Aloita omista sotkuista

Tämä teksti on alunperin julkaistu heinäkuussa 2013. Julkaisen sen uudestaan tänään, koska olisin aivan hyvin voinut kirjoittaa sen myös tämän päivän fiiliksistä. 🙂

* * *

Puoliso on ollut nyt viikon verran kesälomalla.

Se tarkoittaa luonnollisesti sitä, että kotona kaikki rutiinit on aivan levällään, kun minä ajattelen että joku muukin katsoo muksujen perään, edistää pyykkien ja tiskien kiertokulkua ja huolehtii päivärytmistä. Ja mies toipuu suhteellisen rankasta keväästä ja alkukesästä ja yrittää saada itsekin levättyä. Molemmat kuvittelee, että nyt on viimein se aika, kun saa ihan itse päättää, mitä tekee, eikä silloin todellakaan viikata pyykkejä tai siivota.

Hankalan tästä tilanteesta tekee se, että vaikka onkin loma, niin elämä ei pysähdy. Muksut rymyää tasan yhtä monta vaatekertaa (ja vaippaa) pyykkiin kuin normaalistikin. Ruokaa on syötävä useampaan kertaan päivässä, ja kaiken sen syömisen oheistuotteena tulee likaisia astioita. Hiekkaa kulkeutuu lasten kengissä sisälle sellaisen keskikokoisen hiekkakakkumuotillisen verran päivässä (ei ihme, että puiston hiekkalaatikolle pitää joka vuosi kuskata uudet hiekat, kun ne edelliset on meidän eteisessä), ja niin edelleen, ja niin edelleen. Postiluukusta tulee kilokaupalla paperia, vaikka lehtitilaukset on minimissä ja mainoksetkin on kielletty.

Halusi tai ei, niin jonkun sitä kaaosta on hallittava, tai muuten me ollaan aika nopeasti suossa.

Oikeastaan tää mun tän päivän oivallus lähti tavaran raivaamisesta tai declutteringista, niinkuin englanniksi sanotaan. Yksi parhaista decluttering-neuvoista, jonka oon koskaan mistään lukenut, on yksinkertainen.

Aloita aina omista tavaroistasi.

Miksi?

Kahdesta syystä.

Ensinnäkin, omista kamoistani mä itse tiedän, että voiko sen heittää vai eikö voi. Tarvitsenko mä tuota paitaa vielä, luenko ton lehden uudestaan, onko toi paperi tärkeä. Omat lapset on vielä niin pieniä, että mä lasken niiden vaatteet tähän samaan lokeroon: jos joku vaate on liian pieni tai muuten epäsopiva, niin se lähtee kiertoon.

Sen sijaan jos mä rupean raivaamaan puolisoni kamoja, niin mä joudun käyttämään tahdonvoimaani päätöstenteon sijaan siihen, että mä kyselen toiselta, voiko tän heittää ja tarviitko sä tätä vielä ja onko tääkään nyt minkään arvoinen. Ja sitten mä joko joudun odottamaan niitä vastauksia (mikä johtaa mun turhautumiseen) tai sitten teen päätökset itse ja valitsen todennäköisesti väärät teepaidat kirpparikassiin (mikä johtaa puolison turhautumiseen).

Tästä syystä mun on äärimmäisen paljon tehokkaampaa keskittyä vain sellaisten asioiden tekemiseen, joille mä voin oikeasti tehdä jotain. Sen sijaan, että mä angstaisin puolison rojukasasta X paikassa Y, mä voin ottaa kolme päällimmäistä kapistusta omasta rojukasastani siinä vieressä ja päättää, mitä teen niille. Tai sitten mä voin edistää jotain yhteistä projektia, niinkuin vaikka niitä tiskejä.

”Emmä voi tälle mitään”

Toinen syy on nimittäin se, että toisten tavaroihin (tai laajemminkin toisten asioihin) keskittyminen omien kustannuksella johtaa tosi helposti sellaiseen voimattomuuden tunteeseen ja uhrimentaliteettiin. Että miten voi olla että täällä jatkuvasti kaikki muut aina sotkee, eikä kukaan muu koskaan tee mitään? Että miten onkin epäreilua, että noi toiset jatkuvasti tekee asiat tollai ja minä joudun korjaamaan jäljet? Ja tossakin on taas tollainen rojukasa ja sekin homma on tekemättä ja äh.

Kun oikeasti ongelma ei ole niinkään siinä ympäristössä, vaan mun suhtautumisessani siihen ympäristöön. Mä vastustan sitä, miten asiat on juuri nyt tällä hetkellä, ja se saa aikaan mun ahdistuksen ja v-käyrän nousun.

Koska jos lattialla on puolison likaiset sukat, niin sitten lattialla on puolison likaiset sukat. Mulla on kaksi ajattelun vaihtoehtoa:
1. Voi perhana, taas se on jättänyt sukkansa lattialle! Ei sekään koskaan tee mitään. (Mikä ei ole täysin totta. Se ei *aina* tee *kaikkea* mitä *mä haluaisin*. Siinä on vivahde-ero.)
2. Kas, lattialla on sukat. ** ottaa sukat mukaan ja vie pyykkikoriin / jättää sukat lattialle.

Kakkoskohdan vaihtoehto riippuu siitä, mitä mä haluan. Jos mä haluan, että koti on siisti, niin silloin mä vien ne sukat pyykkiin samantien. Jos mä haluan, että puoliso vie ne sukat itse pyykkiin, niin mä voin jättää ne lattialle ja pyytää häntä viemään ne pyykkiin seuraavan kerran kun hän on samassa huoneessa.

Kummassakaan tapauksessa mä en jää kiinni siihen ajatukseen, että täällä *pitäisi* olla jonkun muun näköistä kuin mitä täällä on. Sen sijaan mä keskityn siihen, mitä mä voin tehdä sen eteen, että mun haluamani asiaintila toteutuisi.

Sama pätee ihmisten käytökseen. Jos joku tekee mulle oharit, niin mulla on kaksi ajattelun vaihtoehtoa.
1. Ei hitto, onpas törkeää käytöstä, miten joku kehtaa jättää tulematta eikä edes ilmoita! Onpas töykeä ja epäkohtelias ja itsekäs mulkvanderi koko ihminen!
2. Oho, kello on jo noin paljon enkä oo kuullut X:stä mitään. Voinko mä tehdä tässä tilanteessa jotain? Mä voisin soittaa sille ja kysyä, että miksi se ei ole vielä täällä. – – Ei se vastaa, kumma juttu. No, toivottavasti mitään sen vakavampaa ei ole sattunut.

Tai lasten käytökseen:
1. Mikä ihme demoni tota lasta nyt vaivaa kun se ei vtprklstn nuku jo! Ihan kiusallaan juoksee ja kikattaa ja hölmöilee ja mä haluan että se on nyt jo hiljaa pää tyynyssä niinkuin olis jo! AAARGH!
2. Onpas sillä nyt ihan ihmeellisen vaikeaa nukahtaa. Ja olenpas mä ihan todella kireänä tästä asiasta. Voinko mä tehdä jotain sen eteen, että lapsi nukahtais? No en oikeastaan, se on jo yöpuvussa hampaat pestynä ja potallakin se kävi ihan vasta. Mutta olisko jotain, mikä mua auttais olemaan vähemmän pinna piukalla tästä?

Tää on sellainen asia, minkä kanssa mä teen jatkuvasti töitä. Joskus onnistuu paremmin ja joskus, no, ei varsinaisesti onnistu.

Kenen asioihin nokkani työnsinkään?

Viime aikoina tämä on onnistunut vähän paremmin, kun törmäsin tällaiseen kätevään jaotteluun The Work of Byron Katie -tekniikasta lukiessani. (Tuolla saitilla kerrotaan siis lisää kyseisestä tekniikasta, suosittelen tutustumaan.)

Ideana on siis se, että maailmassa on kolmenlaisia asioita: mun asiat, toisten asiat ja Jumalan/luonnon/universumin asiat.

Mun asiat on sellaisia, mihin mä pystyn vaikuttamaan, toisten asiat on sellaisia, joihin ne toiset pystyy vaikuttamaan, ja Jumalan/luonnon/universumin asiat on sellaisia, joihin kukaan ei pysty vaikuttamaan, niinkuin vaikka luonnonmullistukset tai sää tai se, että joskus ihmiset kuolee nuorina.

Se oivallus, joka tohon jaotteluun liittyy, on se, että kun olet ahdistunut tai turhautunut tai yleensäkin tuntuu pahalta, niin se on merkki siitä että keskittyy johonkin muuhun kuin omiin asioihinsa. Silloin käyttää energiansa siihen, että pohtii jotain sellaista, mille ei itse voi tehdä mitään.

Tää ei tarkoita sitä, että kenenkään muun asioita ei saisi ajatella. Tottakai saa, ja pitääkin. Se tarkoittaa sitä, että jos mä kuuntelen jotakuta mun ystävää – tai vaikkapa omaa lastani – niin mä voin kuunnella empaattisesti ja läsnäolevasti, ilman että mä koen ahdistusta siitä etten pysty ratkaisemaan jokaista ongelmaa.

Eikä tää tarkoita sitä, että pitäis jotenkin olla kylmä ja tunteeton asioiden suhteen, jos niille ei voi tehdä mitään. Tottakai mua surettaa se, että maailmassa on nälkää ja köyhyyttä ja kärsimystä ja ihmiskauppaa ja ilmastonmuutosta. Se on se, mikä mut herättää ajattelemaan, että voinko mä itse tehdä jotain, edes vähäsen, reilumman maailman edistämiseksi. Ja sitten kun mä olen tehnyt voitavani, omien resurssieni puitteissa, niin mun ei enää tarvitse valvoa yöllä kauhu kurkkua polttaen että mä en ole tehnyt tarpeeksi.

Koska onhan se nyt oikeastaan myös aika itsekeskeistä ajatella, että a) maailman pitäisi olla sellainen kuin minä haluan, koska pitäisi ja minä haluan, b) jos maailmassa on jotain pielessä, niin jonkun pitäisi heti ratkaista se ongelma koska sitten maailma olisi sellainen kuin minä haluan. Koska pitäisi ja minä haluan.

Maailma on sellainen kuin se on. Huutavine taaperoineen ja likaisine sukkineen, perseilevine lapsineen ja perseilevine aikuisineen. Mä voin tehdä sille asialle vain sen, mihin itse yletyn ja mihin mulla on valta. Ja onneksi suurin valta mulla on siihen, mitä mun päässäni niistä asioista liikkuu.

Miten niin muka et pysty olemaan sellainen kuin minä haluaisin

Useimmiten nimittäin siellä toisten ihmisten asioiden ajattelun taustalla on myös sellainen ”onko muka niin vaikeaa X” -ajattelu. Että onko muka niin vaikea vaan viedä niitä sukkia pyykkiin? Onko muka niin vaikea nyt rauhoittua unille? Onko muka niin vaikea ottaa selvää lastenkasvatukseen liittyvistä asioista? Onko muka niin vaikea ajatella välillä niitäkin ihmisiä, jotka eivät ole syntyneet etuoikeutettuina hyvinvointivaltioon?

Ikäänkuin itselle olisi aina helppoa opetella uusia tapoja. Tai nukahtaa, kun mielessä pyörii tuhat asiaa. Tai ruveta opettelemaan uutta asiaa. Tai muuttaa omaa maailmankuvaa.

Siinä on itse asiassa kolmas syy siihen, miksi niistä omista rojuista, fyysisistä ja henkisistä, on syytä aloittaa siivoaminen.

On nimittäin paljon luontevampaa suhtautua ymmärtävästi toisten ihmisten muutosvaikeuteen, päätöksenteon hankaluuteen, ajattelun urautuneisuuteen, kun on ensin työstänyt samaa itsessään. On paljon varovaisempi sellaisten kehotusten kanssa kuin että ”rupeat vaan kuule hei tekemään näin”, kun tietää, miten vaikeaa itsellä on ollut ruveta vaan kuule hei tekemään jotain uutta. On nöyrempi toisten epäonnistuessa, kun muistaa omalta kohdaltaan, miten virheet kirvelevät.

Ja ehkä jonain päivänä pääsee siihen pisteeseen, että kun huomaa ajattelevansa että ”ton pitäisi”, niin siitä tulee samantien mieleen, että eikun mitäs mun pitäisi ensin.

Tää on toki tää vanha ”ota ensin hirsi omasta silmästäsi ja kulje maili toisen mokkasiineissa ennenkuin rupeat kukkoilemaan” -viisaus, mutta näköjään se on ihan syystä pitänyt pintansa.

Että taidanpa mennä tyhjentämään tiskikoneen tässä noin niinkuin aluksi.

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Omien asioiden ja toisten asioiden erottelusta, tai hyvää tarkoittavista ”tosi hyvistä” neuvoista, tai likaisista sukista ja eksyneistä legoista ja muusta aiheeseen liittyvästä. Ja taas sillai itseä ja toisia kunnioittaen, ns. oma nenä omissa asioissa ja sillai. 😉

 

Vastaanottavana osapuolena

Mitä mä osaan tänään kirjoittaa kärsivällisyydestä? Nyt just tuntuu, että en mitään.

Sellainen vahvasti meni -aamu

Mä muistin aamulla, että mulla on yksi kiva keväthame kaapissa, ja päätin laittaa sen päälle. Paitsi että se ei mahtunutkaan päälle. Hävetti ja harmitti. Tästä täysin loogisena seurauksena mä kiehahdin viisi minuuttia myöhemmin neljävuotiaalle, joka noin seitsemästä pyynnöstä huolimatta ei ollut vieläkään ruvennut laittamaan omia päivävaatteitaan päälle.

On ylevä tunne, kun pääsee pyytämään lapselta anteeksi omaa kiukuttelua ja komentelua ennen aamukymmentä. Ja vielä ylevämpää, kun lapsi sitten kärsivällisesti kertoo mulle, että välillä hänellä on vaan sellaisia päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Jep, niin äidilläkin.

On ylevä tunne, kun pääsee pyytämään lapselta anteeksi omaa kiukuttelua ja komentelua ennen aamukymmentä.

Tai puoliso pyytää jotain ihan neutraalisti, ja mä tiuskaisen vastaukseksi. Uudestaan ja uudestaan. Ja sitten seuraavana aamuna se kärsivällisesti kysyy, että onko sulla tänään parempi päivä, koska jos se on huonompi kuin eilinen niin ei hyvä heilu.

On sietämätöntä, kun huomaa olevansa sen kärsivällisyyden vastaanottava osapuoli. Tai siis se on ihanaa ja hienoa, ei sillä. Mielummin niin päin, kuin että mulle pistettäisiin samalla mitalla. Siitähän vasta sota syntyisi. Mutta toisen ihmisen kärsivällisyys… Se menee ihon alle. Ehkä siinä on vaikeinta, kun tajuaa olevansa epätäydellinen ja yhteistyökyvytön ja tarvitsevansa sitä kärsivällisyyttä.

Sellainen kärsivällisyyttä vaativa tyyppi

Teoriassa mä tiedän, että vanhemman on hyvä olla haavoittuvainen ja epätäydellinen. Näyttää tunteensa ja tehdä virheitä ja sietää epävarmuutta. Käytännössä mä haluaisin, että se haavoittuvuus ja epätäydellisyys olisi salonkikelpoista ja hienoa. Sellaista, jonka saa selitettyä ja jalostettua oppimiskokemukseksi ihan siinä heti paikalla, että hups, teinpä virheen, kas noin, homma hanskassa. En mä oikeastaan haluaisi, että lasten ja puolison tarvitsisi olla mua kohtaan kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä ja empaattisia.

Käytännössä mä haluaisin, että se haavoittuvuus ja epätäydellisyys olisi salonkikelpoista ja hienoa.

En mä halua, että tunteiden näyttäminen ja virheiden tekeminen tarkoittaa, että kun puoliso vinkkaa, että mitäs jos pyytäisit lapsilta anteeksi kun huusit, niin mä vastaan että en halua ja sulkeudun vessaan. Vaikka mä tiedän, että mun kuuluisi just samantien päästää irti siitä kiukusta ja nähdä asioiden suurempi konteksti ja ymmärtää ja olla lempeä. Ja mä en vaan siinä hetkessä kykene.

Ja sitä se kuitenkin näköjään on.

Haavoittuvuus ja epätäydellisyys on myös niissä hetkissä, kun mä olen kiukuissani siellä suljetun vessanoven takana ja suren sitä, että en osaa mielestäni tarpeeksi nopeasti käsitellä näitä asioita.

Ja niissä hetkissä, jolloin mä osaan ottaa vastaan kärsivällisyyttä juuri silloin, kun mä en ole sitä missään määrin ansainnut.

Ja nyt, tässä, kun mä kerron tästä sulle.

Hyvää esimerkkiä epätäydellisyydestä

Lapselle voi olla tosi tärkeä kokemus saada olla välillä se kärsivällinen ja empaattinen osapuoli, vaikka sitten vanhemman suuntaan. Tietysti ikätasoisesti ja lapsen kapasiteetin mukaan ja niin edespäin – lapsen ei ole missään nimessä tarkoitus olla vanhempansa terapeutti tai likasanko, päinvastoin.

Kuitenkin jos puhutaan sen ikäisestä lapsesta, jolla empatian kehitys on jo jollain mallilla, niin lapselle voi olla iso oivallus, että vanhemmatkin mokailevat ja kiukuttelevat ja välillä eivät osaa. Että vanhemmillakin on välillä päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Silloin lapsen voi olla helpompi hyväksyä sellaiset piirteet myös itsessään. Koska niitä päiviä tulee vielä monta. Se on ihmisenä olemisen sivuvaikutus.

Että vanhemmillakin on välillä päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Silloin lapsen voi olla helpompi hyväksyä sellaiset piirteet myös itsessään.

Ja näin mokailevan vanhemman näkökulmasta on tosi terveellistä välillä muistaa, että ei ne hyvät aikeet aikuisillakaan aina toteudu. Vaikka kuinka aivoilla tietäisi, miten pitäisi käyttäytyä. Sellainen empatia myös kehittää kärsivällisyyttä sinne lasten suuntaan.

Kommenteissa saa mielellään kertoa omia ajatuksia ja kokemuksia aiheesta ja sen vierestä. Sillai lempeän empaattisesti, tottakai. 🙂

Leikitään, että sä olet lapsi

”Äiti, leikitään että mä olen äiti ja sä olet lapsi!”

Näin ehdotti kolmevuotias tänään. Ja mä sitten vähän hymähdellen suostuin. Lopulta leikittiin melkein koko aamupäivä tätä, siinä muun puuhan ja ulkoilun lomassa.

Oli toisaalta jännittävää ja toisaalta vähän pelottavaa, kun huomasi niiden oman puheen maneerien tulevan sieltä lapsen suunnasta. Äänensävyjä myöten, hellittelynimiä myöten. Mä pääsin aitiopaikalta seuraamaan, että miten lapsi kuulee ja näkee mun toiminnan.

Toisaalta toi roolienvaihtoleikki oli siinäkin mielessä jännittävä, että mä itse jouduin kovasti miettimään, miten lapsi tyypillisesti puhuu mulle. Erityisesti niissä tilanteissa, joissa mä (oikean elämän äitinä) halusin opastaa lasta, eli leikisti äitiä, vaikka nyt päivävaatteiden laittamisen kanssa. Millaisena mä haluan, että lapsi näkee oman puhetapansa mun peilaamana? Haluanko mä olla kiukutteleva ja komenteleva lapsi vai yhteistyökykyinen ja kuunteleva lapsi?

Miltä musta tuntuu, kun kuulen omat sanani?

Se tuli mulle yllätyksenä, että miten ne ”äidin” sanat vaikuttivat noin tunnetasolla. Sen lisäksi, että mä pystyn tällai jälkikäteen analysoimaan sitä puhetta, niin mä pääsin hyvin konkreettisesti kokemaan, miltä tuntuu, kun toinen ihminen puhuu mulle noin. Se on kuulkaa aika haavoittuvainen hetki.

Vaikka jälkikäteen voin helpottuneena todeta, että lapseni puhui mulle hellävaraisemmin ja ystävällisemmin kuin mitä minä väsyneimmilläni hänelle, niin mähän en sitä tiennyt siinä vaiheessa kun leikki oli kesken. Mä saatoin ainoastaan luottaa siihen, että tuo toinen haluaa mulle hyvää ja käyttää (leikin myötä saamaansa) valtaa fiksusti.

Ja täytyy sanoa, että siinä vaiheessa kun mä ehdotin että mennään tätä reittiä puistosta pois ja ”äiti” oli eri mieltä mutta perusteli asiansa, niin se tuntui aika paljon mukavammalta kuin jos vastaus olisi ollut vain ”ei, kun mennään tuolta”. Vaikkakin se perustelu oli mun näkökulmasta ihan absurdi ja hatusta vedetty. Toisaalta, varmaan monet mun oikean elämän perustelut on lapsen näkökulmasta ihan yhtä älyttömiä.

Että kuuntelisi välillä muidenkin korvin

Mun ei oikeastaan kuuluisi olla yllättynyt siitä, miten voimakkaasti toi roolienvaihto avasi taas uutta näkökulmaa. Mulla on jonkun verran draamaopettajan koulutusta juurikin siihen, että rooleja vaihtamalla voi oppia syvällä tasolla ymmärtämään asioita, joita teoriassa tietää. Mä en vaan ole päässyt harjoittelemaan sitä roolien vaihtoa tällä tavalla käytännössä pitkään aikaan.

Tekee todella hyvää kuunnella välillä sitä, että miltä ne omat sanat kuulostaa. Minkä viestin ne välittää toiselle mun tunteista? Mikä on mulle omien sanojeni perusteella tulkittuna tärkeää? Välitänkö mä toisen tunteista sen verran, että teen oman näkökulmani mahdollisimman selväksi? Kuuntelenko mä ihan oikeasti, että mitä se toinen sanoo?

Jos sun lapsi ehdottaa tätä leikkiä, niin mene mukaan. Leiki ihan oikeasti. Kuuntele ja kuulostele, että miltä tuntuu kuulla ne omat sanat lapsen suusta. Ja jos lapsi ei sitä ehdota, niin kuuntele puhuessasi välillä lapsen korvin. Mitä tämä, juuri nyt ja juuri tässä, kertoo lapselle mun ajattelusta ja arvoista?

Lopulta nimittäin ne omat sanat, maneerit ja asenteet tulee sieltä lapsen suusta ilman roolinvaihtoleikkiäkin. Siinä tilanteessa on kullanarvoista, jos huomaa, että ne on siitä hyvinkin läheltä opittu.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Ajatuksia ja kokemuksia näistä ”kuulin omat sanani lapseni suusta” -hetkistä, joko roolileikeissä tai ihan muuten. Kysymyksiä tai empatiaa tai muuten vaan mieleen juolahtaneita heittoja. Ja blogin hengen mukaisesti mieti ensin, miltä ne omat sanat muiden korvissa kuulostaa, ennen kuin painat lähetä-nappia. 🙂