Perjantain pysähtyminen 52: Vuosipäivän aattona

Mistä tulen?

Syvä huokaus. (Kirjoitin ensin vahingossa ”syvä huomaus”, mikä ei tekisi pahaa sekään.) Loma loppui, arki alkoi. Ja kun sanon loma, niin tarkoitan muksujen loma hoidosta.

Siis se, mitä kotivanhempana ollessa sanottiin ihan tavalliseksi arjeksi.

Jestas, että kolme viikkoa sitä meininkiä oli tottumattomalle aika kuluttavaa, erityisesti kun kelit oli mitä oli.

Jossain vaiheessa tuli sellainen olo, että eikö mulla ole oikeasti ollut yhtään vapaata tässä. Ihan sellainen klassinen itkukiukkukärttyily, josta puolisokin ihmetteli, että miten sä noin, et sä eilen ollut yhtään noin hajalla.

Ratkaisin sen niin, että otin aina tilaisuuden tullen päikkärit. Lisäksi korkkasin joululahjaksi saamani Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin. Ja kyllä, se auttoi.

Fiktion lukeminen teki hyvää, varsinkin niin pökerryttävän hyvän fiktion.

Lapset löysivät siinä loman kalkkiviivoilla ihmeellisen yhteisleikin vaihteen, ja saattoivat puuhata puolikin tuntia jotain omaa leikkiään täysin syventyneinä. Työkuviotkin alkoivat loppiaisen jälkeen hyvällä fiiliksellä – selvästi tauko ja vapaan pitäminen teki hyvää.

Tälle viikolle toivoin mukavuutta. Sitä löytyi muutamasta paikasta: kirjan lukemisesta (välillä jotain muutakin kuin työjuttuja!), ruutujen pois laittamisesta, pitkistä aamu-unista ja sensellaisista. Teen juomisesta, villasukista, meditaatiosta, vesiväreillä maalaamisesta.

Ihan pienistä jutuista, jotka valitsin sen perusteella, että mikä olisi mukavaa. Ei välttämättä tehokasta tai tuottavaa, mutta turvallista, mukavaa, inspiroivaa muttei liian.

Missä olen?

Moi keho, mä huomaan sinut.

Vähän taidat olla vielä väsynyt loman jäljiltä, kaipaat lepoa ja hellää huomioimista. Detox-kuuri meni tauolle, kun siitä tuntui tulevan pitkän päälle enemmän väsymystä ja päänsärkyä kuin mitään hyviä vaikutuksia. Ehkä se sopii tilanteeseen, jossa ollaan viikko ilman mitään vastuuta tai härdelliä, ehkä keväälle tai kesälle. Tähän saumaan mun keholle se ei oikein tuntunut hyvältä (mukavalta!), joten päätin, että saa viikko detoxia riittää.

Moi tunteet, mä huomaan teidät.

Teillä on ollut aika rauhallinen viikko, mitä nyt se yksi väsymyskiukkukohtaus alkuviikosta. Toisaalta ensi viikolla on tulossa raskaita juttuja, ja selvästi ne vähän jo nostattavat pyörteitä. Ehkä sekin väsyttää.

Moi ajatukset, mä huomaan teidät.

Onpa ollut ihanaa päästä takaisin töihin, ajattelemaan kokonaisia lauseita ja ajatuksia ja kokonaisuuksia ja visioita! Ja se Valtosen kirja oli niin herkkua mielelle, kun pääsi oikeasti pureutumaan siihen maailmaan. Mieli on sitten kuitenkin aika levännyt ja virkeä, vaikka keho ja tunteet ovatkin vähän väsyksissä.

Mitä kohti?

Kuten sanottua, tulevalla viikolla on muutamia tunnetasolla isoja juttuja tulossa.

Huomenna on kulunut 7 vuotta siitä, kun siskoni kuoli syöpään 33-vuotiaana. Yleensä olen sen ja seuraavan päivän joko ihan vereslihalla tai sitten hankin itselleni jotain tosi tärkeää ja kiireellistä tekemistä kuin vahingossa, jottei vain pääsisi huomaamaan sitä vuosipäivää. Nyt mä yritän jo etukäteen asennoitua niin, että huomenna saattaa olla risapäivä tai sitten ihan tavallinen päivä, ja ainakin tiedän, mistä johtuu, jos putoan sellaiseen ”maailma on muuten ihan KAUHEA” -kuoppaan.

Ensi viikolla on luvassa vielä sekä ystävän tukemista surussa että Naisten Linjan koulutusilta. Nekin molemmat sellaisia juttuja, että voi olla tankki aika tyhjä kun ne on rastittu kalenterista tehdyiksi.

Ehkä mun tehtäväni ja teemani tällä viikolla onkin pitää huolta siitä, että mä hoivaan itseäni näiden raskaiden juttujen yli, jotta pystyn olemaan oikeasti läsnä?

Hoiva

Periaatteessa ominaisuus olisi voinut olla mukavuuskin, mutta se on kuitenkin vähän eri asia. En mä odota, että kuoleman ja väkivallan kohtaaminen olisi millään tasolla mukavaa, eikä sen kuulu ollakaan. Se ajaa mut vahvasti pois mun mukavuusalueelta, ja silti mä valitsen olla niissä asioissa ja tilanteissa läsnä, koska siten mä voin auttaa ihmisiä, sekä muita että Huomisen Minää.

Ja kuitenkin, kun mä tiedän että ne jutut on raskaita ja kuluttavia ja ensi viikolla tulee itkettyä aika lailla, niin mä voin huolehtia siitä, että mulla on tankki täynnä kohdata niitä asioita. Tai niin täynnä kuin se voi olla.

Mä voin nukkua ja syödä ja juoda vettä ja vihreää teetä. Mulla on maanantaina osteopaatin käynti (vieläpä Onni & Hoivassa, miten osuvaa). Mä voin yrittää sopia niiden raskaiden asioiden välille ja jälkeen tapaamisia sellaisten ihmisten kanssa, joiden läsnäolo on mulle hoivaavaa.

Ensi viikolla mun tärkein tehtävä on siis hoivata itseäni, jotta mulla on mistä ammentaa kun mä autan muita.

Sitähän tämä vanhemmuuskin tavallaan on – mä autan mulle tärkeitä ihmisiä (lapsiani) kohtaamaan ja käsittelemään tilanteita, jotka on repineet heidän maailmansa riekaleiksi (”Mä en saa koskaan päättää mitään!!” ”Sä sekoitit mun spagetin ja kastikkeen kun mä en halunnut niitä sekaisin!!”).

Aikuisten surua ja kriisejä kohdatessa sen tajuaa taas eri tavalla, että vaikka mun näkökulmastani ne lasten kriisit on pieniä ja vähäpätöisiä, niin oikeasti se lapsi järkyttyy kun asiat menevät toisin kuin hän odotti.

Ne spagettikriisit ja muut on sen kokoisia, että lapsi pystyy niiden äärellä hajoamaan – ja onneksi mun lasten ongelmat on sitä tasoa. Mitä kypsempi ihminen on, sitä isompien tilanteiden äärellä murtuu. Jos tilanne on liian iso, niin ei murru vaan menee shokkiin ja traumatisoituu ja murtuu vasta myöhemmin, kun tilanne on tarpeeksi turvallinen siihen hajoamiseen.

Tilanteeseen sopivalla hoivalla mä voin tehdä itselleni turvallisen tilanteen kokea ne tunteet, joita koen. Silloin mä voin hoivata myös lapsiani, ystäviäni ja muita, jotta heillä on turvallinen tilanne kokea ne tunteet, joita kokee. Ensin mä kuitenkin tarvitsen sitä itselleni, ja vasta sitten voin antaa muille.

Miltä sun perjantai näyttäisi? Tai tuliko mieleen jotain ajatuksia esimerkiksi loman loppumiseen, siirtymiin tai hoivaamiseen liittyen? Saa jakaa kommenteissa!

Vanhan ja uuden taitteessa

Ja yhtäkkiä on taas vuoden viimeinen päivä. Whooosh, siinä se hujahti. Onneksi on perinteet – vuodenvaihdereflektio (viime vuoden ja toissavuoden jälkeen kolmatta vuotta putkeen) ja naamiaiset illalla perheen parissa. Ensin kuitenkin tämä.

Mitkä olivat vuoden 2014 mieleenpainuvimmat tapahtumat?

Mitähän tänä vuonna tapahtui?

Kävin talvella ja keväällä yrittäjyyskurssin loppuun ja valmensin ihania tyyppejä. Kirjoitin kirjan. Kypsyttelin ajatusta yrityksen perustamisesta, tein aika syvää sisäistä työtä, jotta sanan ”starttiraha” sanominen ei saanut aikaan hyperventilaatiokohtausta. Capoeirasin. Angstasin kaikenlaisia asioita, koska oli kevät. Lopetin kuopuksen imetyksen. Osallistuin filosofisen tiedekunnan promootioon.

Haettiin lapsille päivähoitopaikka. Lähetin muutaman työhakemuksen, ihan noin viimeisenä oljenkortena, kun tuli yrityksen hautomisessa se ”ei tästä tule mitään” -vaihe. Se tulee aina synnytyksessäkin, niin miksei sitten yritystä perustaessa. En onneksi saanut yhtäkään niistä hakemistani paikoista. Kirjoitin liiketoimintasuunnitelmaa, angstasin äitiyrittäjäkollegoille. Kävin itkemässä YritysHelsingin neuvojan pakeilla, ihan konkreettisesti. Sain kaikesta angstaamisesta ja itkemisestä huolimatta – vai sen ansiosta? – myönteisen starttirahapäätöksen.

Syyskuussa vein lapset päivähoitoon, paperit PRH:hon, ja rupesin yrittäjäksi. Syksyn kiersin leikkipuistoja keskustelemassa vanhemmuudesta, tapasin kymmenittäin ihania vanhempia ja suloisia lapsia, ja opin taas lisää itsekin. Kirjoitin, koulutin, opetin, valmensin. Skippasin capoeiratreenejä yksi toisensa jälkeen, kun oli jatkuvasti flunssa. Aloitin Naisten Linjan päivystäjäkoulutuksen.

Keskityin aika vahvasti siihen, etten palaisi loppuun, vaikka siihen olisikin ollut aika lupaavat lähtökohdat. Selvisin jouluun asti pääasiassa hyvillä fiiliksillä ja luottavaisesti. Sain laadittua Hyvän vanhemmuuden minikurssiin 10-osaisen sähköpostiosion vielä juuri ennen joulua.

(Viime vuodelta.)

Mitä ominaisuuksia toivon vuodelta 2014?

Rauhaa. Iloa. Flow’ta. Yhteyttä. (Nää on olleet mun Core Desired Feelings, ja niillä jatketaan.) Helppoutta. Nostetta. Avautumista, syventymistä. Saavuttamisesta riemuitsemista.

Rauhaa.

Kaiken tämän keskelläkin, kyllä. Mä aloitin Perjantain pysähtymiset ihan alkuvuodesta, ja ne on jotenkin olleet sellaisia rauhoittumisen keitaita aina kerran viikossa. Toisessa mittakaavassa se mun alkuvuoden angstaaminen ja liiketoimintasuunnitemien kanssa itkeminen toi tietyssä mielessä myös rauhaa sen suhteen, että kyllä, tämä on sitä mitä haluan tehdä. Jos ei olisi, niin mä olisin lähtenyt aika paljon aiemmin toiseen suuntaan. Yhä enemmän kaikki releasing- ja mindfulness-tekniikat on myös tuoneet rauhaa, koska mä tiedän, että vaikka olisi kuinka iso jumi tai kriisi, niin mulla on keinot käsitellä se.

Iloa.

Joo! Mä olen tämän vuoden aikana nauranut ääneen enemmän kuin varmaan yhtenäkään aiempana vuonna elämässäni. Eikä edes sillai ”no hei lol”, vaan ihan aidosti vatsanpohjasta asti. Tilanteissa, joita en enää tietenkään edes muista. Bänditreeneissä, kavereiden kanssa, lasten kanssa, tapaamisissa. Mä olen koko syksyn saanut tehdä lempipuuhaani, eli keskustella ihmisten kanssa heille tärkeistä asioista.

Flow’ta.

Joo, oikeastaan sitäkin. Lähinnä työtilanteissa ja bänditreeneissä, keväällä myös muutamaan kertaan capoeiratreeneissä. Sellaisella ”arjen flow” -tasolla, eli päivittäisten haasteiden ja voimavarojen tasapainon puolesta… niin no. Toisinaan sitäkin. Apua on pitänyt pyytää, ja onneksi sitä on myös tullut.

Vielä toistaiseksi tämä yrittäjä-äitiyden, lasten hoitorytmien ja omien tarpeiden tasapainottaminen on ollut aikamoista jonglööraamista, enkä mä ole vielä kovin hyvä jonglööraaja. Palloja on pitänyt laskea käsistä pois, jotta jaksaa. Ja toisaalta, syksyn tavoite oli etten pala loppuun, ja siinä mä onnistuin. Että ehkä tässä on ollutkin enemmän flow’ta kuin miltä ensialkuun tuntuu.

Yhteyttä.

Tän suhteen tämä vuosi on ollut todella hyvä. Mä olen oppinut yhä enemmän luottamaan siihen, että ihmiset oikeasti haluavat olla mun kanssa tekemisissä ja hengailla mun kanssa. (Pitkään tunsin olevani näkymätön ja yhdentekevä, vaikka olenkin aina ollut ns. sosiaalinen.) Osaltaan se on sen ansiota, että tajusin olevani sitten kuitenkin introvertti, ja että mä nautin ihmisten seurasta eniten silloin, kun olen levännyt ja saanut olla riittävästi myös yksin.

Näitä neljää olen tietoisesti myös etsinyt vuoden aikana kaikessa toiminnassani, pysähtymisten myötä ja muuten. Tämä lista on ollut mun puhelimen taustakuvana, joten ne on olleet läsnä myös silloin, kun en ole varsinaisesti niihin keskittynytkään. Siinä mielessä ei ole yllättävää, että ne ovat värittäneet mun vuotta niin vahvasti.

Helppous ja noste ovat sellaisia, joita en ole yhtä tiiviisti etsinyt, mutta niitäkin on jonkin verran löytynyt. Lähinnä sitä, että suostun tekemään asioita helpomman kautta (ja sitä opettelen edelleen). Noste on sellainen, jota en kauhean selkeästi itselleni määritellyt, muuten kuin että saisin tämän mun yrityksen useamman ihmisen tietoisuuteen. Sitä on tapahtunut, mutta ei sillä tavalla ”itsestään” kuin ehkä toivoin, vaan pikemminkin jatkuvan vaivannäön seurauksena. Ehkä se noste vaatisi myös sitä, että tekisin asioita vielä enemmän helpomman kautta? Hmmm.

Saavuttamisesta riemuitsemista puolestaan olen löytänyt, ehkä siksi, että se on ollut sukua ilolle, ja siihen olen keskittynyt aika paljon. Avautumista ja syventymistäkin on tapahtunut, lähinnä mun omassa olemisessani. Tai ehkä mä vertaan pitemmälle kuin vuoden takaiseen, koska on tosi vaikea muistaa, että miten ”avoin” tai ”syvällinen” sitä onkaan ollut. Konkreettisia esimerkkejä on vaikeampi löytää.

Selkeästi vuoden ajalle se noin neljä ominaisuutta on sellainen määrä, joihin keskittyminen on kaikkein hyödyllisintä.

(Viime vuodelta.)

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2014 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Mene kohti sitä, mikä sytyttää ja inspiroi ja vahvistaa ja hoitaa. Syvennä sitä, mikä on hyvää ja mikä toimii.

Luota itseesi, luota toisiin. Luota siihen että jos asiat näyttävät olevan päin persettä niin se on näköharhaa eikä todellisuutta.

Etsi win-win -ratkaisuja. Yritä olla samalla puolella etsimässä ratkaisua, älä vastapuolella etsimässä voittomahdollisuutta.

Asiat saa tehdä myös helposti, ei välttämättä aina vaikeimman kautta.

Aahhh, syvä huokaus. Joo, kyllä. Mä en osaa sanoa näihin mitään, muuta kuin että nyt on aika monta konkreettista esimerkkiä siitä, milloin mä olen tehnyt noin, ja se on ollut just niin. Tai olen taistellut noita vastaan, ja lopulta tajunnut, että eikun sehän menikin just näin.

Tekisi mieli sanoa jokaiseen kohtaan, että ”varsinkin tämä on just näin”, mutta ei mikään ole toisia enemmän varsinkin. Kaikki noista on olleet useampaan kertaan pitkin tätä vuotta todella oikeita ajatuksia siihen tilanteeseen.

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2015 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Hyvä fiilis ja hyvinvointi saa olla ensisijaisia. Saa keskittyä tekemään asiat sen kautta, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Inspiraatiokin saa olla alisteinen sille, että on hyvä ja turvallinen ja mukava olla.

Ole lasten kanssa silloin kun olet. Ne on aika ihania, ja sä kuitenkin haluat olla niiden kanssa. Niillä on oikeus siihen, että sä jaksat olla niille läsnä ja hyvä tyyppi, joten senkin takia huolehdi omasta hyvinvoinnistasi.

Sun intuitio kertoo aika hyvin, että miten mihinkin juttuihin kannattaa suhtautua. Luota siihen. Tee päätöksiä sillä intuitiolla ja avoimesti, koska sä osaat kuitenkin huomioida myös toisten ihmisten tarpeet.

Sä saat myös nauttia siitä, että on hyvä meininki. Saa iloita, saa olla kiitollinen, ja saa olla luihin ja ytimiin asti onnellinen. Sitä ei tarvitse peitellä tai suojella, koska sen hetken tunnekokemusta ei kukaan voi ottaa pois, vaikka olosuhteet joskus muuttuisivatkin.

Mitä ominaisuuksia toivoisin vuodelle 2015?

Mä halusin tehdä Core Desired Feelings -työskentelyn ennen vuodenvaihdetta, mutta se ei mennytkään niin. Olen siis kypsytellyt tässä muuten vaan ajatusta siitä, että mitä haluaisin ensi vuodelle.

Comfort. Se on ensisijainen. Se ei oikein suomennu yhdellä sanalla, koska se voi olla sekä ”mukavuus” että ”lohtu”. Siis niinkuin comfort food on lohturuokaa ja comfortable on mukava.

Sitä mä haluan. Mä olen ollut tosi pitkään epämukavuusalueella, ja mä olen oppinut sietämään epämukavuusaluetta aika hyvin. Se on ihan hanurista, koska mä en edes usko siihen, että epämukavuudessa on mitään sinänsä hyödyllistä. Joskus epämukavuusalueella tapahtuu kasvua, ja joskus siellä tapahtuu vain stressiä. Piirsin siitä kuvankin. 🙂

20141231-140017.jpg

Välillä tulee tilanteita, jotka ei osu sinne turkoosille mukavuusalueelle. Lähikehitysvyöhyke on se vaihe, kun osaa tehdä jonkun jutun toisten avulla, mutta ei vielä yksin.

Lähikehitysvyöhykkeen leveys riippuu jonkin verran käytettävissä olevasta ulkopuolisesta avusta. Jos siellä ei ole tarpeeksi apua, niin ei tapahdu mitään kehitystä, vaan pelkkää stressiä. Kehityshaasteen pitää kohdata oppijan resurssit, jotta se haaste ei muodostu ylivoimaisen stressaavaksi.

Mukavuusalueelta poistumisen sijaan mä itse liputan mukavuusalueen laajentamisen puolesta.

Kun ne haasteet pysyy lähikehitysvyöhykkeellä, niin harjoittelu on oikeasti kasvattavaa, ja pikkuhiljaa mukavuusalue laajenee. Se vaatii sitä, että apua on tarpeeksi, että sitä osaa pyytää, ja että ei ole jatkuvasti ja/tai kaikilla elämänalueilla mukavuusalueen ulkopuolella.

Kuten sanottu, olen elänyt aika monella elämän sektorilla aika pitkään tuolla stressialueella. Silloin tarpeettoman suuri osa kapasiteetista menee siihen, että sinnittelee, eikä siihen oppimiseen kauheasti jää energiaa. Mä haluan oppia tunnistamaan ne hetket, jolloin olen mukavuusalueella (niinkuin nyt tässä kirjoittaessa) tai sen rajoilla, niin että on asiallista pyytää apua. Mä haluan myös oppia tunnistamaan ne jutut, joissa mä olen tarpeettomasti epämukavuusalueella, vaikka oikeasti voisin ihan hyvin tehdä toisinkin.

Esimerkki: mulla on talvitakin taskussa reikä, jonka kautta avaimet sujahtavat jatkuvasti takin vuorin sisään. Mä voisin korjata sen reiän ja palata takaisin mukavuusalueelle, mutta sen sijaan mä sinnittelen siellä stressivyöhykkeellä, koska se ei ikäänkuin ole niin tärkeä juttu. Paitsi että se ärsyttää mua monta kertaa viikossa ja aiheuttaa tarpeetonta stressiä. Ja niistä ei-niin-tärkeistä jutuista oikeasti kerääntyy päivän mittaan aika iso satsi tarpeetonta stressiä.

Mitä ominaisuuksia tähän liittyy?

Mukavuus – että mä tunnistaisin, milloin asiat on mukavasti ja milloin ei ole. (Sekin on välillä tosi vaikeaa.)

Inspiraatio – että mä keksisin, miten pääsen takaisin sinne mukavuusalueelle, tai keneltä voisin pyytää apua, jotta saisin laajennettua lähikehitysvyöhykettä.

Rohkeus – että mä oikeasti tekisin niitä juttuja, enkä vain alistuisi siihen, että ei mulla kuulukaan olla asiat mukavasti. (Tämä erityisesti vähän jänskättää, koska mulla on tapana sekoittaa ”hyväksyminen” ja ”olosuhteisiin sopeutuminen”.)

Hyväksyminen – se liittyy kaikkeen. Sen hyväksyminen, että nyt on näin. Sen, että mä voin tehdä asioille jotain. Sen, että nyt on aika tehdä juttuja. Sen, että mun kapasiteetti on rajallinen. Sen, että kaikkia ideoita ei voi toteuttaa, mutta jotkut voi.

Siinä voisi olla ensi vuoden näitä kohti -ominaisuudet. Katsotaan vuoden päästä, miltä ne on konkreettisesti näyttäneet.

Kiitos kun olet ollut tässä vuoden mittaan mukana. <3 Toivon sinulle maailman ihaninta vuotta 2015 – olkoon se kaikkea sitä, mitä toivotkin. Tervetuloa miettimään omaa mennyttä ja tulevaa kommentteihin! (Mitä mieleenpainuvaa tapahtui vuonna 2014? Mitä toivoit vuodelle 2014? Mitä kuvittelisit, että vuotta 2015 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle? Mitä toivot vuodelle 2015?)

Perjantain pysähtyminen 36: Syntymäpäivän pitempi haitari

Taas on perjantai. Taitaa tosiaan olla niin, että tosi moni mun elämän merkkipäivä osuu tänä vuonna perjantaille. Tänään on nimittäin mun 31-vuotissyntymäpäivä. Teen sen kunniaksi Perjantain pysähtymisen vähän pidemmällä tähtäimellä, vuoden haitarilla.

Mistä tulen?

Kalenterista piti katsoa, että mitä kaikkea edellisen syntymäpäivän jälkeen on tapahtunut.

Kävin yrittäjyyskurssin ja coaching-kurssin, hoidin vuoden loppuun asti yhdistyshommia, kävin muksujen kanssa puistoilemassa. Lopetin taas lihansyönnin. Aloitin capoeiran. Tein coachingia sen verran, että vakuutuin siitä lähestymistapana. Kirjoitin kirjan.

Suunnittelin yritystoimintaa enemmän tai vähemmän tosissani. Sitten taas enemmän tosissani. Osallistuin maisteripromootioon. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi yhteen hommaan, kun yhdistyshommat jäivät vuodenvaihteeseen. Mylläsin liiketoimintasuunnitelmaa, siirryin kotivanhemmasta yrittäjäksi.

Laitoin lapset päivähoitoon. Opettelin hyväksymään yhä enemmän. Opettelin kuuntelemaan yhä paremmin. Opettelin kertomaan siitä, mitä mä teen ja miksi se on hienoa. Kasvoin henkisesti. Kasvoin myös fyysisesti, kun lopetin imetysdieettaamisen ja myöhemmin imetyksen. Angstasin vaatteista ja niihin mahtumisesta.

Tämän vuoden aikana mä olen sitten erityisesti opetellut sitä, että miten mulla on Lupa olla minä myös muuten kuin äitinä.

Kuluneesta vuodesta huomaa selvästi, että kun lapset alkoivat olla jo vähän isompia (kuopus oli vähän päälle puolitoista kun edellisen kerran täytin vuosia) ja vauva-ajan sumu alkoi olla takanapäin, pystyin keskittymään vähän enemmän itseeni. Kouluttauduin, aloitin liikuntaharrastusta, kypsyttelin ajatusta siitä, mitä oikeasti haluan tehdä kun kotihoidontukikausi kääntyy iltaan.

Tämän blogin aihe – Lupa olla minä – on näkynyt kuluneessa vuodessa ehkä juuri sillä lailla. Esikoisen vauvavuoden, ja ehkä tämän blogin alkuvaiheenkin, ajan mä hain sitä, että miten mä saan olla vanhempana oma itseni, kaikkine kantoliinoineen ja perhepeteineen ja kuuntelemisineen. Tämän vuoden aikana mä olen sitten erityisesti opetellut sitä, että miten mulla on Lupa olla minä myös muuten kuin äitinä. Että miten mä olen selkeästi omistautuva äiti ja samaan aikaan ammattilainen, jolla on tosi paljon annettavaa.

Mustan aukon yrityshautomo

Samaa aihetta liipaten puhuttiin muuten Jannican kanssa, kun kävin Tyrnifarmarit-blogin tiimoilta meikattavana. Tai lähinnä siitä, kun joskus kuulee (tai lukee) sellaista ”blaa blaa äitiyden musta aukko, sinne ne naiset vaan häviää vuosikausiksi vaippoja hifistelemään” -ihmettelyä.

Niin ainakin mun äitituttavien piirissä se äitiyden musta aukko on ollut varsinainen yrityshautomo: kuluneen vuoden aikana aivan todella moni suunnilleen samanikäisten lasten äiti on perustanut yrityksen tai käynnistänyt omaa toimintaa. (Vaikkapa Kantaen, Onni&Hoiva, Naisen Kaari, Jaga, Liinaamo, Golightly, Syntymässä, aiemmin linkattu Tyrnifarmarien Jannica, Kasvun Taika… on meitä jo kymmenkunta ainakin.)

Ja kas kummaa: varsinkin jos yrityksen aihe liittyy perheisiin, niin sieltä äitiyden mustasta aukosta onkin tarttunut mukaan ehkä liikeidea, ja ainakin asiakasverkosto ja kasa yhteistyökumppaneita, joista jo valmiiksi tietää, että niihin voi luottaa. On paljon mutkattomampaa tehdä yhteistyötä sellaisen ihmisen kanssa, jolta on joskus lainannut varavaatteita kun oma lapsi puklasi tai turautti ne viimeisetkin omat varavaatteet pyykkiin.

Kun tietää, että toinen on rehellinen ja luotettava eikä hätkähdä, jos puseron hihassa onkin vahingossa vähän aamupuuroa tai räkää, niin on paljon helpompi puhua myös yrittäjyyteen liittyvistä ylämäistä ja alamäistä.

 

Kun tietää, että toinen on rehellinen ja luotettava eikä hätkähdä, jos puseron hihassa onkin vahingossa vähän aamupuuroa tai räkää, niin on paljon helpompi puhua myös yrittäjyyteen liittyvistä ylämäistä ja alamäistä, tai luottaa siihen, että toinen pitää sen mitä lupaa myös palveluntarjoajana.

Sellaisesta verkostosta moni parikymppinen risupartainen tai geelitukkainen startup-yrittäjä vain haaveilee, jos edes osaa haaveilla. Eikä sellaista rakenneta käyntikortti edellä netvörkkäämällä, vaan ihan rehellisesti ajan kanssa. Omalla kohdallani nämä pitkään lasten kanssa kotona (ja kerhossa, ja kantoliinakahvilassa, ja muissa samanhenkisten perheiden meiningeissä) vietetyt vuodet ovat olleet parasta, mitä olisin voinut yritykseni eteen tehdä sillä ajalla. Ihan noin suunnittelematta.

Missä olen?

Keho on ihan eri jamassa kuin vuosi sitten. Mahduin silloin aika paljon pienempiin farkkuihin, ja toisaalta en olisi voinut edes kuvitella punnertavani tai tekeväni mitään käsivoimia vaativaa, koska kyynärpään hajoamisesta oli kulunut vasta muutama kuukausi. Ai niin, tasan vuosi sitten syntymäpäivänäni olin poistattamassa kyynärpäästä piikkejä ja muuta rojua, jotka tukivat kyynärpään luutumista. Tätä en muistanutkaan.

Ihan äskenhän (lue: ennen lapsia) mä olin sellainen simpsakka parikymppinen mimmi, ja nyt peiliin katsoessa näkyykin jotain ihan muuta.

Nyt mä en enää mahdu niihin farkkuihin. Se on ollut kova paikka tajuta. Tämän vuoden aikana mä olen kovasti hakenut keinoja siihen, että mä tuntisin olevani kotona kehossani. Viimeiset parin kuukauden ajan olen katsonut Netflixistä paljon Drop Dead Divaa, eli sitä sarjaa, jossa parikymppinen mallitypy kuolee onnettomuudessa ja päätyy kolmekymppisen pyöreän juristin kehoon. Tajusin ihan pari päivää sitten, että sen takia se sarja kiehtoo mua niin kovasti: siinä on tosi läsnä juuri ne teemat, joita mä olen pyöritellyt. Ihan äskenhän (lue: ennen lapsia) mä olin sellainen simpsakka parikymppinen mimmi, ja nyt peiliin katsoessa näkyykin jotain ihan muuta.

Ja sitten taas toisaalta. Capoeiran aloittamisen myötä mä olen löytänyt ihan oikeaa liikkumisen riemua. Siis siinä määrin, että mua ei edes häiritse olla ihan eri muotista kuin kaikki muut siellä tunnilla. Jos mä en osaa tehdä kärrynpyörää tai limbopunnerruksia, so what. Mä treenaan, ja se treenaaminen on tosi antoisaa. Ja se on niin tanssillista. Jos mä voisin tanssia tunnin päivässä ihan mitä tahansa, isossa salissa ilman keskeytyksiä, niin mä tekisin sen samantien. (Hmm. Tähän pitää ehkä palata myöhemmin.)

Tunnepuolella mä olen vuoden aikana tehnyt tosi paljon ihan konkreettista työtä. Olen opetellut huomaamaan yhä herkemmin, milloin mä menen sellaiseen karmeaan tunnejumiin, ja hyväksymään, että nyt on näin. Mä olen opetellut kysymään itseltäni ”could I let go of wanting to change this”.

Mielummin mä olisin vapaa kaikesta tästä sinnittelystä ja pinnistelystä kuin ehtisin jonnekin, saavuttaisin jotain tai olisin oikeassa.

Toinen, jota olen viimeiset kuukaudet käyttänyt jatkuvasti, on tämä: ”Would I rather have this, or would I rather be free?” Useimmiten vastaus on se jälkimmäinen. Kun mä sen tajuan, niin sellaiset asiat, jotka hetkeä aikaisemmin tuntui Maailman Tärkeimmiltä Kynnyskysymyksiltä, sulaa merkityksettömiksi. Mielummin mä olisin vapaa kaikesta tästä sinnittelystä ja pinnistelystä kuin ehtisin jonnekin, saavuttaisin jotain tai olisin oikeassa. Silloin niillä tunteilla on tilaa liikkua myös poispäin.

Ajatukset… hmm. On vaikea muistaa, miten mä ajattelin vuosi sitten. Mä olen lukenut ihan valtavasti kirjoja tässä vuoden aikana, ja kaikki se luettu on tietysti muokannut mun ajattelua. Myös se yrittäjyyskurssi, jonka kävin, ja tietysti se coaching-diplomikoulutus viime syksynä, muokkasivat tosi paljon mun ajattelua. Siis sitä, miten mä näen maailman, mitä asioita mä huomaan, ja mitä asioita pidän tärkeinä. Tähän tietysti vaikuttaa myös se, että on tehnyt paljon sitä tunnepuolen työtä, niin pelot ja tunnelukot eivät pääse haittaamaan sitä ajattelua ihan niin pahasti.

Mä ajattelen paljon enemmän sitä, mikä on mahdollista. Siis ihan oikeasti, konkreettisesti, voin-toteuttaa-tämän-kun-aikaa-on-tarpeeksi -mahdollista, ei pelkästään teoriassa.

Mä olen oppinut uudestaan ja uudestaan sen, että harjoittelu on ihan eri asia kuin se, että lukee ja teoriassa tietää asioita. On ihan eri asia tajuta, että on toiminut just sillä tavalla kuin jossain neuvottiin välttämään – varsinkin, kun sen tajuaa kesken tilanteen ja pystyy muuttamaan vielä käytöstään asianmukaisemmaksi.

Mä olen oppinut uudestaan ja uudestaan sen, että harjoittelu on ihan eri asia kuin se, että lukee ja teoriassa tietää asioita.

Ja mä olen ehkä vähän armollisempi. Mua ei kiinnosta juurikaan ruotia sitä, mitä kukakin ihminen teki väärin, vaan mä ajattelen, että ihmiset tekee parhaansa sillä kapasiteetilla, mitä heillä on kullakin hetkellä käytettävissä. On paljon kiinnostavampaa miettiä, miten sitä kapasiteettia saisi lisättyä, kuin arvottaa ihmisiä sen perusteella, kenellä on enemmän kapasiteettia ja tukiverkkoa ja onnistumisia plakkarissaan tähän mennessä.

Mitä kohti?

Mitä mä haluan kokea 31-vuotiaana?

Aikaisemmin mä sanoin, että jos saisin tanssia tunnin päivässä isossa tyhjässä salissa, niin tekisin sen heti. Sen kirjoitettuani tajusin, että meillähän on tässä olohuoneessa aivan hyvää tyhjää tilaa, jota mä voin hyvin käyttää tanssimiseen vaikka joka päivä.

Miksi mä sitten en tanssisi joka päivä? (No koska ei ole aikaa.)

Jos se tanssiminen tekee mulle hyvää, niin mä haluan löytää siihen aikaa. En ehkä tuntia joka päivä, mutta vaikka pari biisiä. (Milloin sä edes tanssit? Iltaisin et jaksa, aamuisin oot liian laiska heräämään, ja päivät oot töissä.)

Mua viehättää ajatus siitä, että mä heräisin kuudelta aamulla tanssimaan tyhjään olohuoneeseen, ihan vaimeaan musiikkiin, ennen kuin lapset herää. Mä haluan tanssia yksin, vaikka toki mä voin tanssia lastenkin kanssa.

Itse asiassa tänään mä tanssin parikin kertaa lasten kanssa, kun kuunneltiin musiikkia. Eli ehkä tämä ”tanssi joka päivä” ei olekaan niin kaukaa haettu ajatus.

Mitä mä saan siitä, että mä tanssin joka päivä?

– kehosta huolehtimista
– heittäytymistä, improvisaatiota
– musiikkia
– läsnäoloa
– tunteiden ilmaisemista
– iloa
– rutiinia
– liikettä

Olisiko nuo mun 31-vuotislahjat? Että mä pyrin noihin? Joko tanssimalla joka päivä, tai sitten muuten.

Tai sen sjiaan, että mä muistan nuo kaikki kahdeksan, niin mä voin pitää mielessäni kysymyksen siitä, miten mä teen tästä asiasta enemmän tanssin kaltaista? Mitkä asiat tässä ovat jo tanssia, ja mitä mä voisin vielä tehdä, jotta se olisi enemmän tanssia?

Joo. Mä annan itselleni lahjaksi kaikenlaista tanssia. Saa nähdä, miltä vuoden päästä näyttää.

Jos haluat pohtia kommenteissa tavallisesti omaa viikkoasi, niin tervetuloa. Tai jos tästä tuli jotain oivalluksia, niin tervetuloa jakamaan nekin kommenteissa!

Voiko ihminen muuttua?

Voiko ihminen muuttua?

(Nyt tuli heti kärkeen niin tuju kysymys, että en osaa itsekään jatkaa tuosta mitenkään. Maalasin itseni heti aluksi nurkkaan. Joskus käy näin.)

Kun ihminen muuttuu, niin mikä muuttuu?

Olet varmasti nähnyt elämäsi aikana, miten ihmiset muuttuvat. Varsinkin vanhempana näkee koko ajan, miten lapsi kasvaa, kehittyy, oppii uutta ja ymmärtää asioita ihan eri tavalla kuin pienempänä. Tottakai ihminen voi muuttua.

Ja toisaalta.

Varsinkin vanhempana näkee koko ajan, miten lapsi kasvaa, kehittyy, oppii uutta ja ymmärtää asioita ihan eri tavalla kuin pienempänä.

Luin pari viikkoa sitten läpi vanhoja rippikouluvihkojani isos- ja ohjaaja-ajoiltani. Kymmenen vuoden aikana niitä ehti kertyä parisenkymmentä. Meillä systeemi oli siis se, että joka leirin aluksi jokainen sai tyhjän, valkokantisen vihkon, johon leirin aikana tehtiin muistiinpanot, kirjoitettiin päiväkirjaa ja lopuksi jokainen sai vihkoonsa jonkin ystävällisen ajatuksen toisilta leiriläisiltä.

Kun luin 16-vuotiaana tai 18-vuotiaana kirjoittamiani päiväkirjamerkintöjä, rupesi välillä itkettämään ja välillä naurattamaan, kun luin sieltä samoja ongelmia ja ahdistuksia, joiden kanssa painin edelleen. Mitä jos mä en osaa, kyllähän mun pitäisi pystyä, vitsi kun väsyttää kun ei malta mennä nukkumaan.

Jollain pohjimmaisella tasolla mä en ole siitä muuttunut. Mua edelleen kuohuttaa samanlaiset asiat, mulle on tärkeitä samanlaiset asiat, mä koen ristiriitaa jos mä käyttäydyn tietyllä tavalla tunteitani vastaan.

Mua edelleen kuohuttaa samanlaiset asiat, mulle on tärkeitä samanlaiset asiat, mä koen ristiriitaa jos mä käyttäydyn tietyllä tavalla tunteitani vastaan.

Ja tottakai mä olen kasvanut vuosien myötä. (Olisipa karmeaa, jos 15 vuotta ei näkyisi missään.) Mulla on ihan erilaiset keinot käsitellä niitä kuohahduksia, mun aivot on kehittyneet pois teini-ikäisten maailman-napa -kehitysvaiheesta, ja noin ylipäänsä mulla on enemmän vertailukohtaa elämässäni sen suhteen, mikä on Oikeasti Kauheeta Hei ja mikä vain tuntuu siltä.

Enkä mä siltikään osaa oikein yksiselitteisesti vastata tuohon alun kysymykseen. Niin jos mä vastaan monimutkaisesti.

Kun ihminen muuttuu, niin mistä se muutos kumpuaa?

Mä uskon, että aika moni sellainen asia, jota pidetään ihmisen ”piirteenä”, varsinkin negatiivisena (itsekkyys, röyhkeys, vaatimattomuus, mutta myös rauhallisuus, valovoimaisuus, tai empaattisuus), liittyy enemmän siihen, ovatko kyseisen ihmisen tarpeet täynnä vai eivät.

Itsekäs ja kärsimätön käytös kumpuaa mun nähdäkseni ensisijaisesti siitä, että ihminen ei pysty luottamaan siihen, että jos hän odottaa niin hänellekin jää jotain. Ihan pienten lasten kanssa aivojen kehitys ei ole vielä edennyt sille tasolle, että jos odotan niin tilaisuus ei mene ohi. Silloinkin kärsivällisyyden opetteluvaiheessa on tärkeää, että tilanteessa oleva aikuinen on osoittanut lapselle olevansa luotettava.

Moni sellainen asia, jota pidetään ihmisen ”piirteenä”, liittyy enemmän siihen, ovatko kyseisen ihmisen tarpeet täynnä vai eivät.

Muistatteko sen vanhan ”syötkö yhden vaahtokarkin heti vai kaksi karkkia myöhemmin” -kokeen, jossa yritettiin mitata tahdonvoiman ja myöhemmän menestyksen yhteyttä? Täällä on kiinnostava artikkeli siitä, miten aikuisen luotettavuudella oli jo 3-5 -vuotiaiden kohdalla valtava vaikutus siihen, miten pitkään lapsi jaksoi odottaa toista vaahtokarkkia.

Vaatimattomuus, sellainen joitakuita ärsyttävä ”emmää mitään tarvii enkä oikein mitään osaakaan” -tyyppinen itsensä vähättely, voi kummuta ihan vain siitä, että ihminen ei koe saavansa huomiota ja arvostusta omana itsenään. On vaikea hyväksyä, että oma panos voisi olla merkittävä, jos kukaan ei ole koskaan sanonut, että hei sun panos on muuten tosi tärkeä.

Vastaavasti monien myönteisinä pitämät piirteet, kuten rauhallisuus tai empaattisuus, kumpuavat usein siitä, että ihmisellä on omat tarpeet täynnä. Silloin jaksaa kuunnella toista, kun voi luottaa siihen, että joku joskus kuuntelee minuakin. Osaa iloita toisten menestyksestä, kun joku on iloinnut minun menestyksestäni. Osaa nauraa itselleen, kun tietää, että naurettavanakin on hyvä ja tärkeä ja arvokas.

Silloin jaksaa kuunnella toista, kun voi luottaa siihen, että joku joskus kuuntelee minuakin.

Sellaisissa ympäristöissä, joissa ihmisten tarpeet huomioidaan, ihmiset kukoistavat. Kun saa tarpeeksi lepoa ja inspiroivaa tekemistä, tulee kuulluksi ja nähdyksi, saa tehdä päätöksiä ja voi luottaa toisten päätöksiin. Sellaisessa ympäristössä ihminen, joka käyttäytyy tyhjän tarvetankin vuoksi kurjilla tavoilla, voi löytää uusia tapoja käyttäytyä, kun koko ajan ei tarvitse käyttää energiaa selviytymiseen tai puolustautumiseen.

Mä ajattelen, että silloin kun ihmisen tarpeet ovat täynnä, hän tulee tietyllä lailla täydemmin omaksi itsekseen. Tulee helpommaksi hyväksyä, että mä nyt olen tällainen – introvertti tai ekstrovertti, järjestystä tai vapautta kaipaava, logiikan tai arvojen pohjalta etenevä. Ja vaikka en koskaan muuksi muuttuisi, niin olen ihan hyvä tällaisena.

Niin että voiko ihminen muuttua?

Saanko mä tähän vieläkään vastausta?

Jos kyse on siitä, voiko vanha koira oppia uusia temppuja, niin vastaus on ehdottomasti kyllä.

Ihminen voi kasvaa, kehittyä, kypsyä. Ihminen voi oppia reagoimaan uusilla tavoilla, tai pidentämään aikaa reaktion ja käytöksen välillä, niin että käytös muuttuu. Ihminen voi oppia uusia taitoja, myös tunteiden ja ajattelun havainnointiin ja käsittelyyn liittyviä.

Toisaalta nälkiintyminen jonkin tarpeen suhteen voi aiheuttaa muutosta toiseen suuntaan: ennen avoin ja iloinen ihminen sulkeutuu, jos hänen avoimuuttaan ei yhtäkkiä arvostetakaan. Älykäs lapsi alkaa alisuoriutua, jos ympäristö viestii tarpeeksi voimakkaasti, että tässä porukassa ei muuten tuollaista neropattia suvaita. Sekin on tietyllä tavalla opittu taito, joka auttaa selviämään siinä nälkiinnyttävässä ympäristössä.

Ihminen voi oppia reagoimaan uusilla tavoilla, tai pidentämään aikaa reaktion ja käytöksen välillä, niin että käytös muuttuu.

Kaikki tämä voi ulospäin näyttää siltä, että ihminen muuttuu, radikaalistikin. Törpöstä tulee tunnetaitava, tai ilopilleristä irvailija.

Ja kuitenkin… niin.

Mä uskon, että meidän jokaisen sisin on lähtökohtaisesti ystävällinen, avoin ja luottavainen. Katsokaa vaikka vauvoja. Se ei muutu, se vain menee piiloon silloin, kun olosuhteet eivät ole riittävän turvalliset ja tarpeet eivät täyty.

Mä uskon, että meidän jokaisen sisin on lähtökohtaisesti ystävällinen, avoin ja luottavainen.

Kaikki eivät myöskään tarvitse samoja asioita samassa määrin tai samassa järjestyksessä. Ekstrovertti kuihtuu yksinäisyyteen, introvertti yksinäisyyden puutteeseen. Vaihtoehtojen puute tukahduttaa yhden, kun taas toinen tukahtuu liikaan valinnanvapauteen. Ja niin edespäin. Mä en usko, että sekään muuttuu elämän myötä, ainakaan radikaalisti.

Ehkä ihminen ”muuttuu” eniten siinä kohtaa, kun hän hyväksyy, että välttämättä ei tarvitse muuttua?

Missä asioissa sun mielestäsi ihminen muuttuu, ja missä asioissa ei muutu? Tulkaa mun kanssa pohtimaan kommenteissa!

Perjantain pysähtyminen 35: Hyväksymislihakset

Hmmm. Ensimmäistä kertaa Perjantain pysähtymisten historiassa huomaan vähän haraavani vastaan tämän kirjoittamisen kanssa. Kiinnostavaa. Mennään silti.

Mistä tulen?

Tämä nyt oli se.

Hoidonaloitusviikko.

Syvä huokaus.

Oikeastaan koko aloitus meni ihan tosi hyvin. Jopa sen itkuaamun iltapäivänä, kun haettiin lapset hoidosta, niin kuopus oli ihan hyvällä tuulella, joskin aika halitarpeinen koko loppuillan. Ja kuten arvelin, niin muutamaan kertaan mainitsi, että ”minua hanmitti kun sinä lähdit pois”, mutta vain muutamaan, ei viiteenkymmeneen.

Ja ah, miten oli ihanaa päästä rakentamaan Lupa olla minä -juttuja täysipäiväisesti! Hiomaan palvelukuvauksia ja suunnittelemaan markkinointistrategiaa ja täyttämään yrityksen perustamislomaketta (kyllä, sekin oli ihanaa). Väsyttävää, mutta todella palkitsevaa. Mä odotan kovasti, että tämä syksy etenee ja homma lähtee kunnolla vauhtiin.

Myös capoeira alkoi tällä viikolla, ja sekin oli kivaa. Sellaista hiki-valuu-noroina-ja-lihaksia-jo-särkee -kivaa, mikä ei ole mulle tyypillisesti yhtään nautinnollista. Tuossa kuitenkin yhdistyy niin moni asia, että jopa minä jaksan tsempata punnerrusten ja rapukävelyiden ja potkuharjoitusten ja käsilläseisontojen suhteen. Jee.

Tälle viikolle toivoin hyväksymistä. Sitä päästiin harjoittelemaan heti maanantaina, kun hoitokuvioihin tuli samantien tilapäinen muutos. Opettelemme siis ensin varahoitopaikan käytäntöjä, ja kuukauden päästä alkaa varsinaisen hoitopaikan arki. Ihan hyvä näinkin päin.

Siinä huomasi, että kaikenlaisesta ”Ai nyt on näin? Okei, mennään sillä” -harjoittelusta on hyötyä. Muutama vuosi sitten olisin ehkä päällepäin näyttänyt yhtä tyyneltä, mutta sisäisesti olisin mennyt karmeaan stressipaniikkiin ja menettänyt ainakin parit yöunet sen takia.

Kaikenlaisesta ”Ai nyt on näin? Okei, mennään sillä” -harjoittelusta on hyötyä.

Nyt oli suhteellisen helppo suhtautua siihen, että tämän piti mennä näin, mutta se meneekin nyt ensin muutaman viikon noin. Aha, selvä juttu. Hyväksymislihakset olivat tarpeeksi hyvässä kunnossa, eikä nyrjähdyksiä tai revähdyksiä tapahtunut.

Myös työn suhteen tuli jonkin verran hyväksymistä eteen – lähinnä sellaista ”äää mä en haluaisi, että mun täytyy tehdä noin jotta pääsen tuohon haluamaani lopputulokseen” -vastustamista, ja sitten sen hyväksymistä. Että mä saan olla haluamatta. Mä saan olla läsnä tämän ristiriidan kanssa.

Ja sitten sieltä alkoi kuplia esiin niitä seuraavia kerroksia. Mä olen epävarma, enkä mä siksi halua. Okei, mä saan olla epävarma. Mua pelottaa, ja siksi mä olen epävarma. Okei, mua saa pelottaa.

Hyväksymisen henkilökohtainen ennätys

Ai niin, tämän olinkin jo unohtanut. Sunnuntaina, siis Viimeisenä Päivänä Ennen Päivähoidon Alkua (isot alkukirjaimet kuvaavat sitä, kuinka kireällä olin), tuli kohdalle sellainen spontaani hyväksymisen megaharjoitus.

Keskusteltiin puolison kanssa jostain suunnilleen kauppareissun tasoisesta aiheesta, ja yhtäkkiä puoliso ehdotti jotain sellaista, mistä mulle tuli tosi vahva vastustamisen tunne. Mä yritin perustella, miksi olin toista mieltä, ja puoliso perusteli, miksi loogisesti hän on oikeassa. Ja nyt puhutaan siis maailman arkisimmista asioista, ei mistään suurista eettis-filosofisista linjoista. Paitsi että se tuntui suurelta eettis-filosofiselta ristiriidalta.

Ja nyt puhutaan siis maailman arkisimmista asioista, ei mistään suurista eettis-filosofisista linjoista. Paitsi että se tuntui suurelta eettis-filosofiselta ristiriidalta.

No se keskustelu loppui muihin puuhiin, ja mä yritin pyykkejä viikatessani olla läsnä sen tunteen kanssa ja huomata sen kaverina päässä pyörivät ajatukset. Hyväksyä sen, että jostain syystä mulle tuli tällainen assosiaatio, ahaa. Mulla on lupa tuntea näin, vaikka mä en tiedä yhtään, mistä se tunne kumpuaa.

Ja sitten piti ihan istua alas hengittämään, siihen kylpyhuoneen kynnykselle, kun jostain vuosikymmenen takaa alkoi tulvia vanhoja tunteita.

Ihan tavallisista tilanteista, sellaisesta elämänvaiheesta kun mä en ollut lainkaan taitava hyväksymään minkäänlaista riittämättömyyttä tai epätäydellisyyttä. Häpeää ja arvostuksen kaipuuta ja surua, vihaa ja riittämättömyyden tunnetta. Vanhoja tunteita, jotka eivät olleet päässeet aikaisemmin päivänvaloon.

Siinä mä sitten istuin, kaksikymmentä minuuttia, kylpyhuoneen kynnyksellä hyväksymässä niitä tunteita ja ajatuksia. Siellä ei ollut mitään dramaattista tai järkyttävää tai mitään sellaista, mistä en olisi jo montaa kertaa kertonut ystävilleni ja läheisilleni. Ja silti – kun annoin itselleni luvan tuntea ne tunteet, joita niihin ihan arkipäiväisiin juttuihin liittyi, niin tulvahanat aukesivat. (Olenkin jo maininnut, että itken nykyään ihan kaikesta? Jep, tulvahanat.)

Siinä mä sitten istuin, kaksikymmentä minuuttia, kylpyhuoneen kynnyksellä hyväksymässä niitä tunteita ja ajatuksia.

Tälle viikolle tulikin siis paljon enemmän hyväksymisen hetkiä kuin etukäteen osasin odottaa. Toisaalta, hyvä niin.

Missä olen?

Keho ei ole enää flunssassa, hurraa! Kävin osteopaatilla (Onni&Hoivassa Helsingin Mäkelänkadulla, suosittelen mitä lämpimimmin), ja kuulemma se yin-jooga on jotain näkyvää saanut kehossa aikaan. Hyvä niin. Capoeiran jälkimainingit puolestaan tuntuvat edelleen takareisissä ja yläkropan lihaksissa. Fiksu olisi venytellyt myös ne punnerruslihakset, minä en ollut fiksu.

Tunteet ovat aika nollissa, kun takana on pitkä viikko. Olen kiitollinen siitä, miten tämä viikko sitten lopulta kuitenkin sutviutui. Hieman ärsyttää yksi kuvio, jossa lupauduin tekemään täysin mukavuusalueeni ulkopuolella olevan pienen homman, koska asiat eivät olet tapahtuneet odotetusti.

Vaikka homma on pieni, niin siitä koituva välttely ja stressaaminen on suhteettoman suurta. Tämän viikon hyväksymismaratonin jälkeen ne ”ai nyt on näin, okei, mennään sillä” -hyväksymislihakset ovat vähän maitohapoilla. Voisiko olla vaikka 24 tuntia niin, että kaikki menisi just niinkuin mä haluan, että ne hyväksymislihakset saisivat levätä? Ai ei vai? No, aina saa toivoa.

Voisiko olla vaikka 24 tuntia niin, että kaikki menisi just niinkuin mä haluan, että ne hyväksymislihakset saisivat levätä?

Mieli on täynnä kaikenlaista inspiroivaa. Tuntuu, niinkuin olisin vuosikaudet kerännyt mielen varastoon polttopuita ja sytykkeitä tämän yrityshomman, markkinoinnin, palvelumuotoilun ja muun suhteen, ja nyt mulla on pieni liekki ja tarpeeksi ilmaa, jotta niistä puista saa vähän kerrallaan rakennettua aika hienon nuotion. Tarkoitus ei ole roihauttaa koko varastoa tuleen kerralla, vaan hiljalleen rakentaa sellainen vakaa tuli, joka lämmittää aika pitkään. Mä toivon, että ensi vuoden Yrittäjän Päivänä se tuli on jo aika paljon isompi kuin tänään. 🙂

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon ensi viikolle:

FLOW

energia
eteneminen
rauha
ilo
yhteys

Ensi viikolla mulla on elämäni ensimmäinen viiden päivän työviikko sen jälkeen, kun jäin esikoista odottaessani äitiyslomalle neljä ja puoli vuotta sitten. Se on innostavaa ja vähän kuumottavaa, ja mä odotan kovasti sitä, että pääsen sukeltamaan aamulla työn uumeniin ja sitten iltapäivällä huomaan, että kohta pitääkin hakea lapset hoidosta. Toki jotain pitää syödä välillä (note to self: ota lounasta mukaan töihin, niin ei tarvitse lähteä pitkän matkan päähän ruokaa etsimään) ja muutenkin pitää pausseja, mutta mä olen tästä todella innoissani. Että pääsee tekemään.

Mä toivon ensi viikolle flow’ta paitsi työn kanssa, myös vapaa-ajan kanssa. Sellaista, että kun mä tiedän olevani töissä hyvässä vireessä, niin mä voin rauhassa olla vapaalla silloin kun olen vapaalla. Toki tämä vanhemmille suunnatun palvelun tarjoaminen ja äitiyrittäjyys tarkoittaa myös sitä, että mahdollisista yhteistyökuvioista sovitaan Facebookin chatissa sitten kun lapset katsovat Pikku Kakkosta tai ovat menneet jo nukkumaan, mutta noin periaatteessa.

Kun mä tiedän olevani töissä hyvässä vireessä, niin mä voin rauhassa olla vapaalla silloin kun olen vapaalla.

Ja toki mä vielä kalibroin sitä mittaria, että mikä on ”riittävän tehokas työpäivä”. Mä yritän tietoisesti välttää sen kalibroimista sellaiselle tasolle, että vain tyhjä todo-lista tarkoittaa onnistumista, koska se on suora reitti burnoutin kautta helvettiin. Sen sijaan mä tykkään Michael Neillin Supercoach -kirjasta lukemastani vinkistä: kirjoita yhdelle lapulle melkoisen kattava todo-listan, ja sitten sen päälle laita lappu, jossa lukee ”Tee tänään vain tämä:” ja yksi ainoa asia. Sitten teet sen yhden asian, ruksaat yli, ja kirjoitat saman otsikon alle seuraavan asian sieltä alla olevasta listasta.

Tähän flow’hun liittyy myös kiinteästi mun oma vireystila. Väsyneenä ja tankki tyhjänä ei voi löytyä flow, joten myös siksi mun on tärkeä keskittyä lepoon, vapaa-aikaan ja innostaviin juttuihin sen innostavan työnteon ohella. Sitäkin pitää varmasti harjoitella, mutta tällainen tasaisin väliajoin tapahtuva pysähtyminen – mitä mä juuri nyt tarvitsen? – auttaa siihen.

Kas, alun vastustuksesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) tästä tulikin aika kattava pläjäys tällä viikolla.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Olisiko se kattava pläjäys vai tiivis tuumailu? Pohdi kommenteissa tai itseksesi, tai jos tästä heräsi ajatuksia niin tervetuloa jakamaan niitäkin kommentteihin!

Perjantain pysähtyminen 11: Siitä on nyt vuoden verran

Tänään on kulunut vuosi siitä, kun mun kyynärpää räsähti hajalle. Niissä tunnelmissa.

Mistä tulen?

Viikko on ollut taas kaikenlainen. Mä toivoin oivalluksia, edistymistä, iloa, rauhaa, yhteyttä ja flow’ta. Niitäkin on tullut. Meillä oli ihan huikean hyvät bänditreenit, joita fiilistelin vielä seuraavana päivänäkin. Capoeiratreenitkin oli hyvät. Pääsin auttamaan ihmisiä. Pääsin tiivistämään ajatuksiakin, jonkin verran.

Jollain tavalla oli vähän sellainen viikko, että oli hyviä juttuja, mutta ei niiden asioiden suhteen, mitä olisin halunnut.

Että miten tähän nyt suhtautuu. No, mun perfektionistipuoleni on ihan hanskat-tiskiin -mentaliteetilla, että kun ei mennyt niinkuin olisin halunnut niin pieleenhän se silloin meni. Se toinen osa minusta, se joka osaa elää hetkessä. riemuitsee siitä, että mä olen fiilisten tasolla elänyt just sellaisen viikon kuin mitä toivoinkin. Vähän riippuu hetkestä, kumpi näistä on pinnalla.

Tänään sitten oli taas sellanen vähän vaikeakulkuisempi ajan maasto. Ensin kuopus pyöri mun kainalossa yöllä useamman tunnin ja piti syvää unta kauempana. Kun aamu lopulta koitti, niin riemuitsin siitä, että pystyin tekemään minuutin lankkua suorilla käsillä, vaikka toinen niistä käsistä oli vuosi sitten ihan säpäleinä.

Sitten mua rupesi ottamaan päähän ja ahdistamaan ja itkettämään milloin mikäkin pikkujuttu, kunnes mä tajusin, että tämä oikeastaan kuuluu asiaan. Sitten keskusteltiin esikoisen kanssa siitä, miten joskus muistelee jotain surullista asiaa, ja sellaisina päivinä helposti kaikki muukin surettaa tai kiukuttaa. Ja että se on ihan okei, ja niin saa käydä.

Pään ääniä, tai oikeastaan kyynärpään

Yksi tekniikka, jolla mä käsittelin tätä päivää, oli se, että mä kirjoitin keskustelun mun ja mun käden välillä. Että mitä mun käsi on tästä kaikesta mieltä vuosi tapaturman jälkeen. Se oli hyvin ajatuksia avaava keskustelu, ja pisti miettimään monia muitakin juttuja.

”Musta oli ihanaa olla viimeksi capoeirassa, kun sä uskalsit tehdä käsilläseisontaa ja muutenkin luottaa siihen, että mä kyllä vahvistun enkä romahda alta. Ja toi lankkuhomma tekee tosi hyvää, koska me molemmat huomataan, että kyse ei ole pelkästään siitä, että jaksanko minä.”

Joo. Mä olen ehkä liikaa varonut sitä, kun se lääkäri sanoi, että jos olet intohimoinen etunojapunnertaja niin sitten sen saa unohtaa. Nyt tuolla capoeirassa on mahtavaa huomata, että mä jaksankin jonkun verran, ja jos en jaksa niin voin treenata. Ehkä nyt vuoden kuluttua mulla on riittävästi etäisyyttä siihen kaatumiseen ja leikkaukseen, että mun ei ehkä tarvitse enää määrittää itseäni tai sua sen kautta, että sä olet epätäydellinen.

”Sulla on myös ollut aika vahvasti sellainen, että sä et halua säikytellä tai rasittaa muita sillä omalla rikkinäisyydelläsi. Haha, ihan konkreettisesti. Sä peittelet itseäsi sen takia, että et halua toisten huomaavan, että mitään on pielessä. Koska sä koet olevasi vastuussa niistä tunteista, joita sun rikkinäisyys ihmisissä aiheuttaa.”

Se on totta. Mä tavallaan haluan, että mun käsi on keskustelunaiheena, koska mä saan siitä huomiota, mutta mä toisaalta en halua sitä huomiota. Mä en oikein tiedä, mitä mä sillä huomiolla teen, paitsi kerron ihmisille, että ei tässä mitään, kaikki on ihan hyvin.

Mä huomasin myös, että mä teen noita keskustelujen kirjoittamisia nykyään aivan liian vähän, siihen nähden miten hyvin ne mulla auttaa avaamaan erinäisiä lukkoja. Kun siis vaikka noi kaikki jutut tuleekin mun oman pään sisältä, niin se näkökulman vaihtaminen ja asioiden kirjoittaminen auki on ihan eri sfäärissä kuin se, että niitä vain pyörittelisi siellä omien korvien välissä.

Missä olen?

Keho voi hyvin. Alkuviikon maagisen hyvät bänditreenit kantaa jotenkin vieläkin, kun niistä jäi sellainen lämmin ja avoin vire kehoon. Tanssiminen ja laulaminen toivat iloa ja flow’ta, ihan niinkuin arvelinkin. Sitä en arvannut, että se kantaisi niin pitkään.

Tunteet ovat ihan auki ja pinnassa sattuneesta syystä. On onni, että niille on tilaa.

Kun jostain asiasta puolison kanssa väännettiin, ja mä sanoin että mä en nyt pysty, niin hän heti tajusi ja sanoi, että ai niin, anteeksi että avasin tästä keskustelun juuri tänään. Se on tämän päivän voitto, että vaikka jossain vaiheessa tuntui siltä, että mä pidän mun paastovapaan päivän N-Y-T-NYT, niin en ole syönyt sokerijuttuja, vaikka aikaisemmin se on ollut mun lempitapa turruttaa tällaisia ylenmäärin haavoittuvia hetkiä.

Ajatukset pyörivät tällä hetkellä aika tiiviisti oman hyvinvoinnin ympärillä. Siis nyt kun pääsin ensin sen läpi, että ”nyt sun pitää olla tehokas ja harhauttaa itsesi tekemään ihan mitä tahansa, ettet huomaa tätä tunnetta”. Tällaisina päivinä ei pitäisi edes yrittää ajatella yhtään mitään.

Mitä kohti?

Kun kerran juuri edellisessä lauseessa sanoin, ettei pitäisi yrittää ajatella yhtään mitään, niin mä en ajattele. Mä peesaan nämä samat ominaisuudet edellisviikolta.

  • oivallus
  • edistyminen
  • ilo
  • rauha
  • yhteys
  • flow

Mistä mä näitä saan?

En mä tiedä. Aivot ihan solmussa. Nyt mä sentään tiedän, mitä ”edistyminen” tarkoittaa, se on plussaa.

Oivalluksia mä saan Shiva Natan kautta, tai sitten noita dialogeja kirjoittamalla. Ja mä yritän muistaa, että vaikka mun aivot on nyt ihan puuroa ja Shiva Natan tekeminen tuntuu todella huonolta ajatukselta, niin tämä olotila ei ole pysyvä. Mä osaan huomioida ja hoitaa itseäni niin, että koko ensi viikko ei mene tässä samassa sumussa.

Iloa tulee treeneistä, sekä bändin kanssa että capoeirassa. Rauhaan mä pääsen kiinni muistamalla sen, että this too shall pass. Tämä kaikki, niin monella tasolla, on tilapäistä.

Yhteyttäkin arvelen, että tulee treeneistä, sekä toisten auttamisesta. Sitä on luvassa useampaan eri otteeseen ensi viikolla. (Mä pidän muun muassa englanninkielisen spreecastin mun kirjan tiimoilta sunnuntaina. Tervetuloa sinne!)

Flow’n mä voisin ajatella sen arjen flow -ajatuksen kautta. Siis että jos mulla on taidot ja tahdonvoima kunnossa, niin asiat tuntuu inspiroivilta eikä stressaavilta, levollisilta eikä tylsiltä. Ja jollain tavalla mä haluan sekä hoitaa tahdonvoimaani että haastaa itseäni, esimerkiksi opettelemalla uusia juttuja ja lähestymällä asioita uudella tavalla.

Ja sit mä yritän muistaa, että jos mä oon asioiden suhteen perfektionistinen, niin mä pilaan itseltäni mahdollisuuden hyviin kokemuksiin ja itseni kuunteluun. Ensi viikko menee niinkuin se menee, ja mä voin joko roikkua kiinni siinä, miten sen ”pitäisi” mennä, tai sitten hyväksyä, että aika monista tilanteista mä voin etsiä noita haluamiani ominaisuuksia. Kunhan mulla vain riittää kapasiteetti. Toisin sanoen sen kapasiteetin kuntoon hoitaminen on ensiarvoisen tärkeää.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tai mitä ajatuksia tästä heräsi? Tervetuloa kertomaan kommentteihin.

Perjantain pysähtyminen 7: Hyvä fiilis – saako sen sanoa?

Ihanaa, perjantai. Mä vähän sua jo odottelinkin.

Mistä tulen?

Ihan hyvä viikko. Oikein kelpo. Tällä viikolla mä muistin hyvin kiinteästi, että olin toivonut viikolle lepoa, ja osasin ottaa sitä lepoa itselleni. Menin yhtenä iltana yhdeksältä nukkumaan ja sen sellaista. Luin lisäksi uudestaan läpi The Sedona Method -kirjaa ja tein aika paljon releasing-harjoituksia. Se ei suorastaan ollut lepoa, mutta tosi monesta asiasta pääsin sellaiseen kevyeen, rauhalliseen mielentilaan. Ja vaikka mä olen tehnyt noita harjoituksia viimeisen kolmen vuoden aikana viikoittain ellen melkein päivittäin, niin mulle itselleni selvästi toimii tuollainen intensiivinen lähestymistapa. Siis että sen ajan, jonka normaalisti käyttäisin vaikkapa Facebookiin tai foorumeihin tai muuhun aivoja nollaavaan homehtumiseen, niin käyttää releasing-harjoituksiin sekä mielessä että kirjoittamalla. Se nimittäin nollaa myös aivoja, mutta ei homehduta yhtään niin paljoa.

Lisäksi innostuin paljon sellaisista työjutuista, joiden kohdalla oon aikaisemmin ajatellut, että emmää tai taustalla on ollut joku tunne- tai häpeäblokki. Toki tein niiden suhteen myös paljon harjoituksia sitä kirjaa lukiessani, mutta ne ideat alkoi ihan eri tavalla yhdistymään kun mulla ei alitajunta tyrmännyt niitä koko ajan. Se jos mikä on innostavaa ja muistuttaa tekemään noita harjoituksia tiheämmin jatkossa.

Tälle viikolle mä toivoin lepoa, helppoutta, kasvua, yhteyttä, flow’ta, iloa, ja avoimuutta. Ainakin sitä lepoa tuli, kuten jo mainitsin. Helppoutta en muistanut toivoneeni, mutta toi Sedona on tekniikkana mulle sellainen, että se tuo aina helppoutta ja vapautta olemiseen ja ajatteluun ja tunteisiin, vaikka tekisi vähänkin – ja tällä viikolla mä tein paljon.

Ehkä sen myötä tuli kasvuakin, ainakin mun on helpompi suhtautua kypsästi lasten mielenliikahduksiin ja muihinkin ajankohtaisiin asioihin. (Mä yllätin itsenikin, kun kykenin jossain keskustelussa jopa ajattelemaan aidosti asioita tahdon2013-vastustajien kannalta.) Sitä kasvua ja kypsyyttä toki edesauttaa se, että tällä viikolla sain nukuttua useammat normaalien ihmisten yöunet. Mä osasin kuunnella ihmisiä sellaisilla hetkillä, kun he tarvitsivat kuuntelijaa. Se oli ehkä vahvin yhteyden kokemuksen teema tältä viikolta. Noita muitakin ilmeni, siis flow’ta ja iloa ja avoimuutta, mutta ei sellaisissa määrin, että olisin jotenkin erityisesti pistänyt jotain hetkiä merkille. Ne oli sellaisena taustavireenä, mikä on mukavaa sekin.

Missä olen?

Keholle kuuluu sellaista, että hartiat on aivan jumissa. Keskiviikon capoeiratreeneissä siirryin puoli tuntia ennen treenien loppua bändin puolelle, koska käsivoimat eivät vain riittäneet kaikkiin harjoituksiin. Ja sitten eilen illalla, fiksusti puolen yhdentoista jälkeen, aloin näyttää puolisolle että mitä tehtiin treeneissä. Siis juurikin niitä ”tässä harjoituksessa mulla loppui käsivoimat, ja tässä, ja tässä”. Enkä venytellyt. Siitä ne voimat toki kasvaa kun tekee, mutta ei välttämättä kannattais ihan joka päivä vetää itseään ihan piippuun. Jos vaikka joka toinen päivä? Muuten keho on ihan hyvässä tasapainossa; Sedona-harjoitukset auttoivat muun muassa vähentämään viime viikolla krooniseksi äitynyttä sokerinhimoa.

Tunnepuolella fiilis on nyt tyyni ja iloinen, kun sain tehtyä hyvän loven todo-listaan. Vähän aiemmin päivällä kuohahti, kun mulle kommentoitiin sellaisesta asiasta, joka on minun asiani eikä kommentoijan, mutta osasin sanoa siitä mielestäni ihan fiksusti. Siis niin, että se ei oikeastaan ole sinun asiasi ollenkaan, joten toivon ettet kommentoisi sitä ellen mä erikseen pyydä. Lisäksi mua ilahduttaa se, että tänään illalla ja viikonloppuna on ohjelmassa kivoja juttuja.

Sekin ilahduttaa, että käytiin muksujen kanssa pulkkamäessä. Mä olen usein aika flegmaatikko ulkoilun suhteen, mutta tänään oli olosuhteet sellaiset, että ulkoilun vaihtoehto olisi ollut nippu aivan liian levottomia lapsia ja aikuisia törmäilemässä toisiinsa. Joten mentiin ulos. Pulkkamäessä oli kivaa, ja kotiin tullessa esikoinen kysyi, että ”voidaanko mennä viikonloppuna koko perhe pulkkamäkeen?”. Lupasin, että yritetään ainakin.

Ajatukset ovat taas työjutuissa, ja myös noiden lasten fiiliksen miettimisessä. Viime viikko oli vähän risa taas, yökylää ja sisäpäiviä ja mitä kaikkea, joten nyt tuntuu tärkeältä pitää muutama päivä ihan selkeää perheaikaa. Saatiin puolison kanssa sovittua aikatauluja järjestelmällisemmiksi, joten ehkä se auttaa itseä pitämään ajatukset perheessä silloin kun on perheaika, ja työssä silloin kun on työaika.

Mulla on myös vähän sellainen fiilis, että kehtaanko mä nyt kirjoittaa, että sain nukuttua hyvät yöunet. Kehtaanko kirjoittaa, että olipa tosi hyvä viikko. Vaikka mä aktiivisesti haluan keskittyä siihen, että tuon lisää iloa elämääni ja huomaan sen ilon, joka mulla jo on, niin silti hävettää välillä sanoa, että nyt on muuten hyvä olla. Mulle tulee pelko, että uskooko kukaan mun ymmärtävän oikeasta elämästä yhtään mitään, kun niin sitä vaan blogissa hehkutetaan miten hyvin asiat on. (Tai sitten vastakkainen pelko: entäs jos mä oon oikeasti niinkuin sen yhdenkin Siskonpeti-videon blogiäiti, joka on netin suuntaan niin halipusia ja ”elämä on peili, kun sille hymyilee niin se hymyilee takaisin” ja oikeassa elämässä karmea negatiivinen räksyttäjä.)

Ja toisaalta voinko mä sanoa, että tää on vaatinut työtä ja opettelua, että pääsen tällaiseen mielentilaan jossa elämä ei ole jatkuvaa hermoromahdusta. Syyllistääkö se niitä ihmisiä, joiden elämä on jatkuvaa hermoromahdusta, vai antaako se toivoa siitä, että jotain voi tehdä ja tulevaisuus voi olla jotain muuta kuin menneisyys? Vai pitääkö mun sanoa, että joo, mulla on kyllä nyt niin helppoa kun puolisokin on kotona ja mä pystyn keskittymään työntekoon, anteeksi vaan kaikki te joilla tilanne ei ole näin ruusuinen.

Ja toisaalta hittovie, ei tämäkään tilanne siinä mielessä ole ruusuinen, että meillä on huushollin aikuiset tällä hetkellä työtön ja yrittäjä. Onpa muuten hyvä, ettei tämä ole mikään sisustus- tai shoppailublogi, olisi nimittäin meidän sisustuksilla ja shoppailuilla aika hiljaista. Silti mä en halua myöskään olla se tyyppi, joka avautuu miten on niin hirrveen vaikeaa ja hirrveen kamalaa ja hirrveen huonosti. Koska oikeasti joka asiassa on monta puolta. Mä teen tietoisesti aika paljon työtä sen eteen, että mun olisi luontevaa keskittyä niihin hyviin puoliin, ja samalla pyrin lempeästi tiedostamaan ne vähemmän hyvät puolet ja hyväksymään ne osaksi meidän tämänhetkistä elämää.

Tällaisissa elämäntilanteissa huomaa, että se vuosien harjoittelu ja tekniikoiden treenaaminen ja asioiden työstäminen on tuottanut jotain tulosta. Tietää, mitkä tekniikat toimii, osaa muistuttaa niitä itselleen, tietää että asioiden vastustamisesta tulee vain pahalle mielelle ja niska jumiin. Siis ihan tällai arjen seassa. Silloin, kun lapset haluaa leikkiä samalla legokirahvilla ja silloin kun tuntuu että mikään ei toimi ja silloin kun tuntuu että ei ketään kuitenkaan kiinnosta. Ei tarvii mennä mihinkään retriittiin etsimään itseään, kun itsensä voi hyvin löytää tällai semikarun lapsiperhearjen seasta.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin ensi viikolle.

  • rauhaa
  • iloa
  • yhteyttä
  • flow’ta
  • etenemistä
  • läsnäoloa

Noi neljä ensimmäistä on mun Core Desired Feelings, eli ne tunteet, joita kohti mä haluan pyrkiä kaikessa tekemisessäni. Ne on olleet oikeastaan viime kesästä asti mulle sellainen suunnannäyttäjä, josta mä olen voinut – jos olen muistanut – tarkistaa, että teenkö mä sellaisia juttuja, joista tulee hyviä fiiliksiä. Jos niistä ei tule mitään hyviä fiiliksiä, niin silloin mun ei ole syytä niitä tehdä. Esimerkiksi coaching-sessiot on aina sellaisia, joista mä saan noita kaikkia neljää, eli rauhaa, iloa, yhteyttä ja flow’ta. Kirjoittamisessa on sama juttu. Toisten ihmisten auttaminen, kuunteleminen ja kohtaaminen saa mut tuntemaan yhteyttä toisiin, ja flow tulee sellaisissa tilanteissa, joissa mä pystyn käyttämään kapasiteettiani täysipainoisesti ja mulla on jaksamista tehdä asioita.

Rauha ja ilo on sitten enemmän valintakysymyksiä. Haluanko mä kokea rauhaa tässä hommassa? Haluanko mä löytää tästä tekemisen iloa? Ne tulee myös läsnäolon kautta. Aina ei jaksa tietoisesti kaivaa sitä tekemisen iloa tai rauhaa, ja sen huomaa samantien: on paljon kivempi laittaa pyykkejä silloin, kun päättää, että mä nyt huomaan jokaisen rauhallisen hetken, tai jokaisen ilon hetken, joka tässä hommassa tulee vastaan. Jos ei jaksa etsiä niitä, niin huomaa helpommin ne sellaiset ”äh, miksi pitää taas/älkää hei muksut nyt tulko härkkimään/ärsyttävää!!” -ajatukset.

Etenemistä mä toivon ihan puhtaasti siksi, että mä haluan saada juttuja liikkeelle ja projekteja tehtyä ja esimerkiksi sitä mun kirjaa tehtyä tunnetummaksi. (Jos haluat levittää viestiä siitä, niin olen superkiitollinen!) Se eteneminen vaatii myös läsnäoloa, ihan jo siksi, että näiden juttujen tekeminen tuo nopeasti eteen kaikki ne aiemmin mainitut häpeä- ja tunnelukot. Jos mä en ole läsnä, niin ne vetää salakavalasti maton mun jalkojen alta ja mä en pääse eteenpäin.

Läsnäolo on tärkeää myös siksi, että vaikka menisi kovaa vauhtia, niin väärään suuntaan meneminen ei ole etenemistä. Läsnäolevana mä pääsen paremmin kiinni intuitiooni siitä, mikä suunta tuntuu kaikkein parhaalta juuri siinä hetkessä. Eikä mun oikeastaan tarvitse edes mennä kovaa vauhtia, kunhan liikkeen kokonaissuunta on eteenpäin. Mitä kohti? No sitä rauhaa, iloa, flow’ta ja yhteyttä, monellakin eri tavalla.

Miltä sun perjantai näyttää? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti haluat? Kerro kommenteissa jos inspiroiduit!

Vuosi vaihtuu taas, hurraa!

20131230-145127.jpg

 

Vanha vuosi loppuu, uusi vuosi alkaa. On taas ajankohtaista tehdä katsausta taaksepäin ja eteenpäin. Kaivelin esiin viime vuoden vuodenvaihdereflektion , ja siellä olikin ihan kiinnostavia kysymyksiä ja juttuja. Tähänkään uuteenvuoteen ei kuulu paljettitoppia, vaan enemmänkin niitä naamiaisia. (Toki naamiaisissa voisi hyvinkin vetää paljetteja niskaan, hmm… )

Siellä viime vuoden puolella oli useampiakin tällä hetkellä kiinnostavia kysymyksiä, mutta aloitetaan ihan lainaamalla viime vuoden toivetta.

(Viime vuodelta:)

”Mitä ominaisuuksia toivon tältä vuodelta?

Rauhaa. Selkeyttä. Vakautta. Kasvua. Iloa. Tyytyväisyyttä. Kärsivällisyyttä. Luottamusta. Innostusta.”

Jollain tavalla nämä kaikki olivat läsnä viime vuodessa. Siis sillä tavalla, että jos niitä ei alkuvuodesta kauheasti ollutkaan, niin siinä vuoden mittaan tuli opittua.

Alkuvuotta leimasi aika vahvasti se kyynärpääkeikka. Hämmentävällä tavalla sen myötä tuli tosi monta näistä mun toivomista ominaisuuksista, vaikka noin lähtökohtaisesti ei ollutkaan maailman siisteintä, että käsi murtui.

Kasvua tuli ihan valtavasti. Siinä mielessä, että mä löysin keinoja päästä kiinni näihin ominaisuuksiin sisäkautta, ulkoisista puitteista riippumatta. (Kolme päivää sairaalassa kelpo lääkityksellä = rauhaa, kärsivällisyyttä, luottamusta. Pakko pyytää läheisiltä ja tuttavilta apua arjen pyörittämiseen = kasvua, selkeyttä, luottamusta, iloa. Ja niin edelleen.)

Mun mielestä on eri asia paeta ongelmia tulkitsemalla ne päälleliimatun optimistisesti kuin luottaa siihen, että asioissa on kaksi puolta (sekä että) ja että mä voin tietoisesti valita, milloin mä mihinkin keskityn.

Mun opittu taipumus on tehdä sitä ensinmainittua – että joo, onhan tässä käsi hajalla ja elämä telakalla, mutta ei se mitään, ainakin sain hyvät yöunet sairaalassa, ei tässä oikeasti mitään ongelmaa ole. Tän vuoden aikana mä oon yrittänyt opetella sitä jälkimmäistä: nyt on näin. *syvä huokaus* Surettaa ja pelottaa ja hävettää. *syvä huokaus* Saa olla näin. Ai kas, olen myös helpottunut ja kiitollinen. *syvä huokaus* Saa olla näinkin.

Mitkä olivat vuoden 2013 mieleenpainuvimmat tapahtumat?

Keväällä se kyynärpään murtuminen, leikkauksesta toipuminen ja siihen liittynyt valtava hyväntahdon tulva läheisiltä ja tuttavilta. Se teki muhun lähtemättömän vaikutuksen ja pisti kokonaan uusiksi mun ajattelun siitä, milloin voi pyytää apua.

Kesällä – mitäköhän kesällä tapahtui? Se jäi mieleen, kun ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen uskalsin sitoa lapsen kantoliinalla selkään. Siitä tuli sellainen fiilis, että kyllä tämä tästä suttaantuu. Vietettiin myös juhannusta sairaalan sijaan tanssilavan juhannusjuhlilla koko perheen kesken. Pääsin kesällä myös viimein takaisin bänditreeneihin.

Kesällä kuopuksen allergiat hellittivät sen verran, että pystyin jättämään imetysdieettaamisen pois. Samoin kuopuksen perussairauden lääkitys saatiin purettua. Toisin sanoen syksyn alkaessa oltiin taas melkein kuin normaali perhe.

Ai niin, sitten mä täytin kolmekymmentä. Kävin syksyllä muutaman kurssin. Muuten syksy oli ihanan rauhallinen, siis sillai ennustettava, vaikka hommaa riittikin. Syksyä leimasi eniten se, että mä pääsin oikeasti taas kouluttamaan, coachaamaan, opiskelemaan ja soveltamaan oppimaani. Huomasin, miten se on just sitä, mikä mut sytyttää. Sitä lisää ensi vuodelle.

(Viime vuodelta:)

”Mitä kuvittelisit, että vuotta 2013 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Rohkeasti vaan.

Pidä huolta siitä, että jaksat.

Karsi turhaa, karsi merkityksetöntä. Satsaa tärkeään ja olennaiseen, sekä aikaa että rahaa että tilaa.

Lapset on pieniä vain hetken, ja lähes kaikki muu voi odottaa.”

Joo, nää on olleet aika lailla tän vuoden oppeja. On jännittävää, miten nämä samat lauseet on olleet vuosi sitten enemmän ajatuksen tasolla, ja nyt kaikkiin niihin liittyy vahva kokemuksen juuristo. Että näitä asioita mun pitikin tänä vuonna oppia.

Musta tuntuu, että nämä kaikki on sellaisia asioita, joita pitää oppia koko elämän ajan, yksi kokemuskerros kerrallaan. Pitää saada uudelleen ja uudelleen se fiilis, että ai tätä tarkoitetaan, kun sanotaan että pidä ensin huolta itsestäsi, tai että lapset on pieniä vain hetken. Ilman sitä syvää kehollis-kokemuksellista ymmärtämistä, ilman muistoja niistä konkreettisista tilanteista joissa tämä on totta, tällaiset lauseet jää ärsyttäviksi latteuksiksi.

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2014 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Mene kohti sitä, mikä sytyttää ja inspiroi ja vahvistaa ja hoitaa. Syvennä sitä, mikä on hyvää ja mikä toimii.

Luota itseesi, luota toisiin. Luota siihen että jos asiat näyttävät olevan päin persettä niin se on näköharhaa eikä todellisuutta.

Etsi win-win -ratkaisuja. Yritä olla samalla puolella etsimässä ratkaisua, älä vastapuolella etsimässä voittomahdollisuutta.

Asiat saa tehdä myös helposti, ei välttämättä aina vaikeimman kautta.

Mitä ominaisuuksia toivon vuodelta 2014?

Rauhaa. Iloa. Flow’ta. Yhteyttä. (Nää on olleet mun Core Desired Feelings, ja niillä jatketaan.) Helppoutta. Nostetta. Avautumista, syventymistä. Saavuttamisesta riemuitsemista.

Näiden myötä mä toivon myös sulle hyvää ja innostavaa ja avartavaa ja rakkaudentäyteistä vuotta 2014. Ja kiitos, kun olet täällä lukemassa. Se merkitsee ihan valtavasti.

Jos haluat itse pohtia samoja kysymyksiä kommenteissa, niin se on enemmän kuin tervetullutta. Myös oman pään sisällä pohtiminen lasketaan. 😉