Vanhemmuuden supervoimia videolla!

Tässä kesän myötä olen yhä enemmän alkanut miettiä vanhempia supersankareina. En sen takia, että vanhemmilla olisi jotain sellaisia supervoimia, joita ei-vanhemmilla ei ole. Vaan enemmänkin sen takia, että eri supersankareilla on erilaisia supervoimia, ihan niinkuin vanhemmillakin.

Jonkun supervoima on ”loputon legoilla rakentamisen into”. Toisen supervoima on ”neljättä kertaa yön aikana hereille eikä tee mieli kiroilla”. Kolmannella on esimerkiksi ”minä rakastan sinua -katse” ja neljännellä ”tänäänkin voidaan seikkailla!”.

Jotkut supervoimat liittyvät temperamenttipiirteisiin – ekstrovertin voi olla helpompi tai mielekkäämpi seikkailla festareilla ja muissa massatapahtumissa lasten kanssa, ja introvertin supervoima on taas jossain muualla. Toiset supervoimat taas liittyvät taitoihin, ja niitä voi treenata vaikka ei olisikaan niissä luonnostaan taitava.

Tein vanhemmuuden supervoimista videosarjankin, jossa puhun Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -kurssilla treenattavista supervoimista. Videosarjan löydät Lupa olla minän Facebook-sivulta sekä Youtube-soittolistana alta.

Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssi alkaa 21.8., olet lämpimästi tervetullut mukaan. <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Riittämättömyyden tunne ja odotukset (ja miten sovittaa niitä yhteen)

Eilen kirjoitin riittämättömyyden tunteesta. Jos et lukenut sitä vielä, tai jos on just nyt akuutti riittämättömyyden tunteen puuska, niin lue ensimmäinen osa ensin. Siinä alustin prosessin, jolla voi pyrkiä hälventämään riittämättömyyden tunnetta, ja syvensin osia 1 (Pysähdy ja huomaa) ja 2 (Mitä tarvitset?).

Tässä tekstissä jatketaan niistä (usein alitajuisista) odotuksista, jotka piilottelevat riittämättömyyden tunteen takana.

3. Huomaa, mitä odotat itseltäsi.

Riittämättömyyden tunne kumpuaa ajatuksesta, että ollakseni riittävän hyvä minun pitäisi olla enemmän X. Toisin sanoen odotan itseltäni X, ja vasta sen odotuksen täyttämisen jälkeen voin olla itseeni tyytyväinen ja elää onnellista elämää.

No mitä ne odotukset sitten ovat?

Minä olen ihan vain tässä äitiyden varrella kokenut riittämättömyyden tunnetta esimerkiksi tällaisten ”hyvä äiti” -kriteereiden vuoksi:

Hyvä äiti puhuu lapsilleen lempeästi, eikä koskaan huuda.
Hyvä äiti pukee lapsensa siisteihin, sävysävyisiin vaatteisiin, jotka eivät ole mistään (rättikaupasta).
Hyvä äiti onnistuu imetyksessä (muttei imetä julkisesti, ainakaan mitenkään roisisti niin että toiset ihmiset häiriintyvät).
Hyvä äiti hoitaa lapset kotona muttei kuluta yhteiskunnan verovaroja siihen, vaan tekee töitä siitä asti kun lapsen voi jättää toisen ihmisen hoitoon, eli heti muutaman viikon ikäisenä, koska hyvä äiti paitsi imettää myös opettaa lapsensa syömään pullosta, ettei vauva vaan ole vaivaksi kenellekään.
Hyvä äiti pudottaa raskauden aikana saadut kilot, muttei liian nopeasti, eikä varsinkaan rupea kertomaan siitä kenellekään, ettei syyllistä niitä (epäonnistuja)äitejä, jotka eivät pudottaneet raskauskilojaan yhtä nopeasti.
Hyvä äiti pukeutuu siististi, ei mihinkään tuulipukuihin tai verkkareihin, mutta ei myöskään liian hienosti, koska kuka se oikein luulee olevansa.
Hyvä äiti siivoaa, muttei mitenkään fanaattisesti, ja osallistaa lapset siivoamiseen ihan pienestä asti, koska miten ne muuten oppivat?
Hyvä äiti käy lasten kanssa ulkoilemassa joka päivä monta tuntia.

… ja niin edespäin.

Lisätään tähän vielä kaikki ne odotukset, joita kohdistuu ylipäänsä naisiin tai miehiin, noin niinkuin kulttuurisesti. Tai odotukset, joita työnantaja kohdistaa työntekijään, tai yrittäjä kohdistaa itseensä. (”Oikea yrittäjä tekee 18-tuntista työpäivää palamatta loppuun, koska hei jos on amatööri ja fysiikka ei kestä niin sitten varmaan ei kantsis olla yrittäjä.”)

Mutta minkä takia tämä kohta on otsikoitu ”Huomaa, mitä odotat itseltäsi”, jos kerran nämä kaikki odotukset tulevat ulkopuolelta?

Toisten ihmisten odotukset eivät siirry meidän odotuksiksemme, ellemme omaksu niitä.

Esimerkki: esikoisen ollessa kuusiviikkoinen lähdin rauhalliseen illanviettoon ystävien kanssa. (Huomaatteko, piti erikseen sanoa, että rauhalliseen, koska sehän on ihan eri asia kuin railakas kännireissu, eikö?) Silloin esikoinen vielä suostui syömään pumpattua maitoa pullosta, joten hän jäi pesimään isin kanssa kotiin.

Illanvietossa kaverit olivat yllättyneitä, kun en ottanut vauvaa mukaan, vaikka muutamalla muulla olikin lapsi mukana. Heillä oli odotus siitä, että kuusiviikkoisen vauvan äiti tulee rauhalliseen illanviettoon vauva mukanaan. Mulla itselläni ei ollut sellaista odotusta – ja koska kukaan läsnäolijoista tehnyt siitä mitään sirkusnumeroa (”miten sä VOIT jättää vauvan kotiin! Ihan KAUHEAA!!”), niin en tippaakaan kärsinyt siitä heidän odotuksestaan.

Mitä vahvempi se ulkopuolinen odotus on, sitä vaikeampaa on tietoisesti olla ottamatta sitä omakseen. Sitä enemmän täytyy skarpata, jotta tekee tietoisen valinnan: media kertoo, että minun kehoni pitäisi olla tietynlainen ollakseen hyväksyttävä, JA minun kehoni on ihan hyvä tällaisena. End of story. Tietoinen valinta, niin etten uppoa sen odotuksen syövereihin.

Ja tässä tulee ansa: tietoinen päätös on supervaikea tehdä, jos kapasiteetti on nollissa. Niinkuin meillä äideillä tuppaa usein olemaan. Ne ulkopuolelta tulevat odotukset sujahtavat sivukautta tajuntaan, ja sitten onkin vain lyhyt matka siihen, että ulkopuolelta tulevat odotukset muuttuvatkin omiksi odotuksiksi, kun niitä ei kyseenalaista.

No nyt kyseenalaistetaan.

4. Mieti, mitä vaatisi, jotta pystyisit täyttämään nämä odotukset.

Mitä pitäisi tapahtua, jotta nämä kaikki odotukset toteutuisivat? Se tietysti riippuu odotuksista ja ihmisestä, mutta yksi vihje löytyy sen riittämättömyyden tunteen voimakkuudesta.

Mitä enemmän epärealistisia odotuksia minulla on, sitä voimakkaampi riittämättömyyden tunne. Toisin sanoen mitä voimakkaampi riittämättömyyden tunne, sitä enemmän pitäisi tapahtua, jotta pystyisin siihen, mihin Minun Kyllä Nyt Pitäisi Pystyä.

Kuitenkin silloin, kun ne odotukset ovat alitajuisia, näkymättömiä, vaivihkaisia, niin ne eivät tunnu epärealistisilta.

Tottakai minun kuuluisi mahtua samoihin farkkuihin kuin viisitoista vuotta sitten. Tottakai minun kuuluisi pystyä pitämään kämppä siistinä. Tottakai minun kuuluisi [tehdä se asia, joka on nyt selvästi tosi trendikäs somessa]. Tottakai minun kuuluisi [onnistua samoissa asioissa kuin yrittäjäkollegakin onnistuu].

Välillä ne ulkopuolelta tulevat viestit ovat todenmukaisia. Kyllä, ystäväni todella pudotti raskauskilot ajassa X. Kyllä, olen käynyt lapsiperheiden kodeissa, joissa ”sotkuista” on silloin, kun legopalikat ovatkin portaiden päässä olohuonetta, eivätkä leikkialueella. Kyllä, olen joskus pystynyt kirjoittamaan kirjan kuukaudessa.

(Välillä taas ne viestit ovat, no, kaunisteltuja. Ks. kohta ”joskus on luvallista puhua vain kauniista ja kiiltävästä, ei rumasta ja rosoisesta”.)

Riippumatta siitä, onko joku joskus pystynyt tähän suoritukseen, voin kysyä itseltäni tätä.

Jos nyt näiltä jalansijoilta haluaisin täyttää tämän odotuksen, niin mitä se vaatisi?

Jos haluaisin mahtua samoihin farkkuihin kuin viisitoista vuotta sitten, niin mitä se vaatisi?

Se vaatisi, että selvitän, mitkä asiat vaikuttavat painooni ja millä tavoilla. Että söisin enemmän niitä asioita, jotka tekevät kropalle hyvää ja auttavat kaventumaan, ja vähemmän niitä toisia.

Tai jos saisin taas allergisen vauvan ja imetysdieettaisin pari vuotta ja murtaisin vaikka luun siinä samalla, niin sujahtaisi paino alaspäin tosi sutjakkaasti. Jaksamiselle se ei välttämättä tekisi kuitenkaan kauhean hyvää, plus että se olisi ehkä ”Top 10 huonoimmat syyt toivoa vauvaa” -listalla. Ja niin edelleen.

Jos haluaisin pitää kämpän siistinä, niin mitä se vaatisi?

Uuden rutiinin opettelua, mikä itsessään vie kapasiteettia. Siinä kuluisi joko aikaa, kun opettelisi rutiinin hiljakseen, tai energiaa, kun panostaisi kertalinttuulla raivaamiseen ja asioiden paikalleen laittamiseen.

Tai voisi palkata siivoojan, mikä kuluttaisi rahaa. Tosin silloin joutuisin luopumaan siitä odotuksesta, että nimenomaan MINUN kuuluisi pitää koti siistinä.

Jos haluaisin olla lapsille lempeämpi ja kärsivällisempi, niin mitä se vaatisi?

Sitä, että selvittäisin, milloin jaksan suurimmalla todennäköisyydellä olla lapsille lempeä ja kärsivällinen. Pistäisin prioriteettilistalle sellaisten olosuhteiden luomisen. (Itselläni niihin olosuhteisiin kuuluvat riittävä uni, tasainen verensokeri, ja se, että osaa päästää irti siitä omasta tunnekuohusta mahdollisimman pian kuohahduksen jälkeen.)

Se vaatisi opettelua, oman käytöksen tarkkailua ja anteeksi pyytämistä ja uusiksi yrittämistä silloin, kun menee pieleen.

Yksittäisen asian kohdalla se vaatimuslista ei välttämättä näytä kohtuuttomalta.

Ongelma tuleekin siinä kohtaa, jos niitä yksittäisiä asioita kertyy useampia. Jos vaikka haluaisin toteuttaa nuo kolme yllämainittua asiaa (ja kolme on vielä aika vähän), niin siinä jo riittäisi puuhaa koko päiväksi. Ensin skarppaa syömisten kanssa aamiaista varten, sitten skarppaa keittiön siistiksi, sitten skarppaa kärsivällisenä kun olisi aika saada lapset lähtömoodiin, ja hups heijaa, kello ei ole vielä yhdeksää ja olen ihan sippi. Ja vielä pitäisi jaksaa kaikki ne muut asiat, joita päivän mittaan olisi hyvä saada aikaan.

No miten niistä epärealistisista odotuksista sitten pääsee eroon?

5. Mieti, voitko ja haluatko tehdä odotuksesta tavoitteen ja nähdä sen vaivan, joka sen saavuttamiseen liittyy

Odotus tarkoittaa käytännössä sitä, että ajattelen, että jonkun asian pitäisi olla tietyllä tavalla, tai jostain asiasta pitäisi näissä olosuhteissa tulla tämä lopputulos. Jos odotan, että lapset siivoavat lelut lattialta, niin saatan ilahtua, jos niin tapahtuu, ja petyn jos niin ei tapahdu. Jos odotan, että jaksan tehdä 8 tuntia ajatustyötä putkeen, niin petyn, kun neljän tunnin päästä aivot tuntuvat sammalelta ja kello on vasta noin vähän, kyllähän minun nyt pitäisi pystyä.

Joskus odotuksiin liittyvät lopputulokset eivät ole minun käsissäni. Voin olla vaikka kuinka motivoitunut pitkään imetykseen, ja kaikesta imetystuesta ja tsemppaamisesta huolimatta käy niin, että homma ei onnistu. Saatan tehdä vaikka kuinka hyvän tarjouksen, asiakas on innoissaan, ja johtoryhmästä tulee viesti, että nyt ei onnistu. Sellaisissa tilanteissa minulla on kaksi vaihtoehtoa.

Voin joko pitää kiinni odotuksestani ja tuntea tulleeni väärin kohdelluksi, puhkua elämän epäreiluutta ja stressata sitä, että asiat eivät koskaan mene niinkuin minä haluaisin.

Tai voin hyväksyä, että nyt on näin. Nyt se homma ei mennyt niinkuin odotin, ja olen tosi pettynyt. Suututtaa ja itkettää, kun se asia oli minulle tärkeä, ja se meni eri tavalla kuin halusin. Turhauttaa, kun ei voi tehdä asialle mitään. Kaiken tämän voi yrittää hyväksyä, tai sitten voi hyväksyä sen, miten vaikealta se tuntuu.

Jos se asia on minun vallassani, edes joltain osalta, niin voin silloinkin päättää luopua siitä odotuksesta. (”Nyt on näin, että haluaisin olla 15 kiloa kevyempi, ja tällä hetkellä olen tällainen. Nyt ei riitä kapasiteetti ryhtyä tekemään asialle mitään, joten hyväksyn sen, että toistaiseksi olen tämän kokoinen, enkä mahdu niihin farkkuihin.”)

Voin kuitenkin myös tehdä siitä odotuksesta itselleni tavoitteen, jos se on minulle tärkeä ja jos haluan aidosti tehdä sille asialle jotain.

Odotus: hyvä äiti on kärsivällinen.
Tavoite: haluan osata olla kärsivällinen äiti.

Miten pääsen siihen tavoitteeseen?

  • Pidän huolta siitä, että ylipäänsä itse jaksan ja voin hyvin, jotta minulla riittää tahdonvoimaa olla lapsille läsnä kun kriisi iskee. (Konkretiaa: nukkumaan ajoissa, selkeät ruoka-ajat, omista tarpeista huolehtimisen rutiini.)
  • Opettelen kohtaamaan omat tunnekuohuni lempeästi ja empaattisesti. (Konkretiaa: nyt on näin, mitä minä tarvitsen?)
  • Opettelen katsomaan asiaa lapsen näkökulmasta. (Konkretiaa: Millainen tunne tai tarve lapsella on? Mitä lapsi yritti saada aikaan, mihin hyvään hän pyrki?)
  • Opettelen käymään lapsen kanssa tilanteen ”uudestaan!” rauhoituttuani. (Konkretiaa: anteeksi pyytäminen, ”halusin sanoa, että…”.)

Tavoitteen asettaminen tarkoittaa, että otan huomioon myös sen, mistä tällä hetkellä lähden (”Aikaväli impulssista reaktioon: kolme millisekuntia; aikaväli reaktiosta rauhoittumiseen: vartti.”), minkä verran pystyn käyttämään kapasiteettia tavoitetta kohti kulkemiseen, ja sen, missä tilanteessa kaikkein kipeimmin haluan muutosta. Tavoitteen asettaminen luo realistisen reitin siitä, missä olen, sinne, missä haluaisin olla.

Kaikista odotuksista ei tarvitse tehdä tavoitetta.

Kaikista ei kannatakaan tehdä tavoitetta, ainakaan samaan aikaan. Yhteiskunta odottaa meiltä välillä täysin absurdeja ja ristiriitaisia asioita, ja ne odotukset on äärimmäisen hyvä kyseenalaistaa, erityisesti jos niiden mukaan toimiminen (tai sen yrittäminen) tuntuu pahalta, stressaavalta tai väärältä.

Samaan aikaan jotkut odotukset ovat aidosti omien arvojemme mukaisia, ja meillä ei yksinkertaisesti riitä vielä taito tai kapasiteetti toimia niiden mukaan. Silloin tavoitteen asettaminen, uuden opettelu ja ihmisenä (ja äitinä, isänä, vanhempana, kasvattajana) kasvaminen vievät meitä kohti sitä, millaisia ihmisiä haluamme olla.

Kun tavoite on selvillä, ja kun opettelu tapahtuu tietoisesti ja omista lähtökohdista, riittämättömyyden tunne hälvenee. Nyt on näin, minä haluaisin olla tuolla ja olen vasta matkalla sinne. Jonain päivänä ehdin sinne ja tässä välillä teen sen mihin paukut riittävät.

Toivottavasti nämä tekstit auttoivat vähän hälventämään riittämättömyyden tunnetta. Jos haluat lisäapuja riittävän hyvän löytämiseen, niin napsauta itsellesi ilmainen Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssi tuosta alta. Tai lue minikurssista lisää täältä. <3

Riittämättömyyden tunne iski – mitä tehdä?

Riittämättömyyden tunne.

Miltä se kuulostaa?

Ei tästä tule mitään. En mä pysty, osaa, kykene. Hävettää, kun taas menee ihan pieleen. Pitäisi sitä ja tätä ja tota. Miten kaikilla muilla sujuukin kaikki, ja mä en osaa mitään. En mä pysty repeämään joka paikkaan. Miten voikin ihminen olla tällainen luuseri? Mikään ei onnistu.

Miltä se tuntuu?

Kurkkua kuristaa. Rintalastaa kuumottaa. Hävettää. Ahdistaa, kun on niin pitkä lista asioita, joita Pitäisi Tehdä Jotta Olisi Riittävän Hyvä. Uuvuttaa. Itkettää.

Riittämättömyyden tunne voi nitistää ihmisen. Ajatus siitä, ettei ole riittävän hyvä, joko tässä hetkessä tai sitten ikinä. Tunne siitä, että en kelpaa ihmisenä ennen kuin olen vähän enemmän kuin mihin nyt pystyn. Pelko siitä, että kun teen virheitä ja olen epätäydellinen, niin pilaan elämäni, lapseni, urani ja kotini.

Meidän kulttuurissamme riittämättömyyden tunteen ruokkijoita löytyy etsimättä jatkuvasti. Jos asioista saa näyttää vain kiiltävän ja kauniin puolen, niin helposti tulee mieleen, että toisilla ihmisillä ei olekaan sitä virheiden täyttämää, rosoista puolta.

Jos virheistä ei saa puhua ilman, että tuomitaan heti – tai jos virheistä ei saa puhua ilman, että heti kertoo, miten sen virheen on paikannut – on vaikea hyväksyä ne hetket, kun itse tekee virheitä. Ei jos, vaan kun.

Eikä tarvitse avata kuin sosiaalinen media tai televisio, kävellä kadulla tai käydä kaupassa, kun jo silmille lävähtää riittämättömyyttä lietsovien viestien tulva.

Ole TÄLLAINEN! (Jotta olisit oikeanlainen. Sitä ei koskaan sanota, mutta sieltä rivien välistä sen haistaa.) Tee NÄIN! (Jotta saisit ne virheesi äkkiä oikaistua ja piiloon.) Hyväksy itsesi SELLAISENA KUIN OLET! (Koska kuka luuseri nyt muka ei pysty hyväksymään itseään sellaisena kuin on? Me kaikki täällä lehdessä/somessa/telkkarissa ainakin ollaan niin ihania, ettei meissä ole mitään sellaista, mitä ei voisi hyväksyä.)

Mä aloitin tämän tekstin kirjoittamisen eilen ainakin neljä kertaa. Joka kerta pyyhin aloituksen pois, kun iski riittämättömyyden tunne siitä, että mä yritän muka kirjoittaa jotain fiksua riittämättömyyden tunteesta. Haha, naurattaa ettei itkettäisi.

Mulla ei ole mitään ”tee näin ja plim, koskaan ei enää harmita” -ratkaisua riittämättömyyden tunteeseen. Mulla on kuitenkin aika vankka kokemus siitä, että mikä mulla itselläni auttaa, joten halusin jakaa sen sinullekin. (Ei vähiten siksi, että ”riittämättömyyden tunne” on yksi yleisimmistä hakusanoista, joilla ihmiset löytävät mun blogin ja sivun.)

Ehkä tästä löytyy sinulle joku oivallus, jolla saisit itse väljennettyä sitä riittämättömyyden tunteen puristusta.

Pikaversio riittämättömyyden tunteen käsittelyyn

Siltä varalta että just nyt on tilanne päällä, tässä pikaversio. Lue kohta kohdalta, pistä silmät kiinni hetkeksi ja kuulostele, mitä se kohta sinussa herättää. Ajatusten muistiin kirjoittaminen voi olla hyödyllistä, muttei pakollista. <3

1. Pysähdy ja huomaa.

Huomaa, miltä tuntuu, ja mitä ajatuksia mielessä pyörii. Miltä tuntuu kehossa? Huomaa ja nimeä, mikä kiristää tai ahdistaa.

Onko tässä kokemuksessa (tunteissa, ajatuksissa, kehon tuntemuksissa) jotain sellaista, minkä kohdalla voit hyväksyä, että nyt on näin? Jos on vaikeaa hyväksyä, niin voitko antaa sen olla vaikeaa? Jos haluaisit asioiden olla toisin, niin voitko hyväksyä sen muutoksen kaipuun?

2. Mitä tarvitset?

Kuulostele, mitä tarvitsisit, jotta olosi paranisi. Vettä, unta ruokaa, hiljaisuutta? Nähdyksi tulemista, kauniita sanoja, ymmärrystä, läsnäoloa?

Jos pystyt nyt tekemään jotain niiden tarpeiden kohtaamiseksi (niinkuin vaikka menemään nukkumaan, syömään jotain, tai soittamaan ystävälle), niin tee se. Jos et pysty, niin huomaa se tarve ja kuulostele, pystytkö hyväksymään sen, että nyt en saa mitä tarvitsen. (Jos ei pysty, niin voisiko sen hyväksyä, että on vaikeaa olla sen kohtaamattoman tarpeen kanssa?)

3. Huomaa, mitä odotat itseltäsi.

Mitä sinun pitäisi mielestäsi olla, jotta olisit riittävän hyvä tässä ja nyt?

Odotatko itseltäsi kärsivällisyyttä, jaksamista, johdonmukaisuutta, siisteyttä, onnistumista jossain sinulle vaikeassa asiassa? Odotatko virheettömyyttä, tasaisuutta, kaikkien asioiden tietämistä? Mikä näistä odotuksista on sellainen, joka eniten aiheuttaa sinulle stressiä ja ahdistusta?

4. Mieti, mitä vaatisi, jotta pystyisit täyttämään nämä odotukset.

Mitä pitäisi tapahtua, jotta nämä kaikki odotukset toteutuisivat? Usein mitä voimakkaampi riittämättömyyden tunne, sitä enemmän pitäisi tapahtua, jotta pystyisin tähän.

Alitajuiset odotukset eivät tunnu epärealistisilta, joten on tärkeää tuoda ne odotukset näkyviin, vaikkapa kirjoittamalla tai ystävän kanssa puhumalla.

5. Mieti, voitko ja haluatko tehdä odotuksesta tavoitteen ja nähdä sen vaivan, joka sen saavuttamiseen liittyy.

Joskus odotusten lopputulos ei ole minun vallassani. Silloin kaikkein stressittömintä on yrittää hyväksyä, että nyt asiat menevät niinkuin menevät, ja se saa turhauttaa ja suututtaa.

Toisinaan taas pystyt vaikuttamaan tilanteeseen tai lopputulokseen. Kysymys kuuluu: haluanko? Jos en halua, voin yrittää hyväksyä, että nyt on näin ja asiat menevät niinkuin ne menevät, koska tämän odotuksen mukaan toimiminen ei ole nyt tärkein asia, johon haluan kapasiteettiani käyttää.

Tai voin asettaa tavoitteen, että tietoisesti pyrin ohjaamaan toimintaani sen odotuksen mukaiseksi. Silloin mietin esimerkiksi, mitä oikeasti vaaditaan, jotta pääsisin siihen tavoitteeseen, miten voin tukea sitä edistymistä, ja mistä tiedän, että olen saavuttanut tavoitteeni.

Jos riittämättömyyden tunne ei tällä vielä hälvennyt, voi kokeilla, auttaisiko sama prosessi alusta uudestaan. Silloin nimittäin jossain on joku epärealistinen odotus, joka on vielä jäänyt tiedostamatta.

Jos ei ole tilanne päällä, tai jos haluat vähän syvempää pureskelua näihin aiheisiin, niin tässä ja seuraavassa tekstissä syvennän tätä prosessia vähän enemmän.

1. Pysähdy ja huomaa.

Nyt on näin. Tuntuu pahalta. Hävettää, kun menin huutamaan lapselle ja siitä tuli kaikille paha mieli. Väsyttää ja kiukuttaa. Nyt on näin. Tuntuu pahalta, ja saa tuntua pahalta. Haluaisin olla parempi, riittävämpi, pystyvämpi, ja tällainen mä nyt olen. En ole siellä asti, missä haluaisin olla. Tuntuu vaikealta hyväksyä, että mä olen tällainen, ja saa tuntua vaikealta.

Oma kokemukseni on se, että kaikkien jumien purkaminen alkaa hyväksymisestä. Aidosta, jonkun kerroksen hyväksymisestä.

Mä olen tällainen. Ai se on vaikea hyväksyä? Okei, no voinko hyväksyä sen, että mua ottaa päähän, että olen tällainen. Vieläkin vaikeaa? Voinko hyväksyä sen, että on vaikea hyväksyä tämä tunne? Ja niin edelleen.

Useimmiten se riittämättömyyden tunne itsessään on kaikenlaisten kiukku-, suru- ja häpeäkerrosten alla. Siihen kasaan ei ole enää kauhean armollista lykätä sellaista ”kyllähän sun pitäisi pystyä hyväksymään tämä asia ja käsittelemään se” -kerrosta. Mitä useamman pienen asian siitä kasasta pystyy hyväksymään, sitä lähemmäs pääsee sitä itse riittämättömyyden tunnetta, ja sitä paremmin sen saa käsiteltyä.

Jos se on kuitenkin vaikeaa, niin saa olla vaikeaa. Se on meille muillekin vaikeaa, päivästä riippuen enemmän tai vähemmän. Jos ei mihinkään muuhun irtoa aika tai kapasiteetti, niin jo pysähtymällä ja huomaamalla voi saada omaa fiilistään kohennettua huomattavasti.

2. Kysy itseltäsi, mitä tarvitset, ja sitten vastaa.

Tarvitsen kunnon yöunet. Tarvitsen ruokaa. Tarvitsen tunnin sellaista aikaa, kun kukaan ei pyydä tai odota tai edellytä multa yhtään mitään. Mä tarvitsen jotain, jotain sellaista, mikä on vaikea pukea sanoiksi, mutta siinä on rakkautta, ja keveyttä, ja helppoutta, ja sitä että joku ottaisi kädestä kiinni ja sanoisi, että älä huolehdi, minä hoidan tästä eteenpäin, istu vaan alas.

Mulla itselläni riittämättömyyden tunne iskee helpoiten silloin, kun pelissä on yksi tai useampi seuraavista tekijöistä:

  • väsymys
  • nälkä
  • jano
  • yksinäisyys
  • PMS
  • stressi lähestyvistä deadlineista
  • kokemus siitä, ettei mun vaivannäköä huomioida
  • ennustamattomat olosuhteet
  • se, etten pääse tekemään itselleni merkityksellisiä asioita

Toisin sanoen kun mun tarpeet eivät täyty, ja yritän vajaalla kapasiteetilla tehdä sellaisia asioita, joihin mun oikeastaan tarvitsisi olla hyvin levännyt ja muutenkin huippuvireessä. Sellaisia asioita kuten uusien toimintatapojen opettelu, luovuus, kärsivällinen suhtautuminen siihen, että toiset ihmiset eivät toimi mun odotusten mukaan…

Tämän takia muuten riittämättömyyden tunne liittyy niin kiinteästi äitiyteen.

Meidän kulttuurissamme äiti on usein se vanhempi, joka omalla kehollaan, valvomisellaan ja läsnäolollaan huolehtii jälkikasvusta, ensin raskausajan ja sitten lapsen synnyttyä vielä aika pitkään.

Äiti on se, joka valvoo yöllä kun masuvauva myllää ja liitoksia särkee. Äiti on se, joka herää vauvan inahdukseen, vaikka toinen vanhempi nukkuisi vieressä ja periaatteessa voisikin osallistua vauvanhoitoon. Äiti on se, joka jää vauvan syntymän jälkeen äitiysvapaalle, ja sen vuoksi on enemmän vauvan kanssa opettelemassa, että mitä ihmettä tämäkin itku tarkoittaa ja millä keinolla saisin vauvan taas tyytyväiseksi.

Isommankin lapsen kanssa usein äiti on se, jonka kainaloon kiivetään keskellä yötä kun tuli paha uni. Äiti on se, joka ottaa vastaan pahimmat kolmevuotiaan huutoraivarit, koska on ehkä kerännyt enemmän kokemusta siitä, mikä tähän tilanteeseen toimii. Kaikki tämä kuluttaa kapasiteettia.

Ei ihme, että keho ja mieli ovat vähän kireällä. Tähän kun yhdistää sen, että äidiksi tulemisen jälkeen pitää usein tietoisesti harjoitella taas pitämään omista tarpeistaan huolta lapsesta huolehtimisen ohella – ja sekin opettelu kuluttaa kapasiteettia – niin me äidit olemme erittäin otollista maata riittämättömyyden tunteen siemenille.

Ja ne siemenet? Ne ovat kaikki ne odotukset, joita meillä on itseämme kohtaan.

Niistä lisää seuraavassa tekstissä. Sillä aikaa voit tilata vaikka Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssin tuosta alta. Se on ilmainen, tein sen itse. Se on aika hyvä apu, jos haluat lisää tukea itsestä huolehtimisen tai lapsen tarpeiden huomiomisen opetteluun. (Tai lue lisää minikurssista täältä.)