Perjantain pysähtyminen 11: Siitä on nyt vuoden verran

Tänään on kulunut vuosi siitä, kun mun kyynärpää räsähti hajalle. Niissä tunnelmissa.

Mistä tulen?

Viikko on ollut taas kaikenlainen. Mä toivoin oivalluksia, edistymistä, iloa, rauhaa, yhteyttä ja flow’ta. Niitäkin on tullut. Meillä oli ihan huikean hyvät bänditreenit, joita fiilistelin vielä seuraavana päivänäkin. Capoeiratreenitkin oli hyvät. Pääsin auttamaan ihmisiä. Pääsin tiivistämään ajatuksiakin, jonkin verran.

Jollain tavalla oli vähän sellainen viikko, että oli hyviä juttuja, mutta ei niiden asioiden suhteen, mitä olisin halunnut.

Että miten tähän nyt suhtautuu. No, mun perfektionistipuoleni on ihan hanskat-tiskiin -mentaliteetilla, että kun ei mennyt niinkuin olisin halunnut niin pieleenhän se silloin meni. Se toinen osa minusta, se joka osaa elää hetkessä. riemuitsee siitä, että mä olen fiilisten tasolla elänyt just sellaisen viikon kuin mitä toivoinkin. Vähän riippuu hetkestä, kumpi näistä on pinnalla.

Tänään sitten oli taas sellanen vähän vaikeakulkuisempi ajan maasto. Ensin kuopus pyöri mun kainalossa yöllä useamman tunnin ja piti syvää unta kauempana. Kun aamu lopulta koitti, niin riemuitsin siitä, että pystyin tekemään minuutin lankkua suorilla käsillä, vaikka toinen niistä käsistä oli vuosi sitten ihan säpäleinä.

Sitten mua rupesi ottamaan päähän ja ahdistamaan ja itkettämään milloin mikäkin pikkujuttu, kunnes mä tajusin, että tämä oikeastaan kuuluu asiaan. Sitten keskusteltiin esikoisen kanssa siitä, miten joskus muistelee jotain surullista asiaa, ja sellaisina päivinä helposti kaikki muukin surettaa tai kiukuttaa. Ja että se on ihan okei, ja niin saa käydä.

Pään ääniä, tai oikeastaan kyynärpään

Yksi tekniikka, jolla mä käsittelin tätä päivää, oli se, että mä kirjoitin keskustelun mun ja mun käden välillä. Että mitä mun käsi on tästä kaikesta mieltä vuosi tapaturman jälkeen. Se oli hyvin ajatuksia avaava keskustelu, ja pisti miettimään monia muitakin juttuja.

”Musta oli ihanaa olla viimeksi capoeirassa, kun sä uskalsit tehdä käsilläseisontaa ja muutenkin luottaa siihen, että mä kyllä vahvistun enkä romahda alta. Ja toi lankkuhomma tekee tosi hyvää, koska me molemmat huomataan, että kyse ei ole pelkästään siitä, että jaksanko minä.”

Joo. Mä olen ehkä liikaa varonut sitä, kun se lääkäri sanoi, että jos olet intohimoinen etunojapunnertaja niin sitten sen saa unohtaa. Nyt tuolla capoeirassa on mahtavaa huomata, että mä jaksankin jonkun verran, ja jos en jaksa niin voin treenata. Ehkä nyt vuoden kuluttua mulla on riittävästi etäisyyttä siihen kaatumiseen ja leikkaukseen, että mun ei ehkä tarvitse enää määrittää itseäni tai sua sen kautta, että sä olet epätäydellinen.

”Sulla on myös ollut aika vahvasti sellainen, että sä et halua säikytellä tai rasittaa muita sillä omalla rikkinäisyydelläsi. Haha, ihan konkreettisesti. Sä peittelet itseäsi sen takia, että et halua toisten huomaavan, että mitään on pielessä. Koska sä koet olevasi vastuussa niistä tunteista, joita sun rikkinäisyys ihmisissä aiheuttaa.”

Se on totta. Mä tavallaan haluan, että mun käsi on keskustelunaiheena, koska mä saan siitä huomiota, mutta mä toisaalta en halua sitä huomiota. Mä en oikein tiedä, mitä mä sillä huomiolla teen, paitsi kerron ihmisille, että ei tässä mitään, kaikki on ihan hyvin.

Mä huomasin myös, että mä teen noita keskustelujen kirjoittamisia nykyään aivan liian vähän, siihen nähden miten hyvin ne mulla auttaa avaamaan erinäisiä lukkoja. Kun siis vaikka noi kaikki jutut tuleekin mun oman pään sisältä, niin se näkökulman vaihtaminen ja asioiden kirjoittaminen auki on ihan eri sfäärissä kuin se, että niitä vain pyörittelisi siellä omien korvien välissä.

Missä olen?

Keho voi hyvin. Alkuviikon maagisen hyvät bänditreenit kantaa jotenkin vieläkin, kun niistä jäi sellainen lämmin ja avoin vire kehoon. Tanssiminen ja laulaminen toivat iloa ja flow’ta, ihan niinkuin arvelinkin. Sitä en arvannut, että se kantaisi niin pitkään.

Tunteet ovat ihan auki ja pinnassa sattuneesta syystä. On onni, että niille on tilaa.

Kun jostain asiasta puolison kanssa väännettiin, ja mä sanoin että mä en nyt pysty, niin hän heti tajusi ja sanoi, että ai niin, anteeksi että avasin tästä keskustelun juuri tänään. Se on tämän päivän voitto, että vaikka jossain vaiheessa tuntui siltä, että mä pidän mun paastovapaan päivän N-Y-T-NYT, niin en ole syönyt sokerijuttuja, vaikka aikaisemmin se on ollut mun lempitapa turruttaa tällaisia ylenmäärin haavoittuvia hetkiä.

Ajatukset pyörivät tällä hetkellä aika tiiviisti oman hyvinvoinnin ympärillä. Siis nyt kun pääsin ensin sen läpi, että ”nyt sun pitää olla tehokas ja harhauttaa itsesi tekemään ihan mitä tahansa, ettet huomaa tätä tunnetta”. Tällaisina päivinä ei pitäisi edes yrittää ajatella yhtään mitään.

Mitä kohti?

Kun kerran juuri edellisessä lauseessa sanoin, ettei pitäisi yrittää ajatella yhtään mitään, niin mä en ajattele. Mä peesaan nämä samat ominaisuudet edellisviikolta.

  • oivallus
  • edistyminen
  • ilo
  • rauha
  • yhteys
  • flow

Mistä mä näitä saan?

En mä tiedä. Aivot ihan solmussa. Nyt mä sentään tiedän, mitä ”edistyminen” tarkoittaa, se on plussaa.

Oivalluksia mä saan Shiva Natan kautta, tai sitten noita dialogeja kirjoittamalla. Ja mä yritän muistaa, että vaikka mun aivot on nyt ihan puuroa ja Shiva Natan tekeminen tuntuu todella huonolta ajatukselta, niin tämä olotila ei ole pysyvä. Mä osaan huomioida ja hoitaa itseäni niin, että koko ensi viikko ei mene tässä samassa sumussa.

Iloa tulee treeneistä, sekä bändin kanssa että capoeirassa. Rauhaan mä pääsen kiinni muistamalla sen, että this too shall pass. Tämä kaikki, niin monella tasolla, on tilapäistä.

Yhteyttäkin arvelen, että tulee treeneistä, sekä toisten auttamisesta. Sitä on luvassa useampaan eri otteeseen ensi viikolla. (Mä pidän muun muassa englanninkielisen spreecastin mun kirjan tiimoilta sunnuntaina. Tervetuloa sinne!)

Flow’n mä voisin ajatella sen arjen flow -ajatuksen kautta. Siis että jos mulla on taidot ja tahdonvoima kunnossa, niin asiat tuntuu inspiroivilta eikä stressaavilta, levollisilta eikä tylsiltä. Ja jollain tavalla mä haluan sekä hoitaa tahdonvoimaani että haastaa itseäni, esimerkiksi opettelemalla uusia juttuja ja lähestymällä asioita uudella tavalla.

Ja sit mä yritän muistaa, että jos mä oon asioiden suhteen perfektionistinen, niin mä pilaan itseltäni mahdollisuuden hyviin kokemuksiin ja itseni kuunteluun. Ensi viikko menee niinkuin se menee, ja mä voin joko roikkua kiinni siinä, miten sen ”pitäisi” mennä, tai sitten hyväksyä, että aika monista tilanteista mä voin etsiä noita haluamiani ominaisuuksia. Kunhan mulla vain riittää kapasiteetti. Toisin sanoen sen kapasiteetin kuntoon hoitaminen on ensiarvoisen tärkeää.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tai mitä ajatuksia tästä heräsi? Tervetuloa kertomaan kommentteihin.

Perjantain pysähtyminen 10: Kevään valoisat illat

Nyt on taas se hetki. Saa rauhassa reflektoida ja kuulostella ja fiilistellä. 🙂 Koko ajan tulee valoisampaa, vaikka keli olisi millainen. Kevättä ilmassa.

Mistä tulen?

Flunssaviikko takana.

Paljon unta ja nenäkannuttelua, vähemmän sokeria ja sosiaalista mediaa (kiitos paaston).

Viikonloppuna oli yrittäjyyskurssin viimeinen kerta. Täydellinen paikka viettää Naisten päivää, ja muutenkin mielettömän innostava ja energisoiva ympäristö. Sitten alkuviikosta koko olemassaolo menikin flunssapöhnässä, kurkku karheana ja röörit tukossa. Päätin paaston myötä rajoittaa myös taas sosiaalisessa mediassa notkumista, ja se johti suoraan pitempiin yöuniin, kun maltoin mennä fiksuun aikaan nukkumaan. (Se kertoo taas aika paljon mun tavallisesta somekäytöstä, mutta yritän suhtautua siihen lempeästi sen sijaan, että häpeilisin sitä.)

Suorituspainetta

Mä en saanut ihan kauheasti mitään tällä viikolla aikaan, ja mä en oikein tiedä, miten mä siihen suhtautuisin.

Mulle on luonteenomaista onnitella itseäni siitä, että saan suoritettua, ja olla häpeissäni, jos en saa. Vuosia sitten oon myös kunnostautunut sellaisessa ”tässä mitään lepoa tarvita, kofeiinia ja suklaata tipalla suoneen ja jatketaan” -meiningissä, josta tuli toki tulosta mutta myös burnoutteja. Eikä se siltikään pelastanut siltä riittämättömyyden tunteelta, koska kyllähän mun olisi tämä homma pitänyt saada hoidettua ilman tällaista kauheaa draamaakin.

Tässä vuosien varrella mä olen hiljalleen opetellut sitä, että suorittamisen ja itseä vastaan tekemisen ei välttämättä tarvitse olla elämän pääsylippu. Että mä saan olla olemassa vähän vähemmälläkin puskemisella.

Silti siellä taustalla kummittelee se ajatus, että mä kyllä saan olla olemassa mutta oikeasti mun pitäisi tehdä ja suorittaa ja olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Jos mä en tuota tai suorita, niin mä olen toisten ihmisten riippakivenä ja almujen varassa, eikä kukaan tykkää sellaisista.

Siis tiedättekö sellainen pataoikeistolainen ”ei me mitään pummeja hyysätä, menisit töihin” -mentaliteetti, vaikka mun omat tietoiset mielipiteeni on ihan jotain muuta. Enkä mä kenestäkään muusta sellaista ajattelekaan, enkä tietoisesti itsestänikään. Se vaan häilähtää sellaisena tekemisen paineena ja häpeänä siitä, että ei ole riittävän hyvä, kun ei jatkuvasti suorita itselleen ihmisarvoa.

Tällaisina viikkoina se aina tulee kivasti pintaan, kun tuntuu siltä, ettei ole saanut mitään ”oikeaa” tehtyä. Ja sitten energia meneekin sen käsittelyyn, niin ei ihme ettei saa mitään tehtyä. 🙂 Yksi kysymys, jolla mä usein saan tän fiiliksen purettua ja päästyä eteenpäin, on tämä: ”Tarvitseeko tämän olla totta? Tarvitsenko mä sitä, että tämä on totta?” Siitä usein pääsee kiinni siihen, että mitä hyötyä mulle on tällaisesta ajatuksesta.

Koska siis ainakin ennen lapsia tällainen suorittamispaine ja laiskuuden häpeä oli oikeasti aika tehokas motivaattori. Mä vaan olin sitten ihan hajalla koko ajan, mutta mitäs pienistä. Nyt muksujen myötä mä en suostu tuntemaan häpeää kauhean pitkään, koska se rikkoo mut ja meidän perheen tunnelman niin nopeasti. Tai siis heti kun tajuan, että joku jumi tai ahdistus juontuu häpeästä, niin mä pyrin työstämään sen tietoiseksi ja pois kaivelemasta.

Ja itse asiassa joo. Kun mainitsin tuossa, että kevättä on ilmassa, niin keskimäärin mun elämässä keväät on aina olleet sellaista ”sikana duunia, paina paina, sä kun oot niin fiksu ja taitava niin sä pystyt ihan kaikkeen” -rallia.

Miksei sulla ole kiire?

Tää valoisa kevätillan aurinko herättää sen vanhan impulssin, että nyt kuuluu olla kiire, miksei mulla ole kiire.

Tai siis olisihan mulla kiire jos vaan ottaisin sen kiireen, kun kaikkea tekemistä olisi kyllä. Se, että mä pidän flunssan takia taukoa ja menen aikaisemmin nukkumaan ja olen lasteni kanssa enkä kiukuttele niille läppärin takaa… se hiertää tosi pahasti vastaan tätä mun opittua toimintatapaa, vaikka se onkin enemmän mun nykyisten arvojeni suuntaista toimintaa.

Oikeastaan on hyväkin asia, että ne vanhat rojut ja möröt nousee pintaan nyt, kun mä osaan käsitellä niitä vähän paremmin kuin silloin vähän päälle parikymppisenä. Ja kohdella itseäni vähän paremmin kuin silloin.

Tälle viikolle toivoin iloa, yhteyttä, edistymistä, rauhaa ja flow’ta.

Hmmm. Iloa löysin sieltä kurssilta, ja toisinaan tässä sen jälkeenkin. Kiitollisuuspurkkiakin täyteltiin toisinaan, ja lasten kanssa iloa onkin ehkä löytynyt useammin. Yhteyttä… no ainakin itseeni, siinä mielessä että olen jaksanut kuunnella itseäni sen sijaan, että olisin pakottanut itseni tekemään itseäni vastaan. Edistymistä? Mnjoo, en ehkä niissä jutuissa, joita olisin viikko sitten valinnut edistymiskohteiksi, mutta tämä kaikki työstäminen aukoo jotain. Rauhaa on ehkä löytynyt siitä, että oon päässyt iltaisin aikaisemmin nukkumaan, ja flow’ta kirjojen lukemisesta ja yllättäen ruoanlaitosta (ja ällövaroitus, toki yhdenlaista flow’ta pullollaan on myös tämä nuha-aika, kun koko perhe on räkätaudissa).

Missä olen?

Keho toipuu edelleen flunssasta, nenäkannu on loistokeksintö ja teetä menee litroittain. Tunteet ja ajatukset ovat vähän myllerryksessä, kuten jo edellä kävi ilmi. Lisäksi mulla on työkuvioiden puolesta ollut työn alla sellainen homma, johon mä periaatteessa pystyisin tekemään jotain konkreettistakin, mutta pääasiassa se vaatii sitä, että mä pyörittelen juttuja ja annan niiden muhia ja havainnoin ja odotan oivallusta. Ne ajatukset pyörii siellä seassa, ja kun sinne soppaan heittää vielä muutaman tällä viikolla luetun kirjan, niin onpahan aikamoinen soppa.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon tulevalle viikolle:

  • oivallus
  • edistyminen
  • ilo
  • rauha
  • yhteys
  • flow

Nyt kun mä noita kirjoitin tohon, niin mulle tuli sellainen fiilis, että ehkä mulla tekeminen takkuaa siksi, että mä teen jotain asiaa väärään suuntaan. Tai jotenkin. Mä yritän tehdä jotain sellaista, mitä ei nyt olisi oikeastaan tuloillaan. Sairaan pelottava ajatus. Tätä täytyy tutkia lisää.

Mun intuitio myös sanoo, että operaatioiden sijaan mä haluan nyt miettiä, millä tavoilla mä pääsen kiinni noihin eri ominaisuuksiin.

Oivallus: mun aivot tarvitsee Shiva Nataa. Ja unta.
Edistyminen: mun täytyy selvittää, mihin suuntaan pitää mennä, jotta suunta on eteenpäin.
Ilo: mistä mulle tulee hyvä fiilis? Tanssimisesta, laulamisesta, ihmisten tapaamisesta. Mun pitää yrittää tehdä niitä asioita enemmän ensi viikolla.
Rauha: meditoiminen, mindfulness, asioiden työstäminen. Ilta-auringossa käveleminen niin, että kaikki ajatukset saa huuhtoutua päästä pois.
Yhteys: tää on mulle vaikea. Mun täytyy nähdä toisia ihmisiä, jutella, kuunnella. Ehkä myös puhua.
Flow: mä haluan löytää aikaa kirjoittamiselle. Ja laulamiselle. Kumpaakaan en oikein tällä viikolla päässyt tekemään.

Mitä muuta mä haluan ensi viikolle

Että saisin autettua ihmisiä.

Että saisin tiivistettyä ajatuksia.

Että mun viimekeväisen kaatumisen yksivuotissynttäri ei pistäisi mua ihan päreiksi.

Hahaa, kevättä todellakin on ilmassa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Huikkaa kommenteissa tai tee itseksesi, oli sitten perjantai tai ei. 🙂

Perjantain pysähtyminen 9: Vaikuttais vähän vuoristoradalta

Se on täällä taas, perjantai! Tulee mieleen ne ”Yay, Friday! Oh yeah, I’m a mother” –meemit, jotka kiertelevät tasaiseen tahtiin ympäri sosiaalista mediaa. Mutta siis oikeasti tämän pysähtymisten tradition myötä mulla on sellainen fiilis, että jee, perjantai.

Mistä tulen?

Tällä viikolla oli aika paljon vuoristorataa. Tosi hyviä fiiliksiä ja kivoja juttuja, kuten kuopuksen synttärit, ystävän kanssa vietettyä aikaa, kivoja harrastusjuttuja ja inspiroivia työjuttuja. Siellä seassa oli myös aikamoisia syväkyykkyjä noin niinkuin emotionaalisesti. Toivottomuutta ja ahdistusta ja suoranaista v*tutustakin. Tällä kertaa arvelen, että hormonitoiminta ei ollut tämän hurjastelun taustalla, mutta yksi tekijä saattoi olla se, että paastonaika alkoi, ja mä paastoan tänä vuonna sokerista.

Toisin sanoen tiistaihin asti menin sellaisella karnevaalihenkisellä ”pitää nyt syödä suklaata varastoon” -asenteella, ja keskiviikosta eteenpäin olen tehnyt surutyötä sen suklaattomuuden suhteen. 😀 Tämä on siis juuri se syy, miksi paastoan sokerista: mä huomaan olevani verensokerin vaihteluille nykyään niin herkkä, että sekä nousut että laskut on melko jyrkkää kyytiä jos syön mitään puhdistettua sokeria.

En muuten rehellisyyden nimissä oivaltanut, että tämän viikon mielialaralli ja sokeripaaston alku liittyisivät mitenkään toisiinsa, ennenkuin just nyt kun kirjoitin tästä. (Tämän takia nämä pysähtymiset on niin arvokkaita.) Toki olosuhteitakin oli viikon mittaan erilaisia, mutta en mä mielestäni tavallisesti reagoi niihin noin voimakkaasti – ja yksi merkki verensokerin alhaisuudesta ja siihen liittyvästä tahdonvoiman vähäisyydestä on juuri se, että kaikki TUNTUU VAAN NIIN TOSI PALJON.

Huh, helpotti jo tämä oivallus. 🙂 Lisäksi oon erityisesti niiden murheen alhojen kohdalla yrittänyt päästä kiinni sellaiseen tunteiden läpi päästämiseen, että nyt mä oon tosi kireänä, saan olla kireänä. Nyt mulla on tosi paha olla, saa olla paha olla. Oon päässyt harjoittelemaan aika paljon sitä, että nää on vain tunteita, nää on vain ajatuksia, se ei ole vaarallista, ne menevät ohi. Katri Manninen kirjoitti blogissaan tästä aspektista (taas) mun mielestä kattavasti ja ajatuksia herättävästi.

Mä toivoin tälle viikolle yhteyttä, oivalluksia, edistymistä, iloa ja helppoutta. Sain purkkiin useampia operaatioita, ja niiden kautta myös ominaisuuksia.

Yhteyttä oli tosi paljon – erityisesti yhteyttä omiin fiiliksiin, koska ne olivat nyt vaan aika tapetilla tällä viikolla. Oivalluksia tuli roppakaupalla sekä itselle että coaching-asiakkaille, mikä oli siistiä. Edistymistäkin, iloa, joo.

Helppoutta ehkä siinä mielessä, että onnistuin capoeirassa tekemään yhden harjoituksen puhtaasti ekan kerran elämässäni (!!!). Kun tein yhtä yllättäen ilmennyttä operaatiota, niin huomasin, että mä olen jossain vaiheessa tehnyt tän työn jo. Mun ei tarvinnut kuin vain muotoilla se sopivaan muotoon. Se oli aika siistiä. Näitäkään en olisi huomannut, jos en olisi nyt tässä näitä kirjoittanut.

Missä olen?

Kurkku on karhea ja väsyttää. Hartiat ja kyljet ovat vähän juntturassa capoeiran jäljiltä, ja muutenkin koko keho on sellaisessa vähän välitilassa. Ei ihan kohdillaan, mutta ehkä sinne suuntaan hitaasti liikkeessä, sen sijaan että se olisi tiukasti jumissa jossain pahan tuntuisessa olemisen tilassa. Ehkä sekin liittyy sokerista luopumiseen, tai sitten ei. Mene tiedä.

Tunteet ovat juuri nyt, tällä hetkellä, ihan tyynet. Silloin kun saan keskittyä kirjoittamiseen, kaikki on hyvin. 🙂

Ajatukset pyörivät aika paljon käytännön tasolla. Jos tämä asia tapahtuu ensi viikolla, niin mitä se tarkoittaa loppukuun näkökulmasta? Entä jos tuo toinen asia tapahtuu? Siis sellaista palapelin tekemistä etukäteen. Sairaan hyödyllistä, joo (not), mutta sellainen hyrrä on nyt käynnissä.

Luin tässä loppuviikosta Dan ja Chip Heathin kirjan Decisive, jossa käsiteltiin päätöksentekoprosesseja ja sitä, miten siinä prosessissa voisi varmistaa, ettei mene oman ajattelunsa ja omien ennakkoluulojensa ansaan. Siis että välttää sellaiset ”nämä ovat nyt ainoat vaihtoehdot, päätetään näistä”, ”ihan varmasti se menee just näin”, tai ”mä oon ihan sairaan innoissani/peloissani/vihainen tästä jutusta!” -tyyppiset kuopat, ja saa tehtyä tasapainoisempia päätöksiä. Ihan tosi hyvä kirja, ja mä kirjoitan siitä ehtiessäni myös Kirjahylly-tekstin. Nyt kun mun aivot on sellaisessa päätöksentekovireessä, niin mä bongailen niitä ajatusvirheitä joka puolella (esimerkkinä vaikka kannustuspoliittiset ”nyt on tehtävä leikkauksia tai sitten asiat menevät päin helvettiä” -rajaukset. …Ai nämä ovat ainoat vaihtoehdot? Jännä maailma.).

Mitä kohti?

Ominaisuuksia ensi viikolle:

  • ilo
  • yhteys
  • edistyminen
  • rauha
  • flow

Hahaa, naureskelen itselleni tässä. Viime viikon listassa ei ollut rauhaa eikä flow’ta, ja niitä kyllä sitten puuttuikin sieltä viikon matkalta. Tai ehkä niitä oli, mutta mä en samalla tavalla ollut virittänyt aivojani huomaamaan niitä rauhan ja flow’n hetkiä, joten viikko tuntui aika kaoottiselta.

Operaatioita, joissa haluan toteuttaa tai löytää näitä ominaisuuksia

Operaatio MitäMissäMilloin – The Next Generation: yhteys, edistyminen, flow
Operaatio Nostot: edistyminen, yhteys, flow
Operaatio Makustelu: edistyminen, yhteys, flow

Ahaa, mun kaikki ensi viikon operaatiot liittyvät edistymiseen, yhteyteen ja flow’hun. Niitä on siis luvassa joka tapauksessa. Mutta miten mä saan iloa ja rauhaa?

Ilo: viikonlopun kurssi, capoeira. Lisäksi ehkä jonkinlainen kiitollisuusharjoitus? Meillä on kiitollisuuspurkki, joka on jäänyt vähän paitsioon. Sen voisi ottaa taas jokailtaiseen käyttöön.
Operaatio Purkin Elvytys: ilo, yhteys, rauha

Entäs rauha? No ainakin tota kiitollisuuspurkkia työstämällä sais sitä vähäsen. Muita keinoja? Meditaatio, venyttely, ajatuksista ja tunteista irti päästäminen. Tota viimeistä mä itse asiassa oon tehnyt koko tämänkin viikon, ja lopputulemana on ollut kyllä rauhallisia hetkiä. Siinä mielessä viime viikollakin on ollut rauhaa, mä en vain muista sitä tunnekokemusta, vaan vain sen kaaoksen tunteen.

Sit mä oikeasti haluaisin kokea rauhaa ihan muutaman tietyn teeman suhteen, joten ehkä mä voisin ottaa tietoiseen käyttöön yhdistelmän ”päästä ensin irti huolehtimisesta ja sen jälkeen tee asioille jotain, jos pystyt”. Siis niinkuin se kuuluisa Tyyneyden Rukous: Anna kärsivällisyyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, voimaa muuttaa asiat jotka voin, ja viisautta tietää mikä on mikäkin. Tätä voi siis konkreettisesti harjoitella sillä, että antaa niiden tunnekokemusten tulla ja mennä ja sitten rauhallisemmassa mielentilassa miettiä, voiko asialle tehdä jotain.

Operaatio Tyyne(yden harjoitus): rauha, eteneminen, flow, ilo.

No on näissä nyt ainakin viikoksi tekemistä. Katotaan, millainen viikko tulee tällä pohjustuksella. 🙂

Jos inspiroiduit pohtimaan näitä juttuja, niin kerro ihmeessä kommenteissa! Saa vastata vaikka kaikkiin kolmeen pääkysymykseen tai vain yhteen tai kahteen, ihan miltä itsestä tuntuu. Tai sitten tän harjoituksen voi tehdä itsekseen tai vaikka ystävän tai puolison kanssa kunhan muksut ovat viimein nukkumassa. 🙂 Saa myös kommentoida ja pysähtyä, vaikka ei olisikaan perjantai. <3

Kolme tapaa kuunnella itseään

Maaliskuu alkoi! Hurraa! Maaliskuun teemana täällä blogissa on oman itsen kuunteleminen ja ajan maasto.

Mulla on tarttunut matkaan monta erilaista harjoitusta, joilla mä kuuntelen itseäni. Tässä niistä kolme.

Mistä tulen, missä olen, mitä kohti?

Tämä on mun Perjantain pysähtymisen ydin.

Mä annan hetken huomiota sille, että mitä mulla pyörii mielessä lähimenneisyydestä: viime yö, tämä aamu, viime viikko, tai joku muu ajanjakso.

  • Miten mun keho on voinut?
  • Miltä musta on tuntunut?
  • Mitä on tapahtunut?
  • Mitä mä olen ajatellut?

Sitten mä kuuntelen itseäni juuri nyt.

Ensin kuuntelen kehoa, jotta pääsen takaisin tähän hetkeen. Onko kylmä, kuuma, sopiva, särky, puristus, jumi, keveys, pehmeys, nälkä, jano, kylläisyys, väsy, levollinen olo? Mikä mun kehossa nappaa heti huomion, ja toisaalta mikä on sillä tavalla perushyvin, että en meinaa edes huomata? Tai mikä on ihan tavallisessa määrin ikävästi, niin että sekin on valunut taustalle?

Sitten mä kuulostelen tunteitani ja ajatuksiani. Millainen tunne mulla on juuri nyt? Kiihtynyt vai rauhallinen, iloinen vai pelokas, surullinen vai määrätietoinen, tai jotain ihan muuta? Mihin ajatuksiin se tunne liittyy? Mitä ajatuksia se tunne herättää?

Sitten mä käännän katseeni ja ajatukseni siihen, että mitä mä haluan tulevaisuudelta: aamupäivältä, työpäivältä, viikolta, vuodelta.

Mä valitsen usein noin viidestä kahdeksaan ominaisuutta, joita mä haluaisin kokea sen ajanjakson aikana. Perjantain pysähtymisissä mä usein pohdin noin teoreettisesti, että miksi ne ominaisuudet on mulle itselleni tärkeitä, mutta kun mä teen tätä harjoitusta arjessa, niin mä kirjoitan ne ominaisuudet listaksi, ja kirjoitan jokaisen viereen, että mitä mä voin tehdä, jotta mä pääsen kiinni niihin ominaisuuksiin. Usein ne on mun todo-listan kohtia: esimerkiksi tämän tekstin kirjoittaminen meni ominaisuuden ”flow” alle. Ja kyllä, kieltämättä, mä koen jonkinsorttista flow’ta tässä näitä juttuja sinulle kirjoittaessani. 🙂

Toisinaan mulla ei ole todo-listassa mitään sellaista hommaa, joka suoraan osuisi johonkin mun kaipaamaan ominaisuuteen, vaan päinvastoin mä toivoisin, että mä saisin tuotua sitä ominaisuutta siihen tehtävään. Tai että mä haluaisin edistyä jossain hommassa X, ja mulle ei ole tullut yhtään sellainen edistymisen vire kun olen aloittanut sitä hommaa aikaisemmin. Tai mun tarttis leipoa kakku, ja periaatteessa olisi kiva ottaa esikoinen siihen mukaan, mutta en ole ihan satavarma, että onko ”ilo” silloin se päällimmäinen ominaisuus siinä projektissa. 😉 Siihen tarkoitukseen on seuraava harjoitus.

Etsi X tietä helppouteen/iloon/edistymiseen

Tämä on juuri niin yksinkertainen juttu kuin miltä se kuulostaa.

Esimerkiksi ennen kuin aloitin tän kirjoittamisen, kuuntelin omaa kehoani ja mieltäni. Huomasin, että tarvitsen alkuun helppoutta, joten tein ennen tätä kirjoitusta harjoituksen ”10 tapaa kohti helppoutta”. Siis päätin etsiä kymmenen tapaa, joilla saan oloni tuntumaan enemmän siltä, miltä haluan sen tuntuvan, ennenkuin siirryn seuraavaan hommaan. Keksin yhden kerrallaan, tein sen, ja sitten kirjoitin sen listaan.

Esimerkkejä:

Mä vaihdoin kirjoituspaikkaa, koska edellisessä paikassa oli mekkalaa
Mä avasin muistikirjan oikeasta kohtaa auki koneen viereen, niin että näen käsin kirjoittamani ajatukset ja muistiinpanot.
Mä siirryin lähemmäs pöytää istumaan, niin että kyynärvarret on tuettuna.
Hartiat on jumissa, mä siirsin konetta vähän lähemmäksi niin että saan pidettyä hartiat paremmassa asennossa.
Kaulaliina tuntui ikävältä kaulassa, otin sen pois kaulasta.
Avasin tiedoston seuraavalle tehtävälle.

Ajatus on siis tämä: näissä olosuhteissa, tässä tilassa ja tilanteessa, tämän todo-listan tai päivärutiinin kanssa, mitkä olisivat luontevia tapoja mulle tuoda lepoa, rauhaa, iloa nyt just tähän hetkeen?

Jos mulla on kärttyiset lapset ja kämppä kuin pommin jäljiltä, niin mitä mä tarvitsen just nyt eniten ja millä pienillä tavoilla mä saisin sitä lisää? Auttaisko, että mä istun hetkeksi alas, vai olisko parempi ensin tyhjentää toi pöytä? Onko mulla kylmä tai kuuma, tarvitsenko mä toisen puseron tai villasukat vai olisiko parempi ottaa joku kerros pois? Mikä olisi helpoin mahdollinen asia tehdä nyt, niin että mulla olisi vähän mukavampi olla?

Tätä voi käyttää myös niin, että aamulla kuulostelee, mitä ominaisuutta tarvitsisin – hassuttelua, yhteyttä johonkuhun, empatiaa, edistymistä, lepoa, energiaa, lempeyttä – ja laittaa sen avainsanana vaikka Post-it -lapulle tai kännykän taustakuvaksi. Sitten aina kun silmät osuvat siihen sanaan, kysyy itseltään: mitä mä voin tehdä juuri nyt, niin että saisin tätä tuotua vähän lisää tähän hetkeen? Tai jos kohdalle osuu joku päätöksentekotilanne, pienikin, niin kysyy itseltään, että mikä vaihtoehto toisi mulle eniten mun tämän päivän ominaisuuttani?

Hengitys

Kuvittele, että sun kehon sisällä, jossain rintakehän ja vatsanpohjan välillä, on näiden kaikkien eri ominaisuuksien lähde. Parasta on, että saat itse päättää, mitä ominaisuutta sieltä milloinkin ammennat.

Jos olet visuaalinen, näe se mielessäsi. Jos olet kehollinen, fiilistele, missä kohtaa kehoasi tunnet sellaisen energian, josta voisit ammentaa eri ominaisuuksia. Jos olet auditiivinen, kuuntele, miltä lähde kuulostaa.

Valitse, mitä ominaisuutta haluaisit kokea enemmän juuri nyt. Hengitä syvä sisäänhengitys, sinne lähteeseen asti.

Kun hengität hitaasti ulos, kuvittele, että uloshengityksen mukana se ominaisuus leviää kehoosi ja ympärillesi. Miltä se näyttää, miltä kuulostaa, miltä tuntuu? Mitä tapahtui ryhdillesi, hartioillesi, ilmeellesi, ajatuksillesi?

Fiilistele ja makustele hetki tämän ominaisuuden kokemusta hengittäen kevyen rauhallisesti sisään ja ulos. Jos tarvitset lisää, ammenna uudestaan: syvä sisäänhengitys ja hidas uloshengitys.

Millä tavoilla sä kuuntelet itseäsi? Jos kokeilit näitä tekniikoita, miten ne toimivat sulle? Kerro kommenteissa!

 

Perjantain pysähtyminen 5: Ihan hyvä.

Hyvänen aika, taas on perjantai. Kyllä, niin on.

Mistä tulen?

Kulunut viikko on mennyt kirjoittamisen parissa. (Työn alla on siis tämä englanninkielinen projekti, tulossa jossain vaiheessa myös suomeksi.) Mieletön inspiraatio koko ajan, ja kaikeksi onneksi tällä viikolla myös kroppa ja aivot ovat kyenneet yhteistyöhön kirjoittamisen suhteen. Toisin sanoen ei kutsumattomia migreenejä tai muita hämmentäviä. Tai no joo, alkuviikko meni selittämättömän vatsakivun kourissa, mutta arvelen että se oli enemmän osastoa söin-mitä-sattuu-reissun-päällä plus innostus-ja-stressi-projektin-kanssa.

Ominaisuuksia, joita toivoin tälle viikolle, olivat helppous, joustavuus, yhteys, avoimuus, eteneminen, rauha ja ilo. Capoeiran jälkeen en ollut ihan yhtä risana, tosin treenitkään eivät mun mielestä olleet ihan niin hc kuin viimeksi. Helppouteen ja joustavuuteen mä en varsinaisesti löytänyt mitään sellaista ankkuria, joka mua olisi aina aiheesta muistuttanut. Mä oon kuitenkin onnistunut löytämään esimerkiksi kirjoittamiseen sellaisen rutiinin, että mun on suhteellisen helppo päästä kiinni asiaan, enkä jää jumiin tyhjään sivuun tai tyhjään dokumenttiin. Käytännössä se rutiini on siis se, että mä teen aina kirjoittamisen aluksi tällaisen samanlaisen mistä tulen-missä olen-mitä kohti -kirjoitusharjoituksen, ja saan tavallaan sekä purettua mielessä pyörivät ajatukset että viritettyä itseni oikeaan mielentilaan.

Ton kirjaprojektin kautta mä olen myös itselleni saanut yhä pitemmälle hiottua ajatusta siitä, että mitä tämä mun Lupa olla minä -ajatukseni tarkoittaa noin niinkuin asiakkaiden auttamisen kannalta. Mä olen yhä enemmän palannut siihen ajatukseen, että mä olen ensisijaisesti oppimisen asiantuntija, ja mä haluan auttaa ihmisiä oppimaan ja oivaltamaan asioita.

Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että liittymällä mun sähköpostilistalle saa 16-sivuisen minikurssin kokemukselliseen oppimiseen, ja että mä haluan coachina auttaa vanhempia oppimaan sellaisia juttuja, joita he haluavat esimerkillään siirtää ja opettaa omille lapsilleen. Mä tiedän paljon myös vuorovaikutuksesta ja itsetuntemuksesta, ja ne on sellaisia asioita, jotka mun omasta mielestä on hyvinkin kehittämisen arvoisia asioita kenelle tahansa vanhemmalle. Mä en kuitenkaan halua niinkään kouluttaa tai opettaa kuin auttaa ihmisiä oppimaan ja oivaltamaan. Siinä on vivahde-ero, jonka löytyminen on ollut mulle itselleni tosi iso oivallus nyt ihan viimeisen parin viikon aikana.

Missä olen?

Keho tuntuu vahvemmalta ja joustavammalta kuin vähään aikaan. Viikon capoeira-treenien innoittamana oon treenien jälkeen joka päivä harjoitellut vähän potkuja siellä, vähän väistöjä tuolla, sillä ajatuksella, että oma koordinaatio pääsisi kärryille siihen lajin liikekieleen. Siis ihan kotosalla kuitenkin, vaikka toisaalta olisi aika siistiä ihan tollai kadulla kulkiessa heittäytyä tantereeseen harjoitusmielessä. Saattaisivat ihmiset vilkaista toistekin. On jotenkin helpompi olla kehossa läsnä kun sen kanssa on aktiivinen. (Tämä ei varmaan ollut yllätys kenellekään muulle kuin minulle.)

Tunteet ovat vähän ristiriitaiset. Toisaalta on kivaa että tulee viikonloppu ja mukavia tapahtumia, joissa näkee tuttuja. Olen hurjan kiitollinen siitä, että asiat ovat perushyvin ja kaikki ollaan terveitä. Toisaalta huomaan, että mun täytyy aktiivisesti koko ajan päästää lävitseni sellaisia ”stressi, deadline, aikataulu, paniikki” -fiiliksiä, koska jos jäisin niihin kiinni, niin ne lamauttaisivat mut aivan täysin.

Satuin kuluneella viikolla lukemaan vanhoja Facebook-päivityksiäni muutaman vuoden takaa, sellaiselta ajalta kun oli oikeasti epäterveellisen paljon velvollisuuksia ja tekemistä. Mulle tuli se sama lohduton, kahlittu, uupunut fiilis pelkästään niiden statusten lukemisesta, ja se taas muistutti mulle, että tässä kohtaa mun ensisijainen tavoite on pitää huolta mun omasta työkyvystä ja hyvinvoinnista. Se stressijäkitys on piirtynyt aivoihin niin paksulla tussilla, että sen välttämiseen vaaditaan aika paljon läsnäoloa.

Ajatukset pyörivät tuossa työn alla olevassa projektissa ja sen toteuttamisen eri puolissa. Mä huomaan, että mulla menee siihen niin paljon tahdonvoimaa ja kapasiteettia, että esimerkiksi huushollin pyöritys on aika lailla puolison harteilla. Mä periaatteessa haluaisin, että meillä olisi kaikki siististi järjestyksessä, ja sitten käytännössä mulla ei kuitenkaan vielä ole sellaisia rutiineja, että mä pystyisin tekemään ensin X tuntia juttuja ja sitten tulemaan kotiin ja ottamaan suvereenin kopin pyykeistä, tiskeistä, siivouksesta ja ruoanlaitosta. Nyt mä teen sen, mihin pystyn, ja sen on riitettävä.

Tällaisista ajatuksista mulle sitten tulee mieleen, että olenkohan mä itseäni kohtaan liiankin armollinen? Se ajatus kuitenkin kertoo enemmän siitä pakko-tehdä-kaikki-täydellisesti-tai-et-ole-oikeanlainen -ajatusmallista, johon mä olen tottunut koko tähänastisen elämäni ajan. Mä järjellä tiedän, että mä haluan kyseenalaistaa ja purkaa juurikin tollaisia, häpeään ja riittämättömyyden tunteeseen johtavia ajatuksia, joten mä voin päättää, että en mä ole itseäni kohtaan liian armollinen. En oo edes ihan varma, onko sellaista olemassa kuin ”liian armollinen itselleen”.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon ensi viikolle:

  • selkeys
  • tasapaino
  • ilo
  • rauha
  • yhteys
  • luovuus
  • helppous
  • tarpeeksi

Jos viimeiset pari viikkoa mä oon yrittänyt mennä juttuihin sen helppouden kautta, niin nyt tuntuu, että toi listan viimeinen, tarpeeksi, olisi ovi ja ikkuna noihin muihin. Onko se edes ominaisuus, en tiedä, mutta nyt se on tuolla listassa. Ajatus siitä, että kelpaan tällaisena ja osaan tarpeeksi ja olen ihan hyvä, hoitaa ja lääkitsee niin montaa asiaa. Että jos vaikka kokeilisi ihan piruuttaan, yletänkö sinne ”liian armollinen itselle” -osastoon sillä, että pyrkisin vain riittävän hyvään. Riittävän läsnäolevaan. Riittävän kuuntelevaan. Riittävän luovaan. Riittävän siistiin. Riittävän terveelliseen. Ja niin edespäin.

Ja jos yletän sinne, jos saan selville, miltä tuntuu olla itselle liian armollinen, niin ainakin tietäisi, mitä siellä päässä jatkumoa tapahtuu. Saako siellä aikaan mitään vai saako aikaan valtavasti? Onko fiilis apaattinen vai autuas? Onko motivaatio pohjalla vai huipussa? Mihin keskityn ja mitä jätän huomiotta? Että kannattaako sinne edes pyrkiä, vai onko parempi olla itselleen sekä vähän armollinen että vähän orjapiiskuri.

Mun intuitio sanoo, että mitä enemmän oon itselleni armollinen, mitä useammalla tasolla ja tontilla uskon olevani tarpeeksi, sitä enemmän mulla on myös mistä ammentaa ja antaa muille, läheisille, yhteiskunnalle. Silloin mulla ei mene kapasiteettia sen riittämättömyyden tunteesta seuraavan häpeän kanssa painimiseen, sen piilottamiseen tai siltä suojautumiseen, vaan se energia säästyy luovuuteen ja uuden oppimiseen. Tämä on lähtökohtaisesti ihan toivottava asiaintila. 🙂

Tarpeeksi. Riittävästi. Ihan hyvä. Sitä kohti tällä viikolla.

Tervetuloa pohtimaan näitä kysymyksiä tai omia oivalluksia kommenteissa!

Perjantain pysähtyminen 4: Helppoa ja metahelppoa

20140205-140911.jpg

On perjantai, ja on aika tehdä viikkokatsaus. Ekasta ja tokasta versiosta löytyy tarkemmat ohjeet, mutta jos haluat itse osallistua itseksesi tai kommenteissa, niin kysymyksiä on kolme.

Mistä tulen?

Takana on taas ihan hyvä viikko, siinä mielessä että mitään suurempia katastrofeja ei osunut kohdalle, vaan elämä sujui suunnilleen ennustettavia uomia. Kuuluu hyvää, kun ei oikeastaan kuulu mitään.

Viikonloppuna puoliso oli reissussa, joten oltiin muksujen kanssa pääasiassa keskenämme. Kuopus itse asiassa kävi yökylässä mun vanhemmilla (ekaa kertaa yksinään), ja me pidettiin esikoisen kanssa ihan kahdenkeskistä aikaa. Siitä on pitkä aika kun viimeksi oltiin monta tuntia kahden, ja esikoinen oli selvästi kaivannut sellaista.

Kun mä kysyin, että mitä tehdään kun pidetään meidän oma ilta, niin esikoisen silmät syttyivät: ”Tehdään teltta, ja sitten [kuopus] ei riko sitä!!” Auts, miten niin isompi vähän kärsii siitä, että pienempi haluaa jatkuvasti osallistua mutta ei ihan vielä osaa?

Se viikonloppu teki kyllä hyvää meille kaikille. Kuopus sai olla kerrankin mummin ja ukin silmäteränä ihan ilman kilpailijoita (ihan niinkuin isompikin saa aina kun itse menee yksin yökylään), ja isompi sai olla äidin silmäteränä (ihan niinkuin kuopus isomman kerhon aikaan). Ja hyvänen aika miten rentouttavaa oli itsellekin olla vain yhden leikki-ikäisen kanssa kaksin kotosalla!

Muu viikko pyöri aika paljon yhden projektin työstämisen ympärillä. Sain kirjoitettua, ja aika paljon sain myös stressattua, että entäs jos aikataulu ei pidä ja kaikenlaista ja kaikenlaista. Mä haluaisin osata ajatella siitä aiheesta, että mä teen sen verran kuin ehdin ja pystyn, ja sen on riitettävä, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Mun toiveita tälle viikolle olivat helppous, luottamus, ilo, energia, liike, ja flow. Noista itse asiassa aika monia löytyi, kun kävin elämäni ensimmäisellä capoeiratunnilla! Paitsi no, helppoutta ehkä ensimmäiset kaksi sekuntia, sen jälkeen alkoi tuntua lihaksissa, että aika lailla liikkumatonta elämää on tullut vietettyä viimeiset X vuotta… Mutta löytyi luottamusta – sekä itseeni, siinä kohtaa kun kuuntelin maitohappojen viestiä ja menin ainoana osallistujana salin takaseinälle puuskuttamaan, että toisiin, kun uskalsin olla pärjäämättä enkä pelännyt, että joku katsoo kieroon. Ei katsonutkaan, opettaja vain tuli varmistamaan että ei tapahtunut mitään vakavampaa, ja hyväksyi muitta mutkitta mun ”maitohapot, pitää levätä” -selityksen.

Löytyi iloa, energiaa, liikettä ja jopa flow’ta, kun tunnin jälkeen huomasin, miten kaikki muu huolehtiminen ja ajattelu oli hävinnyt täysin tekemisen tieltä. Nyt seuraavat pari päivää on reisilihakset aina istuutuessa ja seisomaan noustessa muistuttaneet, että tuli muuten tehtyä jotain. Innostavaa oli, kun tunnille osallistuneet edistyneemmät capoeiristat pelasivat ihan oikeasti tunnin lopuksi, ja näin, mihin ehkä vuosien päästä olisi mahdollista päästä. Ensi viikolla uudestaan, ihan mahtavaa.

Helppoutta peräänkuulutin erityisesti. Tai siis kaipasin, tai siis yritin muistaa muistuttaa itselleni. Ei oo helppoo muistaa että vois olla helppoo, ainakaan vielä. Muutamia hetkiä tuli, jolloin vahingossa muistin ajatella, että olisiko sallittua jos mä tekisin tän näin, kun tää olisi mulle helpompi. Ehkä se capoeiratunnin maitohappohetki oli sellainen, jolloin mä annoin periksi: nyt on ollut jo tarpeeksi vaikeaa, saa hetken olla helppoakin.

Myös muutamaan kertaan lounasta miettiessäni tulin siihen tulokseen, että tähän saumaan helpointa on vaan höyryttää kukkakaalia/parsakaalia/ruusukaalia ja pistää siihen jotain näppärää proteiinia kylkeen. Ja nimenomaan se oivallus, ettei mun tarvitse ehdoin tahdoin ruveta vääntämään edesmenneen siskoni sanoin gurmeeta paaville, jos vähempi riittää ja sillä saadaan kaikki kylläisiksi fiksussa aikataulussa. Hiljalleen se löytyy, ja yllättävistä paikoista, helppous.

Oli helppoa päättää, mitä laittaa päälle kummitytön synttäreille viikonloppuna, kun vaihtoehtoja oli käytännössä vain muutama. Oli helppoa olla esikoisen kanssa kahdestaan, ja oli helppoa mennä lapsen kanssa samaan aikaan nukkumaan, kun olin etukäteen päättänyt, että tänään keskityn meidän kahden yhteiseen aikaan ja lapsi nimenomaan toivoi, että mennäänhän sitten äiti yhdessä nukkumaan. Pienistä hetkistä, pikkuhiljaa.

Missä olen?

Tällä hetkellä olen fyysisesti anoppilassa. Kirjoitan kookosöljyt ja puuvillakäsineet kädessä, koska pakkasten myötä käynnistyi taas perinteinen mul’ kuivuu kädet niin et ne halkee-ee -kausi. Reisilihakset ovat edelleen capoeiratunnin rapukävely-karhunkävely-pyörityksistä aikamoisessa jumissa, vaikka mielestäni venyttelin ne ihan kohtuullisesti. Olisivat ne toisaalta vielä pahemmassa kunnossa, jos en olisi venytellyt, että siinä mielessä uskon tehneeni parhaani. Alkuviikon osteopaattikeikka ja tuo capoeira saivat myös mun kroonisesti jumisen lonkan aika paljon paremman tuntuiseksi, mikä jo itsessään on yksi tän viikon loistojutuista.

Mielessä pyörii muun muassa se työprojekti monelta eri kannalta, ja siihen liittyen tunteet seilaavat innostuneesta ja avoimesta vähän huolestuneeseen, odottavasta ja kärsimättömästä luottavaiseen ja rauhalliseen. Toisaalta tiedän, että se etenee sitä tahtia kuin etenee, ja toisaalta osa musta haluaisi kovasti hallita ja kontrolloida joka ikistä asiaa ja ehtiä ja suorittaa ja olla tosi hyvä ja saada hirveästi kehuja ja ja ja… Syvä huokaus.

Tän siitä saa, kun on tottunut siihen, että omanarvontunto on sidoksissa muun muassa siihen, miten hyvä ja fiksu on ja miten hienosti pärjää ja osaa ja miten taitavasti tekee juttuja. No, mä voin harjoitella hyväksymään sen, että tää on nyt tällä lailla tän asian kanssa. Ja jos mä toisaalta yritän siitä projektista koko ajan etsiä sitä, että miten mä teen tästä itselleni helpompaa ilman, että tingin laadusta tai (mahdollisuuksien mukaan) aikataulusta, niin yksi helppouden löytämisen keino on se nyt on näin, letting go, mä annan tän olla tällä hetkellä itselleni just niin vaikeaa ja just niin helppoa kuin miltä se tuntuu, syvä hengitys.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivoisin tälle viikolle.

  • helppous
  • joustavuus
  • yhteys
  • avoimuus
  • eteneminen
  • rauha
  • ilo

Mä haluaisin kehittää jonkun tavan tai rutiinin, jolla mä muistaisin joka päivä pohtia vaikka nyt sitä helppoutta. Joku ankkuri, tai triggeri, tai joku muu sellainen, joka muistuttais mua, että mitä jos tää olisi helppoa. Mä haluaisin että olisi helppoa muistaa miettiä, miten asiat voisivat olla helpompia. Tai että miten mä voisin tehdä minkä tahansa, vaikka nyt helppouden etsimisen, itselleni helpommaksi. Sellaista meta-helppoa, if you will.

Mä toivoisin joustavuutta sekä kehon puolelle (lue: vähemmän jumissa capoeiran jälkeen) että ajatusteni ja tunteideni puolelle. Siis sellaista, että mä yhä helpommin (taas metahelppoa!) huomaisin, jos oon jumissa jonkun ajatuksen tai tunteen kanssa ja voisin löytää siitä jonkun reitin eteenpäin. Jos vaikka pelottaa jonkun sähköpostin lähettäminen tai muuten itseni näkyväksi tekeminen (eli avoimuus), niin saisin ikäänkuin pehmitettyä sen pelon taustalla olevaa ajatusta ja kyseenalaistettua sen todenperäisyyttä. Ehkä myös löydettyä sieltä jonkun tarpeen tai itselleni tärkeän asian, johon satsaamalla siitä asiasta tulisikin vähemmän pelottava.

Yhteyttä, avoimuutta, etenemistä mä toivon monen asian suhteen, mutta en helppouden ja joustavuuden ja rauhan kustannuksella kuitenkaan. Ha, onpa jännä huomata miten noistakin ajattelee, että niiden tarvitsisi olla jotenkin toisilleen vastakkaisia. Mulla on sellainen vaisto, että aito yhteys ja avoimuus ja eteneminen tulee nimenomaan noiden muiden kanssa yhteistyössä, ei vaikeasti, kankeasti, pelon tai stressin kautta. Yhteyttä ei voi pakottaa, tietenkään. Eikä pakotettu avoimuus rakenna mitään, eikä hampaat irvessä eteneminen useinkaan tuo kuin vain näennäistä tulosta.

Mieleen tulee taas näistäkin se jokin aika sitten tullut ajatus, että do the groundwork – tee pohjatyö ensin. Jollain lailla se työ, jota mä teen päästäkseni kiinni helppouden ja rauhan ja ilon vireeseen, on pohjimmiltaan kaiken muunkin taustalla. Kun asiat tuntuu etenevän helposti ja mulla on rauha ja tunnen iloa tekemistäni asioista, niin eteneminen ja joustavuus ja yhteys ja kaikki tulee sitä kautta. Jos joku näistä hiertää, niin mä en oikeastaan saa mitään ns. hyödyllistäkään tehtyä, vaan ainoa tapa, ainakin mulle, on kaivaa ne pohjimmaiset ajatusvirheet ja väärinkäsitykset sieltä ankeiden tunteiden taustalta pois.

Se, mitä mun tarvitsee harjoitella, on että se työstäminen ja niiden ajatusvirheiden purkaminen ei ole hukkaan heitettyä aikaa, vaan päinvastoin ainoa tapa, jolla mä pidän itseni työvireessä. Laulajat avaa äänen, soittajat virittää soittimet, graafikot päivittävät suunnitteluohjelmistojaan ja mun tarvii pitää huolta omasta koneistostani.

Näitä mä sitten opettelen taas ensi viikon. 🙂

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Kysymykset, oivallukset, omat vastauksesi noihin kysymyksiin tai mitkä tahansa muut omat reflektiosi kuluneesta viikosta löytävät juuri oikean paikan täältä. 🙂 Hurraata ja fiilistelyä voi myös mielellään harrastaa, pyytämättä neuvomista ei niinkään.

 

Perjantain pysähtyminen 3: Sivustasta huudellaan

Perjantain pysähtymiset saavat jatkoa. Edelliset osat yksi ja kaksi.

Mistä tulen?

Periaatteessa ihan tavallinen viikko. Paitsi että viime viikonloppuna oli mielettömän inspiroiva koulutus, jonka sisällöt pyörivät päässä koko viikon. Muksut olivat maanantaina viikonlopun jäljiltä pitelemättömässä äitipulassa, joten tein parhaani ollakseni läsnä ja kärsivällinen. (Voitte uskoa, että työlästä oli.)

Keskiviikkona iski tolkuton migreeni, joka kesti aamukymmenestä iltaseitsemään. Taas näki hyvin, että kun aikatauluttaa asioihin ”viikon”, niin oikeasti siinä viikossa on tehokasta työaikaa tässä elämäntilanteessa, no, ei ainakaan neljääkymmentä tuntia. Ehkä viisi. Inspiroivia juttuja toisaalta koko viikko täynnä, työstämistä ja coachingia ja pohtimista.

Toivoin tälle viikolle läsnäoloa, rauhaa, oivalluksia, etenemistä, iloa, helppoutta ja luottamusta.

Noista kaikista erityisesti helppoutta, luottamusta ja rauhaa olen yrittänyt hakea aina, kun jokin asia tuntuu vaikealta. Että miltä tämä näyttäisi, jos tämä olisi mahdollisimman helppoa? Miltä tämä näyttäisi, jos luottaisin, että [X] tapahtuu? Ja sitä kautta on tullut myös oivalluksia. Myös etenemistä, sekä konkreettisesti että ajatusten tasolla. Läsnäoloa ja rauhaa… tietyllä tavalla se keskiviikon migreeni pisti taas mut aika lailla nokakkain sen kanssa, että keho päättää. Ja että vaihtoehdot ovat läsnäoleminen tai sitten vastustaminen (eli säälittävä räpistely).

Rauhaa on myös tullut siinä mielessä, että on yhä vähemmän kiire, noin niinkuin korvien välissä. No joo, oikeasti kaikki kiire on olemassa vain korvien välissä, mutta siis on vähemmän kiire sellaisella elämän tasolla. Vaikka tuntuu, että kaikkia inspiroivia juttuja pitäisi päästä tekemään nytheti hetinyt, niin tietyllä tavalla se sellainen hätäinen ”maailma menee ihan pieleen jos mä en NYT JUST ehdi tehdä KAIKKEA!!” -kiristys on vähentynyt. Ei vielä poistunut, mutta keventynyt. Ikäänkuin tässä olisi koko elämä aikaa tehdä juttuja, mene tiedä.

Missä olen?

Kylmä on. Kovin kylmä. Villasukat ovat jossain jemmassa, tai siis jatkuvan käytön jäljiltä paikassa X. Osteopaatilta tuli lempeä kehotus venytellä enemmän – tosin venyttelin keskiviikkoaamuna ja pari tuntia myöhemmin alkoi migreeni, joten mun liikuntaa kohtaan epäluuloinen mieleni huutelee sivustasta, että EI VARMAAN KANNATTAIS VENYTELLÄ NII. (Tai ehkä nimenomaan kannattaisi venytellä useammin kuin harvemmin?) Keho on myös voinut selvästi virkeämmin, kun energiaa tulee muualtakin kuin sokerista. Nyt kun vielä oppisi juomaan enemmän vettä.

Mielessä pyörivät erilaiset vaihtoehdot. Jos teen X, ja sitten sen seurauksena Y, niin onko silloin Z mahdollinen ja millä aikataululla puolestaan tapahtuvat sitten siitä seuraavat kuviot? Toisaalta vastaan tuli taas yksi kiinnostava koulutuspalikka, jonka olin jo viime syksynä lokeroinut osastoon ”ehdottomasti jossain vaiheessa, mutta ei vielä”. Se pysyy edelleen samassa lokerossa.

Myös lyhyemmän tähtäimen aikataulutukset pyörivät mielessä: seuraavan parin viikon kuluessa kalenterissa on paljon sellaisia päiviä, jolloin pitää kiinnittää erityistä huomiota siihen, kuka on kotona muksujen kanssa ja milloin vaihdetaan ja niin edelleen. Syvä huokaus.

Tunteet hyrräävät toisaalta ilon ja innostuksen puolella, toisaalta kevyen huolen ja hämmennyksen (ks. lapsenhoitokalenterirumba yllä) teemoissa. Luvassa on kivoja ja hienoja ja motivoivia juttuja, ja toisaalta myös pelkään vähän että nuijin kevääni taas yhtä täyteen kuin aina. Tai sitten se nuijaantuu täyteen täysin minun valinnoistani riippumattomia asioita, kuten viime keväänä.

Oli miten oli, haluan yrittää pitää kevään mahdollisimman inhimillisenä. Tai siis sellaisena, että vuorokauden 24 tunnista varaisi itselleen nukkumisaikaa, syömisaikaa, ehkä liikkumisaikaa ja vielä sellaista istu-sohvalla-ja-neulo -aikaa. Siis kaiken sen lisäksi, mitä oikeasti itseltään edellyttää. Mä olen ollut kroonisen huono budjetoimaan aikaa tai rahaa itsestäni huolehtimiseen – osteopaatilla käyminen useamman kerran putkeen on mun mittakaavassani jo aikamoisen leveää elämää, vaikka kenelle tahansa itseni kaltaisessa tilanteessa olevalle suosittelisin nimenomaan omasta hyvinvoinnista huolehtimista ensisijaisesti.

Jos palaan tammikuun teemaan ja odotuksiin, niin mulla on tapana odottaa itseltäni täydellisyyttä, rikkoutumattomuutta, kulumattomuutta. Mä odotan, että mun keho toimii kuin kone riippumatta siitä, mitä polttoainetta mä sille annan tai miten mä sitä hoidan. Ja vaikka keho ei ole kone, niin kehokin tarvitsee huoltoa ja oikeanlaista energiaa.

Tää tuntuu jotenkin itsestäänselvyydeltä, kun sen kirjoittaa auki, mutta jostain syystä se ei ole vielä mulle osaamisen tasolla itsestäänselvää.

Mä alan nähdä, miten erilaiset syy-seuraussuhteet toimii tässä kehosta huolehtimisen kuviossa.Olen tullut siihen lopputulokseen, että itsestä huolehtiminen on kuitenkin aika paljon pienempi vaiva kuin se, että mä hajoilen sekä fyysisesti että henkisesti (ja sitten hajoilen henkisesti siihen, että hajoilen fyysisesti).

Tässä on samaa teemaa kuin siinä keskustelussa, joka me käydään tasaisin väliajoin mun puolisoni kanssa. Lapsilla on joku järkyttävä huutoriehuhärdelli päällä, ja hän kysyy multa, että miten mä oon vielä järjissäni. Mun vastakysymys on, että arvaa miksi mä meditoin niin paljon? Meditaatio ja oma rauhoittuminen eivät ole enää mitään luksusta. Ne on nykyään mun tapa pysyä toimintakuntoisena arjen keskellä. Ehkä mä voisin yrittää siirtää tätä samaa oivallusta myös kehon puolelle.

Voisin yrittää sisäistää, miten mun oma olo ja vire ja hyvinvointi muuttuu silloin, kun oon saanut riittävästi vettä ja unta (ruokaa mä muistan jo itsellenikin laittaa), ja muistaa noiden muuttujien merkityksen.

Mitä kohti?

Mitä ominaisuuksia mä toivon tulevalle viikolle?

  • helppous
  • luottamus
  • ilo
  • energia
  • liike
  • flow

Noista erityisesti tuntuu, että helppous on sellainen, jonka etsimistä mä haluan jatkaa. Mun on nimittäin tosi luontevaa tehdä kaikista mahdollisista asioista todella vaikeita. Tai ainakin olla täysin piittaamatta sellaisista asioista, jotka on tapahtuneet helposti. Jossain mun mielen sopukoissa joku väittää, että arvokkaita on vain asiat, joiden eteen tekee duunia veren maku suussa ja monella tasolla kärsien. Ja vielä niin, että jos mä olen vaikkapa nyt joskus menneisyydessä tehnyt sitä duunia, veren maku suussa tai ei, ja harjaantunut siinä asiassa niin että nyt se ei enää tunnu vaikealta, niin se on edelleen arvotonta. Koska mä saavutan jotain ”helposti”.

Ja toisaalta taas on typerää olla arvostamatta niitä asioita, jotka tuntuvat helpoilta, koska siellä nimenomaan on sitä taitoa ja aherrusta taustalla. ”Mutta kun se saattaa olla myös täyttä tuuria, että asiat menee helposti!” ilmoittaa yksi päänsisäinen komitea tässä vaiheessa hyvinkin äänekkäästi. ”Et sä voi ottaa itsellesi kunniaa tai arvostusta siitä, että sulla on menneet [yksi asia] ja [toinen asia] ja [kolmas aika surullinenkin asia] sairaan helposti, koska ne oli vain tuuria.”

Okei, mä ymmärrän ton näkökulman. On ihan totta, että hyvällä onnella tapahtuneista asioista ei kauheasti irtoa mitään henkilökohtaisia osaamispisteitä. Mutta voisiko niistä irrota jotain muuta kuin… kuin häpeää? Se nimittäin tuntuu olevan ton päänsisäisen valituskomitean taustametelinä. ”Kuka sinäkin luulet olevasi, tollai vaan tuurilla onnistut asioissa.”

Jos mä haluan alkaa arvostaa elämässäni helppoutta enemmän, niin mun tarvitsee työstää suhtautumistani kahteen eri mahdollisuuteen.

Toisaalta asiat voivat olla helppoja siksi, että mä olen niissä niin sairaan hyvä. (Päänsisäinen komitea haluaa pöytäkirjaan merkittäväksi eriävän mielipiteen, koska kuka mä oikein kuvittelen olevani. Pöyristyttävää.) Silloin, jos mä olen jossain asiassa tosi hyvä, niin mä voin pyrkiä huomaamaan, missä ja milloin mä olen nähnyt sen oppimisen ja harjoittelun vaivan. Silloin mun on luontevampi hyväksyä, että se helppous kumpuaa jostain. Silloin mä en myöskään pistä kaikkia onnistumisiani tuurin piikkiin, koska sellainen on todella epämotivoivaa.

Toisaalta asiat voivat olla helppoja siksi, että mulla kävi hyvä tuuri. Silloin mä voin pyrkiä olemaan kiitollinen siitä, että välillä käy tuuri – siinä missä mä nykyään harmittelen että vitsi kun meni niin helposti etten edes pääse osoittamaan ihmisille, miten loistavasti mä taas pystyisin pelastamaan päivän. Mä saan olla iloinen ja kiitollinen siitä, että asiat menevät helposti, eikä mun tarvitse ansaita sitä helppoutta välttämättä. Plus että kun mä välillä pääsen siinä helpossa kohdassa säästämään kapasiteettiani, niin sitä riittää sitten seuraavaan vaikeaan kohtaan vielä vähän enemmän.

Mulla on myös sellainen intuitio, että nuo toiset ominaisuudet (luottamus, ilo, energia, liike, ja flow) ovat jonkin mutkan kautta sukua tälle samalle asialle. Että antaisi asioiden olla helppoja ja luontevia, sen sijaan että varta vasten vääntäisi vastaan.

Mä voisin ottaa tämän viikon harjoitukseksi nimenomaan sen, että yritän nähdä asiat helppouden kautta: teenkö jostain asiasta vaikeampaa kuin sen tarvitsee olla? Miten tämä voisi olla mulle / meille helppoa? (Päänsisäisen komitean jämpti kotikasvatus -siipi on tässä kohtaa erittäin huolissaan, että mä tällä helppouden tavoittelulla pilaan lapseni pohjia myöten viikossa ja niistä tulee itsekkäitä hedonistiterroristeja, jotka eivät halua nähdä minkään eteen vaivaa, koska kaikki pitää tehdä ”helposti”. Merkitään muistiin ja katsotaan ensi viikolla, miten kävi.) Miten tämä on jo mulle helppoa sellaisella tavalla, jota mä en itse näe?

Näitä kysymyksiä mä lähden viemään tulevaan viikkooni. Sekä ton itsestä huolehtimisen kanssa (miten mulle voisi olla helpointa varmistaa, että mä nukun riittävästi ja juon tarpeeksi vettä?) että muiden, alkuun hankalalta tuntuvien asioiden kanssa.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida, pohtia, miettiä näitä juttuja tai vaikka yhtäkin näistä kysymyksistä! Heräsikö ajatuksia, kolahtiko omalle kohdalle, kuulostiko tutulta tai aivan käsittämättömältä? Kommentoidaan ystävällisesti ja arvostavasti, niinkuin tiedän että osaatte. 🙂

Perjantain pysähtyminen 2: Äitin sylkkyyn!!!

20140205-140911.jpg

Viime viikolla aloitin uuden perinteen, Perjantain pysähtymisen. Mun tavoitteena on harjoitella (ja samalla toimia esimerkkinä muille), miten omasta elämästä tietoisena pysyminen noin käytännössä voisi tapahtua.

Kysymyksiä on edelleen kolme.

Mistä tulen?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on saada paperille kaikki ne asiat, jotka pyörivät mielessä ja vaikeuttavat tähän hetkeen pääsemistä. Näiden kaikkien hyväksyminen osaksi tähän asti tapahtunutta elämää on välillä vaikeaa, mutta olen itse huomannut, että kirjoittaminen tai kertominen vähän helpottaa sitä prosessia.)

Tällä viikolla tuntui olevan aika paljon hyvää annettavanaan. Uusia alkuja ja ryhtymisiä työkuvioiden suhteen (jee!), joista olen hurjan kiitollinen. Viikonloppuna ja alkuviikosta näin opiskelukavereita pitkästä aikaa, ja se oli mahtavaa. On aina kiva päästä juttelemaan omasta arjesta ja maailman menosta sellaisten ihmisten kanssa, joilla siihen arkeen kuuluu mun näkökulmasta eksoottisia juttuja.

Toisaalta viikko oli sillä tavalla aika repaleinen, että oltiin vuorotellen puolison kanssa päiviä ja iltoja pois, tai sitten oltiin kylässä. Esikoinen kysyi torstaina, että ollaanhan äiti tänään illalla kaikki kotona, niin ettei kukaan mene minnekään? Onneksi pystyin siinä kohtaa vastaamaan että joo, ollaan.

Sitä ei tule aina ajatelleeksi, että vaikka toinen vanhemmista onkin joka ilta kotona ja normaalit rutiinit pyörivät, niin muksuille se illasta toiseen vaihtuva ihminen on ihan valtavan paljon isompi juttu kuin aikuisille. Se on hankalaa, koska itse mielelläni käyn vaikka missä kavereiden ja ystävien kanssa, ja suon mielelläni puolisollekin sen saman ilon – mutta se sitten tarkoittaa sitä, että viikossa on vähemmän yhteisiä iltoja kuin koko perheen iltoja.

Toisaalta joo, lapset tottuvat melkein mihin tahansa, mutta kapasiteettia sellainen muutoksen sietäminen vaatii aina. Sen huomaa nyt loppuviikosta, kun molemmat lapset ovat vähän sellaisia mini-Mielensäpahoittajia joka asian suhteen, tai ainakin se tuntuu siltä. Tahdonvoima on lopussa, kun se on kaikki kulunut siihen erilaisen rutiinin sietämiseen, ja nyt sitä ei enää riitä esimerkiksi pettymysten käsittelyyn tai impulssien lykkäämiseen. Kaikki pitää saada nyt tai muuten tulee itkuhuuto.

Että tietyllä tavalla siitä omasta lietsuamisesta (lapsuuteni ilmaus suoraan Itä-Suomesta) eli poissa kotoa vietetystä ajasta maksaa hinnan: kun kaikki viimein ovat kotosalla, lapset tarvitsevat erityisen paljon huomiota ja lempeyttä molemmilta vanhemmilta. Tollaisen käytöksen leimaaminen kiukutteluksi olisi kauhean helppoa, mutta se ei olisi mun mielestä reilua lapsia kohtaan: he eivät ole tehneet päätöksiä siitä, milloin on tavallinen ilta ja milloin totuttelua vaativa ”erilainen” ilta.

Toivoin kuluneelle viikolle flow’ta, lepoa, inspiraatiota, helppoutta, energiaa ja vahvoja perustuksia. Tietyllä lailla sain näitä kaikkia tuotua mukaan. Lepoa olisi tietysti voinut olla enemmänkin, niinkuin tuntuu että aina voisi olla, ja perustuksia sain luotua lähinnä tuossa ruokailuhommassa. Energiaa löytyi juurikin siitä lasten ja puolison kanssa tanssimisesta ja hassuttelusta – tällä viikolla pidimme muun muassa useamman Meidän Perheen Sirkuksen, jotka tarkoittivat siis sitä, että laitettiin Spotifysta sirkusmusiikkia ja levitettiin jumppamatto olohuoneen lattialle. Sitten jokainen vuorollaan teki oman sirkustemppunsa, ja kaikille taputettiin. Flow, inspiraatio ja helppous löytyivät työkuvioista, mistä olen iloinen ja kiitollinen.

Missä olen?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen, mitä koen ja huomaan juuri tällä hetkellä. Mitä kehossa tuntuu? Mitä tunteita on juuri nyt pinnassa? Mitä mielessä pyörii? Huomaamisen myötä myös hyväksyminen tulee helpommaksi. Nyt on näin.)

Keho tuntuu suhteellisen vetreältä, tosin hartioissa on vähän juntturaa. Kohta on ruoka-aika, ja vettä olisi voinut juoda tämän päivän aikana enemmän, muistuttaa keho. 🙂 Lonkka puolestaan vähän taas kaipaa huomiota, ja yksi viime viikon saavutuksista oli se, että sain varattua ajan osteopaatille.

Tunnepuolella olo on rauhallisen odottava, vähän innokas. Viikon onnistumiset kantavat vielä. Toisaalta vähän painaa se, että en tajunnut aikaisemmin, miten paljon lasten ärtyisyys ja lyhyt pinna johtuvat alkuviikon poissaoloista. Ja toisaalta olen helpottunut, että nyt kun hoksasin tämän, niin on helpompi suhtautua heihin lempeästi. Kirjoitusmusiikkina on Alexandre Desplat’n The King’s Speech soundtrack, joka on melkoisen inspiroivaa ja kohottavaa musiikkia, joten siitä tulee myös kehoon ja tunnepuolelle hyvät vibat. 🙂

Mielessä pyörii tulevan viikonlopun kuviot, sekä työprojektit monelta tasolta. Tuntuu, että tarvitsisin sellaisen 48 tunnin erakkoretriitin – vain minä, läppäri ja muistikirja – niin saisin muutamaakin juttua pyöräytettyä huomattavasti paljon eteenpäin.

Toisaalta, kun jo tällaiset useamman illan silppuläsnäolot saavat lapset noin kierroksille, niin ainakaan toistaiseksi sellaisella erakkoretriitillä ei ole toteutumisen mahdollisuuksia. Nyt on näin, ja hosumalla ei tule kuin niitä kuuluisia k-päisiä lapsia. Haa, siinä sanonnassa on sellainenkin merkityskerros! Että kun vanhemmat hosuvat liikaa, eivätkä ole lapsilleen läsnä, niin lapsista tulee huomionnälkäisiä pikku kiukuttelijoita.

Mitä kohti?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on suunnata ajatuksia tulevaan: mitä tapahtumia tiedän olevan tulossa, millaisilla tunteilla odotan tulevaa, mitä haluan saada aikaan seuraavan viikon aikana, millaisia ominaisuuksia toivon lähitulevaisuudelta. Itselleni on viime aikoina toiminut erityisesti se, että ensin pohdin ne ominaisuudet ja sitten vasta mietin, missä kaikessa ne voisivat näkyä ja missä voisin niitä toteuttaa.)

Mitä ominaisuuksia toivon ensi viikolle?

  • läsnäoloa
  • rauhaa
  • oivalluksia
  • etenemistä
  • iloa
  • helppoutta
  • luottamusta

Mitä ensi viikolla on edessä sellaista, johon erityisesti toivon näitä ominaisuuksia?

Lasten kanssa läsnäoloa. Enemmän sitä, että ollaan vaan ja möllötetään ja istutaan sylikkäin tai hupsutellaan tai leikitään.

Viikonloppuna on kurssi, jolta toivon oivalluksia, etenemistä, luottamusta ja iloa. Tai siis mä voin virittäytyä siihen kurssiin oivallusten, etenemisen, luottamuksen ja ilon kautta.

Alkuviikosta pääsen osteopaatille, ja keskiviikkona aloitan capoeiran. Niistä yhteensä odotan helppoutta, luottamusta, iloa, oivalluksia ja läsnäoloa.

Yritän myös raivata tilaa rauhalle kirjoittamalla ja meditoimalla hetken siellä, toisen täällä, aina kun muistan.

Työn tekemiseen haluan virittäytyä rauhan, läsnäolon, oivallusten, helppouden ja etenemisen kautta.

Vähän pohdituttaa, että miten muksut suhtautuu, kun oon koko viikonlopun kurssilla. Tai oikeastaan se, että miten roikkuapinoita ne on sitten maanantaista eteenpäin. Ja toisaalta nyt kun tiedän valmistautua siihen, ja muistan antaa muksuille huomiota kun olen kotosalla, niin selviydytään ehkä paremmin kuin viime viikolla.

Mistä sinä tulet, missä olet ja mitä kohti menet?

Pohdi mielessäsi tai kerro kommenteissa! Saa vastata kaikkiin kysymyksiin tai vain yhteen tai kahteen, ihan mikä itselle tuntuu tällä kertaa luontevalta. Ei haittaa, vaikka ei olisikaan enää perjantai. 😉

Näissä kommenteissa mä toivon teiltä erityistä huomaavaisuutta toisia kohtaan. Tervetullutta on tsemppaaminen ja toisten kommentoijien huomioiminen empaattisesti, sekä tietysti ne omat pohdinnat. Sovitaan, että ei neuvota ellei joku erikseen pyydä neuvoja, eikä tietenkään dissata kenenkään muun kokemuksia tai tavoitteita.

Vuosi vaihtuu taas, hurraa!

20131230-145127.jpg

 

Vanha vuosi loppuu, uusi vuosi alkaa. On taas ajankohtaista tehdä katsausta taaksepäin ja eteenpäin. Kaivelin esiin viime vuoden vuodenvaihdereflektion , ja siellä olikin ihan kiinnostavia kysymyksiä ja juttuja. Tähänkään uuteenvuoteen ei kuulu paljettitoppia, vaan enemmänkin niitä naamiaisia. (Toki naamiaisissa voisi hyvinkin vetää paljetteja niskaan, hmm… )

Siellä viime vuoden puolella oli useampiakin tällä hetkellä kiinnostavia kysymyksiä, mutta aloitetaan ihan lainaamalla viime vuoden toivetta.

(Viime vuodelta:)

”Mitä ominaisuuksia toivon tältä vuodelta?

Rauhaa. Selkeyttä. Vakautta. Kasvua. Iloa. Tyytyväisyyttä. Kärsivällisyyttä. Luottamusta. Innostusta.”

Jollain tavalla nämä kaikki olivat läsnä viime vuodessa. Siis sillä tavalla, että jos niitä ei alkuvuodesta kauheasti ollutkaan, niin siinä vuoden mittaan tuli opittua.

Alkuvuotta leimasi aika vahvasti se kyynärpääkeikka. Hämmentävällä tavalla sen myötä tuli tosi monta näistä mun toivomista ominaisuuksista, vaikka noin lähtökohtaisesti ei ollutkaan maailman siisteintä, että käsi murtui.

Kasvua tuli ihan valtavasti. Siinä mielessä, että mä löysin keinoja päästä kiinni näihin ominaisuuksiin sisäkautta, ulkoisista puitteista riippumatta. (Kolme päivää sairaalassa kelpo lääkityksellä = rauhaa, kärsivällisyyttä, luottamusta. Pakko pyytää läheisiltä ja tuttavilta apua arjen pyörittämiseen = kasvua, selkeyttä, luottamusta, iloa. Ja niin edelleen.)

Mun mielestä on eri asia paeta ongelmia tulkitsemalla ne päälleliimatun optimistisesti kuin luottaa siihen, että asioissa on kaksi puolta (sekä että) ja että mä voin tietoisesti valita, milloin mä mihinkin keskityn.

Mun opittu taipumus on tehdä sitä ensinmainittua – että joo, onhan tässä käsi hajalla ja elämä telakalla, mutta ei se mitään, ainakin sain hyvät yöunet sairaalassa, ei tässä oikeasti mitään ongelmaa ole. Tän vuoden aikana mä oon yrittänyt opetella sitä jälkimmäistä: nyt on näin. *syvä huokaus* Surettaa ja pelottaa ja hävettää. *syvä huokaus* Saa olla näin. Ai kas, olen myös helpottunut ja kiitollinen. *syvä huokaus* Saa olla näinkin.

Mitkä olivat vuoden 2013 mieleenpainuvimmat tapahtumat?

Keväällä se kyynärpään murtuminen, leikkauksesta toipuminen ja siihen liittynyt valtava hyväntahdon tulva läheisiltä ja tuttavilta. Se teki muhun lähtemättömän vaikutuksen ja pisti kokonaan uusiksi mun ajattelun siitä, milloin voi pyytää apua.

Kesällä – mitäköhän kesällä tapahtui? Se jäi mieleen, kun ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen uskalsin sitoa lapsen kantoliinalla selkään. Siitä tuli sellainen fiilis, että kyllä tämä tästä suttaantuu. Vietettiin myös juhannusta sairaalan sijaan tanssilavan juhannusjuhlilla koko perheen kesken. Pääsin kesällä myös viimein takaisin bänditreeneihin.

Kesällä kuopuksen allergiat hellittivät sen verran, että pystyin jättämään imetysdieettaamisen pois. Samoin kuopuksen perussairauden lääkitys saatiin purettua. Toisin sanoen syksyn alkaessa oltiin taas melkein kuin normaali perhe.

Ai niin, sitten mä täytin kolmekymmentä. Kävin syksyllä muutaman kurssin. Muuten syksy oli ihanan rauhallinen, siis sillai ennustettava, vaikka hommaa riittikin. Syksyä leimasi eniten se, että mä pääsin oikeasti taas kouluttamaan, coachaamaan, opiskelemaan ja soveltamaan oppimaani. Huomasin, miten se on just sitä, mikä mut sytyttää. Sitä lisää ensi vuodelle.

(Viime vuodelta:)

”Mitä kuvittelisit, että vuotta 2013 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Rohkeasti vaan.

Pidä huolta siitä, että jaksat.

Karsi turhaa, karsi merkityksetöntä. Satsaa tärkeään ja olennaiseen, sekä aikaa että rahaa että tilaa.

Lapset on pieniä vain hetken, ja lähes kaikki muu voi odottaa.”

Joo, nää on olleet aika lailla tän vuoden oppeja. On jännittävää, miten nämä samat lauseet on olleet vuosi sitten enemmän ajatuksen tasolla, ja nyt kaikkiin niihin liittyy vahva kokemuksen juuristo. Että näitä asioita mun pitikin tänä vuonna oppia.

Musta tuntuu, että nämä kaikki on sellaisia asioita, joita pitää oppia koko elämän ajan, yksi kokemuskerros kerrallaan. Pitää saada uudelleen ja uudelleen se fiilis, että ai tätä tarkoitetaan, kun sanotaan että pidä ensin huolta itsestäsi, tai että lapset on pieniä vain hetken. Ilman sitä syvää kehollis-kokemuksellista ymmärtämistä, ilman muistoja niistä konkreettisista tilanteista joissa tämä on totta, tällaiset lauseet jää ärsyttäviksi latteuksiksi.

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2014 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Mene kohti sitä, mikä sytyttää ja inspiroi ja vahvistaa ja hoitaa. Syvennä sitä, mikä on hyvää ja mikä toimii.

Luota itseesi, luota toisiin. Luota siihen että jos asiat näyttävät olevan päin persettä niin se on näköharhaa eikä todellisuutta.

Etsi win-win -ratkaisuja. Yritä olla samalla puolella etsimässä ratkaisua, älä vastapuolella etsimässä voittomahdollisuutta.

Asiat saa tehdä myös helposti, ei välttämättä aina vaikeimman kautta.

Mitä ominaisuuksia toivon vuodelta 2014?

Rauhaa. Iloa. Flow’ta. Yhteyttä. (Nää on olleet mun Core Desired Feelings, ja niillä jatketaan.) Helppoutta. Nostetta. Avautumista, syventymistä. Saavuttamisesta riemuitsemista.

Näiden myötä mä toivon myös sulle hyvää ja innostavaa ja avartavaa ja rakkaudentäyteistä vuotta 2014. Ja kiitos, kun olet täällä lukemassa. Se merkitsee ihan valtavasti.

Jos haluat itse pohtia samoja kysymyksiä kommenteissa, niin se on enemmän kuin tervetullutta. Myös oman pään sisällä pohtiminen lasketaan. 😉