaamiseen.

Viikottaisissa palavereissa onkin tärkeää käsitellä myös ne tunteet, joita onnistumisista ja epäonnistumisista kenellekin heräsi. Omasta itsestä vastuun ottaminen on valtava opettelun paikka, ja se opettelu on teinille tosi haavoittuvaista. Aikuisen on tärkeää osoittaa, että ne haavoittuvaiset tunteet, riemun ja pettymyksen ja häpeän, ovat normaaleja ja sallittuja.

Toisaalta myös aikuiselle on haavoittuvainen hetki, kun lapsi alkaa ottaa itsestään enemmän vastuuta, ja tälle pitäisi osata antaa tilaa sellaisissa jutuissa, joista on itse aina huolehtinut. Sekin herättää tunteita. Nekin tunteet voi kertoa ääneen sille teinille.

Toivottavasti näistä ajatuksista on apua! 🙂