Pysähtyminen 131: Rutiinien Palauttelu 2 – Kriitikkoarmeija iskee

Mistä tulen?

Jos edellisellä viikolla oli teemana rutiinien hukkaaminen ja etsiminen, niin tämä viikko oli jatko-osa sille. Perjantaina kyläiltiin kaveriperheessä ja viikonloppuna käytiin mun serkun häissä parin tunnin ajomatkan päässä. Sunnuntai ja alkuviikko oli sitten sellaista itsensä keräilyä ja toipumista, että kunhan saatais tasaisin väliajoin ruokaa niin olis hyvä, ja ulos pääsemisestä sai tuhat miljoonaa tsemppipistettä. (Kiitos Helsingin kaupungille liikuntapuistoista, joissa on lapsille kiipeilytelineitä ja aikuisille penkki. ? )

Vaan hiljalleen tää taas tästä. Löysin meidän kirjahyllystä Keys to Drawing -piirustusopettelukirjan, ja rupesin sen innoittamana piirtelemään lyijykynäluonnoksia asioista. Ikinä en oo varsinaisesti itseäni pitänyt piirtäjänä, mutta on hauska huomata, että kyllä niistä piirustuksista tulee ihan kivoja, kun keskittyy piirtäessä havainnoimiseen eikä lopputulokseen.


Toistaiseksi olen piirtänyt kiipeilytelineitä, teekuppeja ja omia varpaitani ? eli aiheet menee hyvin tähän kesäloman henkeen. Tekee ihan hyvää tehdä jotain sellaista, mikä ei yhtään liity työhön eikä ruudun tuijottamiseen – eikä tartte olla hyvä, vaan pelkkä tekeminen ja treenaaminen riittää. Saa nähdä montako päivää tämä innostus kestää – ja sekin on tosi vapauttavaa, että ei haittaa vaikken tekisi enää yhtään niistä kirjan harjoituksista, koska ainakin toistaiseksi ilo on löytynyt siitä piirtämisestä, ei suorittamisesta.


Piirtäminen on myös hyvä tapa harjoitella puhtaan havainnon tekemistä ja sen erottamista tulkinnasta. Huomaan, että oma treeni esimerkiksi lasten käytöksen suhteen (ts. se, että keskittyy havaintoon eikä tulkintaan tai lapsen käytöksen leimaamiseen) auttaa myös tässä piirtämisessä pääsemään sellaiseen objektiiviseen ”kas, tuossa on ääriviiva ja tuossa on muoto” -tilaan. Olisi jännä tutkailla ja havainnoida, että meneekö se myös toisinpäin? Että jos haluaa treenata esim. toisten ihmisten käytöksen havainnointia ilman tulkintaa, niin auttaako jos treenaa piirtämistä ja sen kautta puhtaampaa havaintoa? (Jos joku on tällaista itsessään huomannut niin mielelläni kuulisin!)

Missä olen?

Keho tuntuu rutiinien retuperästä huolimatta ihan kohtalaisen kivalta. Mitä nyt vähän päätä ja niskaa särkee yhdistelmä liikaa kahvia + liikaa ruutuja + liian vähän joogaa. Jännä huomata, että puolentoista viikon tauko joogassa tuntuu jo. (Ja sieltä löytyi taas yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä mitään ei saisi tarvita, varsinkaan kroppaan liittyvää, ja ”aikamoista kermap***e-meininkiä tollainen että heti ruvetaan valittamaan kun vähän on joogassa taukoa, ei oo kuulkaa sata vuotta sitten kukaan joogannut ja ylämäkeen hiihdettiin koulumatkat kesät talvet että vähän nyt ryhtiä tohon hommaan.” Tää onkin aika hyvä tapa näköjään kaivaa esiin noita sisäisiä kriitikoita, että huomaa ääneen mitä tarvitsisi.)

Tunteet… Edellisten viikkojen myllerrykseen verrattuna nyt on suhteellisen tasainen tunneilmasto. Kiitollinen fiilis siitä, että huomasin kierron vaiheen (kalenteri ilmoitti että ”PMS-varoitus”) ja osasin tulkita mittakaavaan kaiken sellaisen ”mä oon ihan paskamutsi kun en osaa lapsistani huolehtia/käydä niiden kanssa ulkona/aurinkokin paistaa/ja tällä me vaan kökötetään sisällä/kauhee mä oon” -meiningin (siitähän tuli hei modernistiruno, wau). Tai kun kaikki Ideaaliminän käytöksestä poikkeava tuntuu Ihan Kauhealta Mokailemiselta, niin se ei välttämättä ole koko todellisuus.

Ajatukset… Vain vähän työjutuissa. Kesälomalla se on varmaan ihan suotavaa näin. Toisaalta ajatukset askartelee tämän rutiinien palauttamisen kanssa, ja toisaalta tiedän että jos nyt kovasti rupean sen kanssa puskemaan niin sit taas huomenna tarttee toipua. (Ja sieltä taas löytyi yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä on ihan naurettavaa, että ”tarttee toipua, voi elämä, mikä ihme nössö säkin oot kun pitää tollai varovasti hipsutella, eikös vaan jos ihan tekis kerralla kunnolla niin sit olis rutiinit?!” Mä itse asiassa tunnistan äänestä, että keneltä olen nuo jutut omaksunut sisäiseksi kriitikokseni. Selvästi tässä rutiinikuviossa on taustalla enemmän kuin mitä mä tästä päältä huomaan, kun kriitikot alkaa huudella heti ja kovaa. Kiinnostavaa.)

Mitä kohti?

Kokeillaanpas tällä tavalla.

Jos mä haluaisin ensi viikolla keskittyä rutiinien vahvistamiseen, niin minkä takia se olisi ongelma?

Sisäisten Kriitikoiden edustaja: No ensinnäkään sä et osaa. Mieti nyt kuinka monta kertaa sä olet yrittänyt rakentaa itsellesi fiksuja rutiineja ja aina kun tulee joku tuulenhenkäys ja erilainen meininki niin ne hajoaa kuin korttitalo. Ihan turha edes yrittää. Ei susta ole siihen.
Minä: Ahaa, kiitos. Ärsyttääkö teitä, kun me ollaan epäonnistuttu niin monta kertaa tässä projektissa?
SK: No hei arvaa. Kun et sä koskaan keskity niihin rutiineihin niin pitkään, että ne juurtuis kunnolla, kun sä aloitat taas sit jonkun uuden jutun ja innostut ja kaikki edelliset jää levälleen ja kesken.

Minä: Okei, eli siis turhauttaako kun te kaipaisitte enemmän pitkäjänteisyyttä siihen rutiinien opetteluun?
SK: No todellakin! Kun ei pelkällä tahdonvoimalla pysty mihinkään ja vaikka sä kuinka haluaisit olla pitkäjänteinen niin aina jotain unohtuu, näkeehän sen siitä sun rutiinitaulukostakin, että nollariviä on joogat ja meditaatiot vaikka kuinka on hyvät aikomukset.
Minä: Ahaa, haluaisitteko te sinne jatkuvuutta ja sitten ärsyttää kun sinne tulee taukoja? Ajattelitteko te, että vasta sitten on onnistuttu kun kaikki rutiinit menee sillai kuin ensimmäisellä kerralla päätettiin?
SK: No just niin. Jos sulla jää rutiinit välistä niin eihän ne sit enää oo rutiineja vaan jotain satunnaisia pyrähdyksiä vaan.
Minä: Eli se jatkuvuus ja ennakoitavuus olis teille tosi tärkeää.

SK: Joo, ja se että me nähtäis että sä edes vähän tsemppaat niiden rutiinien kanssa etkä vaan sluibaa niitä kun sä et viitsi.
Minä: Joo, nyt kuulostaa tutulta toi viitsiminen. Ajattelitteko te, että mä huvikseni skippaan rutiineja vain sen takia ettei mua huvita?
SK: No mitä muuta selitystä siihen vois olla?

Minä: Haluatteko te kuulla mun kokemuksen tästä asiasta? Auttaisko se selkeyttämään tätä tilannetta?
SK: No ainahan sitä voi kokeilla, mutta vähän skeptinen mä kuitenkin oon tän asian suhteen.

Minä: Tehän tiedätte, että uusien rutiinien opetteluun menee energiaa, eiks niin? Ja nyt meillä on opeteltavana lista rutiineja, jotka auttaa pitkällä tähtäimellä säästämään ja lisäämään energiaa, niinkuin vaikka meditaatio ja jooga ja fiksuun aikaan nukkumaan meneminen. Ja silloin kun ollaan oltu vaikka jossain tapahtumassa viikonloppuna, niinkuin ne festarit ja nyt noi häät, niin mulla on tahdonvoima aika vähissä, eikä se opettelu sillä hetkellä onnistu.
SK: Kato nyt, mä sanoin ettei ne sun rutiinit kestä!!

Minä: Saanko jatkaa?

Se, että sinne tulee taukoja, ei tarkoita että se aiempi työ olisi mennyt hukkaan. Joka kerta kun me toistetaan niitä rutiineja, niin sen rutiinin reitit aivoissa vahvistuu. Ne reitit ei häviä mihinkään taukojen aikana. Joka kerta kun me ajatellaan niitä rutiineja lempeästi ja empaattisesti (eikä itseämme tuomiten tai häveten) niin niiden rutiinien yhteys myönteisiin tunteisiin vahvistuu myös. Joten ne rutiinit myös herättää myönteisiä tunteita kun me sitten palataan niiden pariin. Miltä tää kuulostaa?

SK: No edelleen mä oon vähän skeptinen, mutta kun sä kerran puhut aivoista niin mä vähän luotan tohon.

Minä: Haluaisitteko te auttaa mua tässä rutiinien vahvistamisen projektissa? Niin ettei ne seuraavalla kerralla leviäis ihan niinkuin korttitalo?
SK: (neuvottelua) Sillä ehdolla että me saadaan varata oikeus sanoa ”mitäs me sanottiin” jos homma taas leviää käsiin.
Minä: Voisitteko te auttaa mua sillai, että huolehtisitte siitä pitkäjänteisyydestä? Kun se oli teille tärkeää. Sen sijaan, että muistuttaisitte miten mä en oo tässä vielä ikinä onnistunut, niin pidettäis se sama pitkä perspektiivi mutta tulevaisuuteen?
SK: Miten?

Minä: No vaikka niin, että aina jos jää joku kerta väliin, niin auttaisitte muistamaan, että puolen vuoden tai vuoden mittakaavassa ne yksittäiset skipatut päivät tai viikotkin on aika pieni juttu. Että tää on pitkä projekti, ja tänään voi hyvin tehdä parhaansa vaikka eilinen olisi ollut mitä. Ja kun tänään tekee parhaansa niin sit huomenna se on taas vähän helpompaa.
SK: Auttaako tollainen oikeasti?
Minä: Ainakin se säästää mun energiaa siihen opetteluun, kun ei tartte käsitellä kaikkea sitä häpeää ja riittämättömyyden tunnetta, jota teidän ”ei susta oo mihinkään” -viesteistä on mulla herännyt. Se jo auttaa paljon. Jos vaikka sanoisitte vaan, että tänään teet sen mihin pystyt ja se riittää. Siitä olisi tosi paljon apua.
SK: Ehkä me voidaan yrittää. Mutta vuoden päästä voidaan katsoa että miten meni ja sanoa että ”eikös me sanottu” jos edelleenkään ei oo rutiinit hanskassa.

Minä: Mun puolesta voidaan sopia niin. Jos joka päivä vuoden ajan muistutatte mulle, että se riittää mihin tänään pystyn, eikä siltikään oo rutiinit kasassa, niin sit keksitään joku muu tapa.

Mitä mä tarvitsen?

No tämän keskustelun perusteella

  • pitkäjänteisyyttä
  • armollisuutta
  • tukea (rutiinitaulukosta, Sisäisiltä Kriitikoilta, keneltä muulta?)

Ahhh, syvä huokaus. Se riittää, mihin mä tänään pystyn. Saiskohan tämän tatuoitua johonkin? 😀

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 86: Vain nippu pikku ongelmia

*Uusille lukijoille tiedoksi – kirjoitan joka viikko pysähtymisen, jossa harjoittelen omien tunteiden ja ajatusten huomaamista ja itsestä huolehtimista. Tarkoituksena on löytää sekä armollisuutta että inspiraatiota arjen, perheen, työn ja ihmissuhteiden risteykseen. Omien tarpeiden äärelle pysähtymistä voit itse harjoitella esimerkiksi Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssin ohjeilla, tai pohtia omaa kulunutta viikkoasi kommenteissa. Kysymyksiä on kolme: Mistä tulen? Missä olen? Mitä kohti? Tervetuloa mukaan!*

Mistä tulen?

Kuluneen viikon suurin yllätys taisi tulla viikonloppuna, kun kirjoitin blogitekstin otsikolla Viisi lausetta, joilla lapsen pyyntöihin kannattaa oikeasti vastata, ja se lähti aika vauhdilla liikkeelle. Ihanaa, että aihe kosketti niin monia! Somessa joku jakoi tekstin saatesanoilla, että vinkit olivat yksinkertaisia ja lähes itsestäänselviä, ja niinhän ne olivatkin. Silti ne valitettavasti joskus unohtuvat arjessa, ja niitä täytyy erikseen itselleen muistutella.

Muuten viikko kului työn ja lasten ja lepäämisen kanssa tasapainotellessa. Aloitin kuuden viikon Pilates -videokurssin, ja yllätin itseni sillä, että tein ensimmäisen videon useampaan kertaan! Saatesanoissa onniteltiin jo siitä, jos saisin videon tehtyä kerran viikossa. Ja ilahduttavasti tällainen rapakuntoinen kirjahiirikin pystyi treeniä seuraavana päivänä kävelemään – toisin kuin niin monen muun aiemman kuntostartin kanssa. 🙂 Vielä ei elämä muuttunut, mutta hyvään suuntaan ollaan menossa.

Viikonloppuna olin myös mukana tuoreimman kummilapseni kasteessa. Meidän muksut olivat koko viikon ihan täpinöissään, kun ”sunnuntaina päästään sinne ristiäisiin, onkohan siellä kakkua?!”. Itse kastetilaisuuden lapset jaksoivat olosuhteisiin nähden loistavasti (lue: kolmevuotias kiemurteli vain omalla paikallaan ja karkasi portaisiin leikkimään vasta viimeisen viiden minuutin aikana, viisivuotias istui melko rauhallisesti paikallaan ja pyyhki vuotavan nenänsä nenäliinaan eikä juhlavaatteen hihaan).

Vähän huvitti, kun kymmenen vuotta sitten ollaan oltu useampaankin kertaan samassa talossa saman porukan bileissä, mutta silloin ilman jälkikasvua. Meininki oli silloin yllättävänkin samanlainen – simahtaako päivänsankari ensimmäisenä, kaatuuko joku portaissa, uskaltaako tuolle antaa lasin käteen vai olisiko parempi että istuisi ensin – mutta bileet kestivät tällä kertaa koko illan sijasta kaksi ja puoli tuntia. Itse olin illalla ihan yhtä kuitti, ja viisivuotias esikoinenkin tuumasi kotiin lähtiessä, että ”huhhuh, on tämä juhliminen aika rankkaa”. Kieltämättä joo.

Viime viikolle toivoin lempeyttä. Sitä löytyi muun muassa niin, että pysähdyin päivittäin kysymään itseltäni ”mitä minä oikeasti haluan”, ja kuuntelemaan vastausta. Tein myös Pilates-videota sillä ajatuksella, että jos en jotain liikettä jostain syystä jaksa tai halua tehdä, niin voin pötköttää paikallani ja rauhoittua sen aikaa. Siihenkin tuli lupa videon ohjeista. 🙂

Onnistuin myös huomioimaan työhön liittyvät perfektionismin hetket ja suorituspaineet lempeydellä. Huomasin, että yhteen projektiin liittyvä ahdistus ja riittämättömyyden tunne liittyivät ajatukseen siitä, että tämän pitäisi olla helppoa ja vaivatonta – ja kun se ei olekaan, niin tulee paniikki. Helpotti, kun ensin löysin ajatuksen, että ei tämän kuulu olla helppoa, vaan tämä saa olla vaikeaa. Sitten tajusin, ettei se ole oikeastaan edes vaikeaa, vaan ainoastaan monimutkaista, mutta jokainen sen monimutkaisen prosessin osa on ihan mahdollinen.

Hauskaa kyllä, hyödyllisin ajatus löytyi Hello Ruby -kirjasta, jota puoliso luki lapsille:

”Ruby haluaisi heittäytyä maahan itkemään, mutta hän on järkevä tyttö ja tietää, että usein isot ongelmat ovat vain nippu pikku ongelmia.”

Ja kyllä, siinä lainauksessahan mun viime viikko oikeastaan tiivistettynä onkin. 😀 Kun sain nimettyä ne pikku ongelmat, niin isot ongelmat eivät tuntuneet enää niin ahdistavilta.

Missä olen?

Keho: Kiitos Pilateksen, keho tuntuu vireältä ja vahvalta. Muutama kehoon liittyvä kysymys ratkesi viime viikolla, joten nyt olo on senkin puolesta kevyt. Jaksamistaso on hyvä, kiitos eilisen fiksun nukkumaanmenoajan.

Tunteet: Ilmassa on innostusta, kiitollisuutta, jännitystäkin. Vatsanpohjassa kipristää vähän kirjoittaa tätä – ja toisaalta on kiitollista, että on tällainen pysähtymistekstien rutiini: ei tarvitse jännittää, että miten ihmeessä sitä kirjoittaisi seuraavastakin blogitekstistä yhtä suositun. Silti tietysti tuntuu kevyt suorituspaine, koska olisihan se nyt ihanaa, jos tästä hamaan eläkeikään asti kaikki mun kirjoitukseni löytäisivät yhtä paljon lukijoita. Yritän lempeästi muistuttaa itselleni, että sekään ei ole pelkästään minusta itsestäni kiinni.

Ajatukset: Tällä viikolla mun yritykseni täyttää yhden vuoden, ja mä täytän 32 vuotta. Se on innostavaa ja jännittävää ja ajatuksia herättävää. Lisäksi ajatukset surffailevat työprojekteissa, aikatauluissa ja muissa käytännön asioissa. Viime viikonlopun yrittäjän päivä jäi tältä erää juhlistamatta, mutta yritän tällä viikolla löytää hetken pysähtyä ja pohtia tätä omaa yrittäjyyttä, uraa ja elämäntehtävää. Ehkä sitten yrityksen syntymäpäivänä?

Mitä kohti?

Tällä viikolla on luvassa paljon työtä muualla kuin kotitoimistossa. Samaan aikaan mulla on listalla monta asiaa, jotka nimenomaan kaipaisivat sitä kotitoimistossa istumista ja työstämistä. Viime viikolla tein monta kertaa niin, että metrossa istuessani kaivoin muistikirjan esiin ja hahmottelin suuria linjoja, ja tällä viikolla haluaisin päästä käytännön juttuihin käsiksi.

Flow

Ehdin jo kirjoittaa monta erilaista sanaa, kuten ”aikaansaaminen” tai ”toteuttaminen” ja niin edespäin. Ja kyllä, mä haluan niitäkin tälle viikolle. Eniten kuitenkin haluaisin, että ne asiat, joita toteutan ja saan aikaan, virtaisivat paperille tai ruudulle tai yleisölle luontevasti ja hyvällä vireellä.

Jotta se olisi mahdollista, niin mä tarvitsen tarpeeksi energiaa (fiksua ruokailua ja riittävästi vettä, tarpeeksi unta ja lepoa, Pilatesta) sekä selkeitä raameja. Siihen Hello Ruby -lainaukseen palatakseni: kunhan mä työstän niitä asioita tarpeeksi pieni ongelma kerrallaan, niin flow löytyy todennäköisemmin, koska mä en hukkaa kapasiteettiani ongelman koosta ahdistumiseen.

Ja lisäksi mun täytyy muistaa pysähtyä riittävän usein kysymään itseltäni, että onko tämä nyt just se ongelma, jota mun on tällä hetkellä kaikkein tärkeintä ratkoa. Sekin tukee flow’ta – ja lisäksi se tukee sitä, että mä en tuhlaa energiaani sivuseikkoihin.

Tällä lähdetään tulevaan viikkoon. Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti? Tervetuloa pohtimaan kommentteihin! Tai jos mun pysähtymiseni herätti ajatuksia, tunteita tai omakohtaisia kokemuksia, niin niitäkin saa jakaa kommenteissa!

Lupa olla minä -blogin kommentointipolitiikka on, että kirjoitetaan itseä ja toisia kunnioittavasti. Kysellä saa ja pohtia, neuvomista ja kritisointia toivon välttämään ellei joku sitä erikseen itselleen pyydä. Jokainen on vastuussa omista ajatuksistaan ja tunteistaan, niin täällä kuin arjessakin. <3

Viisi lausetta, joilla lapsen pyyntöihin kannattaa oikeasti vastata

Tulipa vastaan somessa linkki juttuun, jossa kerrottiin (muka) viisi lausetta, joilla lapsen anelun saa katkaistua.

Paitsi että ne ohjeet olivat vähän samaa sarjaa kuin jos kodin turvallisuudesta neuvottaisiin näin:
”Huutaako palohälytin? Ei hätää, ota siitä patterit pois, ja saat nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta.”

Toisin sanoen aivan sama, mistä syystä lapsi pyytää jotain, niin hänet kannattaa (muka) hiljentää sillä, ettei kuuntele, ei vastaa, tai rankaisee jos lapsi jatkaa keskustelua.

Mun oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että tuollaiset ohjeet ovat parhaimmillaankin tehottomia ja pahimmillaan aikamoista henkistä väkivaltaa. Lapsen hiljentäminen tylyttämällä on hyödyllistä vain silloin, jos aikuista kiinnostaa ainoastaan aikuisen oma hyvinvointi. Lapsella on aina joku syy käytökseensä, riippumatta siitä, näkeekö aikuinen sitä vai ei.

Niin senpä takia ajattelin ehdottaa viisi vaihtoehtoista lausetta, joilla saat aidosti lapsen aneluraivaria kohti keskustelua – ilman tylyttämistä, henkistä väkivaltaa tai hatusta vedettyjä rangaistuksia.

Viisi lausetta, joilla lapsen ”anelun” saa oikeasti katkaistua

1. Sua taitaa suututtaa ihan kamalasti.

Jos lapsi huutaa ja raivoaa, niin silloin hänellä on käynnissä joku tunne. Tämä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta joskus se silti unohtuu.

Tunnekuohun keskellä lasta voi auttaa jo se, että hänen tunteensa tulee näkyväksi. Nimeämällä tunteen aikuinen antaa tunteelle luvan olla olemassa. Tämä lause ei vielä kerro mitään siitä, miten aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen, sen aika on myöhemmin.

Tässä kohtaa on myös hyvä pysähtyä kuuntelemaan, mitä lapsi vastaa aikuisen arvaukseen hänen tunteestaan. Ehkä lasta ei suututa, ehkä häntä surettaa? Tai turhauttaa? Tai pelottaa? Tai ärsyttää? Tai hän on pettynyt? Lapsi saattaa vastata ”joo”, tai ”eiii!”, ja molemmat vastaukset vievät keskustelua eteenpäin.

Jos aikuisella loppuu tunnesanat kesken, eikä tule mitään fiksua arvausta mieleen, niin ihan hyvin voi sanoa myös ”mä huomaan, että susta tuntuu nyt tosi pahalta”. Yleissanat kuten ”hyvä” ja ”paha” eivät ole ideaaleimpia tunteiden sanoittamiseen, mutta ne ovat kuitenkin sata kertaa parempia kuin ”nyt suu poikki tai et saa jälkiruokaa”.

2. Mä huomaan, että se on sulle tosi tärkeää.

Jos lapsen raivari liittyy johonkin sellaiseen, mitä lapsi haluaisi (niinkuin tuossa valitettavassa nettiartikkelissa), niin tunteen sanoittamisen lisäksi on usein hyödyllistä sanoa ääneen, että se haluamisen kohde on lapselle tosi tärkeää.

Meistä aikuisista voi tuntua ihan typerältä se, että lapsi haluaa tietynvärisen mukin, tai suostuu pukemaan päälleen vain tietyt sukat ja nekin nurinpäin, tai hän haluaa juuri ne kaikkein kalleimmat kengät, tai kaverin yökylään juuri kun on selvitty stressaavasta viikosta. Ja sitten kun lapsi vetää vielä ihme raivarit siitä, että hän ei saa haluamaansa, niin aikuisellakin helposti nousee v-käyrä yli sivistyneen käytöksen rajan. Ilman muuta.

Ja kuitenkin. Jos lapsi haluaa jotain, niin silloin se haluamisen kohde on hänelle tärkeä, syystä tai toisesta. Lapsi kokee, että se vastaa hänen johonkin tarpeeseensa. Ja siellä taustalla oleva tarve on aina validi ja oikea, vaikka lapsen keksimä ”mä haluan näin” -strategia olisikin epäkäytännöllinen, hankala, tai suorastaan vaarallinen.

Kun sanon lapselle ”huomaan, että se on sulle tosi tärkeää”, mä en edelleenkään ota kantaa siihen, että voidaanko niin tehdä. Mä vain kerron lapselle, että mä kunnioitan hänen tarpeitaan, halujaan ja ajatuksiaan.

3. Samaan aikaan…

Kolmas erittäin hyödyllinen lause, tai lauseen alku, on ”samaan aikaan…”. Nyt on se hetki, kun mä perustelen lapselle, miksi mä en halua, että tehdään lapsen ehdottamalla tavalla.

Sulle on rakas tosi tärkeää, että sä saat päästä varpaisiin harmaat sisävaatteet. Ja samaan aikaan kaikki sun harmaat sukat on pyykissä, eikä me ehditä pestä niitä tähän hätään.

Sä haluaisit tosi kovasti noi ihanat kengät, ja sulle olisi tärkeää että ne olis just noi. Samaan aikaan meillä ei ole tähän kenkäostokseen varattuna niin paljon rahaa, että voitais ostaa ne.

Sä toivoisit, että *kaveri* tulisi yöksi tänään, ja sulle on tosi tärkeää, että sulla olisi oman ikäistä seuraa leikkikaveriksi. Samaan aikaan mulla on ollut tosi rankka viikko, ja mä en millään jaksaisi järjestää sitä yökyläilyä ja paimentaa myös *kaveria* just tänä viikonloppuna.

”Samaan aikaan” kertoo siitä, että meillä molemmilla on ihan yhtä tärkeät tarpeet ja toiveet. Mä en ohita omaa tarvettani, mutta en myöskään ohita lapsen tarvetta vain siksi, että minä olen aikuinen ja minulla on valta ja etuajo-oikeus.

4. Mitäs me keksittäis?

Tämä lause on mun oma henkilökohtainen suosikkini. Kun mä kysyn lapselta ”mitäs me keksittäis”, niin me ollaankin yhtäkkiä samalla puolella ratkomassa yhteistä ongelmaa. Me ei olla enää vastustajia, jotka yrittävät erilaisilla vallankäytön ja manipulaation tekniikoilla pakottaa tai huijata toisiaan.

Lisäksi mä luovun siitä ajatuksesta, että kaikki tämän perheen päätökset pitää olla minun tekemiäni. Mä päästän irti kontrollista ja silti pidän huolta siitä, että mun omat tarpeet tulee kuulluksi.

Mä myös osoitan lapselle, että mä luotan hänen ongelmanratkaisukykyynsä. Mä myös annan hänelle tilaisuuden harkita asiaa myös minun tarpeideni kannalta. Mitä isommasta lapsesta on kyse, niin sitä oivaltavampia ratkaisuja tällaisesta keskustelusta voi tulla.

Ja jos keskustelu uhkaa lähteä sivupoluille, niin voidaan palata takaisin aikaisempiin kohtiin. Ai sä oikeastaan haluaisitkin violetit kengät, ja nämä on ainoat violetit tässä kaupassa. Käviskö sulle jotkut muut kengät, jos ne on violetit? Mentäiskö katsomaan toiseen kauppaan?

Hyvän ratkaisun tunnistaa siitä, että se käy molemmille. Joskus mä joudun joustamaan omasta ”tämän kuuluu mennä näin” -ajatuksestani, jotta molemmat saavat mitä tarvitsevat. On kuitenkin tärkeää, etten mä joudu ihan kauheasti joustamaan omista tarpeistani.

5. Rakastan sinua, ja mulle on tärkeää, että sulla on hyvä olla.

Tämä on sellainen lause, jota voi ripotella sinne keskusteluun ihan niin paljon kuin haluaa.

Toisaalta tällä mä kerron lapselle sanoin sen, mitä mä ilmaisen kaikella tällä muulla keskustelulla. Kuunteleminen on rakkautta. Kunnioitus ja toisen huomioiminen on rakkautta. Rehellisyys omista tarpeista on rakkautta.

Ja oikeastaan vielä tärkeämpää mulle itselleni on se, että kun mä sanon tämän ääneen, niin mä muistan sen itse.

Mä palautan itseni takaisin siihen ajatukseen, että kaikkein tärkeintä on mun ja lapsen rakastava ja läheinen suhde. Mä muistutan itselleni, että mun tehtäväni on auttaa lasta pääsemään siitä huutoraivarikriisistä lähemmäs omaa rauhallista perustilaansa. Mä muistan, että mä olen tässä se aikuinen, eli mulla on enemmän välineitä hallita omia tunteitani kuin lapsella.

Tietysti näiden viiden lauseen lisäksi pitää sanoa paljon muutakin, jotta lapsen pyynnöt saa käännettyä kunnioittavaksi keskusteluksi silloinkin, kun vaihtoehtona ei ole ”joo, ilman muuta nuppuseni”. Lapsen iästä riippuen nämäkin lauseet pitää muotoilla eri tavoilla.

Nämä viisi lausetta ovat kuitenkin valtavan paljon parempi tapa opettaa lapselle omien tunteiden hallintaa, kunnioitusta ja fiksua käytöstä kuin robottimainen ”minä sanoin jo ei” -tyyppisten lauseiden toistelu. Pitkällä tähtäimellä tämä lähestymistapa maksaa myös itsensä monin verroin takaisin.

Kun anteeksipyytäminen on vaikeaa

Meillä on temperamenttinen ja herkkä kolmevuotias.

Se ilmenee muun muassa niin, että hän on hyvin riehakas ja fyysinen, ja innostuessaan saattaa satuttaa toisia. Lähinnä meitä vanhempia ja esikoista, muita harvemmin. Ja sitten kun olisi aika pyytää anteeksi, niin se oma käytös hävettää, ja anteeksipyytäminen on vaikeaa, koska silloin pitäisi myöntää tehneensä jotain väärin.

Samaan aikaan meillä on kaksi aikuista, joille anteeksipyytäminen (ja myös anteeksipyynnön kuuleminen toiselta) on tosi tärkeää, sekä viisivuotias esikoinen, jolta ”anteeksi” tulee lähes automaattisesti. Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kaikki muut paitsi kolmevee pyytävät anteeksi helposti ja usein. Ja kolmevuotiaskin pyytää mutkattomasti anteeksi, paitsi jos on päällä tunnekuohu tai muu itsepäisyyshetki. (Paljastus: kolmevuotiailla niitä tulee paljon.)

Tämä asettaa haasteita.

”Nyt pyydät anteeksi!”

Mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen. Siis sellaiseen ”nyt ei tehdä mitään ennenkuin pyydät anteeksi heti, nytheti, kuulitko!” -meininkiin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että välillä arjessa lankean siihenkin, ennenkuin taas muistan, että miksi en usko siihen.

Ensimmäinen syy on se, että anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin. Me ollaan opetettu lapsille, että ”anteeksi” tarkoittaa ”minun ei ollut tarkoitus loukata sinua”. Se on viesti, jota anteeksipyytäjän pitää oikeasti tarkoittaa. Jotta anteeksipyyntö voisi olla vilpitön, niin anteeksipyytäjän pitää ymmärtää (ikätasoisesti), että mistä käytöksestä toinen loukkaantui, joko fyysisesti tai henkisesti.

Anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin.

Anteeksipyyntöä vaatimalla mä lähetän anteeksipyytäjälle viestin, että se anteeksipyynnön tilanne tai ajankohta on tärkeämpää kuin se, mitä sillä tarkoittaa. Että voi pyytää anteeksi tosta noin vaan, vaikka ei ymmärtäisi tai tarkoittaisi koko ilmiötä.

(Samasta syystä mä en odota anteeksipyyntöä lapsiltani ja puolisoltani samanlaisista asioista. Lapsi voi sanoa asioita, joissa olisi aikuisen sanomana ihan erilaisia merkityksiä.)

Ja kääntäen: jos lapsi onkin aidosti loukkaantunut jostain toisen tekemästä asiasta ja vaikkapa reagoinut siihen lyömällä, niin on lapsen mielipahan sivuuttamista, jos mä yksioikoisesti vaadin lasta pyytämään anteeksi ennen kuin hänen tunteitaan on kuultu. Sillä mä taas lähetän viestin, että lapsen tunteilla ei ole mitään merkitystä, vaan vain sillä, että hän sanoo tietyt sanat.

Toinen syy sille, että mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen, on ettei se yksinkertaisesti toimi anteeksipyynnön opetusmenetelmänä.

Siis ainakaan sellaisen aidon, jossa lapsi ymmärtäisi vastuunsa ja olisi aidosti pahoillaan toiselle aiheuttamastaan kivusta tai mielipahasta. Meidän lapset on molemmat sen verran jääräpäisiä, että jos vaadin anteeksipyyntöä ennenkuin he ovat siihen valmiita, niin lopputuloksena on, että lapsi kahta pahemmin kieltäytyy tekemästä minkäänlaista yhteistyötä kenenkään kanssa.

Pehmeämmällä temperamentilla varustettu lapsi (jollainen olin itse ja olen edelleen) puolestaan ehkä myöntyy pyytämään anteeksi, mutta se anteeksipyyntö jää tyhjäksi. Pahimmillaan ”anteeksi” muuttuu taikasanaksi, jolla päästään pois epämiellyttävältä tuntuvista tilanteista, kuitataan virheet, eikä edelleenkään tiedetä, että mistä tässä nyt oikeasti oli kyse.

No miten me sitten päästään tilanteeseen, jossa kaikki saavat tarvitsemansa?

Entä jos anteeksipyytäminen on vaikeaa?

Jos muille aidon anteeksipyynnön kuuleminen on tärkeää, ja kolmevuotiaalle anteeksipyytäminen on vaikeaa, niin millä ihmeellä tämän ristiriidan sitten saa ratkeamaan?

Sivuhuomio: Tämä ei ole mikään resepti tai kokonaisvaltainen taikaratkaisu, jolla kaikki ongelmat pyyhkiytyvät pois. Tietenkään. Nämä on niitä keinoja, jotka meillä on toimineet, ja voi olla, että jotkut niistä toimivat toisissakin perheissä.

Mulle itselleni ensimmäinen oivallus on ollutkin juuri se, että lapsella on vaikeuksia sen asian kanssa. Ei ihme, että hän ei halua ajatella koko asiaa. Hän periaatteessa osaa pyytää anteeksi, mutta se on hänellä vielä lähikehityksen vyöhykkeellä – onnistuu hyvänä päivänä ja/tai toisten avulla.

Anteeksipyyntö, eli oman virheen myöntäminen ja toisen armoille asettuminen on haavoittuvainen hetki. Monilla meistä aikuisistakin on vaikeuksia sen kanssa. Opettelussa tarvitaan roppakaupalla armollisuutta ja epätäydellisyyden sietämistä.

1. Toivon, että pyytäisit anteeksi

Jos siis on tilanne, jossa mä toivoisin lapsen pyytävän anteeksi, niin mä ihan ensin kysyn häneltä, että miten sanotaan jos on satuttanut toista tai tehnyt pahaa mieltä.

(Itse asiassa ihan ensin mä huomioin ja kuuntelen sitä kaltoin kohdelluksi tullutta osapuolta ja varmistan, että hänellä on kaikki hyvin. Jos minä olen itse se kaltoin kohdelluksi tullut osapuoli, niin mä otan itselleni hetken aikaa ja käsittelen omat tunteeni.)

Mutta sen jälkeen kysyn häneltä, että miten sanotaan tällaisessa tilanteessa. Jos se ”anteeksi” tulee kevyesti muistuttaen, niin asia on ihan ookoo.

2. Mitä tarvitset?

Jos ei, niin lapsi useimmiten sanoo, että ”en halua sanoa sitä”, tai on muuten vain myrtyneen näköinen ja hiljaa. Silloin mä hellästi kysyn, että no mitä sä tarvitsisit, jotta olisi helpompi pyytää anteeksi?

Joskus lapsi tarvitsee multa syliä, joskus hän hakee vesipullonsa ja ottaa siitä huikan, joskus hän haluaa olla hetken yksin. Kaikki tämä on mulle ihan ok. (Se toki edellyttää sitä, että mä olen itse saanut oman tunnekuohuni laantumaan, jos vaikka minä olin se, jota lapsi satutti.)

Kun mä kysyn lapselta, että mitä hän tarvitsee, jotta anteeksipyyntö onnistuisi, niin mä ohjaan häntä tietoisesti tunnistamaan omia tarpeitaan ja vastaamaan niihin. Mä kunnioitan sitä, että lapsi tietää itse, mitä tarvitsee, ja annan hänelle mahdollisuuden ottaa vastuuta omista tarpeistaan.

3. Kuuntelua

Jos lapsi ei tiedä, että mitä hän tarvitsee, niin mä yritän kysymällä ja kuuntelemalla selvittää sitä yhdessä lapsen kanssa. Toisin sanoen mä kerron omin sanoin lapselle, että miltä tilanne musta näytti, mitä arvelen hänen tuntevan, ja niin edespäin. ”Sua suututti ja sä tönäisit L:aa, ja nyt sua harmittaa että sä satutit ja että L:lle tuli paha mieli.” Lapsi voi sanoa kyllä tai ei, ja häntä kuuntelemalla me päästään lähemmäksi asian ydintä.

Lisäksi yritän sanoittaa sitä anteeksipyynnön vaikeutta. ”Susta tuntuu vaikealta pyytää anteeksi, kun sullakin on vielä paha mieli.” Mä yritän kertoa lapselle, että saa tuntua pahalta, omaa käytöstä saa katua, ja anteeksipyytäminen saa tuntua vaikealta.

Tai jos lapsi kertoo, että hänestä ei tunnu tippaakaan kurjalta kun satutti isompaa, niin sitten mä kuulen senkin. ”Sä halusit satuttaa L:aa. Ajattelitko sä, että sulle tulee hyvä mieli siitä?”

Useimmiten siellä satuttamisen takana on (ainakin meidän muksuilla) joku kateus, suru, kiukku tai epäreiluuden kokemus, johon ainoaksi purkamisen keinoksi löytyi lyöminen. Mä voin sataprosenttisesti kuulla ja hyväksyä sen kiukun tai surun tai muun tunteen, ja samalla kertoa lapselle, että silloinkaan ei saa lyödä tai satuttaa.

Mä yritän myös kuulla sen, että mitä lapsi tarvitsi, mitä hän yritti saavuttaa sillä lyömisellä. Oikeudenmukaisuutta, tunteen purkamista, tasapuolisuutta (”isommalla on tulossa kiva juttu X ja mä en pääse, siispä lyön jotta hän ei ole liian iloinen koska se olisi epäreilua”) tai jotain muuta. Lapsen logiikalla ne tarpeet voivat olla ihan itsestäänselviä, aikuisen puolestaan on vaikea nähdä, että miten tämä käytös mitenkään voisi vastata tuohon tarpeeseen. Tärkeää on edelleen aito kuuleminen.

Jos lapsen on vaikea itse pukea tarve sanoiksi, niin aikuisen tehtävä on miettiä päivää tai viikkoa taaksepäin: mitä poikkeuksellista, kuormittavaa, yllättävää tai epämiellyttävää tässä viime aikoina on tapahtunut? Mistä keskustelimme? Mistä lapsi on ollut kiinnostunut? Mitä pettymyksiä hän on kokenut? Jostain sieltä uumenista se tarve usein löytyy.

Ja kun se perimmäinen tarve löytyy, niin on aika miettiä, että millä rakentavalla tavalla sen saisi kohdattua. Viimeisimmässä tilanteessa sovittiin, että koska isommalla on tulossa kiva juttu X, niin keksitään pienemmällekin kiva juttu Y, jotta molemmilla on jotain, mitä odottaa.

4 (eli 1). Toivon, että pyytäisit anteeksi

Sitten kun lapsi on saanut rauhoituttua ja ollaan selvillä siitä, että mitä tunteita ja tarpeita hänellä siinä tilanteessa oli – ja vasta sitten – mä palaan siihen, että mulle olisi tärkeää että lapsi pyytäisi käytöstään anteeksi.

Miksi vasta silloin?

Lapsen (ja aikuisenkin) on helpompaa olla empaattinen ja toista huomioiva silloin, kun hänen tarpeensa ovat täynnä. Lyömistä ja muuta anteeksipyyntöä edellyttävää käytöstä puolestaan tapahtuu useimmiten silloin, kun lapsi tarvitsee jotain, eikä keksi muuta tapaa saada sitä kuin lyöminen. Toisin sanoen heti tilanteen jälkeen anteeksipyyntö on vielä vaikeampi kuin tavallisesti – ja jos se on tavallisestikin vielä opettelun asia, niin tunnekuohussa ja tarpeet vajaalla se on lähes mahdoton juttu.

Toisekseen se antaa lapselle mallia siitä, että tilanteisiin voi hyvin palata myöhemmin, eikä asioita lakaista maton alle. Aiemminkin tapahtuneita asioita voi pyytää anteeksi, eikä se ole noloa tai kummallista, vaan niin tässä elämässä toimitaan.

Kolmanneksi – mun ensisijainen tehtävä vanhempana on se, että kaikilla on tarpeet täynnä. Myös niillä, jotka käyttäytyvät kurjasti toisia kohtaan. Mä haluan, että mun lapsella on hyvä olla, koska hän on mun lapseni. Se ei poissulje sitä, että mä haluan hänen myös oppivan anteeksipyytämistä ja omista teoista vastuun ottamista. Mä kuitenkin haluan antaa lapselleni kokemuksen siitä, että silloinkin kun hän on tehnyt virheitä, satuttanut toisia ja oma käytös hävettää, niin mä rakastan häntä ja olen kiinnostunut hänen hyvinvoinnistaan.

Kaikkien näiden syiden vuoksi lapsen on helpompi kuulla ja kuunnella mua, kun mä kerron, että mä toivoisin hänen pyytävän anteeksi.

5 (eli 2): Mitä tarvitset?

Ja jos se anteeksipyyntö on vieläkin vaikea sanoa, niin mä palaan siihen, että mikä sinua auttaisi, mikä helpottaisi sitä anteeksipyyntöä.

Joskus lapsen on helpompaa sanoa ”anteeksi” eri suuntaan kuin missä anteeksipyynnön vastaanottaja on. Joskus se on helpompi kuiskata. Tässä kohtaa mä en enää lähde vaatimaan mitään täydellisyyttä (”nyt katsot silmiin ja sanot kuuluvalla äänellä”), koska mun mielestäni sitä vähäistä jäljellä olevaa kapasiteettia (sekä minun että lapsen) on turha tuhlata siihen, että aletaan vääntää yksityiskohdista. Mielummin niin, että tilanne saadaan päätökseen ja kaikki voivat jatkaa leikkejään.

Välillä tätä täytyy tehdä muutama kierros, jos se anteeksipyynnön yrittäminen nostaa pintaan taas lisää tunteita ja tarpeita, joita lapsi ei osaa itse vielä kohdata tai sanoittaa.

Joskus siihen aitoon, empaattiseen anteeksipyyntöön pääseminen on työläs ja pitkä prosessi. Välillä tuntuu siltä, että mielummin vain jättäisi koko projektin sikseen ja ilmoittaisi lapselle, että nyt pyydät anteeksi tai muuten. Ärsyttää, että onko noiden lasten pakko olla niin jääräpäisiä, että tästäkin asiasta pitää tehdä tällainen numero.

Samaan aikaan mä tiedän, että juuri tällaisilla asioilla mä saan katkaistua monta ikävää ajattelutapaa ja tunnejumia, jotka on kiusanneet mua itseäni. Niinkuin vaikka virheiden pelkäämisen, tai häpeän siitä, että on loukannut toista, tai kokemuksen siitä, että kelpaan vain silloin kun kaikki ovat iloisia ja hyvällä tuulella.

Ja se jos mikä on ihan varmasti kaiken tämän vaivan arvoista.

Riittämättömyyden tunne ja odotukset (ja miten sovittaa niitä yhteen)

Eilen kirjoitin riittämättömyyden tunteesta. Jos et lukenut sitä vielä, tai jos on just nyt akuutti riittämättömyyden tunteen puuska, niin lue ensimmäinen osa ensin. Siinä alustin prosessin, jolla voi pyrkiä hälventämään riittämättömyyden tunnetta, ja syvensin osia 1 (Pysähdy ja huomaa) ja 2 (Mitä tarvitset?).

Tässä tekstissä jatketaan niistä (usein alitajuisista) odotuksista, jotka piilottelevat riittämättömyyden tunteen takana.

3. Huomaa, mitä odotat itseltäsi.

Riittämättömyyden tunne kumpuaa ajatuksesta, että ollakseni riittävän hyvä minun pitäisi olla enemmän X. Toisin sanoen odotan itseltäni X, ja vasta sen odotuksen täyttämisen jälkeen voin olla itseeni tyytyväinen ja elää onnellista elämää.

No mitä ne odotukset sitten ovat?

Minä olen ihan vain tässä äitiyden varrella kokenut riittämättömyyden tunnetta esimerkiksi tällaisten ”hyvä äiti” -kriteereiden vuoksi:

Hyvä äiti puhuu lapsilleen lempeästi, eikä koskaan huuda.
Hyvä äiti pukee lapsensa siisteihin, sävysävyisiin vaatteisiin, jotka eivät ole mistään (rättikaupasta).
Hyvä äiti onnistuu imetyksessä (muttei imetä julkisesti, ainakaan mitenkään roisisti niin että toiset ihmiset häiriintyvät).
Hyvä äiti hoitaa lapset kotona muttei kuluta yhteiskunnan verovaroja siihen, vaan tekee töitä siitä asti kun lapsen voi jättää toisen ihmisen hoitoon, eli heti muutaman viikon ikäisenä, koska hyvä äiti paitsi imettää myös opettaa lapsensa syömään pullosta, ettei vauva vaan ole vaivaksi kenellekään.
Hyvä äiti pudottaa raskauden aikana saadut kilot, muttei liian nopeasti, eikä varsinkaan rupea kertomaan siitä kenellekään, ettei syyllistä niitä (epäonnistuja)äitejä, jotka eivät pudottaneet raskauskilojaan yhtä nopeasti.
Hyvä äiti pukeutuu siististi, ei mihinkään tuulipukuihin tai verkkareihin, mutta ei myöskään liian hienosti, koska kuka se oikein luulee olevansa.
Hyvä äiti siivoaa, muttei mitenkään fanaattisesti, ja osallistaa lapset siivoamiseen ihan pienestä asti, koska miten ne muuten oppivat?
Hyvä äiti käy lasten kanssa ulkoilemassa joka päivä monta tuntia.

… ja niin edespäin.

Lisätään tähän vielä kaikki ne odotukset, joita kohdistuu ylipäänsä naisiin tai miehiin, noin niinkuin kulttuurisesti. Tai odotukset, joita työnantaja kohdistaa työntekijään, tai yrittäjä kohdistaa itseensä. (”Oikea yrittäjä tekee 18-tuntista työpäivää palamatta loppuun, koska hei jos on amatööri ja fysiikka ei kestä niin sitten varmaan ei kantsis olla yrittäjä.”)

Mutta minkä takia tämä kohta on otsikoitu ”Huomaa, mitä odotat itseltäsi”, jos kerran nämä kaikki odotukset tulevat ulkopuolelta?

Toisten ihmisten odotukset eivät siirry meidän odotuksiksemme, ellemme omaksu niitä.

Esimerkki: esikoisen ollessa kuusiviikkoinen lähdin rauhalliseen illanviettoon ystävien kanssa. (Huomaatteko, piti erikseen sanoa, että rauhalliseen, koska sehän on ihan eri asia kuin railakas kännireissu, eikö?) Silloin esikoinen vielä suostui syömään pumpattua maitoa pullosta, joten hän jäi pesimään isin kanssa kotiin.

Illanvietossa kaverit olivat yllättyneitä, kun en ottanut vauvaa mukaan, vaikka muutamalla muulla olikin lapsi mukana. Heillä oli odotus siitä, että kuusiviikkoisen vauvan äiti tulee rauhalliseen illanviettoon vauva mukanaan. Mulla itselläni ei ollut sellaista odotusta – ja koska kukaan läsnäolijoista tehnyt siitä mitään sirkusnumeroa (”miten sä VOIT jättää vauvan kotiin! Ihan KAUHEAA!!”), niin en tippaakaan kärsinyt siitä heidän odotuksestaan.

Mitä vahvempi se ulkopuolinen odotus on, sitä vaikeampaa on tietoisesti olla ottamatta sitä omakseen. Sitä enemmän täytyy skarpata, jotta tekee tietoisen valinnan: media kertoo, että minun kehoni pitäisi olla tietynlainen ollakseen hyväksyttävä, JA minun kehoni on ihan hyvä tällaisena. End of story. Tietoinen valinta, niin etten uppoa sen odotuksen syövereihin.

Ja tässä tulee ansa: tietoinen päätös on supervaikea tehdä, jos kapasiteetti on nollissa. Niinkuin meillä äideillä tuppaa usein olemaan. Ne ulkopuolelta tulevat odotukset sujahtavat sivukautta tajuntaan, ja sitten onkin vain lyhyt matka siihen, että ulkopuolelta tulevat odotukset muuttuvatkin omiksi odotuksiksi, kun niitä ei kyseenalaista.

No nyt kyseenalaistetaan.

4. Mieti, mitä vaatisi, jotta pystyisit täyttämään nämä odotukset.

Mitä pitäisi tapahtua, jotta nämä kaikki odotukset toteutuisivat? Se tietysti riippuu odotuksista ja ihmisestä, mutta yksi vihje löytyy sen riittämättömyyden tunteen voimakkuudesta.

Mitä enemmän epärealistisia odotuksia minulla on, sitä voimakkaampi riittämättömyyden tunne. Toisin sanoen mitä voimakkaampi riittämättömyyden tunne, sitä enemmän pitäisi tapahtua, jotta pystyisin siihen, mihin Minun Kyllä Nyt Pitäisi Pystyä.

Kuitenkin silloin, kun ne odotukset ovat alitajuisia, näkymättömiä, vaivihkaisia, niin ne eivät tunnu epärealistisilta.

Tottakai minun kuuluisi mahtua samoihin farkkuihin kuin viisitoista vuotta sitten. Tottakai minun kuuluisi pystyä pitämään kämppä siistinä. Tottakai minun kuuluisi [tehdä se asia, joka on nyt selvästi tosi trendikäs somessa]. Tottakai minun kuuluisi [onnistua samoissa asioissa kuin yrittäjäkollegakin onnistuu].

Välillä ne ulkopuolelta tulevat viestit ovat todenmukaisia. Kyllä, ystäväni todella pudotti raskauskilot ajassa X. Kyllä, olen käynyt lapsiperheiden kodeissa, joissa ”sotkuista” on silloin, kun legopalikat ovatkin portaiden päässä olohuonetta, eivätkä leikkialueella. Kyllä, olen joskus pystynyt kirjoittamaan kirjan kuukaudessa.

(Välillä taas ne viestit ovat, no, kaunisteltuja. Ks. kohta ”joskus on luvallista puhua vain kauniista ja kiiltävästä, ei rumasta ja rosoisesta”.)

Riippumatta siitä, onko joku joskus pystynyt tähän suoritukseen, voin kysyä itseltäni tätä.

Jos nyt näiltä jalansijoilta haluaisin täyttää tämän odotuksen, niin mitä se vaatisi?

Jos haluaisin mahtua samoihin farkkuihin kuin viisitoista vuotta sitten, niin mitä se vaatisi?

Se vaatisi, että selvitän, mitkä asiat vaikuttavat painooni ja millä tavoilla. Että söisin enemmän niitä asioita, jotka tekevät kropalle hyvää ja auttavat kaventumaan, ja vähemmän niitä toisia.

Tai jos saisin taas allergisen vauvan ja imetysdieettaisin pari vuotta ja murtaisin vaikka luun siinä samalla, niin sujahtaisi paino alaspäin tosi sutjakkaasti. Jaksamiselle se ei välttämättä tekisi kuitenkaan kauhean hyvää, plus että se olisi ehkä ”Top 10 huonoimmat syyt toivoa vauvaa” -listalla. Ja niin edelleen.

Jos haluaisin pitää kämpän siistinä, niin mitä se vaatisi?

Uuden rutiinin opettelua, mikä itsessään vie kapasiteettia. Siinä kuluisi joko aikaa, kun opettelisi rutiinin hiljakseen, tai energiaa, kun panostaisi kertalinttuulla raivaamiseen ja asioiden paikalleen laittamiseen.

Tai voisi palkata siivoojan, mikä kuluttaisi rahaa. Tosin silloin joutuisin luopumaan siitä odotuksesta, että nimenomaan MINUN kuuluisi pitää koti siistinä.

Jos haluaisin olla lapsille lempeämpi ja kärsivällisempi, niin mitä se vaatisi?

Sitä, että selvittäisin, milloin jaksan suurimmalla todennäköisyydellä olla lapsille lempeä ja kärsivällinen. Pistäisin prioriteettilistalle sellaisten olosuhteiden luomisen. (Itselläni niihin olosuhteisiin kuuluvat riittävä uni, tasainen verensokeri, ja se, että osaa päästää irti siitä omasta tunnekuohusta mahdollisimman pian kuohahduksen jälkeen.)

Se vaatisi opettelua, oman käytöksen tarkkailua ja anteeksi pyytämistä ja uusiksi yrittämistä silloin, kun menee pieleen.

Yksittäisen asian kohdalla se vaatimuslista ei välttämättä näytä kohtuuttomalta.

Ongelma tuleekin siinä kohtaa, jos niitä yksittäisiä asioita kertyy useampia. Jos vaikka haluaisin toteuttaa nuo kolme yllämainittua asiaa (ja kolme on vielä aika vähän), niin siinä jo riittäisi puuhaa koko päiväksi. Ensin skarppaa syömisten kanssa aamiaista varten, sitten skarppaa keittiön siistiksi, sitten skarppaa kärsivällisenä kun olisi aika saada lapset lähtömoodiin, ja hups heijaa, kello ei ole vielä yhdeksää ja olen ihan sippi. Ja vielä pitäisi jaksaa kaikki ne muut asiat, joita päivän mittaan olisi hyvä saada aikaan.

No miten niistä epärealistisista odotuksista sitten pääsee eroon?

5. Mieti, voitko ja haluatko tehdä odotuksesta tavoitteen ja nähdä sen vaivan, joka sen saavuttamiseen liittyy

Odotus tarkoittaa käytännössä sitä, että ajattelen, että jonkun asian pitäisi olla tietyllä tavalla, tai jostain asiasta pitäisi näissä olosuhteissa tulla tämä lopputulos. Jos odotan, että lapset siivoavat lelut lattialta, niin saatan ilahtua, jos niin tapahtuu, ja petyn jos niin ei tapahdu. Jos odotan, että jaksan tehdä 8 tuntia ajatustyötä putkeen, niin petyn, kun neljän tunnin päästä aivot tuntuvat sammalelta ja kello on vasta noin vähän, kyllähän minun nyt pitäisi pystyä.

Joskus odotuksiin liittyvät lopputulokset eivät ole minun käsissäni. Voin olla vaikka kuinka motivoitunut pitkään imetykseen, ja kaikesta imetystuesta ja tsemppaamisesta huolimatta käy niin, että homma ei onnistu. Saatan tehdä vaikka kuinka hyvän tarjouksen, asiakas on innoissaan, ja johtoryhmästä tulee viesti, että nyt ei onnistu. Sellaisissa tilanteissa minulla on kaksi vaihtoehtoa.

Voin joko pitää kiinni odotuksestani ja tuntea tulleeni väärin kohdelluksi, puhkua elämän epäreiluutta ja stressata sitä, että asiat eivät koskaan mene niinkuin minä haluaisin.

Tai voin hyväksyä, että nyt on näin. Nyt se homma ei mennyt niinkuin odotin, ja olen tosi pettynyt. Suututtaa ja itkettää, kun se asia oli minulle tärkeä, ja se meni eri tavalla kuin halusin. Turhauttaa, kun ei voi tehdä asialle mitään. Kaiken tämän voi yrittää hyväksyä, tai sitten voi hyväksyä sen, miten vaikealta se tuntuu.

Jos se asia on minun vallassani, edes joltain osalta, niin voin silloinkin päättää luopua siitä odotuksesta. (”Nyt on näin, että haluaisin olla 15 kiloa kevyempi, ja tällä hetkellä olen tällainen. Nyt ei riitä kapasiteetti ryhtyä tekemään asialle mitään, joten hyväksyn sen, että toistaiseksi olen tämän kokoinen, enkä mahdu niihin farkkuihin.”)

Voin kuitenkin myös tehdä siitä odotuksesta itselleni tavoitteen, jos se on minulle tärkeä ja jos haluan aidosti tehdä sille asialle jotain.

Odotus: hyvä äiti on kärsivällinen.
Tavoite: haluan osata olla kärsivällinen äiti.

Miten pääsen siihen tavoitteeseen?

  • Pidän huolta siitä, että ylipäänsä itse jaksan ja voin hyvin, jotta minulla riittää tahdonvoimaa olla lapsille läsnä kun kriisi iskee. (Konkretiaa: nukkumaan ajoissa, selkeät ruoka-ajat, omista tarpeista huolehtimisen rutiini.)
  • Opettelen kohtaamaan omat tunnekuohuni lempeästi ja empaattisesti. (Konkretiaa: nyt on näin, mitä minä tarvitsen?)
  • Opettelen katsomaan asiaa lapsen näkökulmasta. (Konkretiaa: Millainen tunne tai tarve lapsella on? Mitä lapsi yritti saada aikaan, mihin hyvään hän pyrki?)
  • Opettelen käymään lapsen kanssa tilanteen ”uudestaan!” rauhoituttuani. (Konkretiaa: anteeksi pyytäminen, ”halusin sanoa, että…”.)

Tavoitteen asettaminen tarkoittaa, että otan huomioon myös sen, mistä tällä hetkellä lähden (”Aikaväli impulssista reaktioon: kolme millisekuntia; aikaväli reaktiosta rauhoittumiseen: vartti.”), minkä verran pystyn käyttämään kapasiteettia tavoitetta kohti kulkemiseen, ja sen, missä tilanteessa kaikkein kipeimmin haluan muutosta. Tavoitteen asettaminen luo realistisen reitin siitä, missä olen, sinne, missä haluaisin olla.

Kaikista odotuksista ei tarvitse tehdä tavoitetta.

Kaikista ei kannatakaan tehdä tavoitetta, ainakaan samaan aikaan. Yhteiskunta odottaa meiltä välillä täysin absurdeja ja ristiriitaisia asioita, ja ne odotukset on äärimmäisen hyvä kyseenalaistaa, erityisesti jos niiden mukaan toimiminen (tai sen yrittäminen) tuntuu pahalta, stressaavalta tai väärältä.

Samaan aikaan jotkut odotukset ovat aidosti omien arvojemme mukaisia, ja meillä ei yksinkertaisesti riitä vielä taito tai kapasiteetti toimia niiden mukaan. Silloin tavoitteen asettaminen, uuden opettelu ja ihmisenä (ja äitinä, isänä, vanhempana, kasvattajana) kasvaminen vievät meitä kohti sitä, millaisia ihmisiä haluamme olla.

Kun tavoite on selvillä, ja kun opettelu tapahtuu tietoisesti ja omista lähtökohdista, riittämättömyyden tunne hälvenee. Nyt on näin, minä haluaisin olla tuolla ja olen vasta matkalla sinne. Jonain päivänä ehdin sinne ja tässä välillä teen sen mihin paukut riittävät.

Toivottavasti nämä tekstit auttoivat vähän hälventämään riittämättömyyden tunnetta. Jos haluat lisäapuja riittävän hyvän löytämiseen, niin napsauta itsellesi ilmainen Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssi tuosta alta. Tai lue minikurssista lisää täältä. <3

Armollisuus ja inspiraatio kasvatuksen keinoina

Kirjoitin alkuviikosta siitä, miten hyvä vanhemmuus alkaa armollisuudesta ja inspiraatiosta – nimenomaan omaa itseä kohtaan. Ja koska vanhemmuus on pohjimmiltaan erilaisia vuorovaikuttamisen tapoja sen oman lapsen kanssa, niin tässä tekstissä avaan ajatustani siitä, miten armollisuus ja inspiraatio rakentavat hyvää vanhemmuutta myös vanhempi-lapsi -suhteessa.

Armollisuutta itselle ja muille

Se, miten kohtelemme itseämme, heijastuu siihen, miten suhtaudumme lapsiimme. Oma tunneilmastomme heijastuu kodin ilmapiiriin. Omalla käytöksellämme näytämme lapsillemme esimerkkiä siitä, miten tässä elämässä on asiallista suhtautua itseensä, toisiin ihmisiin, tavoitteisiin, virheisiin, epäonnistumisiin ja ristiriitoihin. Noin esimerkiksi.

Sama pätee myös toisinpäin. Voimme opetella armollisuutta kohtelemalla lapsiamme tietoisen armollisesti. Voimme opetella suhtautumaan tavoitteisiin ja epäonnistumisiin rakentavasti esimerkiksi niin, että autamme lapsiamme oppimaan rakentavia suhtautumistapoja näihin asioihin.

Sellaista ei voi opettaa, mitä ei ole oppinut. Sellaista voi kuitenkin harjoitella, mitä on ainakin kertaalleen oivaltanut – ja sen voi myös kertoa lapselle.

Tässä me yhdessä opettelemme sitä, että pettymykset eivät niin kovasti kirvelisi. Yhdessä opettelemme, miten voisi asettua toisen asemaan ja miettiä tilannetta hänenkin näkökulmastaan. Yhdessä harjoittelemme olemaan itsellemme ja toisillemme armollisia, hyväksyviä, lempeitä, ennen kuin alamme toivoa tai odottaa toiselta yhtään mitään.

Mitä mun mielestäni tarkoittaa armollisuus omaa lasta kohtaan?

Lapsi on sellainen kuin hän on. Jo vastasyntynyt vauva saapuu maailmaan omanlaisenaan: hänellä on tietynlainen hermoston herkkyys, joka saa hänet reagoimaan ärsykkeisiin siten kuin reagoi. Hänellä on tietty kehitysvaihe, johon liittyvät sen kehitysvaiheen tarpeet. Hänellä on tietyt sisäänrakennetut tavat pyrkiä saamaan itselleen sitä, mitä tarvitsee – hamuaminen, tarttuminen, itkeminen ja niin edespäin.

Kun vauva kasvaa isommaksi, taaperoksi, leikki-ikäiseksi, hän edelleen toimii siitä omasta lähtökohdastaan käsin. Kasvun myötä hän oppii, että tietyillä tavoilla saa mitä tarvitsee, ja toisilla tavoilla ei saa – ja se oppimisprosessi riippuu vahvasti siitä, miten me vanhempina reagoimme lapsen käytökseen ja pyrkimyksiin.

Jos lapsi oppii, että itkemällä ei saa tarpeitaan täytetyiksi, koska hänestä huolehtivat aikuiset eivät vastaa itkuun, hän pian lakkaa itkemästä, ja etsii toisia keinoja saada tarvitsemansa. Tai hän lannistuu, ja oppii sivuuttamaan kyseisen tarpeen, koska kukaan ei koskaan ole sitä tarvetta huomioinut. Se, miten nopeasti tämä oppiminen tapahtuu, riippuu taas lapsen ominaislaadusta: hermoston herkkyydestä, temperamentista ja niin edespäin.

Armollisuus vanhempana tarkoittaa minulle sitä, että me näemme, ymmärrämme ja hyväksymme, että lapsellamme on kaikenlaisia tarpeita.

Se tarkoittaa, että pyrimme parhaamme mukaan näkemään, mitä tarvetta lapsi käytöksellään yrittää kohdata.

Se tarkoittaa myös sitä, että hyväksymme lapsemme tarpeiden olemassaolon ja tärkeyden aina.

Silloinkin, kun emme tiedä, miten niihin vastaisimme – tai että mikä tarve siellä viestin takana oikeastaan onkaan. Silloinkin, kun olemme itse väsyneitä ja ärsyyntyneitä siihen, että lapsi taas tarvitsee jotain. Silloinkin, kun lapsi yrittää viestiä siitä tarpeestaan meidän mielestämme epämiellyttävällä, epäkohteliaalla, loukkaavalla tai muuten väärällä tavalla.

Armollisuuden voi kiteyttää näihin sanoihin:

Ahaa, lapsi käyttäytyy noin. Mitäköhän hän tarvitsee?

Kaikki, mitä me ihmiset teemme, on pyrkimystä täyttää joku tarve. Käytöksemme voi olla ristiriidassa toisten tarpeiden kanssa – ja silti, silloinkin, siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea. Voi olla, että emme edes itse tiedä, mitä tarvetta yritämme täyttää – ja silloinkin siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea.

Armollisuus vanhemmuudessa on myös sen ymmärtämistä ja muistamista, että lapsi vasta harjoittelee.

Kehitysvaiheesta riippuen hänellä joko on tai ei ole ymmärrystä siitä, että toisillakin ihmisillä on tunteita ja tarpeita. Tietyn ikäinen lapsi ei edes pysty asettumaan toisen näkökulmaan, ellei häntä siinä tietoisesti ja lempeästi auteta ja ohjata. Ei usein silloinkaan.

Jos kerran meillä aikuisillakin on vaikeuksia nähdä asiat toisen ihmisen (eli oman lapsemme) näkökulmasta, vaikka olemme harjoitelleet vuosikausia, niin on ihan absurdia olettaa, että lapsi pystyisi esimerkiksi yhden tai kahden harjoituskerran jälkeen aina muistamaan, että ai niin, toiselta ei saa ottaa kädestä, ketään ei saa lyödä, ja kiiretilanteessa irvistely ei teekään aikuiselle hyvää mieltä.

Tässä taas palataan siihen, että armollisuus itseä kohtaan auttaa armollisuudessa lasta kohtaan. Kun muistan, että minäkään en ole valmis, täydellinen tai kaikkea osaava, niin se on helpompi muistaa ja hyväksyä myös lapsen kohdalla.

Kun huomaan ja muistan, että oppiminen vaatii oivallusten lisäksi myös harjoittelua, niin osaan suhtautua lempeämmin ja hyväksyvämmin sekä omiin että lapsen epäonnistumisiin ja harjoitustilanteisiin.

Kun osaan pyytää lapselta anteeksi, niin minun on helpompi muistaa, miten vaikealta se voi joskus tuntua lapsestakin.

Minä olen sellainen kuin olen, ja saan olla tällainen. Lapseni on sellainen kuin on, ja saa olla. Minä tarvitsen sitä mitä tarvitsen, ja saan tarvita. Lapseni tarvitsee sitä mitä tarvitsee, ja saa tarvita. Me olemme molemmat riittävän hyviä tällaisina, keskeneräisinä ja asioita opettelevina.

Inspiraatio toimii opettelun moottorina

Kaikki, mitä teemme, pyrkii täyttämään jotain tarvetta, kuten jo sanottua. Mun mielestäni yksi vanhemman tärkeimmistä tehtävistä on auttaa lastaan oppimaan rakentavia ja kunnioittavia tapoja saada tarpeensa kohdatuiksi niin, että myös toisten tarpeet voivat tulla kohdatuiksi.

Toisin sanoen auttaa lapsiaan kasvamaan sellaisiksi ihmisiksi, joille on luontevaa kunnioittaa sekä omia tarpeita että toisten ihmisten tarpeita, etsiä kaikkia huomioivia toimintatapoja, ja olla valmis muuttamaan omaa toimintaansa, jos käykin ilmi, että se loukkaa toisten tarpeita.

Niin miten sellaisia lapsia sitten kasvatetaan?

Oikeastaan kaikki rakennuspalikat ovat jo tulleet tämän tekstisarjan aikana näkyviin.

Vanhemman armollisuus lapsen tarpeita kohtaan auttaa lasta oppimaan, että omat tarpeet ovat tärkeitä ja kohtaamisen arvoisia. Se auttaa lasta tunnistamaan omia tarpeitaan, sanoittamaan niitä ja pyytämään apua silloin, kun omat keinot eivät riitä. Se myös antaa lapselle esimerkkiä siitä, että kun oma ja toisen käytös ovat ristiriidassa, niin silloinkin toisen tarpeita kunnioitetaan, vaikka keinoja ja käytöstä tarvitsisikin muuttaa.

Vanhemman armollisuus omia tarpeitaan kohtaan puolestaan antaa lapselle luontevan ympäristön opetella, että toisillakin ihmisillä on tarpeita – ja että nekin ovat kunnioittamisen ja kohtaamisen arvoisia. Vanhempi on lapselle ensimmäinen ihminen, josta huomaa, että toisia ei saa kohdella miten tahansa.

Vanhemman oma inspiraatio puolestaan antaa lapselle mallia siitä, että omia tarpeita voi pyrkiä kohtaamaan erilaisilla keinoilla. Vanhempi toimii esimerkkinä siitä, että voi opetella uusia tekemisen tapoja, tehdä virheitä ja korjata niitä. Aikuisen esimerkki näyttää lapselle, että on tärkeää ja arvokasta pyrkiä omiin tavoitteisiinsa, olivat ne sitten lyhyen tai pitkän tähtäimen tavoitteita.

Kun lapsen (ja aikuisenkin) tarpeet ovat täynnä, niin hän on luonnostaan utelias, hyväntahtoinen, yhteistyöhaluinen ja uuteen pyrkivä. Jos hän ei ole näitä asioita, hänen tarpeensa eivät ole siinä tilanteessa täynnä. Siksi lapsen inspiraationkin tukeminen kumpuaa ensin armollisuudesta.

No entäs konkreettisesti? Entä jos haluan saada lapseni käyttäytymään tietyllä tavalla?

Arjessa tämä kaikki armollisuudesta ja inspiraatiosta puhuminen voi tuntua haaveksimiselta. Joo joo kivoja tavoitteita, mutta minä haluan, että lapseni pukee reippaasti tai syö tai nukkuu tai lopettaa jatkuvan puremisen.

Perinteisesti kasvatus on ajateltu juurikin tästä näkökulmasta. Miten saan lapseni tekemään asian X niinkuin minä haluan? Lempeämpien kasvatussuuntien lisäkaneetti tähän kuuluu: …sellaisella tavalla, että kunnioitan myös lapseni tarpeita?

Ja silloinkin, arjessa, siinä ruohonjuuritasolla leivänmurujen ja duplojen ja hammaspesujen ja niistämisen keskellä, mun vastaus tähän kysymykseen on ensin armollisuus itseä kohtaan.

Nyt on näin, että minä haluan lapsen käyttäytyvän tietyllä tavalla. Mitä omaa tarvettani minä sillä yritän kohdata? Tarvitsenko oikeasti sitä, että päästään ovesta ulos tasaan mennessä, vai tarvitsenko jotain muuta?

Nyt on näin, että minun on vaikea olla kärsivällinen lasta kohtaan. Nyt on näin, että minua harmittaa kun tämä meni taas tähän. Saa olla, saa harmittaa, saan tarvita sitä mitä tarvitsen vaikken ihan edes tietäisikään, mitä se on.

Tämän kaiken voi myös sanoa ääneen ja kertoa lapselle. Se auttaa lasta näkemään asiaa vanhemman näkökulmasta ja kasvattaa hänen empatiakykyään.

Seuraava askel on inspiraatio.

Miten haluaisin, että tämä tilanne menisi? Mikä minulle on oikeasti tässä tärkeää? Jos pitää valita ehtimisen ja hyvän fiiliksen väliltä, niin kumman valitsisin? Tarvitseeko valita, vai keksinkö jonkun tavan tuoda sekä ehtimistä että hyvää fiilistä tähän tilanteeseen?

Tämänkin keskustelun voi käydä ääneen. Lapsi saattaa keksiä jonkun hyvän ratkaisun, tai sitten jo se, että kuulen omat ajatukseni, auttaa selkeyttämään niitä. Vähintään annan lapselle taas esimerkkiä siitä, että millaisten pohdintojen kautta uusia toimintatapoja voi etsiä.

Sitten löydetään armollisuutta lasta kohtaan.

Jostain syystä tämä asia on nyt lapselle tosi vaikeaa. Saa olla. Jokin tässä on sellaista, että lapsi ei itse vielä osaa kohdata omia tarpeitaan sellaisella tavalla, että mun tarpeet tulisivat kohdatuiksi. Lapsi tarvitsee nyt minulta jotain, koska tuo homma ei onnistu itse.

Tässä kohtaa viimeistään kannattaa kysyä lapselta: mitä sinä tarvitset? Tai yrittää asettautua lapsen asemaan: hänellä jäi leikki kesken kun ruvettiin pukemaan, ehkä hänellä on leikillisyyden ja hassuttelun tarve?

Sitten vasta viimeiseksi pääsemme siihen, että miten autan lasta keksimään rakentavia tapoja, joilla voisimme yhdessä vastata meidän molempien tarpeisiin. Toisin sanoen lapsen käytöstä ohjaavaan inspiraatioon.

Sinä tarvitset nyt tätä, ja minä tarvitsen tuota. Keksitkö jonkun hyvän tavan, millä nämä saisi sovitettua yhteen? Entä jos leikitään kissaperhettä, jotka pukevat päälle lähteäkseen ulos? Auttaako, jos lasken kymmenestä yhteen lähtölaskennan, niin katsotaan, että ehditkö sillä aikaa?

Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän tätä keskustelua käy vanhempi ääneen itsekseen. Sekin on tärkeä osa vanhemmuuden vuorovaikutusta, koska vanhemman eri strategioihin vastaamalla ja reagoimalla lapsi kertoo, mikä toimi ja mikä ei. Silloinkin lapsi oppii lähikehityksen vyöhykkeellä (eli vanhemman avustuksella) huomaamaan, mitkä keinot toimivat minkäkinlaisen tunteen tasaannuttamiseen.

Tällaisen lähestymistavan oppiminen (ensin omat tarpeet, sitten omat tavoitteet, sitten toisen tarpeet, sitten yhteiset tavoitteet) vaatii itsessäänkin oivalluksen lisäksi harjoitusta. Eli siis kokeiluja, epäonnistumisia, lisää oivalluksia, lisää harjoitusta. Jotta jaksaa harjoitella, tarvitaan armollisuutta itseä kohtaan – jo se, että opettelen uutta, on merkki hyvästä ja omistautuneesta vanhemmuudesta.

Lisäksi tarvitaan selkeä tavoite siitä, että jonain päivänä haluan osata suhtautua tilanteisiin tuolla tavalla. Eli siis inspiraatiota. Inspiraatio antaa myös vinkkiä siitä, mitä konkreettisia keinoja missäkin tilanteessa voisi käyttää. Toimintatavat vaihtelevat lapsen iän ja kehitystason mukaan, mutta armollisuuden ja inspiraation yhdistelmä toimii vauvasta teiniin.

Muun muassa näistä syistä riittävän hyvä vanhemmuus löytyy – minun mielestäni – armollisuuden ja inspiraation risteyksestä. Sen opettelua haluan myös auttaa työni kautta. (Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy esimerkiksi Hyvän vanhemmuuden minikurssilta, jonka saat lahjaksi kun tilaat Lupa olla minä -sähköpostikirjeen.)

Minä ja muut: itsestä huolehtimisen kompastuskivet yhteisössä

Toissa viikolla aloin kirjoittaa vaiheesta, joka sijoittuu omien tarpeiden tunnistamisen ja niihin vastaamisen väliin. Toisilla se vaihe on lyhyt, selkeä ja luonteva. Toisilla taas selkeys ja luontevuus ovat vielä tavoitteen asteella, ja matka tarpeiden tunnistamisesta niihin vastaamiseen tuntuu enemmänkin suon läpi rämpimiseltä. Yksin. Flunssassa. (Rikkinäisillä kumisaappailla. Ilman karttaa. Ja niin edelleen.)

Tässä tekstissä jatkan niiden kohtien pohtimista, joihin itsestä huolehtimisen prosessi voi tyssätä. Lähtökohtana näissä artikkeleissa on ajatus siitä, että jokaiseen ilmiöön, myös itsestä huolehtimiseen, liittyy erottamattomasti neljä näkökulmaa.

Jokaiseen ilmiöön, myös itsestä huolehtimiseen, liittyy erottamattomasti neljä näkökulmaa.

Yksilön sisäinen, tunteiden ja ajatusten näkökulma.
Yksilön ulkoinen, tekojen ja käytöksen näkökulma.
Yhteisön sisäinen, kulttuurin ja ihmissuhteiden näkökulma.
Yhteisön ulkoinen, ympäristön ja yhteiskunnan näkökulma.

Jos itsestä huolehtiminen ja omista tarpeista huolehtiminen tuntuu vaikealta, niin ongelma voi näyttäytyä missä tahansa (tai kaikissa) näistä näkökulmista.

Kun tunnistaa, missä kohta omista tarpeista huolehtimisessa milloinkin vuotaa (tai mistä se vuotaa kaikkein tyypillisimmin), niin sitä vuotokohtaa voi alkaa paikata. Ja sitten sen suon ylittäminen on taas vähän kevyempää, tai ainakin jalat pysyvät kuivempina.

3. Ihmissuhteet ja kulttuuri

Tässä kulmassa asuvat sellaiset teemat kuin ”mitä toiset ajattelevat”, ”miten on ollut tapana”, tai ”miten tämä vaikuttaa toisiin ihmisiin”. Samoin kuin luottamus, yhteistyö, solidaarisuus, kunnioitus, ja muut yhteisölliset tarpeet.

Tämän kulman kompastuskivinä ovat vaikkapa sellaiset hetket, kun läheiset kritisoivat omia valintoja, tuomitsevat tai manipuloivat, käyttäytyvät epäkunnioittavasti tai muuten vaikeuttavat minun tarpeideni kohtaamista.

Tähän kulmaan liittyvät myös vuorovaikutuksen vaikeudet: miten saan omat tarpeeni kerrottua toisille niin, että heidän on mahdollisimman helppo huomioida ne ja kunnioittaa niitä, ja jopa auttaa minua kohtaamaan omia tarpeitani.

Tämän kulman kompastuskivien kääntämiseen tarvitaan kunnioitusta ja luottamusta.

Toisaalta tarvitaan kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan: heilläkin on tunteensa ja tarpeensa, he tekevät omanlaisiaan valintoja, usein epätäydellisistä lähtökohdista, ihan niinkuin minäkin. Toiset ihmiset yrittävät parhaansa ja haluavat voida hyvin tässä elämässä. Joskus he myös aidosti haluavat minulle hyvää, vaikka heidän näkemyksensä ”hyvästä” ja tapansa ilmaista se minulle olisivatkin… no, jotain muuta kuin mitä toivoisin.

Kunnioittamalla toisia näytän esimerkkiä siitä, millaisessa maailmassa haluan itse elää.

Samaan aikaan minun täytyy kunnioittaa itseäni ja omia tarpeitani. Jos joku loukkaa minua, fyysisesti tai tunnetasolla, minulla on oikeus sanoa asiasta, poistua loukkaavasta tilanteesta ja suojata itseäni samanlaiselta käytökseltä jatkossa. Epäkunnioittavaa käytöstä ei tarvitse sietää, vaikka kyseisen ihmisen tarpeita kunnioittaisikin.

Jos toinen yrittää täyttää jotain omaa tarvettaan, mutta yrityksensä myötä loukkaa minun tarpeitani, niin ensisijaisesti olen vastuussa omista tarpeistani ja niiden viestimisestä toiselle. Jos hän ei niitä kuuntele tai kunnioita, minun vastuuni on suojata itseäni.

Luottamus on mahdollista vain kunnioituksen ilmapiirissä, ja toisaalta luottamus ja kunnioitus ruokkivat toisiaan.

Me jokainen tarvitsemme ihmisen, johon voimme luottaa. Jos omia tarpeita on vaikea kunnioittaa, niin siitä on hyvä puhua luotettavan ihmisen kanssa. Sellaisen, jonka kanssa ei tarvitse pelätä häpeää, moitteita, kilpailua tai nälvimistä. Erityisesti silloin, jos omien tarpeiden huomioimista vaikuttaa toisen ihmisen epäkunnioittava käytös, luotettavan ihmisen kanssa keskustelu voi olla elintärkeää. Kun kuulee toiselta aidosti ”Ketään ei saa kohdella noin” tai ”olipa kyllä asiatonta käytöstä”, se antaa myös itselle luottamusta siihen, että minun tarpeeni ovat ihan normaaleja ja hyväksyttäviä.

Tämä pätee erityisesti fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan (ja muihin väkivallan muotoihin).

On totta, että ihminen on lähtökohtaisesti itse vastuussa omista tarpeistaan. Samaan aikaan väkivallan ilmapiirissä elävällä ihmisellä voi olla hyvinkin alentunut kyky kantaa sitä vastuuta, koska vapauttakaan ei ole eikä kapasiteetti riitä.

Erityisesti sellaisissa tilanteissa toisten ympärillä olevien ihmisten osoittama luottamus ja kunnioitus voivat olla kirjaimellisesti elintärkeitä, jotta ihminen pystyy lopulta turvaamaan itsensä ja irtautumaan väkivallan otteesta. Noin yleisesti ottaen sellainen ”sinun pitäisi” tai ”mikset sinä vain” -tyyppinen holhoaminen ja tuomitseminen ei osoita kunnioitusta eikä luottamusta. Niiden sijaan vaikeassa tilanteessa olevaa ihmistä auttavat empatia, kuunteleminen, ihmisen senhetkisten tarpeiden kuunteleminen ja niistä tarpeista kumpuava avun tarjoaminen.

Ja koska ikinä ei voi tietää, kuka milloinkin on tietämättämme vaikeassa tilanteessa, on varminta suhtautua kunnioittavasti ja empaattisesti ihan jokaiseen kohtaamaansa ihmiseen.

4. Ympäristö ja yhteiskunta

Tässä kulmassa asuvat elämän systeemit ja palapelit. Huushollin aikuisten aikataulut, lähiympäristön ja elämänpiirin palvelut ja tuet, suunnitelmat, pitkän tähtäimen visiot, syyt ja seuraukset.

Tämän kulman ydinkysymys on ”miten tämän saisi toimimaan?”. Kompastuskiviä voivat olla vaikka sellaiset, että tekemistä olisi enemmän kuin tunteja vuorokaudessa, joten miten kaiken ehtii; budjetointi; yhteiskunnan tarjoamien lapsiperheiden tukien aika- tulo- ja muut rajat; tavaroiden säilytys ja järjestys, ja niin edelleen.

Ympäristö ja yhteiskunta liittyy kiinteästi konkreettisten tekojen osastoon. Jos kodissa on toimiva järjestys ja asioille on tilaa, niin tavarat on konkreettisesti helpompi laittaa paikalleen. Jos olen järjestänyt ajankäyttöni omiin tarpeisiini sopivaksi, niin minulla on myös aikaa laittaa tavaroita paikalleen, eikä se tunnu siltä, että uhraan esimerkiksi lepoaikaani siivoamiseen.

Tämän kulman kompastuskiviin toimivimmat ratkaisut löytyvät fiksujen systeemien rakentamisesta.

Realistinen aikataulutus, joka kaikkien on helppo nähdä, on aikaan liittyvä systeemi. Kodin toimiva järjestys on tilaan liittyvä systeemi. Budjetti on rahaan liittyvä systeemi. Ilta- tai aamurutiini, johon kuuluu omista tarpeista huolehtimista, on itsestä huolehtimiseen liittyvä systeemi. Ja niin edespäin.

Systeemi on kehys, johon konkreettisia tekoja voi ripustaa. Systeemi toistuu, vaikka konkreettiset teot vaihtuisivat. Ja kun systeemiä toistaa riittävän usein, niin siitä tulee tottumus ja tapa, jolloin on helpompaa toimia opitun systeemin mukaan kuin rikkoa rutiini.

Hyvän systeemin rakentaminen vaatii usein sitä, että istutaan pöydän ääreen ja listataan kaikki osa-alueet, joita systeemiin haluaa sisällyttää.

Budjettia laatiessa kirjataan ylös kaikki rahan lähteet ja käyttökohteet. Aikataulua laatiessa listataan asiat, joita haluaa päivän tai viikon aikana tehdä. Toimiva systeemi on aina tarvelähtöinen: mitä minä tarvitsen, millä konkreettisilla asioilla sitä saisin, ja millä tavoilla voin ripustaa niitä konkreettisia asioita tähän systeemiin?

Toinen toimivan systeemin piirre on se, että sen toimivuus tarkistetaan aika ajoin senhetkisten tarpeiden valossa. Kun ajattelin, että haluaisin herätä joka aamu viideltä ja joogata tunnin, niin miten se on toiminut? Olenko noussut ajoissa, olenko saanut riittävästi unta, koenko että tämä järjestely vastaa tarpeisiini? Jos systeemi ei palvele tarpeitani, niin mistä kohtaa sitä pitäisi muuttaa?

Periaatteessa myös politiikka tähtää siihen, että luodaan systeemejä, jotka vastaavat mahdollisimman monien yhteiskunnan jäsenten tarpeisiin. Tai siis minun mielestäni politiikan pitäisi olla sitä. 🙂 Mitä fiksumpi systeemi on, sitä paremmin se vastaa kaikkien asianosaisten tarpeisiin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että fiksussa systeemissä kaikki saavat mitä haluavat.

Poliittisessa päätöksenteossa on osallisina niin paljon ihmisiä, joilla on niin valtavasti erilaisia tarpeita – ja useimmilla myös voimakkaita mielipiteitä siitä, mitä muiden ihmisten on hyväksyttävää tarvita – että en todellakaan kadehdi niitä ihmisiä, jotka tänä keväänä valitaan Arkadianmäelle pätkätyöhön. Silti ehkä toivoisin, että yhä enemmän päätöksenteossa päättäjät osaisivat laittaa omat egonsa, halunsa ja hyväksynnän kaipuunsa sivuun ja miettiä aidosti sitä, mitä ihmiset tarvitsevat.

Missä huomaat itselläsi suurimmat kompastuskivet itsestä huolehtimisen ja terveen itsekkyyden saralla? Onko ongelma tarpeiden tunnistamisessa, vai tuleeko törmäyksiä tässä kohtaa, kun jotain pitäisi konkreettisesti tehdäkin? Kerro kommenteissa! (Ja apua kaikkiin näihin näkökulmiin löytyy tietysti, esimerkiksi Kohti tervettä itsekkyyttä -valmennuksista.)

Perjantain pysähtyminen 54: Batman-projekti

Perjantai. Minä huomaan sinut, tervetuloa.

Mistä tulen?

Tällä viikolla oli aikamoinen työstämisen ja purkamisen viikko. Kuopus oli kolme päivää kipeänä kotona, joten varsinaista tehokasta työaikaa oli vähemmän kuin tavallisesti. (Sivuhuomio: kiinnostava riittämättömyyden tunteen ilmenemismuoto, muuten. Heti pitää selitellä, kun tuntuu, ettei ole saanut tarpeeksi näkyviä asioita aikaan. Että on tähän kuulkaa ihan hyvä syykin, en vain laiskuuttani tehnyt ei-suoraan-tehokasta-suorittamista.)

Yritetään uudestaan.

Oli sellainen olo, että tekisin itselleni väkivaltaa ellen huomioisi omaa fiilistäni ja omia tarpeitani. Kaikeksi onneksi kuopuksen sairaspäivät antoivat mahdollisuuden olla kotona ja työstää sisäisiä juttuja – paremmalla omallatunnolla kuin mitä olisin osannut, jos molemmat muksut olisivat olleet hoidossa.

Niin tuli sitten työstettyä. Sopivasti tuli vastaan sellainen lähestymistapa, että sen varsinaisen hiertävän asian sijaan keksii peitetarinan, ja sitten kirjoittaa ja pohtii sitä peitetarinaa ja samalla tulee oivaltaneeksi jotain siitä alkuperäisestä asiasta.

Joten tällä viikolla mun peitetarinani, ikään-kuin-tehtäväni, on ollut rakastua Batmaniin.

Miksi Batman? En tiedä. Miksi mun tarvitsee rakastua Batmaniin? Sitä en tiennyt siinä vaiheessa, kun alitajunta heitti tämän projektin eteen.

Tähän mennessä on kuitenkin tullut esimerkiksi tällaisia oivalluksia:

  • Mun tehtäväni ei ole saada Batmania rakastumaan muhun. Se on tärkeää.
  • Tämä on pitempi projekti kuin vain tämän nyt-just-ajankohtaisen hiertämisen mittainen. Batmaniin rakastumisessa on eri vaiheita, ikäänkuin.
  • Ominaisuuksia ja asioita, jotka auttavat Batmaniin rakastumisessa: se, että vietän aikaa Batmanin kanssa. Tai että annan Batmanin löytää mut – ehkä Batman onkin jo rakastunut muhun, ja sen takia mun on tärkeä rakastua? Se, että luotan ja olen haavoittuvainen, suostun huomaamaan ne asiat, jotka Batmanissa ovat hyviä ja arvokkaita. Sen hyväksyminen, että Batman ja Bruce Wayne tulevat samassa paketissa, halusin tai en. (Miksi en haluaisi? Kiinnostavaa.)

Tälle viikolle toivoin iloa ja keveyttä, ja jos ei vielä tästä käynyt ilmi niin joo, olen koko viikon leikkinyt Batman-leikkiä. Se lasketaan ehkä keveydeksi. 😀 Ja suoraan sanoen sain myös asioita oikeasti kevenemään ja helpottumaan: pieni etäisyys siihen omaan PMS-huuruiseen angstaukseen tekee oikein hyvää. Eikä unohdeta pinnallisia syitä – mikä tahansa keino, jolla saan mieleeni palautettua hyvisten puolella olevan Christian Balen olemuksen ja äänen, kohentaa mun elämänlaatuani.

Missä olen?

Moi keho, huomaan sinut.

Tällä viikolla onnistuttiin hyvin löytämään sellaisia syömisen, lepäämisen ja liikkumisen tapoja, jotka tekivät hyvää mutteivät kuormittaneet liikaa päätöksentekokapasiteettia. Flunssa oli vähän tuloillaan, kun kuopuskin oli kipeänä, mutta ehkä lepo, nenäkannu ja sokerin vähentäminen auttoivat pitämään sen kauempana. Saa nähdä, mitä ensi viikko tuo.

Moi tunteet, huomaan teidät.

Tämä viikko oli enemmän oivallusten ja keveyden viikko, vaikka sekaan mahtui toki sitä pettymystä ja ahdistustakin. Kiitollisuutta siitä, että se ”no niin, nyt on näin” -ajatus ja hyväksyminen löytyivät sinne itkupotkuanstienkin sekaan, varsinkin sitten kun saatiin Batman-projekti käyntiin.

Ja sydän ihan suli, kun näki miten ikävä meidän muksuilla oli toisiaan siinä kolmantena kuopuksen sairaspäivänä – kun hain isomman hoidosta, niin pienempi oli isin kanssa ovella odottamassa ja halimassa kun tultiin kotiin. Niistä on tullut päivähoidon myötä sellainen parivaljakko, varsinkin kun ovat samassa ryhmässä sekä pph:lla että varahoidossa, että kolme päivää erossa oli uutta ja aika kuluttavaa.

Moi ajatukset, mä huomaan teidät.

Teille tämä viikko oli vähän takapenkkiviikko. Vai oliko? Oivallusten määrässä mitattuna ehkä ei – ehkä vain tuntuu siltä, että en ole juuri tehnyt aivotyötä, kun se vaivannäkö on suuntautunut ”vain” mun omien jumien ja sen Batman-projektin purkamiseen. Kiinnostavaa. Selvästi mä en pidä tällaista, aika syvääkään, sisäistä siivousta juuri minään. Vaikka toisaalta tiedän, miten isoja harppauksia on tullut tässä viikon mittaan, ja vaikka olisin ihan liekeissä, jos joku muu kertoisi tällaisia oivalluksia omasta tilanteestaan.

Mitä kohti?

Ensi viikolla on paljon juttuja, jonkin verran epävarmuutta ja jonkin verran kivaa ja innostavaa. Batman-projekti jatkuu edelleen, koska vielä ei ole sellainen fiilis, että tämä tehtävä on saatu päätökseen. Ehkä ensi viikolle jotain siihen liittyvää?

Jotta mä voin aidosti rakastua Batmaniin, niin mun pitää mennä kohti sellaisia tilanteita, joissa me voitais kohdata toisemme. Mun tarvitsee olla avoin ja löydettävissä. Toisaalta mun pitää myös olla rehellinen ja huolehtia omista rajoistani, jotta mä voin olla turvallisesti niin avoin. Ehkä siihen luottamukseen liittyy se, että mä lähtökohtaisesti uskon Batmanista hyvää, ja kuuntelen myös intuitiotani. Ja jos jokin asia hiertää, niin mulla ei ole mitään syytä olla ottamatta sitä esille, koska tottakai Batman haluaa mulle hyvää ja on valmis muuttamaan toimintaansa mun tarpeita kunnioittaakseen.

Intuitio

Ehkä tämä. Ehkä jos mä opettelen yhä enemmän kuuntelemaan itseäni, ja kunnioittamaan sitä mitä kuulen, niin mun on myös helpompi luottaa Batmaniin ja sitä myöten aidosti rakastua. Mulla ei ole mitään vaikeuksia huomioida toisten tarpeita, mutta luottamus vaatii sen, että mä tiedän toisen myös haluavan mulle hyvää. Ja sit jos intuitio sanoo jotain, mikä tuntuu ihan tyhmältä, niin se on mulle merkki pysähtyä ja miettiä, että missä kohtaa on väärinkäsitys. Intuitio nimittäin harvoin on tyhmä.

Miten mä vahvistan intuition kuuntelemisen taitoa? Ensinnäkin siihen keskittymällä, onko mulla hyvä fiilis vai kurja fiilis. Toisaalta hyväksymällä, että nyt musta tuntuu tältä – ilman, että heti pitää toimia sen tuntemuksen pohjalta. Ja puhtaasti kokeilemalla. Jos virheen hinta ei ole kauhean iso, niin intuitiota seuraamalla oppii tunnistamaan sen paremmin. Oppii myös erottamaan sen vaikkapa pelosta, tai kontrollin tai hyväksynnän kaipuusta. Pikkuhiljaa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Jos haluat keksiä jonkun ikäänkuin-tehtävän ja miettiä sitä kommenteissa, niin tervetuloa vaan. Tai jos tästä tekstistä heräsi mitä tahansa oivalluksia, tuntemuksia tai kommentteja, niin saa mielellään jakaa niitäkin. 🙂

Lukijan kysymys: Miten ohjata lapsia käsittelemään omat riitansa?

Hyvää uutta vuotta armaat!

Tämän vuoden eka artikkeli on vastaus lukijan kysymykseen siitä, miten auttaa lapsia opettelemaan konfliktien ratkaisemista.

”Miten ohjata lapset käsittelemään enemmän keskinäisiä riitojaan keskenään. Meilläkin kun on melkein 5 ja melkein 8-vuotiaat niin jotain varmaan osaisivat jo tehä ite. Omat yritykset on johtaneet vain entistä hullumpaan, esim. viime viikonloppuna A päätti leikata E: hiukset ja E tyyty vaan sanomaan, et älä ja istu paikoillaan ja anto toisen leikata. Sit kun kysyttiin, et mikset tullut vaikka sanomaan aikuiselle, jos et kerran halunnut ja A ei uskonut. Niin vastaus oli ”mutta tehän ootte sanonu ettei kaikesta saa tulla kantelemaan”. Nii… ”

Kiitos tästä kysymyksestä! Aika tuttua kauraa myös meidän huushollissa. 🙂 Ihan hiuksia ei ole vielä päästy leikkaamaan, mutta sitä keskinäistä selvittelyä kyllä riittää.

Toisaalta haluaa auttaa lasta itsenäistymään, ja toisaalta haluaa, että lapsi ei joudu kohtaamaan ongelmiaan yksin, siis silloin kun se ongelma on oikeasti vaikea ratkaista itse (vrt. tuo en halunnut, mutta toinen ei uskonut). Että haluaa auttaa toista oppimaan sellaista tervettä omien rajojen pitämistä, ja samalla toisen rajojen kunnioittamista. Ollaan niin sanotusti vanhemmuuden ytimessä.

Mä lähestyn asiaa taitojen näkökulmasta.

Konfliktinratkaisu, niinkuin mikä muukin tahansa taito, kehittyy lähikehityksen vyöhykkeellä. Se on tuossa allaolevassa kuvassa sininen, mukavuusalueen ja ”stressi, kriisi, kirosanat” -alueen välinen vyöhyke.

20141231-135351.jpg

Lähikehityksen vyöhykkeellä osaan jonkin asian ensin aikuisen tai muun taitavamman läsnäollessa ja hänen avullaan. Vasta tarpeeksi monen treenikerran jälkeen se onnistuu itsenäisesti. Ja välillä kun kuohahtaa, niin ne periaatteessa hanskassa olevat taidot voivat jäädä unholaan, ellei niistä ole tullut jo automaattisia.

Useimmissa konflikteissa kyse on ns. suunnitelmien yhteentörmäyksistä: minä halusin, että tapahtuu X, ja toinen halusi, että tapahtuu Y, mutta jostain syystä yhteisen toimintatavan löytyminen ei onnistunut.

Väkivallattomuuden ydintaitoja

Konfliktinratkaisutaidot ovat pohjimmiltaan väkivallattomuustaitoja.

Toisaalta konfliktinratkaisussa on tärkeää empatian, kuuntelemisen ja toisen huomioimisen taito. Se, että osaa suitsia omaa toimintaansa ja impulssiaan (vaikka nyt sitä toisen hiusten leikkaamisen intoa), jos se loukkaa toisen rajoja. Se, että osaa ottaa huomioon sen toisen ihmisen suunnitelman, toiveet ja tarpeet.

Empatian ja toisen huomioimisen taitoa voi tukea siinä konfliktia selvittäessä vaikka tällaisilla kysymyksillä:

  • Huomasitko, mitä toinen siinä tilanteessa halusi?
  • Pyysikö hän sinulta jotain? Vastasitko hänen pyyntöönsä?
  • Vaikuttiko hän siltä, että käytöksesi on hänestä kivaa vai kurjaa?
  • Kysyitkö häneltä luvan? Vastasiko hän sinulle?
  • Seuraavalla kerralla, kun tulee tällainen tilanne, niin mitä voisit tehdä, jotta varmistat, ettei toiselle tule kurja mieli sinun käytöksesi takia?

Toinen tärkeä taito on osata pitää omat rajansa: kertoa rehellisesti omista tarpeistaan ja sanoa EI silloin kun joku loukkaa niitä tarpeita. Osaa kertoa toiselle selkeästi oman suunnitelmansa, ja keskeyttää tilanteen jos sitä omaa suunnitelmaa ei huomioida.

Omien rajojen pitämisen taitoa voi tukea esimerkiksi tällaisilla kysymyksillä ja pohdinnoilla:

  • Miltä sinusta tuntui, kun toinen teki X?
  • Mitä olisit toivonut, että hän olisi tehnyt sen sijaan? Sanoitko sen hänelle ääneen?
  • Olisitko voinut poistua tilanteesta tai muuten lopettaa sen, jotta toisen käytös olisi loppunut?
  • Seuraavalla kerralla, kun joku tekee X, niin mitä voisi kokeilla, jotta se käytös loppuisi?

Vaikka olisi X, niin silti.

Lasten kanssa kahnauksissa on toisinaan niin, että molemmat ovat sekä loukanneet toista että itse pahoittaneet mielensä. Silloin mun mielestä on ihan äärimmäisen tärkeää, että ne molemmat mielen pahoitukset huomataan ja käsitellään.

Kyllä, sinulle tuli paha mieli kun toinen teki X. Silti ei saa tehdä Y, vaikka olisi kuinka paha mieli. Mitä voisi seuraavan kerran tehdä, jos toinen tekee X?

Siihen ”mitä voisi seuraavan kerran tehdä” -osastoon mä aina itse haluan laskea myös sen, että saa tulla sanomaan aikuiselle. Aina ei tarvitse itse osata ratkaista.

Ihan jo siksikin, että välillä aikuisillakin tulee tilanteita, joissa toien loukkaa mun rajojani eikä sille mene perille, vaikka mä sanon. Joku sanoo työpaikalla törkeästi, tai käy käsiksi juhlissa tai nakkijonossa, tai kuittaa ikävästi kesken perheillallisen. Ne on välillä vaikeita tilanteita aikuisellekin selvittää, ja siihen tarvitaan toisen apua.

Tämän takia mä haluan nostaa esiin sen, että kyse on väkivallattomuustaidoista. Väkivallan tunnistaminen on nimittäin usein todella vaikeaa, ennenkuin ollaan kriittisissä henkeä ja terveyttä uhkaavissa mittasuhteissa.

Väkivalta on kuitenkin nimenomaan sitä, että toinen ei kunnioita minun rajojani tai hyvinvointiani, ja sillä aiheuttaa minulle pelkoa tai ahdistusta.

Onko se väkivaltaa, kun lapsi leikkaa toisen lapsen hiukset ilman lupaa? En voi tämän kertomuksen pohjalta tietää. Jos se on sille kohteena olevalle ahdistavaa tai pelottavaa, niin silloin se on väkivaltaa.

Ja sen takia mun mielestä näissä konfliktinratkaisutaidoissa on tärkeää harjoitella sekä toisen huomioimista että väkivallatonta omista rajoista huolehtimista.

Toisen huomioimista siksi, että tietynikäisille lapsille (ja myös aikuisille, jotka eivät ole harjoitelleet väkivallattomuustaitoja riittävästi) ”koska mä haluan ja koska mä pystyn” on riittävän hyvä syy ohittaa toisen tarpeet ja suunnitelmat täysin. Siitä pitää jokaisen harjoitella pois, koska jokainen on ollut lapsena siinä samassa vaiheessa.

Ja omista rajoista huolehtimista, koska toisinaan se toinen osapuoli on valitettavasti edelleen siinä ”koska mä haluan ja koska mä pystyn” -vaiheessa. On hyvä opetella, että minä saan sanoa EI. Minä saan poistua tilanteesta. Minä saan pyytää apua toisilta ihmisiltä. Tämä ei ole minun syyni, vastuuni tai häpeäni, että toinen kohtelee minua tällä tavalla. Ei lastenhuoneessa, ei työpaikalla, ei parisuhteessa, ei ikinä.

Sekään, että opettelen sanomaan EI tai poistumaan paikalta, ei tarkoita, että jos en toimi näin niin olen syyllinen saamaani kohteluun. (Joskus pelottaa niin paljon, ettei osaa sanoa tai tehdä mitään.) Silti on hyödyllistä tietää, mitä vaihtoehtoja on tilanteissa, joissa toinen ei kunnioita minua – siltä varalta, että pystyisinkin tekemään siinä tilanteessa jotain.

Opettelua lähikehityksen vyöhykkeellä

Takaisin lasten opetteluvaiheeseen ja lähikehityksen vyöhykkeelle.

Lapsi saattaa loukata toisen rajoja tajuamattaan, tahtomattaan, ja satuttaa pahastikin. (Kysy keneltä tahansa, jota vauva on imettäessä purrut rinnasta. Tai jota parivuotias on lyönyt lelulla sukukalleuksille. Noin esimerkiksi.) Ei siis ihme, että vääryyttä kärsinyt lapsi helposti juoksee vanhemman syliin kertomaan, mitä kamalaa toinen juuri äsken teki.

Miten ohjaan lapset käsittelemään keskinäiset riitansa itse?

Mun kokemus on se, että silloin kun lapsi juoksee mun luokse kertomaan jostain vääryydestä, niin silloin hänellä ei itsellään riitä kapasiteetti ratkoa sitä tilannetta. Joskus riittää, ja silloin mä kuulen lastenhuoneesta tai olohuoneesta mitä luovempia ratkaisuja, joita lapset keskenään kehittelevät. Silloin, kun mua tarvitaan, niin silloin mua tarvitaan. Ja mä haluan, että lapset tulee mun luokseni silloin, kun tarvitsevat mua, vaikka se olisikin vaivalloista ja turhauttavaa.

Välillä nimittäin on turhauttavaa joutua aina ratkomaan samoja juttuja. Tässä kysymyksessä sanat ”jotain varmaan osaisivat jo tehä ite” viestivät sellaisesta (meille vanhemmille tutusta) ajatuksesta, että eikö se nyt sadannellakaan kerralla oikeasti mene perille, pitääkö se käydä vielä toiset sata kertaa läpi?

Mun mielestä, valitettavasti, joo. Pitää. Ainakin toiset sata. Sitten kun se käsitteleminen alkaa lapsilta sujua luontevasti, niin se myös tapahtuu itsenäisesti. Pienempien juttujen kanssa varmasti niin tapahtuukin, ja joissain asioissa se lasten aikaansaama ”sopu” voi olla ihan ok lapsille itselleen, vaikka se aikuisen mielestä näyttäisi tai kuulostaisi joltain muulta. Lähikehityksen vyöhyke on juuri siksi vyöhyke, ei piste.

Silloin kun mä menen paikalle (tai riita tulee mun luokseni), niin mä toimin pääasiassa sanoittajana. Lapset ottavat vastuun omista teoistaan ja myös omista tunteistaan.

Jotain tällaista, suunnilleen tässä järjestyksessä, sillä tavalla tilanteen mukaan soveltaen.

  • Mitä tapahtui? Sua surettaa ja harmittaa ja suututtaa, kun toinen teki X. Ja sua surettaa ja suututtaa, kun toinen teki Y. (Empatiaa molempien tämänhetkiselle tunnetilalle.)
  • Mitä sä halusit, että olis tapahtunut? (Haetaan päivänvaloon suunnitelma A.) Sanoitko, että haluaisit tehdä niin? Entä mitä sä halusit, että olis tapahtunut? (Haetaan päivänvaloon suunnitelma B.) Sanoitko, että halusit tehdä niin?
  • Vaikka toinen olisi sun kanssa eri mieltä, niin sä et saa lyödä/ottaa kädestä/satuttaa/sanoa rumasti. Ilman lupaa ei saa tehdä toiselle noin. (Hyväksytään tunne, kerrotaan mikä osa käytöksestä ei ollut ok.)
  • Mitä voisi tehdä seuraavalla kerralla? Jos sä haluat ens kerralla X ja toinen haluaa Y, niin mitä voisi tehdä? (Mietitään vaihtoehtoisia, väkivallattomia ratkaisuja.)
  • Mitä vois seuraavalla kerralla sanoa tai tehdä, jos toinen ei edelleenkään suostu tekemään yhteistyötä? (Kerro aikuiselle, poistu paikalta, huuda kovaan ääneen jne.)

”Pientä kahnausta” vai vakavampaa kiusaamista?

Jos kyseessä on ns. tavallinen lasten välinen kahnaus, niin mä selvitän koko tilanteen niin, että molemmat lapset ovat paikalla. He kuulevat toistensa tunteet ja tarpeet, ja voivat yhdessä selvitellä vaihtoehtoja.

Jos kyseessä olisi vakavampi tilanne, kiusaaminen tai pitkäkestoisempi väkivalta tai muu sellainen, jossa yksi osapuoli selkeästi pelkää toista/toisia, niin ensin on tärkeää kuunnella kahden kesken sitä pelkäävää osapuolta ja varmistaa, että hänen tilanteensa on turvallinen. Hänellä on oikeus elää ilman pelkoa ja ahdistusta.

Kuten sanottua, väkivalta ei ole koskaan uhrin vika, valinta tai vastuu.

Silloin vastuu tilanteen muuttamisesta on väkivallantekijällä, ja ”mitä seuraavalla kerralla voisit tehdä toisin” -pohdintakin kuuluu pelkästään tekijälle. Jos tilanteessa molemmat ovat käyttäneet väkivaltaa (eli molemmat ovat pelänneet tai ahdistuneet toisen tekemisistä), niin kumpikin on vastuussa omasta väkivallastaan, ja samalla kummallakin on oikeus olla turvassa ja elää ilman pelkoa.

Toivottavasti kysyjä ei joudu ratkomaan pelkoa tai ahdistusta aiheuttavia väkivaltatilanteita lastensa kesken. Joku muu kuitenkin varmasti joutuu, joskus, omien tai muiden lasten kanssa. Siksi lisään myös tämän pointin.

Toistuvaa väkivaltaa ei ole hyödyllistä lähteä ensisijaisesti ratkomaan niin, että molemmat ”opettelevat huomioimaan toista” paremmin, vaan tilanne ratkeaa siten, että väkivallantekijä lopettaa väkivallan, ja uhri voi kokea elävänsä ilman pelon jatkuvaa läsnäoloa. Oli sitten kyse koulukiusaamisesta tai muista väkivallan areenoista. (Esimerkiksi Nettiturvakodista löytyy lisää tietoa väkivallasta ja siitä vapautumisesta, jos se aihe koskettaa lähemminkin.)

Tästä tuli aika massiivinen ja laaja vastaus siihen, miten auttaa lapsia käsittelemään omat keskinäiset riitansa. Tämä on kuitenkin, kuten alussa sanoin, mun mielestäni vanhemmuuden ydintä. Itseään ja toisiaan kunnioittavien ihmisten kasvattamista yksi kärhämä kerrallaan. Tsemppiä ja kärsivällisyyttä, tie on pitkä mutta meitä on sillä monta. 🙂

Kommenteissa saa mielellään jakaa lisää viisautta tai kysyä, jos mieleen nousee kysymyksiä!

Tämä toimi tällä kertaa 11: Mitäs jos se olisikin? Joo!

Kuopuksella on Vaihe. Tällä kertaa se vaihe on ”en halua” – aamulla ”en halua hoitoon”, iltapäivällä ”en halua kotiin”, pukiessa ”en halua rukkasia”. En halua potalle, en halua ruokapöytään, en halua en halua.

Tähän on kokeiltu monia erilaisia lähestymistapoja. Tänään toimi tällainen:

Muksuilla on pari päivää ollut leikki, jossa kuopus on kissa, joka sanoo ainoastaan ”mau”. Tänään aamulla pyydettiin laittamaan ulkohaalari päälle, ja lapsi seisoo haalarin vieressä ja sanoo mau. En halua haalaria.

Sitten löytyi oikea kysymys: ”Mitäs jos se olisikin kissan turkki?”

Sen jälkeen sai auttaa haalarin päälle. Muut ulkovaatteetkin saatiin suunnilleen sutjakkaasti, mutta sitten – dön dön döö – ne rukkaset. En halua rukkasia. Ennn halua.

”Sä et halua rukkasia, okei. Mitä jos ne olisikin kissan tassut?”
”Joo!” Lapsi ilahtui, ojensi käden, ja rukkaset saatiin käteen ilman suurempia angsteja.

Mitä mä siis tein?

Suurin vaikutus taisi olla sillä, että mä olin just edellisenä iltana lukenut taas Sedona-kirjaa ja kohtaa, jossa puhuttiin vastustamisesta. Siitä, miten paljon energiaa meillä menee siihen, että pistämme hanttiin olosuhteille ja sille, mitä maailma eteen tarjoaa. Olin myös tajunnut mennä yllättävän aikaisin nukkumaan.

No, aamulla sitten mä tietoisesti otin sellaisen ”Ai sulla on näin? Okei.” -asenteen lasten kanssa, enkä vastustanut yhtään mitään. Ai sä et halua mennä potalle? Okei. Ai sä hait lehden ja menit itse potalle? Okei.

Näin jälkikäteen se muistutti mua teatteri-improssa tarvittavasta asenteesta.

Impron iloja

Improvisaatiossa puhutaan tarjouksista, hyväksymisestä ja tyrmäämisestä. Kun kaksi improvisoijaa on lavalla, niin mitään ei oikeastaan tiedetä etukäteen. Hyvä ja kiinnostava improvisaatio tulee siitä, että improvisoijat suhtautuvat toistensa sanoihin, eleisiin ja ilmeisiin tarjouksina, hyväksyvät ne ja jatkavat siitä tarinaa eteenpäin. Tyrmääminen on sitä, että toinen ehdottaa jotain ja toinen ei hyväksy sitä mukaan tarinaan.

Jos lavalla on vaikka kaksi näyttelijää, joista toinen aivastaa ja sanoo ”Huhhuh, kauhea heinänuha”, niin vastanäyttelijä voi hyväksyä tai tyrmätä tämän tarjouksen.

Hyväksymistä on vaikka ruveta haromaan kuin kulkisi heinäpellossa, tai ruveta puhumaan heinänuhaepidemioista, tai jotenkin muuten ottaa se heinänuha mukaan tarinaan. Tyrmäämistä on vaikkapa sanoa ”Nythän on talvi”, tai jotenkin muuten osoittaa yleisölle ja kanssanäyttelijälle, että tuo äskeinen ei muuten ollut totta.

Tyrmääminen kumpuaa siitä, että yksi tai kaikki lavalla olijat haluavat kontrolloida sitä, mihin suuntaan tarina menee.

Kun hyväksyy toisen tarjouksen, niin samalla suostuu siihen, että tämä menikin nyt eri tavalla kuin mitä minä halusin.

Se on joskus helpompaa ja joskus vaikeampaa, mutta aika moni joutuu totuttelemaan siihen.

Lasten kanssa toimii tosi usein samanlainen hyväksymisen ja tyrmäämisen huomaaminen. Noin ylipäänsä siinä kohtaa, kun jokin asia menee eri tavalla kuin halusin, tietysti. Ja myös silloin, kun kyseessä on tällainen nimenomaan rooliin tai leikkiin liittyvä tarjous.

Leikki on improvisointia

Jos lapsella on joku leikki käynnissä, niin on usein paljon vaivattomampaa hyväksyä sen leikin tarjous ja jatkaa samalla niitä arkisia puuhia, jos se vain lapsen puolesta leikkiin sopii.

”Mau” oli kuopukselta tarjous kissaleikistä, ja jatkamalla sitä kissateemaa mä osoitin hyväksyväni sen tarjouksen.

Isompikin tykkää siitä, jos otetaan arkeen mukaan joku leikki tai rooli. ”Voidaanko leikkiä Turtlesia?” hän pyytää iltapalan jälkeen. ”Joo, voidaan. Voisitko Leonardo laittaa yökkärin päälle, niin minä tulen pesemään sinun ja Michelangelon hampaat.”

Toisinaan tällainen leikki toimii myös niinpäin, että mä itse ehdotan sitä. ”Leikittäiskö niin, että me oltais siivousrobotteja ja meidän tehtävä olisi siivota lelut olohuoneesta?” Silloin kiinnostus saattaa olla lyhytkestoisempi kuin lapsen itse ehdottamassa leikissä, mutta pitempi kuin pelkästään sanomalla ”hei kerätäänpä lelut”.

Kaikkein parhaiten näissäkin pitää-saada-tehtyä-jokin-homma-leikin-kautta -tilanteissa kuitenkin toimii se, että mä kysyn lapselta, mikä hän haluaisi olla. Tai jos illan viimeinen leikki on ollut supersankarileikki, niin mä voin kysyä, että voisivatko nämä supersankarit nyt vielä viimeisenä tehtävänä pelastaa kaupungin kaikki lelut paikalleen.

Silloin lapsen ei tarvitse vaihtaa aivojaan pois sieltä supersankarileikin raiteelta, vaan vain kohdistaa se toiminta eri tavalla.

Taas päästään hyväksymiseen. Mä hyväksyn sen, että lapsella on nyt mielessä tällainen leikki, tilanne tai rooli, ja hänellä on tarve toimia sen kautta. Mä hyväksyn myös sen, että mulla on tarve saada lapsi puettua ja vietyä hoitoon, tai saada siivottua lelut lattialta, tai saada muksut iltarutiinissa eteenpäin. Usein niiden tarpeiden yhtymäkohta löytyy sieltä leikin maailmasta.

Jos lapsi tyrmää minun tarjoukseni (”en halua”)

Tietyllä tavalla mä siinä leikin improvisaatiossa yritän kontrolloida sitä, että miten tämä tarina etenee. Jos käy niin, että lapsi ei halua siinä leikissäkään kerätä leluja, tai laittaa niitä rukkasia, niin silloin hän tietyllä tavalla tyrmää mun tarjoukseni. Joskus lapsella on tosi selkeä kuva mielessään siitä, miten tämä leikki oikeasti leikitään, eikä siihen leikkiin kuulu lelujen kerääminen tai rukkaset.

Silloin mun on hyvä pystyä taas hyväksymään se, että nyt tämä meni näin, ja miettiä, mikä mulle on tässä tilanteessa tärkeää.

Onko olennaista, että lapsi kerää lelut itse? Onko olennaista, että lelut tulevat kerätyiksi? Onko olennaista, että se lelujen kerääminen tapahtuu nyt, eikä kymmenen minuutin päästä? Onko olennaista, että ne rukkaset menevät käteen? Onko olennaista, että päästään lähtemään viiden minuutin kuluessa?

Tilanteesta riippuen vastaus voi olla mihin tahansa kysymykseen kyllä tai ei. Jos esimerkiksi tuossa alussa kerrotussa mau-tilanteessa lapsi olisi kieltäytynyt edelleen rukkasista, niin mä olisin voinut kertoa, että mulle on tärkeää, että hänellä on rukkaset, koska muuten sormet paleltuvat ulkona. Sitten olisin saattanut kysyä, että ”jos sinä olet kissa maumau, niin mitä nämä rukkaset voisivat olla, niin että ne pääsisivät käteen?”

Sillä tavalla mä taas annan lapselle kontrollia ja päätäntävaltaa siitä tilanteesta.

Erityisesti sellaisessa Vaiheessa, jossa lapsi Ei Halua Yhtään Mitään (terveisiä vaan täältä Vaiheen keskeltä), mikä tahansa tilanne, jossa mä voin suostua ja hyväksyä siihen lapsen haluamiseen ja päätökseen, auttaa lasta säästämään kapasiteettiaan, jotta hän pystyy myöhemmin tekemään yhteistyötä.

Onko sulla omia kokemuksia siitä, miten lapsen leikkiin tai muuhun tarjoukseen suostuminen on vienyt tilannetta eteenpäin? Tervetuloa jakamaan kokemuksia kommenteissa!