Kysymys: Entäs kun teini vaan pelaa?

Vielä yksi teksti kumpusi sieltä jäähy-tekstin kommenteista. Tällä kertaa aiheena teinin pelaaminen. 🙂

Miten tätä voisi käyttää teinin kanssa, joka pelaisi päivät eikä suostu mihinkään?

Heippa! Kiva kun kävit kommentoimassa!

Teinin kanssa keskustelu, huhhuh. Hyvä ja tärkeä kysymys. Mun omat kokemukset teineistä on muutaman vuoden takaa, kun olin isosena ja ohjaajana noin parillakymmenellä rippileirillä. Siellä tuli testattua se, että huutaminen ja pakottaminen eivät missään tapauksessa toimi. Teini haluaa usein jo kovasti olla aikuinen, eli tässä on loistava tapa antaa mallia siitä, miten aikuiset ratkaisevat ongelmia keskustelemalla.

Disclaimer: Tästä tekstistä saa luvan kanssa poimia ne asiat, jotka itselle toimivat. Tarkoitus ei ole olla vanhemmuuden besserwisserinä, vaan mä pyrin auttamaan kysyjää kertomalla, mitä mä itse äitinä ja opettajana tästä tilanteesta ymmärrän ja miten se mun näkemykseni mukaan olisi viisasta ratkaista. Kaikenlaiset lisäehdotukset, kyseenalaistamiset ja muut ovat tervetulleita kommentteihin – voimme yhdessä haarukoida uusia hyviä näkökulmia tähän. Jos tuntuu, ettei yhtään tällä hetkellä kapasiteetti riitä ajattelemaan, miten olla parempi vanhempi, niin täällä on armollisempaa tekstiä. :)

Pelaaminen on koukuttavaa ihan tarkoituksella

Kun teini, tai isompikin (esimerkiksi puoliso) pelaa tosi paljon, niin kyseessä voi mun tulkinnan mukaan olla edellisessä tekstissä mainituista vaihtoehdoista sekä osaamattomuus että tunnekuohu. Jos siis vanhempien odotukset arkeen osallistumisesta on ikätasoon nähden kohtuulliset (koulussa käydään ja läksyt hoidetaan, osallistutaan omien vaatteiden pyykkihuoltoon ja oman huoneen siivoukseen jne.).

Toisin sanoen kun teini ryhtyy pelaamaan, niin hyvä aikomus voi olla, että pelaan vain tämän yhden pelin. Tahdonvoima ei sitten kuitenkaan riitä siihen, että irrottautuisi siitä pelistä yhden erän, tehtävän tai puolituntisen jälkeen, varsinkaan jos mielentila on innostunut (onnistuin) tai pettynyt (pieleen meni, pitää korjata tilanne).

Kun teini ryhtyy pelaamaan, niin hyvä aikomus voi olla, että pelaan vain tämän yhden pelin. Tahdonvoima ei sitten kuitenkaan riitä siihen, että irrottautuisi siitä pelistä yhden erän, tehtävän tai puolituntisen jälkeen.

Lisäksi pelit on usein rakennettu tarjoamaan sekä nopeita onnistumisen tunteita että pitkäjänteistä tavoitteen suuntaan työskentelyä. Niiden pitkien tavoiteketjujen keskeyttäminen, varsinkin jos on hyvä putki päällä, on tosi työlästä. Koulupäivän jäljiltä uupuneet aivot eivät pysty irrottautumaan siitä saavutusten sykkeestä, vaikka aikomus niin olisikin.

 

Toisaalta pelien kautta, aiheesta riippuen, voi oppia valtavasti hyödyllisiä taitoja: suurten tehtävien pilkkomista pienempiin osiin, tavoitteellista työskentelyä, strategisointia, ajankäytön tehostamista, vieraskielisistä peleistä kielitaitoa ja vaikka mitä muuta. Mun mielestä siis pelaaminen ei itsessään ole pahasta, niin kauan kuin pelit ovat ikärajoiltaan sopivia ja niihin käytetty aika ei tallo muiden tärkeiden tarpeiden varpaille.

Pelien kautta voi oppia valtavasti hyödyllisiä taitoja: suurten tehtävien pilkkomista pienempiin osiin, tavoitteellista työskentelyä, strategisointia, ajankäytön tehostamista, vieraskielisistä peleistä kielitaitoa ja vaikka mitä muuta.

Ikärajoista sen verran, että ne on mun nähdäkseni tärkeää keskustella lapsen (sekä pienen että teinin) kanssa yhdessä. Ota ensin itse selvää siitä, mihin pelien ikärajat perustuvat. Isomman lapsen kanssa voi käydä vaikka yhdessä noita sivuja läpi ja katsoa, mitä ne ikärajat oikeasti tarkoittavat. Voit kertoa, miksi sulle itsellesi on tärkeää, että lapsi ei pelaa pelejä, joissa esimerkiksi väkivalta esitetään hyvänä tapana ratkaista ristiriitoja.

Mitä voi käytännössä tehdä, kun teini pelaa?

Mä lähtisin keskusteluun, samoin kuin edellisessä tapauksessa, sellaisessa tilanteessa kun itsellä riittää kärsivällisyys ja kiinnostus oikeasti kuunnella sitä teiniä. (Siinä vaiheessa kun savu nousee korvista kun hommat on jääneet hoitamatta, niin mä keskittyisin sen oman hiiltymisen käsittelyyn ja unohtaisin koko teinin.)

Mitä ajatuksia ja tunteita teinillä on pelistä?

Aloittaisin keskustelun siitä itse pelistä. Mitä hän pelaa? Mikä siinä on hänelle tärkeää? Mitä hän on siinä pelissä saavuttanut, onko siinä kavereita tms. mukana, millaiset jutut tekevät siitä niin koukuttavan? Ihan siis puhtaasta mielenkiinnosta: mitä lapsen tarpeita se peli palvelee? Kuuntelisin myös lapsen ajatuksia ikärajoista – tuntuuko peli kiinnostavalta, ahdistavalta, huvittavalta? Onko lapsen kavereilla samanlaiset tai erilaiset rajat pelien ikärajojen suhteen?

Tässä kohtaa on esimerkiksi hyvä kohta kysyä, että haluaisiko hän auttaa mua ymmärtämään niitä pelien ikärajoja. Me voitais yhdessä katsoa sitä PEGI-luokitusta, ja lapsi voisi esimerkiksi kertoa, millaisia kokemuksia hänellä on minkäkin ikärajan peleistä.

Mitä hänen mielestään tarkoittaa se, että jossain pelissä on ”hieman todentuntuisempaa väkivaltaa, joka kohdistuu kuvitteellisiin hahmoihin, ja/tai epätodellista väkivaltaa, joka kohdistuu ihmisiltä näyttäviin hahmoihin tai tunnistettaviin eläimiin”? Millaisia tunteita tai ajatuksia se hänessä herättää? Teinin empatiakyky voi kummuta yllättävällä tavalla pintaan, kun hän pääsee rauhallisessa tilanteessa, pelihetken ulkopuolella, pohtimaan omia kokemuksiaan aiheesta.

Mulla on pulma, voisitko auttaa? Eli suunnitelman laatiminen

Sitten kertoisin hänelle, että mulla on pulma, johon toivoisin häneltä apua.

Hän selvästi tykkää siitä pelistä, ja on saavuttanut siinä juttuja, ja se on hänelle tärkeä. Samaan aikaan se peli näyttää vievän tosi paljon aikaa sellaisilta asioilta, jotka olisivat myös tärkeitä: omasta hyvinvoinnista huolehtiminen (jos peli vie aikaa esim. nukkumiselta, liikkumiselta tai harrastuksilta), perheen huomioiminen (jos pelaamisen vuoksi teinin ruoka- ja vaatehuolto ja jälkien siivoaminen jäävät täysin vanhempien harteille), ja niin edespäin.

Sanoisin, että toivon meidän keksivän tähän jonkun ratkaisun. Kuuntelisin joka välissä, mitä ajatuksia tai tunteita teinillä aiheesta herää, ja peilaisin ne takaisin (”sua suututtaa, että sä et vaan voi pelata koko ajan”, ”sua itseäkin välillä turhauttaa, kun hommat jää tekemättä pelaamisen takia” jne). Tekisin myös tosi selväksi, että se peli on suunniteltu niin, että se koukuttaa – ja että se ei ole teinin vika eikä paha asia, vaan vain sen pelin piirre, joka pitää huomioida, kun miettii tällaisia asioita.

Tekisin myös tosi selväksi, että se peli on suunniteltu niin, että se koukuttaa – ja että se ei ole teinin vika eikä paha asia, vaan vain sen pelin piirre, joka pitää huomioida, kun miettii tällaisia asioita.

Kysyisin teiniltä, että mikä olisi sellainen sopiva pelaamiseen käytetty aika, johon hän olisi valmis sitoutumaan.

Kertoisin selkeästi, mikä on se minimi, jonka lapselta toivon. Huoneen imurointikuntoon siivoaminen kerran viikossa? Tietty aika, joka käytetään läksyjen tekemiseen? Sitten ottaisin vaikka ruutupaperin, johon on merkattu 24 tuntia, ja merkkaisin siihen päivän eri osiin kuluvan ajan. Montako tuntia unta? Montako tuntia koulussa? Montako tuntia harrastuksiin, läksyihin, kotihommiin?

Jos lapsen toive ei millään mahdu näiden asioiden puitteisiin, niin voidaan miettiä. Voiko lapsi esimerkiksi tehdä vapaapäivinä jonkun suuremman homman, niin että viikolla aikataulu ei mene niin tiukaksi?

On tärkeää luottaa siihen, että teini kyllä haluaa keksiä jonkun sellaisen ratkaisun, joka toimii kaikille.

Tässä kohtaa aikuisen on tärkeää olla lempeän ymmärtäväinen ja samalla pitää omista rajoistaan kiinni. Jos sinulle jokin ehdotus on mahdoton toteuttaa, niin sen voi sanoa, ja perustella, miksi niin on. On tärkeää luottaa siihen, että teini kyllä haluaa keksiä jonkun sellaisen ratkaisun, joka toimii kaikille. Kun kunnioitat sitä, että se pelaaminen on teinille tärkeää, niin hän todennäköisemmin kunnioittaa sitä, että esimerkiksi kodin siisteys tai yhteiset ruoka-ajat ovat sinulle tärkeitä.

Suunnitelman soveltaminen käytäntöön

Kun on saatu sovittua pelaamiseen käytettävän ajan määrän ja muut kotivastuut niin, että kaikki ovat tyytyväisiä, on vielä tärkeää keksiä, millä tavoilla se pelaamiseen käytettävä aika oikeasti rajataan. Pelaamisen lopettaminen on konkreettisesti vaikeaa, joten on tärkeää miettiä, millä tavoilla varmistaa, ettei se peliaika lipsu yli. Tässä kohtaa kysyisin teiniltä, onko hänellä jotain hyviä ehdotuksia.

Voit itsekin ehdottaa keinoja.

  • Peliaika on aamulla ennen koulua, eikä koulusta saa myöhästyä?
  • Pelaaminen mitataan ajastimella, ja ajan loputtua vanhemmat ottavat pelikonsolin virtajohdon talteen yöksi?
  • Kun sovitut hommat on hoidettu, pelata saa tiettyyn kellonaikaan asti, ja sillä kellonlyömällä aikuinen tulee muistuttamaan, että on aika laittaa peli pois?

Kun keinot on sovittu ja kirjattu ylös, sovitut asiat voi laittaa vaikka perheen ilmoitustaululle tai teinin huoneen seinälle muistamista auttamaan.

Sitten vaan testaamaan. Esimerkiksi viikon jälkeen voi pitää uuden palaverin, jossa mietitään, mikä toimi ja mikä ei toiminut. Millainen fiilis teinillä itsellään oli sellaisina päivinä, kun pelaamisen rajoittaminen onnistui? Milloin homma meni pieleen? Mikäköhän siihen vaikutti? Sen jälkeen voi muokata niitä ”tällä viikolla kokeillaan” -keinoja, ja aloittaa kokeilun uudestaan.

Aikuisen osuus: kuka kantaa mistäkin vastuun?

Tämä vaatii aikuiselta kärsivällisyyttä ja jaksamista. Se myös vaatii sitä, että jos on sovittu että teini hoitaa itse esim. oman pyykkihuoltonsa (mitä suosittelen lämpimästi), niin silloin vanhempi ei koske niihin teinin pyykkeihin. Edes silloin, kun treenivaatteet ovat edellisenä iltana vieläkin kasassa teinin sängyn vieressä. Edes silloin, kun ne lempifarkut alkavat näyttää maatumisen merkkejä.

Silloin pitää seuraavassa palaverissa kertoa, että olet huolissasi, koska ei ole hygieenistä käyttää noin likaisia vaatteita. Ja että voidaanko sopia että peset nämä vaatteet joka käytön jälkeen ja nuo vaatteet silloin, kun niissä on tahroja tai ne ovat olleet päällä X kertaa.

Jos teini ottaa itse vastuuta tekemisistään, niin silloin sitä vastuuta pitää hänelle aidosti antaa. Se tarkoittaa myös sitä, että teini kantaa vastuun niistä opetteluvaiheen mokailuistaan. Voit kertoa, että sinua suututtaa, kun sovittiin että hän hoitaa asian X tiistaihin mennessä ja nyt on keskiviikko, eikä mitään ole tapahtunut – tarvitseeko hän apua siinä hommassa, vai millä aikataululla onnistuu itse?

Jos teini ottaa itse vastuuta tekemisistään, niin silloin sitä vastuuta pitää hänelle aidosti antaa. Se tarkoittaa myös sitä, että teini kantaa vastuun niistä opetteluvaiheen mokailuistaan.

 

Toisaalta teinille ei voi välttämättä antaa sellaisia hommia, joiden tekemättä jättämisestä esimerkiksi kärsii konkreettisesti koko perhe. Silloin voi käydä niin, että teini huomaa mokanneensa, ja tilanteen kohtaamisen sijaan pakenee taas sinne pelaamiseen.

Viikottaisissa palavereissa onkin tärkeää käsitellä myös ne tunteet, joita onnistumisista ja epäonnistumisista kenellekin heräsi. Omasta itsestä vastuun ottaminen on valtava opettelun paikka, ja se opettelu on teinille tosi haavoittuvaista. Aikuisen on tärkeää osoittaa, että ne haavoittuvaiset tunteet, riemun ja pettymyksen ja häpeän, ovat normaaleja ja sallittuja.

Toisaalta myös aikuiselle on haavoittuvainen hetki, kun lapsi alkaa ottaa itsestään enemmän vastuuta, ja tälle pitäisi osata antaa tilaa sellaisissa jutuissa, joista on itse aina huolehtinut. Sekin herättää tunteita. Nekin tunteet voi kertoa ääneen sille teinille.

Toivottavasti näistä ajatuksista on apua! 🙂

Lukijan kysymys: Mitä jäähyn sijasta?

Taas on blogitekstin inspiraationa lukijan kysymys!

Jälkikäteen lisätty disclaimer: Tästä tekstistä saa luvan kanssa poimia ne asiat, jotka itselle toimivat. Tarkoitus ei ole olla vanhemmuuden besserwisserinä, vaan mä pyrin auttamaan kysyjää kertomalla, mitä mä itse äitinä ja opettajana tästä tilanteesta ymmärrän ja miten se mun näkemykseni mukaan olisi viisasta ratkaista. Kaikenlaiset lisäehdotukset, kyseenalaistamiset ja muut ovat tervetulleita kommentteihin – voimme yhdessä haarukoida uusia hyviä näkökulmia tähän. Jos tuntuu, ettei yhtään tällä hetkellä kapasiteetti riitä ajattelemaan, miten olla parempi vanhempi, niin täällä on armollisempaa tekstiä. :)

Tulit mieleeni, kun mun lapsiperheelliset ystäväni keskustelivat siitä, että kaikkialla törmää kirjoituksiin jäähytyksen haitallisuudesta lapsen kehitykselle, mutta missään ei tarjota vastineeksi vaihtoehtoisia toimintatapoja…

Kysymys oli siis se, että oliko mulla jo joku blogiteksti aiheesta, tai jonkun muun tekstejä tähän liittyen. Huomasin, etten ollut vielä kirjoittanut aiheesta, mutta tämän kysymyksen ansiosta nyt olen! 🙂

Jäähyajattelu

Mun piti tätä kysymystä jonkin verran pohtia, koska tohon ”mitä tehdä jäähyn sijasta” ei ole oikeastaan sellaista yksiselitteistä vastausta. Tai no on, ”keskustele ja kuuntele lasta”, mutta se on tietysti vähän avuton neuvo, koska sen soveltaminen paljon monimutkaisempaa kuin jäähylle laittaminen.

Mä ajattelen, että useimpia rangaistuksia, jollainen jäähykin on, käytetään siksi, että ne on kasvattajalle lähtökohtaisesti yksinkertaisia toteuttaa. Ei siksi, että ne toimisivat mitenkään erityisen tehokkaasti muokkaamaan käytöstä halutunlaiseen suuntaan – ainakaan pitkäjänteisesti. Ja kuten mainitsit, nykytutkimuksen valossa lapsen yksin jättäminen jäähyn ajaksi haittaa lapsen kykyä oppia käsittelemään tunteitaan ja ongelmatilanteita.

Mä ajattelen, että useimpia rangaistuksia, jollainen jäähykin on, käytetään siksi, että ne on kasvattajalle lähtökohtaisesti yksinkertaisia toteuttaa.

Keskusteleminen, lapsen tarpeiden huomioiminen ja perusteellinen ongelmanratkaisu puolestaan auttavat lasta oppimaan tunteiden säätelyä, ongelmanratkaisua ja omien sekä toisten tarpeiden huomioimista.

Lähestymistapoja tähän on monia: Thomas Gordonin Toimiva perhe on Suomessa näistä käsittääkseni tunnetuin (kursseja löytyy ympäri Suomea googlaamalla, esimerkiksi täällä Helsingin suunnalta), mutta esimerkiksi Nonviolent Communication eli NVC (mun omaa tekstiä NVC:hen perustuvasta Rakentavasta vuorovaikutuksesta täällä) lähestyy ongelmatilanteita samantyyppisestä näkökulmasta. Noin puhtaasti kasvatuskirjana myös How To Talk So Kids Will Listen And Listen So Kids Will Talk (mun oma teksti täällä) on loistava, käytännönläheinen opas tällaiseen ajatteluun.

Ero jäähyn käyttämisen ja keskustelemisen välillä on nimenomaan ajattelun ero.

Jäähyjen ja muiden rangaistusten logiikka

Jäähyt, kuten palkitsemiset ja rangaistuksetkin, tähtäävät siihen, että lapsen ulkoinen käytös muuttuu. Rangaistus tai palkinto on looginen vain jos ajattelee, että lapsi kyllä tietää, miten tulisi käyttäytyä, ja pystyy käyttäytymään niin – mutta jostain syystä ei halua käyttäytyä toivotulla tavalla. Rangaistuksen uhka tai palkinnon mahdollisuus kallistavat silloin vaakakuppia siihen suuntaan, että lapsen kokonaismotivaatio toimia halutulla tavalla olisi suurempi kuin hänen luontainen halunsa tehdä mitä ikinä itse huvittaa.

Rangaistus tai palkinto on looginen vain jos ajattelee, että lapsi kyllä tietää, miten tulisi käyttäytyä, ja pystyy käyttäytymään niin – mutta jostain syystä ei halua käyttäytyä toivotulla tavalla.

Konfliktitilanne näyttää sellaisessa ajattelussa tältä: Lapsi ei tehnyt niinkuin tässä tilanteessa oli asiallista, vaikka ihan hyvin tiesi ja pystyi siihen. Sen vuoksi rankaisen lasta, jotta hän seuraavan kerran haluaa mielummin toimia minun valitsemallani tavalla rangaistusta välttääkseen.

Tämä voi teoriassa toimia täysivaltaisten aikuisten kohdalla, esimerkiksi ylinopeussakkojen tai vankeusrangaistusten jne. kohdalla. Siitäkin voidaan olla montaa mieltä, onko tällainen lähestymistapa kaikkein rakentavin pitkällä tähtäimellä kaikkien eri rikosten tai rikkomusten kohdalla. Kuten yllä mainitsin, rangaistukset ovat kuitenkin yksinkertaisia toteuttaa, ja aikuisten kohdalla ne ovat yhteiskunnallisesti parempi ratkaisu kuin se, että sääntöjen rikkomisesta ei seuraa yhtään mitään.

Lasten (ja monien aikuistenkin, joilla esim. itsesäätely tai toisten huomioon ottamisen kyky ovat enemmän lapsen kuin aikuisen tasolla) kohdalla kuitenkin tässä ajattelussa mättää useampi juttu.

Mikä jäähyajattelussa mättää?

Ensinnäkin on ongelmallinen oletus, että lapsi tietää, miten kuuluu käyttäytyä.

Lapsi hahmottaa maailmasta eri asiat kuin aikuinen. Lapsi ei useinkaan osaa soveltaa aiemmin oppimaansa käytössääntöä uusiin tilanteisiin. (Kotona ei saa heitellä lautasia lattialle. Saako kylässä? Hoitopaikassa? Ravintolassa?) Pieni lapsi ei osaa edes yleistää: eilen äiti sanoi, että sattui, kun löin. Mitähän tapahtuu, kun lyön tänään?

Aikuisen on usein vaikea muistaa, että lapsi ajattelee ja hahmottaa asiat eri tavalla. Lapselle kuitenkin omien ja toisten rajojen huomioimisen (vaikkapa nyt se ”ketään ei saa lyödä”) opetteleminen on ihan yhtä työlästä kuin kouluikäiselle tai aikuiselle vieraan kielen verbimuotojen opettelu. Jos tämä verbi taipuu näin, niin tuliko siihen tämä vai tuo apuverbi? Ja entä jos se lause on kieltomuodossa, tai pluskvamperfektissä? Jos äitiä ei saa lyödä, niin saako isiä? Saako pehmoleluja lyödä? Saako lelulla lyödä siskoa, tai hoitokaveria, tai ikkunaa?

Lapselle omien ja toisten rajojen huomioimisen opetteleminen on ihan yhtä työlästä kuin kouluikäiselle tai aikuiselle vaikkapa vieraan kielen verbimuotojen opettelu.

Toinen ongelmallinen oletus on se, että lapsi osaisi aina käyttäytyä oikeaksi tietämänsä mukaan. Kun aikuisetkaan eivät aina osaa.

Montako kertaa tulee keskimääräisen viikon aikana ajateltua tai sanottua, että ”mä tiedän että mun pitäis X, mutta kun…”?

En mennyt treeneihin, koska… väsytti, oli jotain kiinnostavampaa, suututti niin paljon ettei huvittanut katsella yhtään kenenkään naamaa, hävetti etten ollut tehnyt sovittuja juttuja?

En siivonnut keittiötä, koska… en tiennyt mistä aloittaa, mun mielestä jonkun muun olis kuulunut tehdä se, ei tuntunut tärkeältä siinä hetkessä, aloitin mutta harhauduin puuhaamaan jotain ihan muuta?

Lapsilla täsmälleen samat jutut ajavat sen oikein tekemisen ohi. Väsymys, tehtävän ylivoimaisuus, harhautuminen toisiin hommiin, tunnereaktion voimakkuus, tai ettei joku homma yksinkertaisesti tunnu tärkeältä. Ja sata muuta syytä, lapsesta riippuen.

Lapsilla täsmälleen samat jutut ajavat sen oikein tekemisen ohi. Väsymys, tehtävän ylivoimaisuus, harhautuminen toisiin hommiin, tunnereaktion voimakkuus, tai ettei joku homma yksinkertaisesti tunnu tärkeältä.

Tästä näkökulmasta rangaistuksen tai palkinnon käyttäminen lapsen käytöksen muokkaamiseen tuntuu ihan absurdilta ajatukselta.

Sama kuin joku tarjoaisi mulle miljoonan siitä, että taivutan sata ranskan verbiä (osaan ranskaa kymmenen lausetta) kesken migreenikohtauksen – tai antaisi mulle pieniä sähköshokkeja, jos en pysty siihen.

Keskusteluajattelua ja konkretiaa

No mitä tästä näkökulmasta sitten kannattaisi konfliktitilanteessa tehdä, jotta lapsi oppisi huomioimaan paremmin omat ja toisten tarpeet eri tilanteissa?

No, sekin vielä riippuu. Mä en ole itse käyttänyt rangaistuksia, joten en tiedä, millaisissa tilanteissa niitä yleensä käytetään, mutta mieleeni tulee kolme esimerkkiä, jolloin on itse pitänyt tehdä tosi kovasti töitä, ettei lankea siihen ns. vaivattoman rangaistuksen houkutukseen.

A. Vanhempi on laittanut tarpeettoman tiukan rajan, eikä lapsi pysty noudattamaan sitä, joko osaamattomuuttaan tai tunnekuohun vallassa. Tarpeettoman tiukka = aikuinen ei itse noudata samaa rajaa toisten ihmisten suhteen, eikä pysty perustelemaan sitä muuten kuin ”koska minä sanon niin”.

B. Vanhempi on asettanut asianmukaisen rajan (suojelee lapsen omaa ja/tai kanssaihmisten hyvinvointia/omaisuutta; vanhempi itse pystyy noudattamaan samaa sääntöä lasta kohtaan) ja lapsi ylittää rajan osaamattomuuttaan.

C. Vanhempi on asettanut asianmukaisen rajan (suojelee lapsen omaa ja/tai kanssaihmisten hyvinvointia/omaisuutta; vanhempi itse pystyy noudattamaan samaa sääntöä lasta kohtaan) ja lapsi ylittää rajan tunnekuohun vallassa.

(Mä käytän tässä ilmausta ”raja”, joka on mun mielestä vähän erilainen kuin ”sääntö”. Raja on aina jonkun tai jonkin ympärillä, ja rajan tehtävä on suojella. Sääntö on mun korvaan jotain itsessään loukkaamatonta, jonka rikkomisesta tulee seurauksia. Mua ei kiinnosta kasvatuksessa säännöt sinänsä, vaan se, mitä niillä pyritään suojelemaan, ja siksi käytän termiä ”raja”.)

Mihin vedetään raja?

Esimerkkitilanne voisi olla vaikka se, että aikuinen toivoo, ettei sisällä huudeta. Meillä on kotona (kerrostaloasunnossa) tällainen yleinen ohjenuora, että sisällä periaatteessa puhutaan tavallisella äänellä, eikä esimerkiksi leikitä kiljumisleikkejä.

A-kohdan esimerkki voisi olla sellainen, että tuota rajaa valvotaan kategorisen tarkasti.

Ääritilanne olisi se, että lapsi kaatuu ja alkaa ulvoa kun on satuttanut itsensä, mutta aikuinen ilmoittaa, että älä huuda, ja rankaisee lasta rajan rikkomisesta. Näin äärimmäisellä tavalla reagoisi harva ainakaan tämän blogin lukijoista. Vanhemman empatia lasta kohtaan riittää kattamaan sen rajan ylityksestä koituvan haitan.

Kun kyseessä on aikuisen asettama raja, joka on lapselle luonnottoman vaikea toteuttaa, helpoin vaihtoehtoinen toiminta jäähyn sijaan on yksinkertaisesti höllätä rajaa:

Mikä on sellainen minimi, jota voin realistisesti tämänikäiseltä lapselta odottaa? Mikä on sellainen asianmukainen raja, jota pystyn itse toteuttamaan ja joka riittää suojelemaan lapsen omaa ja kanssaihmisten hyvinvointia?

Huutamisen suhteen esimerkiksi on ihan realistista asettaa raja, että leikit perustetaan johonkin muuhun kuin kiljumiseen (koska vanhempien korvat tai naapurien korvat eivät jaksa tahallista huutamista). Tai että silloin ei mekasteta, kun joku nukkuu tai muuten lepää. Esimerkiksi migreenipäivinä ei-kiljuta -raja on oikeinkin paikallaan.

Kun ei vaan osaa

B-kohta oli se, että lapsella on asianmukaisen rajan kanssa vaikeuksia osaamattomuuttaan.

Lapsi ei muista, että sisällä ei saa huutaa. Lapsi ei ole oppinut hallitsemaan äänenkäyttöään – pienet kiljahtelevat holtittomammin kuin isot. Lapsi ei osaa yleistää – tänäänkään ei saa kiljua pikkusisaruksen päikkäreiden aikana.

Konkreettinen esimerkki, jonka tiimoilta juuri tällä hetkellä väännetään kuopuksen osaamattomuuden kanssa, on toisten lyöminen ja satuttaminen. Kuopus on 2,5 -vuotias, ja harva se päivä hän tyrkkää, lyö tai muuten satuttaa jotakuta. Kun hänelle sanoo siitä asiasta, niin hän on aina vilpittömän yllättynyt siitä, että ai näinkään ei saanut tehdä?

Osaamattomuuden kanssa tärkeää on auttaa lasta oppimaan rajan huomioimista ja rajan eri sovelluksia.

Jos lapsi lyö, niin mä itse toimin näin.

  1. Keskeytän tilanteen ja nimeän sen. ”Hei nyt sä lyöt, tuo on satuttamista.”
  2. Kerron lapselle seurauksen hänen teostaan. ”Mua sattuu/toista lasta sattuu, kun lyöt.”
  3. Autan lasta korjaamaan tai hyvittämään tekonsa. ”Muistatko, mitä piti sanoa, jos satuttaa toista? Silloinkin, jos se oli vahinko? Silloin pyydetään anteeksi.” Jos lapsi pyytää multa anteeksi, niin sanon ”saat anteeksi”.
  4. Kertaan rajan yksittäistapausten ja oman käytökseni kautta. ”Sinä et saa satuttaa minua. Ihan niinkuin minä en saa satuttaa sinua, enkä minä saa satuttaa isiä.”
  5. Kysyn lapselta muita esimerkkejä. ”Ketäs muita ei saa satuttaa?” (Siskoa, isiä, hoitajia, hoitokavereita…)

Joskus on niin, että raja on minimissäänkin lapselle ihan mahdoton toteuttaa. Esimerkiksi tilanne, jossa äidillä on migreeni ja lapset ovat sen ikäisiä, että kiljumisen suitsiminen on mahdotonta.

Silloin tilanteesta on poistettava joku elementti, niin että rajan ylittyminen ei ole niin todennäköistä. Esimerkiksi niin, että joku vie lapset ulkoilemaan. Tai äiti laittaa korvatulpat. (Ja jos on esimerkiksi sen migreenin takia toimintakyvytön, niin avun pyytäminen on muutenkin erittäin paikallaan.)

Tai kun joutuu kantamaan tuntikausia yömyöhään vatsavaivoja itkevää vauvaa, niin vanhempi voi hyvin laittaa korvatulpat, koska aikuinen ei kuitenkaan kuuloaistillaan voi niin pienen vauvan tarpeeseen vastata. (Samaa suosittelen lämpimästi myös kaikille naapureille, joiden seinän takana itkee keskellä yötä pieni tai isompi lapsi. Kun olet varmistanut, että lapsen tai vanhemman hyvinvoinnista huolehtimiseksi ei tarvitse soittaa poliisia tai ambulanssia, niin älä hakkaa nyrkillä seinään, vaan pistä korvatulpat korviin ja ole kiitollinen siitä, että sinulla on mahdollisuus käydä nukkumaan ilman sylissä huutavaa lasta. Terveisiä vaan sinne yläkertaan.)

Tai jos lapsi on iässä, jossa hän osaamattomuuttaan lyö uudestaan ja uudestaan, niin silloin aikuisen pitää fyysisesti rajoittaa lasta. Siirtää toiseen tilaan, miettiä leikki, jossa lyöminen ei tule mieleen, tai jotain muuta.

Tässä tulee ero siihen, rikkooko lapsi toisten rajoja osaamattomuuttaan vai tunnekuohussa. Jos nimittäin kyse on siitä, että innostuessa tai suuttuessa rajojen huomioiminen unohtuu, niin silloin pelkkä opettelu ei riitä.

Kun kuohahtaa

C-kohdan esimerkki voisi olla sellainen, että lapsi innostuu kiljumisleikkiin, tai raivostuu ja alkaa lyödä jotakuta. Silloin ensimmäinen askel on sen tunnekuohun käsittely. Vasta sen jälkeen lapsella riittää kapasiteetti minkäänlaiseen oppimiseen.

Jos esimerkiksi mun 2,5v suuttuu mulle jostain ja käsittelee sitä asiaa lyömällä, niin mä teen suunnilleen näin.

  1. Nimeän, mitä näin lapsen käytöksessä. ”Au, hei nyt sä löit mua.”
  2. Sanoitan lapsen tunteen. ”Sua suututtaa kovasti, että sä et enää saanut jatkaa sitä leikkiä, kun se oli susta ihana leikki.” Odotan, että lapsen tunnekuohu laantuu ja hän pystyy vastaamaan mulle. Saatan sanoittaa vielä lisää tunteita, jos niitä arvelen olevan tilanteessa läsnä.
  3. Kun lapsi on rauhoittunut, erotan toisistaan lapsen tunteen ja käytöksen. ”Sua saa suututtaa, ja silti ei saa ketään satuttaa.”
  4. Kerron lapselle seurauksen hänen teostaan. ”Mua sattui, kun löit.”
  5. Autan lasta korjaamaan tai hyvittämään tekonsa. ”Muistatko, mitä piti sanoa, jos satuttaa toista? Silloin pyydetään anteeksi.” Jos lapsi pyytää multa anteeksi, niin sanon ”saat anteeksi”.
  6. Kertaan rajan yksittäistapausten ja oman käytökseni kautta. ”Sinä et saa satuttaa minua. Silloinkaan kun suututtaa, niin ei saa satuttaa. Ihan niinkuin minä en saa satuttaa sinua, vaikka minua suututtaisi.”
  7. Mietin lapsen kanssa muita esimerkkejä. ”Saako satuttaa, jos on tosi surullinen? Entäs jos harmittaa hurjasti? Entäs jos on hurjan pettynyt, saako silloin satuttaa?”
  8. Pohdin lapsen kanssa, mitä saa tehdä, kun suututtaa. ”Voi lyödä pehmoleluja, tai tyynyä, tai hyppiä paikallaan, tai huutaa kovaan ääneen (tässä kohtaa tingin mielummin sisällä huutamisen säännöstä kuin fyysisen koskemattomuuden säännöstä), tai mitäs muuta voisi tehdä?”

Oikeastaan tässä C-kohdassakin on mun nähdäkseni kyse tietynlaisesta osaamattomuudesta: lapsi ei osaa käsitellä sitä omaa tunnekuohuaan, joten se rajan huomioiminen jää jyrän alle.

Kaikki lähtee aikuisen käsittelykyvystä

Näissä kaikissa tekniikoissa on tietysti olennaista se, että aikuinen pysyy rauhallisena ja näyttää lapselle mallia. Aikuisen pitää pystyä perustelemaan se raja, ja huomioimaan samalla sekä oma rajansa että lapsen rajat. Jos käsitellään sisällä huutamista, niin aikuisen huutaminen ei suorastaan anna hyvää esimerkkiä.

Tässä kohtaa tulee keskiöön vanhemman oma osaamattomuus tai tunnekuohut.

Aikuisen on itse pidettävä itsestään, omasta tunnetasapainostaan ja omasta osaamisestaan, huolta. Aikuisen on itse huomattava, milloin joku itselle asetettu raja on niin tiukka, että sitä ei oikeastaan pysty noudattamaan, ja miettiä, mistä se johtuu. Ja sitten sanoitettava, hyväksyttävä ne tunteet, ja harjoiteltava rakentavia, konkreettisia toimintatapoja. Uudestaan ja uudestaan. Silloin ne lapsen rajanylitykset eivät tunnu enää niin kirveleviltä, ja ne on helpompi käsitellä lapsen kanssa yhdessä.

Ehkä senkin takia rangaistukset voivat tuntua helpommilta lastenkasvatuksen keinoilta kuin keskustelu. Rangaistus ei vaadi sitä, että aikuinen katsoisi itseään kriittisesti mutta armollisesti peiliin. Jäähylle laittaminen ei edellytä sitä, että vanhempi kohtaa ja myöntää oman vaativuutensa, tai osaamattomuutensa, tai tunnemyllerryksensä.

Rangaistusten (ja saman logiikan myötä myös palkintojen) käyttäminen kasvatuksessa kuitenkin vain kasvattaa kuilua lapsen ja vanhemman välillä. Ja oikeastaan se kasvattaa myös aikuisen sisäistä kuilua, kun toisaalta haluaa kohdella lasta rakkaudella ja toisaalta käyttää tekniikoita, joilla tahallaan ohittaa lapsensa tarpeet.

Ja mä ajattelen myös, että vaikka se keskustelu, kuunteleminen ja oman itsen työstäminen on vaivalloista, niin johonkin se energia kuitenkin lasta kasvattaessa menee. Mä mielummin käytän sen lapseni kanssa kommunikointiin kuin siihen, että mä keksin ja valvon yhtään mitään rangaistuksia, joista lapsi ei kuitenkaan lopulta opi mitään. Ainakaan mitään sellaista, mitä haluaisin hänen elämästä oppivan.

Toivottavasti tästä maratonitekstistä oli konkreettista apua kysyjälle ja hänen lapsiperheellisille ystävilleen – ja tietysti kaikille muillekin lukijoille. 🙂  Kommenteissa saa jatkaa keskustelua ja pohtimista! Jos sinulla on kysymys mielessä, niin laita ihmeessä sähköpostia sari at lupaollamina.fi tai heitä viestiä tämän sivun kautta!

Tämä toimi tällä kertaa 8: Huomatkaa-olo

Yksi meidän huushollin toimivista sanoittamisista on ”huomatkaa-olo”. Se toimii näin.

Huomatkaa-olo käytännössä

Aikuinen: *keskittyy tietokoneeseen tai lukemiseen tai johonkin muuhun kuin lapseen*
Lapsi: *riek riek touhu touhu närp närp tekee juuri niitä juttuja, joista on monta kertaa puhuttu, että näin ei tehdä*
Aikuinen: Hei ääää, miksi pitää tehdä just kaikki ne kielletyt jutut? Onko sulla sellainen huomatkaa-olo?
Lapsi: On.
Aikuinen: Hei muistatko, että mitä silloin voi tehdä? Ei ruveta höntsäämään, vaan voi sanoa, että ”huomatkaa”.

Lapsi: Huomatkaa!
Aikuinen: *ottaa lapseen katsekontaktin sekä kosketuskontaktin* Nyt mä huomaan sut. Mitä sä haluaisit, että tehtäis?
Lapsi: Tule tänne, mennään rakentamaan legoilla!
Aikuinen: *seuraa lasta ja touhuaa yhdessä*

Ja niin edespäin.

Mitä mä siis tein?

Tämä perustuu siihen ajatukseen, että nähdyksi ja huomatuksi tuleminen on yhtä validi tarve ihmisessä kuin vaikka unen, ruoan ja vessa-asioiden hoitamisen tarve. Kun härväävästä tai tuiskahtelevasta lapsesta sanotaan vähättelevästi, että ”se vain kerjää huomiota”, niin se on mun mielestäni vähän verrattavissa siihen, jos lapsen väsymys tai nälkä ohitettaisiin sanomalla, että ”se vain kerjää ruokaa/se vain haluaa päikkäreille”. (Tätä samaa tarvetta käsittelee Janna Rantalan loistava artikkeli Meidän Perhe-palstalla.)

Useimmille meistä (ainakaan tämän blogin lukijoista) ei varmaankaan tulisi mieleenkään sanoa noita kahta viimeistä. Uskoisin, että teoriassa sen huomiontarpeenkin tärkeyden moni meistä tietää. Ja silti se on toisinaan tosi vaikea pukea käytäntöön: tällä lapsella on välillä tällainen tarve – miten mä itse noteeraan sen ja miten mä autan lastani noteeraamaan sen itse?

Tällä lapsella on välillä tällainen tarve – miten mä itse noteeraan sen ja miten mä autan lastani noteeraamaan sen itse?

Usein me vanhempina huomataan lapsesta, kun se on tosi nälkäinen, väsynyt, tai on kova pissahätä. Ainakin meidän huushollissa (sekä lapsista että aikuisista) tämän huomaa siitä, että itsesäätelykyky on aika vähissä. Käytös on itsekkäämpää kuin tavallisesti, koska on vaikeampi suunnata huomio siihen, mitä muut voisivat tarvita. Käytös on myös holtittomampaa ja harkitsemattomampaa, sovitut säännöt unohtuvat ja jopa koordinaation taso laskee.

Nämä kaikki merkit voivat viitata myös huomatkaa-oloon. Siinäkin lapsi (tai aikuinen) käyttää suhteettoman suuren osan itsesäätelykapasiteetistaan sen täyttymättömän tarpeen sietämiseen, joten jäljelle jää vain vähän kykyä esimerkiksi huomioida toisia ja muistaa, mitkä olivatkaan sovitut säännöt.

Useimmiten silloin, kun mä huomaan lapsen höntsäävän jotain, mikä ei minusta tunnu mukavalta tai turvalliselta, mä käyn mielessäni läpi useammankin näitä vaihtoehtoja. Paljonko kello on, kuinka kauan on kulunut edellisestä ruoasta/levosta/vessareissusta/ulkoilusta? Olenko mä huomioinut lapsia, ollaanko menty rutiinin mukaan vai onko siinä ollut muutoksia? Yleensä ainakin joku näistä on sellainen, mistä voi sitten kysyä lapselta.

Joskus tarvitaan ihan oma sana

Ja tässä kohtaa tulee sen Huomatkaa-olon hienous. Tai siis sen käsitteen. Kun meillä on perheen kesken olemassa käsite, että jollakulla voi olla Huomatkaa-olo, niin mun on helpompi muistaa sisällyttää se omaan listaani. Kun mä kysyn lapselta, että onko sulla Huomatkaa-olo, niin lapsi oppii tunnistamaan, millainen olo tarkoittaa sitä, että kaipaa huomiota.

Ja ehkä kaikkein tärkein: kun lapsi kertoo, että hänellä on Huomatkaa-olo, niin se on siinä tilanteessa Jokin Olemassa Oleva Asia, joka Tulee Ottaa Vakavasti. Lapsi oppii, että Huomatkaa-oloon auttaa se, että aikuinen tekee hänen kanssaan jotain täydellä läsnäololla. Ja mä aikuisena opin, että lapsen Huomatkaa-oloon todella auttaa se läsnäolo.

Kun lapsi kertoo, että hänellä on Huomatkaa-olo, niin se on siinä tilanteessa Jokin Olemassa Oleva Asia, joka Tulee Ottaa Vakavasti.

Meidän huushollissa sen nimi on Huomatkaa-olo, mutta sillä itse nimellä ei ole mitään väliä. Kunhan se nimi on jatkuvasti käytössä siihen tarpeeseen liittyen, niin koko perhe oppii yhdistämään olon, tarpeen ja tilannetta auttavat toimenpiteet.

Mä arvelen, että jos lapsi saa itse keksiä sen nimen, vaikkapa jotain ”huomatkaa mut nyt” -tilannetta käsitellessä, niin se voi auttaa lasta saamaan sellaista kokemusta, että juuri hänen tarpeillaan ja fiiliksillään on merkitystä. Niinkuin niillä onkin.

Miten teidän perheessä sanoitetaan ja huomioidaan lasten, tai aikuisten, huomion tarvetta? Kerro omat vinkkisi kommenteissa!

Lukijan kysymys: Mitä tehdä, kun ääni nalkuttaa olkapäällä?

Kesäkuun teemana on hyvien asioiden huomaaminen. Tällä kerralla mennään sitä kohti vähän sivustasta, lukijan kysymyksen kautta.

”[…kunhan saa] sen olkapäällä nalkuttavan pikkupirun hiljennettyä. Miten sen muuten sais hiljennettyä? Sen mäkätyksen ”mitä sä taas vaadit, sulla on niin helppoa, monella on paljon rankempaa, mies tekee osansa ja hoitaa kotia, miks sä muka jotain tarviit, oot vaan laiska, jne…”.

Ei kai tässä mitään hyvää voi olla?

Äkkiseltään on hankala keksiä, mitä hyvää on siinä olkapäällä nalkuttavassa päänsisäisessä äänessä. Mieluiten vaan pääsisi siitä kokonaan eroon. Mä itse olen kuitenkin huomannut, että siihen toimii sama juttu kuin lasten ”Äiti! Äiti! Äiti kuuntele!” -jankutukseen: mitä nopeammin keskittyy kuuntelemaan, mitä asiaa sieltä on oikeasti tulossa, sitä nopeammin se jankkaus loppuu.

Noin tekniikkana mulla toimii parhaiten, että mä kirjoitan sen mäkättävän äänen kanssa dialogia. Siis niin, että toinen osapuoli on vaikkapa ”Haastattelija”, ja sitten se mäkättävä ääni saa oman nimen – usein sen mukaan, että mitä se ensimmäisenä mulle sanoo. Tuossa esimerkissä sen nimi voisi olla vaikka Mitä Sä Taas Vaadit eli MSTV. Molemmat näistä ”puhuu” mun omia ajatuksia, mutta eri näkökulmista.

Siihen toimii sama juttu kuin lasten ”Äiti! Äiti! Äiti kuuntele!” -jankutukseen: mitä nopeammin keskittyy kuuntelemaan, mitä asiaa sieltä on oikeasti tulossa, sitä nopeammin se jankkaus loppuu.

Sitten mä aloitan keskustelun kirjoittamisen niin, että Haastattelija kysyy jotain, ja MSTV vastaa. Kun kirjoitat MSTV:n nimissä, niin pistä menemään täysillä kaikki vaan paperille tai näppikselle. Kun puolestaan kirjoitat Haastattelijana, niin katso niitä MSTV:n repliikkejä ihan niinkuin kuuntelisit tosi empaattisesti. Mitä hän tuntee? Mitä hän tarvitsee? Mihin hän pyrkii? Miltä hän yrittää sua suojella?

Ritari kolhuisessa haarniskassaan

Yleensä niillä mäkämäkä-äänillä on tavoitteena suojata tai auttaa tai tukea sua jotenkin, mutta niiden strategiat on vaan täysin ristiriidassa sun tämänhetkisen ymmärryksen ja hyvinvoinnin kanssa.

Kun saat kiinni siitä, että mihin hyvään ja arvokkaaseen se ääni pyrkii sillä strategiallaan, niin Haastattelija voi ruveta neuvottelemaan jotain toisia tapoja, niin että se ääni myös pääsee kohti sitä samaa hyvää ja arvokasta. Esimerkiksi niin, että jos se mäkätys pyrkii vastaamaan sun johonkin tarpeeseen ikään kuin mutkan kautta, niin uusi strategia voisi pyrkiä vastaamaan siihen tarpeeseen suoraan.

Havi Brooksilla on huikea vertauskuva siitä, että kaikki tällaiset nalkutusäänet, pelot ja muut lukot ja jumit ovat kuin uljaita ritareita hohtavissa, tai vähän kolhuisissakin, haarniskoissansa. Paitsi että ne ovat enemmän Nolojen tilanteiden miehen sukua, koskapa niiden pelastusyritykset aiheuttavat enemmän haittaa kuin hyötyä.

Silloin tiedät selvittäneesi, mitä se ritari on yrittänyt saavuttaa – ja näet, että se on itse asiassa tehnyt parhaansa, mutta ei vaan ole osannut kauhean hyvin.

Yksi merkki siitä, että sen keskustelun on käynyt loppuun, on se, että pystyt aidosti olemaan kiitollinen sille ritarille. Todennäköisesti nimittäin se sun tämänhetkinen tunne sitä nalkuttavaa ritaria kohtaan on jotain aivan muuta kuin kiitollisuus. Silloin tiedät selvittäneesi, mitä se ritari on yrittänyt saavuttaa – ja näet, että se on itse asiassa tehnyt parhaansa, mutta ei vaan ole osannut kauhean hyvin. Tästä eteenpäin pystytte sitten yhdessä opettelemaan fiksumpia strategioita.

Että osoittaisi itselle samaa lempeyttä kuin lapsille

Niinkuin mä alussa mainitsin, niin tämä toimii vähän samassa hengessä kuin lasten kuunteleminen. Ja itse asiassa se toimii ihan samasta syystäkin.

Lapsilla on usein valtava tarve kertoa, että he ovat huomanneet jotain hienoa tai jotain sellaista, mitä eivät täysin osaa käsitellä. Samoin jotkut osat meistä itsestämme – ne ritarit – ovat herkistyneet huomaamaan ihan tiettyjä juttuja. Niinkuin vaikka sen, että mä en ole tyytyväinen ja samaan aikaan mulla on päällisin puolin helpompaa kuin toisilla ihmisillä ja SE VASTA ON KAUHEAA.

Kiitos, ihanaa että yrität auttaa, ja samaan aikaan toi ei ole auttamista, se on oikeastaan haittaamista. Keksitään joku tapa, jolla pystyt pitämään musta huolta niin, että mä koen myös tulevani autetuksi.

Lasten kanssa täytyy välillä käydä läpi, että miten niiden asioiden kanssa ollaan, ettei satuta itseään tai ketään toista. Ja noin lähtökohtaisesti kerrotaan, että jos teet näin niin se haittaa toisia, keksitään joku toinen tapa. Myös niiden ritareiden kanssa on hyvä käydä perussäännöt läpi, jos ne aiheuttavat suurempaa päänsärkyä: kiitos, ihanaa että yrität auttaa, ja samaan aikaan toi ei ole auttamista, se on oikeastaan haittaamista. Keksitään joku tapa, jolla pystyt pitämään musta huolta niin, että mä koen myös tulevani autetuksi.

Kokeile, jos tästä olisi apua. Välillä sieltä keskustelun keskeltä hyppää sitten joku ihan toinen tyyppi ääneen, ja sillekin voi antaa puheenvuoron siinä dialogissa. Se koko keskustelu kannattaa jatkaa siihen pisteeseen asti, että sulla on levollinen ja rauhallinen fiilis siitä asiasta, eikä sen MSTV:n enää tarvitse tuoda ääntänsä ja vastaväitteitänsä kuuluviin, koska ne on jo kuultu.

Esimerkkejä tästä tekniikasta löytyy vaikkapa teksteistä Sokerihiiri tai SuperDupermutsi ykkönen ja kakkonen .

Oletko kokeillut tätä tekniikkaa joskus aikaisemmin, joko mun blogitekstien innoittamana tai jostain muusta inspiraatiosta? Kerro kommenteissa, miten se toimi!

Tämä toimi tällä kertaa 2: Luovaa ongelmanratkaisua vähän vahingossa

Toukokuun teemana blogissa on luovuus. Tämä teksti on alunperin viime kesältä, mutta liittyy mun mielestäni edelleen tiiviisti tähän teemaan. 🙂 Luovuudesta oivalluksiin -kurssin ilmoittautuminen on vielä käynnissä, käy katsomassa sekin!

* * *

Tapahtui eräänä päivänä:

Päivälepoaika on alkamassa, kuopus on jo unten mailla. Mä avaan kolmeveen sängystä peiton, ja kolmevuotias ilmoittaa, ettei halua levätä sängyssä.

Mä mietin hetken, pohdin kaikki selitykset ja ”kuule nyt on päivälepoaika ja pitää jaksaa sitten illalla” -tyyppiset litaniat päässäni. Sitten (koska olin just aamupäivällä taas lukenut jotain sanoittamisesta), vastasin:
– Mä ymmärrän, että sä et halua levätä sängyssä.
Laitoin samalla peiton kiinni, ja jäin miettimään, että miten mä ratkaisen tän tilanteen, kun lapsi sanoikin:
– Mut sensijaan voitaisko me levätä tässä sängyn päällä? Se olis musta mielenkiintoista.

Mun reaktio oli että häh, kunnes tajusin. Lapsen mielestä ”sängyssä” = peiton alla ja ”sängyn päällä” = peiton päällä. Vastasin että toki, ja pötkötin hetken lapsen kanssa siinä sängyn päällä.

Kysyin sitten, että montako minuuttia hän haluaa mun olevan siinä vieressä. Arvasin ihan oikein, että vastaus olisi ”kolme”, koska hän on siinä vaiheessa, että kolmevuotiaalla kaikkea on hyvä olla kolmin kappalein. Laitettiin yhdessä vielä kännykän ajastin hälyttämään, ja kun ajastin oli valmis, sanoin että menen omalle päivälevolleni ja toivotin hyvät levot.

(Toki lapsi vielä muutaman kerran hyppäsi sängystä ovelle jotain kysymään, mutta lopulta rauhoittui ja nukahtikin. Mä sain juoda kupin teetä ihan rauhassa ennenkuin kuopus heräsi.)

Mitä mä siis tein?

Mä annoin siinä ongelmanratkaisutilanteessa lapsen omalle ratkaisulle tilaa, vaikkakin puolivahingossa. On usein jotenkin tosi vaikeaa muistaa, että aikuisen ei tartte aina päättää etukäteen kaikesta, vaan lapsella saattaa olla ihan toimiva ratkaisu.

Mä annoin lapsen määritellä, miten pitkään pötkötetään, ja laitoin ajastimen eli ulkopuolisen muistutuksen huolehtimaan siitä rajanpidosta. Oli toki onni, että pienempi oli jo unten mailla ja mulla oli mahdollisuus antaa lapselle se kolme minuuttia – ja toisaalta tiedän, että joskus siihen sotimiseen ja vääntämiseen on mennyt paljon pitempäänkin.

Ja mä taas sain itselleni muistutuksen siitä, että asioista ei kannata lähteä vääntämään, ennenkuin tietää, mitä toinen tarkoittaa. Lapset hahmottaa maailmaa niin eri tavalla kuin me aikuiset, että joskus se solmu ja ongelman ydin löytyy ihan vain väärinymmärryksestä.

Jos mä olisin ilmoittanut lapselle, että ei mitään muttia, nyt lepäät sängyssä etkä missään muualla, niin me oltais saatu aikaan vaikka kuinka hirveä huuto, johon kuopus olisi herännyt, ja kukaan ei olisi saanut levätä.

Joskus toimii näköjään ihan se, että on hiljaa ja odottaa, että lapsi huomaa ongelman ja ehtii ratkaista sen itse. 🙂

Kommenteista:

Saa kommentoida! Milloin viimeksi onnistuit antamaan lapselle tilaa ongelmanratkaisuun, vahingossa tai tarkoituksella? Onko joku tilanne ratkennut teillä siihen, että huomasitte jonkun sanan tarkoittavan eri asiaa eri ihmisille? Tai heräsikö mieleen jotain muuta tästä pienestä pätkästä?

P.S. Mä tein muuten upouuden Lupa olla kuka -sivun. Käy kurkkaamassa!

Perjantain pysähtyminen 15: Pertti

Pitkäperjantai on ollut sen verran pitkä, että vasta näin illalla pääsee kirjoittamaan.

Mistä tulen?

Onpa nyt vaikea kirjoittaa. Tuntuu, että viikossa on ollut paljon kaikenlaista, mutta mitään ei taaskaan ole saanut aikaan. Viikonloppuna oli esikoisen synttärijuhlat, onnistuin hajottamaan puhelimeni, alkuviikosta oltiin taas puolison kanssa vuorotellen illat poissa kotoa, menin melkein joka ilta liian myöhään nukkumaan, ja niin edelleen.

Torstai oli poikkeuksellisen hyvä päivä viime viikossa. Sain juttuja tehtyä, löysin energiaa (joka oli toiveissakin), oli hyvä fiilis kaikenkaikkiaan. Nyt mä yritän kuumeisesti miettiä, että mitkä asiat siinä nimenomaisessa päivässä olivat niitä, jotka toimivat. Olin edellisenä iltana ollut capoeiraamassa, ja se antoi energiaa. Sain työjuttuja ja oman pään sisäisiä juttuja eteenpäin, eli se etenemisen fiilis kantoi, ja sieltä löytyi myös flow’ta. Lisäksi toiveissa oli rauhaa, ja ehkä sitäkin tuli muutaman jutun suhteen silloin torstaina.

Ongelmana Pertti

Mulla on ollut tässä tämän kevään hankaluutena teema, joka on jotenkin viimeisen parin viikon ajan ollut tosi kovasti läsnä. Olkoon se nimeltään vaikka Pertti (vaikka kyseessä ei siis ole henkilö).

Pertti on siis stressannut mua jotenkin tosi paljon ehkä nyt viimeisen kuukauden ajan, koska musta muun muassa tuntuu, että Pertti hankaloittaa mun elämää.Se estää mua tekemästä juttuja, tai ainakin mä saan kovasti aina taivutella sitä, että onnistuisiko ne. Mä joudun Pertin takia pyytämään apua sellaisissa jutuissa, joissa mä en yhtään haluaisi pyytää apua. Pertti rapauttaa mun itseluottamusta ja omanarvontuntoa jotenkin pelkällä läsnäolollaan.

Mulla ei ole aikaisemmin ollut kauheasti ongelmia Pertin suhteen, koska mä olen luonteeltani sellainen tyyppi, että mä näen aika paljon vaivaa pitääkseni Pertin loitolla. Mä en pidä Pertistä kauheasti (muun muassa yllämainittujen syiden takia), mutta aikaisemmin mulla ei ole ollut kauhean läheistä kokemusta Pertistä. Mä olen itse asiassa luullut tuntevani Pertin jo aiemmin, mutta selvästikään mulla ei ole ollut mitään käsitystä tyypin todellisesta luonteesta.

Nyt kuluneen talven ja kevään aikana Pertti on pikkuhiljaa päässyt hivuttautumaan lähemmäksi, ja mua ahdistaa se kovasti. Erityisesti viimeisen parin viikon aikana on ollut monta kertaa sellainen ajatus, että mä oon ihan oikeasti luullut että Pertti ottaisi viimein hatkat, mutta ei. Ja se rassaa tosi paljon. Mä en jaksaisi koko ajan ottaa Perttiä huomioon, mutta jos mä käyttäydyn niinkuin Perttiä ei olisi olemassakaan, niin se pääsee vielä lähemmäksi ja on vielä veemäisempi.

Kysymys: Miten mä pääsen Pertistä eroon?

Siihen vaaditaan toisaalta kärsivällisyyttä – mä tiedän, että jossain vaiheessa Pertti hievahtaa ainakin vähän kauemmaksi, mutta se ajankohta on tässä siirtynyt ja siirtynyt useampaan otteeseen.

Lisäksi siihen vaaditaan itseluottamusta. Mä tiedän muutamia juttuja, joita mä voin itse tehdä, jotta Pertti lähtisi vähän ripeämmin.Ongelma on se, että kun Pertin läsnäolo itsessään rapauttaa mun itseluottamusta, niin sitä ei kauheasti jää niihin Pertin karkoittamiseen tehtäviin juttuihin. Ei kapasiteetti riitä.

Seuraava kysymys on, että mistä mä saan lisää kapasiteettia? Ehkä mä voin tässä vaiheessa antaa itselleni luvan siihen, että jos kerran Pertti on niin energiasyöppö, niin mä voisin ehkä tinkiä jostain muualta. Mun ei tarvitse tuntea häpeää siitä, että oon väsynyt ja tarvitsen paljon lepoa, koska niin suuri osa mun energiasta menee Pertin kanssa selviytymiseen.

Lisäksi mä tarvitsen noin ylipäänsä luottamusta myös toisiin ihmisiin. Siihen, että vaikka nyt on Pertti, niin toiset ihmiset ei oikeasti katso mua sen takia kieroon. Ainakaan ne ihmiset, joiden mielipiteellä on merkitystä. Se on mulle tosi vaikea pala sisäistää, koska tosi monesta suunnasta tulee sellaista viestiä, että Pertin kanssa tekemisissä olevat ihmiset ei oikeastaan ole minkään arvoisia, koska itsepähän Pertin kylään kutsuitte. Ja toisaalta, jos jollakulla on oma Pertti, niin en mä niistä sillä tavalla ajattele. Mun pitää harjoitella luottamaan siihen, että mä en ole maailmankaikkeuden ainoa ihminen, joka suhtautuu tällä tavalla. Ja ehkä myös sanomaan rehellisesti, että by the way, Pertin takia mä en nyt pysty tekemään tätä juttua.

Ehkä sekin auttaisi, että mä kirjoittaisin – itsekseni, itselleni – ylös, mitä mä oikeastaan tiedän Pertistä. Että minkä takia se on mun mielestä niin äärimmäisen kuluttava ja rasittava tyyppi. Jos mä vaikka osaisin suhtautua Perttiin vähän mutkattomammin.

Missä olen?

Keho tuntuu väsyneeltä, mutta vahvalta. Tein capoeiratreeneissä kärrynpyöriä ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen, ja olkapäissä tuntuu edelleen. Korjattu kyynärpää ei ollut moksiskaan, mikä on mahtavaa.

Tunnepuolella on muun muassa Pertin takia aikamoista myllerrystä, lannistumisesta ja lapsille kiukuttelusta rauhaan, iloon ja innostukseen. Muksut eivät ole huomanneet Perttiä, muuten kuin ehkä sen kautta, että mä olen välillä aika kiukkuinen ja komentelen tarpeettoman tiukalla äänensävyllä. (Esikoinen sanoi viimeksi tänään loukkaantuneella äänellä: ”Sä komensit! Sun olisi pitänyt pyytää!”)

Ajatukset pyörivät valitettavan paljon Pertin ympärillä, sekä Perttiin liittymättömissä käytännön jutuissa: aikatauluissa, tehtävälistoissa ja sensellaisissa. Aika vähän on sellaista sulavaa huikeaa ajatuksen lentoa, kun niin suuri osa kapasiteettia on kiinni Pertissä. Sekin on ärsyttävää: mä en ole yhtään itseni, ja tuntuu että puolet mun aivoista häviää Pertin myötä taivaan tuuliin. Pitää välillä tietoisesti ottaa hetkiä, jolloin ensin häädän Pertin ajatuksistani hitolle ja vasta sitten alan pohtia muita juttuja.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon tälle viikolle:

kärsivällisyys
itseluottamus
luottamus
uteliaisuus

Nämä ovat oikeastaan ne ominaisuudet, joita mainitsin tuossa yllä tarvitsevani Pertin hätistämiseen. Tavallaan nämä kaikki menevät myös käsi kädessä: jos mä jaksan olla utelias ja luottavainen, niin mun on helpompi olla myös kärsivällinen. Jos mä luotan itseeni, että pärjään ja osaan ja jaksan ja pystyn, niin mä pystyn helpommin luottamaan myös toisiin. Ja jos mä pystyn olemaan kärsivällinen enkä heti mene paniikkiin kun asiat eivät tapahdu justnyt, niin ehkä mä huomaan, että maailma ei kaadukaan siihen että jutut eivät mene niinkuin minä haluaisin.

On tavallaan kauhean huvittavaa, että juuri tämän kuun teema on kärsivällisyys, kun se tuntuu juuri tässä kuussa olevan tosi paljon koetuksella moneen eri suuntaan. No, tuleepahan tutustuttua kyseiseen aiheeseen ihan atomitasolla.

Onko sulla tällä hetkellä jonkinlainen Pertti? Tai muistatko lähimenneisyydestä Pertin, josta olet jollain lailla päässyt jo eroon? Jos tuli jotain oivalluksia tai ajatuksia, niin kerro ihmeessä kommenteissa!

Pitäis toimia, mutta entäs jos ei toimi?

Olisi ihanaa, jos tietäminen olisi aina sama kuin osaaminen. Olisi ihanaa, jos asioiden oppiminen menisi samalla tavalla kuin Matrixissa: plugi kiinni takaraivoon ja whoosh: ”I know kung fu.” Ah, vähänkö olisi hienoa.

Oikeasti se menee niin, että tulee vastaan joku hyvä idea, joka on toiminut jollakulla muulla tosi hyvin. (Niinkuin vaikka se kolme-kaksi-yksi -tekniikka, josta kirjoitin vähän aikaa sitten. Tai lasten kantaminen kantoliinalla. Tai vaikka lenkillä käyminen.) Siinä kohtaa innostuu, että wau, tuollai voisi tehdä, onpa hyvä idea. Sitten, kohta tai myöhemmin, tulee vastaan tilanne, jossa olisi ihan hyvin voinut käyttää sitä tekniikkaa, mutta kun ei muistanut. Äh, ai niin sekin. Tai sitten muistaa muutaman minuutin väännön ja angstauksen jälkeen, että aivan, sellainen tekniikka, kokeilenpas.

Se joko toimii tai ei toimi. Jos se toimii, niin usein jo se onnistumisen euforia auttaa muistamaan sen tekniikan vähän paremmin seuraavalla kerralla.

Mutta entäs jos se ei toimi?

Vaihtoehtoja on kaksi.

Joko voi unohtaa koko homman, kuitata sen kansioon ”ei ollut hyvä juttu meille, kokeilin kerran enkä onnistunut”. Seuraavan kerran kun se sama tekniikka tulee vastaan – luet siitä jostain tai joku puhuu aiheesta – niin muistutat itsellesi, että joo niin tuo oli tuo juttu, mikä ei meillä vaan yksinkertaisesti toiminut. Mä en vaan ole sellainen tyyppi, joka kävisi lenkillä tai käyttäisi kantoliinaa.

Tai sitten voi miettiä, että onko tämä oikeasti sellainen juttu, minkä haluaisin osata? Ja jos on, niin olenko valmis näkemään sen eteen vaivaa?

Sanotaan, että mä haluan ruveta lenkkeilemään, mutta joka kerta mun juoksuharrastus (who am I kidding, hölkkä- ja kävely- ja puuskutusharrastus) tyssähtää parin päivän jälkeen. Mä voisin epäillä, että vika on ehkä jossain muualla kuin siinä, että mä en vain yksinkertaisesti ole lenkkeilijäihminen.

Tai mä haluaisin kantaa lastani kantoliinassa, mutta jokainen yritys tyssää siihen, että minä ja lapsi hikoillaan ja kiukutellaan enkä mä todellakaan saa pyykkejä ripustettua tai koiria ulkoilutettua sillai helposti kädet vapaana. Kenties on toinenkin vaihtoehto kuin se, että ”ei tää vaan toiminut meillä”.

Tai mä haluan opetella sanoittamaan lapseni tunteita, ja joka kerta se tuntuu olevan kuin tervassa tarpomista. Mikä muu voi olla vialla kuin se, että sanoittaminen noin niinkuin lähestymistapana ”ei vain meillä toimi”?

Mikä siinä sitten voi olla?

Voi olla, että ohjeet on olleet puutteelliset. Joku on sanonut, että ”teet vaan näin ja noin”, ja sieltä on jäänyt välistä noin seitsemän oleellista vaihetta, jotka helpottaisivat parempaan lopputulokseen pääsemistä huomattavasti.

Voi olla, että mun tekniikka on pielessä. Mä kuvittelen tekeväni tai sanovani X, mutta itse asiassa teenkin jotain ihan muuta.

Voi olla, että mulla (tai tilanteen toisella osapuolella, esimerkiksi lapsella) on jokin sellainen sisäänrakennettu ominaisuus, jonka vuoksi sellaiset periaatteessa-se-tehdään-näin -ohjeet eivät pidä paikkaansa, ja tarvitaan kohdennetumpaa ohjeistusta. Tai oma tai lapsen kunto, terveydentila tai kehitysaste asettavat omia rajoituksiaan.

Voi olla, että mä olen aloittanut liian kunnianhimoisesti. Jos vedän ekaksi lenkiksi 2 kilometriä juosten, niin toki seuraavana päivänä voi tuntua pahalta. Tai jos haluan suoraan opetella sitomaan kahden lapsen tandemsidonnan, tai yritän sanoittaa lapseni tunteita ennenkuin olen opetellut sanoittamaan omiani. Taidot eivät yksinkertaisesti vielä riitä, ja menee pieleen.

Voi olla, että välineet on huonot, jos sellaisia tarvitaan. Linttaan astutuilla kengillä lihakset kipeytyvät herkemmin, toisilla kantovälineillä on vaikeampi saada hyvää kantoasentoa kuin toisilla.

Tai ongelma voi olla jossain ihan muualla.

Mitä voin tehdä ihan itse?

Ensimmäiseksi on hyvä ihan oikeasti päättää, että haluaako tämän asian eteen nähdä vaivaa. Onko tämä mulle niin tärkeä juttu, että mä jaksan selvittää ja opetella ja hankkia tietoa ja treenata? Jokainen taito tai pysyvä rutiini vaatii alkuun jonkin verran vaivannäköä, eikä ole suoraan sanottu, että se vaivannäkö olisi aina paikallaan. Arvelenko, että tämä helpottaa mun elämääni niin paljon, että mun kannattaa investoida tämän asian opettelemiseen ja treenaamiseen aikaa, vaivaa, ehkä rahaakin?

Toinen tärkeä kysymys on tämä: Missä vaiheessa mä päätän, että olen pistänyt tähän asiaan riittävästi aikaa, vaivaa ja rahaa? Milloin mä tiedän, että kannattaako tätä asiaa jatkaa vielä? Jossain vaiheessa nimittäin tulee vastaan se hetki, kun enempi vaivannäkö ei enää tuota niin paljoa iloa, hyötyä tai helpotusta elämään, että sitä vaivaa kannattaisi nähdä samassa mittakaavassa. Mikä on se piste, jolloin suuntaan tähän varatun ajan, vaivannäön ja rahan johonkin muuhun?

Kun näihin kysymyksiin on itsellä vastaukset, voi ryhtyä miettimään, mistä tai keneltä saisi apua. Voisinko lukea aiheesta lisää? Katsoa youtube-videon? Tiedänkö ihmisiä, joilta voisin kysyä? Onko jossain joku ammattilainen, jolta voisin ostaa tähän aiheeseen liittyvän palvelun – ja paljonko olisin valmis siitä maksamaan?

Näistä lisää toisessa tekstissä. 🙂

Milloin olet viimeksi joutunut opettelemaan jotain vaikeimman kautta? Jos selvitit, missä vika oli, niin miten se selvisi? Saitko apua vai oivalsitko itse? Kerro menestystarinasi (tai ne toiset tarinat) kommenteissa!

Tämä toimi tällä kertaa 6: Montako haluat olla?

20130629-131632.jpg

Meidän arkea helpottaa nykyään suunnattomasti yksi tekniikka, jonka haluan jakaa teidän kanssanne. Mä käytän sitä silloin, kun lapsi haluaa tehdä jotain, ja minä haluaisin että tehtäis jo seuraava juttu.

Esimerkki:
Ollaan kävelemässä ruokakaupasta kotiin, ja kaupan aulassa on penkki. Lapsi haluaa istua penkillä, minä haluan kävellä jo kotiin.
Minä: Okei, montako haluat istua penkillä?
Lapsi: Kolme, koska olen kolmevuotias.
Minä. Selvä. Yksi. Kaksi. Kolme. No niin, sitten mentiin.
Lapsi. [nousee penkiltä]

Tai siinä vaiheessa, kun esikoinen keksi, että asiat kestävät ”ikuisuuden”. Oltiin lähdössä puistosta, ja lapsi halusi vielä olla jännässä piilopaikassa.
Minä: Kuinka monta olet siellä vielä?
Lapsi: Ikuisuuden!
Minä: Ai jaa! No kuinkas pitkä se ikuisuus tällä kertaa on?
Lapsi: Kaksikymmentä!
Minä: Okei. Yksi, kaksi, kolme, neljä, … yhdeksäntoista, kaksikymmentä. Noin, siinä oli ikuisuus.
Lapsi [tulee pois piilopaikasta silmät loistaen]: Mä olin ihan piilossa!
Minä: No niin olit!

Myös meidän kuopus on oppinut tämän melkein kahden vuoden iässä. Illalla, kun käydään nukkumaan, niin iltapuuhien jälkeen vielä halitellaan, ja jossain vaiheessa lapsi halusi vain roikkua äidin kaulassa eikä yhtään mennä omaan sänkyyn. Kunnes eräänä iltana kysyin:
Minä: Kuinka monta haluat olla äitin sylissä?
Lapsi: Mymmenen äitin dydidä.
Minä: Kymmenen haluat olla. Yksi, kaksi, … yhdeksän, kymmenen.
Lapsi: Omaa täntyy peiton ande.

Nykyään kuopus osaa jo iltasadun ja hammaspesun jälkeen ilmoittaa, että ”mymmenen äitin dydidä”.

Se hetki, joka mut inspiroi viimein jakamaan tän teille lukijoille, oli kuitenkin tossa pari päivää sitten. Kuopus oli kiivennyt jakkaralle, jonka esikoinen halusi leikkiinsä.
Esikoinen: Voisitko [kuopus] mennä siitä pois?
Kuopus: Eikä.
Esikoinen alkaa kammeta itseään siihen jakkaralle ja vääntää pienempää pois, kuopus älähtää kun ei halua siirtyä.
Minä toiselta puolelta huonetta: Mitä jos [esikoinen] kysyisit [kuopukselta], että kuinka monta haluaa siinä olla?
Kuopus: Mymmenen.
Esikoinen: Yksi, kaksi, kolme, …, yhdeksän, kymmenen.
Kuopus: [kiipeää pois jakkaralta]

Jossa vaiheessa mä olin ihan että häh, mun ei tarvinnut tehdä tässä kohtaa juuri mitään, vaan lapset käytännössä ratkaisivat ongelmansa itse.

Mikä tässä toimii?

Mä arvelen, että tässä on sama ajatus kuin esimerkiksi ajastimen käytössä: kun sovitaan etukäteen, että kuinka pitkään jokin asia kestää – ja lapsi saa itse valita, mikä se kesto on – siirtymä tuntuu ennustettavammalta. Lapsi pystyy muokkaamaan odotuksiaan tilanteen mukaisiksi.

Esikoisessa huomasi selkeästi muutoksen siitä ”kolme, koska olen kolmevuotias” -ajattelusta ”mikä on isoin numero, jonka keksin” -ajatteluun, joten välillä ilmoitan, että hän saa valita sellaisen numeron, johon osaa itse laskea. Pienempikin tykkää kun pääsee harjoittelemaan ihan itse numeroiden luettelemista. (”Ytti, tatti, momme, jejjä, viiti, tuuti, peipetäm, tattettan, yttettän, mymmenen.”) Ajastinta me ei olla käytetty kauheasti, koska noille se minuutti ja kaksi minuuttia on vielä aika pitkiä aikoja. (Ehkä pitäisikin ruveta käyttämään sitä isommissa projekteissa, kuten lelujen keräämisessä… hmm…)

Välillä olen käyttänyt tästä sellaista muunnosta, että jos esikoisen (joka rakastaa avaruusraketteja ja planeettoja) on vaikea päästä liikkeelle, esimerkiksi vessaan ja käsipesulle ennen ruokailua, niin lasken hänelle lähtölaskennan: Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, TSIIUUUUUUU!! Ja lapsi lähtee liikkeelle kuin raketti konsanaan.

Tämä ei siis ole tietenkään mikään ”nyt mä lasken kolmeen ja sitten olis parasta tapahtua TAI…” -uhkailutekniikka. Äänensävy on hyvä pitää rauhallisena ja/tai innokkaana, tilanteesta riippuen.

Joskus tulee sellaisia hetkiä, jolloin se etukäteen päätetty numero ei riittänytkään, vaan vielä halutaan olla äidin sylissä tai ihanassa piilopaikassa. Niissä tilanteissa mä oon yleensä katsonut vähän vireen (ja lapsen iän) mukaan, että pidänkö kiinni siitä, mitä sovittiin (”Nyt sä sait istua kymmenen, ihan niinkuin halusit. Joku toinen kerta sitten istutaan uudestaan. Eikös olekin vaan ihana penkki? No niin, sitten mentiin.”) vai lasketaanko vielä uudestaan..

Esimerkiksi jos mä olen lähdössä johonkin ja lapset haluavat halia, niin en mä ala heitä kammeta irti, tai sitten täytyy olla tosi kova kiire – ja silloin moka on jo tapahtunut, kun en osannut varata tarpeeksi aikaa lähtemiselle. Ihan yhden käden sormilla on kuitenkin laskettavissa ne kerrat, jolloin tää on johtanut muuhun kuin siihen, että sovitun ajan päästä lapsi on taas yhteistyökykyinen. Ja miksipä ei olisi, kun hänen tarpeensa on tyydytetty ja hän on tullut kuulluksi.

Koska siitä tässä tekniikassa pohjimmiltaan on kyse. Lapsella on tarve, ja mulla on tarve, ja ikäänkuin ne on jotenkin ristiriidassa. Usein kuitenkin on niin, että mä pystyn aikuisena hetken venyttämään sitä omaa tarvettani, oli se sitten ehtimisen tarve tai mikä tahansa muu. Sillä kymmeneen laskemisella, tai kahteenkymmeneenkin, uhraa noin viidestä kymmeneen sekuntia sille, että lapsi kokee saaneensa päättää. Hän kokee, että hänen ideansa ja tarpeensa ovat mulle niin tärkeitä, että mä pystyn joustamaan omasta suunnitelmastani. Ja kun sitä ajattelee tältä näkökantilta, niin mä itse kyllä haluan olla sellainen aikuinen, joka pystyy joustamaan omasta suunnitelmastaan puoli minuuttia silloin, kun jokin asia on lapselle oikeasti tärkeä.

Ihan puhtaasta hyötynäkökulmasta tää on myös nopeampi tapa, jos vertaa sellaiseen ”eikun nyt tulet sieltä, ei meillä ole aikaa, tule nyt, hei ihan oikeasti, kipi kipi, mikä siinä nyt on niin ihmeellistä” -jäpätykseen, joka ei kuitenkaan saa sitä lasta toimimaan mun pyynnön mukaisesti yhtään sen nopeammin. Pahimmassa tapauksessa jos lapsi on päättänyt, että hän nyt tässä istuu eikä kukaan sille voi mitään, niin sillä kieltämisellä ja jäpättämisellä saa vain aikaan maailmanluokan huutoraivarin tai sellaista silmät-sirrille-leuka-pystyyn-kädet-puuskaan -oman tontin puolustamista, jota perinteisesti kutsutaan uhmaksi. Välillä mä unohdan tän laskemisen ja yritän sitä komentamista, mutta todellisuus usein palauttaa mut tähän tekniikkaan melko nopeasti.

Kommenteista:
Kommentit tervetulleita! Jos kokeilet tätä samaa lähestymistapaa, niin kuulisin mielelläni, miten meni! Tai jos sulla on itselläsi tapana tehdä kotona jotain samanlaista, niin olisi hienoa, jos jakaisit sen meille muille avuksi ja inspiraatioksi. Myös kaikenlaiset pohdinnat, kysymykset ja muut aiheen liippailut ovat tervetulleita. 🙂

Liika vapaus väärässä kohtaa johtaa kaaokseen

Tuleeko sulle jo Lupa olla minä -kirje? Käy lukemassa edelliset ja liity mukaan listalle täältä!

* * *

Uusien, hyvien toimintatapojen opettelemisen ongelma on usein se, että ihminen haluaa kahta eri asiaa. Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow -kirjassa puhutaan kahdesta ajattelusysteemistä: Systeemi 1 on nopea, intuitiivinen, laiska ja mukavuudenhaluinen, kun taas Systeemi 2 on hidas, rationaalinen, ja pystyy ajattelemaan asioita suuremmassa mittakaavassa. Jälkimmäinen on usein se, joka päättää, että nyt mä ryhdistäydyn, rupean kuntoilemaan, siivoamaan ja elämään kaikenkaikkiaan kunnollista elämää. Se toinen on sitten se, jonka ansiosta tätä uutta hienoa elämää jaksaa kaksi päivää, jonka jälkeen havahtuu kaaoksen keskeltä tyhjien suklaalevypaperien ympäröimänä. (Eiks niin, että muillekin kuin mulle käy näin?)

No, mä oon viimeisen viikon ajan käyttänyt sellaista palvelua kuin Lift.do, jotta saisin keittiön siivottua iltaisin. Se on siis ilmainen yhteisöpalvelu ja app, jonka idea on, että liitytään johonkin ryhmään (vaikka ’clean the kitchen before bed’), ja sitten aina kun sen jutun on tehnyt, niin saa klikata että tehty! Ja sitten siinä samassa ryhmässä olevat näkee toistensa saavutukset ja kommentit, ja niitä voi peukuttaa ja kommentoida. Tarkoituksena on, että se yhteisön tuki ja ”jo näin monta päivää peräkkäin, jihuu!” -fiilis motivoi toistamaan sitä toivottua käytöstä niin pitkään, että siitä lopulta tulee tapa.

Usein sanotaan, että vaaditaan 21 päivää (tai 28 päivää tai joku muu tarkka lukumäärä) siihen, että toiminnasta tulee tapa. Mulle itselleni enemmän kohdalle kolahti tällainen määritelmä (jonka lähdettä en muista, valitettavasti), että jostain toiminnasta on tullut tapa siinä vaiheessa, kun sen väliin jättäminen vaatii enemmän energiaa kuin sen tekeminen. Toisin sanoen aivoissa se reitti, joka määrittää että tässä vaiheessa toimitaan näin, on vahvistunut niin paljon että siitä on tullut automaattinen. Siihen voi mennä 25 päivää tai 50 päivää tai jotain ihan muuta. Tärkeintä on toisto, toisto ja toisto.

Mä oon noin yleisesti sitä mieltä (enkä ole yksin), että palkinnot ja rangaistukset ja muut sellaiset ulkoisen motivaation kapistukset vähentää sisäistä motivaatiota tehdä jokin asia. Samaan aikaan mä olen nyt ihan häkeltynyt siitä, että meidän kroonisen kaoottinen keittiö on pysynyt enemmän tai vähemmän siistinä jo viikon ja vain siksi, että mun aivot kokee sen ”olet tehnyt tämän jo X päivää putkeen, hurraa!” -viestin jotenkin palkintona. Mistä on kyse?

Sisäinen sluibaaja kuriin

Ehkä yksi avain tähän mysteeriin on se, että mä ihan oikeasti haluan, että meidän keittiö on siisti. Mulla on olemassa sisäinen motivaatio tehdä asialle jotain, ainakin silloin kun mä olen virkeä ja hyvinsyönyt ja muutenkin tahdonvoimamittari on korkealla. Ongelma tulee tavallisesti siinä vaiheessa, kun on ilta ja muksut on viimein saatu nukkumaan ja mä haluaisin vain kaatua sohvalle homehtumaan. Keittiön siisteys on siinä kohtaa ehkä viimeisenä tärkeysjärjestyksessä. Esimerkiksi nyt kuluneena viikonloppuna, kun puoliso oli reissussa, niin olin iltaisin sanotaanko nyt aika väsynyt. Siinä vaiheessa iltaa, kun puhelin muistutti, että ”siivoa keittiö, niin olet tehnyt sen X kertaa putkeen!”, niin ensimmäinen ajatus oli että just joo, ihan varmasti.

Seuraava ajatus oli kuitenkin se, että hmm, totta, mulla menee hyvä putki poikki jos mä nyt sluibaan tästä asiasta. Että jos mä nyt jätän tän illan välistä, niin sit mun pitää aloittaa huomenna taas nollasta. Yhtäkkiä siihen sluibaamiseen liittyikin jotain menetettävää. Ja ihmisen intuitiolle jonkin asian menettäminen on voimakkaammin vastenmielistä kuin saman asian saavuttaminen olisi miellyttävää (ns. loss aversion). Tai siis ihminen on valmis tekemään enemmän työtä välttääkseen 100€ menetyksen kuin saadakseen 100€ ja niin edelleen.

Jos mä olisin siinä kohtaa jättänyt keittiön siivoamatta, niin toki mä olisin silloin menettänyt myös sen siististä keittiöstä tuntemani hyvän fiiliksen seuraavalta aamulta. Mutta siinä illan tankki-tyhjänä -vaiheessa seuraava aamu on suunnilleen yhtä konkreettinen ajankohta kuin seuraava vuosisadan vaihde. Mä periaatteessa tiedän, että se on tulossa, mutta käytännössä mun senhetkinen toiminta ei millään tavalla tunnu liittyvän siihen, että millaista mun (tai muiden) elämä on sitten joskus. Mun ajattelu suuntautuu paljon lähemmäksi.

Tää on sama mekanismi, johon perustuu esimerkiksi ajatus siitä, että ilmastonmuutosta hillittäisiin vaikkapa verottamalla lentämistä tai lihansyöntiä raskaasti. Suurin osa ihmisistä on periaatteessa sitä mieltä, että olisi ihan kiva, jos maailma olisi vielä elinkelpoinen planeetta sadan vuoden päästä. Käytännössä monet eivät näe, että miten juuri heidän tekemisensä, lentämisensä, lihansyöntinsä tai sähkönkulutuksensa tähän asiaan mitenkään liittyvät. Niistä on itselle hyötyä ja iloa tällä hetkellä, enkä hahmota lainkaan, että mitä haittaa niistä kenellekään olisi, paitsi ehkä teoriassa vähäsen.

Jos lentolippu maksaisi vaikkapa nelinkertaisesti tämänhetkiseen verrattuna, niin useampi voisi kokea, että se lentäminen aiheuttaa itselle enemmän haittaa (eli rahanmenetystä) kuin mitä siitä olisi itselle iloa. Toisin sanoen se aito, toiminnasta koituva haitta (oli se sitten sotkuinen keittiö tai ylikuumentunut planeetta) näkyisi siinä arjen päätöksenteon tasolla, ja voisi siten suunnata ihmisten toimintaa myös silloin, kun heidän on vaikea ajatella asioita suuremmassa mittakaavassa.

Vapaus on hienoa ja myös työlästä

Eikö tämä ole sitten ihmisten vapauden rajoittamista? Hmm, toisaalta joo ja toisaalta ei. Mulla on täysi vapaus jättää keittiö siivoamatta, jos mä haluan, mutta tän mun uuden seurantajutun myötä se tarkoittaa, että mä ”maksan” siitä. Samalla tavalla lentämistä, lihansyöntiä ja muuta ilmastoa kurittavaa toimintaa saisi edelleen tehdä ihan vapaasti, jos kokisi sen niin tärkeäksi että uhraisi sen vuoksi jotain muuta, johon rahansa muuten käyttäisi.

(Siinä mielessä se on vapauden rajoittamista, että ihmiset eivät saisi enää tehdä mitä haluavat ilman sen suurempia seuraamuksia. Samalla tavalla esimerkiksi laki rajoittaa sitä, että ihmisiä ei saa käydä suutuspäissään pätkimässä turpaan vain, koska huvittaa. Ainakaan Suomessa. Mä koen, että on ihan hyvä asia, ettei kuka tahansa saa kusta muiden muroihin ihan vain siksi, että siitä on itselle tai läheisille iloa ja hyötyä.)

Vapaus on siitä hankala homma, että kun on täysin vapaa, niin jokainen asia pitää päättää itse. Ja siihen päättämiseen menee tahdonvoimaa. Se tarkoittaa, että vaikka aamupäivästä ja heti lounaan jälkeen pystyisikin tekemään fiksuja päätöksiä, niin väsyneenä ja stressaantuneena on vaikeampi tehdä mitään muuta kuin mennä sen totutun, vanhan ja tutun mukaan. Ajatella vain senhetkistä omaa etua, itselle helpointa ja vaivattominta toimintatapaa. Olla itsekäs ja lyhytnäköinen.

Se, minkä mä olen huomannut itselleni toimivimmaksi tavaksi, on että mä mietin juuri silloin levänneenä ja hyvällä fiiliksellä, että mikä mulle, lapsille ja muulle maailmalle olisi mahdollisimman hyvä tapa toimia. Silloin mä olen vähiten itsekäs ja pystyn ajattelemaan muutakin kuin sohvanpohjaa ja suklaata. Ja sit mä mietin, että miten mä voisin rajoittaa siltä itsekkäältä, väsyneeltä itseltäni vapautta juuri tarpeeksi, että se ei sabotoi mun hyviä aikeita.

Siitä, miten sen sais siirrettyä poliittiseen päätöksentekoon, mulla ei ole sen suurempia ideoita. 😉

Kommenteista:

Kommentit tervetulleita! Ajatuksia omista pyrkimyksistä, uusista tavoista, tai oivaltavista keinoista rajoittaa sitä omaa sisäistä sabotoijaa, noin esimerkiksi. Tai kysymyksiä, kommentteja, omia kokemuksia tai tuntemuksia. Täällä saa vapaasti kommentoida, niin kauan kun tekee sen rakentavasti ja kaikkia keskustelijoita kunnioittaen.

Kysymys: Miten kohdata narsistisesti käyttäytyvä läheinen?

Mä sain viime viikolla sähköpostia eräältä Lupa olla minä -kirjeen lukijalta. Hän pohti tilannetta, jossa täytyy tulla toimeen ihmisen kanssa, jolla on narsistisia käyttäytymispiirteitä, ja kysyi minulta ajatuksia aiheeseen liittyen. Laitan hänelle lähettämäni vastauksen myös tänne blogiin, niin siitä voi olla iloa sitten muillekin samantyyppisten asioiden kanssa painiville.

* * *

Kiitos sähköpostistasi ja kysymyksestäsi. Tilanne kuulostaa melkoisen kuluttavalta – erityisesti silloin, jos vaihtoehtona ei ole se, että toisen ihmisen sulkee kokonaan pois omasta elämänpiiristään. Mulla on (ihan näin maallikkona, ei siis terapeuttina tms.) muutamia ajatuksia tohon liittyen, kokeile että jos ne avais jotain uutta näkökulmaa tuohon tilanteeseen.

Ihan äskettäin, päivä pari sitten, luin Brené Brownin kirjaa Daring Greatly, joka käsittelee häpeää ja haavoittuvuutta, ja hän puhuu siinä muun muassa juurikin narsististen käyttäytymispiirteiden lisääntymisestä nyky-yhteiskunnassa. Hän kirjoittaa narsismin, haavoittuvuuden ja häpeän yhteydestä näin:

”Here’s where it gets tricky. And frustrating. And maybe even a little heartbreaking. The topic of narcissism has penetrated the social consciousness enough that most people correctly associate it with a pattern of behaviors that include grandiosity, a pervasive need for admiration, and a lack of empathy. What almost no-one understands is how every level of severity in this diagnosis is underpinned by shame. Which means we don’t ’fix it’ by cutting people down to size and reminding folks of their inadequacies and smallness. Shame is more likely to be the cause of these behaviors, not the cure. […]

For example, when I look at narcissism through the vulnerability lens, I see the shame-based fear of being ordinary. I see the fear of never feeling extraordinary enough to be noticed, to be lovable, to belong, or to cultivate a sense of purpose. Sometimes the simple act of humanizing problems sheds an important light on them, a light that often goes out the minute a stigmatizing label is applied.”

Toisin sanoen yksi näkökulma narsismiin on se, että se kumpuaa jonkinlaisesta häpeäkokemuksesta, jolloin siihen ”vastalääkkeenä” toimii parhaiten empatia. Ja noin kommunikaation näkökulmasta yksinkertaisin empatiamalli on Marshall Rosenbergin Nonviolent communication eli NVC. Siinä keskitytään viestimään havaintojen, tunteiden, tarpeiden ja pyyntöjen kautta kahdesta suunnasta. Ensinnäkin omat viestit muotoillaan niin, että ne kuvaavat omia havaintoja, tunteita ja niiden taustalla olevia tarpeita, ja toiselle kohdistettuja pyyntöjä. Ja toisaalta pyritään kuulemaan ja ymmärtämään toisen viestit ainoastaan sen kautta, mitä havaintoja, tunteita, tarpeita tai pyyntöjä ne yrittävät välittää. Kaikki muu jätetään huomiotta.

NVC on periaatteessa helppo ja käytännössä aika lailla treeniä vaativa kommunikaatiotyyli, mutta mä ajattelisin, että siitä voisi olla ehkä tossa tilanteessa apua. Ehkä ensisijaisesti niin, että kun huomaat oman mielen alkavan kiehua tällaisen henkilön kanssa toimiessa, niin oman pään sisäinen empatia auttaa usein purkamaan sitä tilannetta vähäsen. Tyyliin että ah, nyt mulla alkaa verenpaine nousta ton ihmisen kanssa, mua suututtaa tosi paljon koska mä tarvitsisin tässä tilanteessa tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta enkä nyt tunne sitä saavani. Ihan jo sen tilanteen sanoittaminen itselle voi auttaa luovimaan siinä tilanteessa. Jos tuntuu, että tilanne on sellainen, jossa toiselle ihmiselle täytyy sanoa ääneen siitä ongelmasta, niin sen voi sanoa vaikka ihan niillä samoilla sanoilla.

Toinen hyvä tapa käyttää NVC:tä haastavissa kommunikaatiotilanteissa on se, että yrittää kaikesta toisen sanomasta kuunnella ja peilata takaisin sen, mitä toinen on havainnut ja tuntee ja tarvitsee ja pyytää. ”Siis tarkoititko, että sua turhauttaa kun mä käyttäydyin [X]?” ”Sä olisit halunnut, että mä teen [Y], koska sä tarvitsit lepoa ja rauhaa?” Ja vaikka se oma arvaus menisi aluksi väärin, niin toinen saattaa silti korjata että ”eikun mä olisin halunnut että [Å]”, jolloin päästään taas eteenpäin ihan oikeassa kommunikaatiossa. Mun havainto on, että usein ihmiset pehmenee jo siitä, että joku oikeasti haluaa kuunnella niitä ja yrittää tuomitsematta ymmärtää, mitä niiden mielessä liikkuu. 🙂

Toisaalta jos susta tuntuu, että toinen yrittää mitätöidä sun oman viestin, niin NVC:tä käyttäen voit kysyä tarkentavia kysymyksiä: ”Mun mielestä me sovittiin, että tehdään X, ja nyt kun sanoit Y, niin mä tulkitsin sen niin että sä aioitkin tehdä toisin. Ymmärsinkö mä nyt oikein vai oliko sulla tässä joku muu ajatus?” Tarkoitus on saada keskustelu pois leimoista, olettamuksista ja kiertelystä, ja kohti selkeää, rehellistä kommunikaatiota.

Jos käy niin, että toinen turhautuu että ”mitä sä nyt jankkaat”, niin siihen voi vaikka kertoa ihan niistä omista havainnoista ja pyrkimyksestä: ”Mä oon huomannut, että usein me puhutaan vähän toistemme ohi ja siitä tulee ongelmia, niin nyt mä yritän saada keskusteltua niin, että me molemmat ollaan samaa mieltä siitä, mitä ollaan puhuttu.” Useimmilla ihmisillä nimittäin se oma kommunikaatiotyyli tuntuu niin luontevalta, että on vaikea ajatella muunlaisten olemassaoloa – erityisesti silloin, jos on (esim. niiden häpeän tunteiden takia) muutenkin vaikea ajatella, että se oma tyyli tehdä asioita ei olisikaan maailman ainoa tai paras.

Sä ehkä oot itse jo miettinyt sellaista rajojen pitämistä ja muuta, että kun sovitaan tietyllä tavalla niin sitten niin tehdään ja rajojen ylitykset käsitellään heti ja suoraan. NVC on mun mielestä tosi hyvä keino siihen, että pystyy viestimään toiselle sekä ”mä ymmärrän, että miksi sä käyttäydyit noin” että ”samaan aikaan mä en hyväksy sitä, että mua kohdellaan noin, koska [tarve].”

Sellainen terveiden rajojen pitäminen, varsinkin ns. rajattomien ihmisten kanssa, vaatii tosi paljon itse-empatiaa ja sitä, että luottaa niihin omiin tunteisiinsa ja tarpeisiinsa ja osaa sanoittaa ne. Silloin toisen ihmisen niinku, mutku -vastalauseet eivät saa horjutettua omaa ajatusta siitä, miten minua tulee kohdella ja mitä minun täytyy sietää – eikä toisaalta tarvitse tehdä vastahyökkäyksiä puolustautuakseen, joten toinenkin saa säilytettyä omanarvontuntonsa.

Itse-empatiaa voi harjoitella ihan vaikka sillä, että kirjoittaa itseä vaivaavasta tilanteesta tai asiasta kertomuksen vastaamalla vuorotellen seuraaviin kysymyksiin: 1) Mitä havaitsin? 2) Millainen tunne minulle tuli? 3) Mikä tarve sen tunteen taustalla oli – mitä sellaista olisin halunnut, mikä ei toteutunut, tai mitä sellaista sain, mitä halusinkin? (Mikä muu tunne tuli? Mikä tarve sen taustalla oli? Mitä sitten havaitsin? jne, sen mukaan että mitä nousee pintaan seuraavaksi.) Lopuksi voi vastata kysymykseen 4) Mitä toivoisin että minä/hän tekisi(n) seuraavan kerran, kun tapahtuu jotain vastaavaa?

Jos haluat lukea lisää noista aiheista, niin suosittelen ton Brené Brownin kirjan lisäksi Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication – A language of life -kirjaa (tai sen suomennosta Myötäelämisen taito – johdatus väkivallattomuuteen). Myös NVC Finlandin sivuilta löytyy lisätietoa.

* * *

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos heräsi jotain ajatuksia narsismin ja häpeän suhteesta, tai kokemuksia empatian käyttämisestä tällaisissa tilanteissa, niin kuulen mielelläni. Kaikenlaista muutakin pohdintaa aiheeseen liittyen voi tulla pohtimaan tänne kommentteihin, toki sillai rauhallisesti ja kaikkia näkökulmia kunnioittaen, niinkuin tavallista. 🙂

Ja jos itselle tulee mieleen joku kysymys, johon haluaisit multa ajatuksia, mutta et halua kertoa sitä kommenteissa, niin mulle voi laittaa sähköpostia sari at lupaollamina piste fi!