Kahden minuutin strategioita ja tarpeiden pikatsekkaus

Kun voit hyvin, elämä näyttää valoisammalta. Myös kesällä.

Tuntuu itsestäänselvältä, mutta ihan todella helposti se unohtuu. (Itseltäkin.) Ja valtavan helposti sen ajattelee myös päinvastoin – kun elämä näyttää valoisammalta, voin hyvin.

Joskus ulkoiset olosuhteet ilman muuta vaikuttavat hyvinvointiimme. Valoisat illat ja aamut vaikeuttavat nukkumista (joko suoraan tai sitten niin, että lapset valvovat pitkään ja heräävät aikaisin), ihmiset käyttäytyvät eri tavalla kuin toivoisimme, vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja joiden puitteissa voi tehdä asioita, ja niin edespäin.

Ja silloinkin meillä on itsellämme usein mahdollisuus valita se, että huolehdimme omasta hyvinvoinnistamme. Meillä on päivässä tuhansia pieniä valinnan hetkiä, jolloin voimme joko etääntyä siitä, mitä tunnemme ja mitä tarvitsemme, tai tulla tutummaksi sen kanssa, mitä kaipaamme voidaksemme hyvin.

Tarpeiden pikatsekkauslista

Alta löydät tarkistuslistan, jolla voit kuulostella, mitä tarvitset. Tämä lista on tiivistys isommasta tarvelistasta (jonka voit myös ladata ilmaiseksi). Iso lista on hyvä ja perusteellinen silloin, kun sinulla on aikaa ja energiaa perehtyä tarpeisiin. Tämä tarkistuslista on nopea ja ylimalkainen, jotta sinun olisi mahdollisimman helppo käyttää sitä juuri niissä pienissä valinnan hetkissä.

Jos olo on vetämätön, nahkea, mälsä tai muuten kurja, kysy itseltäsi, mitä näistä seitsemästä asiasta saattaisit tarvita. Sitten mieti yksi pieni kahden minuutin asia, jolla voit saada yhden tarpeen täyteen.

Kahden minuutin strategioita

Yhteys

Mieti kaksi ystävää, joita et ole nähnyt vähään aikaan, ja laita heille viesti: ”Moikka, tulit mieleen ja tuli ikävä. Mitä kuuluu, miten voit?”

Kehon hyvinvointi

Juo lasi vettä, pyörittele hartioita ja selkää, tee suorilla käsillä isoja ympyröitä edessä – takana – sivulla, haukottele, kävele tai pompi hetken aikaa paikallaan. (Bonuspisteitä jos lapset intoutuvat pomppimaan myös! 😀 )

Merkitys

Ota paperia ja kynä tai tekstidokumentti. Listaa ympäriltäsi viisi asiaa, joista olet kiitollinen, ja viisi asiaa, jotka ovat elämässäsi koska ne ovat sinulle merkityksellisiä.

Rauha

Laita ajastin hälyttämään minuutin päästä. Tuon minuutin ajan etsi ympäriltäsi yksi kerrallaan sellaisia kapistuksia, jotka eivät ole paikallaan, ja laita ne sinne mihin ne kuuluvat. (Roskia, edellisen aterian astioita, viikkaamattomia pyykkejä, kuihtuneita voikukkia, keskeneräisiä käsityöprojekteja… ) Bonuspisteitä, jos lapset intoutuvat keräämään omia tavaroitaan myös!

Itsenäisyys

Mieti (kirjoittamalla tai mielessäsi) kymmenen asiaa, joissa sinulla on valtaa, vapautta ja valinnan mahdollisuus juuri tällä hetkellä. Millä tavoilla olet valinnut sen, että tämä hetki on näin?

Eheys

Laita ajastin hälyttämään kahden minuutin päästä ja laita käsi sydämelle. Hengitä nenän kautta sisään ja laske neljään, pidätä hengitystä ja laske seitsemään, puhalla ulos ja laske kahdeksaan. Jatka tätä 4-7-8 -hengitystä kahden minuutin ajan.

Leikki

Mieti, mikä sai sinut viimeksi nauramaan ääneen. Kirjoita ylös niin monta asiaa kuin muistat. (Jos et muista yhtään, niin kysy apua ystävältä tai puolisolta – mikä sai heidät viimeksi nauramaan ääneen?)

Jos kaipaat syvempää apua strategioiden miettimiseen, Lupa olla minä -etävalmennukset ovat kesäalessa vielä 22.6. saakka. Lue lisää täältä, tai varaa puolen tunnin ilmainen keskustelu ajanvarauslinkin kautta.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Helpompi ajattelu, helpompi arki

Arjessa voi olla periaatteessa useammalla tavalla vaikeita asioita.

Toiset on ihan oikeasti vaikeita, niinkuin vaikka kompleksi ongelmanratkaisu aikataulujen suhteen (neljän hengen perheestä kolmen pitäisi olla eri osoitteissa samaan aikaan, miten ratkotaan?) Jotkut asiat on helppoja, mutta kun tahdonvoima on vähissä, ne ovat vaivalloisia (vaikkapa tapojen oppiminen menee tähän kategoriaan).

Ja sitten on niitä juttuja, jotka periaatteessa ovat helppoja, mutta jostain syystä tunteet tai ajatukset blokkaavat meitä niin voimakkaasti, että se itse helppo asia tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tällä viikolla tämä kolmas kategoria on ollut aika ajankohtainen, niin halusin kirjoittaa siitä. 😃

Oikeasti ei ole vaikeaa kerätä puolison vaatteita tai lasten tavaroita lattialta. Vaikeaa on päästä mielentilasta ”nyt #?%!!!tana lentää kohta jokaikinen lego ikkunasta hankeen” sen verran rauhalliseen tilaan, että pystyy pyytämään kunnioittavasti apua tai kertomaan rauhallisesti, että ei ole tyytyväinen työnjakoon (niinkuin vuorovaikutusohjaaja Elina Kauppila neuvoo tässä loistavassa Sujuvampi Arki -blogin tekstissään).

Oikeasti ei ole vaikeaa tehdä ruokalistaa ja kauppalistaa valmiiksi viikonloppuna. Vaikeaa on ryhtyä siihen hommaan, jos on sellainen ajatus, että joka päivä pitäisi olla jotenkin erityisen mielikuvituksekasta ruokaa, tai jos ärsyttää jo valmiiksi, että kukaan ei kuitenkaan syö niitä ruokia jotka minä olen laittanut niin miksi edes vaivaudun keksimään mitään, keitetään hemmetti kaurapuuroa joka päivä jos kerran ei kelpaa.

Voisin keksiä esimerkkejä meidän huushollista lisääkin, mutta saat ehkä kiinni, mistä ilmiöstä puhun. 🙂

Niin ajattelin jakaa teidän kanssa neljä sellaista tekniikan, joilla itse olen purkanut (PMS:n tällä viikolla vielä pahemmaksi lietsomaa) temperamenttiani tasaisemmaksi, niin että stressaavat tunteet ja ajatukset eivät ihan niin pahasti pääse sabotoimaan niitä periaatteessa helppoja juttuja.

Sedona-metodi

Olen joskus aiemmin kirjoittanut Sedona-metodista, ja se onkin itselleni ollut vuosikausia helpoin ja nopein tapa päästää irti kaikenlaisista jumeista. Sen idea on yksinkertainen:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Kysy itseltäsi: Voisinko päästää tästä kaikesta irti? Haluaisinko päästää irti? Milloin tekisin sen? Vastaus voi olla ”kyllä” tai ”ei”, ja jos en halua päästää irti juuri nyt, niin ei tarvitse.
  • Kuulostele, onko olo kevyempi. Voit toistaa prosessin niin monta kertaa kuin ehdit tai tarve vaatii.

Viimeisen viikon ajan olen tehnyt Sedonan Triple Welcoming -prosessia, joka menee näin:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki se, miten haluaisit että tämä asia olisi jotenkin toisin: jos vaikka haluat muuttaa, korjata, ymmärtää, ehkäistä, vahvistaa, poistaa tämän asian kokonaan. Anna kaiken senkin nousta lempeästi mieleen ja tietoisuuteen.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki sellaiset ajatukset, että tämä on sinun ongelmasi, tämä kertoo sinusta jotain, tällainen sinä nyt vain olet jne.
  • Huomaa se kaikki tila, joka on tämän vyyhdin ulkopuolella, johon tämä vyyhti ei vaikuta. Anna senkin tulla tietoisuuteen.
  • Päästä irti.

Minulla irtipäästäminen tapahtuu hyvin fyysisesti. Kun annan näiden kaikkien asioiden nousta mieleen, niin huomaan, että keho kiristyy joistain kohdista. Irti päästäessä keho rentoutuu ja hengitys vapautuu. Irtipäästämisen prosessia on vaikea selittää tai kuvailla, ja siitä syystä en varmaan olekaan sitä kauheasti blogissa avannut, mutta tätä teen harva se päivä.

Mistä voi päästää irti?

No ihan mistä tahansa. Stressaavista ajatuksista, tunteista, uskomuksista, kehon tuntemuksista; myönteisistäkin tunteista ja ajatuksista voi päästää irti, ja silloin fiilis itse asiassa paranee ja kevenee entisestään; pienistä jutuista, isoista jutuista, hetkessä (”voisinko vain päästää irti nyt tästä nimeämättömästä fiiliksestä tuossa kohtaa kehoa”) tai isommin. Itse teen usein sitä että kun tulee iso ärsytys tai turhautuminen, niin kirjoitan kaikki ne sisäiset kriitikkoäänet näkyviin, kaikki itsesoimaukset ja uskomukset ja ”ei ikinä” ja ”taas” jne, ja sitten luen sen läpi ikäänkuin tuon Triple Welcomingin ensimmäisenä askelena. Sitten siihen perään ”kaikki se, miten haluaisin että tämä olisi toisin” ja ”kaikki, miten tämä liittyy minuun tai on minun ongelmani”.

Sedonasta löytyy pieni maistiaisprosessi esimerkiksi täältä.

The Work

Byron Katien The Workista olen kirjoittanut blogissa useamminkin (esimerkiksi joulukalenterissa), koska se on hyvin tekstiksi kääntyvä prosessi. Siinä keskitytään ajatuksiin siitä, miten asioiden pitäisi olla eri tavalla, itselle ja toisille annettuihin leimoihin, sekä omiin tulkintoihin ja uskomuksiin maailmasta.

The Workissa on neljä kysymystä, jotka kysytään siihen omaan ajatukseen tai uskomukseen liittyen:

  1. Onko se totta?
  2. Voinko satavarmasti tietää, että se on totta?
  3. Miten toimin, ajattelen, olen, kohtelen muita silloin kun uskon tätä ajatusta?
    (Lisäkysymys: Näenkö kolmoskysymyksen vastausten perusteella yhtään syytä pudottaa tämä ajatus pois? Näenkö yhtään stressitöntä syytä pitää ajatuksesta kiinni?)
  4. Mitä tai kuka olisin ilman tätä ajatusta?

Sitten tehdään turnaround eli etsitään vastakohta ja mietitään, onko se yhtä totta tai enemmän totta kuin alkuperäinen lause.

Jos ajatukseni oli ”lasten pitäisi kerätä Legot lattialta”, niin prosessi voisi mennä vaikka näin:

1) Onko se totta? No, mun mielestäni lasten pitäisi kerätä ne, mutta selvästi lasten mielestä ei. Ja kun kerran niin ei tapahdu, niin ei se mikään luonnonlaki ole, vaan mun ajatukseni.

2) Voinko satavarmasti tietää, että se on totta? (Tähän tarvitsee vastata jos ekan kohdan vastaus oli ”ei”): Enhän mä voi tietää, että onko mun lapsilleni parhaaksi että he keräävät Legot lattialta. Ehkä he eivät ole vielä valmiita siihen, että heillä on tuollainen määrä Legoja, ehkä mun odotukseni siitä keräämisestä on epärealistinen. En voi tietää.

3) Miten toimin kun uskon tätä ajatusta? No hermostun siitä, että lapset eivät toimi mun odotusteni mukaan; en jaksa jäsentää legojen keräämistä pienempiin vaiheisiin koska ”kyllähän niiden pitäisi jo osata”; en halua että he leikkivät Legoilla ollenkaan kun kerran se siivoaminen on aina niin tuskaa. (Näenkö syitä pudottaa tämä ajatus pois? Kyllä, todellakin.)

4) Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Hmm. No todennäköisesti olisin henkisesti valmiimpi siihen, että kun lapsilla on Legot esillä, niin silloin aikuiset auttavat keräämisessä. Pitäisin kolmen minuutin keräysspurtteja ajastimen kanssa pitkin päivää tai iltaa, niin että se lattialla oleva Legojen määrä ei menisi överiksi. Tai sitten jätettäisiin vaan Legot lastenhuoneen lattialle yöksi ja mietittäisiin joku toinen tapa päästä turvallisesti ja jalat ehjänä vessaan keskellä yötä.

Vastakohta

1: ”Lasten ei pitäisi kerätä Legoja lattialta”. Hmm. No jos se ei ole lapsille tärkeää niin sitten ehkä lasten ei tarvitse. Siinähän samalla oppivat, että kun pikkuinen palanen menee kirjahyllyn alle niin sitten sitä ei saa sieltä pois – eikä se selvästikään jää mieleen kun aikuinen sen sanoo, vaan se pitää kokea itse.

2) ”Minun pitäisi kerätä Legot lattialta.” Hmm. Tavallaan se pitää paikkansa siinä mielessä, että jos ne mua häiritsee niin sitten se olisi mun tehtäväni tehdä. Ja toisaalta mulla olisi itselläni parantamisen varaa siinä, että kerään omat ”Legoni” eli kaikenlaiset harrastustarvikkeeni eri puolilta kämppää ja näyttäisin sillä esimerkkiä lapsille. Että jos ensin vaikka tekisi itse sen mistä toisia neuvoo ja sitten vasta valittaisi muille.

The Work toimii parhaiten tilanteiden jälkeen (tai siis välissä – todennäköisesti ei ole sellaista kertaa kuin ”viimeinen legojenkeräyskriisi”), kun ehtii istua alas ja jäsennellä ajatuksia ja tunteita. Joskus käytän hetkessä purkaessa ensimmäistä ja neljättä kysymystä (”Onko tämä ajatus totta? Mitä olisin ilman tätä ajatusta?”), mutta Byron Katie itse suosittelee kirjassaan, että ainakin alkuvaiheessa tätä prosessia on hyvä tehdä joko paperille tai sitten fasilitoijan kanssa, koska muuten ajatukset helposti karkaavat selittelyyn ja mutkutteluun. 🙂

Rakentava vuorovaikutus ja itse-empatia eli tunteet ja tarpeet

Joskus en saa kiinni siitä, että mikä ajatus hiertää, vaan on vain Iso Tunne. Silloin auttaa mm. Rakentavan vuorovaikutuksen ajatus siitä, että tunteet kertovat tarpeista, ja stressaavat tunteet kertovat tyydyttymättömistä tarpeista.

Silloin mantraksi tulee tämä: ”Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen? Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen?”

Voi olla, että ensin löytyy vain v-alkuinen tunnesana (joka ei välttämättä ole ”väsyttää” mutta saattaa liittyä siihenkin). Kun hengitän ja keskityn siihen tunteeseen, annan sen olla, niin se saattaa alkaa elää ja muotoutua joksikin muuksi. Verenkiertoa haittaavan vitutuksen alta löytyy ehkä pettymystä, turhautumista, ärsytystä, häpeää (yleensä ainakin häpeää); sieltä alta saattaa löytyä pelkoa, epävarmuutta, haavoittuvuutta, surua, loukkaantumista; ja niin edespäin.

Jos on hetki aikaa, niin sitä tunteiden tarkkailua ja tunteille avautumista voi harrastaa siihen asti että alkaa itkettää. Silloin tietää, että nyt löytyi joku ydintunne tästä vyyhdistä. Tosin mä itken jatkuvasti ja kaikelle, että välttämättä ei tarvitse odottaa sinne asti. Siinä vaiheessa kun se tunne tuntuu selkiytyvän ja pysähtyvän johonkin yhteen fiilikseen, niin voi alkaa kuulostella tarvetta siellä alla.

Kaipaanko kunnioitusta? Yhteistyötä? Vastavuoroisuutta? Selkeyttä? Helppoutta? Rakkautta? Luottamusta? Lepoa? (Tarvelistan löydät esimerkiksi täältä: tarvelista.)

Pitkällä tähtäimellä tilanteet voi pyrkiä ratkomaan ja ennakoimaan niin, että ne omat tarpeet täyttyvät mahdollisimman hyvin. Lyhyellä tähtäimellä ja hetkessä voi pysähtyä taas hengittämään ja fiilistelemään ihan vaikka sitä tarvesanaa ja kuulostelemaan, että miltä sen tarpeen täyttyminen tuntuu itsessä sisällä. Kunnioitus, miltä se tuntuu? Missä tilanteessa viimeksi tuntui siltä, että minua kunnioitetaan, ja miltä se tuntui? (Jos jonkun tarpeen tankki on tosi tyhjillään, niin viimeistään siinä ”milloin viimeksi” -mielikuvassa hengaileminen ja sen visualisoiminen saattaa avata kyynelhanat. Se on ihan tosi ookoo, ja se kertoo jotain siitä surusta, että tämä tarve on ollut tyhjillään. ❤️)

Ho’oponopono

Tästäkin olen joskus kirjoittanut, ja tämä on tekniikka, jossa on käytännössä neljä englanninkielistä lausetta, jotka olen itse tiivistänyt kolmeen.

Englanninkieliset lauseet ovat ”Thank you. I’m sorry. Please forgive me. I love you.” Suomeksi käytän mantraa ”Kiitos. Anteeksi. Rakastan sinua.”

Näitä siis vain toistetaan, ja sen tekniikan taustastoori on, että se jollakin tavalla puhdistaa meitä jollain tasolla. En tiedä. Itse ajattelen, että tuo mantra on hyvä tapa keskeyttää oma kaavamainen toiminta ja ajattelu, niin että tulee tilaa muullekin. Sitäpaitsi kiitollisuus, anteeksipyytäminen ja -antaminen sekä rakkaus ovat kaikki sellaisia tunne-ajattelukaavoja, joiden vahvistaminen tekee hyvää itse kenellekin.

Kenelle nämä sanotaan? Voi sanoa joko itselle, tai sille jumifiilikselle, jonka itsessään (kehossa tai ajatuksissa) huomaa, tai jos on tosi hardcore niin sille lapselle tai puolisolle, jolle on juuri äsken kärttyillyt.

Tosi simppeli tekniikka. Ehkä siksi tästä ei ole oikein sellaista kirjaa tai resurssia, jota osaisin suositella (kaikki lukemani ovat olleet aika täynnä ns. filler-tekstiä), koska tässäkin harjoittaminen on tärkeämpää kuin tekniikan ymmärtäminen.

* * *

Kaikki nämä neljä tekniikkaa ovat sellaisia, että niitä voi käyttää joko kriisin iskiessä, tai sitten ennakoiden. Jos valitsee näistä vaikka yhden, ja tekee joka päivä vähän, niin se keventää arkea nopeasti aika paljon. Itse huomaan, että vaikka käsittelisi asiaa X näiden kautta (esim ihmissuhteisiin tai töihin liittyen) niin muutkin jutut alkavat helpottua tai keventyä (liikkuminen ärsyttää vähemmän, kotitöihin tarttuu helpommin, lauluäänen skaala kasvaa).

Mitä näistä sinä voisit kokeilla tänään?

Itsestä huolehtiminen autopilotille

Mä olen huono ottamaan tilaa itselleni ja omille tarpeilleni. (Heti tuli joku sakaali huutelemaan että älä sano huono, kauhean tollai dramaattisesti sanottu, ihan sellaista keskivertotasoa, älä nyt noin isoa numeroa siitä aiheesta tee. Älä vie liikaa tilaa tollaisilla väitteillä.)

Olen tässä vuosien varrella opetellut tietoisesti sitä, että voin käyttää aikaani ja rahaani asioihin, jotka lisää mun omaa hyvinvointia, vaikka siitä ei olisikaan suoranaista hyötyä toisille ihmisille. Tai saan toisinaan puhua minua kiinnostavista asioista eikä se ole lörpöttelemistä ja keskustelun tyrannisoimista. Tai voin käyttää aikani sellaisiin asioihin, jotka on itselleni merkityksellisiä ja tärkeitä ja auttaa mua voimaan hyvin, ja niiden ei tarvitse automaattisesti jäädä jonon hännille sellaiseen kohtaan kun kaikkien muiden tarpeet on täynnä.

Rutiineilla tilaa omille tarpeille

Yllättäen siinä omien tarpeiden huomioimisessa ja oman tilan ottamisessa rutiineista on alkanut tulla tosi tärkeitä.

Esimerkkinä vaikka liikkuminen. Mainitsin tiistain uutiskirjeessä, että opettelen sellaista aamurutiinia, jossa on yhtenä palikkana kymmenisen minuuttia liikuntaa. Haluan liikkua siksi, että olen huomannut, miten eri tavalla keho on hereillä ja aivot skarppina kun jumppailen, joogailen tai teen Shiva Nataa. Siitä liikunnasta ei tarvitse välttämättä olla kenellekään muulle mitään hyötyä (vaikka toki välillisesti on – skarpit aivot tekee parempaa työtä ja virkeä keho jaksaa olla läsnä ja puuhata juttuja esimerkiksi lasten kanssa).

Tällä hetkellä aamurutiinini menee niin, että jos on minun vuoroni viedä lapset hoitoon, teen pienen treenin sillä aikaa kun lapset seuraavat omaa aamurutiiniaan. Jos kuitenkin on sellainen aamu, että puoliso vie lapset ja minä voin esimerkiksi nukkua puoli tuntia tai tunnin pitempään*, niin on tosi paljon vaikeampi ottaa aikaa sille treenille. (*Sisäiset kriitikot haluavat tässä kohtaa ilmoittaa, että tällainen pitkään nukkuminen on ihan tolkutonta luksusta, eikä minun oikeastaan pitäisi puhua sellaisesta, kun kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. En saisi ottaa tilaa sille, että kerron miten meillä arki menee, koska jollekulle voi tulla siitä kateus ja paha mieli.)

Ja oikeastaan se vaikeus liittyy juuri tuohon sisäisen kriitikkoarmeijan ylläolevaan pointtiin. Että jos kerran kehtaan nukkua pitkään, niin silloin olen käyttänyt sen itsestäni huolehtimiseen sallitun ajan, koska olen haaskannut sen nukkumiseen, enkä ole enää oikeutettu mihinkään liikkumiseen. Että minulla on tietty aika, jonka saan käyttää siihen omien tarpeiden huomioimiseen, ja sitten kun se aika on tuhlattu, niin loppuaika pitää käyttää hyödyllisesti, oli olo mikä tahansa.

Mikä on oikeastaan ihan pöhköä. Erityisesti itsenäistä työtä tehdessä on ihan turha istua koneen tai muistikirjan ääressä kaksi tuntia ja kiroilla kurjaa kohtaloaan, kun saman työn saisi tehtyä tunnissa virkeämpänä. Puhumattakaan siitä, että olo on parempi kun tarpeet on täynnä.

Tämän takia rutiinit ovat loistokas asia. Jos olen päättänyt, että haluan sisällyttää rutiiniin vaikkapa liikkumista, tai meditaatiota, tai päiväkirjan kirjoittamista, niin minun ei tarvitse jonkun ajan päästä enää edes tehdä päätöksiä sen suhteen. Rutiini etenee siten kuin etenee, ja tulen ottaneeksi itselleni aikaa omista tarpeista huolehtimiseen.

Toimiva rutiini = itsestä huolehtiminen autopilotilla

Opettelin loppusyksystä aloittamaan työpäiväni aina samanlaisella prosessilla: visualisointi, päiväkirja, intentio, tarpeiden huomioiminen, tarvemeditaatio, kuukauden tavoitteiden kertaus, päivän tärkeimmän tavoitteen valinta, mitä tarvitsen jotta saan päivän tärkeimmän homman tehtyä. Kuulostaa melkoiselta ritirimpsulta, ja alkuun opetellessa se olikin sitä. Rutiini oli muistilapulla kalenterissa kiinni, ja seurasin lappua uskollisesti päivä toisensa jälkeen, vaikka tuntui että rutiinin tekemiseen meni ikuisuus.

Nykyään tuohon aloitusprosessiin menee 15-20 minuuttia, ja sen jälkeen minulla on selkeä ajatus siitä, mikä on päivän tärkein juttu ja mitä tarvitsen jotta saisin sen tehtyä. Samat 15-20 minuuttia kuluisivat helposti somessa tai kahvia juodessa ja ihmetellessä. Sen lisäksi olen rutiinin päätteeksi tehnyt meditaation ja huomioinut omat tarpeeni päivälle. Minun ei tarvitse miettiä, että josko vaikka visualisoisin tai meditoisin. Muistilappu on edelleen kalenterissa, ja edelleen seuraan sitä ja kirjoitan aloitusprosessini muistiin.

Mitä enemmän luon elämääni sellaisia rutiineja, joihin sisältyy itsestä huolehtimisen piirteitä, niin sitä helpommin pysyn päivän mittaan hyvinvoivana. Minun ei tarvitse käyttää tahdonvoimaani sen päättämiseen, että haluaisinko vaikka huomioida omia tarpeitani, kun tulen tehneeksi sen rutiinina.

Lapset kasvaa, rutiinit pysyy

Sama ilmiö oli lasten vauva-aikana sen takana, että tulin syöneeksi ruokaa pöydän ääressä istuen enkä tiskipöydän reunalla lasten lautasten jämiä kaapien. (Tiedän ilmiön siis omasta kokemuksesta, no shame in that, mutta ei se mitenkään kauhean ylevöittävä tai itsekunnioitusta kohottava tilanne ole.)

Molemmat aloittivat kiinteät sormiruokaillen, joten päätin jo ennen kiinteiden aloittamista, että aina kun lapsi syö, niin joku aikuinen on hänen kanssaan samassa pöydässä syömässä jotain ja näyttämässä esimerkkiä siitä, että ruoka menee suuhun eikä esim. otsaan tai lattialle. Toisin sanoen viisi kertaa päivässä tulin miettineeksi, että jotain voisi syödä, mikähän olisi sellaista mitä sekä minä että lapsi voisimme syödä.

Sivumennen sanoen meillä on edelleen niin, että ruoka syödään kotona olevan porukan kesken samaan aikaan saman pöydän ääressä, ja samalla jutellaan päivän kuulumiset. Rutiini jatkuu, koska se edelleen vastaa meidän perheellemme ravinnontarpeen lisäksi muun muassa yhteyden ja ennakoitavuuden tarpeisiin. Ei tarvitse päättää, että mihin aikaan syödään tai kysellä, kuka tulee pöytään.

Ja mitä enemmän lisään rutiineihini sellaisia ”voi tämä olisikin ihana juttu tehdä päivittäin” -asioita yksitellen, niin sitä enemmän tulen tehneeksi ihania asioita päivittäin. Aloitin Bullet journalin, ja aina päivän päätteeksi (tai seuraavana päivänä, jos illalla en jaksa) kirjoitan päivittäisten muistiinpanojeni alle kohdat ”kivaa” ja ”vaikeaa” ja niiden perään yksinkertaisen listan asioista, jotka olivat sen päivän aikana kivoja tai vaikeita. Päivittäinen reflektio ja kiitollisuusharjoitus tulee tehtyä samalla, eikä sitäkään tarvitse erikseen päättää.

Itsestä huolehtiminen ja itselle tilan ottaminen on yksi niistä asioista, jotka on todella hyödyllistä harjoitella pala kerrallaan toimimaan autopilotilla. Jos harjoittelen yhden rutiinin vaikka kerran parissa kuukaudessa, niin elämä voisi näyttää esimerkiksi vuoden päästä jo paljon hyvinvoivammalta. <3

Mikä olisi yksi sellainen itsestä huolehtimisen asia, joka olisi ihanaa tehdä päivittäin, mutta jostain syystä sitä ei tule tehtyä niin usein kuin haluaisit? Mikä olisi pienin mahdollinen askel, jolla siitä voisi ryhtyä rakentamaan rutiinia?

Pysähtyminen 133: Itkua ja lottopalloja ja hulavanteita

Mistä tulen?

Pari syvää hengitystä sille, mistä tulen. [  hengitys  ] ja [  hengitys  ].

Pidin kotiretriitin, jossa mun tavoitteena ja fokuksena oli huomata, mitä itsessä herää, ja olla sen kanssa läsnä niin lempeästi ja uteliaasti ja vastustamatta kuin vain kykenen. Kuunnella kehoa, sen tarpeita, tuntemuksia ja viestejä. Olla läsnä ja keskittyä omiin tarpeisiini.

Ja tiettekö kun on joku ystävä, joka ei oikein ole tullut kuulluksi pitkiin aikoihin, ja sit kun hänen kanssaan istuu alas ja oikeasti kuuntelee niin sitä asiaa tulee. Ja tulee. Ja tulee.

Viimeisen viikon aikana se ystävä oli mun keho, tunteet, ajatukset, hermosto, sielu.

Löysin selvästi (tai siis ilmeisesti) jonkun uuden tavan kuunnella ja olla läsnä ja pudotella vastustusta pois. Tai sitten kerrankin oli oikeasti aikaa tehdä sitä muutenkin kuin vain ohimennen silloin kun tulee kriisi.

Itkua ilman hammasten kiristystä

Niin sitten aika monet vanhat vanhat jutut alkoi nostella päätään: nytkö on meidän vuoro saada kertoa, mihin kohtaan koskee? Ja kun niille sanoi joo, niin ne kertoivat. Olen viimeisen viikon aikana itkenyt enemmän kuin pitkiin aikoihin – ja se on paljon sanottu, koska kuluneen parin vuoden aikana musta on tullut varsinainen karjalainen itkijänainen, että pienikin liikahdus nostaa itkun.

No nyt oli enemmän kuin pieniä liikahduksia.

Viime viikon itku on ollut enemmän sellaista puhdistavaa ja parantavaa itkua. Tiettekö, itkua ilman hammasten kiristystä. Että antaa tulla läpi vaan, better out than in. Jos olet nähnyt Inside Out -leffan, niin Suru pääsi aika monessa kohtaa ohjaimiin. (Jos et ole, niin katso. Se on ihana. Bing Bong <3 .)

Teki ihan superhyvää ottaa tilaa ja aikaa (ja pyytää myös toisilta empatiaa ja läsnäoloa ja nähdyksi tulemista) niille asioille. Ja niinkuin aina, tunteiden taustalla on joku tarve. Ja sieltähän niitä tarpeita löytyi, kun aloin tutkia.

Yhden kriitikkokeskustelun jälkeen kirjoitin itselleni muistilapun:

Kun iskee kateus, alemmuudentunne tai riittämättömyys, niin tee näin: hengitä syvään kolme kertaa, katso kääntöpuolelta mikä näistä tarpeista on vajaalla, ja hengitä sitä tarvetta sisään ja tunnetta ulos muutaman kerran tai kunnes ei enää kirpaise. Toista tarvittaessa.

Sinne lapun toiselle puolelle kirjoitin ne tarpeet, jotka löysin oman kateuden ja alemmuudentunteen ja vertailun ja sellaisten takaa. (Niitä oli aika monta.) Ja olen muuten käyttänyt sitä lappua tässä myös, että oikein hyvä kun kirjoitin.

Kotiretriitin satoa

Tosta kotiretriitistä ja omien vanhojen kelojen empaattisesta kuuntelemisesta oli monella lailla hyötyä.

Ensinnäkin tuntui, että jonkun osan prosessista sain siinä vietyä loppuun asti, vaikka tietenkään kaikkea ei saa kolmessa tai neljässä päivässä purettua. Sen prosessin loppuun viemisen huomasi siitä, että aiemmin mahdottomilta tuntuneet asiat ei enää tuntuneet niin mahdottomilta.

Toinen hyvä puoli oli se, että kun harjoittelee jotain noin intensiivisesti muutaman päivän, niin jotain siitä kulkeutuu myös arkeen. Sen takia tein muistilappuja ja kirjoitin prosesseja muistikirjaan. Yhden kerran ponnistus on ihan jees, mutta oikea muutos tulee siitä, että sitä uutta tekemisen ja olemisen ja asioiden huomaamisen tapaa toistaa arjessa kunnes se ei enää ole ponnistus eikä tunnu omituiselta.

Oli myös ilahduttavaa huomata, että itsellä riittää työkalut ja kapasiteetti työstää entistä syvempiä juttuja niin, että se tuntuu turvalliselta ja mahdolliselta. Ja kun huomasin, että kapasiteetin reunat tulee vastaan, niin osasin etsiä ja pyytää toisilta sitä, mitä tarvitsen. Tukea, tilaa, empatiaa, nähdyksi tulemista.

Kuuntelin Tara Brachin luentoja (podcastissa löytyy sekä luentoja että meditaatioita, suosittelen lämpimästi) ja Brené Brownia (TEDistä). Ja kun tuntui, että nyt on vähän tullut liikaa prosessointia tähän hetkeen eikä ketään löydy langan päähän, niin luin J.K.Rowlingin uutta Potter-tekstiä. (Kyllä, The Cursed Child -teatterikappaleen teksti ilmestyi la-su yönä ja pompsahti suoraan iBooksiin, kiitos ennakkotilauksen. Ja se on ihana. <3)

Niin ehkä myös se oivallus syveni tällä viikolla, että itsestä ja omasta kapasiteetista huolehtiminen on ensisijaista. Self-care is non-negotiable. Kun tuntuu siltä, että nyt ei riitä lusikat, niin sitten otetaan taukoa ja levätään ja pyydetään apua. Se tuntui aiemmin häpeälliseltä ja mahdottomalta, ja joissain asioissa edelleen, mutta vähemmän kuin aiemmin.

Kun huomaa, miten iso ero on yhtälöiden [iso prosessi] + [levännyt minä] ja [iso prosessi] + [loppuun kulunut minä] välillä, niin… Se ensisijaisuus jotenkin upposi selkärankaan tämän viikon aikana. Ja ehkä myös huomasin eron sen välillä, millaista on olla oikeasti levännyt kuin ei-ihan-loppuun-kulunut. Siinä nimittäin on eroa, ainakin itsellä.

Sometaukokin loppui. Muutamaan kertaan olen käynyt Facebookissa, mutta siitäkin on hävinnyt sellainen pakonomaisuus ja yhteydennälkä. Viikonloppuna avasin Facebookia sen verran, että sain yhden tapahtuman reittiohjeet, ja otin niistä mielummin puhelimella näyttökaappauksen valokuvaksi kuin pidin sovellusta auki yhtään pitempään kuin oli pakko. Toki tässä välillä tuli keksittyä muita tapoja hukata aikaa ruudun ääressä, mutta niissä ei ole samanlaista addiktiopotentiaalia, ainakaan itselle. Tauko teki hyvää. ?

Missä olen?

Keho tuntuu väsyneeltä, kevyeltä, vähän nälkäiseltä. On vähän sellainen jyrän alle jäänyt olo – kehosta on liikahtanut tunteiden mukana myös jotain fyysistä liikkeelle, ja olen paljon tietoisempi kehostani ja sen pienistä epämukavuuksista. Mun keho tarvitsisi ehkä joogaa (ja jostain syystä tunteet vähän vastustaa sitä), ehkä vielä unta (nukuin retriitillä mielestäni ihan hyvin ja samaan aikaan prosessointi on väsyttävää puuhaa).

Tunteet… Mulla on sellainen metahuvitus, että huvittaa kun kaikki tunteet sinkoilee ympäriinsä ihan holtittomasti. Tai ei varmaan holtittomasti, mutta aikamoisella intensiteetillä. Olo on jatkuvasti aika haavoittuva ja herkkä, en tiedä että onko tämä väliaikaista ja prosessiin kuuluvaa vai joku pysyvämpi muutos. Ehkä osittain molempia. Haavoittuvuus ei kuitenkaan tunnu epämiellyttävältä, vaan oikeastaan aika sellaiselta, no, eloisalta. (Meinasin kirjoittaa ”elämänmakuiselta”, mutta se on näköjään mun sisäisessä sanakirjassani synonyymi sosiaalipornolle, eli yök, ei.)

Ajatukset… Viimeisen viikon aikana olen nähnyt tietoisesti vaivaa sen eteen, että kun iskee stressaavia tunteita herättävä ajatus, niin kysyn itseltäni kaksi kysymystä: ”Onko se totta?” ja ”Kuka olisin ilman sitä ajatusta?”. (Nämä ovat osa The Work -prosessia, josta olen kirjoittanut enemmän täällä.) Niin on ilahduttavaa huomata, että jos tunteet sinkoileekin kuin lottopallot lauantaiarvonnassa, niin ajatukset on enemmän saippuakuplia kesätuulessa. Tulee ja menee ja haihtuu omia aikojaan. Tämäkin saattaa olla joko prosessin väliaikaista sivuvaikutusta tai sitten joku pysyvämpi ilmiö, mene tiedä. En lähde arvelemaan.

Mitä kohti?

Elokuu. Arki alkoi, prosessi ei päättynyt. Siinä ehkä päällimmäisin ristiriidalta näyttävä yhtälö. Mitä mä tarvitsisin, jotta se ei olisi ristiriita?

Itsestä huolehtimista.

Self-care is a nonnegotiable. Syön kun on ruoka-aika vaikka ei huvittaisi, koska verensokerin lasku ei missään nimessä auta. Nukun, ja jos ei tule uni niin rentoutan kehoa ja huomaan ajatuksia ja tunteita ja tarpeita ja annan niiden olla läsnä. Tai jos en pysty niin kirjoitan tai pyydän empatiaa joltakulta. Hengitän syvään ja etenen hetki kerrallaan.

Aloittamisen ja lopettamisen rituaaleja, selkeitä rajoja.

Kun teen töitä niin astun siihen vireeseen tietoisesti. Kun en tee töitä, niin astun pois. Kun olen lasten kanssa, tai puolison kanssa, tai itseni kanssa, tai ystävien kanssa, niin astun siihenkin vireeseen tietoisesti.

Selkeitä hulavanteita.

Selkeisiin rajoihin liittyy myös ajatus siitä, että kenen hulavanteessa mikäkin asia on. Jostain bongasin tämänkin vertauskuvan, ja se auttaa:

Jos samassa hulavanteessa on kaksi ihmistä, niin kukaan ei pysty hulaamaan. Siihen auttaa se, että jokainen palaa omaan hulavanteeseensa ja keskittyy sen pyörittämiseen. Toisin sanoen jos mä keskityn siihen, mitä toiset ajattelee, tuntee, mahdollisesti luulee tai odottaa tai tarvitsee ehkä, niin mä yritän olla heidän hulavanteessaan. Tulee törmäyksiä ja kuhmuja ja kipua, koska olo on voimaton. (Ja tottakai onkin, koska mulla ei ole mitään kykyä tehdä yhtään mitään sille, mitä toinen missäkin hetkessä ajattelee tai tuntee tai luulee.)

Sen sijaan jos mä pysyn omassa hulavanteessani – keskityn siihen, mitä mä tunnen ja tarvitsen ja ajattelen – niin mulla on mahdollisuus tehdä jotain. Ja jos mun hulavanteessa nousee tarve toisten hyvinvoinnin edistämiseen, tai ymmärtämiseen, tai vuorovaikutukseen, tai selkeyteen, tai mihin tahansa muuhun mikä liittyy toisiin ihmisiin, niin mä voin sieltä omasta hulavanteestani käsin kysyä, että mitä he ajattelevat tai tuntevat, jos arvelen että sen kuuleminen vastaa tarpeisiini.

Heidän ajatuksensa ja tunteensa ja tarpeensa ovat heidän hulavanteessaan, joten heillä on niihin täysi oikeus, samoin kuin mulla omiini. Toisin sanoen jos yhtään arvelen, että en halua kuulla vaikkapa jotain ajatuksia, niin voin myös sanoa, että nyt en pysty niitä vastaanottamaan, kerro mitä sä tunnet ja tarvitset. Jos en pysty vastaanottamaan edes sitä, niin on parempi kertoa, että nyt haluaisin kovasti auttaa sua vastaamaan tarpeisiisi, ja koska mun kapasiteetti ei riitä, niin keksitään joku toinen tapa.

Tämä hulavanneharjoitus on ihan tolkuttoman vaikea, jos on yhtään oppinut siihen, että toistenkin tunteet ja tarpeet ovat minun vastuullani. Sen takia se on myös tosi hyödyllinen, edes teoriatasolla. Se, että sitä käyttäisi itse tilanteessa tietoisesti, alkaa olla sellaista ninja-jediritari-tasoa, että sellaista ei kannata itseltään edes odottaa ellei se tule luontevasti ja tunnu hyödylliseltä siihen hetkeen. (Olen muutamaan kertaan onnistunut tässä itse kesken haavoittuvan keskustelun, eli se on mahdollista kun treenaa.)

Niin ehkä näillä. Itsestä huolehtimista, tietoista aloittamista ja lopettamista, ja selkeät hulavanteet. Näillä tulevaan viikkoon. ❤️  Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 132: Tilan raivaamista

Mistä tulen?

Tämä viikko taisi olla lasten loman ensimmäinen, jolloin ohjelmassa ei ollut mitään ihmeellisempää. Käytännössä siis löllöiltiin, käytiin ulkona, askarreltiin ja lueskeltiin ja elettiin loma-arkea. Samalla tuli käytyä puolison kanssa syvällisiä parisuhdekeskusteluja aamukahvin lomassa, raivattua turhaa rojua, ja muutenkin tehtyä sellaista kaikkea tärkeää, mikä ruuhkavuosien arjessa jää muka tärkeämpien juttujen jalkoihin.

Kirjoittelin päiväkirjaan siitä, että miten sitä saisi sovitettua toisaalta itsestä huolehtimisen ja lepäämisen, ja toisaalta energian ja voiman ja aikaansaamisen. Aikaisemmin mulla on ollut tapana puskea aikaansaamisvaiheet sisulla ja kahvilla ja ylikierroksilla, niin että kun tsemppivaihe päättyy niin tulee hajoaminen. Ei ole oikein pitkäjänteistä sellainen. Niin halu(ai)sin löytää jonkun sellaisen tavan, jolla vois olla sekä vahva ja aikaansaava että levännyt ja hyvinvoiva.

Lepo, vahvuus, läsnäolo

Yksi tekniikka, jota käytin, on (taas Havi Brooksilta muinoin bongattu) ”haastattele sitä osaa sinusta, joka jo osaa tämän”. Kun haastattelin (eli kirjoitin ensin itsenäni ja sitten ikäänkuin osaisin jo), niin siinä keskustelussa nousi esiin kaksi kasvun paikkaa:
– self-care is nonnegotiable; itsestä huolehtiminen on asia, josta ei tingitä
– itsestä huolehtimista on paitsi kehosta, mielestä ja tunteista huolehtiminen, myös fyysisestä ympäristöstä huolehtiminen, esim. siivoaminen.

Molemmat asiat on sellaisia, jotka jollain tasolla tiedän tosiksi (ja siksi ne mun alitajunnasta nousikin tähän keskusteluun), mutta kumpaakaan en oikeasti vielä osaa elää. Siis että omat tarpeet jää vielä tosi usein sitku-mutku-asteelle, kun on jotain ns. tärkeämpää. Tai että on levollisempaa siivota 10 minuuttia ja levätä 20 kuin levätä 30 minuuttia yrittäen vältellä kämpän kaaosta. (Toki on myös niin, että jos se 10 minuuttia on ratkaiseva määrä lepoa niin silloin kaaoksella on harvoin merkitystä. Muistan ne vaiheet, mutta itellä ei oo enää niin kriittinen vaihe päällä arjessa.)

Vaan nyt viimeisen muutaman päivän ajan oon onnistunut tässä ihan uudella tavalla. Ehkä se haastattelu avasi jotain, tai ehkä viime viikon kriitikkodialogi tai yksi tietty meditaatio, mutta tavaraa on mennyt omalle paikalleen ja kiertoon niinkuin olisin saanut KonMari-herätyksen. Enkä siis edes ole (kirjan oon lukenut mutta en viime aikoina), vaan joku blokki aukesi ja nyt siivoaminen ja asioiden järjestäminen tuntuu mielekkäältä.

Vielä en toki osaa sanoa, onko tää joku pysyvä muutos vai onko mulla nyt kaikki muut tarpeet viimein niin täynnä että siivoaminen vastaa päällimmäisiin tarpeisiin. Ainakin toistaiseksi mä ihan täysillä nautin siitä, että koti näyttää kivemmalta ja rutiinit tukee hyvinvointia sekä suoraan keho/tunteet/mieli -akselilla että välillisesti tän siivoamisen ja järjestämisen kautta.

Juhlistettiin myös viikonvaihteessa puolison kanssa meidän 7v-hääpäivää.

Me ajateltiin silloin naimisiin mennessä, että ollaan tosi aikuisia ja kypsiä, ja varmaan me siihen ikään nähden oltiinkin. Seitsemään vuoteen (ja reilun vuosikymmenen yhteiseloon) mahtuu kaikenlaisia vaiheita –mm. kaksi vauvavuotta ja kahden yrityksen perustaminen ja mun kyynärpäädraama/-farssi ja sekalainen määrä burnoutteja ja syntymiä ja kuolemia ja muuttoja ja ihan tavallista arkeakin.

Välillä miettii että miten sitä on voinut parikymppisenä käydä niin hyvä flaksi, että oon siihen kaikkeen löytänyt vierelleni tuon ihmisen. Aina ei ole ollut helppoa ja kivaa ja vaivatonta, ristiriitoja tulee niinkuin aina elämässä, mutta toisen kanssa oleminen on aina tuntunut oikealta ja merkitykselliseltä. Ja jopa niiden ristiriitojen ratkominen tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä, kun molemmat kuuntelee toisiaan ja haluaa toiselle hyvää ja on valmiita sekä kertomaan omista tarpeistaan että huomioimaan toisen tarpeet. Kun siihen voi luottaa, niin kaikki muu on järjestelykysymys. <3

Missä olen?

Tällä hetkellä olen yksin kotona, kun puoliso ja lapset lähti anoppilaan loppuviikoksi. Päätin rakentaa näihin yksinolopäiviin itselleni yhden hengen retriitin (sekin on muuten yksi syy, miksi siivoaminen on inspiroinut – en halunnut viettää retriittipäiviä kaaoksessa).


Päiväohjelma on esillä, samoin joogamatto, korkkaamaton muistikirja odottaa kunnes saan edellisen loppuun. Olen siis tietoisesti varannut itselleni tilaa, sekä fyysistä että kirjoitustilaa, tälle kaikelle prosessille. Ja sain lainata lapsilta Inside Out -figuureja ja piirustustaulua. ❤️


Toisin sanoen keho kehrää joogan ja venyttelyn ja meditaation jäljiltä, tunteet on rauhalliset ja odottavat (ja vähän jännittää, että ehdinkö vuoteeseen ennen nukkumaanmenoaikaa ?  mutta eiköhän se onnistu) ja mieli on kirkas ja askartelee jo mun peitetarinan parissa. 

Peitetarina on siis, että olen hankkinut (tai saanut? perinyt? tämä on vielä vähän epäselvää) maaseudulta Shakespearen aikaisen olkikattoisen autiotalon, ja mun tarttis selvittää että miten sen sais asuttavaan kuntoon. (Peitetarinassa ei tarvitse siis olla mitään järkeä, jos se ei vielä käynyt selväksi. :D)

Mitä kohti?

Retriitin jälkeen alkaa arki, kun muksuilla alkaa päivähoito uudessa paikassa. Tähän viikonvaihteeseen toivon
– lepoa
– oivalluksia
– iloa
– kehon huomioimista
– jo tietämieni asioiden syventämistä

Luotan, että tämä mun retriitti vastaa näihin tarpeisiin oikein mainiosti. ❤️

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 125: Kroppa sanoo taas ei

Mistä tulen?

Melkein puolentoista viikon pysähtyminen, mutta nyt on näin ja tähän pystytään tällä viikolla.

Viime viikkoa luonnehti sellainen ”kroppa sanoo taas ei” -tyyppinen dynamiikka. Suunnitelmia oli vaikka millä mitalla, ja sitten kroppa pisti hanttiin. Väsymystä, kipua, pahaa oloa, kaikkea sellaista mikä vetää ajatustyöläisen työkyvyn aika nollaan. Sain pakolliset hommat hoidettua ja kaikesta muusta sluibasin. Tai siis, mitenköhän sen sanoisi ilman että tuomitsen oman toimintani huonoksi. No, kuuntelin kehoani ja lepäsin.

Tein kehojuttuja, niinkuin vaikka lenkkeilyä ja joogaa. (Kuulostaapa tehokkaalta. Toisin sanoen kävin puuskuttamassa ja hikoilemassa muutaman puolen tunnin hölkkä-kävely-lenkin.) Useammalla kerralla liikkuessa tai heti sen jälkeen irtosi itku. Ehkä sekin väsytti, kun oli pitkästä aikaa myös kehon kautta yhteydessä johonkin pari kerrosta syvempään.

Puoliso täytti kuluneella viikolla 33, eli saman verran kuin mitä siskoni oli kun kuoli. Siitäkin nousi sellaista ”tiedän ettei kaikki mulle tärkeät ihmiset kuole 33-vuotiaina, mutta entäs jos varmuuden vuoksi vähän panikoisi” -tunnepyöritystä, ja se ihan varmasti tuntui myös kropassa.

Vastustin myös pysähtymisen kirjoittamista tosi tosi voimakkaasti. Tai siis näköjään vastustin – sillä hetkellä se tuntui vain loogiselta ja ”enhän mä nyt ehdi kun on X ja Y ja Z” -rationaaliselta ja hyvältä aikatauluttamiselta.

Sitten tuli vastaan kirjailija Anne Lamottin lainaus:“Lighthouses don’t go running all over an island looking for boats to save; they just stand there shining.” Se osui ja upposi, ja ajattelin että ehkä tämäkin jumi ja angsti voisi olla jollekulle avuksi, jos siitä kirjoittaisi. Että ei aina ole hienoa ja helppoa täälläkään päässä. 🙂

Missä olen?

Keho tykkää kun se on päässyt liikkeelle. Ja saanut unta. Toisaalta töiden takia (ja muutenkin tämän jumittamisen tiimoilta) on tullut tuijotettua ruutuja tarpeettoman paljon, ja se tuntuu päässä ja niskassa. Kävin viime viikolla hammaslääkärissä paikkauttamassa poskihammasta, ja sen jälkeen on ollut sen puolen leukanivel ihan superkipeä. Osteopaatti sai sitä vähän jeesattua mutta vieläkin olen varuillani kun haukkaan sämpylää tai haukottelen. Ärsyttävää.

Tunteet… väsyttää, ärsyttää tosi moni asia, hävettää kaikki tekemättömät hommat, lannistaa kun katsoo kämppää ympäri ja täällä on tällainen kaaos. Toisaalta on iloinen ja kiitollinen fiilis, koska käytiin tänään katsomassa hoitopaikkaa, johon lapset siirtyvät syksyllä. Siellä oli sen oloisia aikuisia, että on kiva viedä muksut sinne kesäloman jälkeen.

Ajatukset… en edes viitsi kirjoittaa, että millaista kuraa sisäiset kriitikot huutelee. Siis ihan sellaista anonyymien nettipalstojen ihmisvihaa, paitsi että minä itse suollan sitä itselleni puoliksi tiedostamatta. Ei ihme että ärsyttää koko ajan, kun tarttee sietää tollaista. 🙂

Mitä kohti?

Mitähän mä tarvitsisin?

Järjestystä
Helppoutta
Rutiinia

Tavallaan kaipaisin sitä, että joku tulis tänne ja laittais kaikki tavarat paikalleen ja keräis mulle sellaisen järkevän todo-listan ja pitäis kädestä kun mä teen ne yksi kerrallaan. Sillai kun itse on lapsille ikäänkuin tahdonvoiman varatankkina kun ne tsemppaa, niin mä kaipaisin nyt sellaisen tahdonvoiman varatankin. Paitsi haha, puoliso lähtee huomenna loppuviikoksi muualle joten oon kotona lasten kanssa keskenäni.

En mä ees tiedä, että miten sellainen onnistuis. Ehkä jos miettis yhden asian kerrallaan siihen asti, että on taas kapasiteetti vähän paremmissa kantimissa? Trust the process ja sillai. Mulla on olemassa ihan fiksut rutiinit, tai siis ne on joskus olleet olemassa, ja nyt niistä vois vähän rapsutella ruosteita ja miettiä että mitenhän ne menikään.

Tällä tähän (loppu)viikkoon. Tämän päivän onnistuminen olkoon myös se, että sain aikaiseksi pysähtyä vastustuksesta ja kriitikkokuorosta huolimatta. Hurraa!

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 121: Olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta?

Mistä tulen?

Noin hyvin akuutisti tulen valtavasta vastustuksesta. Kirjoitan pysähtymistä tiistai-iltana, ja huomasin vitkutelleeni sen kirjoittamista koko viikonlopun ja maanantain. (Toki sillä ”hyvällä syyllä”, että oli paljon töitä, mutta myös ihan puhtaasti vastustuksen takia.) Kirjoitan tätä nyt itse asiassa sen oivalluksen vuoksi, että jos näin paljon on vastustusta yhtä pysähtymistä kohtaan niin silloin varsinkin olisi hyvä pysähtyä.

Viime viikolle valitsin teemaksi luottamuksen. Empatiaparikeskustelussa rupesi ihan naurattamaan, kun mietittiin että vois kirjoittaa itselleen muistilapulle ”olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta” ja sit aina kun ottaa akuutisti päähän niin vois kiskaista lapun taskusta ja 90% kerroista siellä olisi ongelman syy.

Niin joo, kuluneella viikolla se lappu olisi kyllä päässyt kovaan käyttöön.

Tai ehkä vain huomasin ja hyväksyin ja nostin tietoisuuteen sellaisiakin pieniä pettymyksiä, joita olisin normaalisti kuitannut, että ”no ei sitten” ja luottanut vain sitten vähemmän jatkossa. (Ja nyt pelkään että tää kuulostaa siltä, että mä olin jotenkin jatkuvassa epäluottamuksen tilassa, eikä oikeastaan siitäkään ollut kysymys. Tai siis yhtään enempää kuin tavallisesti. Tai ehkä se, mihin olen tottunut, on jatkuva epäluottamuksen tila ja sitten aina välillä pilkahtaa jotain muuta.)

Toki oli myös äitienpäiväviikonloppu.

Äitienpäiväviikonlopusta mun on vaikea sanoa mitään. Hmm, katsotaan, miksi. Mä kaipaisin nähdyksi tulemista ja luottamusta (haha, tästä vois tehdä myös sellaisen Lupa olla minä -juomapelin, että jos joku mun kriisi palautuu nähdyksi tulemisen tai luottamuksen tarpeisiin niin otetaan huikka. Pääsis aika nopeasti aika hyviin litramääriin kyllä.), jotta tuntuisi että voisin sitä asiaa avata, mutta kokeillaan.

Äitiys, ainakin mulle, on jotenkin aina olemassa sekä suhteessa omiin lapsiin että suhteessa omaan äitiin. Mä olen tehnyt aika paljon töitä sen eteen, että miten mä olen omien lasteni kanssa, mutta tuntuu että se toinen suunta on vielä aika vaiheessa. Ja on aika haavoittuvaista (ja sisäistä työtä vaativaa) ottaa samaan aikaan vastuu omista tunteista ja tarpeista ja myöntää, että on ollut tilanteita joissa olisi tarvinnut jotain mitä ei silloin saanut.

Tai siis olen huomannut, että se on itselleni vaikeaa ihan jo silloinkin, kun kuuntelemassa on vain 100% empaattinen ja minun tarpeistani kiinnostunut ihminen. Ehkä tää on taas sitä pettymysten käsittelyä – ensin tarttee tunnistaa ja huomata, että on joskus ollut pettynyt, ja että se on ihan validi tunne, ja vasta sitten pääsee harjoittelemaan sitä pettymysten sietämistä.

Ja samaan aikaan mulla on valtava kunnioittamisen ja ymmärtämisen tarve sitä kohtaan, että jokainen vanhempi ja jokainen sukupolvi ja jokainen ihminen tekee parhaansa sillä mitä hänellä on sillä hetkellä käytettävissään.

Ehkä vaikeaa onkin se, että miten ne sovittaa yhteen: ymmärtää, että kukaan ei ole täydellinen, ja samaan aikaan hyväksyy, että se epätäydellisyys saattaa johtaa tilanteisiin, joissa kaikkien tarpeet ei täyty. Ja että täydellisyyttä ei vaadita keneltäkään, ja silti on tärkeää, että ne tyydyttymättä jääneet tarpeet huomataan ja hyväksytään ja annetaan tilaa sen suremiselle, että näin kävi.

(Sisäinen kriitikkoarmeija haluaisi tässä kohtaa huomauttaa, että ei v***u mitä liibalaabaa, tollaista yleispätevää hampaatonta p***aa josta ei kukaan saa mitään selvää. Ei ihmekään ettei ketään kiinnosta mikään mitä sä sanot, koska sä et koskaan oikeasti sano mitään millä olis mitään merkitystä tai henkilökohtaisuutta, vaan pyörittelet tollaisia teorioita jotka on niin irti maailmasta ja oikeasta elämästä että huhhuh. Kiitos, tämä tuli merkittyä mukaan.)

Missä olen?

Keho on kiitollinen siitä, että joogasin kuluneella viikolla ja jopa useampaan kertaan. Hyvä minä! Lepoa tarttis, tänään pidin arkivapaan ja kävin ainoastaan suuhygienistillä – tästä ansaitsen ainakin neljä miljoonaa aikuispistettä, ja toiset neljä miljoonaa siitä että kestin omaa häpeääni siitä, miten huonosti oonkaan hoitanut hampaitani. Päikkärit olis tehneet hyvää, mutta ehkä yritän vaan ajoissa nukkumaan tänään.

Tunteet… no niin no.

Oon tämän päivää työstänyt sisäisesti yhtä tilannetta, jossa eräs henkilö aiheuttaa mussa reaktion (voisinko sanoa tän vielä neutraalimmin ja yleispätevämmin? Ehkä tämä on ihan riittävän ympäripyöreä 😀 ), ja sen työstämisen jälkimainingeissa nyt on toisaalta rauhallinen ja tyytyväinen olo, kun ymmärryksen ja yhteyden tarpeet on täynnä.

Toisaalta turhauttaa ja ärsyttää, kun siihen meni aika paljon aikaa ja energiaa (ja toisaalta, itsepähän valitsin työstää sen, enkä vain velloa siinä reaktiossa, eli parempi näinpäin), ja kaipaisin rauhaa ja lepoa ja tilaa ja tulee sellaisia ajatuksia, että mun vapaapäivä meni hukkaan kun käytin siihen purkamiseen niin paljon kapasiteettia. Ja oon myös inspiroitunut, kun sen reaktion taustalta löytyi sellaisia toiseen ihmiseen kohdistamiani ajatuksia, jotka oli tosi hyödyllistä peilata omaan itseen. Siinä täyttyi jotain eheyden ja aitouden ja nähdyksi tulemisen ja ymmärryksen ja kasvun tarpeitakin.

Ajatukset… Tosi vaikea päästä kiinni ajatuksiin juuri nyt.

”Lukeekohan tätä kukaan? Olipa ihana juttu, että sain sen PM&IM -tilanteen selkeämmäksi ja läpinäkyvämmäksi. Onpas ihan tosi rasittavaa että muksut ei vieläkään rauhoitu unille, kuulemma nukkuivat päivähoidossa niin toisaalta ei ihme että on vaikea rauhoittua mutta voi v***u että ärsyttää kun haluaisi rauhaa. Ihan on aivojen tyhjät käytävät tän päivän jälkeen, eilen oli kyllä vielä tyhjempi, meinasin kirjoittaa että tyhmempi eikä sekään kauhean kauas osu. Huomisen aikataulu, jaiks että miten sitä sais, kiintopisteitä on muutama ja sit sen ympärille jos sais jotenkin rakennettua fiksun päivän. Vois joogailla aamulla, se jotenkin virittää aina, vaikka vartinkin tekis. Vitsi mä kuulostan kyllä rasittavalta, tai siis mun ajatukset kuulostaa rasittavilta, ja nyt senkin erottelun tekeminen tuntuu keinotekoiselta ikään kuin mä tekisin jotain performanssia. On kiinnostava rajanveto, että kirjoitanko mä tätä itselleni vai lukijoille, ja jos itselleni niin miksi mä jatkuvasti korjaan itseäni ja sensuroin, ja toisaalta kyllä mä kirjoitan välillä ihan puhtaasti itsellenikin ja se on ihan eri tekstiä se. Ehkä mä hyväksyn sen, että nähdyksi tuleminen muuttaa ihmisen olemisen tapaa, Hawthorne effect-köhän se on, nyt tekis mieli googlata jotta olis lähdeviitteet kunnossa mutta piruuttaan en googlaa ja jätän sen ekan ajatuksen sinne. Kostoksi. Olkoon sitten epätäydellistä jos kerran on.”

Mitä kohti?

Helppoutta.

Sitä mä kaipaan tälle viikolle.

Tuntuu että nyt on sellainen muutaman viikon vaihe, kun tarttee ottaa aika tiivis rutistus ja pistää jotkut hommat purkkiin ja toiset hommat käyntiin. Se olis aika hedelmällistä maastoa kevätkriisille ja burnoutille, ja ihan sitä silmälläpitäen haluan nyt ainakin tälle viikolle helppoutta.

Miten sais asiat tehtyä niin, että menis helpoimman kautta ja silti vastais niihin tarpeisiin, jotka on mun vastuulla? Miten osais olla tuntematta huonoa omaatuntoa, että menee siitä mistä aita on matalin, kun niitä aitoja nyt kuitenkin on tässä aika monta? Ja kas, siellä se huono omatunto taas pilkistää. Että vain silloin saa mennä sieltä mistä aita on matalin, jos kuitenkin yhteensä tekee tolkuttoman montaa asiaa. Että lähtökohtaisesti ei saisi olla helppoa.

On myös poliittisesti kiinnostava kysymys, että kenellä saa olla helppoa ja mikä saa olla helppoa. Mun silmään näyttäisi, että mitä enemmän ihmisellä on rahaa, niin sitä enemmän hyväksytään sille helppoutta, ja sit jos joku ei muka ole sitä helppoutta ansainnut (eli ei siitä itselleen haalimillaan rahoilla pystyisi maksamaan) niin ei saa olla helppoa. Ehkä en siihen syvenny sen tarkemmin, mutta on jännä havainnoida sellaista uskomusta myös itsessä.

Että missä asioissa mä sallin itselleni helppoutta (työnteko, vaatteet, matkustaminen), missä asioissa mä häpeän niitä keinoja, joilla etsin helppoutta (ruudun semipassiivinen tuijottaminen strategiana oikeastaan ihan mihin tahansa), missä asioissa aiemmin vaikeista jutuista on tullut helppoja (tunne- ja vuorovaikutustaidot, vegaaninen ruokavalio) ja niin edespäin.

Ehkä mä voisin sen helppouden ohella miettiä sellaista kysymystä, että onko tämä strategia nyt ihan oikeasti mulle toimiva tapa saada helppoutta? Etsinkö mä helppoutta silloin, kun oikeastaan kriittisemmin tarvitsisin vaikka lepoa tai tukea tai ymmärrystä? Missä asioissa mä halveksun toisia niiden helppousstrategioiden takia, ja missä ihailen toisia?

Tällä kuluvaan viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 118: Hetkinen, en hajonnutkaan?

Mistä tulen?

Viime viikko oli aika intensiivistä ihmisten kanssa olemista. Joka päivä oli joko opetusta tai palaveria tai molempia, ja viikonloppuna oli ystävän polttarit sekä lasten kaverisynttärit. Niinpä pysähtyminenkin tulee vasta näin tiistaina, kun maanantaikin sisälsi ensin koko päivän opetusta ja sitten vielä illalla laulutreenit.

Toisin sanoen viime viikolla ei ollut yhtään sellaista kunnon huolehdi-sisäisestä-introvertistäsi -päivää, ja sen kyllä huomaa. Eilinen oli jo aikamoista tsemppaamista, vaikka periaatteessa nukuin ihan fiksuja yöunia viikolla ja viikonloppuna. Otin kuopuksen mukaan laulutreeneihin, kun toisella oli viikonlopun jäljiltä vahva äitipula, ja oli tosi vaikeaa olla kärsivällinen kun lapsi käyttäytyi ihan eri tavalla kuin olisin toivonut.

Toisaalta viime viikolla työstin myös ihan uudella innolla yritykseen liittyviä juttuja, suunnittelin ja fiilistelin tätä kuluvaa vuotta ja siihen liittyviä juttuja. Ehkä sekin kulutti energiaa, mene tiedä. Ja toisaalta siitä oli se etu, että nyt mulla on kalenterissa merkitty itselleni joka viikolle yksi oikea vapaapäivä, niin ettei pääse käymään tällaista tilttausta. Viime viikolle en tietenkään tajunnut sellaista merkitä vielä, ja nyt huomaan seuraukset.

On myös jännä huomata, että jotain kehitystä on vuosien mittaan tapahtunut. Monena keväänä olen nimittäin viettänyt päivä- tai jopa viikkokausia ihan tällaisessa samanlaisessa tiltissä. Että väsyttää, ärsyttää, hävettää, stressaa, ja se on ihan normaalitila ja sen läpi pusketaan. Vähän ehdin jo odotella, että mikähän tänä keväänä stimuloi kriisin – aiempien vuosien Greatest Hits on olleet esim. eka kevät yrittäjänä 2015, murtunut kyynärpää 2013, lasten syntymät 2012 ja 2010, opetusharjoittelu+muutto+työt+hääjärjestelyt 2009, sekä siskon kuolema ja perunkirjoitusten setviminen ulkomaiden suuntaan 2008.

Siellä välissä olevina vuosina keväät on menneet meiningillä ”Totta, nyt on kevät, ja viimeksi/sitä edellisellä kerralla oli asia X jota en siinä stressissä ehtinyt käsitellä joten KAS VAAN VOISINPA VAIKKA HAJOTA VÄHÄN sen kunniaksi!”

Mikä tänä keväänä on erilaista?

No ainakin se, että mulla on ollut RVO-koulutuksen ansiosta parin viikon välein sovitusti sellaisia kohtaamisia (joko koulutuspäivinä tai empatiaparin kanssa), joissa olen saanut itselleni ja kokemukselleni empatiaa. Kaikki se henkinen biojäte, jonka olisin muuten hautonut sisääni, on päässyt ulos ja tullut empaattisesti nähdyksi ja kuulluksi.

Olen osannut antaa itselleni empatiaa. Olen tunnistanut pienemmistä merkeistä, että alkaa olla sietokyvyn yläraja lähellä, ja löysännyt tahtia.

Lapset on isompia.

Olen oppinut vähän paremmin pyytämään, mitä tarvitsen, ja kertomaan, kun joku asia ei mulle sovi.

Pystyn paremmin sietämään häpeää itsessäni. Tai siis, ehkä sietäminen on väärä sana. En enää häpeä niin pahasti sitä, että minua hävettää jokin asia, vaan pystyn vähän paremmin elämään sen kanssa. Hyvänä päivänä kertomaan jollekulle muullekin, että se hävettää.

Ehkä noista pienistä murusista tulee sellainen yhdistelmä, että perinteiset kevään ”kaikki viikonloput täynnä ja miten kohta onkin jo toukokuu” -panikoinnit eivät täysin lamauta mua enää.

Njoo, nyt kun katsoin kalenteria taaksepäin niin onhan tuolla oikeastaan aika paljon pitempikin pätkä sellaisia päiviä, jolloin on ollut intensiivistä ihmisten kanssa olemista ilman palautumispäiviä. Maaliskuun puolessavälissä näytti olleen yksi sellainen päivä, jolloin oli ehkä vapaata ja lepäämistä ja yksinoloa, mutta ihan tarkkaan en muista. Että kieltämättä on tässä aika pitkälle tultu ilman tällaista hajoamista. Ja migreenejä ei ole ollut tässä kevään mittaan niin paljoa, sille tuhat miljoonaa hurraata!

Missä olen?

Keho on yllättävän hyvässä vireessä ottaen huomioon, millainen viikko oli. No, toisaalta viikonloppu meni liikkeessä eikä istuessa, joten sinänsä ei ihme. Pää tuntuu siltä, että kaipaa vapaapäivää (entisen impro-opettajan sanoin ”tuuhealta”), mutta muuten on aika hyvä vire. Vettä voisi aina juoda enemmän, tietty.

Tunteet… Hmm. Vähän kaksijakoista. On tunteita, joita huomaan nousevan ikään kuin vanhasta tottumuksesta, ja tunteita joita huomaan kokevani jotenkin aidosti tässä hetkessä. Vanhan tottumuksen tunteet liittyvät selvästi tähän väsymykseen ja levon kaipuuseen. Hävettää, että en oo tehnyt hommia sellaisella tahdilla kuin oon suunnitellut. Pelottaa, että mitenköhän jaksan hoitaa tarvittavat hommat ilman että iskee migreeni tai joku pahempi uupumus. Huomaan kärsimättömyyttä sellaisten asioiden suhteen, jotka ei mee niinkuin mä haluaisin.

Ja sitten samaan aikaan tunnen kiitollisuutta siitä, että osaan hyväksyä nämä tunteet väliaikaisina osina tätä väsymystä – sen sijaan että ajattelisin niiden kertovan jotain todellisuudesta. Huomaan myös uteliaisuutta: näinköhän tämä fiilis kohenee jo yhden kevyen päivän mittaan, vai mitenhän tässä käy? Lisäksi huomaan kiitollisuutta siitä, että laitoin niitä vapaapäiviä kalenteriin, niin tällaista melkein-totaalista kosahdusta ei välttämättä niin herkästi pääse tapahtumaan myöhemmin.

Ajatukset pyörii toisaalta tässä lähitulevaisuudessa (torstaina on vapaapäivä, miten menee meiningit sinne asti?) ja toisaalta aika sellaisissa isoissakin kuvioissa, jotka on vielä vasta ihan ajatuksen tasolla. Lisäksi herää aika paljon pitäisi-ajatuksia, kun katson tätä meidän huushollia: tuntuu, että kaikki muut ovat täällä siivoilleet kun mä olen ollut töissä tai muualla, ja silti tuntuu että jokainen vaakataso on tavarakuorrutuksen peitossa. Huomaan myös armollisia ajatuksia: meillä on toki ollut väsyttäviä päiviäkin tässä, niin että jokailtainen lelujen keräys on lipsunut; ensimmäinen tehtävä on levätä, ja siivoamisen into löytyy lepäämisen toiselta puolelta; ihanaa, että edes joku meillä siivoaa silloin kun itse en siihen kykene.

Ja tietysti niihin vastaukseksi löytyy myös niitä toisenlaisia ajatuksia: minkälainen äiti ei huolehdi kodistaan ensin? (Vinkki: ei ainakaan hyvä äiti.) Eikö kukaan ole kiinnostunut mun hyvinvoinnistani kun eivät laita tavaroitaan paikalleen?!?! Kauheaa kun en ole lapsiani opettanut olemaan kiinnostuneita siitä, onko heidän lelunsa paikallaan iltaisin. Vitsi jos joku tulisi nyt tänne niin hirveäähän se olisi, ne varmaan ajattelisi musta vaikka mitä. Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Nekin ajatukset vielä jonkin verran kirpaisevat (lähinnä häpeän sävyisesti), ja onneksi eivät nekään enää ihan niin paljon kuin joskus.

Mitä kohti?

Tällä viikolla on töitä, vapaapäivä jolloin pääsen joogaamaan Annamarikan kanssa (hurraa!) ja viimeinen koulutusviikonloppu ennen Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi valmistumista. Jonkin verran tiukalta näyttää, ja haluan huolehtia siitä että saisin tällä viikolla vähän valmisteltua myös seuraavan viikon kuvioita, eli tehtyä hommia ikäänkuin maanantailta pois. Voi nimittäin olla, että sen vikan koulutusviikonlopun jälkeen tarttee vähän sulatella.

MItä kaipaisin?

Hmm. Tällä ja ensi viikolla päättyy muitakin juttuja kuin se RVO-koulutus. Ehkä toivoisin jotain päättymiseen ja siirtymiseen liittyvää?

Tietoisuus, läsnäolo
Arvostus, kiitollisuus
Juhliminen + sureminen

Siirtymissä on jotenkin aina itsellä vaikea olla läsnä, kun on samaan aikaan liikkeessä. Tai kun on tottunut yhdistämään läsnäolon ja pysähtymisen, niin haluaisin kovasti opetella myös siihen, että siirtymän keskellä ja ennen ja jälkeen osaisi palauttaa itsensä siihen läsnäoloon. Että kyllä, tämä asia on päättymässä, ja se tarkoittaa, että joku toinen asia on alkamassa. Tämä pätee ihan pieniinkin siirtymiin, huoneesta toiseen menemiseen ja nukkumaan käymiseen ja heräämiseen. Tietysti se on tärkeää myös isompien siirtymien kohdalla, niinkuin vaikka siinä, että siirtyy RVO-opiskelijasta RV-ohjaajaksi.

Haluaisin osata arvostaa sitä, mikä on päättynyt ja sitä, mikä on tulossa. Jostain tarvelistasta bongasin hyvän selityksen arvostuksen tarpeelle: arvostuksen tarve on tarve nähdä ja kuulla, että (ja miten) oma toiminta on vastannut toisten tarpeisiin. Tämän perusteella itsearvostuksen tarve olisi sitten tarve nähdä ja tulla tietoiseksi, miten oma toiminta on vastannut omiin tarpeisiin. Haluaisin sekä osata arvostaa että saada arvostusta; kuulla, miten olen auttanut toisia, sekä kertoa toisille, mihin omiin tarpeisiini he ovat toiminnallaan vastanneet.

Ja haluaisin osata juhlia ja surra siirtymän kohdalla. Itselleni juhliminen on välillä ollut tosi vaikeaa. Kun valmistuin maisteriksi, niin meinasin ensin etten pidä mitään valmistujaisia, ja lopulta pidettiin yhteiset valmistujaiset, tuparit ja vauvamahakutsut (tämä tapahtui siis kuopusta odottaessa). Ettei vain tulisi juhlittua sitä omaa saavutusta liikaa. Nyt haluaisin osata juhlistaa sitä, mitä on saavuttanut ja mitä on edessä. Ja samaan aikaan haluaisin osata aidosti surra sitä, että kun asioita muuttuu niin joitain tarpeita on taas vähän vaikeampi täyttää. Esimerkiksi RVO-koulutusviikonlopuissa täyttyneet yhteyden ja vuorovaikutuksen ja empatian ja ilon ja läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet, noin esimerkiksi, täytyy taas opetella täyttämään jotenkin muuten.

Ehkä näillä kuvioilla eteenpäin tähän viikkoon!

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 117: Huumoria ja sielun ikkunoita

Mistä tulen?

Tänään voisin aloittaa siitä, että tälle viikolle toivoin naurua, iloa ja huumoria. Sitä on kyllä löytynyt ihan urakalla. Tiistaina kävin osteopaatilla, ja siellä kesken hoidon rupesi ihan hillittömästi naurattamaan. Jokin kehojumi X aukesi, ja se energia purkautui tällä kertaa nauruna eikä itkuna. 🙂 Työjutuissa löytyi iloa ja naurua, sekä tarkoituksella että tahattomasti. Ja perjantaina lähdin risteilylle valtavan nettifoorumilta kerääntyneen porukan kanssa. Tuli itse naurettua, sekä myös kerrottua muutama juttu joille joku muu nauroi.

Ja ihan ihmeellistä – silloinkin, kun kerroin hauskaksi tarkoitetun jutun eikä kukaan nauranut, niin se ei haitannut! En joutunut häpeissäni poistumaan seurueesta eikä kukaan sanonut, että no niin, nyt sä pilasit kaiken tai että hei pliis. On hassua huomata, miten yllättynyt mä tästä olen, koska ihan realistisesti en tietenkään odottanut mitään sellaista tapahtuvankaan. Vaan selvästi jostain sisältä löytyi sellainen osa minusta, jolle huonon vitsin kertominen on yhtä kuin kasvojen menettäminen ja valtava häpeä. Tai siis no, huonoja vitsejä tuli kyllä kerrottua, mutta siis sellaisen jolle kukaan muu ei naura.

Muistan usein aikaisemmin sellaisissa tilanteissa ajatelleeni, että nyt nuo toiset vaivaantuvat ihan kauheasti siitä, että kerroin huonon vitsin ja heidän täytyy jotenkin tyylikkäästi teeskennellä, että mitään kamalaa ei tapahtunut. Tällä reissulla tajusin, että ehkä ihan oikeasti se ei haittaa ketään. Tai että jos vitsin kertominen on sitä, että arvioi tilannetta ja toisen ajatusprosessia ja yrittää vitsailemalla sitä yhteyttä rakentaa, niin ei haittaa jos se aina välillä menee pieleen. Kunhan se vitsien kertominen ei ole ainoa tapa rakentaa yhteyttä. (Itse kypsyn aika vahvasti ihmisiin, joiden kanssa ei pysty kommunikoimaan mitenkään muuten kuin vitsailemalla. Puolisoni on sivumennen sanoen tehnyt myös stand-up-komiikkaa. Meillä on ollut vähän opettelua tämän asian kanssa.)

On jännä huomata itsessä, miten vahvasti tarvitsen ensin luottamusta, jotta voin rauhassa vitsailla. Toiset rakentavat luottamusta vitsailemalla. Ehkä sekin on joku pelko, että jonkin tilanteen yhteys on niin hauras että yksi ohi mennyt vitsi voi kaataa koko korttitalon. Tai pelko siitä, että menen itse niin lukkoon sen huonon vitsin ja siitä seuraavan vaivaantumisen seurauksena, että en enää pysty säilyttämään yhteyttä.

Välillä myös huomaan, että yritän puolison kanssa heittää sarkastista läppää, ja hän luulee että olen tosissani. Esimerkiksi että kärjistän jotain asiaa mielestäni niin ad absurdum, että eihän ihan oikeasti kukaan voi kuvitella että minä nyt näin mustavalkoisesti ajattelen. Ja silti puolisolle pitää selittää, että se oli läppä. Tätähän tapahtuu esimerkiksi somekeskustelussa jatkuvasti – sekä humoristisen kärjistämisen totena ottamista että aitojen kärjistysten selittämistä vitseiksi (*köh persujen julkisuuskuva köh*) mutta olen aina aika yllättynyt, kun sitä tapahtuu kasvotusten ja vieläpä jonkun tosi läheisen ihmisen kanssa.

Joku syvä nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen tarve siinä on taustalla. Haluaisin, että joku tuntisi ja ymmärtäisi minua niin hyvin, että tietäisi heti, milloin puhun suoraan syvältä sielustani ja milloin etäännytän sitä sielua vaikkapa kärjistämällä tai parodisoimalla muuten. Ja arvelen, että aika monille ihmisille huumori on juurikin tapa puhua niistä oman sielun kipeimmistä paikoista ja syvimmistä tarpeista, kun ei uskalla tai halua tai osaa tai jaksa mennä niitä niin lähelle että sanoisi suoraan.

Ehkä itsellä se luottamuksen tarve huumorin taustalla kumpuaa juuri sieltä. Mulle on tärkeää, että voi sanoa myös suoraan, että kaikkea ei tarvitse sanoa peitellysti ja vitsillä ja päätellä sivukautta, että mitähän juuri tämä asia tarkoitti. Jos en koe, että tässä tilanteessa kaikki kokee turvalliseksi pysäyttää sen vitsailun ja sanoa, että itse asiassa juuri tämä teema on nyt niin pinnalla että en kykene, niin silloin en vitsaile. Ja näköjään tuolla risteilyllä sellainen luottamus löytyi. Se on ihana kokemus. <3

Missä olen?

Noin kokonaisvaltaisesti termi ”väsynyt mutta onnellinen” kuvaa sekä kulunutta viikonloppua että tätä hetkeä aika hyvin. Keho toipuu vielä univajeesta, tolkuttomasta kahvinjuonnista, maltillisesta kaljanjuonnista sekä suklaan mättämisestä. Liikettä ehkä kaipaisi jossain kohtaa, samoin veden juomista, mutta noin kokonaisvaltaisesti on suht hyvä olla kehossa.

Tunteet puolestaan hyrräävät siellä täyden tarvepankin yläpienoilla. Huumorin ja ilon tarpeen lisäksi yhteyden ja luottamuksen ja nähdyksi tulemisen ja luovuuden ja merkityksellisyyden ja vuorovaikutuksen tarpeet, noin esimerkiksi, ovat vielä aika pitkään täynnä, ja tunteissa on iloa ja kiitollisuutta ja innostusta, ja toki myös haikeutta sen takia että tuollaisia reissuja ei ole kalenterissa useammin.

Ajatukset pörräävät toisaalta reissun tekemisissä, toisaalta esikoisen synttärivalmisteluissa (se täyttää kuusi! Mun vauva! Rakkaus ja haikeus!) ja toisaalta sellaisessa yleisessä syväpohdinnassa. Niinkuin ehkä tuosta yltä saattaa huomata. Jossain vaiheessa tiedän, että täytyy virittäytyä myös arkeen ja tekemiseen ja työhön, ja haluaisin ihan kauheasti osata säilyttää tällaisen kaikki-kanavat-auki -vireen myös siinä kohtaa. Ehkä se on taas vähän helpompaa kun on kehomuistikokemus siitä, millaista on kun tuntuu tältä.

Mitä kohti?

Tällä viikolla ihmisten kanssa tehtävä työ ja valmisteluaika on ehkä vähän paremmin tasapainossa kuin viime viikolla, jolloin useampana päivänä tuli tehtyä valmisteluja vielä sen jälkeen kun lapset oli nukahtaneet.

Mä yritän nyt kovasti miettiä ja kuulostella, että mitä tarviin ensi viikolle, ja ainoa mikä tulee mieleen, on että tätä fiilistä. Tätä läsnäoloa ja rauhaa ja yhteyttä itseen ja valoa ja aitoutta, jota mä juuri nyt koen. Ja on ihan kummallista miettiä, että miten mä saisin tämän pysymään yllä, kun niin usein joutuu miettimään, että mitenhän saisin itsestäni kaivettua jostain pohjalta edes murto-osan tästä.

Ehkä joo. Ehkä tämän viikon sana voisi olla läpinäkyvyys. Kun tavallisesti tämä kaikki on kyllä läsnä, mutta se on vain niin paksun kurakerroksen alla, ettei sitä huomaa. Niin jos tällä viikolla keskittyisi siihen, ettei kasaa tähän päälle kuraa, vaan pitäisi tämän läsnäolon ja valon ja aitouden kirkkaana ja puhtaana ja läpinäkyvänä. Ihan niinkuin ikkunat tarttee aina välillä pestä että aurinko pääsee paistamaan sisälle, niin jos päästäisi tämän kaiken vaan paistamaan ulos ja välillä pesisi vaan ikkunoita. (Tämä vertauskuva saattoi tulla mieleen meidän olohuoneen ikkunoista, mutta mitään en myönnä.)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 113: Itse-empatian kielellä

Mistä tulen?

*Kun istuin koneen ääreen kirjoittamaan pysähtymistä, mun ensimmäinen reaktio tuohon ekaan otsikkoon oli ”en halua, on tyhmää.” Päätin kuunnella sitä ajatusta ja katsoa, että mihin se vie. No, se vei tällaiseen pysähtymiseen.*

…: Mä en halua kirjoittaa, että mistä mä tulen. Se on tyhmää.
Minä: Ahaa, okei. No mistä sä haluaisit kirjoittaa?

…: Mä haluaisin kirjoittaa ihan pelkästään että missä olen. Että mikä on tämän hetken fiilis.
Minä: Me päästään siihenkin kyllä ihan kohta. Mä kuulisin mielelläni lisää siitä, että miksi sä et halua kirjoittaa, että mistä tulet. Turhauttaako sua, kun sä kaipaisit enemmän kuulluksi tulemista tässä hetkessä?

Ihan Pelkästään Että Missä Olen: No joo, musta on tyhmää että sä rajoitat sitä että mistä mä voin kirjoittaa.
Minä: Ärsyttääkö sua kun sä kaipaisit enemmän vapautta ja luovuutta?
IPEMO: Joo, mä haluaisin voida kirjoittaa ihan mitä huvittaa ilman että sä aina mietit, että voiko sen laittaa blogiin.
Minä: Hermostuttaako sua kun sä kaipaisit yksityisyyttä ja luottamusta?

IPEMO: Joo, kun mä haluaisin purkaa vaikka noitakin viikonlopun juttuja ilman että tarttee pelätä että en saa puhua asioista niiden oikeilla nimillä kun en halua että kukaan jotenkin, no, niin. En halua paljastaa ajatuksiani ja tunteitani ihan kaikille, koska mä en halua jutella toisista ihmisistä ja niiden asioista ilman niiden lupaa blogissa. Lastenkin kanssa on vähän niin ja näin, että viitsinkö enää kovasti kirjoitella niiden juttuja tänne, kun ne alkaa olla isompia.

Minä: Eli pelottaako sua kun sä kaipaisit sellaista luottamuksellisuutta ja toisten yksityisyyden kunnioittamista kans, ja ne on sulle niin tärkeitä että sä mielummin et kirjoita sitten mitään?
IPEMO: No joo. Ja sit kun mä haluaisin kirjoittaa vapaasti ja tottakai mä haluan että blogiinkin menee juttuja ja mä en tiedä että miten se sitten oikeastaan tasoittuisi.

Minä: Niin haluaisitko sä sellaista selkeyttä ja helppoutta siihen, kun sä kirjoitat tai me yhdessä kirjoitetaan?
IPEMO: Joo.

Minä: Mä kaipaisin myös ihan noita samoja asioita, selkeyttä ja helppoutta ja kaikkien yksityisyyden kunnioittamista. Kokeiltaisko sellaista, että kertois asioista tarvittaessa koodinimillä tai jollain, ja sitten enemmän vain kirjoittaisi siitä, että miltä se asia tuntui ja mihin tarpeisiin se liittyi?
IPEMO: Voidaan kokeilla.

Mistä tulen?

IPEMO: Viime viikolla mä kaipasin ihan valtavasti lepoa ja rauhaa. Näin jälkikäteen ajateltuna kroppa taisi ottaa tarvitsemansa, ja mä olen tosi kiitollinen että osasin kuunnella. Kävin UFF:n tasarahapäivillä tutkailemassa, ja löysin muutaman vaatteen (ja täydelliset turkoosit korkokengät mun koossa!!), voi vitsi mikä riemu ja onnistuminen kun sai vaatekaappiin kauneutta ja selkeyttä! Samalla oli tosi merkityksellistä, että ei tarvinnut ostaa niitäkään vaatteita uutena ja kuormittaa luontoa.

Viikonloppuna olin RVO-koulutuksessa, ja siellä tuli kaikenlaisia tarpeita kohdattua ja huomattua. Harjoiteltiin sovittelua, ja yhdessä harjoituksessa mietittiin, että mikä olisi pahinta mitä joku voisi mulle sovittelutilanteessa sanoa, ja että mitä itsessä siinä kohtaa tapahtuisi. Mä ihan ällistyin, että millaista tekstiä mä itsestäni ja siitä pahasti sanoneesta ihmisestä sellaisessa tilanteessa ajattelisin, ja samalla oli tosi helpottavaa tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaistenkin ajatusten kanssa. Ja kun vähän aikaa parin kanssa purki, niin löytyi empatia sekä omia tunteita ja tarpeita että sen kuvitteellisen toisen ihmisen tunteita ja tarpeita kohtaan.

Harjoitusten tekeminen jännitti etukäteen tosi monessa kohtaa, halusin niin kovasti oppimista ja pätevyyttä ja yhteyttä niihin harjoituskumppaneihin ja samalla pelotti kun kaipasin turvaa ja luottamusta. Harjoituksia tehdessä jännittikin sitten paljon vähemmän, kun se yhteys oli jo muodostunut ja harjoitteluilmapiiri tuki luottamusta ja turvaa.

Ja vitsi miten yllätti ja vähän nolottikin, että kun tuli kotiin toisen kurssipäivän jälkeen ja vei niitä rakentavan vuorovaikutuksen ja sovittelun juttuja taas käytäntöön, niin se ei mennyt yhtään niinkuin olisin ajatellut. Että jännä juttu, ei sitten kahden päivän fiktiivisellä treenillä mennytkään kaikki tieto suoraan käytäntöön. Tai siis huomasin ajatelleeni, että no niin, nythän tämä taas helpottuu, ja todellisuus olikin se, että omat odotukset niistä tilanteista oli jotain aivan muuta kuin mitä sitten tapahtui. Heräsi sellainen empatian ja hyväksynnän tarve, että saan olla keskeneräinen ja treenata näitä asioita ja silti pitää itselläni tavoitteena, että kohtaan lapseni niin rakentavasti kuin ikinä milläkin hetkellä on mahdollista. Välillä on vähemmän mahdollista.

Missä olen?

Keho kaipaisi vähän ehkä liikettä enemmän, kun viikonloppu meni pääasiassa istuessa. Toisaalta ilahduttaa, että sain liikuttuakin koulutuspäivien seassa. Muistin taas, että miten ihanalta tuntuu kun ottaa hetken vain sellaiselle kuulostelevalle vapaalle liikkeelle, ilman musiikkia tai koreografiaa. Heräsi huoli, kun muistin, että en ole vieläkään käynyt ostamassa tyhjentyneen vitamiinipurkin tilalle uutta. Pää tuntuu siltä, että viikonloppuna olen a) oppinut uutta, b) juonut kahvia, c) valvonut iltoja vähän liian pitkään.

Tunteet on aika leppoisella hyrinällä. Kiitollisuutta kaikesta siitä yhteydestä ja oppimisesta ja ilosta ja huumorista ja liikutuksesta ja empatiasta, jota sai viikonloppuna kokea. Kiitollisuutta ja rakkautta juuri äsken saapuneesta kummilapsen kuvasta. Iloa ja tyytyväisyyttä ja onnistumista siitä, että aamun hoitoon lähtö sujui noin keskimäärin kaikkien tarpeita kunnioittaen ja yhteistyössä. Uteliaisuutta sen suhteen, että pienemmällä on nyt joku ”mä en kuuntele sua” -vaihe – sen taustalla ymmärryksen tarve ja hänen hyvinvointinsa edistämisen tarve, ja tietysti oma yhteistyön ja helppouden ja yhteyden kaipuu.

Ajatukset… Huomaan, miten hassua on, että nyt kun on tässä muutaman hetken kirjoitellut suoraan tunteista ja tarpeista käsin, niin ei oikein tee mielikään ikäänkuin nousta sinne ajatustorniin pyörittämään mitään käsitteitä. Paljon merkityksellisemmältä tuntuu kirjoittaa ja toimia tunteista ja tarpeista käsin. Fyysisesti se tuntuu huomion kiinnittämiseltä enimmäkseen tuohon rintakehän alueelle, ikään kuin sydämeen.

Kun pysähdyn kuuntelemaan ajatuksia, niin ne ovat pääasiassa havaintoihin liittyviä ”pitäisi” -ajatuksia. Verohallinnon kirjekuori => pitäisi. Vesipullo => pitäisi. Päivähoidon kysely lapsille => pitäisi. Vaikka lapset eivät ole edes kotona. Ajatukset ovat näköjään valtavan taitavia juurikin tuossa palapelin rakentamisessa, että mitkä asiat missä järjestyksessä ja millä tavalla. Ja toki myös siinä käsitteellistämisessä, että kun havaitsen asian X niin jos en tiedä, mikä se on, kaivan ajatuksista verrokkitapauksia ja yritän selvittää, mistä on kyse.

Kokemuksiin on kuitenkin tosi vaikea päästä käsiksi ajatuksilla, koska ne ovat pitemmän välimatkan päässä siitä varsinaisesta, no, kokemuksesta, että miltä tämä asia tuntui ja mitähän tarvetta siinä mahdollisesti liipattiin. Toki ajatuksilla on todella hyödyllistä opetella ja jäsentää sitten niiden eri tunteiden ja tarpeiden nimiä, mutta sitä varsinaista kokemusta ja tuntemusta varten ainakin itselle on hyödyllisempi hakea se ns. raakadata jostain muualta. 🙂

Mitä kohti?

Jos mä haluan edelleen pysyä siellä havainnon ja tunteen ja tarpeen ja pyynnön akselilla, niin kysymys voisi olla, että mitä mussa herää kun katson tämän alkavan viikon kalenteria?

Toisaalta helpotusta, kun näyttää vapaalta – ja toisaalta hermostuttaa, kun tiedän, että on hommia joita sillä ”vapaalla” ajalla tarttee tehdä, mutta ne ei näy kalenterissa. Kaipasin enemmän luottamusta ja selkeyttä siihen, että kalenteri oikeasti heijastaisi myös työn määrää.

Pyyntö mulle itselleni voisi olla, että voisinko viettää vaikka 10 minuuttia tämän kirjoittamisen jälkeen ja miettiä tapoja, joilla mä saisin luotua itselleni enemmän luottamusta omaan kalenteriini.

Lisäksi kalenterissa on muutamia kehoon liittyviä juttuja, muun muassa hampaiden hyvinvoinnista huolehtimista. Hermostuttaa vähän, koska tiedän, että se toisen ihmisen päästäminen oman kehon alueelle on tosi haavoittuvainen tilanne. Siinä tilanteessa rauhallisena oleminen vaatii multa aikamoista hyväksymistä ja tsemppaamista, mikä puolestaan väsyttää. Kaipaisin helppoutta, luottamusta ja kunnioitusta, sekä sitten varmaankin lepoa ja rauhaa ennen ja jälkeen niiden tilanteiden.

Pyyntönä itselleni voisin pohtia, että miten mä nostan arjesta näkyviin siellä jo olevaa luottamusta ja helppoutta ja kunnioitusta, jotta ne kehonhuoltotilanteet ei olisi mun ainoita strategioita saada noita asioita.

Työjuttujen puolesta (joita siellä kalenterissa ei siis kaikkia näy, ks. ed.) kaipaisin selkeyttä, tehokkuutta, innostusta ja yhteyttä. Mä kaipaan yhteyttä siihen, mitä toiset ihmiset tarvitsee, sekä sellaista omaa sisäistä yhteyttä ajattelun ja omien tarpeiden välillä. Mä huomaan, että varsinkin kun teen älyllistä työtä, mä helposti hujahdan sinne ajatustorniin ja unohdan suunnilleen syödä, juoda ja käydä vessassa, saatika muuten pitää huomiota siinä, että mitä tämä kaikki työnteko minussa itsessäni herättää.

Pyyntönä itselleni – voisin käydä hakemassa käteen sen rannekorun, joka muistuttaa mua tarpeistani, ja aina kun näen tai muuten huomaan sen niin pysähdyn kuulostelemaan, olenko ajatustornissa vai yhteydessä itseeni.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Saa pohtia tunteiden ja tarpeiden kautta, tai sitten ihan sana vapaa -meiningillä, kommenteissa tai itsekseen. Kuulisin myös tosi mielelläni, että mitä sinussa herättää kun luet tällaista tunteiden ja tarpeiden kielellä kirjoitettua pysähtymistä. Tervetuloa kommentteihin jatkamaan keskustelua!