Epäonnistumisen pelko ja lupaus (sekä toivo)

Mieti edellistä kertaa, kun mokasit. Oikein sillä tavalla mehukkaasti. Miltä se tuntui?

Entä jos epäonnistun?

Entä jos en osaa? Entä jos pilaan koko projektin, suhteen, taideteoksen, yhteisön? Entä jos teen hätäpäissäni ja osaamattomuuttani jotain sellaista, mistä lapseni käy terapiassa vielä viisikymppisenäkin?

Epäonnistumisen pelko sulkee meidät, rajaa meitä, kutistaa ja litistää. Kun kehtaamme ajatella jotain uutta, luovaa, tuoretta ja innostavaa, se iskee. Jos harkitsemme uuden opettelua, toisen ihmisen kanssa lähentymistä, omien jumiemme purkamista, epäonnistumisen riski seuraa perässä.

Tässä kirjoittaessa, sormet näppäimistöllä, se on läsnä vahvasti. Tämä saattaa mennä syteen tai saveen.

Lasten kanssa eläessä epäonnistumisen pelko on usein ihan valtavan voimakas. Kun ensimmäistä kertaa kohtaamme pienen ihmisen, joka on jostain kohtalon oikusta meille lapseksi uskottu, niin siinä sitä ollaan. Haavoittuvuuden, tuntemattoman, epävarman äärellä. Ei ole mitään ohjekirjaa siihen, miten juuri tätä pientä ihmistä olisi hyvä tukea ja hoivata elämän matkalla niin, että hän voisi hyvin ja saisi kasvaa yhä enemmän omaksi itsekseen.

Ja heti kun ollaan uuden ja epävarman äärellä, haavoittuvan ja merkityksellisen äärellä, saapuu myös epäonnistumisen mahdollisuus.

Tai ei, ei mahdollisuus. Lupaus.

Kun kuitenkin epäonnistun.

Pelko liittyy siihen, että ei tiedä, miten jokin asia menee. Ja epäonnistuminen on yksi niistä asioista, joihin tässä maailmassa voi luottaa.

Meillä ihmisillä on tusinoittain tarpeita. Oppimisen, merkityksellisyyden, yhteyden, itsenäisyyden, leikin, kehon hyvinvoinnin, ennakoitavuuden, spontaaniuden… Ja kaikki mitä teemme on pyrkimystä täyttää joitain tarpeita.

Todennäköisyys sille, että onnistuisimme koko elämämme valitsemaan kerrasta sellaiset strategiat, jotka täyttävät sekä kaikkia meidän tarpeitamme että kaikkia meille rakkaiden ihmisten tarpeita, on aika pieni. (Humanistina en ala laskemaan, mikä se varsinainen todennäköisyys olisi, mutta arvelen että aika monta lottovoittoa pitäisi tulla samalle ihmiselle, ennenkuin oltaisiin samoissa lukemissa.)

Joka päivä jotain menee pieleen. Tämä ei ole pessimismiä, tämä on realismia. Niin kauan kuin emme ole ennustajia ja ajatustenlukijoita, niin kauan kuin teleportteja ja aikakoneita ei ole vielä keksitty, jotain menee joka päivä pieleen.

Ja silti – tässä sitä kuitenkin ollaan. Sinullakin on tällä viikolla mennyt ainakin tusinan verran asioita ihan plörinäksi, ja siinä sinä vain luet tätä tekstiä. Useimmista epäonnistumisista selviää jotenkin.

Terve epäluuloisuus riskejä kohtaan on toki hyväksi, ei sillä. Autossa puetaan turvavyöt siksi, että jos joku epäonnistuu liikenteessä niin panokset ovat aika kovat. Ja silti – silloin kun kyse on jostain muusta kuin ihmisten terveydestä, turvallisuudesta tai koskemattomuudesta, niin aika monesta mokasta selviää selvittämällä. Kunhan suostuu myöntämään, että on mokannut.

Epäonnistumisen pelko nimittäin sulkee meidät myös epäonnistumisen häpeään.

Mokia vältellään etukäteen ja sitten hävetään ja peitellään jälkikäteen. Vaan jos luotan siihen, että tänäänkin mokaan jossain, ja se kuuluu asiaan, niin mokia ei myöskään tarvitse hävetä. Niistä voi kertoa, pyytää anteeksi, kohdata toisen (lapsen tai aikuisen) avoimesti ja kysyä: mitä toivoisit, että tapahtuisi eri tavalla ensi kerralla?

Jokainen moka on lahja

Teatteri-improvisaation piirissä kulkee sanonta ”moka on lahja”. Se tarkoittaa, että jos joku mokaa improharjoituksessa, niin sitä juhlistetaan ja siitä riemuitaan, koska todennäköisesti se avaa jotain ihan uutta näkökulmaa ja sellaista luovuutta, jota emme olisi yrittämällä keksineet kuitenkaan.

Moka on lahja myös muualla kuin improvisoidessa. (Ja toisaalta, mitä tämä elämä on jos ei syvää ja jatkuvaa improvisaatioharjoitusta?) Jokainen moka, epäonnistuminen, virhe kertoo meille lisää tietoa siitä, mitä voimme opetella ja missä voimme kasvaa.

Oppimista ei voi tapahtua ilman virheitä. Jos vahingossa onnistun jossain ensimmäisellä kerralla, en välttämättä lainkaan tiedä, mitä tein oikein. Vasta mokia tekemällä ja niitä tietoisesti korjaamalla pystyn kehittämään ymmärrystäni ja osaamistani uusista asioista.

Ja ihmisen tarpeisiin kuuluvat myös oppiminen ja kasvu. Joille mokaileminen on elinehto. Voimme kasvaa ihmisinä vain silloin jos ensin hyväksymme virheemme ja niihin liittyvät kirvelevät tunteet – pettymyksen, häpeän, turhautumisen – ja sen jälkeen otamme mokan uteliaaseen, hyväksyvään tarkasteluun: Wau, mitähän tuossakin tapahtui?

Ihmissuhteisiin pätee tämä sama. Jokainen konflikti on meille lahja, koska ne osoittavat meille merkkivalon tavoin, missä tarpeemme eivät täyty. Silloin konfliktien siloittelu ja välttely on itse asiassa valtavan haitallista: jos autosi kojelaudassa syttyy hälytysvalo, on hölmöä laittaa siihen päälle ilmastointiteippiä jotta valo ei enää häiritsisi. Ongelma ei poistu, ja enää en myöskään kuuntele viestejä siitä ongelmasta.

Kun suhtaudumme konflikteihin ja mokiin lahjoina, niitä ei myöskään tarvitse hävetä. Päinvastoin: olemme astuneet pois mukavuusalueeltamme kohti uutta, tuoretta ja haavoittuvaa. Olemme yrittäneet jotain sellaista, mitä emme jo osaa. Olemme olleet inhimillisiä ihmisiä, myös vanhempina, emme kasvatusrobotteja. Kyllähän sitä sietää juhliakin.

Ja jos vielä huomaakin, että kaiken tämän jälkeen epäonnistuminen edelleen pelottaa ja hävettää, niin tietysti saa pelottaa ja hävettää. Jos ei heti kerrasta (tai kymmenestä, tai sadasta kerrasta) osaa ottaa epäonnistumisia ja konflikteja vastaan kiitollisena, niin sitten ei osaa. Saa olla kesken, ja välillä mokailla, siinäkin. Sillähän sen sitten joskus oppii, kun tarpeeksi monta kertaa mokaa. ❤️

Äitienpäivänä tulossa jotain ihanaa. Jos haluat kuulla, mitä se on, niin tilaa alta uutiskirje – saat samalla Kärsivällisempi aamu -minikurssin sähköpostiisi.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Pysähtyminen 107: Häpeää ja supervoimia

Mistä tulen?

Takana on sen verran täyteläinen viikko, että pysähtyminenkin tulee vasta näin tiistaina. (Tai oikeastaan vasta keskiviikkona, koska tiistaina oli verkkosivustokin vapaapäivällä.) Siihenkin on lupa, joskus tapahtuu tällaista. 🙂 Päivät täynnä opetusta ja sen suunnittelua, ja sitten viikonloppuna molempina päivinä RVO-koulutusta ja aiheena niinkin kevyt setti kuin häpeä. Tuli kaiveltua omia nolouden ja häpeän solmuja auki oikein urakalla. Ja vaikka nyt on siltä osin kevyt ja hyrisevä olo, niin työstäminen on myös väsyttävää hommaa.

Se näissä koulutusviikonlopuissa on kiitollista, että vaikka on väsynyt niiden jälkeen, niin aina useampi päivä niiden jälkeen menee sellaisessa hyvän vuorovaikutuksen imussa. Jaksaa kuunnella lapsia, ilmaista asiat havainnoilla ja tunteilla ja tarpeilla, pyytää komentamisen sijaan ja jos pyyntöön tulee kielteinen vastaus (tai ei vastausta lainkaan) niin kysyä että ”mikä sua auttaisi” sen sijaan, että jatkaisi jankuttamalla tai valittamalla. 🙂

Josko tämä toimisi lohdullisena vertailukohtana myös jollekulle muulle: mä opiskelen vuorovaikutusohjaajaksi, ja kahden vuorokauden syventymisen jälkeen mulla menee ehkä noin viikon verran vuorovaikutus lasten kanssa sillai 90% putkeen, ennenkuin palaa taas siihen ehkä-onnistuin-ehkä-en -arkeen. Että jos itsellä ne vuorovaikutustilanteet ei korjaannu yhden blogitekstin lukemisella tai edes yhdellä harjoituksella, niin se menee just niinkuin kuuluukin. Opettelussa menee aikaa, se vie energiaa, ja siinä pitää tehdä virheitä ja huomata tehneensä.

Missä olen?

Keho on väsynyt, mutta muuten hyvässä jamassa. Tämänpäiväinen käynti osteopaatilla avasi taas erinäisiä jumeja, ja viikonloppuna ehti koulutuksen tauoilla vähän venytellä ja tanssiakin. Liikettä kaipaa.

Tunteet… No, viikonlopun aiheena oli häpeä, joten tällä hetkellä aika taajaan vilahtelee tunteissa ja ajatuksissa kaikenlaiset nolot sattumukset ja piintyneet toimintatavat. On hauska huomata, että ne eivät aiheuta ihan valtavia kiristyksiä ja puristuksia enää, vaan enemmän sellaisia lämpöisiä hulahduksia, jotka saa aika nopeasti hyväksyttyä. Lisäksi tunteissa pyörii ilo ja kiitollisuus, onnellisuuskin, kun yhteyden ja vuorovaikutuksen ja nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeet ovat täynnä. Toisaalta näin yöllä ihan karmeaa painajaista, jossa mm. jouduin vahingoittamaan lastani toisen ihmisen käskystä (en kuvaa sen tarkemmin, mutta heräsin yöllä ja kesti tovin ennenkuin sain taas unta – ja olin aika kiitollinen kun aamulla herätessä lapset kömpivät iloisina ja hyvinvoivina sängyistään). Se uni kummittelee vieläkin takaraivossa ja lietsoo pelkoa ja surua ja häpeää (Miten sitä ihminen edes unessa suostuu vahingoittamaan lastaan ennenkuin itseään?! Näköjään sitä voi hävetä myös uniminänsä toimintaa…), vaikka oikeasti mitään kamalaa ei tapahtunut.

Ajatukset… viikonlopun jäljiltä olen purkanut aika paljon vanhoja ja uudelleen pintaan nousseita, noloja tapahtumia tai toimintamalleja. Mitä niissä tapahtui, mitä tarpeita oli, mitä olisin toivonut tapahtuneen, millaisia tunteita ne herättävät nyt. Myös tuota viimeöistä painajaista mietin, sekä silloin yöllä herätessä että illalla että nyt kun taas kirjoitin siitä. Yritän ymmärtää ja päästä selkeyteen, että mitä ihmettä mun alitajunta yrittää kertoa mulle tuollaisella unella. No ehkä ainakin sitä, että välillä omalla toiminnallani saatan ihan oikeasti vahingoittaa lapsiani – vaikka silloin, kun mulla on käsittelemätöntä häpeää, jolta suljen silmäni mutta samalla siirrän sitä lapsilleni. Ja että mä voin kieltäytyä siirtämästä niitä joskus oppimiani, vuorovaikutusta myrkyttäviä asioita lapsilleni. Vaikka se tarkoittaisi sitä, että joudun joskus sanomaan EI silloinkin kun se tuntuu vaikealta.

Mitä kohti?

Loppuviikko on taas suht täynnä opetusta ja sen suunnittelua. Viikonloppuna täytyy pitää jossain kohtaa vapaata. No, pari viikkoa on vielä tätä tykitystahtia ja sitten rauhoittuu opetusten suhteen aikataulu. Yritän kovasti löytää tasapainon sen väliltä, että toisaalta tehdään silloin kun on mitä tehdä, ja toisaalta jos en lepää missään kohtaa niin ei ole mistä ammentaa.

Mitä tarvitsen?

Eilen valitsin itselleni täksi päiväksi supervoimat, ja ne itse asiassa olivatkin ihan loistava tapa muistuttaa mieleen, että mitä tarvitsen. Niin mitä supervoimia haluaisin tälle viikolle?

– Itsestäänselvän Itsestä Huolehtimisen Supervoima.
Sellainen, että kun väsyttää, niin levätään, ja kun on nälkä, niin syödään. Kun tarvitsee läheisyyttä, niin pyytää sitä, ja kun kaipaa järjestystä, niin pyytää sitäkin. Ihan ilman mitään ”no muttakun on ihan tyhmää tarvita tällaisia asioita, ja vastahan minä, ja ei kukaan muukaan, ja onkos tämä nyt ihan reilua että minä tässä lepään” -taustakuoroa. Heti kun huomaan tarvitsevani jotain, niin priorisoin sen, että löydän siihen tarpeeseen jonkun ratkaisun.

– Yllättävän Helppoa Juuri Oikeaan Aikaan
Se asia, josta hermoilin, että mitenkähän se järjestyy? Oho, noinhan se meni. Se suunnitelma, jota en halunnut ruveta tekemään, koska pelkäsin, että siinä menee ikä ja terveys? Wau, sehän syntyi kuin itsestään. Hoitoaamujen toppahaalarirumba? Hei keksitään että miten me saatais tästä ihan maailman helpointa! Miten kaikki tapahtuukaan niin sujuvasti, helposti, vaivattomasti?

– Kristallinkirkasta Selkeyttä
Kun saa sanat suustaan juuri sellaisessa järjestyksessä, että toisen on ihan älyttömän helppo ymmärtää tasan, mitä tarkoitan. Kun saa kielioppiasian selitettyä ja treenattua niin, että opiskelijoilla syttyy lamppu ja alkaa kuulua, että hei nyt mä tajusin tän. Liikuttava sisäinen yksimielisyys siitä, että mitä teen nyt ja mitä seuraavaksi.

Jos näistä löytyisi ensi viikkoon sitä, mitä kaipaan? Kokeillaan.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Jos saisit keksiä itsellesi ihan mitä tahansa supervoimia (ja onneksi saatkin, tässä leikissä), niin mitkä valitsisit? Saa valita toisten keksimiä tai miettiä ihan omiakin! Tervetuloa pysähtymään kommentteihin tai miettimään itsekseen.

Frozen ja ajatuksia jäätaikavoimien hallintaan

Katsottiin viikonloppuna Frozen, taas vaihteeksi. Se on yksi niistä elokuvista, joissa minä aloitan vollottamisen lähes ensimmäisestä kohtauksesta ja lopetan sitten lopputekstien kohdalla, koska aika moni leffan teemoista tuntuu osuvan aika lähelle omaa kokemusta.

Elokuvan jälkeen juteltiin esikoisen kanssa Elsan taikavoimista.

(Niille teistä, joille Frozen ei ole tuttu leffa, pieni tiivistys asetelmasta. Elokuva kertoo kahdesta sisaruksesta, joista vanhemmalla, Elsalla, on käsissään jäätaikavoimia. Lapsina leikkiessä Elsa satuttaa taikavoimillaan vahingossa pikkusiskoaan Annaa. Vanhemmille annetaan neuvoksi, että Elsan tulee opetella hallitsemaan taikavoimiaan, mutta pelko voi olla vaaraksi. Vanhemmat tulkitsevat neuvon niin, että Elsan pitää kätkeä taikavoimansa kaikilta, myös rakkaalta pikkusiskoltaan. Hallitsemisen sijaan Elsa oppii pelkäämään ja piilottamaan taikavoimiaan – ja sen myötä myös tunteitaan, koska tunnekuohut voimistavat taikaa. Sen enempää en spoilaa, ja tämäkin tapahtuu leffan ensimmäisen 10 minuutin aikana.)

Mietittiin sitä, että se peittely ja piilottelu ei auttanut Elsaa oppimaan, miten taikavoimia voisi hallita. Että Elsa opetteli käyttämään käsineitä jotta ei satuttaisi ketään, mutta ei silloinkaan uskaltanut leikkiä Annan kanssa, koska pelkäsi voimiaan. Mietittiin myös, että mitenköhän Elsa ja vanhemmat olisivat voineet oikeasti harjoitella sitä taikavoimien hallintaa.

Miksi kirjoitan tästä blogitekstiä?

Mainitsin lapsellekin, että vähän samalla tavalla hänen ja kuopuksen ja kaikkien lasten (ja aikuistenkin) on tärkeää opetella hallitsemaan omia fyysisiä voimiaan ja toimimaan tunteidensa kanssa. Meillä ei ole jäätaikavoimia, mutta jokainen meistä pystyy silti vahingoittamaan toisia ihmisiä, tahallaan tai vahingossa, henkisesti tai fyysisesti, jos tulee tunnekuohu.

Ja valitettavan usein lapsuudessa saatu treeni tai neuvot omien tunteiden hallintaan ja väkivallattomuuteen on samaa sarjaa kuin Elsan ja Annan vanhemmilla: piilota tunteet, älä käytä voimaa tai sano rumasti, ole kiltti ja huomaavainen, suojele muita. Ihan sinänsä hyviä neuvoja, mutta mitä apua niistä on silloin, kun tarkoituksena on harjoitella suuntaamaan se oma voima rakentavasti?

**disclaimer tähän väliin: Kirjoitan tätä äitinä, opettajana, ja Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutuksen osallistujana. En ole terapeutti enkä psykiatri, joten näitä näkökulmia ei tule ottaa minkäänlaisena kliinisenä vihanhallintakoulutuksena tms. Tarkoituksenani on herättää ajatuksia ja pohdintaa siitä, miten me voimme auttaa itseämme ja lapsiamme oppimaan rakentavia tapoja kohdata omat tunteemme, tarpeemme ja voimamme. Jos tuntuu, että tarvitset akuuttia apua väkivallattomuuden opetteluun, niin Maria Akatemia ja Naisten Linja ovat hyviä ensimmäisiä yhteydenottoväyliä.**

Tällaisia asioita keksittiin lapsen kanssa, kun mietittiin, että miten Elsan olisi ollut hyödyllistä harjoitella taikavoimiensa hallintaa.

1. Avoimuus ja hyväksyminen

Elsalla oli taikavoimia. Piilottamalla ne eivät kadonneet, vaan päinvastoin voimistuivat hallitsemattomiksi. Toki elokuva olisi ollut varsin erilainen, jos Elsan perhe olisi alusta asti opetellut hyväksymään sen, että tämä asia nyt on osa meidän perheemme kulttuuria. Sen sijaan ikkunat ja ovet suljettiin, lapset pidettiin sisällä eristyksissä – myös Anna, joka teoriassa olisi voinut hyvin leikkiä vaikka kylän lasten kanssa. Elsan ominaislaadusta tehtiin salaisuus.

Mitä olisi tapahtunut, jos vanhemmat olisivat tehneet toisen valinnan? Jos he olisivat nähneet ennalta, että nimenomaan eristäminen ja salailu kasvattavat pelkoa?

Elsa ja Anna olisivat saaneet kasvaa yhdessä. Anna ei olisi ollut niin tuskallisen yksinäinen, ja olisi ehkä kruunajaispäivänä tehnyt erilaisia valintoja. Vanhemmat olisivat ehkä löytäneet ihmisiä, jotka olisivat voineet auttaa Elsaa ja koko perhettä opettelemaan taikavoimien kanssa elämistä. Elsa olisi kokenut, että hänen erityislaatunsa on lahja, jolla voi tehdä kauniita asioita, ei pelkästään pelottava virhe, joka tekee elämästä helvettiä.

Me jokainen voimme vanhempina miettiä, että mikä on meidän lapsissamme se ainutlaatuinen taikavoima. Onko se temperamentti, tunneherkkyys, impulsiivisuus, asioihin uppoutuminen, pohdiskelevuus, päättäväisyys… Useimmiten ainakin omalla kohdalla sen huomaa niistä hetkistä, jolloin lapsi ei mukaudukaan automaattisesti minun suunnitelmiini, ohjeisiini, aikatauluihini. Niistä hetkistä, jolloin lapsi on ”hankala” tai ”mahdoton” tai ”käsittämätön”.

Niissä hetkissä voin suhtautua lapsen ominaislaatuun kuin Elsan vanhemmat: älä ole tuollainen, ole toisenlainen. Ja voin tehdä sen täydestä rakkaudesta, niinkuin Elsankin vanhemmat. Jos vain olisit toisenlainen, elämäsi olisi helpompaa.

Tai sitten voin opetella suhtautumaan lapsen ominaislaatuun niinkuin se olisi upea lahja, jota lapsen tulee oppia käyttämään, ja jossa minun täytyy auttaa häntä. Lapsi on ihana ja oikeanlainen juuri tuollaisena – miten autan häntä oppimaan sellaisia toimintatapoja, joilla hän saa sen lahjansa suunnattua oikein, eikä satuta ketään (toisia tai itseään) siinä samalla?

2. Yhdessä harjoittelu

Elsa jäi taikavoimiensa kanssa aika yksin. Vanhemmilla ei itsellään mitä ilmeisimmin ollut kokemusta taikavoimista, joten he eivät tienneet, mitä niiden kanssa pitää tehdä.

Ehkä avoimuudella ja hyväksymisellä olisi ollut sekin vaikutus, että jostain päin valtakuntaa olisi löytynyt joku, joka olisi voinut auttaa Elsaa harjoittelussa. Joku, joka olisi osannut antaa neuvoja, vinkkejä ja tekniikoita sekä Elsalle että hänen vanhemmilleen.

Tai ehkä ei. Ehkä Frozen-maailmassa Elsa oli ainoa, jolla oli tällaisia taikavoimia. Silloinkin avoimuus ja hyväksyminen olisivat saaneet aikaan sen, että Elsa olisi voinut alkaa harjoitella vanhempien tai opettajan avulla. Kokeilla, millaisilla tavoilla taikaa saa suunnattua, miten rauhoittua kun hermostuttaa, milloin kannattaa varoittaa toisia että nyt minun on parempi olla hetki yksin.

Ja ehkä silloin Elsalla olisi ollut joku, jolle kertoa kun on neuvoton olo. Joku, jonka kanssa olisi voinut miettiä erilaisia ratkaisuja. Joku, jolle itkeä ja raivota kun ei jaksaisi sitä, että tämä elämä on tällaista. (Kuvitelkaa Elsa murrosiässä: jäätaikavoimat ja hormonimyllerrys samaan aikaan. Siinä on paljon kannettavaa teinille.)

Joskus oman lapsen kanssa on niin kiitollinen tilanne, että lapsen taikavoima on samansuuntainen kuin oma. Räiskyvän temperamentin vanhemmalla on räiskyvä lapsi. Silloin vanhemmalta (ainakin teoriassa) voi löytyä empatiaa lasta kohtaan: tämä on minullekin vaikeaa, kuinka vaikeaa se mahtaakaan olla lapselle? Jos vanhempi on löytänyt keinoja suunnata sitä taikavoimaansa rakentavasti, niin niitä samoja keinoja voi kokeilla lapsen kanssa. Tai sitten lapsi saattaa löytää jonkun keinon, joka toimii myös aikuiselle.

Silloinkin, kun lapsen taikavoima on ihan eri kuin oma, siihen voi suhtautua uteliaasti ja rakastavasti. Selvästi lapsella on näissä tilanteissa vaikeaa – hmm, mikäköhän siihen auttaisi? Mitä minä voisin tehdä? Mitä lapsi voisi kokeilla? Mitähän lapsi tarvitsee?

3. ”Ehkä se voisi harjoitella jonkun ritarin kanssa”, eli suojaaminen

Meidän esikoiselle oli tosi tärkeää, että jos Elsa olisi harjoitellut jonkun kanssa, niin sillä olisi pitänyt olla kypärä, ettei Elsan jäävoimat vaan olisi satuttaneet. ”Ja sitten tässä rinnan päällä ainakin sata paitaa ja vielä takki!” Minä ehdotin, että entäs jos sillä olisikin vaikka haarniska? ”Joo, se voisi harjoitella vaikka jonkun ritarin kanssa!”

Ja tottahan se on. Silloin kun harjoitellaan, niin sattuu virheitä, ja harjoittelukumppanin on tosi tärkeä suojata itsensä. Ensinnäkin se varmistaa, että harjoittelukumppani pysyy turvassa ja hyvinvoivana, ja pystyy jatkamaan harjoittelua. Toisekseen se antaa harjoittelijalle vapauden kokeilla uutta, tehdä niitä virheitä, ja muuttaa toimintaansa niiden virheiden perusteella. Opettelu jää aika ohueksi, jos tekee vain sellaisia asioita, jotka hallitsee täysin.

Jos minä vanhempana autan lasta opettelemaan oman taikavoimansa hallintaa, niin minunkin pitää suojata itseni. Se voi tarkoittaa fyysistä suojaamista – saatan joutua pitelemään raivopäistä lasta, ettei hän lyö minua. Tai se voi tarkoittaa emotionaalista suojaamista – huolehdin omista tarpeistani, lepään, puran ajatuksiani ystäville tai vaikka ammattiauttajalle, jotta pysyn lapsen kanssa kärsivällisenä ja lempeänä. Se voi tarkoittaa sitäkin, että jaan vastuuta lapsen opettelun tukemisesta muillekin turvallisille aikuisille, jotta en polta itseäni loppuun. Ja sitä, että kun lapsen kanssa tilanne on vaativimmillaan, niin annan muissa asioissa itselleni armoa, enkä vaadi itseltäni kaikessa täydellisyyttä.

Itsestä huolehtiminen tarkoittaa myös sitä, että opettelee hallitsemaan niitä omia taikavoimiaan, ymmärtämään ja hyväksymään omia tunteitaan ja tarpeitaan. Opettelee lukemaan merkkejä, jotka kertovat siitä, että nyt on aika hetkeksi keskittyä omaan itseen, oman haarniskan paikkailuun ja korjailuun.

Elsa ei halunnut satuttaa jäävoimillaan. Minä uskon, että meidän lapsemme eivät myöskään halua satuttaa omilla taikavoimillaan.

Mitä paremmassa kunnossa meidän oma haarniskamme on – jaksaminen, tahdonvoima, kärsivällisyys, omat tarpeet, oma ilo ja hyvinvointi – sitä helpompi meidän on suhtautua lapseen rakastavasti ja kannustavasti silloinkin, kun hän heittelee jääpiikkejä vahingossa tai tahallaan. Kun näemme, että lapsi opettelee ja on itsekin taikavoimiensa kanssa pulassa, niin lapsen käytös ei pääse vahingoittamaan meitä samalla tavalla. Silloin pystymme auttamaan lasta tämän tunteiden kanssa, ja voimme yhdessä etsiä tapoja, joilla lapsi saisi tilanteessa tarvitsemansa.

Aikuisenakin voi harjoitella

Elokuvassa Elsa harjoitteli taikavoimiensa hallintaa vasta aikuisena. Olen itsekin opetellut suurimman osan tunnetaidoistani aikuisiällä, joten se kohta kolahti myös omalle kohdalle.

Koskaan ei ole liian myöhäistä hyväksyä, että minä olen tällainen, minulla on tällainen taikavoima, minä tarvitsen näitä asioita ja välillä tunnen kaikenlaisia tunteita. Koskaan ei ole liian myöhäistä etsiä joku, jonka kanssa harjoitella yhdessä (ystävä, terapeutti, valmentaja, kurssi tai kirja…) – joku sellainen, jolla on itsellään niin vahva haarniska, että minun virheeni tai opetteluni eivät voi häntä vahingoittaa.

Olipa meidän taikavoimamme mikä tahansa, niin myös meillä on lupa olla juuri tällaisia kuin olemme – ja mahdollisuus opetella olemaan sitä rakentavasti ja lempeästi. Kun Elsa oppii hallitsemaan taikavoimiaan, hän luo huikeita taideteoksia jäästä. Kun me opimme hallitsemaan omia taikavoimiamme hyväksymisen ja harjoittelun kautta, meillä on sama mahdollisuus.

Ja sellainen esimerkki on myös aika huikea tapa auttaa lasta hyväksymään omat taikavoimansa.

Riittämättömyyden tunne ja odotukset (ja miten sovittaa niitä yhteen)

Eilen kirjoitin riittämättömyyden tunteesta. Jos et lukenut sitä vielä, tai jos on just nyt akuutti riittämättömyyden tunteen puuska, niin lue ensimmäinen osa ensin. Siinä alustin prosessin, jolla voi pyrkiä hälventämään riittämättömyyden tunnetta, ja syvensin osia 1 (Pysähdy ja huomaa) ja 2 (Mitä tarvitset?).

Tässä tekstissä jatketaan niistä (usein alitajuisista) odotuksista, jotka piilottelevat riittämättömyyden tunteen takana.

3. Huomaa, mitä odotat itseltäsi.

Riittämättömyyden tunne kumpuaa ajatuksesta, että ollakseni riittävän hyvä minun pitäisi olla enemmän X. Toisin sanoen odotan itseltäni X, ja vasta sen odotuksen täyttämisen jälkeen voin olla itseeni tyytyväinen ja elää onnellista elämää.

No mitä ne odotukset sitten ovat?

Minä olen ihan vain tässä äitiyden varrella kokenut riittämättömyyden tunnetta esimerkiksi tällaisten ”hyvä äiti” -kriteereiden vuoksi:

Hyvä äiti puhuu lapsilleen lempeästi, eikä koskaan huuda.
Hyvä äiti pukee lapsensa siisteihin, sävysävyisiin vaatteisiin, jotka eivät ole mistään (rättikaupasta).
Hyvä äiti onnistuu imetyksessä (muttei imetä julkisesti, ainakaan mitenkään roisisti niin että toiset ihmiset häiriintyvät).
Hyvä äiti hoitaa lapset kotona muttei kuluta yhteiskunnan verovaroja siihen, vaan tekee töitä siitä asti kun lapsen voi jättää toisen ihmisen hoitoon, eli heti muutaman viikon ikäisenä, koska hyvä äiti paitsi imettää myös opettaa lapsensa syömään pullosta, ettei vauva vaan ole vaivaksi kenellekään.
Hyvä äiti pudottaa raskauden aikana saadut kilot, muttei liian nopeasti, eikä varsinkaan rupea kertomaan siitä kenellekään, ettei syyllistä niitä (epäonnistuja)äitejä, jotka eivät pudottaneet raskauskilojaan yhtä nopeasti.
Hyvä äiti pukeutuu siististi, ei mihinkään tuulipukuihin tai verkkareihin, mutta ei myöskään liian hienosti, koska kuka se oikein luulee olevansa.
Hyvä äiti siivoaa, muttei mitenkään fanaattisesti, ja osallistaa lapset siivoamiseen ihan pienestä asti, koska miten ne muuten oppivat?
Hyvä äiti käy lasten kanssa ulkoilemassa joka päivä monta tuntia.

… ja niin edespäin.

Lisätään tähän vielä kaikki ne odotukset, joita kohdistuu ylipäänsä naisiin tai miehiin, noin niinkuin kulttuurisesti. Tai odotukset, joita työnantaja kohdistaa työntekijään, tai yrittäjä kohdistaa itseensä. (”Oikea yrittäjä tekee 18-tuntista työpäivää palamatta loppuun, koska hei jos on amatööri ja fysiikka ei kestä niin sitten varmaan ei kantsis olla yrittäjä.”)

Mutta minkä takia tämä kohta on otsikoitu ”Huomaa, mitä odotat itseltäsi”, jos kerran nämä kaikki odotukset tulevat ulkopuolelta?

Toisten ihmisten odotukset eivät siirry meidän odotuksiksemme, ellemme omaksu niitä.

Esimerkki: esikoisen ollessa kuusiviikkoinen lähdin rauhalliseen illanviettoon ystävien kanssa. (Huomaatteko, piti erikseen sanoa, että rauhalliseen, koska sehän on ihan eri asia kuin railakas kännireissu, eikö?) Silloin esikoinen vielä suostui syömään pumpattua maitoa pullosta, joten hän jäi pesimään isin kanssa kotiin.

Illanvietossa kaverit olivat yllättyneitä, kun en ottanut vauvaa mukaan, vaikka muutamalla muulla olikin lapsi mukana. Heillä oli odotus siitä, että kuusiviikkoisen vauvan äiti tulee rauhalliseen illanviettoon vauva mukanaan. Mulla itselläni ei ollut sellaista odotusta – ja koska kukaan läsnäolijoista tehnyt siitä mitään sirkusnumeroa (”miten sä VOIT jättää vauvan kotiin! Ihan KAUHEAA!!”), niin en tippaakaan kärsinyt siitä heidän odotuksestaan.

Mitä vahvempi se ulkopuolinen odotus on, sitä vaikeampaa on tietoisesti olla ottamatta sitä omakseen. Sitä enemmän täytyy skarpata, jotta tekee tietoisen valinnan: media kertoo, että minun kehoni pitäisi olla tietynlainen ollakseen hyväksyttävä, JA minun kehoni on ihan hyvä tällaisena. End of story. Tietoinen valinta, niin etten uppoa sen odotuksen syövereihin.

Ja tässä tulee ansa: tietoinen päätös on supervaikea tehdä, jos kapasiteetti on nollissa. Niinkuin meillä äideillä tuppaa usein olemaan. Ne ulkopuolelta tulevat odotukset sujahtavat sivukautta tajuntaan, ja sitten onkin vain lyhyt matka siihen, että ulkopuolelta tulevat odotukset muuttuvatkin omiksi odotuksiksi, kun niitä ei kyseenalaista.

No nyt kyseenalaistetaan.

4. Mieti, mitä vaatisi, jotta pystyisit täyttämään nämä odotukset.

Mitä pitäisi tapahtua, jotta nämä kaikki odotukset toteutuisivat? Se tietysti riippuu odotuksista ja ihmisestä, mutta yksi vihje löytyy sen riittämättömyyden tunteen voimakkuudesta.

Mitä enemmän epärealistisia odotuksia minulla on, sitä voimakkaampi riittämättömyyden tunne. Toisin sanoen mitä voimakkaampi riittämättömyyden tunne, sitä enemmän pitäisi tapahtua, jotta pystyisin siihen, mihin Minun Kyllä Nyt Pitäisi Pystyä.

Kuitenkin silloin, kun ne odotukset ovat alitajuisia, näkymättömiä, vaivihkaisia, niin ne eivät tunnu epärealistisilta.

Tottakai minun kuuluisi mahtua samoihin farkkuihin kuin viisitoista vuotta sitten. Tottakai minun kuuluisi pystyä pitämään kämppä siistinä. Tottakai minun kuuluisi [tehdä se asia, joka on nyt selvästi tosi trendikäs somessa]. Tottakai minun kuuluisi [onnistua samoissa asioissa kuin yrittäjäkollegakin onnistuu].

Välillä ne ulkopuolelta tulevat viestit ovat todenmukaisia. Kyllä, ystäväni todella pudotti raskauskilot ajassa X. Kyllä, olen käynyt lapsiperheiden kodeissa, joissa ”sotkuista” on silloin, kun legopalikat ovatkin portaiden päässä olohuonetta, eivätkä leikkialueella. Kyllä, olen joskus pystynyt kirjoittamaan kirjan kuukaudessa.

(Välillä taas ne viestit ovat, no, kaunisteltuja. Ks. kohta ”joskus on luvallista puhua vain kauniista ja kiiltävästä, ei rumasta ja rosoisesta”.)

Riippumatta siitä, onko joku joskus pystynyt tähän suoritukseen, voin kysyä itseltäni tätä.

Jos nyt näiltä jalansijoilta haluaisin täyttää tämän odotuksen, niin mitä se vaatisi?

Jos haluaisin mahtua samoihin farkkuihin kuin viisitoista vuotta sitten, niin mitä se vaatisi?

Se vaatisi, että selvitän, mitkä asiat vaikuttavat painooni ja millä tavoilla. Että söisin enemmän niitä asioita, jotka tekevät kropalle hyvää ja auttavat kaventumaan, ja vähemmän niitä toisia.

Tai jos saisin taas allergisen vauvan ja imetysdieettaisin pari vuotta ja murtaisin vaikka luun siinä samalla, niin sujahtaisi paino alaspäin tosi sutjakkaasti. Jaksamiselle se ei välttämättä tekisi kuitenkaan kauhean hyvää, plus että se olisi ehkä ”Top 10 huonoimmat syyt toivoa vauvaa” -listalla. Ja niin edelleen.

Jos haluaisin pitää kämpän siistinä, niin mitä se vaatisi?

Uuden rutiinin opettelua, mikä itsessään vie kapasiteettia. Siinä kuluisi joko aikaa, kun opettelisi rutiinin hiljakseen, tai energiaa, kun panostaisi kertalinttuulla raivaamiseen ja asioiden paikalleen laittamiseen.

Tai voisi palkata siivoojan, mikä kuluttaisi rahaa. Tosin silloin joutuisin luopumaan siitä odotuksesta, että nimenomaan MINUN kuuluisi pitää koti siistinä.

Jos haluaisin olla lapsille lempeämpi ja kärsivällisempi, niin mitä se vaatisi?

Sitä, että selvittäisin, milloin jaksan suurimmalla todennäköisyydellä olla lapsille lempeä ja kärsivällinen. Pistäisin prioriteettilistalle sellaisten olosuhteiden luomisen. (Itselläni niihin olosuhteisiin kuuluvat riittävä uni, tasainen verensokeri, ja se, että osaa päästää irti siitä omasta tunnekuohusta mahdollisimman pian kuohahduksen jälkeen.)

Se vaatisi opettelua, oman käytöksen tarkkailua ja anteeksi pyytämistä ja uusiksi yrittämistä silloin, kun menee pieleen.

Yksittäisen asian kohdalla se vaatimuslista ei välttämättä näytä kohtuuttomalta.

Ongelma tuleekin siinä kohtaa, jos niitä yksittäisiä asioita kertyy useampia. Jos vaikka haluaisin toteuttaa nuo kolme yllämainittua asiaa (ja kolme on vielä aika vähän), niin siinä jo riittäisi puuhaa koko päiväksi. Ensin skarppaa syömisten kanssa aamiaista varten, sitten skarppaa keittiön siistiksi, sitten skarppaa kärsivällisenä kun olisi aika saada lapset lähtömoodiin, ja hups heijaa, kello ei ole vielä yhdeksää ja olen ihan sippi. Ja vielä pitäisi jaksaa kaikki ne muut asiat, joita päivän mittaan olisi hyvä saada aikaan.

No miten niistä epärealistisista odotuksista sitten pääsee eroon?

5. Mieti, voitko ja haluatko tehdä odotuksesta tavoitteen ja nähdä sen vaivan, joka sen saavuttamiseen liittyy

Odotus tarkoittaa käytännössä sitä, että ajattelen, että jonkun asian pitäisi olla tietyllä tavalla, tai jostain asiasta pitäisi näissä olosuhteissa tulla tämä lopputulos. Jos odotan, että lapset siivoavat lelut lattialta, niin saatan ilahtua, jos niin tapahtuu, ja petyn jos niin ei tapahdu. Jos odotan, että jaksan tehdä 8 tuntia ajatustyötä putkeen, niin petyn, kun neljän tunnin päästä aivot tuntuvat sammalelta ja kello on vasta noin vähän, kyllähän minun nyt pitäisi pystyä.

Joskus odotuksiin liittyvät lopputulokset eivät ole minun käsissäni. Voin olla vaikka kuinka motivoitunut pitkään imetykseen, ja kaikesta imetystuesta ja tsemppaamisesta huolimatta käy niin, että homma ei onnistu. Saatan tehdä vaikka kuinka hyvän tarjouksen, asiakas on innoissaan, ja johtoryhmästä tulee viesti, että nyt ei onnistu. Sellaisissa tilanteissa minulla on kaksi vaihtoehtoa.

Voin joko pitää kiinni odotuksestani ja tuntea tulleeni väärin kohdelluksi, puhkua elämän epäreiluutta ja stressata sitä, että asiat eivät koskaan mene niinkuin minä haluaisin.

Tai voin hyväksyä, että nyt on näin. Nyt se homma ei mennyt niinkuin odotin, ja olen tosi pettynyt. Suututtaa ja itkettää, kun se asia oli minulle tärkeä, ja se meni eri tavalla kuin halusin. Turhauttaa, kun ei voi tehdä asialle mitään. Kaiken tämän voi yrittää hyväksyä, tai sitten voi hyväksyä sen, miten vaikealta se tuntuu.

Jos se asia on minun vallassani, edes joltain osalta, niin voin silloinkin päättää luopua siitä odotuksesta. (”Nyt on näin, että haluaisin olla 15 kiloa kevyempi, ja tällä hetkellä olen tällainen. Nyt ei riitä kapasiteetti ryhtyä tekemään asialle mitään, joten hyväksyn sen, että toistaiseksi olen tämän kokoinen, enkä mahdu niihin farkkuihin.”)

Voin kuitenkin myös tehdä siitä odotuksesta itselleni tavoitteen, jos se on minulle tärkeä ja jos haluan aidosti tehdä sille asialle jotain.

Odotus: hyvä äiti on kärsivällinen.
Tavoite: haluan osata olla kärsivällinen äiti.

Miten pääsen siihen tavoitteeseen?

  • Pidän huolta siitä, että ylipäänsä itse jaksan ja voin hyvin, jotta minulla riittää tahdonvoimaa olla lapsille läsnä kun kriisi iskee. (Konkretiaa: nukkumaan ajoissa, selkeät ruoka-ajat, omista tarpeista huolehtimisen rutiini.)
  • Opettelen kohtaamaan omat tunnekuohuni lempeästi ja empaattisesti. (Konkretiaa: nyt on näin, mitä minä tarvitsen?)
  • Opettelen katsomaan asiaa lapsen näkökulmasta. (Konkretiaa: Millainen tunne tai tarve lapsella on? Mitä lapsi yritti saada aikaan, mihin hyvään hän pyrki?)
  • Opettelen käymään lapsen kanssa tilanteen ”uudestaan!” rauhoituttuani. (Konkretiaa: anteeksi pyytäminen, ”halusin sanoa, että…”.)

Tavoitteen asettaminen tarkoittaa, että otan huomioon myös sen, mistä tällä hetkellä lähden (”Aikaväli impulssista reaktioon: kolme millisekuntia; aikaväli reaktiosta rauhoittumiseen: vartti.”), minkä verran pystyn käyttämään kapasiteettia tavoitetta kohti kulkemiseen, ja sen, missä tilanteessa kaikkein kipeimmin haluan muutosta. Tavoitteen asettaminen luo realistisen reitin siitä, missä olen, sinne, missä haluaisin olla.

Kaikista odotuksista ei tarvitse tehdä tavoitetta.

Kaikista ei kannatakaan tehdä tavoitetta, ainakaan samaan aikaan. Yhteiskunta odottaa meiltä välillä täysin absurdeja ja ristiriitaisia asioita, ja ne odotukset on äärimmäisen hyvä kyseenalaistaa, erityisesti jos niiden mukaan toimiminen (tai sen yrittäminen) tuntuu pahalta, stressaavalta tai väärältä.

Samaan aikaan jotkut odotukset ovat aidosti omien arvojemme mukaisia, ja meillä ei yksinkertaisesti riitä vielä taito tai kapasiteetti toimia niiden mukaan. Silloin tavoitteen asettaminen, uuden opettelu ja ihmisenä (ja äitinä, isänä, vanhempana, kasvattajana) kasvaminen vievät meitä kohti sitä, millaisia ihmisiä haluamme olla.

Kun tavoite on selvillä, ja kun opettelu tapahtuu tietoisesti ja omista lähtökohdista, riittämättömyyden tunne hälvenee. Nyt on näin, minä haluaisin olla tuolla ja olen vasta matkalla sinne. Jonain päivänä ehdin sinne ja tässä välillä teen sen mihin paukut riittävät.

Toivottavasti nämä tekstit auttoivat vähän hälventämään riittämättömyyden tunnetta. Jos haluat lisäapuja riittävän hyvän löytämiseen, niin napsauta itsellesi ilmainen Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssi tuosta alta. Tai lue minikurssista lisää täältä. <3

”Jos lasta ei kiellä, niin…”

Ei-sanan käytöstä kasvatuksessa on ainakin kahta eri koulukuntaa.

Toiset ovat sitä mieltä, että lasta on paras ohjata muilla sanoilla kuin sanomalla ”ei”. Syynä on esimerkiksi se, että pelkästä kiellosta lapsen on vaikea tulkita, että mitä tämän kielletyn asian sijasta voisikaan tehdä. Tai siksi, että sanomalla EI lapsikin oppii hanakammin sanomaan EI, ja se jos mikä on vanhemmasta ärsyttävää. Me yritetään mennä tämän näkökulman mukaan aika paljon.

Toinen näkökulma on sitten se, että jos lasta ei koskaan kiellä, niin se tarkoittaa samaa kuin että lapsi kasvaa ilman rajoja, eikä opi huomioimaan toisia. Ja toisaalta jos lapsi ei kuule sanaa ”EI”, niin hän ei opi pitämään omia puoliaan ja hänestä tulee kynnysmatto, joka ei osaa kieltäytyä asioista tai suojella itseään.

Voi olla, että tässä jälkimmäisessä logiikassa on muitakin perusteita (ja jos tämän tekstin jälkeen haluat vielä tarkentaa, niin kerro mielellään kommenteissa!). Tarkoitus ei ole tehdä EI:n käytöstä olkiukkoa, vaan yritän aidosti ymmärtää, että mitä syitä sen käyttöön ihmisillä on.

Ainakaan nämä yllämainitut perustelut eivät meidän kasvatuksessa kuitenkaan ole mitenkään ristiriidassa ei-sanaa välttävän lähestymistavan kanssa.

(Toinen disclaimer: tavoitteita voi ja saa olla, vaikkei niihin ihan aina ja joka päivä yltäisikään. Tämän tekstin pointtina ei ole se, että jos käytät EI-sanaa kasvatuksessa niin olet vanhempana X, Y tai Z. Tämän tekstin pointtina on yrittää selkeyttää sekä itselleni että teille lukijoille mun omasta kokemuksesta ja näkemyksistä EI-sanan käytöstä kasvatuksessa. Jos sulla on tällä hetkellä sellainen olo, ettei kestä yhtään mitään kasvatushifistelyä ja pinnistelyä ja pyrkimistä keneltäkään, niin suosittelen lukemaan mieluummin riittävän hyvästä äitiydestä tai armollisuudesta hyvän vanhemmuuden osa-alueena.)

Jos lasta ei koskaan kiellä, niin hän ei opi rajoja!

Niin, mitä rajoja lapsen on syytä oppia? Ja mitä niille rajoille sitten sen oppimisen tuloksena tehdään?

Yleensä tällä mun ymmärtääkseni tarkoitetaan sitä, että lapsi ei opi huomioimaan toisia ihmisiä, jos hänelle ei koskaan sanota EI. Pelkkä EI ei kuitenkaan riitä siihen, että lapsi osaisi huomioida toisten ihmisten tarpeita.

Jos lapsi lyö minua tai vaikkapa sisarustaan, pelkkä EI ei kerro lapselle vielä mitään rajoista. Lapsi ei mitenkään lähtökohtaisesti tiedä, että mitä saa lyödä ja mitä ei. Hän ei tiedä, miksi jotain asioita saa lyödä ja toisia ei.

Lisäksi EI ei millään tavalla huomioi sitä, että lapsella on jokin syy siellä toimintansa taustalla. Hän ehkä haluaa purkaa suuttumusta tai turhautumista lyömällä, tai hän yrittää saada toisen mukaan leikkiinsä, tai sitten hän pyrkii johonkin ihan muuhun.

Useimmat vanhemmat tietävät tämän, ja sen ein jälkeen yrittävät tavalla tai toisella selvittää tilannetta.

Vanhempi saattaa muistuttaa säännöstä (”Ei saa lyödä!”), tai selittää, miksi sääntö on olemassa (”Ei saa lyödä, sattuu jos lyöt.”)

Usein neuvotaan vanhempia kääntämään kielto toimintakehotukseksi (”Ei saa lyödä, mutta hellästi saat silittää.”) Pienen kanssa se toimintakehotus on käytännössä usein sitä, että lapsi siirretään hellästi pois paikasta, jossa kielletty toiminta voisi tapahtua: pois johtojen luota, pois kukkapurkilta, pois isosisaruksen legorakennelmien luota ja niin edespäin.

Aika pienenkin lapsen kanssa voi myös yrittää sanoittaa lapsen motivaatiota – mitä hän yritti tehdä, kun löi? Sinua suututti, tai sinä halusit tietää, mitä tapahtuu, tai sinä halusit että sisko huomaa sinut, tai sinä halusit tutkia sitä juttua mikä veljellä oli kädessä. Pienelläkin on aina joku syy ja logiikka toimintaansa, ja lapsi yrittää aina parhaansa niillä valmiuksilla, jotka hänellä on.

Sen jälkeen voi miettiä, että millä muilla tavoilla samaa tarvetta saisi täytettyä.

Jos lapsi löi koska suututti, niin voidaan yhdessä miettiä, että mikä siihen suuttumukseen voisi auttaa. Huutaminen? Jalan polkeminen? Tyynyn lyöminen? Veden juominen? (Meidän kolmeveellä on juuri nyt kausi, jolloin ihan mihin tahansa auttaa veden juominen. Hämmentävää, mutta en koe tarvetta kyseenalaistaa, jos hän kerran kokee että se auttaa.)

Mihin EI:tä sitten tarvitaan (vai tarvitaanko)?

Oikeastaan se EI tulee useimmiten itseltä ihan puhtaasti primitiivireaktiona.

Lapsi tekee jotain sellaista, mitä en halua hänen tekevän, ja suusta tulee EI ennenkuin aivot ehtivät mukaan ratkomaan tilannetta mitenkään fiksusti. Se EI ei millään tavalla auta purkamaan tilannetta tai opettamaan lapselle rajoja, se on vain minun tapani purkaa se tilanteen turhautuminen ja oma tunnereaktioni.

Toisinaan EI tulee myös tilanteissa, joissa haluan lapsen lopettavan tekemisensä samantien.

Parkkipaikalle juoksemisen, helposti rikkoutuvan asian heiluttelemisen, tai vaikka sisaruksen satuttamisen. Niissäkin tilanteissa ollaan yritetty opetella sen sijaan sanomaan SEIS, koska siinä on kieltämisen lisäksi myös merkityselementti ”pysähdy”. Esikoinen osasi tosi hyvin jo aika pienenä reagoida kun sanottiin SEIS, 3v kuopuksen kanssa edelleen harjoitellaan sitä, että jos aikuinen sanoo SEIS niin mitä tehdään?

On tärkeää, että varsinkin pienillä se toiminnan katkaiseva sana ja ilmaus on selkeä, ytimekäs ja lapsen käsitettävissä. Ensin on tavoitteena saada lapsi lopettamaan toiminta X, ja vasta tilanteen (ja ihmisten) rauhoituttua selvitetään pitemmin. Mä olen itse sitä mieltä, että EI:n sijasta on parempiakin tapoja saada lapsen huomio, niin että lapsi huomaa, ettei näin saa tehdä. SEIS on yksi, satuttamisen kohdalla itse ulvaisen AU!, koska se on rehellisempi reaktio kuin kieltäminen.

Mitä useammin treenaa noita muita näkökulmia ja setvimisen tapoja, niin sitä nopeammin aivot ehtivät mukaan siinä EIII! -primitiivireaktion tilanteessa, ja sitä harvemmin tarvitsee itse asiassa sanoa koko EI-sanaa. Itselläni viiden vuoden aktiivisen harjoittelun jälkeen EI pärähtää suusta useimmiten silloin, kun on väsynyt ja PMS ja muutenkin tahdonvoima aika alhaalla, eli silloin kun aivot ehtivät mukaan hitaasti.

Itse asiassa se väsynyt-ja-PMS -tila vaikuttaa myös niin, että sellaisissa tilanteissa lähtökohtaisesti odotan lapselta epärealistisen tehokasta oman toiminnan säätelyä (”Ei saa hyppiä! Ei saa huutaa! Ei saa juosta autotielle! Eiiih!”), siinä missä levänneempänä osaisin realistisemmin ennakoida – tässä kohtaa lapsi pystyy kulkemaan turvallisesti tasan vain kädestä kiinni pitäen tai kantoreppuun jemmattuna.

Harjoittelu auttaa, samoin kuin omasta jaksamisesta huolehtiminen.

Onko EI:stä sitten jotain haittaa?

No niin, no. Mä en ajattele, että siinä EI:ssä on itsessään mitään erityisen pahaa, noin niinkuin sanana. Se kuuluu kieleen ja puheeseen, ja jos sen käytöstä tekee itselleen jonkun mörön, niin sen mörön välttelyyn menee ihan turhaan kapasiteettia, jonka voisi käyttää muihin asioihin.

Ja samaan aikaan on niin, että jos aikuinen tottuu sanomaan lapselle EI, niin hän samalla tottuu viestimään ikäänkuin hänen oma näkökulmansa olisi lähtökohtaisesti kaikille muillekin oikea, tosi ja noudatettava. Kieltäminen on ajatusprosessina paljon helpompi kuin vaihtoehtoisen toiminnan keksiminen tai oman pyynnön perusteleminen (ja sen takia sitä tuleekin paljon helpommin käytettyä väsyneenä).

Jos aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen lähtökohtaisesti kieltämällä, niin mun mielestäni hän silloin vierittää myös vastuun sen tilanteen onnistumiselta liiaksi lapselle. Aikuinen käytännössä odottaa, että kun hän sanoo EI, niin lapsella riittää kapasiteetti ymmärtää, mistä puuhasta häntä kielletään, arvottaa se kielto tärkeämmäksi kuin hänen oma näkökulmansa, ja lopettaa se omasta näkökulmasta kiinnostava tai tärkeä homma vain siksi, että aikuinen kieltää.

Ja jos lapsi tässä onnistuukin muutamaan kertaan, niin viimeistään silloin hänen tahdonvoimansa alkaa olla vähissä, eikä seuraavissa tilanteissa siitä oman toiminnan ohjaamisesta enää tulekaan mitään. Toisin sanoen kieltämiseen keskittymällä aikuinen säästää omaa tahdonvoimaansa lapsen tahdonvoiman kustannuksella – ja sitten ihmetellään, kun lapset ”kiukuttelevat” tai ”riehuvat” tai ”ovat mahdottomia” ja ”niitä saa olla koko ajan kieltämässä”. No hei onko yllätys, kun ensin lapsilta on odotettu epärealistisia supersankaritekoja? Jos aikuinenkaan ei jaksa olla tehokas, tavoitteellinen ja energinen pitkän päivän jälkeen, niin ei sitä voi mitenkään realistisesti odottaa myöskään lapselta.

Ja siinä on mun nähdäkseni se EI:n suurin haitta: jos aikuinen tottuu ajattelemaan, että kieltämisen jälkeen vastuu lapsen käytöksestä on lapsella itsellään, niin lapsen niskaan kaatuu epärealistisen raskas odotusten taakka. Jos taas aikuisen lähtökohtainen asennoituminen on se, että aikuisen vastuulla on auttaa lasta toimimaan odotusten mukaisesti, niin lapsi saa opetella uutta käytöstä ikätasoisesti ja aikuisen avulla. Silloin lapsella riittää kapasiteettia vaikkapa leikkiin, uusien asioiden tutkimiseen ja opetteluun, ja yleiseen hyvinvointiin.

Mutta entäs se toinen näkökulma? Että lapsi oppii pitämään omat rajansa silloin, kun häntä kielletään?

Jos lasta ei kiellä, niin hän ei opi itse sanomaan EI!

Haha, hahaa. Anteeksi. Mulle tuli jotenkin ihan absurdi mielikuva siitä, millaisia meidän lapset olisivat, jos tämä olisi totta, verrattuna siihen, mikä on todellisuus. Jos tämä pitäisi paikkansa, niin lempeästi ja kuuntelemalla kasvatetuista lapsista tulisi varmaan jotain Stepford-muksuja, jotka kuuliaisesti toimivat niinkuin käsketään, riippumatta heidän omista ajatuksistaan ja tarpeistaan.

Mun kokemus ei ole tämä. Mun kokemus on se, että meidän lempeästi ja kuuntelevasti kasvatetut lapsemme tietävät todellakin, milloin sanotaan EI ja milloin asiat eivät mene niinkuin he haluavat. Lisäksi lapsilta tulee vielä aikuisia useammin primitiivireaktiona se EIIII, erityisesti silloin kun sisarus vohkii jonkun lelun kädestä tai leikistä.

Mene tiedä, jos koko meidän yhteiskuntamme olisi rakennettu niin, että ihmisiä enemmän ohjataan kuin kielletään, niin ehkä lapsi ei oppisi sanomaan EI. Jos yhteiskunnassa pyrittäisiin enemmän ymmärtämään ja auttamaan kohti toisia huomioivaa käytöstä sen sijaan, että rankaistaan virheistä, niin ehkä EI olisi pienillekin tuntematon sana.

Silloin ehkä lasten primitiivireaktio, sen EII:n sijaan, olisi joku muu. Se olisi ehkä suora kehotus toiselle tehdä jotain – tätäkin meidän huushollissa huomaa. (”Pysähdy! Seis! Anna se takaisin!!”) Joka tapauksessa lapsilta tulisi edelleen vaistomainen reaktio siitä, että joku toimii heidän odotustensa vastaisesti, riippumatta siitä mikä sana siinä olisi käytössä.

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että jatkuvasti kieltoja kuuleva lapsi ei opi luottamaan itseensä ja omaan EI-fiilikseensä.

Hän oppii hakemaan itsensä ulkopuolelta informaation siitä, onko jokin asia hyväksyttävää vai ei. Hän ei opi kuuntelemaan omia tarpeitaan, jos aikuinenkaan ei niitä kuuntele. Ja silloin, kun lapsen käytöstä ohjataan pääasiassa kieltämällä, niin aikuinen todennäköisesti keskittyy vain siihen, miltä käytös päällepäin näyttää, eikä siihen, mitä tarpeita sillä käytöksellä pyritään kohtaamaan.

Miten lapsi sitten oppii sanomaan EI?

Miten hän oppii pitämään puolensa, kieltäytymään asioista jotka eivät tunnu hyvältä, luottamaan omaan sisäiseen kompassiinsa ja moraaliinsa silloinkin, kun toiset sanovat, että tämä toiminta on ihan ookoo? Miten autamme lapsiamme oppimaan, että itseään voi ja saa kunnioittaa ihan samalla tavalla kuin toisiakin, eikä mitään sellaista tarvitse tehdä mikä tuntuu pahalta, vaikka muut sanoisivat mitä?

(Ainakin itse haluan kasvattaa lapsistani nimenomaan tällaisia. Minä en voi olla aina heidän mukanaan tekemässä valintoja siitä, mikä on oikein ja turvallista ja rehellistä, joten parasta on auttaa heitä oppimaan, miten tehdä mahdollisimman hyviä päätöksiä.)

Lapsi oppii sanomaan EI silloin, kun hänen omaa EI:tään kunnioitetaan. Tilanteissa, joissa lapsi on itse vallankäytön kohteena (ja niitä tilanteita on arjessa paljon, koska lapsi on aina epätasa-arvoisessa valta-asemassa aikuisiin nähden, sekä kokonsa että kehitystasonsa puolesta), on äärimmäisen tärkeää kuunnella ja huomioida lapsen EI.

Aina sitä EI:tä ei voi aikuinen noudattaa, jos kyse on turvallisuusasioista (”eii, en halua turvavyötä!!”).

Silloinkin aikuisen pitää pystyä selittämään lapselle ikätasoisesti, että miksi aikuinen nyt ohittaa hänen EI:nsä. Jos aikuisella ei ole muuta selitystä sille ohittamiselle kuin ”koska minä sanon niin”, niin on syytä pysähtyä ja miettiä tosi tarkkaan, että onko se hyvä syy. Mulle toimiva ohjenuora on ollut se, että jos mä kehtaan sanoa sen ohittamisen syyn ääneen sekä lapselle että toiselle aikuiselle, niin se on ihan pätevä syy.

Jos taas kyseessä on tilanne, jossa minä haluan jotain (”nyt on nukkumaanmenoaika”) ja lapsi on sitä mieltä, että EIII!, niin meillä lähestytään tilannetta useimmiten kahdella eri tavalla.

Toisaalta mä ensin yritän selvittää, että mistä se EI kumpuaa, eli mitä lapsi haluaa kun mun ehdotukseni ei kelpaa. (”Sulla on lehden katsominen kesken ja sä haluaisit vielä katsoa sen loppuun?”) Sen jälkeen mietitään, että onko lapsen mahdollista tehdä se juttu loppuun, tai vielä muutaman kerran, tai esimerkiksi vaihtaa leikkiä. (”Sä haluaisit vielä leikkiä Ryhmä Hauta? No leikitäänkö, että Ryhmä Haun pennut on menossa nukkumaan?”)

Jos se EI ei liity mihinkään vaihtoehtoiseen toimintaan, niin yritän kuulostella, että onko siellä taustalla joku tunne, joka lasta hiertää. (”Sä et halua, että mä harjaan sun hampaat. Harmittiko sua, kun mä sanoin tiukasti?”) Kun se tunne saadaan sanoitettua ja hyväksyttyä, niin mietitään, että mikä auttaisi. Auttaako siihen harmitukseen jokin? Tai jos siihen ei auta mikään, niin mikä auttaisi niin että saadaan tämä homma yhteisymmärryksessä tehtyä? Haluatko tehdä itse vai autanko?

Ja kuten kaikessa vanhemmuuden opettelussa, arki on jotain sinnepäin

Ideaaliminä osaa nämä kaikki asiat puhtaasti ja välittömästi joka kerta. Oikean maailman reaaliminä onnistuu yhä useammin ja useammin, ja välillä myös epäonnistuu. Se kuuluu asiaan. 🙂

Kuten sanottua, jatkan mielellään keskustelua kommenteissa – kuulisin mielelläni, jos teillä EI on tiiviissä käytössä ja sille on joku tietoinen perustelu. Saa myös jakaa muita ajatuksia ja kommentteja – sillai kunnioittavasti ja arvostavasti, toki. <3

Armollisuus ja inspiraatio kasvatuksen keinoina

Kirjoitin alkuviikosta siitä, miten hyvä vanhemmuus alkaa armollisuudesta ja inspiraatiosta – nimenomaan omaa itseä kohtaan. Ja koska vanhemmuus on pohjimmiltaan erilaisia vuorovaikuttamisen tapoja sen oman lapsen kanssa, niin tässä tekstissä avaan ajatustani siitä, miten armollisuus ja inspiraatio rakentavat hyvää vanhemmuutta myös vanhempi-lapsi -suhteessa.

Armollisuutta itselle ja muille

Se, miten kohtelemme itseämme, heijastuu siihen, miten suhtaudumme lapsiimme. Oma tunneilmastomme heijastuu kodin ilmapiiriin. Omalla käytöksellämme näytämme lapsillemme esimerkkiä siitä, miten tässä elämässä on asiallista suhtautua itseensä, toisiin ihmisiin, tavoitteisiin, virheisiin, epäonnistumisiin ja ristiriitoihin. Noin esimerkiksi.

Sama pätee myös toisinpäin. Voimme opetella armollisuutta kohtelemalla lapsiamme tietoisen armollisesti. Voimme opetella suhtautumaan tavoitteisiin ja epäonnistumisiin rakentavasti esimerkiksi niin, että autamme lapsiamme oppimaan rakentavia suhtautumistapoja näihin asioihin.

Sellaista ei voi opettaa, mitä ei ole oppinut. Sellaista voi kuitenkin harjoitella, mitä on ainakin kertaalleen oivaltanut – ja sen voi myös kertoa lapselle.

Tässä me yhdessä opettelemme sitä, että pettymykset eivät niin kovasti kirvelisi. Yhdessä opettelemme, miten voisi asettua toisen asemaan ja miettiä tilannetta hänenkin näkökulmastaan. Yhdessä harjoittelemme olemaan itsellemme ja toisillemme armollisia, hyväksyviä, lempeitä, ennen kuin alamme toivoa tai odottaa toiselta yhtään mitään.

Mitä mun mielestäni tarkoittaa armollisuus omaa lasta kohtaan?

Lapsi on sellainen kuin hän on. Jo vastasyntynyt vauva saapuu maailmaan omanlaisenaan: hänellä on tietynlainen hermoston herkkyys, joka saa hänet reagoimaan ärsykkeisiin siten kuin reagoi. Hänellä on tietty kehitysvaihe, johon liittyvät sen kehitysvaiheen tarpeet. Hänellä on tietyt sisäänrakennetut tavat pyrkiä saamaan itselleen sitä, mitä tarvitsee – hamuaminen, tarttuminen, itkeminen ja niin edespäin.

Kun vauva kasvaa isommaksi, taaperoksi, leikki-ikäiseksi, hän edelleen toimii siitä omasta lähtökohdastaan käsin. Kasvun myötä hän oppii, että tietyillä tavoilla saa mitä tarvitsee, ja toisilla tavoilla ei saa – ja se oppimisprosessi riippuu vahvasti siitä, miten me vanhempina reagoimme lapsen käytökseen ja pyrkimyksiin.

Jos lapsi oppii, että itkemällä ei saa tarpeitaan täytetyiksi, koska hänestä huolehtivat aikuiset eivät vastaa itkuun, hän pian lakkaa itkemästä, ja etsii toisia keinoja saada tarvitsemansa. Tai hän lannistuu, ja oppii sivuuttamaan kyseisen tarpeen, koska kukaan ei koskaan ole sitä tarvetta huomioinut. Se, miten nopeasti tämä oppiminen tapahtuu, riippuu taas lapsen ominaislaadusta: hermoston herkkyydestä, temperamentista ja niin edespäin.

Armollisuus vanhempana tarkoittaa minulle sitä, että me näemme, ymmärrämme ja hyväksymme, että lapsellamme on kaikenlaisia tarpeita.

Se tarkoittaa, että pyrimme parhaamme mukaan näkemään, mitä tarvetta lapsi käytöksellään yrittää kohdata.

Se tarkoittaa myös sitä, että hyväksymme lapsemme tarpeiden olemassaolon ja tärkeyden aina.

Silloinkin, kun emme tiedä, miten niihin vastaisimme – tai että mikä tarve siellä viestin takana oikeastaan onkaan. Silloinkin, kun olemme itse väsyneitä ja ärsyyntyneitä siihen, että lapsi taas tarvitsee jotain. Silloinkin, kun lapsi yrittää viestiä siitä tarpeestaan meidän mielestämme epämiellyttävällä, epäkohteliaalla, loukkaavalla tai muuten väärällä tavalla.

Armollisuuden voi kiteyttää näihin sanoihin:

Ahaa, lapsi käyttäytyy noin. Mitäköhän hän tarvitsee?

Kaikki, mitä me ihmiset teemme, on pyrkimystä täyttää joku tarve. Käytöksemme voi olla ristiriidassa toisten tarpeiden kanssa – ja silti, silloinkin, siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea. Voi olla, että emme edes itse tiedä, mitä tarvetta yritämme täyttää – ja silloinkin siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea.

Armollisuus vanhemmuudessa on myös sen ymmärtämistä ja muistamista, että lapsi vasta harjoittelee.

Kehitysvaiheesta riippuen hänellä joko on tai ei ole ymmärrystä siitä, että toisillakin ihmisillä on tunteita ja tarpeita. Tietyn ikäinen lapsi ei edes pysty asettumaan toisen näkökulmaan, ellei häntä siinä tietoisesti ja lempeästi auteta ja ohjata. Ei usein silloinkaan.

Jos kerran meillä aikuisillakin on vaikeuksia nähdä asiat toisen ihmisen (eli oman lapsemme) näkökulmasta, vaikka olemme harjoitelleet vuosikausia, niin on ihan absurdia olettaa, että lapsi pystyisi esimerkiksi yhden tai kahden harjoituskerran jälkeen aina muistamaan, että ai niin, toiselta ei saa ottaa kädestä, ketään ei saa lyödä, ja kiiretilanteessa irvistely ei teekään aikuiselle hyvää mieltä.

Tässä taas palataan siihen, että armollisuus itseä kohtaan auttaa armollisuudessa lasta kohtaan. Kun muistan, että minäkään en ole valmis, täydellinen tai kaikkea osaava, niin se on helpompi muistaa ja hyväksyä myös lapsen kohdalla.

Kun huomaan ja muistan, että oppiminen vaatii oivallusten lisäksi myös harjoittelua, niin osaan suhtautua lempeämmin ja hyväksyvämmin sekä omiin että lapsen epäonnistumisiin ja harjoitustilanteisiin.

Kun osaan pyytää lapselta anteeksi, niin minun on helpompi muistaa, miten vaikealta se voi joskus tuntua lapsestakin.

Minä olen sellainen kuin olen, ja saan olla tällainen. Lapseni on sellainen kuin on, ja saa olla. Minä tarvitsen sitä mitä tarvitsen, ja saan tarvita. Lapseni tarvitsee sitä mitä tarvitsee, ja saa tarvita. Me olemme molemmat riittävän hyviä tällaisina, keskeneräisinä ja asioita opettelevina.

Inspiraatio toimii opettelun moottorina

Kaikki, mitä teemme, pyrkii täyttämään jotain tarvetta, kuten jo sanottua. Mun mielestäni yksi vanhemman tärkeimmistä tehtävistä on auttaa lastaan oppimaan rakentavia ja kunnioittavia tapoja saada tarpeensa kohdatuiksi niin, että myös toisten tarpeet voivat tulla kohdatuiksi.

Toisin sanoen auttaa lapsiaan kasvamaan sellaisiksi ihmisiksi, joille on luontevaa kunnioittaa sekä omia tarpeita että toisten ihmisten tarpeita, etsiä kaikkia huomioivia toimintatapoja, ja olla valmis muuttamaan omaa toimintaansa, jos käykin ilmi, että se loukkaa toisten tarpeita.

Niin miten sellaisia lapsia sitten kasvatetaan?

Oikeastaan kaikki rakennuspalikat ovat jo tulleet tämän tekstisarjan aikana näkyviin.

Vanhemman armollisuus lapsen tarpeita kohtaan auttaa lasta oppimaan, että omat tarpeet ovat tärkeitä ja kohtaamisen arvoisia. Se auttaa lasta tunnistamaan omia tarpeitaan, sanoittamaan niitä ja pyytämään apua silloin, kun omat keinot eivät riitä. Se myös antaa lapselle esimerkkiä siitä, että kun oma ja toisen käytös ovat ristiriidassa, niin silloinkin toisen tarpeita kunnioitetaan, vaikka keinoja ja käytöstä tarvitsisikin muuttaa.

Vanhemman armollisuus omia tarpeitaan kohtaan puolestaan antaa lapselle luontevan ympäristön opetella, että toisillakin ihmisillä on tarpeita – ja että nekin ovat kunnioittamisen ja kohtaamisen arvoisia. Vanhempi on lapselle ensimmäinen ihminen, josta huomaa, että toisia ei saa kohdella miten tahansa.

Vanhemman oma inspiraatio puolestaan antaa lapselle mallia siitä, että omia tarpeita voi pyrkiä kohtaamaan erilaisilla keinoilla. Vanhempi toimii esimerkkinä siitä, että voi opetella uusia tekemisen tapoja, tehdä virheitä ja korjata niitä. Aikuisen esimerkki näyttää lapselle, että on tärkeää ja arvokasta pyrkiä omiin tavoitteisiinsa, olivat ne sitten lyhyen tai pitkän tähtäimen tavoitteita.

Kun lapsen (ja aikuisenkin) tarpeet ovat täynnä, niin hän on luonnostaan utelias, hyväntahtoinen, yhteistyöhaluinen ja uuteen pyrkivä. Jos hän ei ole näitä asioita, hänen tarpeensa eivät ole siinä tilanteessa täynnä. Siksi lapsen inspiraationkin tukeminen kumpuaa ensin armollisuudesta.

No entäs konkreettisesti? Entä jos haluan saada lapseni käyttäytymään tietyllä tavalla?

Arjessa tämä kaikki armollisuudesta ja inspiraatiosta puhuminen voi tuntua haaveksimiselta. Joo joo kivoja tavoitteita, mutta minä haluan, että lapseni pukee reippaasti tai syö tai nukkuu tai lopettaa jatkuvan puremisen.

Perinteisesti kasvatus on ajateltu juurikin tästä näkökulmasta. Miten saan lapseni tekemään asian X niinkuin minä haluan? Lempeämpien kasvatussuuntien lisäkaneetti tähän kuuluu: …sellaisella tavalla, että kunnioitan myös lapseni tarpeita?

Ja silloinkin, arjessa, siinä ruohonjuuritasolla leivänmurujen ja duplojen ja hammaspesujen ja niistämisen keskellä, mun vastaus tähän kysymykseen on ensin armollisuus itseä kohtaan.

Nyt on näin, että minä haluan lapsen käyttäytyvän tietyllä tavalla. Mitä omaa tarvettani minä sillä yritän kohdata? Tarvitsenko oikeasti sitä, että päästään ovesta ulos tasaan mennessä, vai tarvitsenko jotain muuta?

Nyt on näin, että minun on vaikea olla kärsivällinen lasta kohtaan. Nyt on näin, että minua harmittaa kun tämä meni taas tähän. Saa olla, saa harmittaa, saan tarvita sitä mitä tarvitsen vaikken ihan edes tietäisikään, mitä se on.

Tämän kaiken voi myös sanoa ääneen ja kertoa lapselle. Se auttaa lasta näkemään asiaa vanhemman näkökulmasta ja kasvattaa hänen empatiakykyään.

Seuraava askel on inspiraatio.

Miten haluaisin, että tämä tilanne menisi? Mikä minulle on oikeasti tässä tärkeää? Jos pitää valita ehtimisen ja hyvän fiiliksen väliltä, niin kumman valitsisin? Tarvitseeko valita, vai keksinkö jonkun tavan tuoda sekä ehtimistä että hyvää fiilistä tähän tilanteeseen?

Tämänkin keskustelun voi käydä ääneen. Lapsi saattaa keksiä jonkun hyvän ratkaisun, tai sitten jo se, että kuulen omat ajatukseni, auttaa selkeyttämään niitä. Vähintään annan lapselle taas esimerkkiä siitä, että millaisten pohdintojen kautta uusia toimintatapoja voi etsiä.

Sitten löydetään armollisuutta lasta kohtaan.

Jostain syystä tämä asia on nyt lapselle tosi vaikeaa. Saa olla. Jokin tässä on sellaista, että lapsi ei itse vielä osaa kohdata omia tarpeitaan sellaisella tavalla, että mun tarpeet tulisivat kohdatuiksi. Lapsi tarvitsee nyt minulta jotain, koska tuo homma ei onnistu itse.

Tässä kohtaa viimeistään kannattaa kysyä lapselta: mitä sinä tarvitset? Tai yrittää asettautua lapsen asemaan: hänellä jäi leikki kesken kun ruvettiin pukemaan, ehkä hänellä on leikillisyyden ja hassuttelun tarve?

Sitten vasta viimeiseksi pääsemme siihen, että miten autan lasta keksimään rakentavia tapoja, joilla voisimme yhdessä vastata meidän molempien tarpeisiin. Toisin sanoen lapsen käytöstä ohjaavaan inspiraatioon.

Sinä tarvitset nyt tätä, ja minä tarvitsen tuota. Keksitkö jonkun hyvän tavan, millä nämä saisi sovitettua yhteen? Entä jos leikitään kissaperhettä, jotka pukevat päälle lähteäkseen ulos? Auttaako, jos lasken kymmenestä yhteen lähtölaskennan, niin katsotaan, että ehditkö sillä aikaa?

Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän tätä keskustelua käy vanhempi ääneen itsekseen. Sekin on tärkeä osa vanhemmuuden vuorovaikutusta, koska vanhemman eri strategioihin vastaamalla ja reagoimalla lapsi kertoo, mikä toimi ja mikä ei. Silloinkin lapsi oppii lähikehityksen vyöhykkeellä (eli vanhemman avustuksella) huomaamaan, mitkä keinot toimivat minkäkinlaisen tunteen tasaannuttamiseen.

Tällaisen lähestymistavan oppiminen (ensin omat tarpeet, sitten omat tavoitteet, sitten toisen tarpeet, sitten yhteiset tavoitteet) vaatii itsessäänkin oivalluksen lisäksi harjoitusta. Eli siis kokeiluja, epäonnistumisia, lisää oivalluksia, lisää harjoitusta. Jotta jaksaa harjoitella, tarvitaan armollisuutta itseä kohtaan – jo se, että opettelen uutta, on merkki hyvästä ja omistautuneesta vanhemmuudesta.

Lisäksi tarvitaan selkeä tavoite siitä, että jonain päivänä haluan osata suhtautua tilanteisiin tuolla tavalla. Eli siis inspiraatiota. Inspiraatio antaa myös vinkkiä siitä, mitä konkreettisia keinoja missäkin tilanteessa voisi käyttää. Toimintatavat vaihtelevat lapsen iän ja kehitystason mukaan, mutta armollisuuden ja inspiraation yhdistelmä toimii vauvasta teiniin.

Muun muassa näistä syistä riittävän hyvä vanhemmuus löytyy – minun mielestäni – armollisuuden ja inspiraation risteyksestä. Sen opettelua haluan myös auttaa työni kautta. (Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy esimerkiksi Hyvän vanhemmuuden minikurssilta, jonka saat lahjaksi kun tilaat Lupa olla minä -sähköpostikirjeen.)

Miten Lupa olla minä -valmennus toimii oppimisen työkaluna?

Valmennusta löytyy nykyään vaikka minkälaista. Eri suuntauksilla on yhtäläisyyksiä, ja niillä on eroja. Toivon, että tästä tekstistä on sinulle apua, jos pohdit, onko valmennus minun kanssani sinulle sopiva tapa etsiä ratkaisuja oman hyvinvoinnin ja vanhemmuuden kysymyksiin  ja ongelmiin.

Lupa olla minä -valmennus oppimisen työkaluna

Koska olen oppimisen asiantuntija, valmennus perustuu nimenomaan oppimisen näkökulmaan: ensin oivalluksiin siitä, miten asiat voisi tehdä paremmin, ja sitten niiden oivallusten käytännön harjoitteluun, jotta niistä tulee luontevia taitoja.

Teoriapohja, johon valmennusnäkemykseni perustuu, on näkemys kokemuksellisesta oppimisesta.

Erityisesti epämuodollisissa (eli koulun ulkopuolisissa) oppimistilanteissa oppiminen on hedelmällisintä silloin, kun se pohjautuu oppijan omaan konkreettiseen kokemukseen. Jokainen on oman tilanteensa asiantuntija, ja opettajan tai valmentajan tärkeä tehtävä on ohjata oppijaa tutkimaan sitä omaa tilannettaan kyseenalaistaen ja monesta näkökulmasta.

Sosiokulttuurinen oppimisnäkemys, jonka osa-alue kokemuksellinen oppiminen on, puolestaan perustuu siihen ajatukseen, että oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Itse ajattelen, että valmentajan tehtävä on olla se ”toinen”, jonka kanssa oppimista synnyttävä vuorovaikutus tapahtuu. Kun valmennettava selittää omaa tilannettaan minulle eri näkökulmista, hän tulee huomanneeksi asioita, jotka ovat aiemmin jääneet huomaamatta, ja se puolestaan avaa oivalluksia.

Valmentamisen keskeinen ajatus on se, että valmennettavalla on tavoite, jota kohti valmennuksessa edetään. Valmennuksen tehokkuutta voi arvioida tuon tavoitteen toteutumisen pohjalta. Valmennusnäkemykseeni on vaikuttanut esimerkiksi Appreciative Coaching -suuntaus, joka perustuu positiivisen psykologian tutkimukseen.

Appreciative Coaching -ajattelussa tavoitteenasettelu tehdään ongelmien sijaan ensisijaisesti siitä, mikä innostaa, inspiroi ja toimii jo hyvin. Niistä toimivista tilanteista etsitään toimintamalleja, ajatuksia ja systeemejä, ja niitä sovelletaan tilanteisiin, joihin halutaan ratkaisuja.

Kaikenlaiset tunteet, ajatukset ja kokemukset voivat olla läsnä valmennuskokemuksessa. Minun tehtäväni valmentajana on olla niille tunteille, ajatuksille ja kokemuksille läsnä – ja samalla pitää keskustelu valmennustavoitteen suuntaisena, jotta edistymistä voi tapahtua.

Sekä kokemuksellisen oppimisen että valmennuksen näkökulmissa keskeistä on se, että valmennettava eli oppija on itse vastuussa omasta oppimisestaan, tavoitteensa saavuttamisesta, ja valmennuksessa myös toimenpiteiden määrittelyistä. Valmennettava tuo valmennukseen sisällön, enkä minä valmentajana neuvo valmennettavaa tekemään, uskomaan tai ajattelemaan mitään. Minun vastuullani on ohjata valmennettavaa uusien näkökulmien äärelle niin, että hänen on mahdollista tehdä tehokkaita ja omiin voimavaroihinsa sopivia valintoja, joilla kulkea kohti tavoitetta.

Käytännössä prosessi etenee valmennuksissani seuraavalla tavalla

1. Valmennettavana valitset valmennuskeskustelun myötä itsellesi tavoitetilan eli teeman – miltä haluan, että tilanteeni näyttää tämän valmennuksen jälkeen?

2. Jokaiselle valmennussessiolle valitset keskustelumme myötä osatavoitteen, jota työstämme session aikana.

3. Kysymysten ja keskustelun kautta mietit itsellesi tavoitteen suuntaisia tehtäviä seuraavaan sessioon asti.

4. Ennen seuraavaa sessiota lähetät minulle pohdintojasi kuluneen jakson tehtävistä, ja seuraava sessio käynnistyy niiden purkamisella.

5. Jokaisessa sessiossa arvioit omaa etenemistään suhteessa aloitustilanteeseen ja tavoitteeseen. Jos eteneminen ei ole toivotunlaista, tai jos alussa määritelty tavoitetila tuntuukin muuttuvan, korjausliikkeitä voi tehdä pitkin valmennusjaksoa.

6. Lopuksi saat arvioida omaa edistymistäsi ja tilannettasi, ja miettiä vielä itsellesi jatkotehtäviä valmennuksen jälkeen harjoiteltavaksi.

Haluatko kokeilla, mitä Lupa olla minä -valmennus on käytännössä? Käy vastaamassa kolmeen kysymykseen ja jätä mukaan sähköpostiosoitteesi, niin saat kiitokseksi vastauksistasi ilmaisen puolen tunnin puhelinvalmennuksen. 🙂

Tämä toimi tällä kertaa 13: Sinä halusit tehdä hyvää mieltä.

Meidän kolmevuotias on nyt päässyt siihen vaiheeseen, että kaikenlaisten konfliktien kohdalla aletaan naureskella, juosta karkuun, irvistellä, ja ylipäänsä käyttäytyä, no, eri tavalla kuin mitä aikuinen odottaa.

Me aikuiset olemme usein tottuneet siihen, että jos on joku konflikti, kurja mieli tai selvitettävä ikävä asia, niin kaikki suhtautuvat siihen asiaankuuluvalla vakavuudella. Ei vaihdeta puheenaihetta, ei irvistellä tai naureskella, ei vitsailla silloin kun toisella on kurja mieli.

Usein se johtaa sitten siihen, että kun se pari-kolmevuotias alkaa irvistellä, lällätellä, naureskella tai muuten ”pelleillä” kesken ”vakavan” tilanteen, niin aikuista alkaa ärsyttää. Kiusallaan käyttäytyy epäkunnioittavasti, ei mitään empatiakykyä, huonotapainen, miten mä olen onnistunut tollaisen kiusankappaleen kasvattamaan, ja niin edespäin.

No, tähän aiheeseen liittyen olemme käyneet aika monta keskustelua sen kolmevuotiaan kanssa tässä viime viikkoina – ja erittäin hedelmällisesti sittenkin. Mä nimittäin joskus luin jostain foorumikeskustelusta oivalluksen, joka on tullut juurikin tässä vaiheessa käyttöön tosi usein.

Tilanne

Ollaan pukemassa, kun lähdetään johonkin, tai lapsi on juuri hääräämisellään hajottanut jotain, tai muuten aikuisella on hyvin vakava meininki.

Tai ihan viimeisin esimerkki: 5v esikoiselta oli hajonnut hänelle tärkeä lelu, ja mä lohdutin häntä. Kolmevuotias tulee viereen lauleskelemaan kovaan ääneen lastenohjelman laulua ja tökkimään esikoista ja minua.

Minä: Hei nyt mä lohdutan [esikoista], odotatko vähän?
Kolmevee: *jatkaa*
Minä: *lamppu syttyy päässä* Muruseni, harmittaako sua, että [esikoisella] ja mulla on kurja mieli? Ja sä halusit tehdä parempaa mieltä?
Kolmevee: Joo!
Minä: Hurjan ihanasti ajateltu. Sinä huomasit, että [esikoinen] tykkää siitä laulusta ja teillä oli aikaisemmin kiva kutitusleikki, ja sinä niillä ajattelit saada [esikoisen] iloiseksi?
Kolmevee: Joo.
Minä: Tiedätkö mä luulen, että ne ei nyt auta. Jos sä haluat tehdä parempaa mieltä, niin me voidaan kysyä [esikoiselta], että mikä auttaisi. Auttaisko halaus? *esikoinen nyökkää*
Kolmevee: *halaa isompaa*

Mitä mä siis tein?

Usein ne ”pelleily”jutut, joihin meillä aikuisilla menee vakavissa tilanteissa hermot, on täsmälleen samoja juttuja, joille on tunti sitten tai aamulla tai edellisenä päivänä yhdessä naurettu. Joku hassuttelu tai muu, johon aikuinen on rauhallisessa tilanteessa reagoinut naurulla, hymyllä tai muulla ilolla.

Kolmevuotias ei näe meidän kiirettämme, ei suruamme, ei kiukkuamme tai turhautumistamme. Hän näkee ilmeestämme, että meitä ei tosiaankaan naurata. Sitten tulee oivallus: hei se yksi juttu sai tuon toisen ihmisen iloiselle tuulelle aiemmin. Entäs jos minä tekisin sen, niin sitten hänelle varmaan tulisi taas iloinen mieli?

Ihan loogista. Aikuisetkin tekevät samaa, sekä lasten että aikuisten kanssa.

Samasta hyvästä aikomuksesta nimittäin usein kumpuaa se (omasta mielestäni pökerryttävän raivostuttava) tapa, jolla jotkut aikuiset suhtautuvat lasten itkuun: kun lapsi itkee, niin tärkein tehtävä on saada itku loppumaan. Jos lapsi on aikaisemmin ilahtunut jostain leikistä, niin se leikki on varmaankin hyvä tapa saada lapsi taas iloiselle tuulelle. Kukkuluuruu, eihän me nyt itketä kun täällä on tällainen hieno lelu, ai mutta mikäs tämä oli, katsopas tänne?

Hyvästä aikomuksesta huolimatta sellainen harhauttaminen ei ole empatiaa, vaan toisen tunteen ohittamista. On silti ihan keskeisen tärkeää, että se hyvä aikomus tuodaan näkyviin – sekä itselle että sille toiselle – jotta voi tarjota empaattisempia suhtautumisen tapoja.

Kun meidän kolmevuotias kokee, että minä näen hänen hyvän tarkoituksensa, niin hänen on helpompi kuunnella, kun mä ehdotan, että millä tavalla voisi oikeasti auttaa, kun toisella näyttää olevan kurja mieli.

Ja kun minä näen ja sanon ääneen hänen hyvän tarkoituksensa, niin mun on äärimmäisen paljon helpompi kertoa ne eri ehdotukset kärsivällisesti ja rakentavasti.

Yhtäkkiä me ei olla enää vastakkaisilla puolilla, vaan samalla puolella. Meillä on yhteinen tavoite: saada mulle (tai esikoiselle, tai isovanhemmalle) rauhallisempi ja iloisempi fiilis.

Mun on helpompi muistaa, että kolmevuotias ei ole vastuussa mun tunteistani, eikä isosisaruksen tunteista, eikä isovanhempien tai muiden aikuisten tunteista. Samaan aikaan mä huomaan, että lapsella on aito tarve auttaa, hoivata ja ilahduttaa, joten mä voin ehdottaa hänelle ikätasoisia tapoja itse vastata siihen omaan auttamisen, hoivaamisen ja ilahduttamisen tarpeeseensa.

Jos kokeilet tätä kotona, tai jos sinulla on samankaltaisia kokemuksia, niin kuulisin niistä mielelläni kommenteissa!

Miksi menin Toimiva Perhe -kurssille?

Minäviesti, aktiivinen kuuntelu, molemmat voittavat. Thomas Gordonin Toimiva Perhe -termit ovat tuttuja monelle vanhemmalle, erityisesti meille, jotka olemme käyttäneet yhtään enemmän aikaa etsien lempeitä lastenkasvatuksen tapoja. Suomessa Gordonin lähestymistapaa tunne- ja vuorovaikutustaitoihin on opetettu 1970-luvulta asti.

Itse sain ensimmäisen kosketukseni Gordoniin nuorten ihmissuhdekurssi NUISKUn kautta seurakunnan isosaikoina kuusitoistavuotiaana. Siitä on nyt viisitoista vuotta, ja opit ovat olleet enemmän tai vähemmän tasaisessa käytössä siitä asti. Toimiva Perhe -kirjan luin siinä vaiheessa, kun aloin lasten saamisen myötä perehtyä yhä enemmän kunnioittavaan ja kaikkien tarpeita huomioivaan vuorovaikutukseen.

Varsinaisen Toimiva Perhe -kurssin kävin kuitenkin vasta nyt alkuvuodesta, kun Onni & Hoivan Elina Kauppila sellaisen järjesti. Kiitollisin mielin osallistuin ja olin mukana, ja avaan tässä tekstissä sekä syitäni mennä kurssille että kokemuksiani kurssin varrelta.

Ensinnäkin – miksi menin Toimiva Perhe -kurssille, vaikka Gordonin opit periaatteessa olivatkin tuttuja?

Miksi mennä opettelemaan jotain tuttua?

Ensimmäinen syy oli oikeastaan hyvin yksinkertainen. Tiesin, että Gordonin oppien syventäminen olisi hyödyllistä, koska Gordonin systeemi toimii.

Aika moni sellainen kasvatuksellinen lähestymistapa, joka on omien arvojeni kanssa sopusoinnussa, perustuu samanlaiseen filosofiaan: jokainen on vastuussa omista tunteistaan ja tarpeistaan, jokaisen tunteet ja tarpeet ovat arvokkaita. Mitä selkeämmin itse kukin niistä tunteista ja tarpeista viestii, niin sitä helpompaa toisten on huomioida niitä tunteita ja tarpeita omassa toiminnassaan.

Samaan aikaan jokaisessa lähestymistavassa on oma viitekehyksensä sille, miten vuorovaikutuksen ja tunteiden käsittelyn taidot liittyvät toisiinsa. Halusin ymmärtää paremmin sitä, miten Gordonin näkemys tunteista ja vuorovaikutuksesta rakentuu. Ja toki halusin oppia soveltamaan näitä asioita yhä tehokkaammin myös omaan perhe-elämääni – kolmevuotiaan ja viisivuotiaan kanssa kaikki oljenkorret on syytä käyttää.

Tästä pääsemme siihen, miksi menin nimenomaan kurssille.

Tavallisesti nimittäin rakastan asioiden opettelua kirjojen perusteella. Miksi en tällä kertaa kurssin sijasta lukenut Toimiva Perhe -kirjaa kannesta kanteen ja soveltanut niitä oppeja käytäntöön?

Yksi syy oli se, että perusteet olivat jo tutut. Vaikka kirjasta oppii jokaisella lukukerralla jotain uutta, on ihan eri asia mennä taitavan kouluttajan pitämälle kurssille, jossa asioita opetellaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Keskusteluun voi tuoda omia esimerkkejä, periaatteita voi pohtia suhteessa oman elämän tilanteisiin, ja mieleen nousevat kysymykset voi nostaa esille ja pohtia niitä yhdessä kouluttajan ja ryhmän kanssa. Hyväkään kirja ei tarjoa samanlaista oppimisympäristöä kuin kurssi.

Kurssitilanne sisältää paljon muutakin kuin vain tiedon välittämistä kouluttajalta ryhmälle.

Toimiva Perhe -kurssi rakentuu teorian ja harjoitusten vuoropuhelulle, mikä tarkoittaa, että opitun teorian pääsee samantien soveltamaan käytäntöön. Kanssakurssilaisten kanssa harjoitellessa huomaa, mitkä asiat jo onnistuvat ja missä kohtaa pitää kiinnittää vielä huomiota.

Jos kesken ongelmanratkaisutilanteen pitää pysähtyä miettimään, että miten tämä menikään, niin harjoituskumppani voi antaa mietintätauon. Kolmevuotiaan kanssa harjoitellessa ei tule sanoneeksi ”odota hetki kulta, äiti katsoo kirjasta että mitä pitikään sanoa seuraavaksi”.

Lisäksi halusin vähän haastaa itseäni. Kirjaa lukiessa on aika helppoa luistella tutulta ja ymmärrettävältä tuntuvien kohtien ohi, ”joo joo, tämän tiedän jo, ei tarjoa mitään uutta”. Kurssilla, vuorovaikutuksessa toisten kanssa, ei olekaan enää niin helppoa kuvitella tietävänsä kaikkea. Harjoituksessa saattaa nousta esiin tilanne, jossa ei tiedäkään, miten toimisi. Tai huomaa, että itse asiassa toimin tässä kohtaa ihan päinvastoin kuin mitä tiedän hyödylliseksi, auts.

Sainko kurssilla vastinetta odotuksilleni ja syilleni?

Tiesin jo ennen ensimmäistä kurssikertaa, että Gordonin systeemi on toimiva. Kurssin myötä oivalsin, miten kattava se itse asiassa onkaan.

Monet tekniikat ja muistisäännöt perustuvat asioihin, joille nykyään löytyy neurobiologinen selitys – ja ne on puettu käytännössä sovellettavaan muotoon vuosia tai vuosikymmeniä sitten.

Lisäksi Toimiva Perhe -kurssi on rakennettu pedagogisesti tehokkaaksi ja toimivaksi. Teoriat, harjoitukset ja keskustelut lomittuvat tavalla, joka tukee sekä osallistujan omaa oppimista että vuorovaikutuksessa tapahtuvaa reflektointia. Oli ilahduttavaa huomata myös, että harjoitukset toimivat monentasoisille oppijoille, sekä kurssilla ensi kertaa Gordonin ajatuksiin tutustuville että pitempään perehtyneille.

Millä tahansa kurssilla ajoitus ja eri teemoihin syventyminen on tiukan pohdinnan paikka. Täytyy löytää balanssi sen välillä, että aiheita syvennetään riittävästi oppimisen kannalta, ja että toisaalta koko ajan edetään, jotta kaikki asiat saadaan käsiteltyä.

Tällä Elinan ohjaamalla kurssilla se balanssi löytyi mielestäni hyvin – tunnelma oli kiireetön ja hyväksyvä, ja samaan aikaan koko ajan oli ns. tekemisen meininki.

Itse olen sellainen tyyppi, että jäisin mielelläni syventämään jotain teemaa vaikka kuinka pitkäksi aikaa, varsinkin kun ympärillä on samanhenkinen, keskusteleva ryhmä (ja lapset ovat jonkun muun vastuulla). Toimiva Perhe -kurssi käydään tietyn tuntimäärän puitteissa, joten ymmärrettävästi aikaa ei ole mihinkään yksittäiseen teemaan tai harjoitukseen tuntikausia.

Haaveilen siitä, että joskus olisi tarpeeksi aikaa pureutua syvemmälle yksittäisten kasvatustekniikoiden tai teemojen hienouksiin tai filosofiaan – se ei ole Toimiva Perhe -kurssin funktio, mutta se olisi hurjan ihanaa.

Kaikenkaikkiaan olen iloinen ja kiitollinen siitä, että sain osallistua Elinan ohjaamalle kurssille. Elinaan tutustuminen yrittäjyyskurssilla oli yksi selkeä syy siihen, miksi en itse ryhtynyt rakentamaan Lupa olla minästä vanhempien vuorovaikutuskoulutukseen tai -ohjaukseen keskittyvää yritystä. Kun kerran Suomessa on jo hyvä, kattava ja toimiva tunne- ja vuorovaikutuskoulutusformaatti (ja kun kouluttajina on sellaisia huikeita tyyppejä kuin Elina tai vaikkapa Kasvun Taian Heli), niin miksi lähteä rakentamaan vaihtoehtoa sellaiselle, mikä jo toimii?

Elinan ohjaamista vuorovaikutuskursseista löydät lisätietoa Onni & Hoivan sivuilta. Mun omista palveluistani (jotka siis eivät ole Toimiva Perhe -kursseja, vaan muilla tavoilla vanhemmuutta tukevia), löydät lisätietoa täältä.

Jos tämä teksti herätti kysymyksiä tai oivalluksia, tai jos haluat jakaa oman kokemuksesi Toimiva Perhe -kurssista, niin kerro ihmeessä kommenteissa!

Tämä toimi tällä kertaa 12: Harkitsemisen liikennevalot

Viime viikolla kävi parikin kertaa niin, että huomasin esikoisen jääneen jumiin johonkin (periaatteessa) yksinkertaiseen tehtävään. Sukkahousujen laittoon, tai mandariinin kuorimiseen, tai johonkin. Kun kysyin, että miksi mitään ei tapahdu, vastauksena oli, että en osannut, joten en tehnyt mitään.

Hmmmm.

Keskusteltiin aiheesta sen sukkahousuepisodin jälkeen. Tuli puhetta, että joissain jutuissa onkin hyvä pysähtyä ja miettiä tarkkaan, että meniköhän se nyt näin. Jos menee pieleen, niin jotakuta saattaa sattua tai jotain saattaa hajota. Esimerkkinä tuli mieleen vaikkapa autolla ajaminen, terävällä veitsellä leikkaaminen, ja uunin kanssa toimiminen. Puhuttiin myös, että näistä mikään ei ole sellainen lasten puuha.

Toisaalta on myös sellaisia juttuja, joissa ei haittaa mitään, jos kokeilee ja menee pieleen. Vaikka nyt se sukkahousujen laittaminen: jos ne sattuvat menemään väärinpäin jalkaan, niin oho hups, sen saa hyvin vielä korjattua. Sellaisissa hommissa ei ole vaarallista tehdä virheitä.

Ja koska lapsi oli juuri äsken leikkinyt piippurasseilla – punaisella, keltaisella ja vihreällä – niin keksittiin, että hei, se onkin vähän niinkuin liikennevalot.

Punaiset puuhat on sellaisia, joissa pysähdytään ja harkitaan, ennen kuin tehdään mitään. Niissä on hyvä keskittyä tarkkaan, ja usein ne on juurikin aikuisten puuhia. Tosin esimerkiksi autotien ylittäminen on myös lapsille punaista puuhaa.

Keltaiset puuhat ovat sellaisia, joissa on hyvä huomioida toiset ihmiset ja ympäristö, mutta joissa virheistä selviää useimmiten anteeksipyynnöllä.

Tästä tuli hyvä esimerkki siinä keskustelun lomassa: lapsi taitteli piippurassista renkaan, ja kun hän laittoi sen mun päähäni, niin piippurassin terävä pää tuikkasi minua. Au! Sitten keskusteltiin, että toiset on hyvä ottaa huomioon, mutta välillä jotakuta vähän sattuu, jotain hajoaa, tai joku pahoittaa mielensä. Se tuntuu kurjalta, mutta niistä usein selvitään korjaamalla ja anteeksi pyytämällä.

Ja sitten on vihreät puuhat. Sellaiset, joissa saa tehdä ihan niin paljon virheitä kuin huvittaa, eikä tarvitse pyytää keneltäkään anteeksi tai harmitella. Leikki on vihreää puuhaa, samoin omien vaatteiden valitseminen ja pukeminen. Piirtäminen ja maalaaminen, ylipäänsä kaikki luovuutta vaativat hommat tai opettelutilanteet.

Nämä värit on tulleet meidän kielenkäyttöön samantien: ”Nyt on hei ihan vihreää puuhaa, kokeile vaan että miten se toimisi.” Tai: ”Ollaan sillai keltaisella meiningillä jooko, ettei ketään satu.” Tai: ”Kohta avaan uunin, keittiössä on nyt sellainen punainen hetki että pysykää kiitos olohuoneessa.”

Mitä mä siis tein?

Useimmiten, kun lasten kanssa käytetään liikennevaloja ”kasvatusvälineenä”, niin kyseessä on aikuisen arvio lapsen käytöksestä: nyt meni hyvin, nyt ei mennyt hyvin. Ikään kuin virheitä ei saisi tulla, ikinä, eikä niille olisi koskaan hyväksyttävää selitystä.

Mä haluaisin kovasti auttaa lapsiani oppimaan, että virheitä saa tehdä. Viime viikolla hypättiin hoitomatkalla väärään bussiin ja mentiin väärästä risteyksestä. Kun pyysin anteeksi, niin esikoinen kommentoi, että ”ei se mitään äiti, kaikki tekee joskus virheitä, aikuisetkin”.

Mulle vanhana perfektionistina on aika vaikea niellä sitä, että en itse osaa kaikkea aina heti täydellisesti. Aivot tietävät, että virheet kuuluvat opetteluun, mutta se on edelleen aika vaikeaa hyväksyä käytännössä.

Ja toisaalta mä haluan myös auttaa lapsia oppimaan sen, että joissain tilanteissa oikeasti virsta väärää on parempi kuin vaaksa vaaraa. Että on tilanteita, joissa harkitaan, ja tilanteita, joissa ei tarvitse ihan niin kovasti jännittää. Enkä mä voi, tai haluakaan, olla aina siinä lapsen vieressä näyttämässä liikennevaloa, että nyt meni oikein, nyt meni pieleen. Mä paljon mielummin autan lasta opettelemaan, että millä perusteella jossain tilanteissa harkitaan.

Mä toivon, että tällainen liikennevaloajattelu auttaisi lasta itseään tekemään fiksuja valintoja tilanteen mukaan.

Varsinkin esikoisessa on paljon perfektionistisia piirteitä, mikä ei kahden perfektionistin lapselta ole ihan kauhean yllättävää. Se helpottaa arkea esimerkiksi parkkipaikan läpi kulkiessa tai suojatiellä – kun lapsi tietää, että kuljetaan aikuisen vierellä, niin hän ei siitä lähde yhtään mihinkään. Ja toisaalta se aiheuttaa juurikin alussa kuvatun kaltaista jumittamista: jos en tiedä, mitä teen, niin en sitten tee mitään, ei ainakaan mene pieleen.

Ja kun samalla kasvattaa sitten pienempää, joka on luonteeltaan enemmänkin kokeillaan ensin ja harkitaan sitten -tyyppi, niin mä en halua myöskään ottaa mantrakseni mitään ”kokeilet vaan, ei se oo vaarallista” -hokemaa, koska välillä se kokeilu on vaarallista. Tai ainakin se on harmillista, jos lapsi esimerkiksi kokeilee kirjaston kirjan kanssa, että mitä tapahtuu jos kansia kääntää vastakkaisiin suuntiin. Tai kiipeää kiikkerälle lastenhuoneen pöydälle kurottamaan (aika täynnä olevalta) ylähyllyltä jotain kiinnostavan näköistä. Saatte ehkä kiinni, miksi olisi kauhean ihanaa, ettei toiselle tarvitsisi sanoa ”olisi hyvä miettiä, ennenkuin tekee” ja toiselle ”ei aina tarvitse miettiä, ennenkuin tekee”.

Toivon, että tämä pysähdy – huomioi – kokeile -liikennevaloajatus auttaisi molempia muksuja hahmottamaan selkeämmin, milloin tarvitaan harkintaa ja milloin kokeilunhalua. Ja ehkä siinä sivussa itsekin oppisi ajattelemaan, että kaikki tekevät joskus virheitä, minäkin. Tai ainakin hyväksymään sen vähän luontevammin.

Jos kokeilet tätä oman pesueesi kanssa, niin kuulisin mielelläni kommentteja! Ja tietysti kaikkia muitakin ajatuksia, joita tästä herää. Jos olet itse perfektionisti, tai jos lapsesi on, niin kuulisin erityisen mielelläni ajatuksia, myös vertaistukimielessä. 🙂