Itsestä huolehtiminen autopilotille

Mä olen huono ottamaan tilaa itselleni ja omille tarpeilleni. (Heti tuli joku sakaali huutelemaan että älä sano huono, kauhean tollai dramaattisesti sanottu, ihan sellaista keskivertotasoa, älä nyt noin isoa numeroa siitä aiheesta tee. Älä vie liikaa tilaa tollaisilla väitteillä.)

Olen tässä vuosien varrella opetellut tietoisesti sitä, että voin käyttää aikaani ja rahaani asioihin, jotka lisää mun omaa hyvinvointia, vaikka siitä ei olisikaan suoranaista hyötyä toisille ihmisille. Tai saan toisinaan puhua minua kiinnostavista asioista eikä se ole lörpöttelemistä ja keskustelun tyrannisoimista. Tai voin käyttää aikani sellaisiin asioihin, jotka on itselleni merkityksellisiä ja tärkeitä ja auttaa mua voimaan hyvin, ja niiden ei tarvitse automaattisesti jäädä jonon hännille sellaiseen kohtaan kun kaikkien muiden tarpeet on täynnä.

Rutiineilla tilaa omille tarpeille

Yllättäen siinä omien tarpeiden huomioimisessa ja oman tilan ottamisessa rutiineista on alkanut tulla tosi tärkeitä.

Esimerkkinä vaikka liikkuminen. Mainitsin tiistain uutiskirjeessä, että opettelen sellaista aamurutiinia, jossa on yhtenä palikkana kymmenisen minuuttia liikuntaa. Haluan liikkua siksi, että olen huomannut, miten eri tavalla keho on hereillä ja aivot skarppina kun jumppailen, joogailen tai teen Shiva Nataa. Siitä liikunnasta ei tarvitse välttämättä olla kenellekään muulle mitään hyötyä (vaikka toki välillisesti on – skarpit aivot tekee parempaa työtä ja virkeä keho jaksaa olla läsnä ja puuhata juttuja esimerkiksi lasten kanssa).

Tällä hetkellä aamurutiinini menee niin, että jos on minun vuoroni viedä lapset hoitoon, teen pienen treenin sillä aikaa kun lapset seuraavat omaa aamurutiiniaan. Jos kuitenkin on sellainen aamu, että puoliso vie lapset ja minä voin esimerkiksi nukkua puoli tuntia tai tunnin pitempään*, niin on tosi paljon vaikeampi ottaa aikaa sille treenille. (*Sisäiset kriitikot haluavat tässä kohtaa ilmoittaa, että tällainen pitkään nukkuminen on ihan tolkutonta luksusta, eikä minun oikeastaan pitäisi puhua sellaisesta, kun kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. En saisi ottaa tilaa sille, että kerron miten meillä arki menee, koska jollekulle voi tulla siitä kateus ja paha mieli.)

Ja oikeastaan se vaikeus liittyy juuri tuohon sisäisen kriitikkoarmeijan ylläolevaan pointtiin. Että jos kerran kehtaan nukkua pitkään, niin silloin olen käyttänyt sen itsestäni huolehtimiseen sallitun ajan, koska olen haaskannut sen nukkumiseen, enkä ole enää oikeutettu mihinkään liikkumiseen. Että minulla on tietty aika, jonka saan käyttää siihen omien tarpeiden huomioimiseen, ja sitten kun se aika on tuhlattu, niin loppuaika pitää käyttää hyödyllisesti, oli olo mikä tahansa.

Mikä on oikeastaan ihan pöhköä. Erityisesti itsenäistä työtä tehdessä on ihan turha istua koneen tai muistikirjan ääressä kaksi tuntia ja kiroilla kurjaa kohtaloaan, kun saman työn saisi tehtyä tunnissa virkeämpänä. Puhumattakaan siitä, että olo on parempi kun tarpeet on täynnä.

Tämän takia rutiinit ovat loistokas asia. Jos olen päättänyt, että haluan sisällyttää rutiiniin vaikkapa liikkumista, tai meditaatiota, tai päiväkirjan kirjoittamista, niin minun ei tarvitse jonkun ajan päästä enää edes tehdä päätöksiä sen suhteen. Rutiini etenee siten kuin etenee, ja tulen ottaneeksi itselleni aikaa omista tarpeista huolehtimiseen.

Toimiva rutiini = itsestä huolehtiminen autopilotilla

Opettelin loppusyksystä aloittamaan työpäiväni aina samanlaisella prosessilla: visualisointi, päiväkirja, intentio, tarpeiden huomioiminen, tarvemeditaatio, kuukauden tavoitteiden kertaus, päivän tärkeimmän tavoitteen valinta, mitä tarvitsen jotta saan päivän tärkeimmän homman tehtyä. Kuulostaa melkoiselta ritirimpsulta, ja alkuun opetellessa se olikin sitä. Rutiini oli muistilapulla kalenterissa kiinni, ja seurasin lappua uskollisesti päivä toisensa jälkeen, vaikka tuntui että rutiinin tekemiseen meni ikuisuus.

Nykyään tuohon aloitusprosessiin menee 15-20 minuuttia, ja sen jälkeen minulla on selkeä ajatus siitä, mikä on päivän tärkein juttu ja mitä tarvitsen jotta saisin sen tehtyä. Samat 15-20 minuuttia kuluisivat helposti somessa tai kahvia juodessa ja ihmetellessä. Sen lisäksi olen rutiinin päätteeksi tehnyt meditaation ja huomioinut omat tarpeeni päivälle. Minun ei tarvitse miettiä, että josko vaikka visualisoisin tai meditoisin. Muistilappu on edelleen kalenterissa, ja edelleen seuraan sitä ja kirjoitan aloitusprosessini muistiin.

Mitä enemmän luon elämääni sellaisia rutiineja, joihin sisältyy itsestä huolehtimisen piirteitä, niin sitä helpommin pysyn päivän mittaan hyvinvoivana. Minun ei tarvitse käyttää tahdonvoimaani sen päättämiseen, että haluaisinko vaikka huomioida omia tarpeitani, kun tulen tehneeksi sen rutiinina.

Lapset kasvaa, rutiinit pysyy

Sama ilmiö oli lasten vauva-aikana sen takana, että tulin syöneeksi ruokaa pöydän ääressä istuen enkä tiskipöydän reunalla lasten lautasten jämiä kaapien. (Tiedän ilmiön siis omasta kokemuksesta, no shame in that, mutta ei se mitenkään kauhean ylevöittävä tai itsekunnioitusta kohottava tilanne ole.)

Molemmat aloittivat kiinteät sormiruokaillen, joten päätin jo ennen kiinteiden aloittamista, että aina kun lapsi syö, niin joku aikuinen on hänen kanssaan samassa pöydässä syömässä jotain ja näyttämässä esimerkkiä siitä, että ruoka menee suuhun eikä esim. otsaan tai lattialle. Toisin sanoen viisi kertaa päivässä tulin miettineeksi, että jotain voisi syödä, mikähän olisi sellaista mitä sekä minä että lapsi voisimme syödä.

Sivumennen sanoen meillä on edelleen niin, että ruoka syödään kotona olevan porukan kesken samaan aikaan saman pöydän ääressä, ja samalla jutellaan päivän kuulumiset. Rutiini jatkuu, koska se edelleen vastaa meidän perheellemme ravinnontarpeen lisäksi muun muassa yhteyden ja ennakoitavuuden tarpeisiin. Ei tarvitse päättää, että mihin aikaan syödään tai kysellä, kuka tulee pöytään.

Ja mitä enemmän lisään rutiineihini sellaisia ”voi tämä olisikin ihana juttu tehdä päivittäin” -asioita yksitellen, niin sitä enemmän tulen tehneeksi ihania asioita päivittäin. Aloitin Bullet journalin, ja aina päivän päätteeksi (tai seuraavana päivänä, jos illalla en jaksa) kirjoitan päivittäisten muistiinpanojeni alle kohdat ”kivaa” ja ”vaikeaa” ja niiden perään yksinkertaisen listan asioista, jotka olivat sen päivän aikana kivoja tai vaikeita. Päivittäinen reflektio ja kiitollisuusharjoitus tulee tehtyä samalla, eikä sitäkään tarvitse erikseen päättää.

Itsestä huolehtiminen ja itselle tilan ottaminen on yksi niistä asioista, jotka on todella hyödyllistä harjoitella pala kerrallaan toimimaan autopilotilla. Jos harjoittelen yhden rutiinin vaikka kerran parissa kuukaudessa, niin elämä voisi näyttää esimerkiksi vuoden päästä jo paljon hyvinvoivammalta. <3

Mikä olisi yksi sellainen itsestä huolehtimisen asia, joka olisi ihanaa tehdä päivittäin, mutta jostain syystä sitä ei tule tehtyä niin usein kuin haluaisit? Mikä olisi pienin mahdollinen askel, jolla siitä voisi ryhtyä rakentamaan rutiinia?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Perjantain pysähtyminen 64: Pääsiäishengessä, eli marttyyrejä ja suklaata

Pysähtyminen. On lauantai, ja on taas hyvä harjoitella ajatusta siitä, että entä jos aina on oikea aika?

Mistä tulen?

Viime viikolla luin muun muassa Eckhart Tollen The Power of Now -kirjan, taas. Se auttoi huomaamaan, miten kovasti sitä on itse kiinni siinä, että, jotenkin…

No vaikka nyt tämän Perjantain pysähtymisen kanssa. Että kun se pitäisi tehdä perjantaina (kun kerran sen nimikin on Perjantain Pysähtyminen, eikä Ihan Minkä Tahansa Päivän Pysähtyminen, kerta!!), niin tällaiset lauantaille lipsahtaneet pysähtymiset ovat jotenkin… jonkinlaisen epäonnistumisen merkki. Sen sijaan, että löytäisi sen ajatuksen, että olipa hyvä että esimerkiksi kuuntelin eilen itseäni ja menin puoli kymmeneltä nukkumaan.

Vaikka kuinka harjoittelen, niin jatkuvasti löydän itsestäni kohtia, joissa edelleen ajattelen, että on tärkeämpää Tehdä Jutut Kunnolla kuin kuunnella itseäni ja välillä joustaa tavoitteesta. Siellä on taustalla joku pelko, että jos aina vaan annan itseni tehdä kivoja ja hyvältä tuntuvia juttuja, jos vain jatkuvasti ”pidän itsestäni huolta” (tämä sillai sarkastisella äänellä sanottuna), niin mitään ei koskaan tapahdu, koska mä vaan vajoan sellaiseen haasteettomuuden apatiaan.

Tähän kun lisää sen, että mä olen yrittäjä, ja yrittäjien kuuluu raataa vereslihalla ja uhrautua sen oman liikeideansa eteen (näin pääsiäisen hengessä), niin mikä yrittäjä mä muka olen jos mä en jatkuvasti rääkkää itseäni ja sillä ansaitse niitä lepohetkiäni ja ilon pilkahduksia?

Näiden kysymysten parissa tämä viikko on pääasiassa mennyt. Siihen päälle ominaisuus, jota toivoin, oli luottamus. Välillä sitä löytyy – luottamusta siihen, että kun teen parhaani ja pidän itsestäni huolta, niin asiat etenevät ja mulla riittää sekä innostusta että jaksamista tehdä asioita vielä vuodenkin (ja vuosienkin) päästä.

Ja sen kautta löytyy luottamusta myös siihen, että se yrittäjämarttyyrimyytti ei ole ainoa mahdollinen tapa rakentaa kannattavaa yritystoimintaa, vaan toisellakin tavalla voi tehdä. Semminkin, kun mun uskontoni ei ole kapitalismi eikä mun sakramenttini ole osinkojenmaksu, vaan mun yrittäjyyteni tavoite on joku ihan muu.

Missä olen?

Fyysisesti olen pääsiäisenvietossa anoppilassa. Se tarkoittaa, että olen saanut nukuttua sekä reiluja yöunia että yhdet päikkärit. Kuinkakohan monta kertaa ihmisen pitää oppia, että hyvästä unesta huolehtiminen, ihan päivittäisellä tasolla, lisää myös hyvinvointia ja onnellisuutta niihin hereilläolotunteihin? Vielä en ole näköjään päässyt siihen pisteeseen.

Tunnetasolla… hmm. Huomaan kiitollisuutta siitä, että mun on mahdollista istua täällä keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa ja kuuntelemassa tiibetiläisiä meditaatiohuiluja, kun lapset touhuavat anopin kanssa toisessa huoneessa. Uteliaisuutta siitä, että jos lähtisi laajentamaan tuota ”kapitalismi uskontona, yrittäjä marttyyrina” -metaforaa, niin mitä kaikkia kiinnostavia yhtymäkohtia sieltä löytyisi. Hyväksyntää ja oivallusta sille, että nyt mä kirjoitan tätä lauantaina, ja sellaista elämä välillä on.

Ajatustasolla mieli askartelee eilen ja tänä aamuna luettujen kirjakatkelmien parissa. Mulla on pitkään ollut työstön alla yksi läsnäoloon ja intuitioon liittyvä kirja, josta luen aina välillä muutaman pätkän ja teen harjoituksia. Se pienten pätkien lukeminen, varsinkin nonfiktion suhteen, näyttää sopivan mulle paremmin kuin se, että rouskuttelee vauhdilla kirjan tai pari ja sitten on aivoissa käsiteähky, joka pitää sulatella.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon ensi viikolle:

Inspiraatio, rauha, ilo, flow, resist nothing, iloisia yllätyksiä, luottamus, kiitollisuus.

Se, mikä sieltä Power of Now -kirjasta nousi mulle ihan ensin ja kaikkein voimakkaimmin, oli ”resist nothing”. Viime viikolla ajattelin sen itsekseni useampaankin kertaan, ja se itse asiassa stemmaa aika hyvin luottamuksenkin kanssa. Jos mä luotan siihen, mitä vastaan tulee (joko sisäisesti, tunteita tai ajatuksia, tai sitten ulkoisesti, tilanteita ja mahdollisuuksia), niin mun ei tarvitse vastustaa mitään. Mä voin luottaa siihen, että jos jokin asia on mulle vahingollinen, niin mun keho ja ajatukset kyllä kertovat sen, kunhan mä en vastusta niitä. Tai jos joku asia voisi tuoda mulle iloa ja onnellisuutta, niin sekin käy kyllä ilmi siitä, miten mä siihen reagoin – kunhan mä kuuntelen sitä reaktiota, luotan siihen, enkä vastusta sitä.

”Resist nothing”

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mun tarvitsisi lampaana suostua kaikkeen. Mä voin olla tekemättä jotain asiaa (tai tehdä sen eri tavalla), jos siitä tulee mulle ikävät vibat. Toisin sanoen jos se asia ahdistaa mua, pelottaa, suututtaa tai jotenkin muuten aiheuttaa mussa epämiellyttävän reaktion, niin mun ei tarvitse vastustaa sitä reaktiota logiikalla tai rationalisoimalla, vaan mä voin hyväksyä sen. Okei, järjellä ajateltuna tämä olisi hyvä juttu, ja jokin minussa silti hiertää sen asian suhteen. On siis syytä pysähtyä ja havainnoida tätä reaktiota tarkemmin.

Tai päinvastoin. Jos mulla on joku tilanne, joka aiheuttaa mulle hyviä fiiliksiä, ja samaan aikaan mun järki kertoo, että nyt mennään harmaalla alueella yleisen hyvinvoinnin suhteen, niin mun ei tarvitse vastustaa kumpaakaan reaktiota. Mä voin pysähtyä havainnoimaan, että mitä sellaista mä tarvitsen, jota mä saan tästä ns. harmaan alueen toiminnasta, ja miten mä voisin saada sitä samaa jollain tervehenkisemmällä tavalla?

Esimerkkinä vaikka suklaan syöminen, joka pääsiäisen ja paaston jälkeen on mulle taas täysin rajoittamaton tontti. (Jos et itse syö suklaata, niin korvaa se mielessäsi jollain sellaisella, mistä sinulla on kahtalaisia fiiliksiä.) Mä saan siitä hyviä fiiliksiä, ja samaan aikaan mulla on huono omatunto siitä, että mä teen jotain sellaista, mikä ei ole mulle pitkällä tähtäimellä hyväksi, varsinkaan jos toimin aina sen hyvän fiiliksen tuomien impulssien perässä (i.e. aina kun tekee mieli suklaata, niin syön suklaata kunnes enää ei tee mieli suklaata).

Niin mä voin hyväksyä ne molemmat näkökulmat – kyllä, suklaassa olisi selvästi jotain sellaista, mitä mä tarvitsen ja kaipaan, ja samaan aikaan kyllä, jos mä vedän niin paljon suklaata kuin ikinä haluan niin mä en itse kohta enää voi hyvin. Kun mä en vastusta kumpaakaan, niin sieltä niiden leikkauskohdasta voi löytyä joku oivallus.

Mä kaipaan itseni hemmottelua, tai mä kaipaan aistinautintoja, tai mä kaipaan energiaa, tai mä kaipaan jotain muuta. Miten mä voisin saada niitä sillä tavalla, että se myös tukee mun pitkän tähtäimen hyvinvointia, eli niin etten mä tule samalla syöneeksi valtavaa määrää sokeria? No vaikka tummaa suklaata syömällä, tai meditoimalla, tai käyttämällä hyväntuoksuista käsivoidetta, tai tanssimalla, tai keskittymällä siihen, että mä saan ruoasta tarpeeksi energiaa. Noin esimerkiksi.

Jos mä vastustaisin jompaakumpaa näkökulmaa, niin mä en löytäisi vaihtoehtoisia strategioita. Enkä mä toisaalta myöskään pystyisi nauttimaan niistä tilanteista, joissa mun olisi ihan perusteltua ja hyväksyttävää syödä sitä suklaata kohtuullisessa määrin, eli nekin hetket menisivät tavallaan hukkaan.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti haluaisit kulkea?

Perjantain pysähtyminen 43: Tungos aivoissa

Melkein unohdin, että on perjantai. Nyt meni näin. 🙂

Mistä tulen?

Kuluneella viikolla oli paljon innostavaa, motivoivaa ja ilahduttavaa. Ilo olikin yksi viikon tavoitteista. Pääsin auttamaan ihmisiä, oppimaan uutta, kuuntelemaan.

Samaan aikaan flunssa koputteli ovelle useampaan kertaan: olisko sulla nyt hetki aikaa, voisinko tulla vähän piipahtamaan? Sori, nyt ei ehdi, tule jooko huomenna uudestaan. Mä oletan, että tämän viikonlopun aikana se ehkä pääsee sieltä ovenraosta pujahtamaan noin vaivihkaa.

Ja kun viikko oli niin täynnä kiinnostavia juttuja, niin sitä ei ole jotenkin ehtinyt yhtään prosessoida, purkaa tai sulatella. Mä en ole ehtinyt reflektoida kaikkea sitä, mitä tapahtui, edes sillä tavalla epävirallisesti itsekseni, saatika minkään muodollisen prosessin kautta.

Reflektoiminen on mun aivoille kuin hengittämistä

Mä tiedän, että nimenomaan se reflektio ja pohdinta ja purkaminen on se, minkä kautta mä saan integroitua kaiken sen oppimisen ja uudet kokemukset ja kohtaamiset osaksi mun osaamista. Ilman reflektointia se jää roikkumaan tyhjän päälle, ja sitä mä en halua.

Tämä pysähtyminen on yksi niistä tavoista, joilla mä reflektoin.

Tässäkään mä en halua pysähtyä purkamaan kaikkea, mitä viikon aikana on tullut vastaan – jos vaikka vain siksi, että kun tietää kirjoittavansa muiden ihmisten silmille, niin sitä tekstiä ja ajatusta suitsii eri tavalla. Ja se reflektio, analyysi, asioiden purkaminen ja jäsentäminen on kaikkein hyödyllisintä silloin, kun mitään ei suitsi. Silloin saa aidosti nostettua tietoiseen mieleen ne eri asioiden väliset suhteet ja linkit, ja tehtyä itselleen näkyväksi sen oppimisen.

Toki toisinpäin voi tehdä. Mä saatan kirjoittaa perusteellisen reflektiotekstin ja huomata, että itse asiassa tästähän tulisi hyvä blogiteksti. Todennäköisesti esimerkiksi eilisen päivän Master the art of presenting -seminaarista, jossa sain olla auttamassa, tulee useampikin reflektioihin perustuva blogiteksti tässä seuraavan muutaman viikon aikana.

Mun kuitenkin pitää ensin pystyä kirjoittamaan täysin suitsimatta, kursailematta ja sensuroimatta, jotta mä saan kaiken näkyviin. Sen jälkeen niistä voi siivota jotain sellaista, josta voisi olla iloa ja hyötyä jollekulle muullekin.

Ja toinen syy siihen, että mä en nyt reflektoi kaikkea mielessä pyörivää tähän pysähtymiseen, on puhtaasti käytännöllinen. Kuten sanoin, mun pää on tupaten täynnä. Kaiken reflektoimiseen ja analysoimiseen, tai edes muistiin kirjoittamiseen, menisi aika pitkä aika. Mä mielummin teen sen kirjoittamisen sellaisella hetkellä, kun olen edes aavistuksen levänneempi.

No jaa, tuli tästä sellainen metareflektio kuitenkin. 😀

Viime viikolla siis toivoin iloa, ja huomasin, että yhden ominaisuuden mielessä pitäminen onnistuu helpommin kuin esimerkiksi yhden kysymyksen. Tällä viikolla sain vahvistusta sille huomiolle.

Mulla pulpahteli mieleen aina satunnaisilla hetkillä se sana ”ilo”, ja toisinaan sillä hetkellä mä pystyin huomaamaan jonkin asian, josta mä olin iloinen. Joku iso asia, tyyliin riemastuttava coaching-puhelu, tai sitten pieni asia, tyyliin että meillä oli sittenkin tuoreita sieniä jääkaapissa, vaikka luulin jo käyttäneeni viimeiset. Aina se huomaaminen toi vähän lähemmäs sitä ilon kokemusta. Mä arvelen, että osittain sen vuoksi tämä viikko oli niin innostava, että tietoisesti etsin ja huomasin niitä ilonaiheita.

Missä olen?

Keho on väsynyt, flunssainen, sokeripäivän jäljiltä sumuinen ja kaikin puolin kankea.

Tunteet ovat levolliset ja kiitolliset, sekä tästä viikosta että tuosta ylläolevasta oivalluksesta. Siis siitä, että tämä aivojen tungostila johtuu siitä, että en ole purkanut sitä tungosta kirjoittamalla.

Mieli, no, siinä se jo tulikin. Sellainen alennusmyynti-tavaratalossa-mielipuoliset-hinnat -tyyppinen tungos.

Ehkä blogin lyhyin missä olen -päivitys. 🙂 Siitäkin huomaa, että on tullut oltua aika paljon tuolla pään sisällä.

Mitä kohti?

Mä haluaisin sanoa, että mä toivon ensi viikolle integraatiota, mutta mä en ole ihan varma, että kuulostaako se typerältä. Aloitan siitä, ja katson, mihin päädyn.

Ajatus on siis se, että kun mä saan käytyä sen vallan hyvin tuntemani kokemuksellisen oppimisen prosessin – kokemus, reflektio, analyysi, oivallus – tässä nyt vaikka viikonlopun aikana loppuun, niin mä saan integroitua tämän viikon kokemukset osaksi omaa ymmärrystäni.

Lisäksi rupesin lukemaan eilen illalla kotiin tultuani vielä Ken Wilberin Integral Psychology -kirjaa (koska hei, mun aivot ei vielä olleetkaan tarpeeksi täynnä), koska tuli sellainen intuitio, että tämä voisi olla nyt oikea kirja luettavaksi.

Osatotuuksia

Kuten jo nimestä selviää, siinä pointtina on se, että aika paljon siitä, mitä me tiedetään psykologiasta, ihmisenä olemisesta jne. on vain osa totuudesta. Ja että monesta eri perinteestä, tutkimussuuntauksesta, filosofiasta tai muusta ihmisyyden ja maailman ymmärtämisen tavasta voi löytää lisää palasia valottamaan sitä kokonaiskuvaa. Ja että vaikka ne palaset olisivat näennäisesti ristiriitaisia, niin voikin olla, että ne vain valaisevat eri osia totuudesta.

Eilisessä seminaarissa tuli esiin tarina neljästä sokeasta, jotka tutkivat elefanttia. Ensimmäinen kuvaili, että elefantti on niinkuin käärme, kun kokeili eläimen kärsää. Toinen väitti vastaan, että eikun elefantti on kuin tukeva puu – hän sattui tunnustelemaan elefantin etujalkaa. Kyljen kohdalta tunnustellut kertoi tietävänsä, että elefantti on kuin tiiliseinä, ja hännän löytänyt kaveri vakuutti, että elefanttihan siis oikeasti on kuin köydenpätkä. Osatotuuksia.

Jollain lailla musta tuntuu, että tämä ruuhka mun päässäni koostuu puolesta miljoonasta osatotuudesta. Mä haluaisin, että ne integroituisivat jonkinlaiseksi selkeämmäksi näkemykseksi siitä, mitä mun mielestäni on totta. Kuopus rakastaa palapelejä, ja esikoinen rakensi just isin kanssa pikkulegoista paloauton. Suurempi kuva, suurempi kokonaisuus hahmottuu, kun palat laittaa paikoilleen oikeassa järjestyksessä. Sellaista rakentumista, integraatiota, suurempaa näkökulmaa mä jotenkin kaipaisin.

…no miten se sitten tehdään

Kaiken hyvän lisäksi mä tiedän, että miten sitä kohti mennään. Kirjoittamalla, tekemällä Shiva Nataa ja meditoimalla. Välillä päästämällä irti asioista, jotka tuntuvat kurjalta. Haaste onkin siinä, että mä löydän tälle kaikelle aikaa.

Tai ei, löytämisestä ei ole kyse. Sieltähän se löytyy kalenterista ja kellosta, kaikki käytettävissä oleva aika. Haaste on siinä, että mä suostun ottamaan sille aikaa. Että mä tulen ottaneeksi aikaa sille, että mä saan nämä tuhannet ja taas tuhannet osatotuudet ja kokemukset sorvattua johonkin mielekkääseen kokonaisuuteen.

Challenge accepted. Mun tehtävä tälle viikolle on ottaa aikaa niille asioille, jotka auttaa sen palapelin rakentumista. Uni, kirjoittaminen, Shiva Nata ja meditaatio. Neljä asiaa.

Aloitan unesta, jatkan huomisaamuna muilla. 🙂

Omia pysähtymisiä saa tuoda kommentteihin, vaikka ei olisikaan enää perjantai. (Ei ole kohta minullakaan enää perjantai.) Mistä tulet, missä olet, mitä kohti?

Perjantain pysähtyminen 40: Selkeys ja edistyminen

Tänään kokeilen jotain uutta ja ihmeellistä.

Kirjoitan Perjantain pysähtymisen päivällä. En vasta sitten, kun lapset ovat nukkumassa ja aivojen tilalla enää puuroa. Ennakoivaa itsestä huolehtimista, anyone? Kyllä.

Niin sitä vaan uudestaan ja uudestaan lankeaa siihen ansaan, että itsestä huolehtiminen jää tärkeysjärjestyksessä viimeiseksi. Tänään kokeilen, että mitä tapahtuu, jos niin ei olisikaan.

Mistä tulen?

Tähän viikkoon on mahtunut ystävän häät viikonloppuna ja muksut mummolassa, maanantaina kotipäivä muksujen kanssa (voitte arvata), keskusteluja Vanhemmuuden onnistumisista – sekä yksi haastattelu.

Muutama amk-opiskelija halusi haastatella sosiaalialan yrittäjää, ja olivat saaneet mun kaveriltani mun yhteystiedot. Haastattelivat siis minua. Olipa kyllä inspiroivaa puhua välillä ihan vaan omasta työstään ja siitä, miksi teen sitä mitä teen. Tai siis tätä. Vaikka tiedän omasta kokemuksesta, miten paljon puhuminen selkeyttää ajatuksia, niin se yllättää aina uudestaan ja uudestaan.

Olipa kyllä inspiroivaa puhua välillä ihan vaan omasta työstään ja siitä, miksi teen sitä mitä teen. Tai siis tätä.

(Tähän saumaan mainitsen, että jos tarvitset toisinaan puhelimen päähän jonkun, jonka kanssa voit puhua vaikkapa työn ja perheen yhdistämisestä, omasta hyvinvoinnista, tai vaikka kasvatuksen huippuhetkistä tai kompastuskivistä, niin Hyvän vanhemmuuden minikurssiin kuuluu ilmainen puolen tunnin puhelincoaching-tuokio. Hyödynnä ihmeessä omasi, siitä aukeaa usein yllättäviä uusia näkökulmia. Pitemmistä coaching-jaksoista on tietysti vielä isompi hyöty.)

Tälle viikolle toivoin sitä, että voisi sanoa asioille kyllä. Onnistuin siinä moneen otteeseen.

Tuli muutama pyyntö, joihin en kokenut voivani lähteä mukaan, ja onnistuin sanomaan niihin lempeän ystävällisesti ”ei” ja olemaan kiitollinen siitä, että minua pyydettiin.

Kävin etsimässä koulutuksen kotitehtäväksi määrättyä DVD:tä paristakin eri kirjastosta melkoisessa aikapaineessa. Ensimmäinen, jossa kävin, aukesi vasta tuntia myöhemmin, enkä voinut jäädä odottelemaan. Matkalla sinne seuraavaksi lähimpään oli vaikka mitä tietöitä ja muita viivytyksiä. Vähän teki mieli kiroilla ja upota sellaiseen ”voi eeeei miksi aaaaina mulle käy näääin” -suohon, kun vähän väsytti ja stressasi ja pelkäsin, etten ehdi hoitaa kaikkia tarpeellisia asioita ennen kuin piti hakea lapset hoidosta. Huomasin sen, hengitin syvään, aahh. Nyt on näin.

Vähän teki mieli kiroilla ja upota sellaiseen ”voi eeeei miksi aaaaina mulle käy näääin” -suohon, kun vähän väsytti ja stressasi ja pelkäsin, etten ehdi hoitaa kaikkia tarpeellisia asioita.

Tietyörakentajat eivät kiusallaan pura koko väylää juuri tänään. Sen kirjastonkin aukioloajan olisi nähnyt netistä samalla kun tarkistin, että se leffa löytyy sieltä.

En tarkistanut aukioloaikaa, nyt on näin. Olisin voinut käydä monta päivää sitten, enkä käynyt, nyt on näin. Voisinko päästää irti siitä, että haluaisin tämän olevan toisin? Syvä hengitys, nyt on näin. Kyllä. Kaikesta tästä tunnemylläkästä huolimatta nyt on näin.

No, sain leffan, ehdin katsoa sen (kröh, osittain pikakelauksella – olin tosin nähnyt sen aiemminkin) ennen kuin piti hakea lapset hoidosta. Mikään muu ei oikeastaan kärsinyt kuin mun ajatukseni siitä, että asioiden pitäisi mennä tietyllä tavalla tai mun pitäisi aina tehdä asiat tietyllä tavalla. Kyllä, tämä voi olla myös näin. (Ikäänkuin sillä mun suostumisellani olisi mitään vaikutusta. Mun itseni on helpompi olla, jos mä suostun siihen, että maailma ja mun toiminta yhdessä aiheuttivat sen, että nyt tänään meni näin.)

Mikään muu ei oikeastaan kärsinyt kuin mun ajatukseni siitä, että asioiden pitäisi mennä tietyllä tavalla tai mun pitäisi aina tehdä asiat tietyllä tavalla.

Missä olen?

Keho selvästi tykkää siitä, että suurimman osan viikosta mä vältän viljoja, perunaa ja sokeria. Kasvissyöjälle se tarkoittaa sitä, että papuja ja linssejä kuluu vauhdilla, mutta nekin vaikuttaa sopivan mulle. Tänään on viikon herkkupäivä, ja lupasin lapsille, että leivotaan pullaa hoitopäivän jälkeen. Saa nähdä, mitä siitä tulee. Capoeiratreeneissä en ollut tällä viikolla, toivottavasti taas ensi viikolla onnistuu. Liikkuminen on jäänyt vähemmälle, ja sen huomaa taas hartioissa ja selässä.

Taustalla kuuluu vielä kaikuja sekä tämän viikon inspiroivista keskusteluista ja siitä haastattelusta

Tunteet… no, tällä hetkellä fiilis on hyvä, innostunut ja luottavainen. Taustalla kuuluu vielä kaikuja sekä tämän viikon inspiroivista keskusteluista ja siitä haastattelusta – ne tunteet tuovat nimenomaan sitä iloa ja luottamusta monella eri tasolla. Toisaalta tällä viikolla oli myös taas Naisten Linjan päivystäjäkoulutus, jonka antia reflektoin aamulla vihkooni. Sieltä kumpusi kaikenlaista surua ja haavoittuvuutta, pelkoakin, jotka edelleen myös väreilevät taustalla.

Ajatukset pyörivät toki noissa viime viikon kuvioissa, kun niistä juuri kirjoitin. Samalla mielessä pyörivät kaikki mahdolliset jutut ja projektit ja strategiat, joita voisi tehdä, jos tekisi 12-tuntisia työpäiviä eikä tarvitsisi huolehtia mistään muusta kuin omasta hyvinvoinnista.

Viime keväänä oli yksi tapahtuma Keski-Euroopassa – en osallistunut, mutta haaveilin siitä.

Idea oli se, että koko sen tapahtuman ajan saa keskittyä omaan projektiinsa, ja kun tulee mutka matkaan, niin sinne on varattu tapoja purkaa niitä mutkia. Niinkuin vaikka paperia ja värikyniä, pehmoleluja, tyynyjä ja vilttejä – mitä ikinä ihminen sattuu tarvitsemaan, kun kaipaa muuta ajateltavaa muttei halua katkaista sitä ajatusprosessia tyystin. Ruoka kuului osallistumismaksuun, ja muilta osallistujilta sai pyytää apua jos hekin hengailivat ns. yhteisissä tiloissa – kaikki käytössä olevat omat ja toisten voimavarat oli siis valjastettu siihen, että sitä omaa proggista saa vietyä eteenpäin.

Muutama keskeytymätön päivä keskellä ei-mitään, muiden luovuudelle ja omille projekteilleen omistautuneiden ihmisten kanssa.

Mä kaipaisin just sellaista. Muutama keskeytymätön päivä keskellä ei-mitään, muiden luovuudelle ja omille projekteilleen omistautuneiden ihmisten kanssa. Mahdollisuus jutella tai olla juttelematta, tehdä jotain ihan muuta ja työstää sitä omaa proggista välillä aktiivisesti, välillä taustalla. Se olisi autuaallista. Ehkä jonain päivänä mä järjestän sellaisen tänne, niin ei tarvitse raahautua Keski-Eurooppaan asti.

Mitä kohti?

Mä sanoin tossa yllä, että mä kaipaan sellaista keskittynyttä aikaa projektien työstämiselle.

Nyt kun oon käynyt pitämässä noita keskusteluita, niin tehokas työaika jää väkisinkin vähän lyhyeksi. Erityisesti niinä päivinä, jolloin on mun vuoro hakea lapset hoidosta, tuntuu että saa tosi vähän oikeita asioita aikaan (vaikka ne Vanhemmuuden onnistumisia -keskustelut on mitä suurimmassa määrin oikeaa asiaa).

Oivallus!

Mä luin kuluneella viikolla The Progress Principle -nimistä kirjaa työhyvinvoinnista. (Suomeksi se on Pienet suuret teot, ja luen nimenomaan sitä suomennosta. Se on kuitenkin valitettavan kökköä kieltä, eli jos englanniksi lukeminen onnistuu niin suosittelen mielummin alkukielistä.) Nimessä oleva progress principle eli edistymisen periaate tarkoittaa yksinkertaisuudessaan tätä: Ihmisen työhyvinvointiin vaikuttaa eniten se, kokeeko hän edistyvänsä merkityksellisessä työssä. Siis että saako tehtyä sitä työtä, ja onko sillä väliä.

Ihmisen työhyvinvointiin vaikuttaa eniten se, kokeeko hän edistyvänsä merkityksellisessä työssä. Siis että saako tehtyä sitä työtä, ja onko sillä väliä.

Mun on vaikea laskea edistymiseksi sitä, että mä käyn pitämässä noita keskusteluita. Se on kivaa ja palkitsevaa ja markkinoinninkin puolesta ihan perusteltua. Ja silti musta tuntuu, että kun mä en istu tietokoneella ja kirjoita tai suunnittele tai kontaktoi, niin se ei ole edistymistä.

Ja ehkä mun on vaikeaa laskea sitä edistymiseksi, koska mulla ei ole selkeänä itsellä mielessä tavoitteita… tai no ei. Mulla on selkeät tavoitteet jokaiselle sessiolle, ja mulla on selkeät tavoitteet sen suhteen, että montako käyntiä mulla kunkin viikon aikana on. Ahaa, mutta mä en ole laittanut niitä samaan listaan kaikkien muiden tavoitteiden kanssa. Sen takia ei tunnu siltä, että saisin ikäänkuin ruksattua jotain tehtävälistalta, koska ne sessiot eivät ole tehtävälistalla vaan ”vain” kalenterissa näkymättömissä.

Ahaa, mutta mä en ole laittanut niitä samaan listaan kaikkien muiden tavoitteiden kanssa. Sen takia ei tunnu siltä, että saisin ikäänkuin ruksattua jotain tehtävälistalta.

Eli siis mitä mä haluan?

Mä haluan, että mä saan luotua ensi viikolle selkeän listan tavoitteista, joita mun on realistista saavuttaa työajan puitteissa. Ja sitten vain keskittyä niihin, sen sijaan että lähtisin haahuilemaan jotain sinänsä innostavaa, mutta kaukaa haettua uutta projektia.

Ihan perus-productivity-juttuja, tietysti. Niihin pitää selvästikin törmätä otsa edellä, jotta niitä tajuaa taas treenata käytäntöön.

Ominaisuus, jota toivon ensi viikolle:

SELKEYS

Kun jutut on selkeästi listassa ja kalenterissa, mun on helppo edistyä ja huomata se edistys. Tämä pätee kuitenkin myös työtuntien ulkopuolella (ja siellä seassa) tunteiden ja ajatusten suhteen.

Kun mä käytän hetken siihen, että mä pysähdyn tunteideni kanssa – niinkuin tänään niitä koulutuksen teemoja reflektoidessani – niin mä osaan usein nimetä ne. Kun niillä on nimet, niin mun on helpompi hyväksyä ne. Moi pelko, siinähän sinä. Moi suru, huomaan sinut. Moi viha, sinäkin tulit kylään.

Kun mä pysähdyn ja selkeytän ajatuksiani, vaikka Shiva Natan jälkeen tai muuten, niin mä en ole niiden vietävänä. Jos päässä on sata ajatusta, niin on paljon vaikeampi keskittyä mihinkään, kuin jos päässä olisi vaikka viisitoista ajatusta. Ja kun tietoisessa mielessä voi olla vain yksi ajatus kerrallaan kuitenkin, niin se selkeyttäminen, ajatusten huomaaminen ja hyväksyminen, oikeastaan vaan hidastaa niiden ajatusten vaihtumistahtia.

Välillä ajatukset juoksevat.

LaitanSähköpostinAiNiinPyykitMitenköhänNeTalvikengät-PitiköMunSoittaaSilleMissäköhänSeTilioteOnPitiköKäydäKaupassa-MitäMunPitikäänTehdä

…koska mieli vaan toimii niin. Sitten turhautuu, kun yhtäkään niistä ajatuksista ei saa kiinni tai toteutettua. Vaan jos hengittää, ja pysähtyy, ja hetken katselee sitä ajatusten karusellia, niin se alkaa hidastua.

LaitanSähköpostinAiNiin-pyykit-mitenköhän-ne-talvikengät–pitikö-mun-soittaa sille…missäköhän se tiliote on…pitikö käydä kaupassa…

Mitä mun pitikään tehdä? Laitan sähköpostin.

Ai niin pyykit.

Mitenköhän ne talvikengät?

Joillakin toimii meditaatio, eli se, että istuu ja huomaa ne ajatukset. Toisinaan ihan pelkkä kirjoittaminen auttaa, siis sellainen aivodumppaus-henkinen, että kaikki mahdolliset ajatukset kirjoittaa paperille tai ruudulle. Sitten sen dumppauksen jälkeen voi miettiä, että mitkä näistä asioista oikeasti on niitä, jotka vaativat samantien toimintaa, ja mitkä sietävät odottaa hetken.

Useimmat asiat sietävät odottaa hetken. Sen vaan liian usein unohtaa.

Miltä näyttäisi sun Perjantain pysähtyminen? Kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi, lisäapuja saat Itsestä huolehtimisen työkirjasta! Ja hei, tule mukaan Kohti hyvää vanhemmuutta -päiväkurssille 18.10.! Siellä harjoitellaan tätä samaa lähestymistapaa ja etsitään keinoja pitää itsestä parempaa huolta sen lapsiperhekarusellin keskellä.

Perjantain pysähtyminen 9: Vaikuttais vähän vuoristoradalta

Se on täällä taas, perjantai! Tulee mieleen ne ”Yay, Friday! Oh yeah, I’m a mother” –meemit, jotka kiertelevät tasaiseen tahtiin ympäri sosiaalista mediaa. Mutta siis oikeasti tämän pysähtymisten tradition myötä mulla on sellainen fiilis, että jee, perjantai.

Mistä tulen?

Tällä viikolla oli aika paljon vuoristorataa. Tosi hyviä fiiliksiä ja kivoja juttuja, kuten kuopuksen synttärit, ystävän kanssa vietettyä aikaa, kivoja harrastusjuttuja ja inspiroivia työjuttuja. Siellä seassa oli myös aikamoisia syväkyykkyjä noin niinkuin emotionaalisesti. Toivottomuutta ja ahdistusta ja suoranaista v*tutustakin. Tällä kertaa arvelen, että hormonitoiminta ei ollut tämän hurjastelun taustalla, mutta yksi tekijä saattoi olla se, että paastonaika alkoi, ja mä paastoan tänä vuonna sokerista.

Toisin sanoen tiistaihin asti menin sellaisella karnevaalihenkisellä ”pitää nyt syödä suklaata varastoon” -asenteella, ja keskiviikosta eteenpäin olen tehnyt surutyötä sen suklaattomuuden suhteen. 😀 Tämä on siis juuri se syy, miksi paastoan sokerista: mä huomaan olevani verensokerin vaihteluille nykyään niin herkkä, että sekä nousut että laskut on melko jyrkkää kyytiä jos syön mitään puhdistettua sokeria.

En muuten rehellisyyden nimissä oivaltanut, että tämän viikon mielialaralli ja sokeripaaston alku liittyisivät mitenkään toisiinsa, ennenkuin just nyt kun kirjoitin tästä. (Tämän takia nämä pysähtymiset on niin arvokkaita.) Toki olosuhteitakin oli viikon mittaan erilaisia, mutta en mä mielestäni tavallisesti reagoi niihin noin voimakkaasti – ja yksi merkki verensokerin alhaisuudesta ja siihen liittyvästä tahdonvoiman vähäisyydestä on juuri se, että kaikki TUNTUU VAAN NIIN TOSI PALJON.

Huh, helpotti jo tämä oivallus. 🙂 Lisäksi oon erityisesti niiden murheen alhojen kohdalla yrittänyt päästä kiinni sellaiseen tunteiden läpi päästämiseen, että nyt mä oon tosi kireänä, saan olla kireänä. Nyt mulla on tosi paha olla, saa olla paha olla. Oon päässyt harjoittelemaan aika paljon sitä, että nää on vain tunteita, nää on vain ajatuksia, se ei ole vaarallista, ne menevät ohi. Katri Manninen kirjoitti blogissaan tästä aspektista (taas) mun mielestä kattavasti ja ajatuksia herättävästi.

Mä toivoin tälle viikolle yhteyttä, oivalluksia, edistymistä, iloa ja helppoutta. Sain purkkiin useampia operaatioita, ja niiden kautta myös ominaisuuksia.

Yhteyttä oli tosi paljon – erityisesti yhteyttä omiin fiiliksiin, koska ne olivat nyt vaan aika tapetilla tällä viikolla. Oivalluksia tuli roppakaupalla sekä itselle että coaching-asiakkaille, mikä oli siistiä. Edistymistäkin, iloa, joo.

Helppoutta ehkä siinä mielessä, että onnistuin capoeirassa tekemään yhden harjoituksen puhtaasti ekan kerran elämässäni (!!!). Kun tein yhtä yllättäen ilmennyttä operaatiota, niin huomasin, että mä olen jossain vaiheessa tehnyt tän työn jo. Mun ei tarvinnut kuin vain muotoilla se sopivaan muotoon. Se oli aika siistiä. Näitäkään en olisi huomannut, jos en olisi nyt tässä näitä kirjoittanut.

Missä olen?

Kurkku on karhea ja väsyttää. Hartiat ja kyljet ovat vähän juntturassa capoeiran jäljiltä, ja muutenkin koko keho on sellaisessa vähän välitilassa. Ei ihan kohdillaan, mutta ehkä sinne suuntaan hitaasti liikkeessä, sen sijaan että se olisi tiukasti jumissa jossain pahan tuntuisessa olemisen tilassa. Ehkä sekin liittyy sokerista luopumiseen, tai sitten ei. Mene tiedä.

Tunteet ovat juuri nyt, tällä hetkellä, ihan tyynet. Silloin kun saan keskittyä kirjoittamiseen, kaikki on hyvin. 🙂

Ajatukset pyörivät aika paljon käytännön tasolla. Jos tämä asia tapahtuu ensi viikolla, niin mitä se tarkoittaa loppukuun näkökulmasta? Entä jos tuo toinen asia tapahtuu? Siis sellaista palapelin tekemistä etukäteen. Sairaan hyödyllistä, joo (not), mutta sellainen hyrrä on nyt käynnissä.

Luin tässä loppuviikosta Dan ja Chip Heathin kirjan Decisive, jossa käsiteltiin päätöksentekoprosesseja ja sitä, miten siinä prosessissa voisi varmistaa, ettei mene oman ajattelunsa ja omien ennakkoluulojensa ansaan. Siis että välttää sellaiset ”nämä ovat nyt ainoat vaihtoehdot, päätetään näistä”, ”ihan varmasti se menee just näin”, tai ”mä oon ihan sairaan innoissani/peloissani/vihainen tästä jutusta!” -tyyppiset kuopat, ja saa tehtyä tasapainoisempia päätöksiä. Ihan tosi hyvä kirja, ja mä kirjoitan siitä ehtiessäni myös Kirjahylly-tekstin. Nyt kun mun aivot on sellaisessa päätöksentekovireessä, niin mä bongailen niitä ajatusvirheitä joka puolella (esimerkkinä vaikka kannustuspoliittiset ”nyt on tehtävä leikkauksia tai sitten asiat menevät päin helvettiä” -rajaukset. …Ai nämä ovat ainoat vaihtoehdot? Jännä maailma.).

Mitä kohti?

Ominaisuuksia ensi viikolle:

  • ilo
  • yhteys
  • edistyminen
  • rauha
  • flow

Hahaa, naureskelen itselleni tässä. Viime viikon listassa ei ollut rauhaa eikä flow’ta, ja niitä kyllä sitten puuttuikin sieltä viikon matkalta. Tai ehkä niitä oli, mutta mä en samalla tavalla ollut virittänyt aivojani huomaamaan niitä rauhan ja flow’n hetkiä, joten viikko tuntui aika kaoottiselta.

Operaatioita, joissa haluan toteuttaa tai löytää näitä ominaisuuksia

Operaatio MitäMissäMilloin – The Next Generation: yhteys, edistyminen, flow
Operaatio Nostot: edistyminen, yhteys, flow
Operaatio Makustelu: edistyminen, yhteys, flow

Ahaa, mun kaikki ensi viikon operaatiot liittyvät edistymiseen, yhteyteen ja flow’hun. Niitä on siis luvassa joka tapauksessa. Mutta miten mä saan iloa ja rauhaa?

Ilo: viikonlopun kurssi, capoeira. Lisäksi ehkä jonkinlainen kiitollisuusharjoitus? Meillä on kiitollisuuspurkki, joka on jäänyt vähän paitsioon. Sen voisi ottaa taas jokailtaiseen käyttöön.
Operaatio Purkin Elvytys: ilo, yhteys, rauha

Entäs rauha? No ainakin tota kiitollisuuspurkkia työstämällä sais sitä vähäsen. Muita keinoja? Meditaatio, venyttely, ajatuksista ja tunteista irti päästäminen. Tota viimeistä mä itse asiassa oon tehnyt koko tämänkin viikon, ja lopputulemana on ollut kyllä rauhallisia hetkiä. Siinä mielessä viime viikollakin on ollut rauhaa, mä en vain muista sitä tunnekokemusta, vaan vain sen kaaoksen tunteen.

Sit mä oikeasti haluaisin kokea rauhaa ihan muutaman tietyn teeman suhteen, joten ehkä mä voisin ottaa tietoiseen käyttöön yhdistelmän ”päästä ensin irti huolehtimisesta ja sen jälkeen tee asioille jotain, jos pystyt”. Siis niinkuin se kuuluisa Tyyneyden Rukous: Anna kärsivällisyyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, voimaa muuttaa asiat jotka voin, ja viisautta tietää mikä on mikäkin. Tätä voi siis konkreettisesti harjoitella sillä, että antaa niiden tunnekokemusten tulla ja mennä ja sitten rauhallisemmassa mielentilassa miettiä, voiko asialle tehdä jotain.

Operaatio Tyyne(yden harjoitus): rauha, eteneminen, flow, ilo.

No on näissä nyt ainakin viikoksi tekemistä. Katotaan, millainen viikko tulee tällä pohjustuksella. 🙂

Jos inspiroiduit pohtimaan näitä juttuja, niin kerro ihmeessä kommenteissa! Saa vastata vaikka kaikkiin kolmeen pääkysymykseen tai vain yhteen tai kahteen, ihan miltä itsestä tuntuu. Tai sitten tän harjoituksen voi tehdä itsekseen tai vaikka ystävän tai puolison kanssa kunhan muksut ovat viimein nukkumassa. 🙂 Saa myös kommentoida ja pysähtyä, vaikka ei olisikaan perjantai. <3

Sadonkorjuun aikaan

Sadonkorjuun hedelmiä

Kevät on mun henkilökohtaisessa ajan maastossa kriisiaikaa. Sitävastoin syksy on kaiken uuden ja tuoreen ja hehkuvan ja alkavan aikaa. Erityisesti syyskuu.

Syyskuussa on ehtinyt jo vähän päästä jyvälle kaikesta siitä, mitä loppuvuoden aikana tekee, mutta ei ole vielä päässyt siihen vaiheeseen että asiat kaatuu päälle (kun on haalinut niin paljon kaikkea kiinnostavaa tekemistä). Yliopistoaikoina syyskuu oli fuksiaisten, alkavien kurssien, järjestösuunnittelun ja kaiken muun ihanan aikaa. Lisäksi mun synttärit on syyskuussa. Mä pidän syksystä.

Toinen syy, miksi mä pidän syksystä, on se, että syksy on sadonkorjuun aikaa. Osin ihan konkreettisesti, kun kaupassa on kotimaisia kasviksia enemmän kuin mitä ruokalistalle saa mahdutettua ja pakastimet natisee liitoksistaan kun kaikki kesän herkut on pistetty talvea varten talteen. Mutta enemmän mulle, kaupungin kasvatille, se sadonkorjuu on henkisellä puolella.

Aikanaan kun ohjasin rippikouluja, niin elo-syyskuun taitteessa oli konfirmaatioiden aika. Kesän leirillä tutuiksi tulleet kasvot oli arjen myötä vähän eri näköisiä, oleminen piirun verran varautuneempaa kuin leirin tuoksinassa, ja toiminta ohjatumpaa kuin kesällä. Ilmassa leijui sellainen pieni haikeus siitä, että nyt ollaan viimeistä kertaa tällä porukalla kasassa, näin konfirmaatioharjoituksen ja itse juhlan yhteydessä. Tämän jälkeen tämä oli sitten tässä.

Ja silloin tuli jotenkin se sadonkorjuun hetki. Että ketkä näistä ihmisistä on nyt sellaisia, jotka mä haluan pysyvämmin omaan elämääni? Mikä tästä kokemuksesta on sellaista, jonka haluan säilyttää? Mikä tästä kaikesta jää sydämeen asumaan?

Pienten lasten kanssa elämä on tietysti erilaista kuin rippileirikesien aikaan. Arki toistuu samanlaisena, lapset oppivat pieniä asioita kuin näkymättömissä, kunnes eräänä päivänä tajuaa että oho, noin ne ovat taas kasvaneet. Päivärutiinit on välillä myllerryksessä, varsinkin jos kesällä reissaa ja retkeilee ja tekee jotain muutakin kuin käy leikkipuistossa ja omalla pihalla. Ja yhtäkkiä huomaa, että kesän alussa rytmi oli tällainen ja nyt se onkin ihan erilainen.

Sadonkorjuun aikaa voi toki tietoisesti harrastaa ympäri vuodenkin. Ei tarvitse odottaa syksyä.

Sadonkorjuun hetki

Mulle itselleni ”sadonkorjuun hetki” -ilmaus tuli tutuksi draamaopintojen yhteydessä. Yksi meidän ääniopettajista käytti sitä kuvaamaan sitä hiljaisuuden hetkeä, joka seuraa ääniharjoitusta. Kun ääniaaltojen resonanssi liikkuu vielä kehossa, vaikka ääni itsessään on jo tauonnut.

Sadonkorjuun hetki on se hiljainen hetki kaiken touhuamisen jälkeen, kun kuulostellaan, että miten tämä kaikki minuun itseeni vaikutti. Myös Shiva Nataa harjoittaessa sadonkorjuun hetki, vaikka pienikin meditaatio, on tärkeä osa harjoitusta.

Säännöllisten sadonkorjuuhetkien tärkeys on yksi niistä asioista, jotka on mulle itselleni tän kuluneen kesän satoa. Mä itse voin niin paljon paremmin, jos mä ehdin edes kerran päivässä meditoida tai muuten istua hiljaa paikallani. Ideaalitilanteessa niin, ettei kukaan kiipeä mun päälle, vaikka lapsiperheessä siitäkin tulee joskus tingittyä. Pari minuuttia riittää siihen, että mä en ole täysin känkkäränkkä. Vartti palauttaa, puoli tuntia hoitaa. Sitä pidemmät paikallaan istumiset on tämänhetkisessä elämäntilanteessa luksusta.

(Meditaatiosta lisää löytyy muun muassa blogista Saat mennä. Suosittelen lämpimästi.)

Mitä tapahtuu sadonkorjuun hedelmille?

Sadonkorjuu on onnistunut vain silloin, kun siitä jää jotain konkreettista käteen. Kypsät porkkanat pitää nostaa, tai muuten ne pahentuvat multiinsa. Tärkeältä ihmiseltä pitää pyytää yhteystiedot, tai muuten yhteys katoaa. Ja omaan hyvinvointiin liittyvät oivallukset, meditaation kautta tulleet tai muuten, pitää toteuttaa. Ne täytyy jalostaa teoiksi, tavoiksi ja rutiineiksi, jotta ne oikeasti edistävät sitä hyvinvointia.

Silloin, kun on oikein paljon oivaltanut itsestään, niin se toteuttaminen saattaa onnistua ihan tuosta vain omalla painollaan. Ne merkitykset, joita antaa omille ja toisten teoille, muuttuvat niin perusteellisesti että uudenlainen toiminta on vaivatonta. On ihan itsestäänselvää, että tietyssä tilanteessa meditoi, tai syö välipalan, tai juo lasin vettä, tai kysyykin että ”mitä tuolla tarkoitit?”, koska entisenlainen toiminta tuntuu nykytiedon valossa aivan järjettömältä.

Usein sitä oivallusta pitää kuitenkin ylläpitää jollain lailla. On vaikea muistaa, että joogasta tulee hyvä olo, jos joogaa kerran kahdessa kuukaudessa. Jos sensijaan ottaa sen sadonkorjuun hedelmän päivittäiseen rutiiniinsa – kymmenen minuutin meditaatio, viiden minuutin jooga, tai vaikka kuppi teetä kahvin sijaan iltapäivällä – niin se hyvä fiilis muistuu mieleen useammin. Aloittaa pienestä ja helposta, lisää myöhemmin kun sen tekemisen hyödyt ovat lihasmuistissa voimakkaammat kuin muuttumisen vaiva.

Silloin ne sadonkorjuun hedelmät virkistävät vielä marraskuussakin.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Millaisia sadonkorjuun hedelmiä tämä kesä on tuonut tullessaan – oivalluksia omasta itsestä, omasta perheestä, rutiineista, hyvinvoinnista, kommunikaatiosta tai jostain ihan muusta? Mitä sellaista tiedät nyt, mikä ei ollut kesän alussa sinulle näin selkeää? Onko sadonkorjuu, pysähtyminen ja hiljentyminen sinulle helppoa, vaikeaa tai jotain ihan muuta?

P.S. Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivässä 21.9. tehdään juuri tätä: etsitään sadonkorjuun hedelmiä omaan arkeen ja sen sujuvuuteen liittyen. Lisäksi pohditaan, miten niitä sadonkorjuun hedelmiä voisi kerätä talteen ja jalostaa teoiksi ja rutiineiksi. Ota ystävä seuraksi ja tule mukaan!