Onnistumisen eväitä 3: Tunnetaidot

Onnistumisen eväitä -tekstisarja jatkuu. Tässä sarjassa aiheena ovat ne seitsemän tekijää, jotka nousivat esille syksyllä 2014 pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Ensimmäiset kaksi osaa käsittelivät omista tarpeista huolehtimista ja kontrolloinnista hellittämistä.

Oma varmuus tilanteessa. Ei stressaa. Tietoinen ajatus: “pysyn rauhallisena”.
Kumpaa meistä tässä harmittaa? Saa harmittaa!
Huomaa merkit, kun alkaa pinna kiristyä.

Moni vanhempi kertoi onnistumisensa taustaksi sen, että onnistui pysymään rauhallisena. Ei mennyt mukaan lapsen raivariin, tai osasi löytää tilanteesta huumoria.

Kaikki se vaatii enemmän tai vähemmän tietoista tunteiden hallintaa. Sitä, että huomaa tunteen, ja osaa arvioida, onko tästä tunteesta enemmän hyötyä vai haittaa tilanteen ratkaisemisen kannalta. Osaa päästää irti ja käsitellä ne tunteet, jotka haittaavat tilanteessa läsnä olemista. Osaa purkaa tunteen mukanaan tuoman kiristyksen ja paineen rakentavasti, niin ettei sillä purkamisellaan vahingoita muita tai itseään.

Tunnetaidot eivät tarkoita sitä, ettei vanhemmuus tai kasvattaminen koskaan tuntuisi miltään.

Tai että kokisi vain mukavia ja miellyttäviä tunteita. Hyvin usein, varsinkin väsyneenä ja stressaantuneena, kasvattajana oleminen kaivaa meistä esiin juuri ne tunteet, joita emme oikeastaan mieluiten tunnistaisi ollenkaan.

Ja kuitenkin juuri niiden tunteiden huomaaminen, tunnistaminen ja rakentava käsitteleminen auttaa meitä olemaan parempia vanhempia. Näiden askelten kautta löydämme tien takaisin sinne rauhalliseen ja huumorintajuiseen mielentilaan. Lisäksi kun olemme sinut omien tunteidemme kanssa, osaamme myös paremmin auttaa lapsiamme käsittelemään itsessään niitä samoja tunteita.

Itse jaan tunnetaidot kahteen eri luokkaan.

On taidot, joita tarvitaan tunnekuohun hetkellä, ja on taidot, joita tarvitaan rauhoittumisen jälkeen.

Tunnekuohuun liittyvät taidot ovat tunteen tunnistaminen ja käsittely.

Kun tunne kuohuu

Oman tunteen tunnistaminen voi alkeellisimmillaan olla mallia “nyt tuntuu hyvältä/pahalta”. Kun taito kehittyy, myös tunnesanasto laajenee: “olen vihainen, peloissani, iloinen, kiitollinen, ahdistunut, tylsistynyt”…

Tähän taitoon liittyy myös tunteen hyväksyminen. Nyt on näin. Tässä hetkessä en saa tunnetta menemään pois vain vastustamalla sen olemassaoloa. Nyt minulla on tällainen tunne mielessä ja kehossa, ja sen kanssa edetään.

Toinen tunnekuohun hetkellä tarvittava taito on tunteen purkaminen ja mielen rauhoittaminen rakentavalla tavalla. Rakentavia tapoja on olemassa tusinoittain ellei sadoittain. Se, mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle, joten itselle sopivat tavat löytyvät kokeilemalla ja harjoittelemalla.

Joillekuille toimii se, että on monta erilaista tapaa, joita voi soveltaa tilanteen mukaan. Toiset löytävät itselleen toimivan ajatuksen tai tekniikan, ja harjoittelevat sitä niin, että se toimii joka kerta kuin napista painaen.

Rauhoittumisen keinoja voi löytyä esimerkiksi seuraavien kysymysten ja ajatusten kautta:

  • Mitä minä tarvitsen, jotta tämä tunne pääsisi menemään menojaan?
  • Voinko päästää tästä tunteesta irti? Huomata vaikkapa sen jännityksen kehossa ja tietoisesti rentouttaa sen kohdan kehosta, joka vastustaa tunnetta?
  • Voinko antaa sen olla tässä ja toimia siitä tunteesta huolimatta, koska se on kuitenkin vain tunne?
  • Voinko kertoa tunteestani toiselle?
  • Auttaako, että pidän tavoitetilan mielessä? Nyt suututtaa, ja haluan rauhaa. Mistä saan rauhaa tässä hetkessä?

Nämä löytyvät kokeilemalla. Itselläni auttaa kaikkein nopeimmin ajatus “nyt on näin, saa olla näin.” Minua suututtaa, saa suututtaa. Minua pelottaa, saa pelottaa. Kaikki, mikä on tässä hetkessä, saa olla läsnä tässä hetkessä.

Kun kuohu laantuu

Kun on saanut tunnekuohun laantumaan, tarvitaankin erilaisia taitoja.

Rauhoittuneessa mielentilassa pystyn tunnistamaan, miten tunne vaikuttaa käytökseeni ja ajatteluuni.
Kiukkuisena minun on vaikeaa olla empaattinen lastani kohtaan. Pelokkaana varoittelen lastani ja yritän kontrolloida hänen käytöstään enemmän kuin olisi aidosti aiheellista. Kiireisenä odotan lapseltani ikätasoon nähden liian ripeää tai oma-aloitteista toimintaa.

Siinä kiukkuisessa tai pelokkaassa mielentilassa näitä asioita ei näe. Tällaisten vaikutussuhteiden näkeminen vaatii nimittäin sen tunnistamista, että olen nyt epätavallisessa tunnetilassa, joka vaikuttaa käytökseeni. Kiukkuisena ja pelokkaana tuntuu, että olen ihan täsmälleen rationaalinen – kunnes rauhoitun ja huomaan, miten epärationaalisesti käyttäydyinkään. (Samasta syystä kiukkuiselle ihmiselle ei kannata sanoa “rauhoitu”, koska hän todennäköisesti suuttuu vielä pahemmin: hänhän nimenomaan ON RAUHALLINEN!!)

Tällaiseen itsereflektioon tarvitsee juuri niitä aivojen osia, jotka ikäänkuin menevät pois päältä silloin kun olemme tunnepurkauksen vallassa. Daniel Goleman kutsuu tätä ilmiötä tunnekaappaukseksi (eng. emotional hijacking).

Lisäksi rauhoittumisen jälkeen on mahdollista myös huomata, tunnistaa ja hyväksyä lapsen tunteet.

Nämäkään asiat eivät onnistu kiihtyneessä mielentilassa, koska se vaatii tulkintaa (koska emme näe lapsen tunteita, vain hänen käytöksensä) ja asioiden katsomista lapsen näkökulmasta. Tulkinta ja näkökulman vaihtaminen ovat myös asioita, joihin tarvittavat aivojen osat eivät ole käytettävissä tunnekaappauksen aikana.

Tunnetaitoihin kuuluu myös se, että jatkuvasti opettelee tunnistamaan, hyväksymään ja käsittelemään itsessään yhä laajemman skaalan tunteita. Tämä on erityisen tärkeä taito nimenomaan vanhemmille. Miksi? Koska voimme tunnistaa ja hyväksyä lapsessamme vain sellaiset tunteet, jotka tunnistamme ja hyväksymme itsessämme.

Jos en tunnista tai hyväksy omaa häpeääni, en voi tunnistaa sitä myöskään lapsessani, koska en osaa tulkita lapsen käyttäytymistä oikein. Jos en tunnista tai hyväksy itsessäni pelkoa, kiukkua, vallanhimoa, vihaa, epämukavuutta epävarmuuden äärellä, kostonhimoa, tai mitä tahansa muuta ihmisen elämään ja kasvuun liittyvää tunnetta, niin en näe sitä myöskään lapsessani, enkä silloin pysty auttamaan häntä käsittelemään sitä tunnetta. Jos näen lapsessani vain vihaa silloin kun hän kokee pelkoa, tai uhmaa silloin kun hän kokee epävarmuutta, niin parhaatkin avuntarjoukseni menevät ohi maalin.

Yksi vanhemman tehtävistä onkin haastaa itsensä kohtaamaan kaikki ne tunteet, joita elämä vastaan heittää, olivat ne sitten miellyttäviä tai epämiellyttäviä, helppoja tai vaikeita kohdata.

Sitä tehtävää helpottaa, jos on armollinen itselle, huolehtii omista tarpeistaan, ja hyväksyy sen, että kaikkea ei voi kontrolloida tai muuttaa. Kuten ensimmäisessä osassa mainitsin, nämä kaikki onnistumista edistävät asiat ovat tavalla tai toisella kytköksissä toisiinsa.

Onnellista tässä onnistumistekijöiden verkottuneisuudessa on, että kun yhteen asiaan panostaa, niin se alkaa tukea muitakin onnistumisen taustatekijöitä.

Kun opettelen pitämään omista tarpeistani huolta, tunnekaappaus ei tapahdu ihan yhtä nopeasti, koska tahdonvoimaa on käytössä enemmän. Kun opettelen hyväksymään asioita, joita en voi hallita, huomaan aika nopeasti, että tunteiden hyväksyminen on itse asiassa nopeampi reitti rauhoittumiseen ja tunnekaappauksesta eroon pääsemiseen kuin tunteiden vastustaminen tai patoaminen. Tavoitteen pitäminen mielessä voi auttaa luopumaan siitä ajatuksesta, että siihen tavoitteeseen pitää päästä juuri niinkuin minä halusin. Ja niin edespäin.

Seuraavan tekstin aiheena onkin juuri omat arvot ja tavoitteet vanhemmuudessa. Jos tästä tekstistä oli apua, niin kuulisin siitä mielelläni kommenteissa! Saa myös vinkata kaverille tai laittaa jakoon sosiaalisessa mediassa.

Ja jos et ole vielä Lupa olla minä -kirjeen lukija, niin tuosta alta (tai tästä linkistä) saat tilattua kirjeen sekä ilmaisen Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssin. Lupa olla minä -kirjeessä kirjoitan viikoittain ajatuksia hyvästä vanhemmuudesta, itsestä huolehtimisesta, armollisuudesta ja inspiraatiosta.

”Jos lasta ei kiellä, niin…”

Ei-sanan käytöstä kasvatuksessa on ainakin kahta eri koulukuntaa.

Toiset ovat sitä mieltä, että lasta on paras ohjata muilla sanoilla kuin sanomalla ”ei”. Syynä on esimerkiksi se, että pelkästä kiellosta lapsen on vaikea tulkita, että mitä tämän kielletyn asian sijasta voisikaan tehdä. Tai siksi, että sanomalla EI lapsikin oppii hanakammin sanomaan EI, ja se jos mikä on vanhemmasta ärsyttävää. Me yritetään mennä tämän näkökulman mukaan aika paljon.

Toinen näkökulma on sitten se, että jos lasta ei koskaan kiellä, niin se tarkoittaa samaa kuin että lapsi kasvaa ilman rajoja, eikä opi huomioimaan toisia. Ja toisaalta jos lapsi ei kuule sanaa ”EI”, niin hän ei opi pitämään omia puoliaan ja hänestä tulee kynnysmatto, joka ei osaa kieltäytyä asioista tai suojella itseään.

Voi olla, että tässä jälkimmäisessä logiikassa on muitakin perusteita (ja jos tämän tekstin jälkeen haluat vielä tarkentaa, niin kerro mielellään kommenteissa!). Tarkoitus ei ole tehdä EI:n käytöstä olkiukkoa, vaan yritän aidosti ymmärtää, että mitä syitä sen käyttöön ihmisillä on.

Ainakaan nämä yllämainitut perustelut eivät meidän kasvatuksessa kuitenkaan ole mitenkään ristiriidassa ei-sanaa välttävän lähestymistavan kanssa.

(Toinen disclaimer: tavoitteita voi ja saa olla, vaikkei niihin ihan aina ja joka päivä yltäisikään. Tämän tekstin pointtina ei ole se, että jos käytät EI-sanaa kasvatuksessa niin olet vanhempana X, Y tai Z. Tämän tekstin pointtina on yrittää selkeyttää sekä itselleni että teille lukijoille mun omasta kokemuksesta ja näkemyksistä EI-sanan käytöstä kasvatuksessa. Jos sulla on tällä hetkellä sellainen olo, ettei kestä yhtään mitään kasvatushifistelyä ja pinnistelyä ja pyrkimistä keneltäkään, niin suosittelen lukemaan mieluummin riittävän hyvästä äitiydestä tai armollisuudesta hyvän vanhemmuuden osa-alueena.)

Jos lasta ei koskaan kiellä, niin hän ei opi rajoja!

Niin, mitä rajoja lapsen on syytä oppia? Ja mitä niille rajoille sitten sen oppimisen tuloksena tehdään?

Yleensä tällä mun ymmärtääkseni tarkoitetaan sitä, että lapsi ei opi huomioimaan toisia ihmisiä, jos hänelle ei koskaan sanota EI. Pelkkä EI ei kuitenkaan riitä siihen, että lapsi osaisi huomioida toisten ihmisten tarpeita.

Jos lapsi lyö minua tai vaikkapa sisarustaan, pelkkä EI ei kerro lapselle vielä mitään rajoista. Lapsi ei mitenkään lähtökohtaisesti tiedä, että mitä saa lyödä ja mitä ei. Hän ei tiedä, miksi jotain asioita saa lyödä ja toisia ei.

Lisäksi EI ei millään tavalla huomioi sitä, että lapsella on jokin syy siellä toimintansa taustalla. Hän ehkä haluaa purkaa suuttumusta tai turhautumista lyömällä, tai hän yrittää saada toisen mukaan leikkiinsä, tai sitten hän pyrkii johonkin ihan muuhun.

Useimmat vanhemmat tietävät tämän, ja sen ein jälkeen yrittävät tavalla tai toisella selvittää tilannetta.

Vanhempi saattaa muistuttaa säännöstä (”Ei saa lyödä!”), tai selittää, miksi sääntö on olemassa (”Ei saa lyödä, sattuu jos lyöt.”)

Usein neuvotaan vanhempia kääntämään kielto toimintakehotukseksi (”Ei saa lyödä, mutta hellästi saat silittää.”) Pienen kanssa se toimintakehotus on käytännössä usein sitä, että lapsi siirretään hellästi pois paikasta, jossa kielletty toiminta voisi tapahtua: pois johtojen luota, pois kukkapurkilta, pois isosisaruksen legorakennelmien luota ja niin edespäin.

Aika pienenkin lapsen kanssa voi myös yrittää sanoittaa lapsen motivaatiota – mitä hän yritti tehdä, kun löi? Sinua suututti, tai sinä halusit tietää, mitä tapahtuu, tai sinä halusit että sisko huomaa sinut, tai sinä halusit tutkia sitä juttua mikä veljellä oli kädessä. Pienelläkin on aina joku syy ja logiikka toimintaansa, ja lapsi yrittää aina parhaansa niillä valmiuksilla, jotka hänellä on.

Sen jälkeen voi miettiä, että millä muilla tavoilla samaa tarvetta saisi täytettyä.

Jos lapsi löi koska suututti, niin voidaan yhdessä miettiä, että mikä siihen suuttumukseen voisi auttaa. Huutaminen? Jalan polkeminen? Tyynyn lyöminen? Veden juominen? (Meidän kolmeveellä on juuri nyt kausi, jolloin ihan mihin tahansa auttaa veden juominen. Hämmentävää, mutta en koe tarvetta kyseenalaistaa, jos hän kerran kokee että se auttaa.)

Mihin EI:tä sitten tarvitaan (vai tarvitaanko)?

Oikeastaan se EI tulee useimmiten itseltä ihan puhtaasti primitiivireaktiona.

Lapsi tekee jotain sellaista, mitä en halua hänen tekevän, ja suusta tulee EI ennenkuin aivot ehtivät mukaan ratkomaan tilannetta mitenkään fiksusti. Se EI ei millään tavalla auta purkamaan tilannetta tai opettamaan lapselle rajoja, se on vain minun tapani purkaa se tilanteen turhautuminen ja oma tunnereaktioni.

Toisinaan EI tulee myös tilanteissa, joissa haluan lapsen lopettavan tekemisensä samantien.

Parkkipaikalle juoksemisen, helposti rikkoutuvan asian heiluttelemisen, tai vaikka sisaruksen satuttamisen. Niissäkin tilanteissa ollaan yritetty opetella sen sijaan sanomaan SEIS, koska siinä on kieltämisen lisäksi myös merkityselementti ”pysähdy”. Esikoinen osasi tosi hyvin jo aika pienenä reagoida kun sanottiin SEIS, 3v kuopuksen kanssa edelleen harjoitellaan sitä, että jos aikuinen sanoo SEIS niin mitä tehdään?

On tärkeää, että varsinkin pienillä se toiminnan katkaiseva sana ja ilmaus on selkeä, ytimekäs ja lapsen käsitettävissä. Ensin on tavoitteena saada lapsi lopettamaan toiminta X, ja vasta tilanteen (ja ihmisten) rauhoituttua selvitetään pitemmin. Mä olen itse sitä mieltä, että EI:n sijasta on parempiakin tapoja saada lapsen huomio, niin että lapsi huomaa, ettei näin saa tehdä. SEIS on yksi, satuttamisen kohdalla itse ulvaisen AU!, koska se on rehellisempi reaktio kuin kieltäminen.

Mitä useammin treenaa noita muita näkökulmia ja setvimisen tapoja, niin sitä nopeammin aivot ehtivät mukaan siinä EIII! -primitiivireaktion tilanteessa, ja sitä harvemmin tarvitsee itse asiassa sanoa koko EI-sanaa. Itselläni viiden vuoden aktiivisen harjoittelun jälkeen EI pärähtää suusta useimmiten silloin, kun on väsynyt ja PMS ja muutenkin tahdonvoima aika alhaalla, eli silloin kun aivot ehtivät mukaan hitaasti.

Itse asiassa se väsynyt-ja-PMS -tila vaikuttaa myös niin, että sellaisissa tilanteissa lähtökohtaisesti odotan lapselta epärealistisen tehokasta oman toiminnan säätelyä (”Ei saa hyppiä! Ei saa huutaa! Ei saa juosta autotielle! Eiiih!”), siinä missä levänneempänä osaisin realistisemmin ennakoida – tässä kohtaa lapsi pystyy kulkemaan turvallisesti tasan vain kädestä kiinni pitäen tai kantoreppuun jemmattuna.

Harjoittelu auttaa, samoin kuin omasta jaksamisesta huolehtiminen.

Onko EI:stä sitten jotain haittaa?

No niin, no. Mä en ajattele, että siinä EI:ssä on itsessään mitään erityisen pahaa, noin niinkuin sanana. Se kuuluu kieleen ja puheeseen, ja jos sen käytöstä tekee itselleen jonkun mörön, niin sen mörön välttelyyn menee ihan turhaan kapasiteettia, jonka voisi käyttää muihin asioihin.

Ja samaan aikaan on niin, että jos aikuinen tottuu sanomaan lapselle EI, niin hän samalla tottuu viestimään ikäänkuin hänen oma näkökulmansa olisi lähtökohtaisesti kaikille muillekin oikea, tosi ja noudatettava. Kieltäminen on ajatusprosessina paljon helpompi kuin vaihtoehtoisen toiminnan keksiminen tai oman pyynnön perusteleminen (ja sen takia sitä tuleekin paljon helpommin käytettyä väsyneenä).

Jos aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen lähtökohtaisesti kieltämällä, niin mun mielestäni hän silloin vierittää myös vastuun sen tilanteen onnistumiselta liiaksi lapselle. Aikuinen käytännössä odottaa, että kun hän sanoo EI, niin lapsella riittää kapasiteetti ymmärtää, mistä puuhasta häntä kielletään, arvottaa se kielto tärkeämmäksi kuin hänen oma näkökulmansa, ja lopettaa se omasta näkökulmasta kiinnostava tai tärkeä homma vain siksi, että aikuinen kieltää.

Ja jos lapsi tässä onnistuukin muutamaan kertaan, niin viimeistään silloin hänen tahdonvoimansa alkaa olla vähissä, eikä seuraavissa tilanteissa siitä oman toiminnan ohjaamisesta enää tulekaan mitään. Toisin sanoen kieltämiseen keskittymällä aikuinen säästää omaa tahdonvoimaansa lapsen tahdonvoiman kustannuksella – ja sitten ihmetellään, kun lapset ”kiukuttelevat” tai ”riehuvat” tai ”ovat mahdottomia” ja ”niitä saa olla koko ajan kieltämässä”. No hei onko yllätys, kun ensin lapsilta on odotettu epärealistisia supersankaritekoja? Jos aikuinenkaan ei jaksa olla tehokas, tavoitteellinen ja energinen pitkän päivän jälkeen, niin ei sitä voi mitenkään realistisesti odottaa myöskään lapselta.

Ja siinä on mun nähdäkseni se EI:n suurin haitta: jos aikuinen tottuu ajattelemaan, että kieltämisen jälkeen vastuu lapsen käytöksestä on lapsella itsellään, niin lapsen niskaan kaatuu epärealistisen raskas odotusten taakka. Jos taas aikuisen lähtökohtainen asennoituminen on se, että aikuisen vastuulla on auttaa lasta toimimaan odotusten mukaisesti, niin lapsi saa opetella uutta käytöstä ikätasoisesti ja aikuisen avulla. Silloin lapsella riittää kapasiteettia vaikkapa leikkiin, uusien asioiden tutkimiseen ja opetteluun, ja yleiseen hyvinvointiin.

Mutta entäs se toinen näkökulma? Että lapsi oppii pitämään omat rajansa silloin, kun häntä kielletään?

Jos lasta ei kiellä, niin hän ei opi itse sanomaan EI!

Haha, hahaa. Anteeksi. Mulle tuli jotenkin ihan absurdi mielikuva siitä, millaisia meidän lapset olisivat, jos tämä olisi totta, verrattuna siihen, mikä on todellisuus. Jos tämä pitäisi paikkansa, niin lempeästi ja kuuntelemalla kasvatetuista lapsista tulisi varmaan jotain Stepford-muksuja, jotka kuuliaisesti toimivat niinkuin käsketään, riippumatta heidän omista ajatuksistaan ja tarpeistaan.

Mun kokemus ei ole tämä. Mun kokemus on se, että meidän lempeästi ja kuuntelevasti kasvatetut lapsemme tietävät todellakin, milloin sanotaan EI ja milloin asiat eivät mene niinkuin he haluavat. Lisäksi lapsilta tulee vielä aikuisia useammin primitiivireaktiona se EIIII, erityisesti silloin kun sisarus vohkii jonkun lelun kädestä tai leikistä.

Mene tiedä, jos koko meidän yhteiskuntamme olisi rakennettu niin, että ihmisiä enemmän ohjataan kuin kielletään, niin ehkä lapsi ei oppisi sanomaan EI. Jos yhteiskunnassa pyrittäisiin enemmän ymmärtämään ja auttamaan kohti toisia huomioivaa käytöstä sen sijaan, että rankaistaan virheistä, niin ehkä EI olisi pienillekin tuntematon sana.

Silloin ehkä lasten primitiivireaktio, sen EII:n sijaan, olisi joku muu. Se olisi ehkä suora kehotus toiselle tehdä jotain – tätäkin meidän huushollissa huomaa. (”Pysähdy! Seis! Anna se takaisin!!”) Joka tapauksessa lapsilta tulisi edelleen vaistomainen reaktio siitä, että joku toimii heidän odotustensa vastaisesti, riippumatta siitä mikä sana siinä olisi käytössä.

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että jatkuvasti kieltoja kuuleva lapsi ei opi luottamaan itseensä ja omaan EI-fiilikseensä.

Hän oppii hakemaan itsensä ulkopuolelta informaation siitä, onko jokin asia hyväksyttävää vai ei. Hän ei opi kuuntelemaan omia tarpeitaan, jos aikuinenkaan ei niitä kuuntele. Ja silloin, kun lapsen käytöstä ohjataan pääasiassa kieltämällä, niin aikuinen todennäköisesti keskittyy vain siihen, miltä käytös päällepäin näyttää, eikä siihen, mitä tarpeita sillä käytöksellä pyritään kohtaamaan.

Miten lapsi sitten oppii sanomaan EI?

Miten hän oppii pitämään puolensa, kieltäytymään asioista jotka eivät tunnu hyvältä, luottamaan omaan sisäiseen kompassiinsa ja moraaliinsa silloinkin, kun toiset sanovat, että tämä toiminta on ihan ookoo? Miten autamme lapsiamme oppimaan, että itseään voi ja saa kunnioittaa ihan samalla tavalla kuin toisiakin, eikä mitään sellaista tarvitse tehdä mikä tuntuu pahalta, vaikka muut sanoisivat mitä?

(Ainakin itse haluan kasvattaa lapsistani nimenomaan tällaisia. Minä en voi olla aina heidän mukanaan tekemässä valintoja siitä, mikä on oikein ja turvallista ja rehellistä, joten parasta on auttaa heitä oppimaan, miten tehdä mahdollisimman hyviä päätöksiä.)

Lapsi oppii sanomaan EI silloin, kun hänen omaa EI:tään kunnioitetaan. Tilanteissa, joissa lapsi on itse vallankäytön kohteena (ja niitä tilanteita on arjessa paljon, koska lapsi on aina epätasa-arvoisessa valta-asemassa aikuisiin nähden, sekä kokonsa että kehitystasonsa puolesta), on äärimmäisen tärkeää kuunnella ja huomioida lapsen EI.

Aina sitä EI:tä ei voi aikuinen noudattaa, jos kyse on turvallisuusasioista (”eii, en halua turvavyötä!!”).

Silloinkin aikuisen pitää pystyä selittämään lapselle ikätasoisesti, että miksi aikuinen nyt ohittaa hänen EI:nsä. Jos aikuisella ei ole muuta selitystä sille ohittamiselle kuin ”koska minä sanon niin”, niin on syytä pysähtyä ja miettiä tosi tarkkaan, että onko se hyvä syy. Mulle toimiva ohjenuora on ollut se, että jos mä kehtaan sanoa sen ohittamisen syyn ääneen sekä lapselle että toiselle aikuiselle, niin se on ihan pätevä syy.

Jos taas kyseessä on tilanne, jossa minä haluan jotain (”nyt on nukkumaanmenoaika”) ja lapsi on sitä mieltä, että EIII!, niin meillä lähestytään tilannetta useimmiten kahdella eri tavalla.

Toisaalta mä ensin yritän selvittää, että mistä se EI kumpuaa, eli mitä lapsi haluaa kun mun ehdotukseni ei kelpaa. (”Sulla on lehden katsominen kesken ja sä haluaisit vielä katsoa sen loppuun?”) Sen jälkeen mietitään, että onko lapsen mahdollista tehdä se juttu loppuun, tai vielä muutaman kerran, tai esimerkiksi vaihtaa leikkiä. (”Sä haluaisit vielä leikkiä Ryhmä Hauta? No leikitäänkö, että Ryhmä Haun pennut on menossa nukkumaan?”)

Jos se EI ei liity mihinkään vaihtoehtoiseen toimintaan, niin yritän kuulostella, että onko siellä taustalla joku tunne, joka lasta hiertää. (”Sä et halua, että mä harjaan sun hampaat. Harmittiko sua, kun mä sanoin tiukasti?”) Kun se tunne saadaan sanoitettua ja hyväksyttyä, niin mietitään, että mikä auttaisi. Auttaako siihen harmitukseen jokin? Tai jos siihen ei auta mikään, niin mikä auttaisi niin että saadaan tämä homma yhteisymmärryksessä tehtyä? Haluatko tehdä itse vai autanko?

Ja kuten kaikessa vanhemmuuden opettelussa, arki on jotain sinnepäin

Ideaaliminä osaa nämä kaikki asiat puhtaasti ja välittömästi joka kerta. Oikean maailman reaaliminä onnistuu yhä useammin ja useammin, ja välillä myös epäonnistuu. Se kuuluu asiaan. 🙂

Kuten sanottua, jatkan mielellään keskustelua kommenteissa – kuulisin mielelläni, jos teillä EI on tiiviissä käytössä ja sille on joku tietoinen perustelu. Saa myös jakaa muita ajatuksia ja kommentteja – sillai kunnioittavasti ja arvostavasti, toki. <3

”Piristyisit hei” ei ole empatiaa

Kun sinulla on jokin tunnekokemus ja joku pystyy siinä auttamaan, tunnet kohtaamisen lopputuloksena iloa, helpotusta, rauhaa. Tämä on useimmille tuttua. Olipa kyseessä sitten kiukkuraivari tai suruitku, oikein valitut sanat, tai sanomatta jättämiset, voivat olla hurjan suureksi avuksi.

Älä ole tollainen, ole toisenlainen

Mutkia tulee matkaan siinä kohtaa, kun joku yrittää auttaa sanomalla esimerkiksi, että ”Piristy hei!” ”Rauhoitu” tai ”Ajattele nyt hei positiivisesti!”

Tavallaanhan se on loogista, eikö? Että ensin on raivari, sitten tapahtuu jotain, ja sitten se ihminen onkin rauhallinen. Tai olen ahdistuksen syövereissä, sitten simsalabim, ja olenkin helpottunut ja näen maailmassa myös hyviä asioita. Eli kun pääsee ahdistuksesta helpotukseen, niin olo on parempi.

Ongelma on siinä, että lopputulosta ei voi tarjota ratkaisuksi. Se on vähän kuin sanoisi pienituloiselle, että ”hei hankit vaan enemmän rahaa, niin sit ei oo noita köyhyysongelmia sullakaan”. Tai oppimisvaikeuksiselle, että ”keskityt vaan, skarppaat vähän ja teet läksyt kunnolla, niin kyllä se siitä”. Se rahan saaminen ja keskittyminenkin ovat jonkin prosessin lopputuloksia, eivät keinoja päästä sinne lopputulokseen.

Ongelma on siinä, että lopputulosta ei voi tarjota ratkaisuksi.

Siinä välissä pitää nimittäin olla se ”tapahtuu jotain” tai ”simsalabim”. Eikä se simsalabim useinkaan ole vain sitä, että ihminen päättää olla olemassa toisella tavalla. Simsalabim ei yleensä liity siihen, ettei ihminen olisi tajunnut, että ilo tai rauhallisuus olisivat nykyistä mukavampia tunnetiloja.

Mikä sitten auttaa?

Sinne piristymiseen ja rauhoittumiseen ja helpotukseen on kuitenkin olemassa reitti. Se on nimeltään empatia.

Empatia antaa sille tunteelle tilaa olla sen aikaa kuin sen tarvitsee olla. Oli sitten kyseessä empaattinen kohtaaminen toisen kanssa tai itse-empatia, sen ytimenä on näkeminen, kuuleminen ja hyväksyminen. Huomaaminen.

Empatia antaa sille tunteelle tilaa olla sen aikaa kuin sen tarvitsee olla.

Tuolla ihmisellä näyttää olevan joku tunnekokemus päällä. Minua ahdistaa. Tällä lapsella on ilmeisesti vaikeuksia hahmottaa asioita, kun kerron ne näin.

Ensimmäinen asia, minkä suustaan päästää, voi hyvin olla vain sen oman havainnon sanoittaminen. ”Minusta näyttää, että sinulla on kurja olla.” ”Nyt huomaan, että ahdistaa.” ”Sun taitaa olla hankala saada noista ohjeista selvää.”

On ihmeellistä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun joku vain huomaa hänet. Ilman, että heti sanotaan, miten pitäisi olla toisenlainen. Se tunne saattaa hetkeksi syventyä, kun ei niin kovasti tarvitse jännittää, että huomaakohan joku tai pidetäänköhän mua jotenkin ihan ääliönä. Saattaa tulla itku. Saattaa tulla ryöppy selityksiä tai kertomuksia tai ihan vaan syvä huokaus.

On ihmeellistä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun joku vain huomaa hänet. Ilman, että heti sanotaan, miten pitäisi olla toisenlainen.

Sekin riittää toisinaan. Että saa olla niinkuin on. Sitä ei kannata aliarvioida.

Tämä toimi tällä kertaa 9: Minustakin on joskus tuntunut tuolta

Esikoinen rikkoi kaapinoven. Tavalla, josta hänelle oli sanottu monta kertaa: älä roiku siinä, se hajoaa. Ja sitten se hajosi. Juteltiin aiheesta lapsen kanssa samalla kun isi korjasi ovea.

Tilanne

Minä: Sua harmittaa, kun se meni rikki.
Lapsi: Mun ei ollut tarkoitus rikkoa sitä.
Minä: Mä ymmärrän, että sun ei ollut tarkoitus rikkoa sitä. Samaan aikaan sä roikuit siinä, vaikka oli monta kertaa sanottu, että ei saa roikkua, se voi hajota. Huomaatko nyt, että miksi me sanottiin, ettei siinä saa roikkua?
Lapsi: Koska se voi hajota.

Minä: Susta tuntuu tosi kurjalta, että sä teit sellaista mitä ei pitänyt tehdä ja jotain hajosi. Tiedätkö mitä? Mulla on ollut joskus ihan just samanlainen tunne.
Lapsi: Ootko säkin rikkonut joskus jotain?
Minä: Joo, mä oon joskus tehnyt jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt, ja sitten tavaroita on hajonnut.
Lapsi: Ai mitä sä oot rikkonut?

Sitten mentiin sohvalle istumaan kainalokkain ja mä kerroin siitä kerrasta, kun 18-vuotiaana ajoin isäni (eli lasten ukin) auton parkkipaikalla betoniseinään. Mun kengänpohjaan oli jäänyt lunta, ja jalka lipesi polkimelta tiukkaa mutkaa ryömittäessä ja hyppäsi mäiskis metrin eteenpäin betoniin.

Esikoinen kuunteli ihan haltioissaan, kun me kerrottiin, että miltä meistä tuntui silloin, ja mitä me niistä kerroista opittiin.

Lapsi: Harmittiko sua?
Minä: Mua harmitti ihan kamalasti. Mä tajusin heti, että mun olisi pitänyt pyyhkiä kengänpohjat huolellisemmin. No, sitten mä kerroin ukille ja pyysin anteeksi, ja sain anteeksi. Ukki kävi korjauttamassa auton, ja mä sain kyllä ajaa sillä vielä sen jälkeenkin. Ja mä muistin sen jälkeen aina olla tosi huolellinen talvella, kun istuin ratin taakse, että kengänpohjassa ei ole yhtään liukasta lunta.

Sitten isi kertoi oman ”silloin hajoitin jotain vaikka olisi pitänyt tietää paremmin” -tarinansa. Ja sitten toisen. Ja sitten mä kerroin vielä yhden. Ja esikoinen kuunteli ihan haltioissaan, kun me kerrottiin, että miltä meistä tuntui silloin, ja mitä me niistä kerroista opittiin.

Vähän myöhemmin mä kysyin lapselta:

Minä: Onko jo parempi mieli?
Lapsi: Joo!
Minä: Auttoiko sua, kun äiti ja isi kertoi, miten meistäkin on tuntunut samanlaiselta joskus?
Lapsi: Auttoi.

Mitä mä siis tein?

Tosi usein puhutaan syyllisyyden ja häpeän eroista. Syyllisyys on sitä, että kokee tehneensä väärin, kun häpeä on sitä, että kokee olevansa vääränlainen. Noin kärjistäen. Terve syyllisyydentunto auttaa ihmistä korjaamaan käytöstään. Häpeä taas haittaa kaikenlaista itsensä kehittämistä – jos mä kuitenkin olen lähtökohtaisesti huono ja epäkelpo, niin miksi mä edes yrittäisin olla mitään muuta?

Välillä on tosi vaikea keksiä, että millä tavalla mä autan lasta tajuamaan, että jokin teko on kurja ja vääränlainen ja samaan aikaan lapsi on hyvä ja arvokas ja tärkeä juuri sellaisena.

Mulle itselleni on ihan supertärkeää, että lapseni oppivat tuntemaan syyllisyyttä, eivät häpeää. Välillä on tosi vaikea keksiä, että millä tavalla mä autan lasta tajuamaan, että jokin teko on kurja ja vääränlainen ja samaan aikaan lapsi on hyvä ja arvokas ja tärkeä juuri sellaisena. Että on tosi tärkeää pyrkiä auttamaan ja kuuntelemaan ohjeita ja tekemään yhteistyötä, ja samaan aikaan saa tehdä virheitä ja opetella ja olla epätäydellinen ilman että on kelvoton.

Yksi parhaista vastalääkkeistä häpeään on empatia ja yhteys toisiin ihmisiin.

Potentiaalisen häpeätilanteen kourissa on tosi helpottavaa kuulla, että ei ole maailman ainoa ihminen, jolla on sama ongelma. Ja pienelle lapselle on erityisen tärkeää kuulla, että hänen elämänsä tärkeät ihmiset – vanhemmat, isovanhemmat, kummit, opettajat, päivähoidon tai kerhon ohjaajat – ovat joskus olleet ihan samassa tilanteessa ja tunteneet samalla tavalla.

Potentiaalisen häpeätilanteen kourissa on tosi helpottavaa kuulla, että ei ole maailman ainoa ihminen, jolla on sama ongelma.

Tässä tilanteessa mä aloitin sanoittamalla sen tunteen ja varmistamalla, että se oli nimenomaan sukua häpeälle ja syyllisyydelle. Mä halusin varmistaa, että lapsi kokee tulleensa ensin kuulluksi tunteensa kanssa sellaisenaan, sen sijaan että olisin lähtenyt sellaiseen ”mä tiedän hei miltä susta tuntuu, kerran kun mulla oli…” -rönsyilyyn.

Mä en sivumennen sanoen myöskään sanonut, että tiedän miltä lapsesta tuntuu. Sellainen ei ole empatiaa eikä kuuntelemista. Sen sijaan mä ensin kuuntelin ja sanoitin lapsen tunteen, ja sitten sanoitin omaa tunnettani niissä tarinoissa samoilla sanoilla.

Tärkeä piirre niissä tarinoissa, sekä mun että puolison kertomissa, oli avoimesti omista virheistä kertominen. Nyt kerrottiin nimenomaan ne jutut, joissa ihan hyvin tiedettiin, että miten olisi pitänyt tehdä, ja silti tehtiin toisin. Ja että sen jälkeen harmitti ja hävetti, ja että sen jälkeen kerrottiin rehellisesti mitä tapahtui, ja pyydettiin ja saatiin anteeksi. Sanomattakin on selvää, että niiden tarinoiden ja tunteiden piti olla aitoja ja rehellisiä.

Nyt kerrottiin nimenomaan ne jutut, joissa ihan hyvin tiedettiin, että miten olisi pitänyt tehdä, ja silti tehtiin toisin.

Niitä tarinoita löytyi kuitenkin ihan etsimättä useampiakin. Arvelen, että kaikilla meillä aikuisilla on sama tilanne. Jokaiselta löytyy tarinoita, jotka on jo itselle käsiteltyjä ja joista voi puhua rehellisesti ilman akuuttia häpeää, jolloin ne auttavat sitä kuulijaa. (Ne akuutin häpeän tarinat puolestaan kuuluvat keskusteluun jonkun itselle luotettavan aikuisen kanssa. Niihin auttaa tämän saman prosessin toisena osapuolena oleminen.)

Muitakin voi hävettää

Koska vaikka me aikuiset usein (vaikka ei läheskään aina) tiedetään, että toisiakin välillä hävettää, niin lapsille se ei ole millään muotoa itsestäänselvää.

On tosi helppo kuvitella, että toiset ihmiset ovat virheettömiä, harkitsevia ja täydellisiä. Varsinkin ne toiset ihmiset, jotka meitä useimmiten neuvovat, ohjaavat, tai muuten kertovat, miten tässä maailmassa olisi hyvä elää. Sitä helposti ajattelee, että ne toiset ihmiset ovat jotenkin osmoosin tai hengitysilman tai muun valaistumisen kautta imeneet ympäristöstä itseensä kaiken sen ymmärryksen ja tiedon, eivätkä he voi ymmärtää, miltä tuntuu kun mokailee ja häpeää ja kompastelee kirveleviin epäonnistumisiin yksi toisensa jälkeen.

On tosi helppo kuvitella, että toiset ihmiset ovat virheettömiä, harkitsevia ja täydellisiä. Varsinkin ne toiset ihmiset, jotka meitä useimmiten neuvovat, ohjaavat, tai muuten kertovat, miten tässä maailmassa olisi hyvä elää.

Kun sellainen ihminen kertoo, että itse asiassa juuri niiden kirvelevien epäonnistumisten kautta he ovat itse oppineet elämään niinkuin elävät…

No, sellaista ihmistä kuuntelee paljon mielummin. Kokee tulevansa ymmärretyksi ihan eri tavalla. Luottaa siihen toiseen ihmiseen, koska tuo toinenkin on seissyt ihan tässä samassa p… suossa ja selvinnyt siitä. Tietää, että toiselle voi kertoa niistä omista virheistään jatkossakin, koska se toinen pystyy hyväksymään omatkin virheensä, niin ehkä hän hyväksyy minunkin epätäydellisyyteni.

Niitä asioita mä toivon, että mun lapseni kokee mun kanssani. Sen takia mä yritän muistaa, että vaikka omien virheiden kertominen ja haavoittuvuuden näyttäminen on välillä vaikeaa, niin se on moninkertaisesti sen arvoista.

Onko sulla vastaavanlaisia kokemuksia? Kokeilitko vinkkiä, toimiko vai ei? Tuliko ajatus tai fiilis, jonka haluaisit kertoa? Tervetuloa jatkamaan pohdintaa kommentteihin!

Leikitään, että sä olet lapsi

”Äiti, leikitään että mä olen äiti ja sä olet lapsi!”

Näin ehdotti kolmevuotias tänään. Ja mä sitten vähän hymähdellen suostuin. Lopulta leikittiin melkein koko aamupäivä tätä, siinä muun puuhan ja ulkoilun lomassa.

Oli toisaalta jännittävää ja toisaalta vähän pelottavaa, kun huomasi niiden oman puheen maneerien tulevan sieltä lapsen suunnasta. Äänensävyjä myöten, hellittelynimiä myöten. Mä pääsin aitiopaikalta seuraamaan, että miten lapsi kuulee ja näkee mun toiminnan.

Toisaalta toi roolienvaihtoleikki oli siinäkin mielessä jännittävä, että mä itse jouduin kovasti miettimään, miten lapsi tyypillisesti puhuu mulle. Erityisesti niissä tilanteissa, joissa mä (oikean elämän äitinä) halusin opastaa lasta, eli leikisti äitiä, vaikka nyt päivävaatteiden laittamisen kanssa. Millaisena mä haluan, että lapsi näkee oman puhetapansa mun peilaamana? Haluanko mä olla kiukutteleva ja komenteleva lapsi vai yhteistyökykyinen ja kuunteleva lapsi?

Miltä musta tuntuu, kun kuulen omat sanani?

Se tuli mulle yllätyksenä, että miten ne ”äidin” sanat vaikuttivat noin tunnetasolla. Sen lisäksi, että mä pystyn tällai jälkikäteen analysoimaan sitä puhetta, niin mä pääsin hyvin konkreettisesti kokemaan, miltä tuntuu, kun toinen ihminen puhuu mulle noin. Se on kuulkaa aika haavoittuvainen hetki.

Vaikka jälkikäteen voin helpottuneena todeta, että lapseni puhui mulle hellävaraisemmin ja ystävällisemmin kuin mitä minä väsyneimmilläni hänelle, niin mähän en sitä tiennyt siinä vaiheessa kun leikki oli kesken. Mä saatoin ainoastaan luottaa siihen, että tuo toinen haluaa mulle hyvää ja käyttää (leikin myötä saamaansa) valtaa fiksusti.

Ja täytyy sanoa, että siinä vaiheessa kun mä ehdotin että mennään tätä reittiä puistosta pois ja ”äiti” oli eri mieltä mutta perusteli asiansa, niin se tuntui aika paljon mukavammalta kuin jos vastaus olisi ollut vain ”ei, kun mennään tuolta”. Vaikkakin se perustelu oli mun näkökulmasta ihan absurdi ja hatusta vedetty. Toisaalta, varmaan monet mun oikean elämän perustelut on lapsen näkökulmasta ihan yhtä älyttömiä.

Että kuuntelisi välillä muidenkin korvin

Mun ei oikeastaan kuuluisi olla yllättynyt siitä, miten voimakkaasti toi roolienvaihto avasi taas uutta näkökulmaa. Mulla on jonkun verran draamaopettajan koulutusta juurikin siihen, että rooleja vaihtamalla voi oppia syvällä tasolla ymmärtämään asioita, joita teoriassa tietää. Mä en vaan ole päässyt harjoittelemaan sitä roolien vaihtoa tällä tavalla käytännössä pitkään aikaan.

Tekee todella hyvää kuunnella välillä sitä, että miltä ne omat sanat kuulostaa. Minkä viestin ne välittää toiselle mun tunteista? Mikä on mulle omien sanojeni perusteella tulkittuna tärkeää? Välitänkö mä toisen tunteista sen verran, että teen oman näkökulmani mahdollisimman selväksi? Kuuntelenko mä ihan oikeasti, että mitä se toinen sanoo?

Jos sun lapsi ehdottaa tätä leikkiä, niin mene mukaan. Leiki ihan oikeasti. Kuuntele ja kuulostele, että miltä tuntuu kuulla ne omat sanat lapsen suusta. Ja jos lapsi ei sitä ehdota, niin kuuntele puhuessasi välillä lapsen korvin. Mitä tämä, juuri nyt ja juuri tässä, kertoo lapselle mun ajattelusta ja arvoista?

Lopulta nimittäin ne omat sanat, maneerit ja asenteet tulee sieltä lapsen suusta ilman roolinvaihtoleikkiäkin. Siinä tilanteessa on kullanarvoista, jos huomaa, että ne on siitä hyvinkin läheltä opittu.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Ajatuksia ja kokemuksia näistä ”kuulin omat sanani lapseni suusta” -hetkistä, joko roolileikeissä tai ihan muuten. Kysymyksiä tai empatiaa tai muuten vaan mieleen juolahtaneita heittoja. Ja blogin hengen mukaisesti mieti ensin, miltä ne omat sanat muiden korvissa kuulostaa, ennen kuin painat lähetä-nappia. 🙂

Kasvatuksesta

Lueskelin tuossa aikani kuluksi Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjaa. Tai siis ahmaisin melkein koko kirjan yhdessä illassa kun esikoinen oli yökylässä (ekaa kertaa ikinä, jaiks) ja vauva pötkötteli joko mun sylissä syömässä tai isänsä sylissä röyhtäystä hakemassa. Oon lukenut sen joskus aikaisemminkin, mutta en sen jälkeen kun oon itse saanut lapsia.

Hellsten puhuu läheisriippuvuudesta, jonka hän määrittelee näin:

Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy, kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon.

Hellsten 1992: 58

 

Kirjassa puhutaan mm. peilaamisesta, mikä tarkoittaa sitä, että pienelle lapselle omat tarpeet ja tunteet ovat olemassa vain siinä määrin kuin mitä vanhemmat peilaavat niitä eli reagoivat niihin ja antavat niille ikäänkuin luvan olla olemassa. Jos lapsi on vihainen tai surullinen ja vanhempi ohittaa tuhteenilmaisut joko kokonaan tai kuittaa ne jollain ”älä nyt raivoa/pillitä siinä” -kommentilla, niin silloin se lapsen tunne ei peilaudu. Lapsi ei saa kokemusta siitä, että hänen tunteensa olisi olemassa, saatika välineitä sen käsittelyyn.

Tuo Hellstenin ”käsittelemään sitä [ilmiötä] persoonallisuudessaan” -kohta viittaa mun ymmärryksen mukaan juuri siihen, että lapsi ei pysty puhumaan asiasta kenellekään, koska siitä puhumiseen ei ole annettu käsitteitä. Lapsi ei pysty tuntemaan niitä asiaan liittyviä tunteita, koska niitä tunteita ei ole kotona tunnistettu eikä annettu niille lupaa olla olemassa.

Hellsten puhuu siitä, että vanhempi pystyy peilaamaan lapsensa tunteita ja tarpeita vain siinä määrin kuin tunnistaa niitä itsessään. Se tarkoittaa, että jos vanhempi ei salli itselleen epäonnistumista, vihaa tai surua, ei hän myöskään pysty käsittelemään niitä lapsen kanssa mitenkään rakentavasti.

Näin me kannamme edellisten sukupolvien painolastia

Pääpaino Hellstenin kirjassa on tapauksissa, joissa lapsen persoona on jäänyt kokonaan peilautumatta esimerkiksi vanhemman alkoholismin, työnarkomanian, tai muiden vastaavien ääritilanteiden vuoksi, kun vanhempi ei ole ollut luotettavasti paikalla. Hän kuitenkin puhuu myös siitä, miten Suomen sotahistoria on aiheuttanut sen, että sodan nähnyt sukupolvi on jäänyt yksin sen kokemuksensa kanssa – ei ole ollut ketään, joka olisi voinut antaa välineet käsitellä sodan kauhuja persoonallisuudessa, tietoisesti ja tunteiden kautta (varsinkaan miehille, joilta on perinteisesti odotettu ihan jotain muuta kuin tunneälyä). Kaikki tunteisiin liittyvä on pitänyt Hellstenin termein ”syväjäädyttää”, koska muuta käsittelykeinoa ei ole ollut.

Suuri osa kokonaisesta sukupolvesta on siis kasvanut kodeissa, joissa toisella vanhemmalla ei ole ollut kykyä peilata tunteita lapsilleen, ja toinen vanhempi on joko kyennyt kantamaan tunnekasvattamisen vastuun tai sitten ei.

Mun sukupolvi on puolestaan kasvanut kodeissa, joiden vanhemmissa on sodan nähneiden lapsia. Niitä, joiden tunteita ei ole pystytty peilaamaan, joten niitä ei ole lapsuudessa ollut olemassa.

Monet näistä sodanjälkeisen sukupolven lapsista ovat lääkinneet tilannettaan alkoholilla tai riippuvuuksilla, mutta joskus ”ihan hyvissäkin kodeissa” (ja laitan tämän lainausmerkkeihin siksi, että ilmaus usein viittaa pelkästään materiaalisiin ja ulkoisiin puitteisiin, jotka eivät oikeasti kerro hyvinvoinnista kuin pienen viipaleen) tunneilmasto on jäänyt isovanhempien sotakokemusten jalkoihin. Epäonnistumisia, surua, vihaa tai pelkoa on ollut vaikea jakaa, koska toinen tai molemmat vanhemmista ovat jääneet vaille niiden käsittelyn välineitä omassa lapsuudenkodissaan.

Sitten mun sukupolvi on päässyt kouluun, jossa opettajina on ollut parhaimmassa tapauksessa myös tämä sotakodeissa kasvaneiden sukupolvi. Jos kotona on vaikea kohdata epäonnistumista, vihaa, surua ja pelkoa, niin koulussa sen kanssa pääsee pahimmillaan hyvin lähelle. Ja jos opettajalle itselleen ei ole peilattu näitä tunteita tai niiden käsittelyä, lapsena tai aikuisena, niin koulumaailman kasvatuksellinen puoli voi jäädä aika karuksi.

Oppiessa pitää tehdä virheitä, jotta näkee, mihin suuntaan on kehityttävä. Jos opettaja ei siedä virheitä, itsessään tai oppilaissaan, hän voi hyvin nopeasti sammuttaa lapsen luontaisen uteliaisuuden ja opettaa lapselle tietosisältöjen lisäksi sen, että kannattaa osallistua vain silloin kun on varma osaamisestaan, ei muulloin.

Myös koulukiusaamistilanteissa opettajien kehittymättömäksi jäänyt tunne-elämä voi aiheuttaa hirveitä tilanteita. Lapsi pelkää ja vihaa, toinenkin lapsi pelkää ja vihaa, eikä opettaja pysty asettamaan sellaisia rajoja, joissa molemmilla olisi turvallinen olla. Kiusaajan pelko ja viha ei tule nähdyksi, se kielletään samalla kun tuomitaan se ainoa keino, jolla hän edes yrittää purkaa sitä. Kiusatun pelko ja viha ei tule nähdyksi, sen olemassaolo mitätöidään tai annetaan ymmärtää, että kiusatuksi tuleminen on ihan oikein.

Aikuisella on vastuu siitä, että sekä kiusaajan paha olo että kiusatun paha olo tulee käsitellyksi ja saadaan terveellä tavalla pois päiväjärjestyksestä, ei kiusaajalla tai kiusatulla. Siihen vain tarvittaisiin aikuisia, joiden oma tunne-elämä olisi loppuun asti kehittynyt, eikä sellaisia aina ole ollut saatavilla.

Miten tämä nyt minuun sitten liittyy?

Mitä minä haluan siirtää edellisiltä sukupolvilta seuraaville?

Mä olen valmistunut opettajaksi, ja mulla on kaksi lasta. Mä olen kasvanut sellaisessa ”ihan hyvässä kodissa”, jossa kuitenkin tietyt tunne-elämän asiat on ns. jääneet sodan jalkoihin. Oon tehnyt aika pitkään töitä sen eteen, että pystyisin kohtaamaan kaikki oman tunne-elämäni puolet. Aika pitkälle on tultu, kun olen kerran perustanut blogin, jossa julkisesti pystyn pohtimaan tätä ”lupaa olla minä”. 🙂 Ja nyt mulla on tällainen uusi, kirkassilmäinen, äärimmäisyyksiin asti luottava sukupolvi tässä kotona kasvatettavana.

Jaiks.

Mä ajattelen niin, että lapsille on hyvä asettaa rajat, ja sitten lapsen kanssa käsitellä ja sietää se tunnereaktio, joka tulee niihin rajoihin törmäämisestä. Lapselta saa kieltää tekemistä tai omistamista, muttei niitä tunteita, joita siitä kieltämisestä aiheutuu.

Lisäksi lapsi on keskeneräinen, niinkuin me kaikki. Lapsi tekee virheitä, niinkuin me kaikki. Sen takia mä en itse ole vielä tähän päivään mennessä kokenut tarpeelliseksi käyttää kasvatuksessa rangaistuksia. Mä ajattelen, että se rangaistus ohittaa lapsen oppimiskokemuksen ja tunnekokemuksen, ja määrittää maailmaa vain sen kautta, miten vanhempi sen tilanteen tulkitsee. Tähän ajatteluun on vahvasti vaikuttanut myös Alfie Kohnin Unconditional Parenting, jota suosittelen kaikille kasvattajille, oli kasvatettavat sitten omia tai lainalapsia.

(Disclaimer: Joo, mun lapset on vielä pieniä; joo, esikoisen temperamentti on sellainen että tämä lähestymistapa toimii; joo, on varmasti sata syytä miksi joissain toisissa perheissä rangaistukset on ainoa vaihtoehto jne. Toistaiseksi tämä lähestymistapa toimii meillä.)

Jos mun lapsi tekee virheen (ottaa pöydältä luvatta kastelukannun ja kippaa samalla sisällöt lattialle, piirtää liidulla kaapinoveen, kiipeilee luvatta lipaston päälle, noin muutamia esimerkkejä tältä viikolta mainitakseni), mä selitän, ettei niin saa tehdä ja miksi ei saa. Jos siitä aiheutuu huutoitku, että tämä viihde nyt häneltä vietiin, niin sitten lapsi saa huutoitkeä sylissä niin pitkään kuin itkettää. Jos mä kiellän jotain sellaista, mihin isänsä on hetki sitten lapselle antanut luvan, niin mä pyydän anteeksi, kun en tiennyt että siihen oli jo lupa.  Noin yleensä. Ja sit usein pyydetään anteeksi, kun äiti ei osannut.

Jos lapsi vaikka kaatuu tuolilta, johon ei olisi saanut kiivetä, mä en sano, että ”kato nyt, enkö mä sanonut”, vaan kysyn, että säikähditkö, sattuiko? Sen jälkeen, kun se säikähdys on koettu läpi, voidaan jutella, että muistatko kun puhuttiin että siitä voi kaatua. Noin yleensä. Ja sit taas pyydetään anteeksi, jos  äiti ei osannut.

Tää ei nyt ole sellainen ”mä olen täydellinen vanhempi, tehkää näin” -manifesti.

Tää on enemmänkin muistutus mulle itselleni. Olen itse lähtökohtaisesti epätäydellinen, joten ensisijaisesti on mun vastuulla, että lapsi ei kärsi omasta epätäydellisyydestään.

Ja tää on myös muistutus siitä, miten iso vastuu meillä vanhemmilla ja opettajilla on siitä, että olemme ensin päässeet sinuiksi omien mörköjemme kanssa, ettemme siirrä niitä lasten sänkyjen alle.