Mistä erottaa aidon ja teeskennellyn kärsivällisyyden?

Tässä kohta kuuden vuoden vanhemmuustaipaleen aikana olen löytänyt itsestäni kahdenlaista kärsivällisyyttä: teeskenneltyä ja aitoa.

Keksitään hypoteettinen kärsivällisyyttä koetteleva tilanne: Lapsi tekee jotain, joka menee eri tavalla kuin minä olisin halunnut. (Yksityiskohdat voit täyttää oman tilanteesi mukaan, mutta aika usein tämä on siellä pohjalla.)

Minulla alkaa pinna kiristyä, verenpaine nousta, ottaa päähän ja tekee mieli huutaa.

Teeskenneltyä kärsivällisyyttä on sellainen, että nielen kiukkuni, yritän mukarauhallisella äänellä toistaa samaa asiaa uudestaan, ja kun se ei vieläkään toimi (koska miksipä se toimisi), niin joudun käyttämään yhä enemmän tahdonvoimaa ja energiaa siihen, etten ihan oikeasti rupea huutamaan.

Jos jatkan sitä teeskenneltyä kärsivällisyyttä (vaikkapa siksi että väsyttää enkä huomaa katkaista tilannetta), niin jossain vaiheessa se patoamisenergia loppuu kesken ja suusta tulee kaikenlaisia sammakoita.

”Äääää miksei kukaan kuuntele! Nyt ne lelut lattialta pois niinkuin olis jo! Nyt kaikki hiljaa!!”

Itsehillintä pettää, koska olen kuormittanut sitä teeskentelemällä kärsivällistä.

No mistä se ihan oikea kärsivällisyys sitten löytyisi?

Ihan ensimmäinen asia on huomata, miltä itsestä tuntuu. Suututtaa, kiukuttaa, turhauttaa, raivostuttaa. No entä siellä alla? Ehkä pelottaa, ahdistaa, surettaa, hävettää?

Hetki itselle

 

Yllä mainitsin, että tilanteen katkaiseminen on tärkeää, jotta pystyy huomaamaan ne omat tunteet. Mulla itselläni se voi tarkoittaa vaikka sitä, että laitan silmät kiinni ja hengitän syvään pari kertaa ja suuntaan huomion kehoon: mistä kiristää? Mitä havaitsen?

Siinä kohtaa kun annan tunteen vain olla, jokin vastustus ja kiristys jo vähän sulaa. On vähän helpompi hengittää. (Ja jos en siinä tilanteessa ehtinytkään katkaista sitä teeskentelyä ja patoamista, niin tämän kaiken voi tehdä jälkikäteenkin. Se on jännä, miten elävästi tunteet tulvahtavat mieleen ja jännitykset kehoon, kun palauttaa tilanteen ajatuksiinsa.)

Tässä kohtaa on hyödyllistä muistaa, että tunteen takana on aina joku tarve.

Minä tarvitsen tässä tilanteessa jotain, tuntuu etten saa sitä, ja se aiheuttaa kärsimättömyyttä ja näitä muita tunteita. Mikähän se tarve voisi olla? Itselläni ne ovat usein akselilla kuulluksi tuleminen – helppous – järjestys – yhteistyö – luottamus, mutta sen varsinaisen tarpeen löytää usein vain pysähtymällä.

Sitten vaihdetaan näkökulmaa

Aito kärsivällisyys alkaa mun kokemuksen mukaan löytyä siinä hetkessä, kun tajuan, että lapsenkin käytöksen taustalla on jokin tarve. Hän yrittää sitä parhaansa mukaan täyttää. Ja koska lapsi on minulle rakas ja tärkeä, niin ilman muuta lapsenkin tarpeet ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. Siinä omassa tunnekuohussani en vain sitä niin helposti näe.

Rauhallisena minun on helpompi katsoa asiaa lapsen näkökulmasta: mikä siinä tilanteessa oli niin valtavan tärkeää ja ihanaa, että lapsi toimi näin? (Ja taas huomautuksena – ”rauhallisena” voi edellyttää sitä, että on yksin tai toisen rauhallisen aikuisen kanssa, teekuppi kädessä ja ilman kiirettä. Meillä on kaikilla eri tarpeet myös siihen, mikä auttaa oppimaan ja näkemään eri näkökulmia.)

Usein jo tämä oivallus auttaa suhtautumaan lapseen kärsivällisesti. Okei, sinulle on tärkeää että X. Haluat saada sen valmiiksi, haluat päättää itse, haluaisit hassutella, sulla on huomatkaa-olo, kaipaat läheisyyttä tai järjestystä. No niin, mitenkäs me tämä asia sitten mietittäis yhdessä.

Empatiaa meritähdelle

Jos lapsella on käynnissä joku eeppinen huutoraivari-meritähti-hetki (tiedäthän, lattialla mahallaan ja joka raaja eri suuntaan), niin aikuisen voi olla vaikea päästä kiinni siihen, mikä tarve siellä taustalla nyt onkaan. Jos kerran lapsi ei edes pysty vastaamaan, niin miten aikuinen voisi saada lapseen yhteyden?

Niilläkin hetkillä itseäni auttaa ajatus siitä, että joku tarve siellä nyt on.

Vaikka minä en sitä tunnistaisi, niin selvästi jokin tarve, tai useampi, on nyt niin vajaalla ettei lapsi pysty toimimaan itselleen tavallisella tasolla.

Jos vielä muistan, että juuri tämä on parasta mihin lapsi tällä hetkellä kykenee, niin usein löydän itsestäni ihan uudenlaista lämpöä ja empatiaa. Että voi nuppu murunen, miten sinulla mahtaakaan olla kurja olla juuri nyt. Asiat eivät menneet niinkuin toivoit, tai et saanutkaan sitä huomiota tai päättämistä tai leikkimistä tai muuta, mitä kaipasit. Tai nolottaa, kun hajotit vahingossa tai tahallaan.

Kun löydän itsestäni sen aidon empatian ja lämmön ja yhteyden, niin on yhtäkkiä vähän helpompi olla aidosti kärsivällinen. Omat odotukset putoavat vähän realistisemmalle tasolle, kun huomaan, että selvästikään lapsi ei nyt noihin odotuksiin yllä. Pystyn myös todennäköisesti muuttamaan suunnitelmia niin, että voidaan huomioida tavalla tai toisella se lapsenkin tarve.

Kärsivällisyys on taito, ei ominaisuus

Aitoon kärsivällisyyteen pääseminen voi vaatia opettelua ja harjoittelua. Se voi vaatia sitä, että käyn tilanteita läpi jälkikäteen ja mietin, mitä itse tarvitsin ja mitä lapsi tarvitsi. Se voi vaatia sitä, että palaan kärsivällisyyttä koetelleisiin tilanteisiin myös lapsen kanssa (ja hyväksyn itsessäni sen nolouden ja häpeän, joka herää, kun tiedän ja myönnän toimineeni vastoin arvojani).

Se melko varmasti vaatii sitä, että uskallan arvata lapsen tunteita kömpelösti ja epäluontevan tuntuisesti, myös silloin kun Joku Muu on kuulemassa. (Ja taas hyväksyn itsessäni sen nolouden ja häpeän, joka ehkä herää, kun tulen nähdyksi ihmisenä, joka Ei Vielä Osaa Asioita Täydellisesti.)

Ja se opettelu on itselleni ollut aivan sataprosenttisesti sen arvoista. Suosittelen lämpimästi. 🙂

Jos tuntuu, että kaipaat apua omaan kärsivällisyyden opetteluun, niin sitä löydät esimerkiksi Kärsivällinen aamu -minikurssista. Sen voit tilata tuosta alta. <3

Pysähtyminen 116: Herkkänahkainen mielensäpahoittaja

Mistä tulen?

Tämä viikko oli vähän kaksijakoinen. Alkuviikosta oli opetustöitä, suhaamista paikasta toiseen, bussissa istumista ja muutenkin koko lailla aikuisten ihmisten skarppaamista. Heräsin muun muassa joka aamu ennen puolta seitsemää joogaamaan.

Torstaina kävin poistattamassa viisaudenhampaan. Perjantain ja viikonlopun vietinkin sitten erinäisissä päänsäryn, väsymyksen ja flunssan välimuodoissa. Lisäksi lauantaiaamuna kuopus heräsi kuumeisena ja esikoinen oksensi. Viikonloppu näytti siis oikein lupaavalta. Ja vaikka lasten olo kohenikin jo lauantai-iltaa kohti, niin itsellä keho veti alamäkeä. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, kun oli minun vuoroni nukkua pitkään, nukuinkin sitten melkein 12 tuntia putkeen. Vissiin väsytti.

Toisaalta tämä kertoi mulle siitä, että jos viikolla skarppaa niin viikonloppuna täytyy levätä. Oliko yllätys? Ei ollut. Toisaalta arvelen myös, että viisaudenhampaan poisto vaikutti pään ja leuan jännityksiin sen verran, että niiden muuttuminen aiheutti päänsärkyä ja väsymystä. Ja lisäksi ihan puhtaasti onnittelen itseäni siitä, että tajusin levätä kun väsytti.

Emotionaalisella ja ajatusten tasollakin viikonloppu oli aikamoista jännitysten purkamista. Puoliso kysyi jossain vaiheessa varovasti, että näinköhän sulla on PMS tai jotain, ja itsekin arvelin samansuuntaista, mutta kalenteri ei ollut ihan samaa mieltä. Toisin sanoen jokin muu kulutti tahdonvoimaa ja pisti tunteita liikkeelle. Itketti ja ahdisti, ajatukset velloivat aika synkissä pohjamudissa, ainoa mikä auttoi oli niiden ajatusten ja tunteiden kanssa läsnä oleminen ihan hiljaa. Ehkä ne pään jännitysten muutokset vaikuttivat myös sillä tasolla, mene tiedä.

Ja toisaalta, sitten kun kaiken sen kuran läpi oli päästy (tältä erää), niin huomasin, että asiat inspiroivat ihan eri tavalla. Huomasin tästä omasta yrityksestä juttuja, joita en ollut ennen huomannut. Tutkailin töitä ihan uusista näkökulmista. Tavoitteet, jotka olivat tuntuneet sumuisilta, näyttivätkin vähän selkeämmiltä. (Ihmekös tuo, kun siinä välissä ei ollut rapakerrosta sumentamassa. 🙂 ) Että taas kannatti sitten kuitenkin luovia sen suon läpi, kun toisella puolella oli kantavaa maata.

Missä olen?

Keho on flunssainen. Niskaa jumittaa, poskionteloita kuumottaa, kolmas kuppi teetä menossa, paleltaa ja väsyttää. Ehkä siitä ei sen enempää. 🙂

Tunteet hyrräilevät edes takaisin. Huomaan jännitystä – tällä viikolla tulee tilanteita, joiden suhteen huomaan kaipaavani hyväksyntää ja yhteyttä. Toisaalta taas innostusta – kivoja juttuja edessä, ja arvelen että niissä täyttyy yhteyden ja ilon ja oppimisen ja vaikka minkä tarpeita. Rakkautta ja lempeyttä, kun ajattelen lapsia, jotka ovat jotenkin just sellaisessa suvantovaiheessa, että yhteistyö ja yhteys ja rakkaus ja luottamus kukoistavat. Tai siis pienempi ei ole enää eeppisen kolmevuotias ja isommalle ei ole vielä iskenyt kuusivuotiaiden minimurrosikä. Kieltäydyn ajattelemasta, että odotahan vaan, ja sen sijaan keskityn kiitollisuuteen siitä, että nyt on välillä helpompaakin.

Ajatukset… Jostain tulee jännittävä ajatus siitä, että tämä flunssa on mun oma vika. Tai siis että kun tehtiin viikonloppuna juttuja, joita huomasin aivastelevani (kuten leluinventaario => pölyä, tai suklaamousse soijavispistä => ilmeisesti soija aiheuttaa mulle suurina määrinä allergista reaktiota?), niin selvästi olen Ihan Omalla Typeryydelläni nyt Vasiten Hankkinut itselleni tällaisen meininkiä hidastavan taudin. Että jos ymmärtäisin olla tekemättä typeriä, kehoa haittaavia asioita, niin pysyisin aina terveenä ja pystyisin tekemään kaiken mitä haluan. Tää on ehkä joku sellainen pään ääni, joka tarvitsisi kovasti valtaa ja suojelemista ja mun kehon hyvinvointia, ja sen mielestä paras strategia siihen on haukkua mua tyhmäksi jos asiat ei mene niinkuin ehkä toivoisin.

Mitä kohti?

Tällä viikolla on siis luvassa

– opetusta ja sen suunnittelua
– osteopaattikäynti
– kurssi Ipanaisella
– viikonloppuristeily
– laulamista
– ja jonkin verran esikoisen synttärien suunnittelua, hän kun täyttää sitten ensi viikon puolella vuosia.

Mitä mä näihin asioihin tarvitsisin?

Iloa ja leikkiä. Hauskautta, niinkuin meidän neljävee sanoo. Fun and games.

Miten mä saan iloa ja leikkiä tonne sekaan?

– Mä voin tehdä asioita roolissa, keksiä rooliasuja tai hassuja aksentteja (tämä siis ehkä lähinnä noihin kotona tehtäviin töihin – saattais opiskelijat vähän hätkähtää jos tulisin luokkaan roolissa).
– Voin keksiä tehtäville peiteoperaatioita, ikään kuin mun tarkoitus olisikin tehdä jotain ihan muuta.
– Voin huomata aina kun joku nauraa.
– Voin miettiä, että mitkä asiat mun mielestä on oikeasti hauskoja, ja lisätä niitä. (Ja huomata, mitkä asiat ei ole hauskoja vaikka haluaisin, ja vähentää niitä.)

Aivan, tähän hauskuuteen liittyy myös se, että viime viikolla oli aprillipäivä.

Mä huomasin, että en kestänyt somessa olemista yhtään, koska mua kuormitti valtavasti sen miettiminen, että mikä kaikki tästä nyt sitten on aprillia. (Se oli toki myös mun viisurinpoistoa seuraava päivä, eli kapasiteetti oli jo valmiiksi vähissä.) Ja tietysti siinä kohtaa mukaan harppasivat ajatukset siitä, että mä olen yksi huumorintajuton, herkkänahkainen mielensäpahoittaja, jonka olisi parempi pysyä pois koko internetistä jos en kerran vitsejä tajua.

Niin mä selvästi haluaisin jotenkin vahvistusta sille että itse asiassa mulla on huumorintaju, ja mä pidän asioita hauskoina. Ja jos en pidä niin sekin on ihan ok koska ei kaikki vitsit naurata kaikkia. Kun on naimisissa sivutoimisen stand-up-koomikon kanssa, niin toki se oma huumorintaju kalibroituu uudestaan ihan vain siksi, että elää jatkuvan tahattoman (ja tahallisen) vitsitulvan keskellä.

Tai sit jos mä oikeasti olen huumorintajuton herkkänahkainen mielensäpahoittaja, niin senkin mä jotenkin haluaisin itsessäni työstää ja hyväksyä. Mä kaipaan iloa ja hauskuutta, tottakai. Tarkoittaako se sitä, että mä saan myös haluta sitä omilla ehdoillani? Että ei välttämättä tarvitsisi pitää hauskana sitä, mitä joku muu pitää hauskana? Ja jos olen eri mieltä jonkin asian huumoriarvosta, niin mitä se tarkoittaa?

Ehkä näitä mä haluan pohtia. (Ja kas, mä sain ilon ja hauskuuden tarpeestakin väännettyä syvällisen itsekritiikkipohdinnan. Ehkä se mun mielensäpahoittaja -leima ei olekaan niin kaukaa haettu. Tai sitten mä en vain jaksa kirjoittaa hauskoja asioita nettiin, koska joku kuitenkin ymmärtää ne väärin ja puolestaan itse pahoittaa mielensä. Hmm. Kiinnostavaa. Pohdinta jatkuu.)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 113: Itse-empatian kielellä

Mistä tulen?

*Kun istuin koneen ääreen kirjoittamaan pysähtymistä, mun ensimmäinen reaktio tuohon ekaan otsikkoon oli ”en halua, on tyhmää.” Päätin kuunnella sitä ajatusta ja katsoa, että mihin se vie. No, se vei tällaiseen pysähtymiseen.*

…: Mä en halua kirjoittaa, että mistä mä tulen. Se on tyhmää.
Minä: Ahaa, okei. No mistä sä haluaisit kirjoittaa?

…: Mä haluaisin kirjoittaa ihan pelkästään että missä olen. Että mikä on tämän hetken fiilis.
Minä: Me päästään siihenkin kyllä ihan kohta. Mä kuulisin mielelläni lisää siitä, että miksi sä et halua kirjoittaa, että mistä tulet. Turhauttaako sua, kun sä kaipaisit enemmän kuulluksi tulemista tässä hetkessä?

Ihan Pelkästään Että Missä Olen: No joo, musta on tyhmää että sä rajoitat sitä että mistä mä voin kirjoittaa.
Minä: Ärsyttääkö sua kun sä kaipaisit enemmän vapautta ja luovuutta?
IPEMO: Joo, mä haluaisin voida kirjoittaa ihan mitä huvittaa ilman että sä aina mietit, että voiko sen laittaa blogiin.
Minä: Hermostuttaako sua kun sä kaipaisit yksityisyyttä ja luottamusta?

IPEMO: Joo, kun mä haluaisin purkaa vaikka noitakin viikonlopun juttuja ilman että tarttee pelätä että en saa puhua asioista niiden oikeilla nimillä kun en halua että kukaan jotenkin, no, niin. En halua paljastaa ajatuksiani ja tunteitani ihan kaikille, koska mä en halua jutella toisista ihmisistä ja niiden asioista ilman niiden lupaa blogissa. Lastenkin kanssa on vähän niin ja näin, että viitsinkö enää kovasti kirjoitella niiden juttuja tänne, kun ne alkaa olla isompia.

Minä: Eli pelottaako sua kun sä kaipaisit sellaista luottamuksellisuutta ja toisten yksityisyyden kunnioittamista kans, ja ne on sulle niin tärkeitä että sä mielummin et kirjoita sitten mitään?
IPEMO: No joo. Ja sit kun mä haluaisin kirjoittaa vapaasti ja tottakai mä haluan että blogiinkin menee juttuja ja mä en tiedä että miten se sitten oikeastaan tasoittuisi.

Minä: Niin haluaisitko sä sellaista selkeyttä ja helppoutta siihen, kun sä kirjoitat tai me yhdessä kirjoitetaan?
IPEMO: Joo.

Minä: Mä kaipaisin myös ihan noita samoja asioita, selkeyttä ja helppoutta ja kaikkien yksityisyyden kunnioittamista. Kokeiltaisko sellaista, että kertois asioista tarvittaessa koodinimillä tai jollain, ja sitten enemmän vain kirjoittaisi siitä, että miltä se asia tuntui ja mihin tarpeisiin se liittyi?
IPEMO: Voidaan kokeilla.

Mistä tulen?

IPEMO: Viime viikolla mä kaipasin ihan valtavasti lepoa ja rauhaa. Näin jälkikäteen ajateltuna kroppa taisi ottaa tarvitsemansa, ja mä olen tosi kiitollinen että osasin kuunnella. Kävin UFF:n tasarahapäivillä tutkailemassa, ja löysin muutaman vaatteen (ja täydelliset turkoosit korkokengät mun koossa!!), voi vitsi mikä riemu ja onnistuminen kun sai vaatekaappiin kauneutta ja selkeyttä! Samalla oli tosi merkityksellistä, että ei tarvinnut ostaa niitäkään vaatteita uutena ja kuormittaa luontoa.

Viikonloppuna olin RVO-koulutuksessa, ja siellä tuli kaikenlaisia tarpeita kohdattua ja huomattua. Harjoiteltiin sovittelua, ja yhdessä harjoituksessa mietittiin, että mikä olisi pahinta mitä joku voisi mulle sovittelutilanteessa sanoa, ja että mitä itsessä siinä kohtaa tapahtuisi. Mä ihan ällistyin, että millaista tekstiä mä itsestäni ja siitä pahasti sanoneesta ihmisestä sellaisessa tilanteessa ajattelisin, ja samalla oli tosi helpottavaa tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaistenkin ajatusten kanssa. Ja kun vähän aikaa parin kanssa purki, niin löytyi empatia sekä omia tunteita ja tarpeita että sen kuvitteellisen toisen ihmisen tunteita ja tarpeita kohtaan.

Harjoitusten tekeminen jännitti etukäteen tosi monessa kohtaa, halusin niin kovasti oppimista ja pätevyyttä ja yhteyttä niihin harjoituskumppaneihin ja samalla pelotti kun kaipasin turvaa ja luottamusta. Harjoituksia tehdessä jännittikin sitten paljon vähemmän, kun se yhteys oli jo muodostunut ja harjoitteluilmapiiri tuki luottamusta ja turvaa.

Ja vitsi miten yllätti ja vähän nolottikin, että kun tuli kotiin toisen kurssipäivän jälkeen ja vei niitä rakentavan vuorovaikutuksen ja sovittelun juttuja taas käytäntöön, niin se ei mennyt yhtään niinkuin olisin ajatellut. Että jännä juttu, ei sitten kahden päivän fiktiivisellä treenillä mennytkään kaikki tieto suoraan käytäntöön. Tai siis huomasin ajatelleeni, että no niin, nythän tämä taas helpottuu, ja todellisuus olikin se, että omat odotukset niistä tilanteista oli jotain aivan muuta kuin mitä sitten tapahtui. Heräsi sellainen empatian ja hyväksynnän tarve, että saan olla keskeneräinen ja treenata näitä asioita ja silti pitää itselläni tavoitteena, että kohtaan lapseni niin rakentavasti kuin ikinä milläkin hetkellä on mahdollista. Välillä on vähemmän mahdollista.

Missä olen?

Keho kaipaisi vähän ehkä liikettä enemmän, kun viikonloppu meni pääasiassa istuessa. Toisaalta ilahduttaa, että sain liikuttuakin koulutuspäivien seassa. Muistin taas, että miten ihanalta tuntuu kun ottaa hetken vain sellaiselle kuulostelevalle vapaalle liikkeelle, ilman musiikkia tai koreografiaa. Heräsi huoli, kun muistin, että en ole vieläkään käynyt ostamassa tyhjentyneen vitamiinipurkin tilalle uutta. Pää tuntuu siltä, että viikonloppuna olen a) oppinut uutta, b) juonut kahvia, c) valvonut iltoja vähän liian pitkään.

Tunteet on aika leppoisella hyrinällä. Kiitollisuutta kaikesta siitä yhteydestä ja oppimisesta ja ilosta ja huumorista ja liikutuksesta ja empatiasta, jota sai viikonloppuna kokea. Kiitollisuutta ja rakkautta juuri äsken saapuneesta kummilapsen kuvasta. Iloa ja tyytyväisyyttä ja onnistumista siitä, että aamun hoitoon lähtö sujui noin keskimäärin kaikkien tarpeita kunnioittaen ja yhteistyössä. Uteliaisuutta sen suhteen, että pienemmällä on nyt joku ”mä en kuuntele sua” -vaihe – sen taustalla ymmärryksen tarve ja hänen hyvinvointinsa edistämisen tarve, ja tietysti oma yhteistyön ja helppouden ja yhteyden kaipuu.

Ajatukset… Huomaan, miten hassua on, että nyt kun on tässä muutaman hetken kirjoitellut suoraan tunteista ja tarpeista käsin, niin ei oikein tee mielikään ikäänkuin nousta sinne ajatustorniin pyörittämään mitään käsitteitä. Paljon merkityksellisemmältä tuntuu kirjoittaa ja toimia tunteista ja tarpeista käsin. Fyysisesti se tuntuu huomion kiinnittämiseltä enimmäkseen tuohon rintakehän alueelle, ikään kuin sydämeen.

Kun pysähdyn kuuntelemaan ajatuksia, niin ne ovat pääasiassa havaintoihin liittyviä ”pitäisi” -ajatuksia. Verohallinnon kirjekuori => pitäisi. Vesipullo => pitäisi. Päivähoidon kysely lapsille => pitäisi. Vaikka lapset eivät ole edes kotona. Ajatukset ovat näköjään valtavan taitavia juurikin tuossa palapelin rakentamisessa, että mitkä asiat missä järjestyksessä ja millä tavalla. Ja toki myös siinä käsitteellistämisessä, että kun havaitsen asian X niin jos en tiedä, mikä se on, kaivan ajatuksista verrokkitapauksia ja yritän selvittää, mistä on kyse.

Kokemuksiin on kuitenkin tosi vaikea päästä käsiksi ajatuksilla, koska ne ovat pitemmän välimatkan päässä siitä varsinaisesta, no, kokemuksesta, että miltä tämä asia tuntui ja mitähän tarvetta siinä mahdollisesti liipattiin. Toki ajatuksilla on todella hyödyllistä opetella ja jäsentää sitten niiden eri tunteiden ja tarpeiden nimiä, mutta sitä varsinaista kokemusta ja tuntemusta varten ainakin itselle on hyödyllisempi hakea se ns. raakadata jostain muualta. 🙂

Mitä kohti?

Jos mä haluan edelleen pysyä siellä havainnon ja tunteen ja tarpeen ja pyynnön akselilla, niin kysymys voisi olla, että mitä mussa herää kun katson tämän alkavan viikon kalenteria?

Toisaalta helpotusta, kun näyttää vapaalta – ja toisaalta hermostuttaa, kun tiedän, että on hommia joita sillä ”vapaalla” ajalla tarttee tehdä, mutta ne ei näy kalenterissa. Kaipasin enemmän luottamusta ja selkeyttä siihen, että kalenteri oikeasti heijastaisi myös työn määrää.

Pyyntö mulle itselleni voisi olla, että voisinko viettää vaikka 10 minuuttia tämän kirjoittamisen jälkeen ja miettiä tapoja, joilla mä saisin luotua itselleni enemmän luottamusta omaan kalenteriini.

Lisäksi kalenterissa on muutamia kehoon liittyviä juttuja, muun muassa hampaiden hyvinvoinnista huolehtimista. Hermostuttaa vähän, koska tiedän, että se toisen ihmisen päästäminen oman kehon alueelle on tosi haavoittuvainen tilanne. Siinä tilanteessa rauhallisena oleminen vaatii multa aikamoista hyväksymistä ja tsemppaamista, mikä puolestaan väsyttää. Kaipaisin helppoutta, luottamusta ja kunnioitusta, sekä sitten varmaankin lepoa ja rauhaa ennen ja jälkeen niiden tilanteiden.

Pyyntönä itselleni voisin pohtia, että miten mä nostan arjesta näkyviin siellä jo olevaa luottamusta ja helppoutta ja kunnioitusta, jotta ne kehonhuoltotilanteet ei olisi mun ainoita strategioita saada noita asioita.

Työjuttujen puolesta (joita siellä kalenterissa ei siis kaikkia näy, ks. ed.) kaipaisin selkeyttä, tehokkuutta, innostusta ja yhteyttä. Mä kaipaan yhteyttä siihen, mitä toiset ihmiset tarvitsee, sekä sellaista omaa sisäistä yhteyttä ajattelun ja omien tarpeiden välillä. Mä huomaan, että varsinkin kun teen älyllistä työtä, mä helposti hujahdan sinne ajatustorniin ja unohdan suunnilleen syödä, juoda ja käydä vessassa, saatika muuten pitää huomiota siinä, että mitä tämä kaikki työnteko minussa itsessäni herättää.

Pyyntönä itselleni – voisin käydä hakemassa käteen sen rannekorun, joka muistuttaa mua tarpeistani, ja aina kun näen tai muuten huomaan sen niin pysähdyn kuulostelemaan, olenko ajatustornissa vai yhteydessä itseeni.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Saa pohtia tunteiden ja tarpeiden kautta, tai sitten ihan sana vapaa -meiningillä, kommenteissa tai itsekseen. Kuulisin myös tosi mielelläni, että mitä sinussa herättää kun luet tällaista tunteiden ja tarpeiden kielellä kirjoitettua pysähtymistä. Tervetuloa kommentteihin jatkamaan keskustelua!

Pysähtyminen 112: Reissussa rähjää(nty)mistä

Mistä tulen?

Onpa nyt vaikeaa ruveta kirjoittamaan viime viikosta. Tuntuu, kuin en olisi saanut mitään aikaan, ja sen vuoksi ei olisi mitään kerrottavaa. (Toisin sanoen vain aikaansaannoksista voi kertoa. Hmm.)

No mitä viime viikolla sitten tapahtui?

No, keskiviikkona heräsin aamuyöllä siihen, että vatsa tuntuu kamalalta, ja aika pian sitten selvisi, että siitä päivästä ei tulisi työpäivää. Onneksi sain suhteellisen vaivattomasti ilmoitettua olennaisille ihmisille sieltä sängynpohjan uumenista, että suunnitelmat muuttuvat. Keskiviikko menikin sitten nukkuessa, kuumetta nostaessa ja laskiessa, ja noin muutenkin tehokkaasti sairastaessa. Torstainakaan en vielä uskaltanut lähteä mihinkään sen pitemmälle, koska halusin itselläkin pitää yhden kuumeettoman päivän etten tartuta ketään. Lisäksi viikonlopulle oli suunniteltu pitempää reissua, ja halusin keskittyä paranemiseen, etten vie tuliaisina pöpöjä.

Onneksi olo siinä sitten asettui, ja perjantaina päästiin lähtemään Lappeenrantaan. Sieltä reissattiin sitten lauantaina esikoisen kanssa Joensuuhun ystävän lapsen ristiäisiin. Oli mukavaa viettää kerrankin esikoisen kanssa kahdestaan rauhallista yhteistä aikaa – ja kuopus puolestaan sai olla anoppilassa huomion keskipisteenä. Win-win suorastaan.

Viikolle toivoin puskuriaikaa, ja erityisesti tässä viikonlopun myötä reissatessa tuli oltua aika tietoinen kaikenlaisesta ehtimisestä. Se on jännä, että vaikka on ihminen varannut johonkin asiaan kolme tuntia, niin siitä tulee ikäänkuin urheilusuoritus, että saadaanko tästä tavoiteajasta nyt kuinka monta minuuttia höylättyä pois. Onneksi sain itseni aika nopeasti kiinni sellaisesta ajatuksesta, ja hyväksyin sen, että kun lähdettiin kello X niin perillä ollaan kello Y, ja se matkanteko nyt vain kestää tietyn ajan. Että periaatteessa ihan mukavasti löytyi sitä puskuriaikaa, kun olin kuitenkin alunperin varannut ihan riittävästi aikaa, jotta ei tullut kiire mutta oltiin sovituissa paikoissa sovittuun aikaan.

Tuossa reissatessa huomasi aika konkreettisesti senkin, että niillä omilla aikatauluilla ei ollut mitään merkitystä, jos niitä ei tarpeeksi selkeästi toisille kertonut. Tai jos odotti, että toiset ajattelevat saman aikataulun mukaan, ja sitten turhautuu kun kukaan ei näköjään toimikaan niinkuin halusin. Tämän huomasi sekä esikoisen kanssa kahdestaan että sitten koko perheellä. Tosin pelkästään lapsen kanssa liikkuessa oli helpompi muistaa, että lapsi ei välttämättä hahmota aikatauluja. Aikuisten kohdalla usein odottaa, että heillä on sama aikakäsitys, eikä varmista sitä omaa aikatauluajatusta ääneen.

Ja toki tämä kaikki pätee myös normaaliin arkeen, kun ei olla reissussa. Arjessa vain ne ”tuo varmaan ajattelee asioista samoin kuin minä” -hetket jäävät vielä enemmän piiloon, koska rutiini auttaa etenemään tilanteissa vaikka väärinkäsityksiä tulisikin. Reissussa ratkottavia tilanteita tulee vastaan niin paljon, että asioista on pakko puhua ääneen, jos haluaa selvitä paikasta A paikkaan B. Plus että reissaaminen itsessään väsyttää, joten ärsytyskynnys tulee vastaan pienemmistä asioista kuin tavallisesti.

Että siinäkin mielessä reissaaminen on hyödyllistä – se tulee purkaneeksi sellaisia ”tottakai tämä menee niinkuin minä ajattelin” -ajatusvirheitä oikein urakalla. 🙂

Missä olen?

Keho on toisaalta virkistynyt ja toisaalta väsynyt reissaamisen jäljiltä. Liikettä tarvitsisi, samoin vettä, mutta energiataso on suhteellisen hyvissä kantimissa.

Tunteet ovat vähän käymistilassa. Pitkää matkaa ajaessa ehtii olla läsnä itsensä ja omien kokemustensa kanssa – ja toisaalta kun setvii väärinkäsityksiä, niin tulee (kiitollista kyllä) nähneeksi ja sanoittaneeksi kaikenlaisia puolia itsestään.

Tunteissa on siis liikkeellä toisaalta iloa ja kiitollisuutta ja rauhaa, kun on saanut olla läsnä rakkaiden ihmisten kanssa. Toisaalta taas huomaan sellaista ärtymystä ja kiukkua ja kärsimättömyyttä, joka ei oikeastaan liity mihinkään olosuhteeseen vaan joka vaikuttaisi olevan tosi vanhaa perua. Jollain lailla tuossa viikonlopun aikana myllääntyi pintaan sellainen puoli itsestä, joka mieluiten vain huutaisi ja raivoaisi ja heittelisi tavaroita seinään. Sen kanssa läsnä oleminen on toisaalta jännittävää ja toisaalta ilahduttavaa – ja se jos mikä nimenomaan vaatii puskuriaikaa, jotta en oikeasti ryhdy huutamaan ja raivoamaan ja heittelemään tavaroita seinään. (Tällainen ”kärsivällisyyttä sisäisen kolmevuotiaan kanssa” -harjoitus, ehkäpä.)

Ajatukset ovat vielä viikonlopussa. Varasin itselleni maanantait kokonaan oman yrityksen kanssa vietettäviksi päiviksi, ja selvästi se tekee hyvää näin siirtymävaiheena viikonlopun ja työviikon välillä. Lisäksi mieli haluaisi kovasti askarrella taas vaatteisiin liittyvien asioiden kanssa – viikonlopuksi pakkasin repullisen vaatteita ja se riitti mainiosti, vaikka ohjelmassa oli sekä kyläilyä että ristiäisiä että hotellissa löllöilemistä. Niin nyt taas joku järjestelmällisyyttä ja selkeyttä kaipaava osa minusta haluaa pelkästään lukea Vivienne Filesiä ja fiilistellä erilaisia kapselivaatekaappeja. (Ainakin paljon mielummin kuin siivota keittiötä ja miettiä työviikkoa.)

Mitä kohti?

Yksi syy, miksi tykkään reissaamisesta, on se, että asiat ovat selkeästi rajattuja. On vain tietty määrä tavaraa mukana. On selkeä aikataulu, jonka puitteisiin voin sovittaa oman tekemiseni ja olemiseni. Useimmat paikat, joissa reissussa yöpyy, ovat selkeämpiä ja siistimpiä kuin oma koti. (No se nyt ei ole kauhean vaikeaa.)

Selkeys

Niin jos tälle viikolle vaikka etsisin selkeyttä sellaisista jutuista, jotka reissussa ilahduttavat. Vaikka siitä, että miettii ensin ja tekee sitten. Tai laittaa tavarat jo illalla valmiiksi, jotta aamulla lähteminen on helpompaa. Tai miettii huolellisesti etukäteen, mitä tarvitaan mukaan, ja sitten laittaa muut tavarat pois.

Kovasti on miettimistä. Ehkä tämäkin on sitä puskuriaikaa, siis että kun aloittaa jonkin jutun niin aloittaa sen rauhassa, ja sitten vie sen loppuun asti ennenkuin aloittaa seuraavan jutun. Se voisi tuoda selkeyttä. Ainakin tässä fyysisessä ympäristössä näen aika monta asiaa, jotka kaipaisivat loppuun viemistä, ja itse asiassa muutama mielen päällä oleva juttukin hyötyisivät siitä, että ensin tehdään asiat loppuun.

Voisin yrittää sitä vaikka niin, että aina kun pysähdyn tai pidän paussin tai mietin, että mitäköhän seuraavaksi tekisi, niin laittaisin ensin kolme asiaa paikoilleen tai loppuun. (Heti tuli mieleen, että näinköhän on joku laskuri-app, jolla voisi laskea päivän mittaan, että kuinka monta kolmen asian settiä tulee laitettua pois. Ehkä se tulisi silloin näkyväksi eri tavalla. Tutkin asiaa.)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tervetuloa pysähtymään kommenteissa tai jatkamaan keskustelua!

Pysähtyminen 111: Värittämistä ja puskuriaikaa

 Mistä tulen?

Viime viikkoon mahtui ihania juttuja, ihmisten tapaamista, ja onneksi paljon enemmän läsnäoloa kuin edellisviikolla. Käytiin esikoisen kanssa ostamassa viikonlopun synttärisankareille lahjoja, ja kirjakaupassa ohitettiin iso kasa aikuisten värityskirjoja esittelypöydässä. Tai kun sanon että ohitettiin, niin tarkoitan että jäätiin toviksi niitä tutkailemaan, ja päätin ostaa yhden itselleni noin niinkuin läsnäolon tukimateriaaliksi. Ja kyllä, värittäminen onnistui useampanakin päivänä korvaamaan sellaisen nenä-ruudussa -homehtumisen, jota kuvittelee lepäämiseksi mutta joka ei rentouta eikä virkistä.

Jokin siinä fyysisessä värittämisessä on sellaista, että tulee olleeksi eri tavalla läsnä tilassa ja omassa kehossa, vaikka onkin ns. ”tekemistä”. On helpompi jutella samalla lasten kanssa tai kääntyä katsomaan, kun lapsi haluaa jotain näyttää. Kirjaa tai blogitekstejä lukiessa on vaikeampi irrottaa sanoja prosessoiva huomio yhdestä paikasta ja siirtää se toiseen paikkaan, mutta värittäminen ja jutteleminen eivät samalla tavalla riitele keskenään prosessoritilasta. En ihmettele lainkaan, että aikuisten värityskirjat ovat niin valtavan suosittuja – niissä on samaa imua kuin käsitöissä, mutta lopputulokselle ei tarvitse miettiä käyttötarkoitusta, saajaa tai paikkaa. 🙂

Kävin myös viime viikonloppuna katsomassa Humanistispeksin (eli Helsingin Yliopiston humanistisen tiedekunnan opiskelijoiden speksin) tämänvuotisen esityksen, Metsän. Speksi on improvisaatiolla höystetty musiikkinäytelmä, jossa yleisö saa osallistua huutamalla ”omstart” – silloin esiintyjät toistavat edellisen repliikin (liikkeen, kappaleen, jne.) vähän eri tavalla.

Tänä vuonna Humanistispeksiä esitettiin Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, ja jo se oli tällaiselle speksiä alusta asti tsempanneelle vanhan kaartin humanistille aika sydäntä liikuttavaa. Ja siihen päälle kun pistettiin kantaaottava ja sydämeenkäyvä juoni, luontevasti lavan haltuun ottava näyttelijäkaarti, vakuuttavat muusikot ja kokonaisvaltainen esitykseen heittäytyminen, niin aijai. En meinannut pysyä nahoissani, ja loppu pisti itkettämään.

Ollakseen harrastelijapohjalta tehty opiskelijanäytelmä, tämänvuotinen speksi veti monella saralla kokemuksena vertoja ammattimaisemmillekin tuotannoille. Sen lisäksi se jätti sydämeen sellaisen hyrinän, joka kantaa varmasti vielä pitkälle tähän viikkoon ja edemmäskin. Ah, alumnin ylpeys ja rakkaus. <3

Missä olen?

Keho on pääasiassa ihan hyvissä kantimissa. Kroppa alkaa tottua vegaaniseen ruokavalioon. Viime viikolla meille tuli vielä koeajoon sellainen ”heavy duty professional blender”, joka pistää mm. raa’at porkkanat kolmessa sekunnissa atomeiksi, niin on tullut myös syötyä enemmän kaikenlaista raakaa ja fiksua. 😀 Tosin tänään on kuopuksen synttärit, joille teen juuri vegaanista täytekakkua, mutta sitä onneksi tulee syömään joku muukin. Eilen oltiin kyläpaikassa, jossa oli kissoja, joten ihan aavistuksen on keho vielä allergiafiiliksissä, mutta yllättävän vähän. Onnittelen itseäni siitä, etten touhunnut kyseisen huushollin uusimman kissanpennun kanssa itseäni aivan tukkoon – vaikka tiukkaa tekikin, oli se sen verran pörröinen ja lutuinen pieni naskali, tui tui.

Tunnepuolella päällimmäisenä on ilo ja riemu siitä, että kirjoitan pysähtymistä kohtuullisen hyvissä ajoin! Woohoo! Sen lisäksi on ilmassa haikeutta, kun kuopus tosiaan täyttää neljä, joten meillä ei todella ole enää pikkuruisia vauvatyyppejä vaan pelkästään tollaisia eteviä leikki-ikäisiä. Vähän jänskättää, että mitenköhän kuopuksen kakku onnistuu; päivänsankari toivoi Lentsikat -elokuvan hengessä Dusty -kakkua, ja Dustyn sai jo aamulla lahjaksi, joten nyt täytyy enää tehdä Dustylle lentomaisemat ja toivoa, että tämänpäiväisen lelupäivän jälkeen Dusty on vielä kakun päälle laitettavassa kunnossa.

Ajatukset pörräävät käytännön asioissa, synttäreissä, viikon aikatauluissa ja sensellaisessa. Kuun viimeinen päivä, joten työlistalla on paljon toimistohommaa ja erinäisten raha-asioiden selvittämistä kohdilleen, mutta ne ajatukset eivät onneksi stressaa, vaan vain virittävät.

Mitä kohti?

Huomenna alkaa maaliskuu, ja silloin on virallisesti kevät. Ainakin meidän esikoisen mielestä. Viikko on taas aika täynnä kaikenlaista ihmisten kanssa olemista, ja keväät ovat mulle perinteisesti raskasta aikaa, joten nyt on hyvä hetki virittäytyä siihen, että huomioisi ensin omat tarpeet ja sitten vasta muiden.

Toinen teema, jonka keväällä usein huomaa, on sellainen ”ai hyvänen aika miten mä olen taas lupautunut kaikkeen?!?!”. Tänä vuonna voisi yrittää ottaa sellaista puskuriaikaa, että ihan jokaista hetkeä ei tarvitse täyttää töillä, velvollisuuksilla tai toisten ihmisten kanssa olemisella. (Haha, ajatuskin huvittaa. Ehkä se kertoo siitä, että sellainen puskuriaika voisi tehdä ihan hyvää.)

Mitähän mä silloin siis tarvitsisin?

Vapaus
Tila
Aika
Joustavuus

Mulle tuli sellainen mielikuva, että jos yrittäisi elää ikäänkuin sellaisen kuvaannollisen sumopainipuvun sisällä. Tiedättehän, puetaan päälle sellainen topattu tai ilmalla täytetty haalari ja sitten otetaan kontaktia toiseen samanlaisen puvun sisällä olevaan. Ja vaikka kaatuisi tai tulisi törmäyksiä, niin se puku pehmentää iskuja niin, ettei siihen sisällä olevaan kehoon satu.

Entä jos mun kalenterissa olisi kaikilla hommilla sellainen puskuripuku? Että ennen olisi vartin virittäytymisaika, ja jälkeen olisi vartin asioiden-loppuun-paketoimis-aika. Henkisesti varaisin aamusmoothien tekemiseen kaksikymmentä minuuttia, vaikka oikeasti siihen itse blendaamiseen menisi kolme, niin aikaa jäisi rauhalliselle valmistelulle sekä blenderin putsaamiselle samantien.

Opetusjutuille osaan jo ottaa tällaista puskuriaikaa. Mitä jos sitä ottaisi myös muille työjutuille, siivoamiselle, liikkumiselle? Sit jos sattuu jäämään ylimääräistä, niin hurraa, vartti tyhjää aikaa, voisi vaikka meditoida tai tuijottaa seinää!

Tämä liittyy vahvasti myös siihen, että mitä odotan itseltäni. Ideaaliminä ei tarvitse puskuriaikaa, ideaaliminä ei tarvitse siirtymäaikaa, ideaaliminällä ei ole muita tarpeita kuin niitä, joita itseltäni helposti hyväksyn. Tämä tavallinen minä selvästi tarvitsee muitakin asioita kuin älyllistä inspiraatiota ja kahvia.

Koska en osaa tietoisesti budjetoida niille aikaa (kun en arvaa etukäteen, että mitähän saattaisin missä kohtaa tarvita), niin voisin kokeilla varata niille sellaista ”sekalaiset menot” -aikaa ja katson, että riittääkö se. Vähän niinkuin rahan suhteen on hyödyllistä pitää sellaista ”ne ennalta arvattavat yllättävät menoerät” -puskurirahaa, niin aikaa ja energiaa voi myös budjetoida jo valmiiksi niille ”jotain satunnaista mä sitten tarvitsen kuitenkin” -tarpeille.

Ehkä tällä pääsee tätä viikkoa eteenpäin.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tai heräsikö jotain ajatuksia, oivalluksia tai kysymyksiä? Kerro kommenteissa!

Pysähtyminen 109: Epäkiinnostavan ihanaa

Mistä tulen?

Takana on tiivis työviikko, vapaa viikonloppu (!!) ja muutama vähän kevyempi päivä tässä alkuviikosta. Viime viikolle kaipasin asioiden järkeistämistä ja järjestämistä, ja sitä jonkin verran onnistuinkin tekemään – tosin en kauheasti siivoillut, mutta noin muuten. Paastonaika alkoi, ja tänä vuonna vietän sne vegaanisen ruokavalion merkeissä, joten syömisen huomioimiseen meni aika paljon energiaa viime viikolla. Näin viikonloppuna vanhoja opiskelukavereita, se oli kivaa ja innostavaa. Kävin kampaajalla.

Noin päällisin puolin sellaista tavallista, kiitollista lapsiperheen arkea. On vähän saanut tehdä omiakin juttuja, kun on turvaverkkoa, töissä on kivaa vaikkakin työlästä, perheen kanssa pääasiassa rauhallista, mitä nyt viikonloppuna sai selvitellä tasaiseen tahtiin muksujen välisiä kahnauksia mutta niitä oli kuitenkin vähemmän kuin toimivaa yhteisleikkiä.

Huomaan, että on vaikea kirjoittaa siitä, että pääosin elämä on on ihanaa ja toimivaa. Siitä huolimatta, että itse vahvasti allekirjoitan sen, että onnistumisiin ja riemuihin on tärkeä kiinnittää huomiota, koska ne kertoo siitä, että meidän tarpeet täyttyy. Siinä on varmaan joku syvällä kulkeva blokki, että ei voi kysymättä sanoa toiselle (tai kirjoittaa tällä tavalla itselleen ja lukijoille), että mulla on muuten aika ihanasti. Ihan siltä varalta, että jos sillä toisella onkin joku kurjasti, ja mun onnellisuus aiheuttaa katkeruutta. Vaikka oikeasti mun elämä ja tunteet ei aiheuta toisille ihmisille yhtään mitään, vaan ihmiset reagoivat sen pohjalta, että onko heillä omat tarpeet täynnä vai ei.

Toinen ajatus, jonka havaitsen tähän liittyen, on se, että mun pitäisi jotenkin osata kertoa tähän hyvään fiilikseen joku resepti tai tarina. Että on ollut kamalaa olla, ja sitten tein X, ja sitten onkin hyvä olla, kokeile sinäkin. Eikä siihen mitään oikein muuta reseptiä ole kuin että huomaa, mitä tuntee ja mitä tarvitsee, ja sitten hyväksyy sen. Jos tarvii apua, niin pyytää apua.

(Ja sitten pelkään, että jos kerron tollaisen megayksinkertaisen reseptin, niin kuitenkin joku hermostuu, kun se ei ole helppoa. No ei se olekaan, varsinkaan jos ei ole harjoitellut. Ja kyllä, helppous on tarve ja sitä saa haluta ihminen elämäänsä lisää.)

No ehkä se on jännittävää ja mainitsemisen arvoista, että kaikesta tästä muutaman viikon työstressistä huolimatta olen onnistunut pitämään omista tarpeistani huolta ja huomioimaan omat tunteeni. Pyytämään apua, laskemaan rimaa, ottamaan hetkiä ihan vain sen huomaamiselle, että mitä tarvitsen. Että ei tarvitse viikonlopun retriittiä tai yhtä kokonaista vapaapäivää käyttää niiden asioiden työstämiseen, vaan kun pikkuhiljaa työmatkoilla ja lasten katsoessa Netflixiä ja illalla nukkumaan käydessä pysähtelee omien tarpeiden äärelle, niin siitä on tullut helpompaa. Ettei tarvitse jättää sitä itsestä huolehtimista sellaiseksi Sitkun-Mulla-On-Vapaata -projektiksi, vaan ottaa jonkun pienen asian arkeen toistuvaksi asiaksi.

Mulla toimii se, että mä jossain istuessani pistän silmät kiinni, mietin että mitä tarvitsen, ja hengitän pari kertaa syvään ihan vain sitä fiilistä, että nyt mulla on tällainen tarve. Yleensä se on helppouden tai luottamuksen tarve, joskus yhteyden tai selkeyden tai minkä tahansa muun. Jo se, että mä olen läsnä sen tarpeen kanssa ja huomaan, mitä ajatuksia ja tunteita siihen liittyy, voi helpottaa sitä tarvitsemisen aiheuttamaa jumia ja jännitystä. Toisinaan se auttaa keksimään, että mitä voisin tehdä, jotta saisin vähäsen sitä tarvitsemaani. Ja joskus se auttaa huomaamaan, että yksin sitä ei löydy, tarvitsen apua.

Viime viikolle toivoin helppoutta, järjestystä, arkihommien hoitavaa vaikutusta ja hurraata! Helppous ja järjestys jonkin verran löytyivät, arkihommien hoitavuus ehkä vähemmän (ainakin päätellen keittiön tämänhetkisestä kuosista), ja hurraatakin oli jonkin verran, mutta ehkä vielä olisin sitä kaivannut enemmän. Sitä en toisaalta samalla tavalla muistanut itselleni tietoisesti etsiäkään. Ehkä neljä supervoimaa yhdelle viikolle oli aika paljon, kolme tuntui helpommalta muistaa.

Missä olen?

Keho on vielä vähän toipumisvaiheessa tuosta pitkästä työputkesta, ja kaipaa unta ja vettä ja tuoreita kasviksia. (Voisin laittaa herneitä versoamaan.) Ensimmäinen viikko vegaanina on ollut toisaalta tosi energisoiva, koska tulee syötyä enemmän pähkinöitä ja siemeniä kuin aikaisemmin – ja toisaalta tosi petollinen, koska on niin innostavaa kokeilla kaikkia vegaanisia herkkumättöreseptejä. (Tein viime viikolla suklaakakkua kaakao-kardemummakuorrutuksella, ja esikoinen jo pyysi, että voidaanko tehdä sitä uudestaan, kun oli niin hyvää.)

Tunteet… haha, taas kun alan miettiä tunteita niin huomaan, että on ”vain” niitä ”epäkiinnostavia” iloa ja kiitollisuutta ja levollisuutta ja tyytyväisyyttä, kun tarpeet on aika hyvin täynnä. Ja siitä huomaan toisaalta nousevan riittämättömyyden tunnetta ja häpeää, että olenko mä ihan oikeasti näin pinnallinen ihminen, että en edes ymmärrä kärsiä mistään. Että kyllä tässä maailmassa riittää asioita joista voi ihminen hajota sängyn pohjalle itkemään, et selvästikään yritä tarpeeksi.

Mihinkähän tarpeeseen se liittyy? Ehkä mun yhteenkuuluvuuden tunne on tottunut täyttymään niin, että yhdessä surraan ja angstataan kurjia asioita ja ollaan läsnä niiden kanssa. Ja varmaan myös sellainen merkityksellisyyden tarve liittyy tähän, että epämiellyttävät tunteet on tottunut yhdistämään Oikeisiin Asioihin ja kun on niiden äärellä, niin on myös Oikeiden Asioiden äärellä. Kiinnostavaa.

Ajatukset… Pää on aika tyhjä. Tänään olen pitänyt vapaapäivää. Nukuin pitkään, ja huomasin kiinnostavan ajatuksen: Olen tehnyt niin paljon töitä viimeisten viikkojen aikana, ettei edes hävetä levätä. Sen ajatuksen huomaaminen huvitti, koska se kertoi jotenkin niin selkeästi tästä omasta totutusta suhteesta tekemiseen, lepäämiseen, ansaitsemiseen ja sen sellaiseen. Sekin huvitti, että vielä tuollaisia ajatuksia nousee mieleen, vaikka en tietoisesti edes ajattele, että ihmisen pitäisi jotenkin ansaita lepääminen, vaan päinvastoin. Siis että kun ensin lepää ja muutenkin vastaa tarpeisiinsa, niin pystyy tekemään asioita paljon mielekkäämmin ja hyödyllisemmin, jos mielekkyys ja hyödyllisyys on tärkeitä.

Ja silti, jossain syvällä psyyken syöverissä, on selvästi vielä joku koukku ja ajatus, että tämä pätee vain teoriassa ja vain kaikkiin muihin paitsi minuun. Että kun kyse on minusta, niin välillä voi vastailla omiin tarpeisiinsa ettei kokonaan kosahda, mutta sellainen oikea, palauttava lepo voi tapahtua vasta sitten kun projekti on lopussa. Ja kieltämättä joo, on siinä eroa, että onko tekemisvaihde päällä vai onko projektien välissä. Mutta se ei liity (tai en haluaisi sen liittyvän) mitenkään sen levon tai tarpeiden täyttymisen ansaitsemiseen, vaan enemmän siihen luontaiseen flow’hun, joka niihin eri vaihteisiin liittyy.

Ehkä tässä tammi-helmikuun taitteessa pääsin tutkimaan sitä, että millaista on levätä ja vastata tarpeisiinsa silloin, kun on tekemisen flow päällä, ja nyt on aika tutkia sitä, että miten palaudutaan, miten tehdään hitaasti ja rauhallisesti, miten tehdään hommat loppuun, ja miten vaihdetaan projektista toiseen. Siirtymän tutkimista. Ah, se onkin kiinnostavaa, koska ne on usein itselle niitä kaikkein vaikeimpia. On helppoa painaa eteenpäin tai olla paikallaan, mutta miten kiihdytetään tai jarrutetaan?

Mitä kohti?

Ensi viikolla mä haluan tutkia siirtymiä. Tätä tämänhetkistä, että miten pistän yhdestä hommasta langat nätisti nippuun, ja noin yleisesti kaikkia mahdollisia siirtymiä. Heräämisiä. Nukkumaanmenoja. Ovesta ulos lähtemisiä ja kotiin tulemisia. Erityisesti lasten kanssa. Miten niistä saisi mahdollisimman joustavia, vaivattomia, helppoja? Toppahaalarikaudella se ei ole ikinä helppoa, mutta jso edes vähän helpompaa, niin se on kaikki kotiin päin.

Tälle viikolle kolme supervoimaa:

Yllättävän Helppoja Siirtymiä: Sellainen superkatse ja -kuulo, että kaikista tilanteista voisi bongata ne mahdollisimman helpot ja yksinkertaiset ja kaikille mielekkäät tavat toimia. Se, että laittaa lapsille haalariin ”tömpsäytykset” (eli haalarin ja kengät palomies-tyyliin valmiiksi, niin että lapsi voi vain astua saappaisiin ja vetäistä haalarin niskaan) sen sijaan, että odottaa lasten pukevan haalarit ja kengät erikseen ja itse. (Lapsetkin haluavat helppoutta, ja saavat haluta.) Ja mikä voisi olla tömpsäytysten vastine mun omissa siirtymissä?

Ihan Joka Solulla: Tämä liittyy kehoon: liikkeeseen, tunteisiin, oivalluksiin. Että kun tekee asioita, niin olisi läsnä joka solulla. Kun on tilaisuus liikkua, niin liikkuu niin että joka solu pääsee hommiin. Kun tuntee jotain, niin päästää sen tunteen helisemään ja värisemään joka soluun. Ja jos vaikka oivaltaisi jotain sellaisella tavalla, että vähän kouraisee vatsanpohjasta ja huippaa ja naurattaa. Sellaista kokovartaloelämää, ei pelkästään päässä fiilistelyä.

Resonanssia: Olin eilen laulutreeneissä, ja stemmojen resonanssi jäi kehoon vielä pitkäksi aikaa treenien jälkeenkin. Samaa haluan tälle viikolle. Musiikin kautta, toki, mutta myös kaikenlaisen muun kuulostelun kautta. Mitkä on sellaisia ajatuksia, jotka resonoi ja joiden kanssa haluan olla tekemisissä? Ketkä on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on yhteinen vire, ja joiden kanssa on hyvä olla? Miten saisin itseni viritettyä samaan resonanssiin itselleni rakkaiden ihmisten kanssa? Mitä tapahtuu, jos hyräilen itsekseni? (Onneksi on päiviä, jolloin voi tehdä kotoa töitä, niin kukaan ei katso hassusti, kun hyräilen keskenäni. 😀 )

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi, kuulostaisi, tuntuisi? Mitä supervoimia valitsisit ensi viikolle? Sana on vapaa kommenteissa, tai voit pohtia itseksesi vaikka Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssin avulla!

Pysähtyminen 107: Häpeää ja supervoimia

Mistä tulen?

Takana on sen verran täyteläinen viikko, että pysähtyminenkin tulee vasta näin tiistaina. (Tai oikeastaan vasta keskiviikkona, koska tiistaina oli verkkosivustokin vapaapäivällä.) Siihenkin on lupa, joskus tapahtuu tällaista. 🙂 Päivät täynnä opetusta ja sen suunnittelua, ja sitten viikonloppuna molempina päivinä RVO-koulutusta ja aiheena niinkin kevyt setti kuin häpeä. Tuli kaiveltua omia nolouden ja häpeän solmuja auki oikein urakalla. Ja vaikka nyt on siltä osin kevyt ja hyrisevä olo, niin työstäminen on myös väsyttävää hommaa.

Se näissä koulutusviikonlopuissa on kiitollista, että vaikka on väsynyt niiden jälkeen, niin aina useampi päivä niiden jälkeen menee sellaisessa hyvän vuorovaikutuksen imussa. Jaksaa kuunnella lapsia, ilmaista asiat havainnoilla ja tunteilla ja tarpeilla, pyytää komentamisen sijaan ja jos pyyntöön tulee kielteinen vastaus (tai ei vastausta lainkaan) niin kysyä että ”mikä sua auttaisi” sen sijaan, että jatkaisi jankuttamalla tai valittamalla. 🙂

Josko tämä toimisi lohdullisena vertailukohtana myös jollekulle muulle: mä opiskelen vuorovaikutusohjaajaksi, ja kahden vuorokauden syventymisen jälkeen mulla menee ehkä noin viikon verran vuorovaikutus lasten kanssa sillai 90% putkeen, ennenkuin palaa taas siihen ehkä-onnistuin-ehkä-en -arkeen. Että jos itsellä ne vuorovaikutustilanteet ei korjaannu yhden blogitekstin lukemisella tai edes yhdellä harjoituksella, niin se menee just niinkuin kuuluukin. Opettelussa menee aikaa, se vie energiaa, ja siinä pitää tehdä virheitä ja huomata tehneensä.

Missä olen?

Keho on väsynyt, mutta muuten hyvässä jamassa. Tämänpäiväinen käynti osteopaatilla avasi taas erinäisiä jumeja, ja viikonloppuna ehti koulutuksen tauoilla vähän venytellä ja tanssiakin. Liikettä kaipaa.

Tunteet… No, viikonlopun aiheena oli häpeä, joten tällä hetkellä aika taajaan vilahtelee tunteissa ja ajatuksissa kaikenlaiset nolot sattumukset ja piintyneet toimintatavat. On hauska huomata, että ne eivät aiheuta ihan valtavia kiristyksiä ja puristuksia enää, vaan enemmän sellaisia lämpöisiä hulahduksia, jotka saa aika nopeasti hyväksyttyä. Lisäksi tunteissa pyörii ilo ja kiitollisuus, onnellisuuskin, kun yhteyden ja vuorovaikutuksen ja nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeet ovat täynnä. Toisaalta näin yöllä ihan karmeaa painajaista, jossa mm. jouduin vahingoittamaan lastani toisen ihmisen käskystä (en kuvaa sen tarkemmin, mutta heräsin yöllä ja kesti tovin ennenkuin sain taas unta – ja olin aika kiitollinen kun aamulla herätessä lapset kömpivät iloisina ja hyvinvoivina sängyistään). Se uni kummittelee vieläkin takaraivossa ja lietsoo pelkoa ja surua ja häpeää (Miten sitä ihminen edes unessa suostuu vahingoittamaan lastaan ennenkuin itseään?! Näköjään sitä voi hävetä myös uniminänsä toimintaa…), vaikka oikeasti mitään kamalaa ei tapahtunut.

Ajatukset… viikonlopun jäljiltä olen purkanut aika paljon vanhoja ja uudelleen pintaan nousseita, noloja tapahtumia tai toimintamalleja. Mitä niissä tapahtui, mitä tarpeita oli, mitä olisin toivonut tapahtuneen, millaisia tunteita ne herättävät nyt. Myös tuota viimeöistä painajaista mietin, sekä silloin yöllä herätessä että illalla että nyt kun taas kirjoitin siitä. Yritän ymmärtää ja päästä selkeyteen, että mitä ihmettä mun alitajunta yrittää kertoa mulle tuollaisella unella. No ehkä ainakin sitä, että välillä omalla toiminnallani saatan ihan oikeasti vahingoittaa lapsiani – vaikka silloin, kun mulla on käsittelemätöntä häpeää, jolta suljen silmäni mutta samalla siirrän sitä lapsilleni. Ja että mä voin kieltäytyä siirtämästä niitä joskus oppimiani, vuorovaikutusta myrkyttäviä asioita lapsilleni. Vaikka se tarkoittaisi sitä, että joudun joskus sanomaan EI silloinkin kun se tuntuu vaikealta.

Mitä kohti?

Loppuviikko on taas suht täynnä opetusta ja sen suunnittelua. Viikonloppuna täytyy pitää jossain kohtaa vapaata. No, pari viikkoa on vielä tätä tykitystahtia ja sitten rauhoittuu opetusten suhteen aikataulu. Yritän kovasti löytää tasapainon sen väliltä, että toisaalta tehdään silloin kun on mitä tehdä, ja toisaalta jos en lepää missään kohtaa niin ei ole mistä ammentaa.

Mitä tarvitsen?

Eilen valitsin itselleni täksi päiväksi supervoimat, ja ne itse asiassa olivatkin ihan loistava tapa muistuttaa mieleen, että mitä tarvitsen. Niin mitä supervoimia haluaisin tälle viikolle?

– Itsestäänselvän Itsestä Huolehtimisen Supervoima.
Sellainen, että kun väsyttää, niin levätään, ja kun on nälkä, niin syödään. Kun tarvitsee läheisyyttä, niin pyytää sitä, ja kun kaipaa järjestystä, niin pyytää sitäkin. Ihan ilman mitään ”no muttakun on ihan tyhmää tarvita tällaisia asioita, ja vastahan minä, ja ei kukaan muukaan, ja onkos tämä nyt ihan reilua että minä tässä lepään” -taustakuoroa. Heti kun huomaan tarvitsevani jotain, niin priorisoin sen, että löydän siihen tarpeeseen jonkun ratkaisun.

– Yllättävän Helppoa Juuri Oikeaan Aikaan
Se asia, josta hermoilin, että mitenkähän se järjestyy? Oho, noinhan se meni. Se suunnitelma, jota en halunnut ruveta tekemään, koska pelkäsin, että siinä menee ikä ja terveys? Wau, sehän syntyi kuin itsestään. Hoitoaamujen toppahaalarirumba? Hei keksitään että miten me saatais tästä ihan maailman helpointa! Miten kaikki tapahtuukaan niin sujuvasti, helposti, vaivattomasti?

– Kristallinkirkasta Selkeyttä
Kun saa sanat suustaan juuri sellaisessa järjestyksessä, että toisen on ihan älyttömän helppo ymmärtää tasan, mitä tarkoitan. Kun saa kielioppiasian selitettyä ja treenattua niin, että opiskelijoilla syttyy lamppu ja alkaa kuulua, että hei nyt mä tajusin tän. Liikuttava sisäinen yksimielisyys siitä, että mitä teen nyt ja mitä seuraavaksi.

Jos näistä löytyisi ensi viikkoon sitä, mitä kaipaan? Kokeillaan.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Jos saisit keksiä itsellesi ihan mitä tahansa supervoimia (ja onneksi saatkin, tässä leikissä), niin mitkä valitsisit? Saa valita toisten keksimiä tai miettiä ihan omiakin! Tervetuloa pysähtymään kommentteihin tai miettimään itsekseen.

Pysähtyminen 106: Aikuisuuden koeajoa

Mistä tulen?

Viime viikko oli aikamoista aikuisten elämän koeajamista. Täysiä työpäiviä, viikonloppuna kävin kummilapseni rippikouluun liittyvässä messussa, ja esikoiselta lähti hammas. Tänään pääsin kotiin puoli kahdeksalta, ja lasten nukkumaan laittamisen jälkeen piti vielä tsempata tiskikone päälle ennenkuin istuu alas, koska sen jälkeen ei tapahdu enää mitään mainitsemisen arvoista. Paitsi toki tämä pysähtyminen. 🙂

Toisaalta täysi kalenteri saa aikaan sen, että ennakoimisen ja valmistelun ottaa kerrankin vakavasti. Valitsin viikonloppuna työvaatteet valmiiksi henkareihin viikon joka työpäivälle, niin ei tarvitse aamulla turhaan miettiä. Mietin etukäteen, mitä syön. Noin ylipäänsä ennakoiminen onnistuu jostain syystä paremmin silloin, kun selkeästi lukee kalenterissa ”ole paikassa X aikaan Y”. Jostain mielen naftaliinista ne rutiinit palaavat taas käyttöön, vaikka siitä on tovi kun on viimeksi niitä treenannut.

Ja ehkä tässä on se syy, minkä takia tämä viikko on tuntunut enemmän aikuisuuden teeskentelyltä. Kun vaikka tässä nyt elää tällaista lapsiperheen ruuhkavuosiarkea, päivätyötä ja yrittäjyyttä ja kouluttautumista ja muuta, niin aika usein silti tuntuu siltä, että tässä mennään aika vahvasti improvisaatiolla. Siinä missä ”oikeat aikuiset” ennakoivat, suunnittelevat, tekevät asiat järjestelmällisesti ja heillä on muutenkin eri tavalla pakka kasassa. Ja nyt kun on muutaman päivää olosuhteiden pakosta täytynyt ennakoida tavallista enemmän (koska muuten tulee stressipaniikki ja katoaa työkyky ja kaatuu koko korttitalo) niin huomaa, että wau, kyllä tämä ”oikeiden aikuisten” elämä on muuten oikeastaan aika mukavaa. Että se ennakoiminen, rutiinit, omasta voinnista huolehtiminen ja riittävä lepo tukee paitsi työkykyä niin myös sitä, että on kivempaa.

En tiedä, että onko muilla teknisesti aikuiseksi laskettavilla ihmisillä sellainen olo, että tietää, mitä tekee. Että olis jotenkin selkeät sävelet oman elämän ja arjen ja olemisen ja työn suhteen. Muistan kun opiskeluaikana ajattelin, että sitten varmaan kun on kolmekymppinen perheellinen, niin elämä on jotenkin selkeää ja valmista. (Tyrsk.)

No tavallaan joo, lasten myötä tulee sellainen ennakoinnin tuoma selkeys että voit valita suht pysyvän rutiinin ruokien ja nukkumisten ja ulkoilujen suhteen, tai vaihtoehtoisesti voit valita kaaoksen ja sen tuomat pahoinvoinnin muodot. (Näin siis meidän lapsilla – jos toisissa perheissä kaikkien tarpeet tulevat täyteen toisilla keinoin niin hyvä niin.) Jonkin verran sitä ennakointia on täytynyt ulottaa myös omaan olemiseen, jos kohta ihan vain oman kärsivällisyyden vuoksi.

Niin ehkä nyt on se vaihe, jossa voisi liikahtaa ”en kärsi” -askelmalta kohti ”on kiva olla olemassa” -askelmaa? Ehkä tämä aikuisuuden larppaaminen voisi olla hyvä (teko)syy siihen – koska selvästikään en vielä ole niin sinut omien tarpeideni kanssa, että pelkkä ”jotta tarpeet olisi täynnä” olisi riittävän hyvä syy huolehtia omasta hyvinvoinnista.

Missä olen?

Kehoa väsyttää. (Harkitsin, että olisin katsonut kirjoittamisen jälkeen vielä vähän Sherlockia, mutta ehkä menenkin suoraan nukkumaan.) Keho kaipaisi liikettä ja venyttelyä, ehkä huomenna aamulla? Tämän päivän kehonhuolto taisi hoitua laulutreeneillä – stemmat hoitavat sekä psyykeä että fysiikkaa. Puoliso on flunssassa, mutta itsellä ei ainakaan vielä ole kipeä olo, toivotaan että tämä asiaintila jatkuu.

Tunteet… Nyt kun lapset pääsivät nukkumaan, niin on suhteellisen rauhallinen ja seesteinen olo. Työjuttujen rytmittäminen vähän hermostuttaa ja mietityttää edelleen, mutta samalla yritän kaivaa luottamusta siihen, että viikossa on riittävästi tunteja. Ilahduttaa, että tämä päivä on purkissa ja meni niin mukavasti. Vähän hävettää, että en jaksanut kotiin päästyäni olla lapsille lempeä ja läsnäoleva äiti – tai no, yritin, mutta siinä kohtaa niillä oli niin kova kaahailu menossa että ei äidin kanssa oleminen kiinnostanut, vaan ne kaikki jutut tulivat mieleen vasta valojen sammumisen ja hyvänyön toivotusten jälkeen. Niinkuin aina.

Ajatukset… Kauhean mielellään nyt haluaisivat päästä ääneen kaikki ”sinun olisi pitänyt” -ajatukset. Että jos olisit X niin olisi paljon helpompi Y, mitäs et tehnyt lälläslää. Onneksi sinne sekaan tulee myös niitä ”nyt on näin, tällä mennään” -ajatuksia, jotka saavat vähän sitä pahinta terää hiottua noista pitäisi-ajatuksista.

Näiden ruuhkavuosien ja -päivien raskain osa ainakin itselle on juurikin tämä jatkuva riittämättömyyden tunteen potentiaali: aina olisi voinut olla enemmän, parempi, tehokkaampi, läsnäolevampi, etevämpi. Aina kun tekee yhtä asiaa niin se on kaikista muista pois. Paitsi entä jos ei olekaan? Se riippuu tietysti siitä, kenen näkökulmasta katson. Jos katson lasten näkökulmasta, niin toki niille olisi kivempi, että olisi enemmän läsnäolevaa äiti-aikaa. Ja toisaalta kun mä huolehdin omista tarpeistani, niin mä pystyn paremmin olemaan aidosti läsnä silloin kun olen. Ja toisaalta kun mä muistan, miten tärkeää mulle on olla lasten kanssa, niin mä osaan keskittyä siihen läsnäoloon ja yhteyteen silloin kun olen heidän kanssaan, ja voin luottaa siihen että kaiken muun suhteen teen sen minkä pystyn silloin kun on sen aika, ja se riittää. Sen täytyy riittää, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. (Paitsi se, että teen sen minkä pystyn ja ahdistun samalla kaikesta siitä, mihin en pysty, mutta se nyt on kokonaistaloudellisesti katsoen se huonompi vaihtoehto.)

Mitä kohti?

No niin. Kun katson kalenteriani tulevalle viikolle, näen kolme päivää, jolloin olen opettamassa, yhden päivän, jolloin olen kotona ja lapset on kotona, ja kaksi päivää Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -koulutusta. Toisin sanoen niitä viikkoja, jolloin introvertti-minä ei juurikaan lepäile.

Mitä mä silloin tarvitsen?

Lepoa. Rauhaa. Helppoutta. Ennakoitavuutta. Selkeyttä.

Tällä viikolla mun on ekstratärkeä huolehtia siitä, että lepään ja oikeasti katkaisen työpäivät ja mietin jotain muuta. Voisin taas yrittää hassutella noissa renkaissa, se voisi palauttaa takaisin kehoon ja irti työajatuksista. Irti päästäminen, ehkä TRE?

Ärsyttää edelleenkin se, että näköjään mun keho on nykyään sellainen kukkasen ja korttitalon välimuoto, jota pitää käsitellä silkkihansikkain jotta se ei vedä diivakohtausta ja marssi ulos lavalta, vertauskuvallisesti. Tämä vertauskuva kertoo siis kaiken siitä, miten vakavasti mä olen tottunut ottamaan kehoni tarpeet: joo joo, kauhea valitus, olisit välillä helpompi.

Kun taas kunnioittava näkökulma voisikin olla esimerkiksi se, että mä nyt syystä tai toisesta tarvitsen sen mitä tarvitsen, ja mä pääsen äärimmäisen paljon helpommalla jos mä vain hyväksyn sen, että nyt on näin, mä tarvitsen tän verran lepoa ja rauhaa ja liikettä ja unta jotta mä pystyn tekemään ne jutut, joita haluan tehdä. Ja että mun ei kuulukaan pystyä kaikkeen. Tai siis, onhan tässä arjessa aika monta liikkuvaa osaa, joiden hallitsemista mä ikäänkuin tuosta vain edellytän itseltäni. Ja sitten häpeän ja soimaan itseäni, kun kaikki ei menekään helposti.

Niin ehkä noiden lisäksi mä kaipaan vielä hyväksyntää. Että pääsisi irti niistä ”pitäisi” -ajatuksista ja yhä taas lähemmäs sitä ”nyt on näin” -ajatusta. Joskus muinoin mä pystyin tekemään erilaisia juttuja (ja suoraan sanottuna on ollut vuosikausia, jolloin en ole voinut hyvin, vaikka olenkin ”pystynyt” suorittamaan asioita, joita pidin suorittamisen arvoisina), ja nyt on näin.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi, tyyli on vapaa!

Pysähtyminen 105: Sairastelun jälkimaininkeja

Mistä tulen?

Viime viikolla alkoi taas työ- ja hoitoarjen rytmi pyöriä. Iloitsin siitä, että pystyin aloittamaan työt rauhallisemmalla tahdilla, mutta niin vain perjantaina iski kuitenkin migreeni, vaikka yritin kovasti ottaa rauhallisesti viikon mittaan. (Oletus: migreenit johtuvat stressistä, joten stressiä vähentämällä voin ehkäistä migreenejäkin. Pitääköhän se paikkansa?) Oli ihanaa päästä viikolla pitämään kurssia ja koulutusta, ja sekavalta tuntuneet aikataulukuviotkin alkoivat selkeytyä viikon ja viikonlopun mittaan.

Viikonloppuna muksut olivat jotenkin ihan kierroksilla, lauantai-iltana kuopus valitteli vatsakipua, ja sunnuntaiaamuna oksensi. Esikoinenkin oli vetämätön ja kuumeinen. Voisi sanoa että työjutut unohtuivat samantien. Se päivä menikin sitten lapsia hoivatessa ja sylitellessä sekä pyykkiä pestessä, kun kuopus ykäili. Esikoisella onneksi palasi ruokahalu jo iltapäivään mennessä ja kuumekin laski, pienemmän kanssa odoteltiin iltaan asti, että jotain pysyisi pitempään sisällä. Onneksi piirrettyjä riitti DVD:ltä ja telkkarista pitämään lapset aloillaan sohvalla (ja kerrankin ei ollut lainkaan huono omatunto siitä, että lapset makaavat sohvalla ja tuijottavat telkkaria).

Siitä on yli kolme vuotta kun kummallakaan lapsella on viimeksi ollut mitään akuuttia, vakavampaa terveysjuttua, mutta kyllä se vaan pysäyttää, tällainen pienikin tauti. Tai lähinnä se, että normaalisti niin eläväiset lapset ovatkin velttoja, vetämättömiä, itkuisia, poissaolevia. Ja kun sen tietää, että kyseessä on oksutauti tai kuume, ja että se (mitä todennäköisimmin) menee ohi, niin ainakin itsellä päällimäisenä tunteena on huolen lisäksi kiitollisuus siitä, että tämä on poikkeuksellista. Ja samalla suru ja myötätunto niitä vanhempia kohtaan, joille sairaan lapsen hoitaminen on pitkä ja lopputulokseltaan ennustamaton vaihe elämässä.

Ja sitten seuraavana päivänä, eli maanantaina, kun lapset olivat taas omia vilkkaita itsejään, aamun tunnelmat olivat voittopuolisesti iloa ja kiitollisuutta. Sekin oli iloista ja kiitollista, että meillä molemmilla vanhemmilla oli kotoa tehtävä työpäivä, joten voitiin pitää lapset kotona sen yhden sairastamattoman päivän ilman, että mitään tarvitsi sinänsä perua. Vaan sitten piti pistää oman pään sisällä aikataulutus uuteen uskoon: ajattelin saavani tehtyä asiat X, Y ja Z lasten hoitopäivän aikana, ja puolisolla on työt A, B ja C tänään. Lapsiakaan ei halua toista päivää putkeen istuttaa telkkarin ääressä, ja jos renkaat laskee katosta, niin niistä tulee kolmessa sekunnissa kiista ja vääntö, joka vaatii aikuisen läsnäoloa. Miten sovitamme nämä liikkuvat osat yhteen niin, ettei kenelläkään pala pinna?

En tiedä, onnistuiko se yhteensovittaminen mitenkään erityisen hienosti, mutta päivästä selvittiin kuitenkin. Illalla jopa pelattiin lautapeliä yhdessä, kun oltiin saatu kaikki päivän työjutut purkkiin, pisteet kotiin siitä. Ja tänään lapset pääsivät jo hoitoon, ja olivat selvästi siitä innoissaan. Toiset mussukat. Rehellisesti sanottuna itsekin olen vilpittömän iloinen siitä, että a) lapset ovat terveitä ja että b) pääsee rauhassa tekemään töitä. 🙂

Tälle viikolle toivoin helppoutta, ja pohdiskelin myös luottamusta. Työjutut sujuivat kuluneella viikolla oikeastaan aika helposti. Perjantaina kun bongasin ensimmäiset migreenin merkit, niin en ruvennut leikkimään sankaria, vaan pyysin samantien apua, joten sekin meni aika helposti. Samalla tuli treenattua myös luottamusta. Ja toki tuo lasten sairastelu oli myös jonkinlaista luottamustreeniä, kun pitää vain hyväksyä se, että nyt on näin, voin tehdä sen minkä voin ja muuta en. Se luottamus itse asiassa toimi myös siinä kohtaa, kun kuopusta pelotti oksentelu. Ainoa, mikä auttoi, oli rauhassa lähellä oleminen, ja se puolestaan oli helpompaa, kun itsellä oli luottavainen olo. Että tuli sitten treenattua sitäkin.

Missä olen?

Keho on viikonlopun jäljiltä vähän väsynyt (itselläkin kiersi vatsassa siinä sunnuntaina vähän, mutta se meni näköjään säikähdyksellä ohi *koputtaa puuta*), huomaan juovani tarpeettoman paljon kahvia, ja viime viikolla hyvin jatkunut renkaissa jumppailu oli sekin viikonlopun tauolla.

Ehkä lepo tuli tarpeeseen – sekin saattoi olla migreenin viesti? Ainakin lepäsin viikonloppuna ihan tarkoituksella ja skippasin kunnianhimoisemmat suunnitelmat suosiolla. Sekin oli varmaan ihan hyvä, koska sitten riitti virtaa sunnuntaina siihen lasten hoivaamiseen (ja sekin oli sen verran kuluttavaa, että nukahdin hetkeksi sohvalle iltakuudelta, kun oli ilmeisesti tullut skarpattua aika lailla). Nyt keho alkaa olla ihan mukavassa vireessä työtä ja jumppailua silmälläpitäen.

Tunteet… no, kuuntelen Spotifysta BBC Sherlockin soundtrackia tässä kirjoittaessa, joten se värittää tunneilmastoa vähän melodramaattiseksi. 😀

Oikeasti tunteissa seilaa ilo ja kiitollisuus (lasten turvallisuuden ja hyvinvoinnin tarve on taas täynnä), innostus ja jännitys (työjuttujen suhteen pätevyyden ja selkeyden ja toisten hyvinvoinnin edistämisen ja oppimisen tarpeet ovat vähän rosoisesti täynnä), sekä turhautuminen ja hermostuminen (tehokkuuden, pätevyyden ja ennakoitavuuden tarpeet jäivät eilisen aikataulumuutoksen jäljiltä vähän paitsioon).

Sunnuntaina katsottiin myös uusin Sherlock-jakso Karmiva Morsian, ja sen katsomisen (sekä *köh* aika monen meta-analyysin lukemisen *köh*) jäljiltä on myös tunteet liikkeellä sen suhteen. Ainakin innostuksen, yhteyden, ilon, haasteellisuuden ja seikkailun tarpeet täyttyivät sen myötä. Lisäksi mua selvästi vähän hävettää tai nolottaa, että olen niin hurahtanut Sherlockin maailmaan. Mikäköhän tarve siellä on taustalla? Nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen tarve? Hyväksynnän tarve? Yhteenkuuluvuuden tarve?

Ajatukset… Tällä hetkellä sekä työhön että liikkumiseen että siihen Sherlockiin (= sijaisajattelua, joka antaa aivoille paussia työjutuista) liittyvää sälää. Jos pysähdyn kuuntelemaan, niin myös aika lailla ”pitäisi” -ajatuksia. Nimilistoja, aikatauluja, huomioita kehosta, migreenin logiikkaa. Ajatuksia siitä, mitä pitäisi kirjoittaa, jotta joku haluaisi tätä lukea. Sisäinen kriitikko iskee, nyt ei voi enää huomioida ajatuksia ainakaan näin tekstiksi. Miksi ei voi? Koska ajatusten näkyväksi tekeminen on vaarallista. (No jaa, ainakin tällä soundtrackilla.) Ajatus: olisipa aika jännää tehdä ajatuksenvirta-kirjoittamista dekkarimusiikilla, ainakin saisi kaivettua kaikki mielensisäiset salaliittoteoriat paperille.

Mitä kohti?

Tällä viikolla on koulutusta, opetusta, omaa opettelua ja aivan typötyhjä viikonloppu. Mitä kaipaisin?

Helppoutta, selkeyttä, lepoa, sujuvuutta.

Mistä sitä voisi saada?

Itse asiassa tuo mind flow + dekkarimusiikki -ajatus ei ollut lainkaan hassumpi. Useimmiten kun kaipaan helppoutta, niin se tarkoittaa, että jossain päin kehoa tai mieltä on joku jumi, jonka on aika tulla näkyviin, jotta saan sen purettua ja pääsen eteenpäin.

Kirjoittaminen auttaa, samoin TRE ja irti päästäminen. Niitä voisi kokeilla tähän saumaan. Lisäksi ruoan suhteen voisi hakea sellaista ”miten saisin tämän tehtyä mahdollisimman helposti” -otetta – viikonloppuna tein purkillisen marinoituja papuja, joita voi kaapaista minkä tahansa ruoan kylkeen helposti. Tällaisia ratkaisuja lisää.

Selkeyttäkin tulee kirjoittamisesta. Ajatusten, todo-listojen, sähköpostien, suunnitelmien.

Tunti- ja koulutussuunnitelmat tuntuvat syntyvän kaikkein helpoiten niin, että kirjoitan ne spontaanisti auki tekstidokumenttiin, diateksteineen kaikkineen, ja sitten napsin vain powerpointille tarvittavat osiot ja muokkaan aikataulun. Se itse asiassa helpotti myös viimeviikkoista koulutusta, kun olin tehnyt yksityiskohtaisen suunnitelman samasta teemasta aikaisemmin. Hmm, joo. Viime syksyn kursseista en kirjoittanut itselleni tarkkoja tuntisuunnitelmia, mutta ehkä nyt teen niin, jotta seuraavalla kerralla on jotain kättä pitempää. Joo, tämä on hyvä.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Mistä tulen, missä olen, mitä kohti? Kerro kommenteissa tai pohdiskele itseksesi, sana on vapaa!

Pysähtyminen 104: Kuntoilun Musta Aukko

Mistä tulen?

Viime viikolla oli viimeinen lomaviikko. Tai siis ”loma”viikko, eli lasten loma hoidosta. Oli myös järkyttävä pakkanen, mutta päästiin silti välillä uloskin. Tänään alkoi sitten arki, eli lasten herättely hoitoon ja varavaatteiden muistaminen ja nimikoiminen (paitsi että jäi muuten kuitenkin lasten joululahjaksi saamat lelut nimikoimatta, pirskales) ja kaikki se normaali ruljanssi. Pehmeää laskua arkeen tuo se, että meillä molemmilla aikuisilla oli tänään töiden suhteen etäpäivä, joten ihan 100% edustuskunnossa ei tarvinnut olla.

Viime viikolla, tai oikeastaan viikonloppuna, ilahdutti myös se, että saatiin koko perheen joululahjaksi tilatut voimistelurenkaat asennettua kattoon. Ihan en tiedä, että kuka meistä oli eniten innoissaan – lapset pyörivät niissä kuin väkkärät, ja tänään aamulla sovittiin, että jos vaikka sitten hoidosta tultua lasketaan renkaat taas käyttöön. Minä ja puoliso treenailtiin renkailla aina kun lapsilla oli jotain muuta tekemistä, ja sen huomaa kieltämättä nyt lihaksissa aika selkeästi. Löytyi sellaisia, jotka eivät vähään aikaan olekaan olleet käytössä. Kroppa kiittää. 🙂

Ja taas arjen teemana on ollut kärsivällisyys sen äärellä, että lapsilla on Ihan Todella Paljon Tunteita erilaisista asioista ja Välillä Vähän Vaikeaa ton yhteistyön kanssa. Ja kun ne Suuret Tunteet saa jonkinlaisella empatialla seilattua läpi, niin sitten onkin takki niin tyhjä että tulee valitettua ihan pikkuasioista. Silloin vasta tunteekin olevansa varsinainen kärsivällisyyden kulmakivi, huhhuh. No, tulee toisaalta sitten harjoiteltua anteeksipyytämistä.

Tälle viikolle toivoin rauhaa, yhteistyötä, lepoa, ennakoimista, sekä helppoutta, iloa, luottamusta, yhteyttä ja kehon hyvinvointia. Paljon oli toiveita, ja kyllä mä ehkä noista löydän sävyjä viime viikolta. Ennakointi onnistui, hurraa siitä! Helppoutta ja kehon hyvinvointia tuli noiden renkaiden myötä tosi paljon – ei siis niin, että niillä tekeminen olisi helppoa, vaan nyt ne on kirjaimellisesti nenän edessä niin on helppoa ryhtyä kikkailemaan. Ja oikeastaan iloakin, kun niillä kokeileminen on ihan hauskaa puuhaa myös.

Missä olen?

Keho on väsynyt ja vielä vähän kipeä voimistelusta, mutta sillai hyvällä tavalla. (Yritän kovasti välttää tässä asiassa ”parempi överit kuin vajarit” -lähestymistapaa, vaikka se vaatiikin jännää itsehillintää.) Uni on vähän hakusessa, mutta muuten keho on vireämmän ja vahvemman tuntuinen kuin pitkiin aikoihin. Erittäin jees.

Tunteet… Iloa liikkumisesta, jee! (Tämä ei ole kauhean yleinen ilmiö meikäläisen elämässä.) Hellyyttä lapsia kohtaan, ja vähän surua ja häpeää siitä, että kiukkuilin tässä illan aikana. Väsymys ja PMS selittänee, mutta ei se silti kivaa ole. Helpotusta ja toiveikkuutta siitä, että tämä ei ehkä kuitenkaan ole pysyvä tila (ks. PMS), ja tyytyväisyyttä siitä että koko ilta ei ollut kiukuttelua. Siis mun puoleltani. Iloa ja rakkautta ja innostusta siitä, että ystäväperheestä kuului vauvantuoksuisia uutisia.

Ajatukset… Nyt mieli on ollut aika vahvasti tutkimusmoodissa ton rengastreenin osalta. Tai siis että mitä kaikkea renkailla voi tehdä, miten TRX-harjoituksia voi soveltaa, mistä kannattaa aloittaa jos haluaa suojella niveliään rikkoutumiselta, ja niin edespäin. Mulle on tyypillistä, että kun mä jostain uudesta asiasta innostun niin mä sukellan Googlen ja Pinterestin kautta inhaloimaan kaiken mahdollisen tiedon tässä alun innostusvaiheessa. Kun tämä sama kävi vauva-aikana vaippojen ja liinojen ja sormiruokailujen jne kanssa, niin sitä olisi voinut kutsua Äitiyden Mustaksi Aukoksi. Näköjään näitä mustia aukkoja löytyy muuhunkin kuin äitiyteen liittyen. 🙂

Mitä kohti?

Tällä viikolla on muutama koulutus (muun muassa Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa -kurssi Ipanaisella), ja sen lisäksi aika paljon valmistelua puolentoista viikon päästä alkavia opetuksia varten. Mitä mä kaipaan?

Helppous

Joo, kyllä. On ihan syynsä siihen, miksi helppous on mun tämän vuoden tähtäyspisteiden listassa ensimmäisenä. Tulin käyttäneeksi tässä eräässä keskustelussa ilmausta ”miten sen voisi tehdä helpoimmalla mahdollisella tavalla”, ja ehkä sitä voisi tälle viikolle etsiä. Miten todo-listaa saisi purettua helpoimmalla mahdollisella tavalla? Miten ylipäänsä todo-listan voisi tehdä mahdollisimman helposti, ja mahdollisimman helposti lähestyttäväksi? Miten mä voisin saada muita tavoitteenani olevia asioita – iloa, luottamusta, kehon hyvinvointia, yhteyttä – mahdollisimman helposti?

Koska mitä helpommin mä saan tehtyä tarvittavat asiat, niin sitä enemmän mulle jää kapasiteettia vaikkapa nyt kivoihin juttuihin, tai lasten kanssa touhuamiseen, tai ylipäänsä siihen että olisi hyvä olla.

Miltä sun pysähtymisesi näyttäisi?