Epäonnistumisen pelko ja lupaus (sekä toivo)

Mieti edellistä kertaa, kun mokasit. Oikein sillä tavalla mehukkaasti. Miltä se tuntui?

Entä jos epäonnistun?

Entä jos en osaa? Entä jos pilaan koko projektin, suhteen, taideteoksen, yhteisön? Entä jos teen hätäpäissäni ja osaamattomuuttani jotain sellaista, mistä lapseni käy terapiassa vielä viisikymppisenäkin?

Epäonnistumisen pelko sulkee meidät, rajaa meitä, kutistaa ja litistää. Kun kehtaamme ajatella jotain uutta, luovaa, tuoretta ja innostavaa, se iskee. Jos harkitsemme uuden opettelua, toisen ihmisen kanssa lähentymistä, omien jumiemme purkamista, epäonnistumisen riski seuraa perässä.

Tässä kirjoittaessa, sormet näppäimistöllä, se on läsnä vahvasti. Tämä saattaa mennä syteen tai saveen.

Lasten kanssa eläessä epäonnistumisen pelko on usein ihan valtavan voimakas. Kun ensimmäistä kertaa kohtaamme pienen ihmisen, joka on jostain kohtalon oikusta meille lapseksi uskottu, niin siinä sitä ollaan. Haavoittuvuuden, tuntemattoman, epävarman äärellä. Ei ole mitään ohjekirjaa siihen, miten juuri tätä pientä ihmistä olisi hyvä tukea ja hoivata elämän matkalla niin, että hän voisi hyvin ja saisi kasvaa yhä enemmän omaksi itsekseen.

Ja heti kun ollaan uuden ja epävarman äärellä, haavoittuvan ja merkityksellisen äärellä, saapuu myös epäonnistumisen mahdollisuus.

Tai ei, ei mahdollisuus. Lupaus.

Kun kuitenkin epäonnistun.

Pelko liittyy siihen, että ei tiedä, miten jokin asia menee. Ja epäonnistuminen on yksi niistä asioista, joihin tässä maailmassa voi luottaa.

Meillä ihmisillä on tusinoittain tarpeita. Oppimisen, merkityksellisyyden, yhteyden, itsenäisyyden, leikin, kehon hyvinvoinnin, ennakoitavuuden, spontaaniuden… Ja kaikki mitä teemme on pyrkimystä täyttää joitain tarpeita.

Todennäköisyys sille, että onnistuisimme koko elämämme valitsemaan kerrasta sellaiset strategiat, jotka täyttävät sekä kaikkia meidän tarpeitamme että kaikkia meille rakkaiden ihmisten tarpeita, on aika pieni. (Humanistina en ala laskemaan, mikä se varsinainen todennäköisyys olisi, mutta arvelen että aika monta lottovoittoa pitäisi tulla samalle ihmiselle, ennenkuin oltaisiin samoissa lukemissa.)

Joka päivä jotain menee pieleen. Tämä ei ole pessimismiä, tämä on realismia. Niin kauan kuin emme ole ennustajia ja ajatustenlukijoita, niin kauan kuin teleportteja ja aikakoneita ei ole vielä keksitty, jotain menee joka päivä pieleen.

Ja silti – tässä sitä kuitenkin ollaan. Sinullakin on tällä viikolla mennyt ainakin tusinan verran asioita ihan plörinäksi, ja siinä sinä vain luet tätä tekstiä. Useimmista epäonnistumisista selviää jotenkin.

Terve epäluuloisuus riskejä kohtaan on toki hyväksi, ei sillä. Autossa puetaan turvavyöt siksi, että jos joku epäonnistuu liikenteessä niin panokset ovat aika kovat. Ja silti – silloin kun kyse on jostain muusta kuin ihmisten terveydestä, turvallisuudesta tai koskemattomuudesta, niin aika monesta mokasta selviää selvittämällä. Kunhan suostuu myöntämään, että on mokannut.

Epäonnistumisen pelko nimittäin sulkee meidät myös epäonnistumisen häpeään.

Mokia vältellään etukäteen ja sitten hävetään ja peitellään jälkikäteen. Vaan jos luotan siihen, että tänäänkin mokaan jossain, ja se kuuluu asiaan, niin mokia ei myöskään tarvitse hävetä. Niistä voi kertoa, pyytää anteeksi, kohdata toisen (lapsen tai aikuisen) avoimesti ja kysyä: mitä toivoisit, että tapahtuisi eri tavalla ensi kerralla?

Jokainen moka on lahja

Teatteri-improvisaation piirissä kulkee sanonta ”moka on lahja”. Se tarkoittaa, että jos joku mokaa improharjoituksessa, niin sitä juhlistetaan ja siitä riemuitaan, koska todennäköisesti se avaa jotain ihan uutta näkökulmaa ja sellaista luovuutta, jota emme olisi yrittämällä keksineet kuitenkaan.

Moka on lahja myös muualla kuin improvisoidessa. (Ja toisaalta, mitä tämä elämä on jos ei syvää ja jatkuvaa improvisaatioharjoitusta?) Jokainen moka, epäonnistuminen, virhe kertoo meille lisää tietoa siitä, mitä voimme opetella ja missä voimme kasvaa.

Oppimista ei voi tapahtua ilman virheitä. Jos vahingossa onnistun jossain ensimmäisellä kerralla, en välttämättä lainkaan tiedä, mitä tein oikein. Vasta mokia tekemällä ja niitä tietoisesti korjaamalla pystyn kehittämään ymmärrystäni ja osaamistani uusista asioista.

Ja ihmisen tarpeisiin kuuluvat myös oppiminen ja kasvu. Joille mokaileminen on elinehto. Voimme kasvaa ihmisinä vain silloin jos ensin hyväksymme virheemme ja niihin liittyvät kirvelevät tunteet – pettymyksen, häpeän, turhautumisen – ja sen jälkeen otamme mokan uteliaaseen, hyväksyvään tarkasteluun: Wau, mitähän tuossakin tapahtui?

Ihmissuhteisiin pätee tämä sama. Jokainen konflikti on meille lahja, koska ne osoittavat meille merkkivalon tavoin, missä tarpeemme eivät täyty. Silloin konfliktien siloittelu ja välttely on itse asiassa valtavan haitallista: jos autosi kojelaudassa syttyy hälytysvalo, on hölmöä laittaa siihen päälle ilmastointiteippiä jotta valo ei enää häiritsisi. Ongelma ei poistu, ja enää en myöskään kuuntele viestejä siitä ongelmasta.

Kun suhtaudumme konflikteihin ja mokiin lahjoina, niitä ei myöskään tarvitse hävetä. Päinvastoin: olemme astuneet pois mukavuusalueeltamme kohti uutta, tuoretta ja haavoittuvaa. Olemme yrittäneet jotain sellaista, mitä emme jo osaa. Olemme olleet inhimillisiä ihmisiä, myös vanhempina, emme kasvatusrobotteja. Kyllähän sitä sietää juhliakin.

Ja jos vielä huomaakin, että kaiken tämän jälkeen epäonnistuminen edelleen pelottaa ja hävettää, niin tietysti saa pelottaa ja hävettää. Jos ei heti kerrasta (tai kymmenestä, tai sadasta kerrasta) osaa ottaa epäonnistumisia ja konflikteja vastaan kiitollisena, niin sitten ei osaa. Saa olla kesken, ja välillä mokailla, siinäkin. Sillähän sen sitten joskus oppii, kun tarpeeksi monta kertaa mokaa. ❤️

Äitienpäivänä tulossa jotain ihanaa. Jos haluat kuulla, mitä se on, niin tilaa alta uutiskirje – saat samalla Kärsivällisempi aamu -minikurssin sähköpostiisi.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Osuitko ylärimaan?

Onko sinua koskaan nolottanut se, että jokin asia menee liian hyvin? Onko joku kehunut lastesi käytöstä, ja sitten huomasit että rupesitkin selittelemään – ”ei ne aina näin ihania ole, kyllä ne kuule riiteleekin”. Tai ehkä oli vaikea olla läsnä seurassa, jossa muut valittelivat sellaista ongelmaa, joka itsellesi ei oikeastaan tunnu vaikealta?

Miten voikaan olla, että hyvä fiilis, onnellisuus, tyytyväisyys, voi yhtäkkiä vaihtua ahdistukseen tai kiukkuun ilman että mikään olosuhde muuttuu?

Saatoit ehkä osua ylärimaan.

Mikä ylärima on?

Itse opin ylärimasta lukemalla Gay Hendricksin kirjan The Big Leap, jota suosittelen lämpimästi jokaiselle, joka haluaa elämänsä olevan antoisampaa ja hyvinvoivampaa. Voisin tiivistää oman ymmärryksen ja kokemukseni ylärimasta näin:

Meillä on sisäinen termostaatti, joka määrittää sen, millaiseen hyvinvoinnin tasoon olemme tottuneet – tietynlainen hyvinvoinnin mukavuusalue.

Jos yhtäkkiä näyttääkin menevän paremmin, niin meille tulee vaikea, haavoittuvainen, epämukava olo. Voi alkaa hävettää tai nolottaa, saatamme keksiä syitä miksi itse asiassa tämä ei olekaan nyt hyvä asia, tai jotenkin muuten alamme alitajuisesti sabotoida omaa hyvinvointiamme.

Jatkamme tätä, kunnes palaamme takaisin termostaatin hyväksymälle hyvinvoinnin tasolle, tai kunnes tiedostamme yläriman ja tietoisesti puramme sitä.

Termostaattia voi säätää opettelemalla huomaamaan ja hyväksymään niitä hetkiä, kun asiat ovat ihanasti ja tarpeemme täyttyvät. (Esimerkiksi viime viikon blogitekstin tyyppisillä harjoituksilla.)

Oliko se liian hyvää ollakseen totta?

Kun osumme ylärimaan esimerkiksi rakkauden tai työn osalta, saatamme reagoida siihen niin, että löydämme ongelmia samalta elämänalueelta. Ihana, inspiroiva työprojekti alkaakin tuntua valjulta tai ahdistavalta, koska täytyyhän siinä nyt joku ongelma olla. Ihana loma tai vuosipäivän juhlistus perheen tai puolison kanssa kääntyy riidaksi.

Tai sitten olemme ihan tyytyväisiä siihen hyvin sujuvaan elämänalueeseen, mutta jostain älyttömästä syystä Lapsille Iskee Joku Vaihe. Tai sairastun. Tai jotain muuta sellaista tapahtuu, että pääsemme sanomaan maagiset sanat ”no, se olikin liian hyvää ollakseen totta”.

Ja tottakai – elämä menee niin, että joskus on ihanaa ja tarpeet täyttyy, ja joskus tulee vastoinkäymisiä ja tarpeet eivät täyty. Aina se ei liity mihinkään alitajuiseen sabotoimiseen.

Mutta silloin kun jollain elämänalueella menee tosi hyvin, niin meidän on valtavan helppoa suunnata huomiomme siihen, että jossain täytyy olla jotain pielessä. Tai jos emme keksi mikä olisi pielessä, niin ainakin löydämme miljoona syytä miksi juuri me olemme ihan väärä ihminen kokemaan jotain näin ihanaa.

Tai kieltäydymme kutsusta, haasteesta, kiitoksista tai tunnustuksesta koska enhän minä, ne on ihan eri ihmiset jotka noin ihania asioita kokee, miksi kukaan minut sinne haluaisi, ja niin edespäin. Käännämme innostuksen peloksi, kiitollisuuden häpeäksi, mahdollisuudet riskeiksi.

Mistä yläriman tunnistaa?

Usein tunnistan oman ylärimani käytöksestä.

Alan kritisoida – joko itseäni tai toisia. Otan konfliktit Valtavan Henkilökohtaisesti vaikka tavallisesti tietäisinkin, että sekä minulla että toisella on oikeat ja tärkeät tarpeet toiminnan taustalla. Keksin ideoita ja ammun ne samantien alas. Kun työjutut sujuvat hyvin, jumitan vapaahetkinäni sosiaaliseen mediaan sen sijaan että tekisin jotain hoitavaa ja palauttavaa.

Kodin siisteys ja järjestys tekevät minulle hyvää, ja silti siivoaminen tapahtuu useimmiten kiukkusiivoamalla, koska minun on vaikea antaa itselleni lupa siihen, että työn ja rakkauden lisäksi myös koti voisi tuoda iloa ja onnellisuutta. Sitävastoin jos kiukuttaa jo valmiiksi, niin voin antaa itselleni luvan siihen, että edes koti saa olla järjestyksessä.

Joskus yläriman tunnistaa hetkessä, esimerkiksi silloin kun joku läheinen ja rakas ihminen kertoo arvostavansa minua tai olevansa kiitollinen jostain tekemästäni asiasta. Kiitollisuuden ja ilon ja rakkauden kuplimiseen liittyy silloin myös jotain ristiriitaista, noloutta tai haavoittuvuutta tai pelkoa.

Toinen selkeä yläriman oire, jonka tunnistan usein jo heti tilanteessa, on välttely ja lykkääminen.

Jos tiedän, että haluan tehdä jotain ihanaa ja arvokasta, ja tiedän osaavani sen, niin ylärima saa minut joko jumittumaan puoleksi tunniksi sosiaaliseen mediaan tai johonkin sijaistoimintoon.

Viisivuotiaalla kuopuksella huomaan joskus yläriman helähtävän silloin, kun hän on aivan pakahtumaisillaan ilosta tai onnesta – ja silloin hän alkaa väännellä naamaa, kertoa pissakakkavitsejä ruokapöydässä, nimitellä, töniä tai päristää kielellä toisia naamaan. (Esikoiselta en yläriman reaktioita tunnista, toki hänen kohdallaan en ole niitä samalla tavalla tarkkaillutkaan. Joko hänellä on ihan eri ylärimareaktiot kuin minulla, tai sitten hän on äitiään parempi pärjäämään ylärimojen kanssa. <3 )

Mitä ylärimalle voi tehdä?

Ylärimaa voi purkaa monella eri tavalla. Tärkein vaihe jokaisessa tavassa on se, että huomaa: aha, nyt tämä ihana ja myönteinen asia herättää minussa tällaisia negatiivisia tunteita tai ei-rakentavaa käytöstä – voisiko kyseessä olla ylärima?

Sen jälkeen on tärkeää pysähtyä ja kuunnella niitä erilaisia tunteita, joita itsessä tämän myönteisen asian äärellä herää. Iloa, kiitollisuutta, yllätystä – ja ehkä myös pelkoa, epävarmuutta, suruakin? Mitä paremmin pystyn olemaan itselleni ja omille tunteilleni läsnä yläriman iskiessä, sitä todennäköisemmin ylärima alkaa sulaa. Itse-empatian harjoittelu on äärimmäisen hyödyllistä myös ylärimatilanteita silmälläpitäen.

Seuraavaksi tulee kysymys, joka voi tuntua epäloogiselta:

Voinko antaa itselleni luvan siihen, että elämä saisi [tämän asian] osalta olla näin ihanaa?

Kysymys voi tuntua epäloogiselta siksi, että kukapa meistä ei haluaisi, että elämä olisi ihanampaa. Vaan suosittelen kokeilemaan – kun tämän kysyy itseltään, niin vastaus saattaa olla häkellyttävänkin ristiriitainen. Toisaalta joo, ja sitten toisaalta entäs jos meneekin hyvin, niin mitä siitä sitten seuraa?

Ja mikä tahansa vastaus itsestä siihen herääkään, niin palataan takaisin omien tunteiden ja tarpeiden hyväksyvään kuunteluun. Saattaa olla, että tämän ihanan asian myötä minussa herää esimerkiksi turvan, hyväksynnän, tai ennakoitavuuden tarpeita – ja nekin on tärkeä ottaa hyväksyvästi vastaan.

Kirjassaan Hendricks antaa vielä toisen loistavan kysymyksen, jonka voi kysyä itseltään siinä kohtaa, kun omat tunteet, sekä miellyttävät että epämiellyttävät ovat tulleet kuulluiksi.

Mikä on se uusi ja ihana, joka tässä [myönteisessä asiassa] yrittää tulla maailmaan?

Se voi olla vaikkapa nähdyksi tuleminen, inspiraatio, yhteys ja rakkaus. Kun syvennyn siihen uuteen ja ihanaan, niin ylärima alkaa sulaa pois kuin itsestään.

Itselläni yläriman kilauttaa usein se, jos jotkut pitkään vajaalla olleet tarpeeni olisivatkin täyttymässä. Jos yhtäkkiä tunnenkin vaikkapa olevani turvassa ja rakastettu, ja se on samaan aikaan ihanaa ja tosi epätavallista, niin voi olla tosi vaikea olla omissa nahoissaan. Jos joku tarve on ollut pitkään vajaalla, ja olen tottunut toimimaan siitä huolimatta, niin yhtäkkiä sen tarpeen täyttyminen vetääkin koko pakan sekaisin. Se voi tuntua haavoittuvalta, tai nostaa pintaan muita sellaisia tarpeita, joiden luulin itse asiassa jo täyttyneen.

Ylärimojen purkaminen voi tapahtua yhtäkkiä, tai se voi tapahtua pikkuhiljaa. Hiljalleen sitä voi harjoitella esimerkiksi niin, että päivittäin etsii elämästään asioita, joista on kiitollinen ja joissa tarpeeni jo täyttyvät. Silloin totun siihen, että elämässäni saa olla ihania hetkiä, joissa minulla on hyvä olla. Silloin myös huomaan niitä ihania hetkiä yhä paremmin, joten ylärima ei ehdi tulla ihan niin puskista.

Ja aina sitten kun ylärima iskee jossain kohtaa, niin sen voi työstää pois heti kun sen huomaa. Voinko antaa elämäni olla tässäkin kohtaa näin ihanaa? Ja mikä on se uusi ja ihana, joka nyt haluaa tulla maailmaan?

Entäs kun helpot ratkaisut on jo kokeiltu?

Eilen pidin Facebook Liven kautta Kysy mitä tahansa kärsivällisyydestä -tuokion, jossa vastasin muutamiin lukijoiden lähettämiin kysymyksiin. (Tallenteen löydät Lupa olla minän Facebook-seinältä, ja Facebookin kautta voit myös lähettää omia kysymyksiäsi seuraavia Kysy mitä vaan -livejä varten.)

Yksi kysymyksistä käsitteli sitä, että siirtymät ovat hankalia kun lapsi uppoutuu omiin puuhiinsa eikä malttaisi lähteä. Käytössä heillä on jo ennakointi, eli muistutukset kymmenen ja viisi minuuttia ennen lähtöä. Silti lähteminen on tahmeaa, ja aikuista ärsyttää kun sama toistuu jatkuvasti, ja muutenkin täytyy aamukiireessä keskittyä tuhanteen asiaan kerralla.

Tällaisessa tilanteessa useimmat helpot vinkit on jo käytetty – ennakoimista minäkin olisin (ja olen) ensimmäisenä kokeillut. Videossa avaan tarkemminkin sitä, että miten tätä tilannetta voisi lähteä ratkomaan, mutta tänään halusin kirjoittaa sellaisesta asiasta, joka tuohon kysymykseen vastatessa tuli mieleen. Tämä liittyy vähemmän siihen varsinaiseen kysymykseen ja perheeseen, ja enemmän sellaiseen ajattelun tapojen muutokseen, joka auttaa meitä luonnostaan pysymään kärsivällisempinä.

Lapsi ei ole meille velkaa sitä, että meidän tarpeemme täyttyvät.

Yleensä jos haluaisin, että lapsi toimii toisella tavalla, se johtuu siitä että tarpeemme eivät täyty. Lisäksi meillä on helposti odotus, että lapsen pitäisi käyttäytyä tietyllä tavalla. Erityisesti jos olen jo yrittänyt ratkoa tilannetta jotenkin, vastata lapsen tarpeisiin, auttaa lasta tekemään kanssani yhteistyötä, niin helposti tulee ajatus, että lapsen nyt kuuluu ikäänkuin vastavuoroisesti toimia toisella tavalla helpottaakseen meidän elämäämme.

Ja kun ne vastavuoroisuuden ja yhteistyön ja tuen ja arvostuksen (tai mitkä ikinä) tarpeet eivät täyty, niin siitä voi tulla sellainen leima, että lapsi on kiittämätön, tai ärsyttävä, tai ei arvosta minun näkemääni vaivaa. Mikä puolestaan kiristää tilannetta entisestään, kun alan tulkita lapsen käytöstä sen leiman kautta. No niin, taas se tekee noin, kiittämätön mikä kiittämätön. Tai: mahdoton tilanne, en halua edes yrittää enää, olkoon.

Tällaisella hetkellä tulemme kaataneeksi vastuun niistä meidän tarpeistamme lapsen niskaan. Koska minä olen tehnyt X, niin lapsen kuuluisi tehdä Y jotta minun tarpeeni täyttyisivät.

Lapsi ei kuitenkaan ole vastuussa meidän tarpeistamme. Hän ei ole meille velkaa sitä, että hän omalla toiminnallaan huomioi meidän tarpeemme. Lapsen tehtävä ei ole huolehtia meistä.

Vastuun ottaminen omista tarpeista kuulostaisi enemmänkin tältä:

Ahaa, huomaan että minua ärsyttää ja turhauttaa, mitähän minä tarvitsisin?

Okei, tarvitsen helppoutta ja vastavuoroisuutta ja yhteistyötä. Hmm, näillähän ei ole suoranaisesti mitään tekemistä lapsen kanssa, vaan nämä ovat minun tarpeitani.

Onko minulla elämässäni mitään sellaista kontekstia, josta voisin saada näitä tarpeita paremmin täyteen? Voisinko helpottaa arkea jollain muulla tavalla, tai voinko pyytää apua? Voisinko pyytää vastavuoroisuutta ja yhteistyötä esimerkiksi joltakulta aikuiselta elämässäni?

Meillä aikuisina on kapasiteettia ja resursseja siihen, että mietimme tällaisia asioita. Lapsella ei ole. Lapsi on vastuussa omista tarpeistaan, ei meidän. Me olemme vastuussa omista tarpeistamme, ja tietyssä mielessä olemme myös vastuussa siitä, että lapsellamme on toimivia strategioita vastata omiin tarpeisiinsa.

Mitä pienempi lapsi, sitä konkreettisemmin olemme itse myös vastuussa niiden strategioiden toteuttamisesta – pienen lapsen itku on strategia tarpeiden täyttämiseen siinä missä kolmevuotiaan  meritähtiraivari naamallaan eteisessä tai kuusivuotiaan ”ei kuulu sulle”. Meidän vastuullamme on auttaa lasta oppimaan rakentavampia ja toimivampia strategioita ja jatkuvasti kuunnella, että mitkä tarpeet siellä lapsen (toisinaan säälittävän tehottoman) toiminnan taustalla mahdollisesti ovat.

Siihen auttamiseen ja kuuntelemiseen meillä ei riitä jaksaminen, jos emme ota ensin vastuuta omista tarpeistamme. Elämä on sitä, että jatkuvasti huomaamme, mitä tarvitsemme, ja kokeilemme parempia keinoja vastata niihin tarpeisiin. Kun tarpeemme täyttyvät yhä paremmin, meille jää jäljelle kapasiteettia huolehtia vaikkapa niistä lapsen tarpeista ja auttaa häntä oppimaan parempia strategioita. Ja kun lapsikin löytää parempia strategioita vastaamaan tarpeisiinsa, niin arki rullaa paremmin.

Mitä tarvitsen, mistä sitä saisin?

Mikä sitten on tehokkain mahdollinen tapa suhtautua tilanteisiin, joissa lapsen toiminta tuntuu kiittämättömältä ja itsekkäältä? Palata niihin omiin tarpeisiin.

Mitä tarvitsen, kun kerran tämä niin kovasti ärsyttää? Miten asioiden tulisi muussa elämässäni olla, jotta osaisin suhtautua lapsen toimintaan empaattisesti, eikä se tuntuisi henkilökohtaiselta loukkaukselta? Miten muuten voisin tätä tarvetta täyttää? Kuka minua voisi tässä auttaa?

On myös hyödyllistä pohtia sen hyväksymistä, että lapsella nyt saattaa olla tällainen vaihe, jossa hän tarvitsee minulta ekstratukea. Se vaihe saattaa olla viikkojen, tai kuukausien, tai muutaman vuoden mittainen, eikä sitä välttämättä tiedä etukäteen.

Voinko hyväksyä sen, että nyt on näin, ja lapsi tarvitsee tukea tai muistuttamista tai konkreettista auttamista tai empatiaa enemmän kuin minun mielestäni olisi ”kohtuullista”? Voinko hyväksyä, että tämä saattaa olla osa hänen omaa oppimisprosessiaan, tai sitten tämä on luonteenpiirre (feature, not a flaw) ja lapsi vain tarvitsee nyt sitä mitä tarvitsee? Ja mitä tarvitsen, jotta minun olisi helpompi hyväksyä tämä?

Joskus asian hyväksyminen keventää painetta toistuvasti stressaavasta tilanteesta ja muuttaa kuin vaivihkaa myös minun toimintaani. Joskus sen myötä lapsi oppii nopeammin, tai sitten lapsi oppii omassa tahdissaan täysin riippumatta siitä, mitä minä teen tai jätän tekemättä. Joskus tilanne ei muutu, vaikka kuinka hyväksyisin. Jokaisessa näistä tapauksista minun on helpompi olla omissa nahoissani, kun en käytä omaa kapasiteettiani tilanteen vastustamiseen. Ja jo se helpottaa monia tilanteita.

Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -kurssilla harjoitellaan kärsivällisyystaitoja omista tarpeista huolehtimisen, lapsen tarpeiden huomioimisen sekä vuorovaikutuksen kautta. Kurssi alkaa 17.4., ja lisää voi lukea täältä. Tervetuloa mukaan.

Miksi hyväksyisin sen, että asiat menevät eri lailla kuin halusin?

…tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Tämä lainaus (jonka lähteeksi löysin 1900-luvun alussa vaikuttaneen teologin Reinhold Niebuhrin) on osa Tyyneysrukouksen nimellä kulkevaa rukousta. Siinä mielestäni tiivistyy myös suurta viisautta ihmiselämään yleensä, katsomuksesta riippumatta. Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssin kolmannella viikolla puhutaan odotuksista, myös tämän lainauksen näkökulmasta.

Usein nimittäin odotamme itseltämme (ja lapsiltamme) sellaisia asioita, jotka realistisesti katsottuna ovat mahdottomia. Silloin kaivataan hyväksymistä ja armollisuutta.

Toisaalta usein emme odota itseltämme jotain, koska arvelemme että se olisi mahdotonta, vaikka joku keino todennäköisesti löytyisikin. Silloin tarvitaan rohkeutta ja inspiraatiota.

Tänään halusin kirjoittaa siitä, että mistä itse olen etsinyt sitä kolmatta, eli viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Mistä tiedän, voinko muuttaa jotain vai en?

Noin karkeasti ottaen itse ajattelen näin: Pystyn vaikuttamaan niihin asioihin, jotka ovat minun hulavanteessani. Tunteisiini, tarpeisiini, käytökseeni, ajatteluuni, siihen miten kohtaan toiset ihmiset.

Tähän hetkeen, siihen miten nyt on, en voi vaikuttaa. Seuraavaan hetkeen toki voin, mutta minun täytyy tehdä se muuttamalla käytöstäni, vaikuttamalla tunteisiini tai tarpeisiini, tiedostamalla ja muuttamalla ajatteluani tai odotuksiani.

Itselleni konkreettisin keino erottaa nämä kaksi toisistaan (ja löytää sitä viisautta) on ollut ajatus siitä, että jos pystyn hyväksymään tässä hetkessä kaiken, mitä läsnä on, löydän myös ne asiat, joihin voin vaikuttaa. Sillä löydän myös rohkeuden tehdä asioille jotain.

Jos lapsella on huutoraivari ja minulla migreeni ja kello on miljoona ja huomenna on aikainen herätys, niin minulla on kaksi vaihtoehtoa.

Joko vastustan sitä, että nyt on näin, ja kasaan itselleni migreenin ja turhautumisen ja hermostuksen päälle vielä kiukkua siitä, että maailma on nyt väärin! Samalla käytän sen vähänkin toimintakykyni ja kapasiteettini tämän tilanteen sisäiseen vastustamiseen ja pahimmassa tapauksessa jumitun kokonaan enkä pysty korjaamaan tilannetta lainkaan.

Tai sitten hengitän syvään. Tunnistan, että nyt on näin. Hyväksyn kaikki ne tunteet ja ajatukset, joita tämä ”nyt on näin” minussa herättää. Ja saan ehkä ihan piirun verran lisää kapasiteettia tehdä jotain hyödyllistä, jotta tilanne muuttuisi mahdollisimman nopeasti.

Tämä tarkoittaa, että etsin nykyhetkestä kaiken sen, minkä aidosti voin hyväksyä. Voinko hyväksyä sen, että kello on näin paljon ja kukaan ei ole lähelläkään iltapuuhia? Jos en, niin okei.

Voinko hyväksyä sen, että minua ärsyttää tämä tilanne? Voinko hyväksyä, että tämä menee eri tavalla kuin odotin? Jos en, niin okei.

Voinko hyväksyä, että vastustan tätä tunnetta ja tätä tilannetta? Voinko hyväksyä, että nyt minulla on ajatus siitä, että tämän pitäisi olla toisin? Ja niin edespäin.

Miten hyväksyminen tapahtuu?

Usein hyväksyminen tuntuu rentoudelta ja keveydeltä, ja vastustus tuntuu jännitykseltä ja puristukselta. Kehon viestejä voikin käyttää vihjeinä siitä, että nyt taitaa olla aika paljon vastustusta käynnissä. Ja vaikka en tietäisi, että mitä vastustan, niin jo jännittyneen kehon osan rentouttaminen voi auttaa.

Yksi tapa siihen on ensin antaa itselleen lupa jännittää niin paljon kuin vain mahdollista, ja sitten hengittää syvään ja päästää koko jännitys irti. Toinen tapa on kiinnittää huomiota jännittyneeseen kohtaan, hengittää sisään ja ulos, ja havainnoida uteliaana muuttuuko tuntemus siinä kohdassa.

Tunteiden ja ajatusten ääneen nimeäminen on myös hyvä tapa harjoitella hyväksymistä. ”Nyt ärsyttää, turhauttaa, hävettää. Nyt mulla on sellainen ajatus, että kaikki on ihan pilalla ja tämä koko ilta oli katastrofi.”

Itseäni auttaa erityisesti lause ”mulla on sellainen ajatus/odotus, että…”. Silloin nimeän sen ajatuksen, mutta otan siihen vähän etäisyyttä, jolloin minun on helpompi hyväksyä se ja samalla kyseenalaistaa: onko tuo todella noin? Onko odotukseni todella realistinen? Myös sana ”pitäisi” on hyvä vihje: silloin kun sanon tai ajattelen, että asioiden ”pitäisi” mennä tietyllä tavalla, niin taustalla on odotus, joka ei välttämättä ole ollenkaan realistinen.

Ja toki hyväksymistä voi harjoitella myös niin, että keskustelee jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka osaa antaa empatiaa ja kuunnella hyväksyvästi. Hyväksyvä asenne nimittäin tarttuu, kun tulee aidosti kuulluksi kaikkine tunteineen ja kokemuksineen. Usein olemme oppineet vastustamaan tunteitamme, ajatuksiamme, kokemuksiamme nimenomaan toisilta ihmisiltä. Samalla tavalla myös hyväksymistä ja itse-empatiaa voi oppia sillä, että vastaanottaa niitä keskustelussa.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että mitä hyväksyvämmin ja empaattisemmin osaamme suhtautua lapsiimme ja heidän kokemukseensa, sitä hyväksyvämmin ja empaattisemmin he oppivat itsekin suhtautumaan. Se taas vapauttaa meiltä molemmilta kapasiteettia toimia arjessa, sietää epävarmuutta ja käsitellä tunteita, eli toisin sanoen helpottaa arkea pieni pala kerrallaan. Ja sieltä yllättäen voi löytyäkin muutosta.

Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssilla opetellaan kärsivällistä ja lempeää kasvatusotetta itse-empatian ja itsestä huolehtimisen kautta. Kurssi alkaa 17.4. ja paikkoja on vielä jäljellä. Lue lisää ja tule mukaan: Kärsivällinen kasvattaja 2.0. <3

Helpompi ajattelu, helpompi arki

Arjessa voi olla periaatteessa useammalla tavalla vaikeita asioita.

Toiset on ihan oikeasti vaikeita, niinkuin vaikka kompleksi ongelmanratkaisu aikataulujen suhteen (neljän hengen perheestä kolmen pitäisi olla eri osoitteissa samaan aikaan, miten ratkotaan?) Jotkut asiat on helppoja, mutta kun tahdonvoima on vähissä, ne ovat vaivalloisia (vaikkapa tapojen oppiminen menee tähän kategoriaan).

Ja sitten on niitä juttuja, jotka periaatteessa ovat helppoja, mutta jostain syystä tunteet tai ajatukset blokkaavat meitä niin voimakkaasti, että se itse helppo asia tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tällä viikolla tämä kolmas kategoria on ollut aika ajankohtainen, niin halusin kirjoittaa siitä. 😃

Oikeasti ei ole vaikeaa kerätä puolison vaatteita tai lasten tavaroita lattialta. Vaikeaa on päästä mielentilasta ”nyt #?%!!!tana lentää kohta jokaikinen lego ikkunasta hankeen” sen verran rauhalliseen tilaan, että pystyy pyytämään kunnioittavasti apua tai kertomaan rauhallisesti, että ei ole tyytyväinen työnjakoon (niinkuin vuorovaikutusohjaaja Elina Kauppila neuvoo tässä loistavassa Sujuvampi Arki -blogin tekstissään).

Oikeasti ei ole vaikeaa tehdä ruokalistaa ja kauppalistaa valmiiksi viikonloppuna. Vaikeaa on ryhtyä siihen hommaan, jos on sellainen ajatus, että joka päivä pitäisi olla jotenkin erityisen mielikuvituksekasta ruokaa, tai jos ärsyttää jo valmiiksi, että kukaan ei kuitenkaan syö niitä ruokia jotka minä olen laittanut niin miksi edes vaivaudun keksimään mitään, keitetään hemmetti kaurapuuroa joka päivä jos kerran ei kelpaa.

Voisin keksiä esimerkkejä meidän huushollista lisääkin, mutta saat ehkä kiinni, mistä ilmiöstä puhun. 🙂

Niin ajattelin jakaa teidän kanssa neljä sellaista tekniikan, joilla itse olen purkanut (PMS:n tällä viikolla vielä pahemmaksi lietsomaa) temperamenttiani tasaisemmaksi, niin että stressaavat tunteet ja ajatukset eivät ihan niin pahasti pääse sabotoimaan niitä periaatteessa helppoja juttuja.

Sedona-metodi

Olen joskus aiemmin kirjoittanut Sedona-metodista, ja se onkin itselleni ollut vuosikausia helpoin ja nopein tapa päästää irti kaikenlaisista jumeista. Sen idea on yksinkertainen:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Kysy itseltäsi: Voisinko päästää tästä kaikesta irti? Haluaisinko päästää irti? Milloin tekisin sen? Vastaus voi olla ”kyllä” tai ”ei”, ja jos en halua päästää irti juuri nyt, niin ei tarvitse.
  • Kuulostele, onko olo kevyempi. Voit toistaa prosessin niin monta kertaa kuin ehdit tai tarve vaatii.

Viimeisen viikon ajan olen tehnyt Sedonan Triple Welcoming -prosessia, joka menee näin:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki se, miten haluaisit että tämä asia olisi jotenkin toisin: jos vaikka haluat muuttaa, korjata, ymmärtää, ehkäistä, vahvistaa, poistaa tämän asian kokonaan. Anna kaiken senkin nousta lempeästi mieleen ja tietoisuuteen.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki sellaiset ajatukset, että tämä on sinun ongelmasi, tämä kertoo sinusta jotain, tällainen sinä nyt vain olet jne.
  • Huomaa se kaikki tila, joka on tämän vyyhdin ulkopuolella, johon tämä vyyhti ei vaikuta. Anna senkin tulla tietoisuuteen.
  • Päästä irti.

Minulla irtipäästäminen tapahtuu hyvin fyysisesti. Kun annan näiden kaikkien asioiden nousta mieleen, niin huomaan, että keho kiristyy joistain kohdista. Irti päästäessä keho rentoutuu ja hengitys vapautuu. Irtipäästämisen prosessia on vaikea selittää tai kuvailla, ja siitä syystä en varmaan olekaan sitä kauheasti blogissa avannut, mutta tätä teen harva se päivä.

Mistä voi päästää irti?

No ihan mistä tahansa. Stressaavista ajatuksista, tunteista, uskomuksista, kehon tuntemuksista; myönteisistäkin tunteista ja ajatuksista voi päästää irti, ja silloin fiilis itse asiassa paranee ja kevenee entisestään; pienistä jutuista, isoista jutuista, hetkessä (”voisinko vain päästää irti nyt tästä nimeämättömästä fiiliksestä tuossa kohtaa kehoa”) tai isommin. Itse teen usein sitä että kun tulee iso ärsytys tai turhautuminen, niin kirjoitan kaikki ne sisäiset kriitikkoäänet näkyviin, kaikki itsesoimaukset ja uskomukset ja ”ei ikinä” ja ”taas” jne, ja sitten luen sen läpi ikäänkuin tuon Triple Welcomingin ensimmäisenä askelena. Sitten siihen perään ”kaikki se, miten haluaisin että tämä olisi toisin” ja ”kaikki, miten tämä liittyy minuun tai on minun ongelmani”.

Sedonasta löytyy pieni maistiaisprosessi esimerkiksi täältä.

The Work

Byron Katien The Workista olen kirjoittanut blogissa useamminkin (esimerkiksi joulukalenterissa), koska se on hyvin tekstiksi kääntyvä prosessi. Siinä keskitytään ajatuksiin siitä, miten asioiden pitäisi olla eri tavalla, itselle ja toisille annettuihin leimoihin, sekä omiin tulkintoihin ja uskomuksiin maailmasta.

The Workissa on neljä kysymystä, jotka kysytään siihen omaan ajatukseen tai uskomukseen liittyen:

  1. Onko se totta?
  2. Voinko satavarmasti tietää, että se on totta?
  3. Miten toimin, ajattelen, olen, kohtelen muita silloin kun uskon tätä ajatusta?
    (Lisäkysymys: Näenkö kolmoskysymyksen vastausten perusteella yhtään syytä pudottaa tämä ajatus pois? Näenkö yhtään stressitöntä syytä pitää ajatuksesta kiinni?)
  4. Mitä tai kuka olisin ilman tätä ajatusta?

Sitten tehdään turnaround eli etsitään vastakohta ja mietitään, onko se yhtä totta tai enemmän totta kuin alkuperäinen lause.

Jos ajatukseni oli ”lasten pitäisi kerätä Legot lattialta”, niin prosessi voisi mennä vaikka näin:

1) Onko se totta? No, mun mielestäni lasten pitäisi kerätä ne, mutta selvästi lasten mielestä ei. Ja kun kerran niin ei tapahdu, niin ei se mikään luonnonlaki ole, vaan mun ajatukseni.

2) Voinko satavarmasti tietää, että se on totta? (Tähän tarvitsee vastata jos ekan kohdan vastaus oli ”ei”): Enhän mä voi tietää, että onko mun lapsilleni parhaaksi että he keräävät Legot lattialta. Ehkä he eivät ole vielä valmiita siihen, että heillä on tuollainen määrä Legoja, ehkä mun odotukseni siitä keräämisestä on epärealistinen. En voi tietää.

3) Miten toimin kun uskon tätä ajatusta? No hermostun siitä, että lapset eivät toimi mun odotusteni mukaan; en jaksa jäsentää legojen keräämistä pienempiin vaiheisiin koska ”kyllähän niiden pitäisi jo osata”; en halua että he leikkivät Legoilla ollenkaan kun kerran se siivoaminen on aina niin tuskaa. (Näenkö syitä pudottaa tämä ajatus pois? Kyllä, todellakin.)

4) Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Hmm. No todennäköisesti olisin henkisesti valmiimpi siihen, että kun lapsilla on Legot esillä, niin silloin aikuiset auttavat keräämisessä. Pitäisin kolmen minuutin keräysspurtteja ajastimen kanssa pitkin päivää tai iltaa, niin että se lattialla oleva Legojen määrä ei menisi överiksi. Tai sitten jätettäisiin vaan Legot lastenhuoneen lattialle yöksi ja mietittäisiin joku toinen tapa päästä turvallisesti ja jalat ehjänä vessaan keskellä yötä.

Vastakohta

1: ”Lasten ei pitäisi kerätä Legoja lattialta”. Hmm. No jos se ei ole lapsille tärkeää niin sitten ehkä lasten ei tarvitse. Siinähän samalla oppivat, että kun pikkuinen palanen menee kirjahyllyn alle niin sitten sitä ei saa sieltä pois – eikä se selvästikään jää mieleen kun aikuinen sen sanoo, vaan se pitää kokea itse.

2) ”Minun pitäisi kerätä Legot lattialta.” Hmm. Tavallaan se pitää paikkansa siinä mielessä, että jos ne mua häiritsee niin sitten se olisi mun tehtäväni tehdä. Ja toisaalta mulla olisi itselläni parantamisen varaa siinä, että kerään omat ”Legoni” eli kaikenlaiset harrastustarvikkeeni eri puolilta kämppää ja näyttäisin sillä esimerkkiä lapsille. Että jos ensin vaikka tekisi itse sen mistä toisia neuvoo ja sitten vasta valittaisi muille.

The Work toimii parhaiten tilanteiden jälkeen (tai siis välissä – todennäköisesti ei ole sellaista kertaa kuin ”viimeinen legojenkeräyskriisi”), kun ehtii istua alas ja jäsennellä ajatuksia ja tunteita. Joskus käytän hetkessä purkaessa ensimmäistä ja neljättä kysymystä (”Onko tämä ajatus totta? Mitä olisin ilman tätä ajatusta?”), mutta Byron Katie itse suosittelee kirjassaan, että ainakin alkuvaiheessa tätä prosessia on hyvä tehdä joko paperille tai sitten fasilitoijan kanssa, koska muuten ajatukset helposti karkaavat selittelyyn ja mutkutteluun. 🙂

Rakentava vuorovaikutus ja itse-empatia eli tunteet ja tarpeet

Joskus en saa kiinni siitä, että mikä ajatus hiertää, vaan on vain Iso Tunne. Silloin auttaa mm. Rakentavan vuorovaikutuksen ajatus siitä, että tunteet kertovat tarpeista, ja stressaavat tunteet kertovat tyydyttymättömistä tarpeista.

Silloin mantraksi tulee tämä: ”Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen? Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen?”

Voi olla, että ensin löytyy vain v-alkuinen tunnesana (joka ei välttämättä ole ”väsyttää” mutta saattaa liittyä siihenkin). Kun hengitän ja keskityn siihen tunteeseen, annan sen olla, niin se saattaa alkaa elää ja muotoutua joksikin muuksi. Verenkiertoa haittaavan vitutuksen alta löytyy ehkä pettymystä, turhautumista, ärsytystä, häpeää (yleensä ainakin häpeää); sieltä alta saattaa löytyä pelkoa, epävarmuutta, haavoittuvuutta, surua, loukkaantumista; ja niin edespäin.

Jos on hetki aikaa, niin sitä tunteiden tarkkailua ja tunteille avautumista voi harrastaa siihen asti että alkaa itkettää. Silloin tietää, että nyt löytyi joku ydintunne tästä vyyhdistä. Tosin mä itken jatkuvasti ja kaikelle, että välttämättä ei tarvitse odottaa sinne asti. Siinä vaiheessa kun se tunne tuntuu selkiytyvän ja pysähtyvän johonkin yhteen fiilikseen, niin voi alkaa kuulostella tarvetta siellä alla.

Kaipaanko kunnioitusta? Yhteistyötä? Vastavuoroisuutta? Selkeyttä? Helppoutta? Rakkautta? Luottamusta? Lepoa? (Tarvelistan löydät esimerkiksi täältä: tarvelista.)

Pitkällä tähtäimellä tilanteet voi pyrkiä ratkomaan ja ennakoimaan niin, että ne omat tarpeet täyttyvät mahdollisimman hyvin. Lyhyellä tähtäimellä ja hetkessä voi pysähtyä taas hengittämään ja fiilistelemään ihan vaikka sitä tarvesanaa ja kuulostelemaan, että miltä sen tarpeen täyttyminen tuntuu itsessä sisällä. Kunnioitus, miltä se tuntuu? Missä tilanteessa viimeksi tuntui siltä, että minua kunnioitetaan, ja miltä se tuntui? (Jos jonkun tarpeen tankki on tosi tyhjillään, niin viimeistään siinä ”milloin viimeksi” -mielikuvassa hengaileminen ja sen visualisoiminen saattaa avata kyynelhanat. Se on ihan tosi ookoo, ja se kertoo jotain siitä surusta, että tämä tarve on ollut tyhjillään. ❤️)

Ho’oponopono

Tästäkin olen joskus kirjoittanut, ja tämä on tekniikka, jossa on käytännössä neljä englanninkielistä lausetta, jotka olen itse tiivistänyt kolmeen.

Englanninkieliset lauseet ovat ”Thank you. I’m sorry. Please forgive me. I love you.” Suomeksi käytän mantraa ”Kiitos. Anteeksi. Rakastan sinua.”

Näitä siis vain toistetaan, ja sen tekniikan taustastoori on, että se jollakin tavalla puhdistaa meitä jollain tasolla. En tiedä. Itse ajattelen, että tuo mantra on hyvä tapa keskeyttää oma kaavamainen toiminta ja ajattelu, niin että tulee tilaa muullekin. Sitäpaitsi kiitollisuus, anteeksipyytäminen ja -antaminen sekä rakkaus ovat kaikki sellaisia tunne-ajattelukaavoja, joiden vahvistaminen tekee hyvää itse kenellekin.

Kenelle nämä sanotaan? Voi sanoa joko itselle, tai sille jumifiilikselle, jonka itsessään (kehossa tai ajatuksissa) huomaa, tai jos on tosi hardcore niin sille lapselle tai puolisolle, jolle on juuri äsken kärttyillyt.

Tosi simppeli tekniikka. Ehkä siksi tästä ei ole oikein sellaista kirjaa tai resurssia, jota osaisin suositella (kaikki lukemani ovat olleet aika täynnä ns. filler-tekstiä), koska tässäkin harjoittaminen on tärkeämpää kuin tekniikan ymmärtäminen.

* * *

Kaikki nämä neljä tekniikkaa ovat sellaisia, että niitä voi käyttää joko kriisin iskiessä, tai sitten ennakoiden. Jos valitsee näistä vaikka yhden, ja tekee joka päivä vähän, niin se keventää arkea nopeasti aika paljon. Itse huomaan, että vaikka käsittelisi asiaa X näiden kautta (esim ihmissuhteisiin tai töihin liittyen) niin muutkin jutut alkavat helpottua tai keventyä (liikkuminen ärsyttää vähemmän, kotitöihin tarttuu helpommin, lauluäänen skaala kasvaa).

Mitä näistä sinä voisit kokeilla tänään?

Perjantain pysähtyminen 65: Sattumia ja yhteensattumia

Perjantai. Täällä taas. Harkitsin, että olisin tehnyt pysähtymisen tällä kertaa videolle, mutta se ei mennyt niin. Ehkä jonain päivänä?

Mistä tulen?

Pääsiäisreissusta kotiuduttiin sillä tavalla iloisesti, että esikoinen oli koko automatkan aika vaisun oloinen, ja oksensi eteiseen kun päästiin kotiovesta sisään. Jeeees. Onneksi ei ollut pitkäaikaisempi pöpö kuitenkaan, vaan lapsi toipui seuraavan päivän aikana. Mikä lie yhdistelmä ikävää (kun piti lähteä mamman luota kotiin) ja autossa matkustamista ja viikonlopun herkuttelua.

Tämä viikko oli muutenkin vähän omituinen. Tai siis, no, ehkä omituinen ei ole oikea sana. Mukavia ja hyviä juttuja, iloisia yllätyksiä ja oivalluksia. Toisaalta myös aikamoista väsymystä ja ihme haahuilua. Ehkä kaikenlainen herkkyys oli sellainen yhdistävä tekijä.

Puutuin esimerkiksi yhtenä päivänä kotimatkalla metrossa väkivaltaiseen tilanteeseen (ja mun lisäkseni yksi ainoa muu ihminen puuttui – puolisoni, joka sattumalta oli samassa metrovaunussa), ja loppupäivä meni siitä rauhoittuessa. Tai torstaina tuli aamupysähtymistä kirjoittaessa tosi vahva fiilis siitä, että nyt en saa mitään tehtyä jos en käy hoitamassa yhtä juttua, ja siinä matkalla törmäsin ystävään, jolle oli pitänyt pitkään laittaa viestiä, että mentäiskö lounaalle.

Mun toivoma ominaisuus tälle viikolle oli resist nothing, ja sitä mä kyllä harjoitinkin. Esimerkiksi siinä metrossa kun näin tilanteen ja ajattelin, että tuohon varmaan olisi hyvä mennä väliin, niin sitten menin. Ja oikeastaan se loppupäivän adrenaliinikin helpotti siinä vaiheessa, kun tietoisesti huomasin ja hyväksyin sen reaktion, jonka se tilanne mussa herätti. Sama juttu torstaina. Kun en vastustanut sitä, että nyt tämän asian hoitaminen tuntuu tosi tärkeältä, niin sen tunteen huomaaminen ja hyväksyminen toi mukanaan sekä sen, että asia tuli tehtyä, että bonuksena sen ilahduttavan tapaamisen. Ja niin edespäin.

Ja sitten toisaalta, anekdootteja maailmaan mahtuu. Mä yritän samaan aikaan olla avoin sille, että kaikenlaisia mukavia yhteensattumia ja yllätyksiä saa tulla mun elämääni. Haluan kuitenkin myös pitää jalat maassa sen suhteen, että mä ensisijaisesti teen konkreettisia ja hyödyllisiä asioita, enkä jää pelkästään odottelemaan niitä mukavia yllätyksiä. Jälkikäteen on helppoa löytää merkityksiä asioille, jotka lähtökohtaisesti ovat yhtä suurella todennäköisyydellä sattumia.

Mä haluan löytää jonkun tavan, jolla mä voin tasapainottaa nämä kaksi asiaa. Haluan osata aidosti ilahtua niistä mukavista yllätyksistä ja seurata vaistoani, jos tulee joku tosi selkeä EIKUN HOIDA TÄMÄ ENSIN -fiilis. Samaan aikaan haluan osata hyväksyä, että ne iloiset yllätykset eivät ole mun vallassani joten mun ei ole syytä ruveta jotenkin erityisesti näkemään vaivaa sen eteen, että niitä tulisi tiheämmin. Se ei ole fiksua ajan tai energian käyttöä.

Ehkä mä vaan edelleen panostan siihen, että osaisin kuunnella itseäni noin ylipäänsä paremmin, sekä ajatusten että tunteiden että kehon tasolla. Jos se tuo mukanaan lisää iloisia yllätyksiä, niin kiva juttu, ja jos ei, niin ainakin mä voin paremmin ja pystyn tekemään työni ja elämään arkeani sujuvammin.

Missä olen?

Kehoa vähän väsyttää. Huomenna on pitkästä aikaa bändin keikka, tänään vielä treenattiin, ja sen jälkeen käytiin vielä pizzalla kun oli kolmella viidestä jäänyt päivällinen syömättä. Hups. Muuten olo on aika kevyt ja miellyttävä. Bänditreeneillä on aina sellainen vaikutus, kun on pari tuntia läsnä kehossa äänen kanssa ja jammailee musiikin mukana. Bassokaiutin on aika lailla mua vastapäätä, joten sekin pistää kehon resonoimaan.

Tunteet… kiitollisuutta tästä viikosta, bänditreeneistä ja tulevasta viikonlopusta. Esikoinen täyttää viisi, mikä on ihan käsittämätöntä.

Ajatukset… huomista roudauksen aikataulua, esikoisen synttärikuvioita, taustalla työjuttuja, sekä käynnissä olevia että sellaisia ”vitsi kun joku päivä olisi oikeasti aikaa niin tekisin nämä” -tyyppisiä.

Mitä kohti?

Puoliso on reissusta palattuaan löytänyt jonkun rojujenraivaamisvaihteen. Purkaa sellaisia kasoja ja jemmoja, joita on haudottu tosi pitkään. Mä haluaisin löytää myös sellaisen vaihteen.

Ehkä mulla onkin sellainen vaihde käynnissä, mutta vain sisäisesti? Mä oon nimittäin tämän resist nothing -tematiikan ja muutaman kirjan lukemisen myötä kans saanut purettua sellaisia sisäisiä kasoja ja jumeja, jotka lähtevät purkautumaan toooosi syvältä asti.

Mä tiedän, että se on tärkeää ja olennaista työtä, ja samaan aikaan mua välillä turhauttaa tai ärsyttää se, että sen työn ulkoiset tulokset tulevat viiveellä näkyviin jos lainkaan. Tai siis joo, kun olen purkanut sisäisiä jumejani jostain aiheesta, niin yhtäkkiä tiskikoneen täyttäminen ja roskien vieminen ei tunnu rangaistukselta vaan ihan tavalliselta osalta elämää. Eli toisaalta ne näkyy konkreettisessa maailmassa.

Vaan olisi ihanaa, jos tuo kasa tuosta häviäisi paikoilleen ja asiallisiin kierrätyslokeroihin, tuosta kasa kiitos pyykkiin ja tuolta mikä minnekin. (Se ei selvästikään tunnu tarpeeksi ihanalta, koska mä en sitä tee, mutta silti.)

Mitä mä tarvitsisin, että mä saisin noita kasoja ihan konkreettisessa maailmassa liikkeelle?
Selkeyttä. Mikä kuuluu mihinkin.
Luopumista. Tuota asiaa, piirrosta tai muuta härpäkettä ei tarvitse välttämättä säästää (eikä säilöä tuossa) vain siksi, että se on joskus siihen laitettu.
Kiitollisuutta. Tämä kapistus tai asia on joko suorittanut tehtävänsä, jolloin sen voi laittaa pois, tai sitten sen on aika mennä paikalleen, jolloin mä voin olla kiitollinen siitä tehtävästä, jota se meillä edelleen suorittaa.

Ehkä mä voisin yrittää tällä viikolla kiitollisuuden kautta.

Kiitos, että suoritat tehtävääsi, kapine. Kiitos, että sait sen valmiiksi. Kiitos, että saan laittaa sinut nyt paikalleen tai eteenpäin.

Tämä liittyy toisaalta siihen hyvän aikomuksen näkemiseen, josta kirjoitin aikaisemmin. Toisaalta se liittyy siihen, että jokaiseen kapineeseen ja asiaan, joka täällä meidän arjessa kulkee, liittyy jotain, mistä voi olla kiitollinen. Jos ei liity, niin sitten varsinkaan sitä ei kannata pitää kodissa, mutta yleensä ainakin siitä voi olla kiitollinen, että se kapine on rakkaudella annettu tai se on auttanut mua ja perhettäni pysymään kylläisenä, puhtaana, lämpöisenä tai iloisella mielellä.

Konkreettiseen haluan keskittyä tällä viikolla juuri siksi, että mulla on vähän taipumusta olla siellä oman pään sisällä kaikenlaisissa sfääreissä, ja se ei ole ainoa elämän osa-alue.

Mä olen sen tyyppinen tyyppi, että voisin hyvin asua erakkona luolassa kymmenen vuotta mietiskelemässä ja lukemassa kirjoja. (Kunhan ne kirjat vaan pysyisivät kuivana jotenkin.) Mä en kuitenkaan elä luolassa, vaan tämä perhe ja arki ja yritys ja bändi ja kaikki muu elämä on nyt mun elämää. Siihen kuuluu aika isossa roolissa myös konkreettinen arjen pyörittäminen. Siihen jos saisi lisää kiitollisuutta, niin silloinhan sitä vasta olisikin hyvissä kantimissa.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti?

Perjantain pysähtyminen 61: Miten vesikin virtaa

Onpa ihanaa, että juuri tämä perjantai saapui. Ollakseen kolmastoista päivä, se on ollut oikein mainio.

Mistä tulen?

Miksi on ihanaa, että juuri tämä perjantai? No vaikka siksi, että tällä viikolla on ollut kaikenlaista haipakkaa.

Verkkokurssi käynnistyi, joten sen markkinoinnin loppukiri ja sitten kurssin käynnistys veivät sekä aikaa että henkistä jännityskapasiteettia. Maanantai alkoi sillä, että kuopus kiipesi viittä vaille seitsemän itkien meidän sänkyyn, ja oksensi päästyään keskelle sänkyä. Syvä huokaus. Lapsilla oli muutenkin vuoropäivinä sellaista räjähdysherkkää meininkiä, josta selvisi vain syliin ottamalla ja hiljaisella myötätunnolla.

Ja samaan aikaan viikko oli paitsi kuluttava, myös antoisa. Verkkokurssi alkoi! Oli tosi monta ihanaa valmennussessiota ja keskustelua! Aurinko paistoi! Näin ystäviä! Kävin osteopaatilla! Tanssin ja lauloin! Nukuin yhtenä aamuna kymmeneen!

Että riippuu mistä vinkkelistä katsoo. Tällaisia viikkoja toivoisi enemmänkin, ja toisaalta tällaisena viikkona pitää olla tosi huolellinen myös sen terveen itsekkyyden ja itsestä huolehtimisen kanssa. Toisin sanoen pääsee just hyvin harjoittelemaan tervettä itsekkyyttä ja itsestä huolehtimista.

Tälle viikolle toivoin pysähtymistä. Aloitin jokaisen työpäivän kirjoittamalla tällaisen samanlaisen pysähtymisen – mistä tulen, missä olen, mitä kohti – ja hyvänen aika että se tekee hyvää. Pidin yhden keskustelusession itsestä huolehtimisesta, nimenomaan tällaisen pysähtymisen näkökulmasta.

Ja sitten vähän tällainen ei-niin-tyylikäs esimerkki, mutta jaan sen silti.

Olin eräänä aamuna viemässä lapsia hoitoon autolla. Kun starttasin pihasta ja ajoin kadulle, kuopus huusi takapenkiltä: ”Pysähdy!”. Pysähdyin, käännyin katsomaan, että mistä oli kyse, ja näinkin pian. Olin unohtanut laittaa kuopuksen turvavyöt kiinni. Hupsista saa… Eikun salamana kuopuksen ovelle, vyöt kiinni ja vuolaat anteeksipyytelyt ja kiitokset siitä, että kuopus hoksasi sanoa asiasta. (Myöhemmin onnittelin myös itseäni siitä, että kuuntelin heti ja tottelin, sen sijaan että olisin jossain kiirehuuruissani hokenut että ei nyt mitään pysähdytä kun mennään.)

Elävän elämän esimerkki siitä, että kun kuulet äänen sanovan ”pysähdy”, niin sitä on asiallista totella.

Missä olen?

Keho näköjään purkaa verkkokurssin odotuksesta kerääntynyttä stressiä flunssaantumalla. Venyttely ja liike on olleet tällä viikolla enemmän läsnä kuin vähään aikaan, kun vatsaoireilu väistyi. Liike tekee hyvää. Selkäranka napsuu auki, kun on tullut tehtyä kaikenlaisia releasing-harjoituksia pitkin viikkoa. Aurinko ja raitis ilma = loistavaa.

Tunteet ovat yllättävän tasaisella tolalla, siihen nähden että on jo maaliskuu. Olen pohtinut tämän kevään yhtälöä: toisaalta keväät on mulle usein kriisien ja angstaamisen ja loppuun palamisen ja stressin ja ahdistuksen aikaa. Toisaalta teen seuraavat puolitoista kuukautta töitä terveen itsekkyyden ja itsestä huolehtimisen teemojen parissa. On kiinnostavaa nähdä, miten nämä kaksi asiaa reagoivat toistensa kanssa. Kuin etikka ja sooda, vai kuin kahvi ja maito? Tällä hetkellä tunteet seilaavat sellaisissa maisemissa kuin kiitollisuus, jännitys, odotus, hyväksyminen, ilo.

Ajatukset vaihtelevat tällä hetkellä aika saumattomasti loppuillan ja viikonlopun aikataulujen konkretiasta yleisluontoisiin filosofisiin pohdintoihin ja takaisin. Esimerkiksi iltapalalla esikoinen (kohta 5 vee) kysyi ”Miksi asiat ovat sillä tavalla kuin ne ovat?”. Sittenniin sellaiseen rupeat vastaamaan.

Mietin hetken, ja lopulta sanoin, että ne ovat päätyneet jonkinlaisen muutoksen myötä olemaan nyt just tällä tavalla. Joskus se muutos on nopeaa, niinkuin vaikka jos lasi putoaa lattialle – se muuttuu nopeasti lasista sirpaleiksi. Joskus se on hidasta, niinkuin vaikka noiden meidän pihan puiden kasvu – ne näyttävät ihan samalta kuin vuosi sitten, mutta ne ovat vähän kasvaneet.

Kun esikoinen pyysi vettä, niin mainitsin, että nyt sun muki muuttui nopeasti tyhjästä täydeksi. Ja kun muki muuttui taas tyhjäksi (ja lapsi sanoi, että ”nyt se muuttui takaisin!”), niin huomautin, että itse asiassa sun masu onkin nyt vähän täydempi, ja toi kannu on vähän tyhjempi. Sitten mietittiin, että miten vesi kulkee – vesitornista hanaan, hanasta kannuun, kannusta mukiin ja masuun, masusta elimistön läpi pyttyyn, pytystä jäteveden mukana jätevesilaitokselle ja niin edespäin.

Selvästi parin viikon konkreettisen ahertamisen ja todo-listojen toteuttamisen jälkeen aivot tarvitsevat tällaista sfääreissä leijailua. Olen aika kiitollinen, että esikoinenkin arvostaa sfäärejä ja kyselee tollaisia kysymyksiä.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan tulevalle viikolle

flow, ilo, mukavuus, rauha, inspiraatio, kiitollisuus, aikaansaaminen, selkeys

Jollain tavalla vesi oli nyt hyvä metafora sille, mitä toivon ensi viikolle.

Kirkkautta, siis sellaista läpinäkyvyyttä ja selkeyttä (englanniksi clarity, mutta mikään noista suomennoksista ei ihan tavoita sitä ajatusta). Flow’ta, virtaavuutta ja pehmeyttä ja mukavuutta, siis niin ettei ole kauheasti teräviä kulmia. Vesi joustaa, mutta myös vie asioita eteenpäin. Ja vesi on myös rauhoittava elementti, sekä virtaavana että seisovana. Veden pinnan alta voi nousta vaikka mitä.

Lisäksi mua just nyt kauheasti kutsuu sellainen Bruce Leen ”Be water, my friend” -ajatus.

Että mieli voisi olla sillä tavalla kirkas ja läsnä, että pystyisi vastaamaan mihin tahansa eteen tulevaan. Että keskeytys ei olisikaan keskeytys, vaan vain mutka joessa, ahaa, nyt tuonnepäin. Että yllättävät olosuhteet eivät vetäisi pasmoja sekaisin, vaan niihin vain reagoisi parhaan kykynsä mukaan, ilman pelkoja tai odotuksia tai sellaista ”tämän pitää nyt mennä näin tai muuten” -stressiä.

Semminkin kun ensi viikolla puoliso on tiistaista eteenpäin viikon reissussa, joten pyöritän koko arjen yksin. Siihen jos mihin veden kaltainen mieli toisi flow’ta, iloa, mukavuutta ja niin edespäin.

Miten mä tätä itselleni saan?

Juon vettä. Käyn suihkussa usein, ja olen muutenkin veden äärellä. Huomaan, miten asiat virtaavat ja muuttuvat ja joustavat ja mukautuvat. Päästän irti vastustuksesta, terävistä kulmista. Tai sitten vaan virtaan niiden ohi ja yli, huomaan ja hyväksyn ne. Tanssin kappaleita, jotka kertovat vedestä, tavalla tai toisella.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti haluat?

Terve itsekkyys vs. trolliarmeija: Toisilla on hei oikeitakin ongelmia

* * Tämän kevään Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssien (verkossa ja Helsingissä) ilmoittautuminen on juuri nyt käynnissä! * *

Silloin kun mulla on oma tankki täynnä, niin jaksan olla läsnä muillekin. Kun mulla on mistä ammentaa, niin ammennan mielelläni. Ja silti, vaikka tämän tietää, niin miten ihmeessä se itsestä huolehtiminen ja terve itsekkyys on niin kamalan vaikeaa?

Ainakin mulla itselläni osaamisen tiellä seisoo usein aika äänekäs sisäinen trolliarmeija. Tiedätte ne tyypit, jotka ilmaantuu paikalle aina jonkun tietyn aiheen noustessa pintaan. Ne huutelee epäargumentteja, nimittelee, yrittää vaihtaa aihetta ja ylipäänsä käyttäytyy törkeästi kunnes siitä aiheesta oikeasti kiinnostuneet keskustelijat väsyy trollien sikailuun ja lopettaa keskustelun. Sitten ne vetäytyy taas luoliinsa toisiaan selkään taputellen, että kyllä me näytettiin niille, ollaan me vaan niin oikeassa.

Niin mulla on sellaisia ihan omasta takaa, ja ne tulee esille aina kun mä yritän opetella pitämään edes vähän parempaa huolta itsestäni, huolehtimaan omista tarpeistani ja selkeyttämään omia rajojani. (Oikeasti ne on tavaksi tulleita ajattelun tapoja eikä sen kummempaa, mutta niihin on helpompi suhtautua, kun leikkii, että ne epämiellyttävät ajatukset ovatkin tyyppejä, joihin voi suhtautua eri tavoin. Emme siis puhu dissosiaatiosta tai sivupersoonista. 🙂 )

Jos sinullakin on näitä trolleja, niin toivottavasti tästä trollioppaasta on apua. 🙂

Toisilla On Hei Oikeitakin Ongelmia -trolli

Ei oo hei muillakaan mahdollisuutta pitää itsestään huolta, niin millä oikeudella sä kuvittelet voivasi tehdä niin!

Voisit hei välillä ajatella muitakin, ei koko maailma pyöri vaan sun napasi ympärillä.

Tämä on mulle tosi paha, ollut aina. Teininä tämä kulki mulla nimellä ”Joillain ihmisillä on hei Oikeitakin Ongelmia”, mikä oikeastaan kertoo kaiken. Että koska jollakulla toisella on aina asiat huonommin kuin mulla, niin mä en saisi tehdä mitään sen eteen, että mun olisi hyvä olla.

Terveen itsekkyyden suhteen tämä trolli lähtee usein sille linjalle, että kun kerran on niitäkin äitejä, joilla on enemmän lapsia, vaativampi perhetilanne, huonommat tukiverkot ja muutenkin jaksaminen koetuksella, niin sietäisin hävetä, että mulla on välillä mahdollisuus ottaa päikkärit. Että mun kuuluisi jaksaa ja sietää ja purra hammasta ja pinnistellä.

Välillä tätä näkee arjessakin, varsinkin nettikeskusteluissa, muodossa ”ei minullakaan ollut aikanaan yhtään mitään tukiverkkoja ja silti selvittiin” tai ”kyllä kuulkaa ne sota-ajan muoritkin jaksoivat, ei silloin hyysätty ketään missään, kiittämättömät uusavuttomat nykyäidit kun ette edes ymmärrä olla kiitollisia”.

Ikäänkuin siinä kärsimyksessä olisi jotain autuaaksitekevää. Ikäänkuin se, että mä voin hyvin, olisi toisilta pois.

Ikään kuin se, että minä olen väsynyt ja nälkäinen ja yksinäinen, auttaisi sitä toista väsynyttä ja nälkäistä ja yksinäistä äitiä jaksamaan yhtään sen paremmin.

Päinvastoin: jos mulla on energiaa, niin mä pystyn ajattelemaan muitakin. Jos mulla on mistä ammentaa, niin mä voin tarjota apuani toisille.

Tämän ”toisilla on oikeitakin ongelmia” -trollin toinen laulu on se, että jos nyt kuitenkin pidät itsestäsi huolta, niin älä ainakaan puhu siitä kenellekään. Kun katsos joku saattaa siitä syyllistyä. Tai siis kun ei ole kaikilla mahdollisuuksia pyytää apua, tai ottaa omaa aikaa, tai harrastaa liikuntaa, niin älä hyvä nainen nyt ainakaan enää sitä omaa onnistumistasi hiero toisten naamaan, koska siitä tulee niille ihmisille paha mieli.

Mikä on ihan nurinkurista. Hitostako minä tiedän, että mistä tulee kenellekin paha mieli? Jos joku mun elämästäni pahoittaa mielensä, niin sitten on heidän omalla vastuullaan se. Ja sen mielen pahoittamisen sijaan saattaisi olla, että se oma esimerkki ja kertomus voisi vaikka inspiroida jotakuta? Tai avata keskustelua siitä, että miten te oikein onnistutte, kun mä haluaisin myös mutta meillä ei ole onnistunut.

Mitä tämä trolli yrittää saada aikaan?

Mä uskon, että jokaisella trollilla on joku oikeasti tärkeä asia, jota se yrittää saada aikaiseksi. Tämän ”Toisilla On Oikeitakin Ongelmia” -trollin arvo on suhteellisuudentaju.

Silloin kun tämä tyyppi oppii kertomaan viestinsä rakentavasti, niin se auttaa mua näkemään asioita myös oman napani ulkopuolelta. Terveen itsekkyyden peruspilareita on se, että omien tarpeiden lisäksi myös muiden tarpeilla on merkitystä.

Trolliversion ongelma on se, että se heilahtaa täysin toiseen ääripäähän, jolloin mun näkökulmallani, tarpeillani ja hyvinvoinnillani ei ole enää yhtään merkitystä. Kaikki mahdollinen omaan itseen keskittyminen leimautuu silloin elitismiksi, röyhkeydeksi ja itsekeskeisyydeksi.

Vaikka kyseessä olisivat niinkin keskeiset tarpeet kuin uni, ruoka, läheisyys tai nähdyksi tuleminen, ne nähdään luksusongelmina: ”Voi hellallettas, että ihan väsyttää niinkö, no mieti niitä jotka joutuvat valvomaan koliikkivauvan kanssa koko yön yksin eivätkä koskaan saa ketään hetkeksikään avuksi ja ovat psykoosin partaalla VÄSYTTÄÄKÖ VIELÄ HÄH?!” Ja totta kai niitäkin ihmisiä on. Se on ihan sydäntäraastavaa.

Relevantti kysymys mun mielestä tämän trollin kohdalla onkin, että ”auttaako tämä mun tarpeen ohittaminen sitä Ihmistä, Jolla On Oikeita Ongelmia, kohtaamaan sen oman tarpeensa tai ratkaisemaan sen ongelmansa?”.

Joskus voi olla niin. Jos mua väsyttää vähän, ja naapurin äidillä on viisiviikkoinen koliikkihuutopaketti ja kaksi isompaa, niin totta ihmeessä mä voin pistää sen oman väsymykseni hetkeksi sivuun ja ottaa ne isommat meille leikkimään. Ihan hyvä kohta ajatella välillä muitakin kuin omaa itseään.

Eri asia on, jos se Oikeiden Ongelmien Ihminen on vaikka pakolaisleirillä oleva äiti, tai vanhemman sukulaisen kuvailema ”silloinkin kuule selvittiin vaikka ei ollut mitään tällaisia nykyajan humputuksia” -taruhahmo. Heidän jaksamiselleen sillä mun oman väsymyksen ohittamisella ei ole piirun vertaa merkitystä suuntaan tai toiseen.

Silloin en konkreettisesti voi auttaa heitä olemalla lepäämättä tässä ja nyt. Sen sijaan mä voin ehkä konkreettisesti auttaa omia lapsiani, tai vaikka puistotuttua äitiä viikon päästä, kun mä huolehdin siitä, että mä jaksan ja pystyn ja kykenen.

Huomenna vuorossa ”Vähänkö Oot Nolo Kun Koko Ajan Tarviit Jotain”. 🙂 Ja jos haluat opetella tervettä itsekkyyttä ihan toden teolla, niin Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssien ilmoittautuminen on käynnissä. Verkkokurssi alkaa ensi viikolla, Helsingin kurssi 25.3. keskiviikkoiltana.

Aloita omista sotkuista

Tämä teksti on alunperin julkaistu heinäkuussa 2013. Julkaisen sen uudestaan tänään, koska olisin aivan hyvin voinut kirjoittaa sen myös tämän päivän fiiliksistä. 🙂

* * *

Puoliso on ollut nyt viikon verran kesälomalla.

Se tarkoittaa luonnollisesti sitä, että kotona kaikki rutiinit on aivan levällään, kun minä ajattelen että joku muukin katsoo muksujen perään, edistää pyykkien ja tiskien kiertokulkua ja huolehtii päivärytmistä. Ja mies toipuu suhteellisen rankasta keväästä ja alkukesästä ja yrittää saada itsekin levättyä. Molemmat kuvittelee, että nyt on viimein se aika, kun saa ihan itse päättää, mitä tekee, eikä silloin todellakaan viikata pyykkejä tai siivota.

Hankalan tästä tilanteesta tekee se, että vaikka onkin loma, niin elämä ei pysähdy. Muksut rymyää tasan yhtä monta vaatekertaa (ja vaippaa) pyykkiin kuin normaalistikin. Ruokaa on syötävä useampaan kertaan päivässä, ja kaiken sen syömisen oheistuotteena tulee likaisia astioita. Hiekkaa kulkeutuu lasten kengissä sisälle sellaisen keskikokoisen hiekkakakkumuotillisen verran päivässä (ei ihme, että puiston hiekkalaatikolle pitää joka vuosi kuskata uudet hiekat, kun ne edelliset on meidän eteisessä), ja niin edelleen, ja niin edelleen. Postiluukusta tulee kilokaupalla paperia, vaikka lehtitilaukset on minimissä ja mainoksetkin on kielletty.

Halusi tai ei, niin jonkun sitä kaaosta on hallittava, tai muuten me ollaan aika nopeasti suossa.

Oikeastaan tää mun tän päivän oivallus lähti tavaran raivaamisesta tai declutteringista, niinkuin englanniksi sanotaan. Yksi parhaista decluttering-neuvoista, jonka oon koskaan mistään lukenut, on yksinkertainen.

Aloita aina omista tavaroistasi.

Miksi?

Kahdesta syystä.

Ensinnäkin, omista kamoistani mä itse tiedän, että voiko sen heittää vai eikö voi. Tarvitsenko mä tuota paitaa vielä, luenko ton lehden uudestaan, onko toi paperi tärkeä. Omat lapset on vielä niin pieniä, että mä lasken niiden vaatteet tähän samaan lokeroon: jos joku vaate on liian pieni tai muuten epäsopiva, niin se lähtee kiertoon.

Sen sijaan jos mä rupean raivaamaan puolisoni kamoja, niin mä joudun käyttämään tahdonvoimaani päätöstenteon sijaan siihen, että mä kyselen toiselta, voiko tän heittää ja tarviitko sä tätä vielä ja onko tääkään nyt minkään arvoinen. Ja sitten mä joko joudun odottamaan niitä vastauksia (mikä johtaa mun turhautumiseen) tai sitten teen päätökset itse ja valitsen todennäköisesti väärät teepaidat kirpparikassiin (mikä johtaa puolison turhautumiseen).

Tästä syystä mun on äärimmäisen paljon tehokkaampaa keskittyä vain sellaisten asioiden tekemiseen, joille mä voin oikeasti tehdä jotain. Sen sijaan, että mä angstaisin puolison rojukasasta X paikassa Y, mä voin ottaa kolme päällimmäistä kapistusta omasta rojukasastani siinä vieressä ja päättää, mitä teen niille. Tai sitten mä voin edistää jotain yhteistä projektia, niinkuin vaikka niitä tiskejä.

”Emmä voi tälle mitään”

Toinen syy on nimittäin se, että toisten tavaroihin (tai laajemminkin toisten asioihin) keskittyminen omien kustannuksella johtaa tosi helposti sellaiseen voimattomuuden tunteeseen ja uhrimentaliteettiin. Että miten voi olla että täällä jatkuvasti kaikki muut aina sotkee, eikä kukaan muu koskaan tee mitään? Että miten onkin epäreilua, että noi toiset jatkuvasti tekee asiat tollai ja minä joudun korjaamaan jäljet? Ja tossakin on taas tollainen rojukasa ja sekin homma on tekemättä ja äh.

Kun oikeasti ongelma ei ole niinkään siinä ympäristössä, vaan mun suhtautumisessani siihen ympäristöön. Mä vastustan sitä, miten asiat on juuri nyt tällä hetkellä, ja se saa aikaan mun ahdistuksen ja v-käyrän nousun.

Koska jos lattialla on puolison likaiset sukat, niin sitten lattialla on puolison likaiset sukat. Mulla on kaksi ajattelun vaihtoehtoa:
1. Voi perhana, taas se on jättänyt sukkansa lattialle! Ei sekään koskaan tee mitään. (Mikä ei ole täysin totta. Se ei *aina* tee *kaikkea* mitä *mä haluaisin*. Siinä on vivahde-ero.)
2. Kas, lattialla on sukat. ** ottaa sukat mukaan ja vie pyykkikoriin / jättää sukat lattialle.

Kakkoskohdan vaihtoehto riippuu siitä, mitä mä haluan. Jos mä haluan, että koti on siisti, niin silloin mä vien ne sukat pyykkiin samantien. Jos mä haluan, että puoliso vie ne sukat itse pyykkiin, niin mä voin jättää ne lattialle ja pyytää häntä viemään ne pyykkiin seuraavan kerran kun hän on samassa huoneessa.

Kummassakaan tapauksessa mä en jää kiinni siihen ajatukseen, että täällä *pitäisi* olla jonkun muun näköistä kuin mitä täällä on. Sen sijaan mä keskityn siihen, mitä mä voin tehdä sen eteen, että mun haluamani asiaintila toteutuisi.

Sama pätee ihmisten käytökseen. Jos joku tekee mulle oharit, niin mulla on kaksi ajattelun vaihtoehtoa.
1. Ei hitto, onpas törkeää käytöstä, miten joku kehtaa jättää tulematta eikä edes ilmoita! Onpas töykeä ja epäkohtelias ja itsekäs mulkvanderi koko ihminen!
2. Oho, kello on jo noin paljon enkä oo kuullut X:stä mitään. Voinko mä tehdä tässä tilanteessa jotain? Mä voisin soittaa sille ja kysyä, että miksi se ei ole vielä täällä. – – Ei se vastaa, kumma juttu. No, toivottavasti mitään sen vakavampaa ei ole sattunut.

Tai lasten käytökseen:
1. Mikä ihme demoni tota lasta nyt vaivaa kun se ei vtprklstn nuku jo! Ihan kiusallaan juoksee ja kikattaa ja hölmöilee ja mä haluan että se on nyt jo hiljaa pää tyynyssä niinkuin olis jo! AAARGH!
2. Onpas sillä nyt ihan ihmeellisen vaikeaa nukahtaa. Ja olenpas mä ihan todella kireänä tästä asiasta. Voinko mä tehdä jotain sen eteen, että lapsi nukahtais? No en oikeastaan, se on jo yöpuvussa hampaat pestynä ja potallakin se kävi ihan vasta. Mutta olisko jotain, mikä mua auttais olemaan vähemmän pinna piukalla tästä?

Tää on sellainen asia, minkä kanssa mä teen jatkuvasti töitä. Joskus onnistuu paremmin ja joskus, no, ei varsinaisesti onnistu.

Kenen asioihin nokkani työnsinkään?

Viime aikoina tämä on onnistunut vähän paremmin, kun törmäsin tällaiseen kätevään jaotteluun The Work of Byron Katie -tekniikasta lukiessani. (Tuolla saitilla kerrotaan siis lisää kyseisestä tekniikasta, suosittelen tutustumaan.)

Ideana on siis se, että maailmassa on kolmenlaisia asioita: mun asiat, toisten asiat ja Jumalan/luonnon/universumin asiat.

Mun asiat on sellaisia, mihin mä pystyn vaikuttamaan, toisten asiat on sellaisia, joihin ne toiset pystyy vaikuttamaan, ja Jumalan/luonnon/universumin asiat on sellaisia, joihin kukaan ei pysty vaikuttamaan, niinkuin vaikka luonnonmullistukset tai sää tai se, että joskus ihmiset kuolee nuorina.

Se oivallus, joka tohon jaotteluun liittyy, on se, että kun olet ahdistunut tai turhautunut tai yleensäkin tuntuu pahalta, niin se on merkki siitä että keskittyy johonkin muuhun kuin omiin asioihinsa. Silloin käyttää energiansa siihen, että pohtii jotain sellaista, mille ei itse voi tehdä mitään.

Tää ei tarkoita sitä, että kenenkään muun asioita ei saisi ajatella. Tottakai saa, ja pitääkin. Se tarkoittaa sitä, että jos mä kuuntelen jotakuta mun ystävää – tai vaikkapa omaa lastani – niin mä voin kuunnella empaattisesti ja läsnäolevasti, ilman että mä koen ahdistusta siitä etten pysty ratkaisemaan jokaista ongelmaa.

Eikä tää tarkoita sitä, että pitäis jotenkin olla kylmä ja tunteeton asioiden suhteen, jos niille ei voi tehdä mitään. Tottakai mua surettaa se, että maailmassa on nälkää ja köyhyyttä ja kärsimystä ja ihmiskauppaa ja ilmastonmuutosta. Se on se, mikä mut herättää ajattelemaan, että voinko mä itse tehdä jotain, edes vähäsen, reilumman maailman edistämiseksi. Ja sitten kun mä olen tehnyt voitavani, omien resurssieni puitteissa, niin mun ei enää tarvitse valvoa yöllä kauhu kurkkua polttaen että mä en ole tehnyt tarpeeksi.

Koska onhan se nyt oikeastaan myös aika itsekeskeistä ajatella, että a) maailman pitäisi olla sellainen kuin minä haluan, koska pitäisi ja minä haluan, b) jos maailmassa on jotain pielessä, niin jonkun pitäisi heti ratkaista se ongelma koska sitten maailma olisi sellainen kuin minä haluan. Koska pitäisi ja minä haluan.

Maailma on sellainen kuin se on. Huutavine taaperoineen ja likaisine sukkineen, perseilevine lapsineen ja perseilevine aikuisineen. Mä voin tehdä sille asialle vain sen, mihin itse yletyn ja mihin mulla on valta. Ja onneksi suurin valta mulla on siihen, mitä mun päässäni niistä asioista liikkuu.

Miten niin muka et pysty olemaan sellainen kuin minä haluaisin

Useimmiten nimittäin siellä toisten ihmisten asioiden ajattelun taustalla on myös sellainen ”onko muka niin vaikeaa X” -ajattelu. Että onko muka niin vaikea vaan viedä niitä sukkia pyykkiin? Onko muka niin vaikea nyt rauhoittua unille? Onko muka niin vaikea ottaa selvää lastenkasvatukseen liittyvistä asioista? Onko muka niin vaikea ajatella välillä niitäkin ihmisiä, jotka eivät ole syntyneet etuoikeutettuina hyvinvointivaltioon?

Ikäänkuin itselle olisi aina helppoa opetella uusia tapoja. Tai nukahtaa, kun mielessä pyörii tuhat asiaa. Tai ruveta opettelemaan uutta asiaa. Tai muuttaa omaa maailmankuvaa.

Siinä on itse asiassa kolmas syy siihen, miksi niistä omista rojuista, fyysisistä ja henkisistä, on syytä aloittaa siivoaminen.

On nimittäin paljon luontevampaa suhtautua ymmärtävästi toisten ihmisten muutosvaikeuteen, päätöksenteon hankaluuteen, ajattelun urautuneisuuteen, kun on ensin työstänyt samaa itsessään. On paljon varovaisempi sellaisten kehotusten kanssa kuin että ”rupeat vaan kuule hei tekemään näin”, kun tietää, miten vaikeaa itsellä on ollut ruveta vaan kuule hei tekemään jotain uutta. On nöyrempi toisten epäonnistuessa, kun muistaa omalta kohdaltaan, miten virheet kirvelevät.

Ja ehkä jonain päivänä pääsee siihen pisteeseen, että kun huomaa ajattelevansa että ”ton pitäisi”, niin siitä tulee samantien mieleen, että eikun mitäs mun pitäisi ensin.

Tää on toki tää vanha ”ota ensin hirsi omasta silmästäsi ja kulje maili toisen mokkasiineissa ennenkuin rupeat kukkoilemaan” -viisaus, mutta näköjään se on ihan syystä pitänyt pintansa.

Että taidanpa mennä tyhjentämään tiskikoneen tässä noin niinkuin aluksi.

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Omien asioiden ja toisten asioiden erottelusta, tai hyvää tarkoittavista ”tosi hyvistä” neuvoista, tai likaisista sukista ja eksyneistä legoista ja muusta aiheeseen liittyvästä. Ja taas sillai itseä ja toisia kunnioittaen, ns. oma nenä omissa asioissa ja sillai. 😉

 

Perjantain pysähtyminen 4: Helppoa ja metahelppoa

20140205-140911.jpg

On perjantai, ja on aika tehdä viikkokatsaus. Ekasta ja tokasta versiosta löytyy tarkemmat ohjeet, mutta jos haluat itse osallistua itseksesi tai kommenteissa, niin kysymyksiä on kolme.

Mistä tulen?

Takana on taas ihan hyvä viikko, siinä mielessä että mitään suurempia katastrofeja ei osunut kohdalle, vaan elämä sujui suunnilleen ennustettavia uomia. Kuuluu hyvää, kun ei oikeastaan kuulu mitään.

Viikonloppuna puoliso oli reissussa, joten oltiin muksujen kanssa pääasiassa keskenämme. Kuopus itse asiassa kävi yökylässä mun vanhemmilla (ekaa kertaa yksinään), ja me pidettiin esikoisen kanssa ihan kahdenkeskistä aikaa. Siitä on pitkä aika kun viimeksi oltiin monta tuntia kahden, ja esikoinen oli selvästi kaivannut sellaista.

Kun mä kysyin, että mitä tehdään kun pidetään meidän oma ilta, niin esikoisen silmät syttyivät: ”Tehdään teltta, ja sitten [kuopus] ei riko sitä!!” Auts, miten niin isompi vähän kärsii siitä, että pienempi haluaa jatkuvasti osallistua mutta ei ihan vielä osaa?

Se viikonloppu teki kyllä hyvää meille kaikille. Kuopus sai olla kerrankin mummin ja ukin silmäteränä ihan ilman kilpailijoita (ihan niinkuin isompikin saa aina kun itse menee yksin yökylään), ja isompi sai olla äidin silmäteränä (ihan niinkuin kuopus isomman kerhon aikaan). Ja hyvänen aika miten rentouttavaa oli itsellekin olla vain yhden leikki-ikäisen kanssa kaksin kotosalla!

Muu viikko pyöri aika paljon yhden projektin työstämisen ympärillä. Sain kirjoitettua, ja aika paljon sain myös stressattua, että entäs jos aikataulu ei pidä ja kaikenlaista ja kaikenlaista. Mä haluaisin osata ajatella siitä aiheesta, että mä teen sen verran kuin ehdin ja pystyn, ja sen on riitettävä, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Mun toiveita tälle viikolle olivat helppous, luottamus, ilo, energia, liike, ja flow. Noista itse asiassa aika monia löytyi, kun kävin elämäni ensimmäisellä capoeiratunnilla! Paitsi no, helppoutta ehkä ensimmäiset kaksi sekuntia, sen jälkeen alkoi tuntua lihaksissa, että aika lailla liikkumatonta elämää on tullut vietettyä viimeiset X vuotta… Mutta löytyi luottamusta – sekä itseeni, siinä kohtaa kun kuuntelin maitohappojen viestiä ja menin ainoana osallistujana salin takaseinälle puuskuttamaan, että toisiin, kun uskalsin olla pärjäämättä enkä pelännyt, että joku katsoo kieroon. Ei katsonutkaan, opettaja vain tuli varmistamaan että ei tapahtunut mitään vakavampaa, ja hyväksyi muitta mutkitta mun ”maitohapot, pitää levätä” -selityksen.

Löytyi iloa, energiaa, liikettä ja jopa flow’ta, kun tunnin jälkeen huomasin, miten kaikki muu huolehtiminen ja ajattelu oli hävinnyt täysin tekemisen tieltä. Nyt seuraavat pari päivää on reisilihakset aina istuutuessa ja seisomaan noustessa muistuttaneet, että tuli muuten tehtyä jotain. Innostavaa oli, kun tunnille osallistuneet edistyneemmät capoeiristat pelasivat ihan oikeasti tunnin lopuksi, ja näin, mihin ehkä vuosien päästä olisi mahdollista päästä. Ensi viikolla uudestaan, ihan mahtavaa.

Helppoutta peräänkuulutin erityisesti. Tai siis kaipasin, tai siis yritin muistaa muistuttaa itselleni. Ei oo helppoo muistaa että vois olla helppoo, ainakaan vielä. Muutamia hetkiä tuli, jolloin vahingossa muistin ajatella, että olisiko sallittua jos mä tekisin tän näin, kun tää olisi mulle helpompi. Ehkä se capoeiratunnin maitohappohetki oli sellainen, jolloin mä annoin periksi: nyt on ollut jo tarpeeksi vaikeaa, saa hetken olla helppoakin.

Myös muutamaan kertaan lounasta miettiessäni tulin siihen tulokseen, että tähän saumaan helpointa on vaan höyryttää kukkakaalia/parsakaalia/ruusukaalia ja pistää siihen jotain näppärää proteiinia kylkeen. Ja nimenomaan se oivallus, ettei mun tarvitse ehdoin tahdoin ruveta vääntämään edesmenneen siskoni sanoin gurmeeta paaville, jos vähempi riittää ja sillä saadaan kaikki kylläisiksi fiksussa aikataulussa. Hiljalleen se löytyy, ja yllättävistä paikoista, helppous.

Oli helppoa päättää, mitä laittaa päälle kummitytön synttäreille viikonloppuna, kun vaihtoehtoja oli käytännössä vain muutama. Oli helppoa olla esikoisen kanssa kahdestaan, ja oli helppoa mennä lapsen kanssa samaan aikaan nukkumaan, kun olin etukäteen päättänyt, että tänään keskityn meidän kahden yhteiseen aikaan ja lapsi nimenomaan toivoi, että mennäänhän sitten äiti yhdessä nukkumaan. Pienistä hetkistä, pikkuhiljaa.

Missä olen?

Tällä hetkellä olen fyysisesti anoppilassa. Kirjoitan kookosöljyt ja puuvillakäsineet kädessä, koska pakkasten myötä käynnistyi taas perinteinen mul’ kuivuu kädet niin et ne halkee-ee -kausi. Reisilihakset ovat edelleen capoeiratunnin rapukävely-karhunkävely-pyörityksistä aikamoisessa jumissa, vaikka mielestäni venyttelin ne ihan kohtuullisesti. Olisivat ne toisaalta vielä pahemmassa kunnossa, jos en olisi venytellyt, että siinä mielessä uskon tehneeni parhaani. Alkuviikon osteopaattikeikka ja tuo capoeira saivat myös mun kroonisesti jumisen lonkan aika paljon paremman tuntuiseksi, mikä jo itsessään on yksi tän viikon loistojutuista.

Mielessä pyörii muun muassa se työprojekti monelta eri kannalta, ja siihen liittyen tunteet seilaavat innostuneesta ja avoimesta vähän huolestuneeseen, odottavasta ja kärsimättömästä luottavaiseen ja rauhalliseen. Toisaalta tiedän, että se etenee sitä tahtia kuin etenee, ja toisaalta osa musta haluaisi kovasti hallita ja kontrolloida joka ikistä asiaa ja ehtiä ja suorittaa ja olla tosi hyvä ja saada hirveästi kehuja ja ja ja… Syvä huokaus.

Tän siitä saa, kun on tottunut siihen, että omanarvontunto on sidoksissa muun muassa siihen, miten hyvä ja fiksu on ja miten hienosti pärjää ja osaa ja miten taitavasti tekee juttuja. No, mä voin harjoitella hyväksymään sen, että tää on nyt tällä lailla tän asian kanssa. Ja jos mä toisaalta yritän siitä projektista koko ajan etsiä sitä, että miten mä teen tästä itselleni helpompaa ilman, että tingin laadusta tai (mahdollisuuksien mukaan) aikataulusta, niin yksi helppouden löytämisen keino on se nyt on näin, letting go, mä annan tän olla tällä hetkellä itselleni just niin vaikeaa ja just niin helppoa kuin miltä se tuntuu, syvä hengitys.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivoisin tälle viikolle.

  • helppous
  • joustavuus
  • yhteys
  • avoimuus
  • eteneminen
  • rauha
  • ilo

Mä haluaisin kehittää jonkun tavan tai rutiinin, jolla mä muistaisin joka päivä pohtia vaikka nyt sitä helppoutta. Joku ankkuri, tai triggeri, tai joku muu sellainen, joka muistuttais mua, että mitä jos tää olisi helppoa. Mä haluaisin että olisi helppoa muistaa miettiä, miten asiat voisivat olla helpompia. Tai että miten mä voisin tehdä minkä tahansa, vaikka nyt helppouden etsimisen, itselleni helpommaksi. Sellaista meta-helppoa, if you will.

Mä toivoisin joustavuutta sekä kehon puolelle (lue: vähemmän jumissa capoeiran jälkeen) että ajatusteni ja tunteideni puolelle. Siis sellaista, että mä yhä helpommin (taas metahelppoa!) huomaisin, jos oon jumissa jonkun ajatuksen tai tunteen kanssa ja voisin löytää siitä jonkun reitin eteenpäin. Jos vaikka pelottaa jonkun sähköpostin lähettäminen tai muuten itseni näkyväksi tekeminen (eli avoimuus), niin saisin ikäänkuin pehmitettyä sen pelon taustalla olevaa ajatusta ja kyseenalaistettua sen todenperäisyyttä. Ehkä myös löydettyä sieltä jonkun tarpeen tai itselleni tärkeän asian, johon satsaamalla siitä asiasta tulisikin vähemmän pelottava.

Yhteyttä, avoimuutta, etenemistä mä toivon monen asian suhteen, mutta en helppouden ja joustavuuden ja rauhan kustannuksella kuitenkaan. Ha, onpa jännä huomata miten noistakin ajattelee, että niiden tarvitsisi olla jotenkin toisilleen vastakkaisia. Mulla on sellainen vaisto, että aito yhteys ja avoimuus ja eteneminen tulee nimenomaan noiden muiden kanssa yhteistyössä, ei vaikeasti, kankeasti, pelon tai stressin kautta. Yhteyttä ei voi pakottaa, tietenkään. Eikä pakotettu avoimuus rakenna mitään, eikä hampaat irvessä eteneminen useinkaan tuo kuin vain näennäistä tulosta.

Mieleen tulee taas näistäkin se jokin aika sitten tullut ajatus, että do the groundwork – tee pohjatyö ensin. Jollain lailla se työ, jota mä teen päästäkseni kiinni helppouden ja rauhan ja ilon vireeseen, on pohjimmiltaan kaiken muunkin taustalla. Kun asiat tuntuu etenevän helposti ja mulla on rauha ja tunnen iloa tekemistäni asioista, niin eteneminen ja joustavuus ja yhteys ja kaikki tulee sitä kautta. Jos joku näistä hiertää, niin mä en oikeastaan saa mitään ns. hyödyllistäkään tehtyä, vaan ainoa tapa, ainakin mulle, on kaivaa ne pohjimmaiset ajatusvirheet ja väärinkäsitykset sieltä ankeiden tunteiden taustalta pois.

Se, mitä mun tarvitsee harjoitella, on että se työstäminen ja niiden ajatusvirheiden purkaminen ei ole hukkaan heitettyä aikaa, vaan päinvastoin ainoa tapa, jolla mä pidän itseni työvireessä. Laulajat avaa äänen, soittajat virittää soittimet, graafikot päivittävät suunnitteluohjelmistojaan ja mun tarvii pitää huolta omasta koneistostani.

Näitä mä sitten opettelen taas ensi viikon. 🙂

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Kysymykset, oivallukset, omat vastauksesi noihin kysymyksiin tai mitkä tahansa muut omat reflektiosi kuluneesta viikosta löytävät juuri oikean paikan täältä. 🙂 Hurraata ja fiilistelyä voi myös mielellään harrastaa, pyytämättä neuvomista ei niinkään.