Pysähtyminen 132: Tilan raivaamista

Mistä tulen?

Tämä viikko taisi olla lasten loman ensimmäinen, jolloin ohjelmassa ei ollut mitään ihmeellisempää. Käytännössä siis löllöiltiin, käytiin ulkona, askarreltiin ja lueskeltiin ja elettiin loma-arkea. Samalla tuli käytyä puolison kanssa syvällisiä parisuhdekeskusteluja aamukahvin lomassa, raivattua turhaa rojua, ja muutenkin tehtyä sellaista kaikkea tärkeää, mikä ruuhkavuosien arjessa jää muka tärkeämpien juttujen jalkoihin.

Kirjoittelin päiväkirjaan siitä, että miten sitä saisi sovitettua toisaalta itsestä huolehtimisen ja lepäämisen, ja toisaalta energian ja voiman ja aikaansaamisen. Aikaisemmin mulla on ollut tapana puskea aikaansaamisvaiheet sisulla ja kahvilla ja ylikierroksilla, niin että kun tsemppivaihe päättyy niin tulee hajoaminen. Ei ole oikein pitkäjänteistä sellainen. Niin halu(ai)sin löytää jonkun sellaisen tavan, jolla vois olla sekä vahva ja aikaansaava että levännyt ja hyvinvoiva.

Lepo, vahvuus, läsnäolo

Yksi tekniikka, jota käytin, on (taas Havi Brooksilta muinoin bongattu) ”haastattele sitä osaa sinusta, joka jo osaa tämän”. Kun haastattelin (eli kirjoitin ensin itsenäni ja sitten ikäänkuin osaisin jo), niin siinä keskustelussa nousi esiin kaksi kasvun paikkaa:
– self-care is nonnegotiable; itsestä huolehtiminen on asia, josta ei tingitä
– itsestä huolehtimista on paitsi kehosta, mielestä ja tunteista huolehtiminen, myös fyysisestä ympäristöstä huolehtiminen, esim. siivoaminen.

Molemmat asiat on sellaisia, jotka jollain tasolla tiedän tosiksi (ja siksi ne mun alitajunnasta nousikin tähän keskusteluun), mutta kumpaakaan en oikeasti vielä osaa elää. Siis että omat tarpeet jää vielä tosi usein sitku-mutku-asteelle, kun on jotain ns. tärkeämpää. Tai että on levollisempaa siivota 10 minuuttia ja levätä 20 kuin levätä 30 minuuttia yrittäen vältellä kämpän kaaosta. (Toki on myös niin, että jos se 10 minuuttia on ratkaiseva määrä lepoa niin silloin kaaoksella on harvoin merkitystä. Muistan ne vaiheet, mutta itellä ei oo enää niin kriittinen vaihe päällä arjessa.)

Vaan nyt viimeisen muutaman päivän ajan oon onnistunut tässä ihan uudella tavalla. Ehkä se haastattelu avasi jotain, tai ehkä viime viikon kriitikkodialogi tai yksi tietty meditaatio, mutta tavaraa on mennyt omalle paikalleen ja kiertoon niinkuin olisin saanut KonMari-herätyksen. Enkä siis edes ole (kirjan oon lukenut mutta en viime aikoina), vaan joku blokki aukesi ja nyt siivoaminen ja asioiden järjestäminen tuntuu mielekkäältä.

Vielä en toki osaa sanoa, onko tää joku pysyvä muutos vai onko mulla nyt kaikki muut tarpeet viimein niin täynnä että siivoaminen vastaa päällimmäisiin tarpeisiin. Ainakin toistaiseksi mä ihan täysillä nautin siitä, että koti näyttää kivemmalta ja rutiinit tukee hyvinvointia sekä suoraan keho/tunteet/mieli -akselilla että välillisesti tän siivoamisen ja järjestämisen kautta.

Juhlistettiin myös viikonvaihteessa puolison kanssa meidän 7v-hääpäivää.

Me ajateltiin silloin naimisiin mennessä, että ollaan tosi aikuisia ja kypsiä, ja varmaan me siihen ikään nähden oltiinkin. Seitsemään vuoteen (ja reilun vuosikymmenen yhteiseloon) mahtuu kaikenlaisia vaiheita –mm. kaksi vauvavuotta ja kahden yrityksen perustaminen ja mun kyynärpäädraama/-farssi ja sekalainen määrä burnoutteja ja syntymiä ja kuolemia ja muuttoja ja ihan tavallista arkeakin.

Välillä miettii että miten sitä on voinut parikymppisenä käydä niin hyvä flaksi, että oon siihen kaikkeen löytänyt vierelleni tuon ihmisen. Aina ei ole ollut helppoa ja kivaa ja vaivatonta, ristiriitoja tulee niinkuin aina elämässä, mutta toisen kanssa oleminen on aina tuntunut oikealta ja merkitykselliseltä. Ja jopa niiden ristiriitojen ratkominen tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä, kun molemmat kuuntelee toisiaan ja haluaa toiselle hyvää ja on valmiita sekä kertomaan omista tarpeistaan että huomioimaan toisen tarpeet. Kun siihen voi luottaa, niin kaikki muu on järjestelykysymys. <3

Missä olen?

Tällä hetkellä olen yksin kotona, kun puoliso ja lapset lähti anoppilaan loppuviikoksi. Päätin rakentaa näihin yksinolopäiviin itselleni yhden hengen retriitin (sekin on muuten yksi syy, miksi siivoaminen on inspiroinut – en halunnut viettää retriittipäiviä kaaoksessa).


Päiväohjelma on esillä, samoin joogamatto, korkkaamaton muistikirja odottaa kunnes saan edellisen loppuun. Olen siis tietoisesti varannut itselleni tilaa, sekä fyysistä että kirjoitustilaa, tälle kaikelle prosessille. Ja sain lainata lapsilta Inside Out -figuureja ja piirustustaulua. ❤️


Toisin sanoen keho kehrää joogan ja venyttelyn ja meditaation jäljiltä, tunteet on rauhalliset ja odottavat (ja vähän jännittää, että ehdinkö vuoteeseen ennen nukkumaanmenoaikaa ?  mutta eiköhän se onnistu) ja mieli on kirkas ja askartelee jo mun peitetarinan parissa. 

Peitetarina on siis, että olen hankkinut (tai saanut? perinyt? tämä on vielä vähän epäselvää) maaseudulta Shakespearen aikaisen olkikattoisen autiotalon, ja mun tarttis selvittää että miten sen sais asuttavaan kuntoon. (Peitetarinassa ei tarvitse siis olla mitään järkeä, jos se ei vielä käynyt selväksi. :D)

Mitä kohti?

Retriitin jälkeen alkaa arki, kun muksuilla alkaa päivähoito uudessa paikassa. Tähän viikonvaihteeseen toivon
– lepoa
– oivalluksia
– iloa
– kehon huomioimista
– jo tietämieni asioiden syventämistä

Luotan, että tämä mun retriitti vastaa näihin tarpeisiin oikein mainiosti. ❤️

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Pysähtyminen 122: Tukea sisäänpäin, kuraa ulospäin

Olipa taas vaikea asettautua kirjoittamaan pysähtymistä. Se kertoo, että niin on tärkeä tehdä. Syvä huokaus, nyt olen tässä, ja sitten mennään. <3

Mistä tulen?

Sain viime viikolla muutaman ison työkokonaisuuden pakettiin. Sellaisen jälkeen iskee aina väsymys, vaikka ei olisi mitenkään erityisesti raatanutkaan. Tai siis ei olisi huomannut tehneensä valtavasti töitä, pikemminkin.

Viikonloppuna oltiin sillä tavalla suurten kysymysten äärellä, että saimme tiedon erään iäkkään sukulaisen kuolemasta. Mietittiin lasten kanssa, että mitä tarkoittaa että kuolee, ja lapset halusivat katsoa sen Olipa kerran elämä -jakson, jossa asiaa selitetään. Kuolemasta meillä on sinänsä puhuttu aiemminkin, aina kun tulee puhe K-tädistä eli mun siskosta joka kuoli syöpään ennen lasten syntymää. Selvästi nyt oli se vaihe, että neljävuotiasta se asia mietitytti, siinä missä kuusivuotiaalle se asia oli jo aika mutkaton. Tai siis niin mutkaton kuin mitä sukulaisen kuolema voi kuusivuotiaan näkökulmasta olla.

Itselläkin oli viikonloppuna isot pyörät käynnissä. Tai siis, äh. Luin perheestä, jonka lapsi oli menehtynyt pitkän sairauden jälkeen, ja sellainen aina pysäyttää miettimään. Toisaalta sitä, että miten pieniä murheita sitä tässä itse murehtii, kun omat lapset on terveitä ja iloisia ja onnellisia omissa nahoissaan ja kehoissaan. Ja toisaalta kun on itse ollut (tosin aikuisena) siinä roolissa, että omasta perheestä on jäsen menehtynyt pitkän sairauden jälkeen, niin ihan tuntemattomassakin perheessä ne kohtalot koskettavat myös sitä osaa itsestä. Kun osaa vain häivähdyksinä kuvitella, että millaista olisi menettää oma lapsi, niin tulee vähän mittakaavaa tähän omaan arkeen ja omiin pieniin pohdintoihin.

Kenellä tässä nyt on oikeasti vaikeaa

Ja samaan aikaan kuitenkin mä yritän kovasti olla mitätöimättä niitä omia tunteita, kriisejä, myllerryksiä. Aika monta vuotta elin sellaisessa ”eihän tämän pitäisi mua järkyttää kun on ihmisiä, joilla on oikeitakin ongelmia” -tilassa. Se ajatus ei kuitenkaan yhtään vähentänyt niitä omia tunteita tai kriisejä. Se vain lisäsi niiden päälle häpeää – miten mä kehtaan surra jotain oman elämäni asiaa, kun joillain toisilla on isompia suruja!! Miten mä kehtaan olla vihainen tällaisesta, kun joillain toisilla on ihan paljon raivostuttavampi elämäntilanne!! Ja niin edespäin. (Tai ihan tossa äsken kirjoittaessa: miten mä kehtaan puhua omasta vanhasta menetyksestäni, kun toisilla on ihan eri kaliiberin menetys käsillä.)

Niiden kahden yhteensovittaminen on varmaan elämänmittainen prosessi. Että miten mä oon samalla läsnä itselleni ja omille tunteilleni, ja samalla kunnioitan ja tuen niitä, joilla on paljon isompi kriisi käsillä suhteessa siihen omaan kapasiteettiin. Miten mä sovitan sen, että musta tuntuu pahalta, siihen että on toisia joille sama asia on vielä lähempänä.

Ettei käy niinkuin silloin mun siskon kuoleman jälkeen, kun huomasin itse lohduttavani jotakuta mun ystävää, kun he oli niin järkyttyneitä siitä että miten mä oikein jaksan.

Tukea sisäänpäin, kuraa ulospäin

Muistan lukeneeni joskus tästä aiheesta blogitekstin – ja jopa jakaneeni sen joskus sosiaalisessa mediassa – mutta tähän hätään en sitä löytänyt. Toivottavasti tulee vastaan jossain kohtaa. Idea siinä kuitenkin oli se, että kun on kriisi, niin siellä kriisin keskiössä on joku ihminen. Hän on kokenut menetyksen tai muuten hänen elämänsä muuttuu perinpohjaisesti. (Alla mun huikea graafinen tulkinta aiheesta.)

kriisiympyrät

Keskiön ympärillä on laajenevia ympyröitä. Näissä ympyröissä on sitten ihmisiä, joita kriisi myös koskettaa – menetyksen kokeneen läheisiä, sukulaisia, ystäviä, työkavereita, noin esimerkiksi. Mitä kauempana ihminen on keskiöstä, sitä vähemmän kriisi vaikuttaa hänen arkielämäänsä.

Jokaisella ihmisellä, olipa sitten sisempänä tai ulompana, on täysi oikeus tunteisiinsa. Heillä on kuitenkin myös (minun mielestäni) velvollisuus kunnioittaa ihmisiä, jotka ovat lähempänä kriisiä. Siinä blogitekstissä, jota en nyt löydä, oli ideana ”support in, garbage out”. Vapaasti suomennettuna ”tukea sisäänpäin, kuraa ulospäin”.kuraa ja tukea

Eli siis jokainen, jota kriisi koskettaa, saa avautua ja purkaa ja tukeutua ulompien kehien suuntaan. Kriisin keskiössä oleva ihminen – läheisensä menettänyt, luunsa katkonut, avioeroa läpikäyvä, lapsettomuutta kipuileva – saa avautua kenelle tahansa, johon kokee luottavansa riittävästi.

Tämän henkilön läheiset voivat avautua ja purkaa muille kuin tälle ihmiselle – omille ystävilleen, läheisilleen, terapeuteilleen – sikäli mikäli nämä ihmiset ovat ulommissa kehissä tähän kriisiin nähden. Sisempiin kehiin suunnataan vain tukea, empatiaa, rakkautta ja kuuntelemista. Jos täytyy avautua ja purkaa, niin avaudutaan ulospäin.

Siinä ulkokehälläkin oleminen nimittäin kuluttaa ihmisen kapasiteettia. Erityisesti jos kriisi vaikuttaa omaan elämään – ja vaikka se ei vaikuttaisikaan – niin toisen ihmisen surussa läsnäoleminen herättää useimmilla ihmisillä tunteita, ja nekin tunteet täytyy voida käsitellä. Jos ei muusta syystä, niin siksi, että tunteiden patoaminen vähentää auttajan kapasiteettia olla aidosti ja empaattisesti läsnä.

Lisäksi, jos vain auttaa ja tukee toisia eikä koskaan pysähdy omien tunteidensa ja tarpeidensa äärelle, niin pitemmän päälle ei voi hyvin. Silloin tukemista ja auttamista on vaikea tehdä pyyteettömästi ja vilpittömästi. Vaikka toisen hyvinvoinnin edistäminen onkin ihmisen keskeinen tarve, niin meillä kaikilla on muitakin tarpeita.

Kas, sieltähän heräsi ihan manifesti. 😀 Tällaisesta viikosta tulen.

Missä olen?

Keho haluaisi nukkua, venytellä, joogata, juoda vettä ja syödä pähkinöitä. Niskassa tuntuu siltä, että on vissiin tullut tuijoteltua ruutuja ihan riittävästi koko kuukauden tarpeiksi, ja ollaan vasta puolessavälissä.

Tunteiden puolella on kaikenlaista mylläystä. Noiden yllämainittujen lisäksi nimittäin kirjoittelin viikonloppuna pitkästä aikaa fiktiota. Ihan vain kirjoitusharjoituksena, sillä ajatuksella että lause kerrallaan ja katsotaan, mihin tarina vei. No sehän vei. Kirjoitin pari kohtausta (käsin muistikirjaan, jotta en vahingossakaan julkaisisi mitään blogissa), ja oli ihan mahtavaa löytää pitkästä aikaa hahmoja ja tyyppejä ja mennä kohti sellaisia asioita, joita arjessa ei toivoisi olevankaan.

Todennäköisesti teksti on karmeaa kökköä, SinäMinän novellien parhaimmisto kalpenee kuulkaa (muistaako joku vielä SinäMinän?), mutta tarkoituksena ei ollutkaan kirjoittaa mitään hienoa tai julkaisukelpoista tai tyylikästä. Tarkoituksena oli kirjoittaa ihan mitä tahansa sellaista, että se kumpuaa mielummin sydämestä kuin päästä. Siinä onnistuin. Nyt odottelen hahmojen kanssa, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Inspiraation ja luovuuden tarpeet täyttyivät, ja vaikka pätevyyden tarve nyt ei ihan samoihin sfääreihin yltänytkään, niin aitouden ja nähdyksi tulemisen tarpeet saivat vähän nostetta. En siis näyttänyt tekstiä kenellekään, mutta jo se, että kirjoitin ja luin tekstiä itse, avasi jotain, mikä oli ollut pitkään tukossa. Kiinnostavaa.

Ajatukset…

”Piano kilisee. Tai voiko sanoa kilisee, kauniistihan se soi. Tämän pianomusiikin tahdissa on helpompi kirjoittaa kuin Sherlockin soundtrackin, äsken kun kokeili niin meinasi mennä ihan överiksi kun se oli niin dramaattista. Voisi katsoa taas Sherlockit jossain kohtaa, ja se Downton Abbeyn jaksokin on kesken. Se on jännä, siis jjjjjjännä, että miten Downton Abbeytä kun rupeaa katsomaan niin se imaisee mukaansa mutta sit kun mietin että katsoisinko niin on ihan että nääh, ei jaksa. Ehkä mulla ei siitä ole vielä tullut sellaista momentumia, mikä se on suomeksi, liikemäärä? Typerä sana. Sellaista itsestään eteenpäin menevää juttua, että on helpompi tehdä kuin olla tekemättä. Vähän niinkuin joogankin kanssa, vielä tarvitsee energiaa siihen että ryhtyy. Varsinkin kun joogamatossa on näköjään taas lelupeite päällä, pitäiskö ruveta rullaamaan se pois aina käytön jälkeen. Siihenkin menis energiaa. Entäs jos tekis siitä joogamaton avaamisesta ja käärimisestä rituaalin, jolla aloittaa ja lopettaa joogan? Bookending. Sillekään ei ole hyvää suomennosta – että laittaa kirjatuet alkuun ja loppuun? Ei. Mutta että jos bookendais joogan aina maton laittamisella ja käärimisellä niin sit tietäis ettei tartte alkuun tehdä mitään muuta kuin vain ottaa matto ja avata se, ja sitten vaan luottais prosessiin. Taas. Että olis systeemi, eikä tartteis päättää. Vois tehdä asioista mahdollisimman helppoja. Joo.”

Mitä tarvitsen?

Löysin jännän tarpeen, jota en ollut oivaltanut tarvitsevani. Sitä haluaisin ensi viikolle.

Tuki

Joskus katsottiin puolison kanssa How I Met Your Mother läpi, ja siinä oli jakso, jossa Ted ja silloinen tyttöystävänsä ottivat yhteen ihan kaikesta. Ja ensin Ted oli ihan että eikun tää on ihan jees, kunnes tajusi että olisipa kiva jos kumppani tukisi edes joskus edes jossain.

Se jakso kolahti aika syvälle. Ei sillä, ettäkö meillä olisi samanlaista – päinvastoin, mun puolisoni on ihan loistava tukemaan mua monissa asioissa, sitten kun eksplisiittisesti sanon, että nyt tarvitsisin tällaista.

Mutta aika monessa kohtaa huomaan, että toivoisin tukea, mutta en oikein osaa ottaa sitä vastaan. Tai että saan jonkinlaista tukea, mutta oikeastaan tarvitsisin ihan toisenlaista. Tai että osaan ottaa vastaan yhdenlaista tukea mutta toisenlaisen tuen kanssa on toooosi (tosi) vaikeaa.

Joogan suhteen uskalsin tuossa keväällä vastaanottaa tukea niin, että menin Annamarikan joogatunneille. Oppimiseen olen osannut pitkään ottaa tukea vastaan. Emotionaalisella tasolla tuen vastaanottaminen on aika haurasta, ja se vaatii omalla kohdallani paljon luottamusta. Ja niin edespäin.

Ehkä voisin tällä viikolla ihan tarkkailla sitä, että millaista tukea osaan ottaa vastaan, millaista tukea tarvitsisin enemmän, ja mitä voisin ehkä pyytää toisilta? (Hui, ihan jo ajatuskin siitä että pyytäisi tukea on aika pelottava. Ihan hedelmällinen teema, siis.)

Miltä sun pysähtymisesi näyttäisi?

Pysähtyminen 93: Vahvaa tsemppiä ja hyväksyntää

Tämän viikon pysähtyminen alkaa metrosta.

Mistä tulen?

Viime viikko oli edelliseen nähden vahvaa tsemppiä, koska migreenien määrä oli nolla. Tapasin kavereita ja ystäviä yllättävän paljon, sain kotipäivinä hommia tehtyä, Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa -illat Ipanaisella täyttyivät vauhdilla, ja viikonloppuun tuli tunti ylimääräistä kellojen siirtämisen myötä. (Toki lapset heräsivät sitten tavallaan tuntia tavallista aiemmin, mutta se tunti tuli sitten hyödynnettyä rauhalliseen aamukahviin, ja vielä oli aikaa leikkiä muksujen kanssa ja laittaa pyykkejä.)

Eli oikeastaan kiva viikko. En tiedä, että teinkö mitään tietoisen erityistä sen saavuttamiseksi. No ainakin menin suht ajoissa nukkumaan, päästelin tietoisesti irti stressistä ja välillä jumppailin. Myös olosuhteet alkaa keventyä.

Missä olen?

Keho: Hartiat ihan jäkissä, vaikka olin juuri laulamassa ja siellä verryteltiin. Eilenkin verryttelin. Suunta on oikea, tahti vähän vielä riittämätön. Unitasot ihan hyvissä kantimissa, sokerinkulutus taas palaamassa fiksumpiin uomiin.

Tunteet. Kiitollisuutta tuoreesta lauluproggiksesta – luovuuden tarve täyttyy. Ai niin, soittelin viikonloppuna kitaraa, ja olin unohtanut millaiset tunnereaktiot kitarakopan resonanssi laittaa liikkeelle. Ei tarvinnut edes laulaa kun tutut sointukulut pistivät itkettämään. Jännitystä, koska pystyvyyden tarve on vähän siinä ja siinä (tosin laulutreenit vähän täyttivät sitäkin). Iloa, kun viime viikolla oli niin hyvä olla – vakauden ja fyysisen hyvinvoinnin tarve oli taas hyvissä kantimissa.

Ajatukset. Töitä, politiikkaa, laulustemmoja, aikatauluja, kesken olevaa kirjaa. Raha-asioita, lasten kanssa hupsutteluja, podcastia, kodin ääniä ja hurinoita. Omaa jaksamista, blogiteksti-ideoita, neuletöiden suunnittelua. Voisi keittää teetä.

Mitä kohti?

Ensi viikkoa varten… Tai siis tätä alkavaa viikkoa varten. Mitä tarvitsen? No niin no. Alkuviikko on aika täynnä aamusta iltaan, sitten on pari päivää tyhjää kalenterissa (tai siis ”tyhjää” eli etätöitä ja suunnitteluja) ja viikonloppuna koulutusta. Jaiks, ehkä siinä tyhjässä kalenterin kohdassa sittenkin on hyvä raivata sitä tyhjääkin.

Tämän vuoden Core Desired Feelings, tavoitteena olevat ydintunteet, on mulle mukavuus, inspiraatio, rohkeus ja hyväksyntä.

Ehkä niistä tälle viikolle mä toivon hyväksyntää.

Sitä, että hyväksyisi omat tarpeensa ja omat rajansa. Että hyväksyisi myös sen, että nyt on tällaiset hommat edessä, sekä sen, että mitä mä oikeastaan tarvitsen jotta pystyn tekemään ne asiat. (Ks. kohta: jos viikonloppu on ihan täynnä, niin jossain muualla pitää voida levätä.) Hyväksyisi sen, että joka viikko ei pysty tekemään kaikkea ihanaa, mutta että pienissä palasissa voi saada aikaan yllättävän paljon.

Niinkuin vaikka viime viikonloppuna se, että soitin kitaraa ja lähdin lasten kanssa pihalle, vaikka alunperin suunnittelin ihan muuta. Ja voi että, miten se tekikin hyvää. Että hyväksyisi sellaiset impulssit ja vaikka vähäksi aikaa menisi niiden mukaan – vartti kitaransoittoa tekee jo tosi hyvää, tai kymmenen minuuttia venyttelyä ja hartioiden lämmittelyä, ja niin edespäin.

Mä haluaisin osata hyväksyä sen, että mun keho ja mieli oikeastaan kyllä tietää, mitä ne tarvitsee. Kun mä vaan osaan kuunnella, niin mä pysyn aika hyvin kiinni siinä intuitiossa ja flow’ssa, ja sitten ne vaadittavat hommatkin on helpompi tehdä. Kun taas jos mä pakottaisin ensin itseni vääntämään ne hommat ja sitten palkitsisin itseni kivoilla jutuilla, niin ei mulla olisi mistä ammentaa.

Tällä tulevaan viikkoon. Loppuun sentään kirjoitin kotona. Mitä sun pysähtymiseen kuuluisi?

Perjantain pysähtyminen 71: Lappusia

Pysähtymisen keinokokeilut jatkuvat. Tänään asiat loksahtelivat niin, että tein index cardeille (mitähän ne on suomeksi, kortistokortteja?) joka kysymyksestä mind mapin. 

Mulle on luontevaa ajatella mind mappien kautta, ja kortin koko rajaa piirustelua sopivasti. Kaikkea ei tartte kirjoittaa, vaan kun reuna tulee vastaan, niin sit riittää. Pienen muistikirjan sivut tai a5/a6 -koon paperilaput vois toimia kans samalla tavalla. 

Tässä näkyy myös vähän sitä, minkä verran mun tulee ajateltua kahdella kielellä. Blogia kirjoittaessa tsemppaan niin että kirjoitan pääosin suomeksi, mutta tällaisessa aivodumppaus-henkisessä raapustelussa ajatukset tulee paperiin just sillä kielellä millä ne aivoista ensin ehtii. 🙂 

    

Mistä tulen?

  

Frozen-hajoaminen = katsottiin esikoisen kanssa lauantaina Disneyn Frozen, ja se ilmeisesti osui johonkin hermoon, koska itkeskelin leffan alusta loppuun. Lapset halusivat kuunnella Spotifysta myös leffan musiikkia, ja siinäkin vollotin menemään joka kerta kun tuli Do you want to build a snowman tai Let it go. 

Selvästi toi oman itsen löytämisen ja tunteiden hyväksymisen teemat osui, kuinka ollakaan. Varsinkin yhdistettynä etäällä olevan isosiskon kaipuuseen. (Kohta taas vollotan tätä kirjoitellessa. Ei haittaa sekään.) Tammikuussa tuli siis seitsemän vuotta täyteen siitä, kun ainoa isosiskoni kuoli syöpään, ja välillä ikävä hulahtaa pintaan isolla ämpärillä. 

Mutta jotain se tunnereaktio, ja sen kanssa läsnäolo, avasi, koska loppuviikko meni vähemmän väsyneissä tunnelmissa. Kannatti siis. 

Missä olen?

  

Tällä tavalla pysähtymällä sai yllättävän näppärästi näkyviin sen, miten kehon ja tunteiden ja ajatusten tilat vaikuttaa toisiinsa tosi vahvasti. Tunteiden selkeyttäminen ja hyväksyminen selkeyttää ajatuksia ja keventää kehoa, kehon huomioiminen tuo energiaa myös ajatteluun, ja ajatustason teorioiden soveltaminen tunteisiin tuo niitäpintaan hyväksyttäviksi. 

Ainahan ne kytkökset on olemassa, mutta tällä tavalla ne jotenkin näkyy selkeämmin – ja motivoi myös huomioimaan kaikki nämä osa-alueet Mitä kohti -vaiheessa. 

Mitä kohti?

 

Tässä mun kaksikielinen ajattelu taas näkyy, myös vähän rasittavalla tavalla. Power on toisaalta valta ja toisaalta voima ja toisaalta myös energiseen tekemiseen liittyvä verbi (esim. ”to power through”), eikä se oikein suomentamalla kata sitä merkitysten kenttää, jotka mulle siinä ajatuksessa kolahtaa nyt tähän kohtaan. Ja kielenopettajana haluaisin pitää sellaista kielihygieniaa blogissa, että kun kirjoitan suomeksi niin sitten kirjoitan suomeksi. 

Ja toisaalta – koska on mun pysähtyminen, niin voin hyvin valita englanninkielisen ominaisuuden ens viikolle. Siitäs sait, sisäinen perfektionisti, hahaa!

Kun vielä tonne sekaan etsii eri värillä, miten sitä ominaisuutta saisi, niin aika nopeasti niitä keinoja löytyy. Vieläpä joka kohdasta akselilta keho-tunteet-mieli. 

Miltä sun pysähtyminen voisi näyttää? Toimiiko sulle mind mapit noin yleisesti, tai voisiko niitä kokeilla? Kerro kommenteissa!

Perjantain pysähtyminen 58: Hyvä vai huono inspiraatio?

Mistä tulen?

Hyvä viikko. Viikonlopun reissu oli onnistunut ja teki hyvää. Kaksi yötä keskeyttämätöntä unta, mukavat juhlat, mukavaa matkaseuraa sinne ja takaisin (vaikka me ei sormuksia kuljetettukaan). Sain spontaanisti kuvattua Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssille esittelyvideoitakin, kun sattui olemaan aikaa ja inspiraatiota. Työviikkoon sisältyi jonkin verran kohtaamisia, jonkin verran aikaansaannoksia, ja noin yleisesti mukavia hetkiä ja oivalluksia ja yllätyksiä.

Tänään aamuyöstä puolestaan heräsin migreeniin. Kuopus mylläsi kainaloon ja pois, pyysi apua unilelunsa etsimisessä ja noin ylipäänsä herätti mut riittävän monta kertaa. Aamulla migreeni ei ollut laantunut mihinkään, ja muutenkin oli vähän sellainen sarvi otsassa -meininki, eikä nyt puhuta mistään satujen yksisarvisista. Päivän ensimmäinen kiitollisuudenaihe nousikin siitä, että sain mennä aamiaisen jälkeen takaisin vuoteeseen potemaan migreeniä pois, kun puoliso otti vastuun kotipäivää viettävistä muksuista.

Paasto alkoi tällä viikolla, ja tänä vuonna paastoan sokerista (poislukien 70%+ tumman suklaan), ruutujen tuijottamisesta kun lapset ovat kotona ja hereillä (poislukien tabletilla tai puhelimella luettavat kirjat) ja jossain vaiheessa ehkä myös kahvi putoaa pois. Kolmeko päivää tässä nyt on mennyt, ja olen ihan yllättynyt siitä, miten kivutonta on ollut olla ilman sokeria, sitä suklaatakin.

Ruutujen kanssa on vaikeampaa, mutta vähentäminen on selkeästi toiminut myös siinä. Näiden luopumisten vastapainoksi yritän olla läsnä niille ajatuksille ja tunteille, jotka aikaisemmin nostavat pintaan sellaisen ”tilanne vaatii suklaata” -reaktion. Sekin on kuluttavaa hommaa, ja se saattaa olla osana sitä mun tämänaamuista migreeniäkin. Joku tunnejumi jäänyt ehkä pinteeseen lihasjumina, ja sitten napsvaan migreeni päälle ja nähdään viiden tunnin päästä.

Tälle viikolle toivoin flow’ta. Arvelin, että sitä tulisi todo-listauksista ja siitä, että aloittaa päivän pysähtymisellä, ja niitä teinkin tällä viikolla. Sain juttuja eteenpäin (muun muassa sen videon), ja osasin olla läsnä itselleni silloin, kun se eteneminen oli hidasta. Lisäksi jo viime viikolla mainitsin, että sokerin, kahvin ja ruutujen vähentäminen auttaa kohti flow’ta, ja se näkyy nyt tossa mun paastopäätöksessäkin. Tai siis noi on ne asiat, joita käytän ylipäänsä hiljentääkseni kaikki epämiellyttävät sisäiset äänet (ja sitä myötä myös ne hyödylliset, tee-seuraavaksi-tuo-juttu -tyyppiset sisäiset äänet), joten niistä luopumalla tulee paljon muutakin hyvää kuin vain sitä flow’ta. Ei niin, ettei jo pelkkä flow olisi hyvä ja arvokas asia.

Missä olen?

Moi keho, mä huomaan sinut.

Oikea käsi väsyy kirjoittamisesta, näköjään. Jollain tavalla se parin vuoden takainen leikkaus pisti ton käden mekaniikan sellaiseksi, että ei voi kauhean pitkiä aikoja kerrallaan kirjoittaa, tai ainakaan missä asennossa tahansa, kun alkaa tuntua. Mä olen huomannut tän joskus aiemminkin, mutta olen vastustanut sen hyväksymistä, koska jos mun pitää rajoittaa kirjoittamista, niin mitä se silloin tarkoittaa? Eikä mun tarvitse siis lopettaa kirjoittamista, tietenkään, mutta jos kirjoitan ensin pari tuntia koneella ja sitten pari tuntia käsin ja sitten taas muutaman tunnin koneella, niin pitää olla huolellinen käsien ergonomiasta ja tukemisesta.

Kyllä, mua huolestuttaa että entäs jos en voisikaan kirjoittaa seitsemää tuntia putkeen ihan tosta vaan. Onpa hyvä, että lapset huolehtivat siitä, ettei tämä ole ihan jokapäiväinen ongelma, vaan keskeytyksiä tulee aika paljon tiheämmin. 🙂 Muuten keho on tykännyt kovasti sokerittomuudesta. Veden juomisesta saa koko ajan olla muistuttamassa itseään, en tiedä onko kyse siitä että unohdan juoda edes normaalia määrää vai kaipaako keho tavallista enemmän vettä.

Moi tunteet, mä huomaan teidät.

Tehtiin äsken tossa sellaista aika pohjamutiin menevää harjoitusta, mutta ihan mukavasti päästiin sieltä toiselle rannalle yhteisvoimin. Tällä viikolla on ollut aika paljon sellaista riittämättömyyden tunnetta ja kärttyilyä, onkohan nyt käynnissä joku sellainen myllerrys että ideaalimaailmassa viettäisin viikon jossain luolassa yksin tuleen tuijotellen? Toisaalta olen ollut aika sosiaalinenkin, että siinä mielessä ne voisivat liittyä myös tähän mun yksinäisyystankkauksen tarpeeseen.

Ehkä mä voisin vaan alkaa tulkita, että riittämättömyyden tunne = et ole tankannut tarpeeksi hiljaisuutta ja yksinoloa. Noin lähtökohtaisena oletuksena se voisi helpottaa mun arkea aika paljon. 🙂

Moi ajatukset, mä huomaan teidät.

Te askartelette nyt aika isojen kysymysten äärellä, ja saa olla niin. Sellaista ison mittakaavan hahmottelua, monella taholla. Toisaalta haluaisin, että olisi sellaista keskittynyttä toteuttamisajatusta, kun kuitenkin tota kurssia tarvitsee edelleen markkinoida, mutta toisaalta mitä mä toteutan jos ei ole hahmotelmaa? Niin, en mitään. Mä olen toteuttanut ne ideat, jotka mulla alunperin oli, ja nyt on aika hahmotella jatkoideoita. Nyt on tällainen suvantovaihe, jossa tuntuu ettei tapahdu mitään vaikka oikeasti tapahtuukin, mutta ei sellaisella Konkreettisella Tekemisen Tasolla (Joka On Muka Ainoa, Jolla On Merkitystä). Että sitten kun tulee toteutettavaa, niin tulee.

Mitä kohti?

Inspiraatio

Jos mä haluan, että mulle tulee lisää hyviä ideoita, niin mä tarvitsen inspiraatiota. Siis sellaista ”en malta odottaa, että pääsen kirjoittamaan tämän, eikun nyt ihan oikeasti pitää nousta keskellä yötä tekemään tämä ettei unohdu” -tyyppistä innostusta. Mä luen kirjaa, jossa on intuitiota vahvistavia harjoituksia (jotka on sivumennen sanoen yllättävän samanlaisia kuin monet täällä blogissa kirjoittamistani harjoituksista ja tekniikoista), ja mä yritän antaa tilaa ja aikaa inspiraatiolle. Siis sille, että pysähtyy, kuulostelee, hyväksyy tämän kaiken tässä ja nyt, ja odottaa.

Ilman sellaista ”eikös nyt jo pitäisi tulla sen idean, onhan tässä jo monta minuuttia odoteltu” -kiirettä. Tai etukäteen dumaamista: ”Olipa huono inspiraatio, en mä tosta ainakaan tee mitään”.

Se viime viikonlopun videonauhoitushetki oli loistava esimerkki: mulla oli aikaa, tilaa, välineet, tiesin mistä haluan puhua ja mitä varten niitä videoita kuvasin. En suunnitellut tekeväni niitä videoita siellä reissussa, mutta käytin tilaisuuden hyväksi kun se osui kohdalle. Tollaisia mä haluan lisää. Että osaisi luottaa siihen inspiraatioon. Että osaisi luottaa siihen, että aidosta inspiraatiosta seuraa myös se tekemisen flow ja energia ja hyvä fiilis.

Ja ehkä tämä voisi päteä myös muussa kuin työssä. Tai no, niin. Niinä päivinä, jolloin muksut ovat kotona, mua pelottaa että se inspiraation seuraaminen johtaisi siihen seitsemän tunnin ”rakas, äiti kirjoittaa nyt, mä tulen sitten kun tämä on valmis” -tyyppiseen omiin juttuihin uppoamiseen. Mun on vaikea luottaa siihen, että inspiraatio innostaisi mua myös hengailemaan lasten kanssa (tuntuu kauhealta sanoa näin, ikäänkuin mä en ikinä haluaisi olla lasteni kanssa), ja lasten hyvinvointi on mulle kuitenkin tärkeää. Ja siihen lasten hyvinvointiin liittyy kiinteästi myös se, että kun he tarvitsevat mun läsnäoloani ja huomiotani, niin he saavat sen myös. Ja samaan aikaan jos mä uppoan johonkin inspiroivaan juttuun, niin mua turhauttaa todella paljon jos mut keskeytetään siinä monta kertaa.

Ehkä mun täytyy jollain konkreettisilla keinoilla varata lapsilleni sitä läsnäoloa, niin ettei sellaiset yksinäistä uppoutumista vaativat inspiraatiot ole ihan niin helposti käden ulottuvilla. Yksi selkeä asia on jo toi ruutujen rajoittaminen, siis itseltä. Käytännössä samaan kasaan voisi rajata kaikki lukemista ja kirjoittamista vaativat asiat, koska vaikka ne on mulle ihania ja tärkeitä, niin lasten näkökulmasta ne kaikki näyttää samalta: tuo aikuinen ei kiinnitä huomiotaan tähän hetkeen.

Jos mulle tulee joku inspiraatio, joka vaatii kirjoittamista, niin mä voin laittaa sen toki muistiin, mutta jos mä vaikka tietoisesti tekisin aamukahvin äärellä jotain muuta kuin lukisin tai kirjoittaisin silloin kun lapset on kotona? Tai jotain sellaista. Sillä tavalla mä voin luottaa inspiraatioon myös muissa kuin työjutuissa, kun tiedän, ettei mun inspiraation seuraaminen johda lasten ohitetuksi tulemiseen.

Miltä sun perjantain pysähtyminen näyttäisi? Kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi, tyyli on vapaa. Tervetuloa mukaan!

Tämä toimi tällä kertaa 12: Harkitsemisen liikennevalot

Viime viikolla kävi parikin kertaa niin, että huomasin esikoisen jääneen jumiin johonkin (periaatteessa) yksinkertaiseen tehtävään. Sukkahousujen laittoon, tai mandariinin kuorimiseen, tai johonkin. Kun kysyin, että miksi mitään ei tapahdu, vastauksena oli, että en osannut, joten en tehnyt mitään.

Hmmmm.

Keskusteltiin aiheesta sen sukkahousuepisodin jälkeen. Tuli puhetta, että joissain jutuissa onkin hyvä pysähtyä ja miettiä tarkkaan, että meniköhän se nyt näin. Jos menee pieleen, niin jotakuta saattaa sattua tai jotain saattaa hajota. Esimerkkinä tuli mieleen vaikkapa autolla ajaminen, terävällä veitsellä leikkaaminen, ja uunin kanssa toimiminen. Puhuttiin myös, että näistä mikään ei ole sellainen lasten puuha.

Toisaalta on myös sellaisia juttuja, joissa ei haittaa mitään, jos kokeilee ja menee pieleen. Vaikka nyt se sukkahousujen laittaminen: jos ne sattuvat menemään väärinpäin jalkaan, niin oho hups, sen saa hyvin vielä korjattua. Sellaisissa hommissa ei ole vaarallista tehdä virheitä.

Ja koska lapsi oli juuri äsken leikkinyt piippurasseilla – punaisella, keltaisella ja vihreällä – niin keksittiin, että hei, se onkin vähän niinkuin liikennevalot.

Punaiset puuhat on sellaisia, joissa pysähdytään ja harkitaan, ennen kuin tehdään mitään. Niissä on hyvä keskittyä tarkkaan, ja usein ne on juurikin aikuisten puuhia. Tosin esimerkiksi autotien ylittäminen on myös lapsille punaista puuhaa.

Keltaiset puuhat ovat sellaisia, joissa on hyvä huomioida toiset ihmiset ja ympäristö, mutta joissa virheistä selviää useimmiten anteeksipyynnöllä.

Tästä tuli hyvä esimerkki siinä keskustelun lomassa: lapsi taitteli piippurassista renkaan, ja kun hän laittoi sen mun päähäni, niin piippurassin terävä pää tuikkasi minua. Au! Sitten keskusteltiin, että toiset on hyvä ottaa huomioon, mutta välillä jotakuta vähän sattuu, jotain hajoaa, tai joku pahoittaa mielensä. Se tuntuu kurjalta, mutta niistä usein selvitään korjaamalla ja anteeksi pyytämällä.

Ja sitten on vihreät puuhat. Sellaiset, joissa saa tehdä ihan niin paljon virheitä kuin huvittaa, eikä tarvitse pyytää keneltäkään anteeksi tai harmitella. Leikki on vihreää puuhaa, samoin omien vaatteiden valitseminen ja pukeminen. Piirtäminen ja maalaaminen, ylipäänsä kaikki luovuutta vaativat hommat tai opettelutilanteet.

Nämä värit on tulleet meidän kielenkäyttöön samantien: ”Nyt on hei ihan vihreää puuhaa, kokeile vaan että miten se toimisi.” Tai: ”Ollaan sillai keltaisella meiningillä jooko, ettei ketään satu.” Tai: ”Kohta avaan uunin, keittiössä on nyt sellainen punainen hetki että pysykää kiitos olohuoneessa.”

Mitä mä siis tein?

Useimmiten, kun lasten kanssa käytetään liikennevaloja ”kasvatusvälineenä”, niin kyseessä on aikuisen arvio lapsen käytöksestä: nyt meni hyvin, nyt ei mennyt hyvin. Ikään kuin virheitä ei saisi tulla, ikinä, eikä niille olisi koskaan hyväksyttävää selitystä.

Mä haluaisin kovasti auttaa lapsiani oppimaan, että virheitä saa tehdä. Viime viikolla hypättiin hoitomatkalla väärään bussiin ja mentiin väärästä risteyksestä. Kun pyysin anteeksi, niin esikoinen kommentoi, että ”ei se mitään äiti, kaikki tekee joskus virheitä, aikuisetkin”.

Mulle vanhana perfektionistina on aika vaikea niellä sitä, että en itse osaa kaikkea aina heti täydellisesti. Aivot tietävät, että virheet kuuluvat opetteluun, mutta se on edelleen aika vaikeaa hyväksyä käytännössä.

Ja toisaalta mä haluan myös auttaa lapsia oppimaan sen, että joissain tilanteissa oikeasti virsta väärää on parempi kuin vaaksa vaaraa. Että on tilanteita, joissa harkitaan, ja tilanteita, joissa ei tarvitse ihan niin kovasti jännittää. Enkä mä voi, tai haluakaan, olla aina siinä lapsen vieressä näyttämässä liikennevaloa, että nyt meni oikein, nyt meni pieleen. Mä paljon mielummin autan lasta opettelemaan, että millä perusteella jossain tilanteissa harkitaan.

Mä toivon, että tällainen liikennevaloajattelu auttaisi lasta itseään tekemään fiksuja valintoja tilanteen mukaan.

Varsinkin esikoisessa on paljon perfektionistisia piirteitä, mikä ei kahden perfektionistin lapselta ole ihan kauhean yllättävää. Se helpottaa arkea esimerkiksi parkkipaikan läpi kulkiessa tai suojatiellä – kun lapsi tietää, että kuljetaan aikuisen vierellä, niin hän ei siitä lähde yhtään mihinkään. Ja toisaalta se aiheuttaa juurikin alussa kuvatun kaltaista jumittamista: jos en tiedä, mitä teen, niin en sitten tee mitään, ei ainakaan mene pieleen.

Ja kun samalla kasvattaa sitten pienempää, joka on luonteeltaan enemmänkin kokeillaan ensin ja harkitaan sitten -tyyppi, niin mä en halua myöskään ottaa mantrakseni mitään ”kokeilet vaan, ei se oo vaarallista” -hokemaa, koska välillä se kokeilu on vaarallista. Tai ainakin se on harmillista, jos lapsi esimerkiksi kokeilee kirjaston kirjan kanssa, että mitä tapahtuu jos kansia kääntää vastakkaisiin suuntiin. Tai kiipeää kiikkerälle lastenhuoneen pöydälle kurottamaan (aika täynnä olevalta) ylähyllyltä jotain kiinnostavan näköistä. Saatte ehkä kiinni, miksi olisi kauhean ihanaa, ettei toiselle tarvitsisi sanoa ”olisi hyvä miettiä, ennenkuin tekee” ja toiselle ”ei aina tarvitse miettiä, ennenkuin tekee”.

Toivon, että tämä pysähdy – huomioi – kokeile -liikennevaloajatus auttaisi molempia muksuja hahmottamaan selkeämmin, milloin tarvitaan harkintaa ja milloin kokeilunhalua. Ja ehkä siinä sivussa itsekin oppisi ajattelemaan, että kaikki tekevät joskus virheitä, minäkin. Tai ainakin hyväksymään sen vähän luontevammin.

Jos kokeilet tätä oman pesueesi kanssa, niin kuulisin mielelläni kommentteja! Ja tietysti kaikkia muitakin ajatuksia, joita tästä herää. Jos olet itse perfektionisti, tai jos lapsesi on, niin kuulisin erityisen mielelläni ajatuksia, myös vertaistukimielessä. 🙂

Perjantain pysähtyminen 54: Batman-projekti

Perjantai. Minä huomaan sinut, tervetuloa.

Mistä tulen?

Tällä viikolla oli aikamoinen työstämisen ja purkamisen viikko. Kuopus oli kolme päivää kipeänä kotona, joten varsinaista tehokasta työaikaa oli vähemmän kuin tavallisesti. (Sivuhuomio: kiinnostava riittämättömyyden tunteen ilmenemismuoto, muuten. Heti pitää selitellä, kun tuntuu, ettei ole saanut tarpeeksi näkyviä asioita aikaan. Että on tähän kuulkaa ihan hyvä syykin, en vain laiskuuttani tehnyt ei-suoraan-tehokasta-suorittamista.)

Yritetään uudestaan.

Oli sellainen olo, että tekisin itselleni väkivaltaa ellen huomioisi omaa fiilistäni ja omia tarpeitani. Kaikeksi onneksi kuopuksen sairaspäivät antoivat mahdollisuuden olla kotona ja työstää sisäisiä juttuja – paremmalla omallatunnolla kuin mitä olisin osannut, jos molemmat muksut olisivat olleet hoidossa.

Niin tuli sitten työstettyä. Sopivasti tuli vastaan sellainen lähestymistapa, että sen varsinaisen hiertävän asian sijaan keksii peitetarinan, ja sitten kirjoittaa ja pohtii sitä peitetarinaa ja samalla tulee oivaltaneeksi jotain siitä alkuperäisestä asiasta.

Joten tällä viikolla mun peitetarinani, ikään-kuin-tehtäväni, on ollut rakastua Batmaniin.

Miksi Batman? En tiedä. Miksi mun tarvitsee rakastua Batmaniin? Sitä en tiennyt siinä vaiheessa, kun alitajunta heitti tämän projektin eteen.

Tähän mennessä on kuitenkin tullut esimerkiksi tällaisia oivalluksia:

  • Mun tehtäväni ei ole saada Batmania rakastumaan muhun. Se on tärkeää.
  • Tämä on pitempi projekti kuin vain tämän nyt-just-ajankohtaisen hiertämisen mittainen. Batmaniin rakastumisessa on eri vaiheita, ikäänkuin.
  • Ominaisuuksia ja asioita, jotka auttavat Batmaniin rakastumisessa: se, että vietän aikaa Batmanin kanssa. Tai että annan Batmanin löytää mut – ehkä Batman onkin jo rakastunut muhun, ja sen takia mun on tärkeä rakastua? Se, että luotan ja olen haavoittuvainen, suostun huomaamaan ne asiat, jotka Batmanissa ovat hyviä ja arvokkaita. Sen hyväksyminen, että Batman ja Bruce Wayne tulevat samassa paketissa, halusin tai en. (Miksi en haluaisi? Kiinnostavaa.)

Tälle viikolle toivoin iloa ja keveyttä, ja jos ei vielä tästä käynyt ilmi niin joo, olen koko viikon leikkinyt Batman-leikkiä. Se lasketaan ehkä keveydeksi. 😀 Ja suoraan sanoen sain myös asioita oikeasti kevenemään ja helpottumaan: pieni etäisyys siihen omaan PMS-huuruiseen angstaukseen tekee oikein hyvää. Eikä unohdeta pinnallisia syitä – mikä tahansa keino, jolla saan mieleeni palautettua hyvisten puolella olevan Christian Balen olemuksen ja äänen, kohentaa mun elämänlaatuani.

Missä olen?

Moi keho, huomaan sinut.

Tällä viikolla onnistuttiin hyvin löytämään sellaisia syömisen, lepäämisen ja liikkumisen tapoja, jotka tekivät hyvää mutteivät kuormittaneet liikaa päätöksentekokapasiteettia. Flunssa oli vähän tuloillaan, kun kuopuskin oli kipeänä, mutta ehkä lepo, nenäkannu ja sokerin vähentäminen auttoivat pitämään sen kauempana. Saa nähdä, mitä ensi viikko tuo.

Moi tunteet, huomaan teidät.

Tämä viikko oli enemmän oivallusten ja keveyden viikko, vaikka sekaan mahtui toki sitä pettymystä ja ahdistustakin. Kiitollisuutta siitä, että se ”no niin, nyt on näin” -ajatus ja hyväksyminen löytyivät sinne itkupotkuanstienkin sekaan, varsinkin sitten kun saatiin Batman-projekti käyntiin.

Ja sydän ihan suli, kun näki miten ikävä meidän muksuilla oli toisiaan siinä kolmantena kuopuksen sairaspäivänä – kun hain isomman hoidosta, niin pienempi oli isin kanssa ovella odottamassa ja halimassa kun tultiin kotiin. Niistä on tullut päivähoidon myötä sellainen parivaljakko, varsinkin kun ovat samassa ryhmässä sekä pph:lla että varahoidossa, että kolme päivää erossa oli uutta ja aika kuluttavaa.

Moi ajatukset, mä huomaan teidät.

Teille tämä viikko oli vähän takapenkkiviikko. Vai oliko? Oivallusten määrässä mitattuna ehkä ei – ehkä vain tuntuu siltä, että en ole juuri tehnyt aivotyötä, kun se vaivannäkö on suuntautunut ”vain” mun omien jumien ja sen Batman-projektin purkamiseen. Kiinnostavaa. Selvästi mä en pidä tällaista, aika syvääkään, sisäistä siivousta juuri minään. Vaikka toisaalta tiedän, miten isoja harppauksia on tullut tässä viikon mittaan, ja vaikka olisin ihan liekeissä, jos joku muu kertoisi tällaisia oivalluksia omasta tilanteestaan.

Mitä kohti?

Ensi viikolla on paljon juttuja, jonkin verran epävarmuutta ja jonkin verran kivaa ja innostavaa. Batman-projekti jatkuu edelleen, koska vielä ei ole sellainen fiilis, että tämä tehtävä on saatu päätökseen. Ehkä ensi viikolle jotain siihen liittyvää?

Jotta mä voin aidosti rakastua Batmaniin, niin mun pitää mennä kohti sellaisia tilanteita, joissa me voitais kohdata toisemme. Mun tarvitsee olla avoin ja löydettävissä. Toisaalta mun pitää myös olla rehellinen ja huolehtia omista rajoistani, jotta mä voin olla turvallisesti niin avoin. Ehkä siihen luottamukseen liittyy se, että mä lähtökohtaisesti uskon Batmanista hyvää, ja kuuntelen myös intuitiotani. Ja jos jokin asia hiertää, niin mulla ei ole mitään syytä olla ottamatta sitä esille, koska tottakai Batman haluaa mulle hyvää ja on valmis muuttamaan toimintaansa mun tarpeita kunnioittaakseen.

Intuitio

Ehkä tämä. Ehkä jos mä opettelen yhä enemmän kuuntelemaan itseäni, ja kunnioittamaan sitä mitä kuulen, niin mun on myös helpompi luottaa Batmaniin ja sitä myöten aidosti rakastua. Mulla ei ole mitään vaikeuksia huomioida toisten tarpeita, mutta luottamus vaatii sen, että mä tiedän toisen myös haluavan mulle hyvää. Ja sit jos intuitio sanoo jotain, mikä tuntuu ihan tyhmältä, niin se on mulle merkki pysähtyä ja miettiä, että missä kohtaa on väärinkäsitys. Intuitio nimittäin harvoin on tyhmä.

Miten mä vahvistan intuition kuuntelemisen taitoa? Ensinnäkin siihen keskittymällä, onko mulla hyvä fiilis vai kurja fiilis. Toisaalta hyväksymällä, että nyt musta tuntuu tältä – ilman, että heti pitää toimia sen tuntemuksen pohjalta. Ja puhtaasti kokeilemalla. Jos virheen hinta ei ole kauhean iso, niin intuitiota seuraamalla oppii tunnistamaan sen paremmin. Oppii myös erottamaan sen vaikkapa pelosta, tai kontrollin tai hyväksynnän kaipuusta. Pikkuhiljaa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Jos haluat keksiä jonkun ikäänkuin-tehtävän ja miettiä sitä kommenteissa, niin tervetuloa vaan. Tai jos tästä tekstistä heräsi mitä tahansa oivalluksia, tuntemuksia tai kommentteja, niin saa mielellään jakaa niitäkin. 🙂

Tämä toimi tällä kertaa 11: Mitäs jos se olisikin? Joo!

Kuopuksella on Vaihe. Tällä kertaa se vaihe on ”en halua” – aamulla ”en halua hoitoon”, iltapäivällä ”en halua kotiin”, pukiessa ”en halua rukkasia”. En halua potalle, en halua ruokapöytään, en halua en halua.

Tähän on kokeiltu monia erilaisia lähestymistapoja. Tänään toimi tällainen:

Muksuilla on pari päivää ollut leikki, jossa kuopus on kissa, joka sanoo ainoastaan ”mau”. Tänään aamulla pyydettiin laittamaan ulkohaalari päälle, ja lapsi seisoo haalarin vieressä ja sanoo mau. En halua haalaria.

Sitten löytyi oikea kysymys: ”Mitäs jos se olisikin kissan turkki?”

Sen jälkeen sai auttaa haalarin päälle. Muut ulkovaatteetkin saatiin suunnilleen sutjakkaasti, mutta sitten – dön dön döö – ne rukkaset. En halua rukkasia. Ennn halua.

”Sä et halua rukkasia, okei. Mitä jos ne olisikin kissan tassut?”
”Joo!” Lapsi ilahtui, ojensi käden, ja rukkaset saatiin käteen ilman suurempia angsteja.

Mitä mä siis tein?

Suurin vaikutus taisi olla sillä, että mä olin just edellisenä iltana lukenut taas Sedona-kirjaa ja kohtaa, jossa puhuttiin vastustamisesta. Siitä, miten paljon energiaa meillä menee siihen, että pistämme hanttiin olosuhteille ja sille, mitä maailma eteen tarjoaa. Olin myös tajunnut mennä yllättävän aikaisin nukkumaan.

No, aamulla sitten mä tietoisesti otin sellaisen ”Ai sulla on näin? Okei.” -asenteen lasten kanssa, enkä vastustanut yhtään mitään. Ai sä et halua mennä potalle? Okei. Ai sä hait lehden ja menit itse potalle? Okei.

Näin jälkikäteen se muistutti mua teatteri-improssa tarvittavasta asenteesta.

Impron iloja

Improvisaatiossa puhutaan tarjouksista, hyväksymisestä ja tyrmäämisestä. Kun kaksi improvisoijaa on lavalla, niin mitään ei oikeastaan tiedetä etukäteen. Hyvä ja kiinnostava improvisaatio tulee siitä, että improvisoijat suhtautuvat toistensa sanoihin, eleisiin ja ilmeisiin tarjouksina, hyväksyvät ne ja jatkavat siitä tarinaa eteenpäin. Tyrmääminen on sitä, että toinen ehdottaa jotain ja toinen ei hyväksy sitä mukaan tarinaan.

Jos lavalla on vaikka kaksi näyttelijää, joista toinen aivastaa ja sanoo ”Huhhuh, kauhea heinänuha”, niin vastanäyttelijä voi hyväksyä tai tyrmätä tämän tarjouksen.

Hyväksymistä on vaikka ruveta haromaan kuin kulkisi heinäpellossa, tai ruveta puhumaan heinänuhaepidemioista, tai jotenkin muuten ottaa se heinänuha mukaan tarinaan. Tyrmäämistä on vaikkapa sanoa ”Nythän on talvi”, tai jotenkin muuten osoittaa yleisölle ja kanssanäyttelijälle, että tuo äskeinen ei muuten ollut totta.

Tyrmääminen kumpuaa siitä, että yksi tai kaikki lavalla olijat haluavat kontrolloida sitä, mihin suuntaan tarina menee.

Kun hyväksyy toisen tarjouksen, niin samalla suostuu siihen, että tämä menikin nyt eri tavalla kuin mitä minä halusin.

Se on joskus helpompaa ja joskus vaikeampaa, mutta aika moni joutuu totuttelemaan siihen.

Lasten kanssa toimii tosi usein samanlainen hyväksymisen ja tyrmäämisen huomaaminen. Noin ylipäänsä siinä kohtaa, kun jokin asia menee eri tavalla kuin halusin, tietysti. Ja myös silloin, kun kyseessä on tällainen nimenomaan rooliin tai leikkiin liittyvä tarjous.

Leikki on improvisointia

Jos lapsella on joku leikki käynnissä, niin on usein paljon vaivattomampaa hyväksyä sen leikin tarjous ja jatkaa samalla niitä arkisia puuhia, jos se vain lapsen puolesta leikkiin sopii.

”Mau” oli kuopukselta tarjous kissaleikistä, ja jatkamalla sitä kissateemaa mä osoitin hyväksyväni sen tarjouksen.

Isompikin tykkää siitä, jos otetaan arkeen mukaan joku leikki tai rooli. ”Voidaanko leikkiä Turtlesia?” hän pyytää iltapalan jälkeen. ”Joo, voidaan. Voisitko Leonardo laittaa yökkärin päälle, niin minä tulen pesemään sinun ja Michelangelon hampaat.”

Toisinaan tällainen leikki toimii myös niinpäin, että mä itse ehdotan sitä. ”Leikittäiskö niin, että me oltais siivousrobotteja ja meidän tehtävä olisi siivota lelut olohuoneesta?” Silloin kiinnostus saattaa olla lyhytkestoisempi kuin lapsen itse ehdottamassa leikissä, mutta pitempi kuin pelkästään sanomalla ”hei kerätäänpä lelut”.

Kaikkein parhaiten näissäkin pitää-saada-tehtyä-jokin-homma-leikin-kautta -tilanteissa kuitenkin toimii se, että mä kysyn lapselta, mikä hän haluaisi olla. Tai jos illan viimeinen leikki on ollut supersankarileikki, niin mä voin kysyä, että voisivatko nämä supersankarit nyt vielä viimeisenä tehtävänä pelastaa kaupungin kaikki lelut paikalleen.

Silloin lapsen ei tarvitse vaihtaa aivojaan pois sieltä supersankarileikin raiteelta, vaan vain kohdistaa se toiminta eri tavalla.

Taas päästään hyväksymiseen. Mä hyväksyn sen, että lapsella on nyt mielessä tällainen leikki, tilanne tai rooli, ja hänellä on tarve toimia sen kautta. Mä hyväksyn myös sen, että mulla on tarve saada lapsi puettua ja vietyä hoitoon, tai saada siivottua lelut lattialta, tai saada muksut iltarutiinissa eteenpäin. Usein niiden tarpeiden yhtymäkohta löytyy sieltä leikin maailmasta.

Jos lapsi tyrmää minun tarjoukseni (”en halua”)

Tietyllä tavalla mä siinä leikin improvisaatiossa yritän kontrolloida sitä, että miten tämä tarina etenee. Jos käy niin, että lapsi ei halua siinä leikissäkään kerätä leluja, tai laittaa niitä rukkasia, niin silloin hän tietyllä tavalla tyrmää mun tarjoukseni. Joskus lapsella on tosi selkeä kuva mielessään siitä, miten tämä leikki oikeasti leikitään, eikä siihen leikkiin kuulu lelujen kerääminen tai rukkaset.

Silloin mun on hyvä pystyä taas hyväksymään se, että nyt tämä meni näin, ja miettiä, mikä mulle on tässä tilanteessa tärkeää.

Onko olennaista, että lapsi kerää lelut itse? Onko olennaista, että lelut tulevat kerätyiksi? Onko olennaista, että se lelujen kerääminen tapahtuu nyt, eikä kymmenen minuutin päästä? Onko olennaista, että ne rukkaset menevät käteen? Onko olennaista, että päästään lähtemään viiden minuutin kuluessa?

Tilanteesta riippuen vastaus voi olla mihin tahansa kysymykseen kyllä tai ei. Jos esimerkiksi tuossa alussa kerrotussa mau-tilanteessa lapsi olisi kieltäytynyt edelleen rukkasista, niin mä olisin voinut kertoa, että mulle on tärkeää, että hänellä on rukkaset, koska muuten sormet paleltuvat ulkona. Sitten olisin saattanut kysyä, että ”jos sinä olet kissa maumau, niin mitä nämä rukkaset voisivat olla, niin että ne pääsisivät käteen?”

Sillä tavalla mä taas annan lapselle kontrollia ja päätäntävaltaa siitä tilanteesta.

Erityisesti sellaisessa Vaiheessa, jossa lapsi Ei Halua Yhtään Mitään (terveisiä vaan täältä Vaiheen keskeltä), mikä tahansa tilanne, jossa mä voin suostua ja hyväksyä siihen lapsen haluamiseen ja päätökseen, auttaa lasta säästämään kapasiteettiaan, jotta hän pystyy myöhemmin tekemään yhteistyötä.

Onko sulla omia kokemuksia siitä, miten lapsen leikkiin tai muuhun tarjoukseen suostuminen on vienyt tilannetta eteenpäin? Tervetuloa jakamaan kokemuksia kommenteissa!

Tämä toimi tällä kertaa 10: Eikun niillä on häät

Neljävuotias leikki viikonloppuaamuna keittiön lattialla magneettisilla pelinappuloilla: toiset olivat prinsessoja, toiset sammakkoja.

Keräili niitä jääkaapin oveen (siksi leikki nimenomaan keittiön lattialla), sitten napsutteli ne pareittain (yksi sammakko, yksi prinsessa). Mä join aamukahvia siinä vieressä.

Minä: Ai, tuliko niistä ystäviä?
Lapsi: Eikun niillä on häät.
Minä: Ahaa, minkäs takia niillä on häät?
Lapsi: Kun toinen on kaunis ja toinen on komea, niin sitten ne menevät naimisiin.
Minä: Ai vähän niinkuin Arielissa? (Olivat viikolla lukeneet Arielin eli pienen merenneidon tarinaa hoidossa.)
Lapsi: Ei kun nämä häät on sellaiset, missä on paljon kakkua.
Minä: Oliks Arielin häissä vähän kakkua?
Lapsi: Joo.

Minä: Ahaa, minkäs takia niillä on häät?
Lapsi: Kun toinen on kaunis ja toinen on komea, niin sitten ne menevät naimisiin.

Minä: Haluatko tietää, miksi oikeasti järjestetään häät? Miksi mennään naimisiin?
Lapsi: No? No? No? (Vastasin samalla jotain puolisolle, joten lapsi ehti kysyä monta kertaa. Häntä selvästi kiinnosti.)
Minä: Silloin kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan…
Lapsi (pelinappuloitaan liikutellen): …nämä rakastavat toisiaan…
Minä: …ja kun niillä on hyvä olla yhdessä ja ne haluavat olla koko loppuelämänsä yhdessä…
Lapsi: …näillä on hyvä olla yhdessä…
Minä: …niin silloin mennään naimisiin. Voi olla niin, että on kaunis ja komea, eikä tarvitse olla kaunis tai komea. Tai voi olla kaksi kaunista ja kaksi komeaa. Silloin mennään naimisiin ja järjestetään häät. Mitäs ihanaa ne vois sanoa toisilleen, niin niille tulis hyvä mieli?
Lapsi (lelulta toiselle): Minä rakastan sinua.

Voi olla niin, että on kaunis ja komea, eikä tarvitse olla kaunis tai komea. Tai voi olla kaksi kaunista ja kaksi komeaa. Silloin mennään naimisiin ja järjestetään häät.

Lapsi jatkoi leikkejään, ja mä vielä jossain kohtaa mainitsin, että on eri asia ”osallistua häihin” kuin ”mennä naimisiin”, kun lapsi käytti ensimmäistä ilmausta näistä omista hääpareistaan.

Kun seuraavan kerran vilkaisin hänen leikkiään, parirakenne oli muuttunut. Siellä oli edelleen yksi pari, jossa oli sammakko ja prinsessa. Sitten oli kaksi sammakkoparia ja kaksi prinsessaparia.

Minä: Sulla on yksi prinsessa-sammakkopari, kaksi sammakko-sammakkoparia ja kaksi prinsessa-prinsessaparia.
Lapsi: Joo, ne rakastuivat toisiinsa.

Eikä siinä sen ihmeempää. Lapsi jatkoi leikkiään, sammakot ja prinsessat jatkoivat elämäänsä, ja mä jatkoin kahvinjuomista.

Mitä mä siis tein?

Ensinnäkin mä huomasin, että lapsi leikkii jotakin pariutumisleikkiä niillä nappuloilla, ja kysyin ihan puhtaasta kiinnostuksesta, että mikä sen leikin kehys on. Kun lapsi sanoi, että kyseessä on häät, niin mä edelleen kysyin kiinnostuksesta, että mitä lapsi ymmärtää sillä sanalla. Hän sai itse kertoa, että mistä se ajatus tuli ja mitä se hänelle tarkoitti.

Hän sai itse kertoa, että mistä se ajatus tuli ja mitä se hänelle tarkoitti.

Vasta sitten mä kysyin, että haluaako lapsi tietää, miten sen leikin ilmiö oikeassa maailmassa menee. Mä yksinkertaistin vastaustani – toki ihmiset menee muistakin syistä naimisiin. Kerroin lapselle ne asiat, joiden takia minä olen mennyt naimisiin, ja joiden vuoksi toivon, että lapseni joskus halutessaan menee naimisiin.

Lisäksi mä käytin lapsen omia sanoja. Lapsi puhui kauniista ja komeista, niin mäkin puhuin kauniista ja komeista. (Kiitti vaan, prinsessasadut, tästä kahtiajaottelusta.) En miehistä ja naisista, koska se olisi mennyt lapsen leikistä ihan ohi.

Mä halusin myös tietoisesti korostaa, että saa olla kaunis tai komea, mutta ei tarvitse olla – mitä se nyt sitten kenellekään tarkoittaa.

Ja mä uskon ja toivon, että sitten kun mun lapseni on tarpeeksi vanha ymmärtämään avioliiton ja parisuhteen rekisteröinnin välisen eron, niin sitä erottelua ei enää tarvitsisi tehdä. Vaan että kaksi ihmistä (kauneudesta, komeudesta tai tavallisuudesta riippumatta) saisi ihan vaan mennä naimisiin.

Käytin lapsen omia sanoja. Lapsi puhui kauniista ja komeista, niin mäkin puhuin kauniista ja komeista.

Sitten vinkkasin, että rakastuneet sanovat toisilleen ihania asioita, minkä lapsi nappasi heti leikkiinsä (koska olisi hyvin voinut myös sanoa ”ei ne sano mitään” ja jatkaa leikkiä toiseen suuntaan).

Sitten annoin lapsen jatkaa sitä leikkiä niinkuin leikkii.

Mä pistin merkille ääneen, että jotain oli muuttunut, mutta mä olin tosi huolellinen, etten mä arvottanut sitä asiaa mitenkään (”hyvä hyvä, noin kuuluukin olla” vs. ”hei nyt meni ihan pieleen, noi parit on väärinpäin”). Mä vaan huomasin ja kuvailin ääneen, mitä huomasin.

Aikuinen, lapsi ja leikki

Mä uskon draamakasvattajana, että leikki on lapselle (ja isommallekin) loistava tapa työstää omia ajatuksia maailmasta. Lapsi rakentaa leikin mutkattomasti, sen mukaan, mitä hän on maailmasta ymmärtänyt ja mikä on tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä.

Leikki on huikea tapa aikuiselle saada tietoa siitä, miten lapsi maailmaa ymmärtää. Se vaatii vain sitä, että lähestyy sitä leikkiä avoimena, kysyen, niin että lapsi päättää, mitkä asiat ovat leikin maailmassa totta.

Leikki on huikea tapa aikuiselle saada tietoa siitä, miten lapsi maailmaa ymmärtää.

Mä en voi (tai siis kykenisin mutta en halua) mennä lapsen leikkiin niin, että ”kuulepas oikeasti mennään naimisiin näistä syistä ja tällä tavalla, leikipäs nyt oikein”. Tai vaivihkaisemmin ”ai häät, no niin, kukas siellä on pappina ja minkäslainen mekko morsiamella on”, jos lapsi ei ole itse leikissään maininnut pappia tai morsianta tai mekkoa.

Meidän nelivuotiaalle häiden avainsanat olivat ’kaunis’, ’komea’ ja ’kakku’. Niistä lähdettiin siihen keskusteluun.

Leikki on myös loistava tapa lapselle oppia asioita. Sen oppimisen aloitteen pitää kuitenkin tulla lapselta – lapsen pitää voida sanoa kyllä tai ei sille oppimishetkelle.

Sen oppimisen aloitteen pitää kuitenkin tulla lapselta – lapsen pitää voida sanoa kyllä tai ei sille oppimishetkelle.

Tietyllä tavalla mä tossa tilanteessa keskeytin sen lapsen leikin, jotta voisin kertoa lapselle lisää kontekstia naimisiinmenosta. Sen takia mä kysyin lapselta erikseen, että haluaako hän tietää. Sen takia mä annoin lapsen jutustella niitä juttuja leikkinsä kautta samalla kun puhuin (vrt. ”hei kuuntele nyt äläkä leiki siinä samalla”), vaikka tavallisesti mulle on tosi vaikeaa se, että toinen puuhaa jotain samalla kun mä puhun.

Ja kun mä oon sen asiani lapselle kertonut, niin mun pitää antaa lapsen käyttää sitä juttua leikissään niinkuin haluaa.

Jos lapsi olisi jatkanut näitä porukkahäitään puhtaasti sammakko/prinsessa-pariutumisilla, tai jos hän olisi päättänyt, että ei nämä tykkääkään toisistaan, häät on peruttu, niin sitten se leikki olisi mennyt niin. Mä en päätä lapsen leikistä, jos hän ei mua kutsu siihen mukaan päättämään.

Mä en päätä lapsen leikistä, jos hän ei mua kutsu siihen mukaan päättämään.

Mä haluan jollain tavalla välittää omat arvoni lapselle. Tietysti, koska ne arvot on mun mielestä hyviä.

Samaan aikaan mä en halua, että ne mun arvot on ainoat, joita lapsi kohtaa tai pitää mahdollisina tai hyväksyttävinä. Mä en halua, että prinsessakirjojen ”kaunis ja komea, häät ja kakkua, onnellisena elämänsä loppuun asti” -maailma tulee hänelle vastenmieliseksi tai tuomittavaksi, koska se on tosi tärkeä osa lapsuusiän haaveiluvaihetta.

Ja voi käydä niinkin, että hän on aikuisena osana hääparia, jossa puoliskoina ovat joku kaunis ja joku komea, ja häissä on paljon kakkua. Ei siinä ole mitään pahaa, sillä tavalla mekin puolisoni kanssa menimme naimisiin.

Sen takia mä haluan erityisesti tällaisten asioiden äärellä korostaa sitä, että näinkin voi olla, ja noinkin voi olla. Voi olla prinsessatarina, ja voi olla toisenlainen tarina – ja toisaalta mun mielestä jo lapsen on hyvä nähdä siellä taustalla myös ne syvemmät syyt. Ettei pelkästään etsisi sitä kaunista tai komeaa ja kaikkein hienointa kakkua.

* * *

Kohti hyvää vanhemmuutta -kurssilla 18.10. pohditaan itsestä huolehtimista ja onnistumisista oppimista, jotka on mun mielestä kaksi hyvän vanhemmuuden peruspilaria. Mietitään joku ylläolevan kaltainen onnistunut tilanne, ja kysytään: mitä mä siis tein? Mikä siinä oli tärkeää? Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan!

Perjantain pysähtyminen 36: Syntymäpäivän pitempi haitari

Taas on perjantai. Taitaa tosiaan olla niin, että tosi moni mun elämän merkkipäivä osuu tänä vuonna perjantaille. Tänään on nimittäin mun 31-vuotissyntymäpäivä. Teen sen kunniaksi Perjantain pysähtymisen vähän pidemmällä tähtäimellä, vuoden haitarilla.

Mistä tulen?

Kalenterista piti katsoa, että mitä kaikkea edellisen syntymäpäivän jälkeen on tapahtunut.

Kävin yrittäjyyskurssin ja coaching-kurssin, hoidin vuoden loppuun asti yhdistyshommia, kävin muksujen kanssa puistoilemassa. Lopetin taas lihansyönnin. Aloitin capoeiran. Tein coachingia sen verran, että vakuutuin siitä lähestymistapana. Kirjoitin kirjan.

Suunnittelin yritystoimintaa enemmän tai vähemmän tosissani. Sitten taas enemmän tosissani. Osallistuin maisteripromootioon. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi yhteen hommaan, kun yhdistyshommat jäivät vuodenvaihteeseen. Mylläsin liiketoimintasuunnitelmaa, siirryin kotivanhemmasta yrittäjäksi.

Laitoin lapset päivähoitoon. Opettelin hyväksymään yhä enemmän. Opettelin kuuntelemaan yhä paremmin. Opettelin kertomaan siitä, mitä mä teen ja miksi se on hienoa. Kasvoin henkisesti. Kasvoin myös fyysisesti, kun lopetin imetysdieettaamisen ja myöhemmin imetyksen. Angstasin vaatteista ja niihin mahtumisesta.

Tämän vuoden aikana mä olen sitten erityisesti opetellut sitä, että miten mulla on Lupa olla minä myös muuten kuin äitinä.

Kuluneesta vuodesta huomaa selvästi, että kun lapset alkoivat olla jo vähän isompia (kuopus oli vähän päälle puolitoista kun edellisen kerran täytin vuosia) ja vauva-ajan sumu alkoi olla takanapäin, pystyin keskittymään vähän enemmän itseeni. Kouluttauduin, aloitin liikuntaharrastusta, kypsyttelin ajatusta siitä, mitä oikeasti haluan tehdä kun kotihoidontukikausi kääntyy iltaan.

Tämän blogin aihe – Lupa olla minä – on näkynyt kuluneessa vuodessa ehkä juuri sillä lailla. Esikoisen vauvavuoden, ja ehkä tämän blogin alkuvaiheenkin, ajan mä hain sitä, että miten mä saan olla vanhempana oma itseni, kaikkine kantoliinoineen ja perhepeteineen ja kuuntelemisineen. Tämän vuoden aikana mä olen sitten erityisesti opetellut sitä, että miten mulla on Lupa olla minä myös muuten kuin äitinä. Että miten mä olen selkeästi omistautuva äiti ja samaan aikaan ammattilainen, jolla on tosi paljon annettavaa.

Mustan aukon yrityshautomo

Samaa aihetta liipaten puhuttiin muuten Jannican kanssa, kun kävin Tyrnifarmarit-blogin tiimoilta meikattavana. Tai lähinnä siitä, kun joskus kuulee (tai lukee) sellaista ”blaa blaa äitiyden musta aukko, sinne ne naiset vaan häviää vuosikausiksi vaippoja hifistelemään” -ihmettelyä.

Niin ainakin mun äitituttavien piirissä se äitiyden musta aukko on ollut varsinainen yrityshautomo: kuluneen vuoden aikana aivan todella moni suunnilleen samanikäisten lasten äiti on perustanut yrityksen tai käynnistänyt omaa toimintaa. (Vaikkapa Kantaen, Onni&Hoiva, Naisen Kaari, Jaga, Liinaamo, Golightly, Syntymässä, aiemmin linkattu Tyrnifarmarien Jannica, Kasvun Taika… on meitä jo kymmenkunta ainakin.)

Ja kas kummaa: varsinkin jos yrityksen aihe liittyy perheisiin, niin sieltä äitiyden mustasta aukosta onkin tarttunut mukaan ehkä liikeidea, ja ainakin asiakasverkosto ja kasa yhteistyökumppaneita, joista jo valmiiksi tietää, että niihin voi luottaa. On paljon mutkattomampaa tehdä yhteistyötä sellaisen ihmisen kanssa, jolta on joskus lainannut varavaatteita kun oma lapsi puklasi tai turautti ne viimeisetkin omat varavaatteet pyykkiin.

Kun tietää, että toinen on rehellinen ja luotettava eikä hätkähdä, jos puseron hihassa onkin vahingossa vähän aamupuuroa tai räkää, niin on paljon helpompi puhua myös yrittäjyyteen liittyvistä ylämäistä ja alamäistä.

 

Kun tietää, että toinen on rehellinen ja luotettava eikä hätkähdä, jos puseron hihassa onkin vahingossa vähän aamupuuroa tai räkää, niin on paljon helpompi puhua myös yrittäjyyteen liittyvistä ylämäistä ja alamäistä, tai luottaa siihen, että toinen pitää sen mitä lupaa myös palveluntarjoajana.

Sellaisesta verkostosta moni parikymppinen risupartainen tai geelitukkainen startup-yrittäjä vain haaveilee, jos edes osaa haaveilla. Eikä sellaista rakenneta käyntikortti edellä netvörkkäämällä, vaan ihan rehellisesti ajan kanssa. Omalla kohdallani nämä pitkään lasten kanssa kotona (ja kerhossa, ja kantoliinakahvilassa, ja muissa samanhenkisten perheiden meiningeissä) vietetyt vuodet ovat olleet parasta, mitä olisin voinut yritykseni eteen tehdä sillä ajalla. Ihan noin suunnittelematta.

Missä olen?

Keho on ihan eri jamassa kuin vuosi sitten. Mahduin silloin aika paljon pienempiin farkkuihin, ja toisaalta en olisi voinut edes kuvitella punnertavani tai tekeväni mitään käsivoimia vaativaa, koska kyynärpään hajoamisesta oli kulunut vasta muutama kuukausi. Ai niin, tasan vuosi sitten syntymäpäivänäni olin poistattamassa kyynärpäästä piikkejä ja muuta rojua, jotka tukivat kyynärpään luutumista. Tätä en muistanutkaan.

Ihan äskenhän (lue: ennen lapsia) mä olin sellainen simpsakka parikymppinen mimmi, ja nyt peiliin katsoessa näkyykin jotain ihan muuta.

Nyt mä en enää mahdu niihin farkkuihin. Se on ollut kova paikka tajuta. Tämän vuoden aikana mä olen kovasti hakenut keinoja siihen, että mä tuntisin olevani kotona kehossani. Viimeiset parin kuukauden ajan olen katsonut Netflixistä paljon Drop Dead Divaa, eli sitä sarjaa, jossa parikymppinen mallitypy kuolee onnettomuudessa ja päätyy kolmekymppisen pyöreän juristin kehoon. Tajusin ihan pari päivää sitten, että sen takia se sarja kiehtoo mua niin kovasti: siinä on tosi läsnä juuri ne teemat, joita mä olen pyöritellyt. Ihan äskenhän (lue: ennen lapsia) mä olin sellainen simpsakka parikymppinen mimmi, ja nyt peiliin katsoessa näkyykin jotain ihan muuta.

Ja sitten taas toisaalta. Capoeiran aloittamisen myötä mä olen löytänyt ihan oikeaa liikkumisen riemua. Siis siinä määrin, että mua ei edes häiritse olla ihan eri muotista kuin kaikki muut siellä tunnilla. Jos mä en osaa tehdä kärrynpyörää tai limbopunnerruksia, so what. Mä treenaan, ja se treenaaminen on tosi antoisaa. Ja se on niin tanssillista. Jos mä voisin tanssia tunnin päivässä ihan mitä tahansa, isossa salissa ilman keskeytyksiä, niin mä tekisin sen samantien. (Hmm. Tähän pitää ehkä palata myöhemmin.)

Tunnepuolella mä olen vuoden aikana tehnyt tosi paljon ihan konkreettista työtä. Olen opetellut huomaamaan yhä herkemmin, milloin mä menen sellaiseen karmeaan tunnejumiin, ja hyväksymään, että nyt on näin. Mä olen opetellut kysymään itseltäni ”could I let go of wanting to change this”.

Mielummin mä olisin vapaa kaikesta tästä sinnittelystä ja pinnistelystä kuin ehtisin jonnekin, saavuttaisin jotain tai olisin oikeassa.

Toinen, jota olen viimeiset kuukaudet käyttänyt jatkuvasti, on tämä: ”Would I rather have this, or would I rather be free?” Useimmiten vastaus on se jälkimmäinen. Kun mä sen tajuan, niin sellaiset asiat, jotka hetkeä aikaisemmin tuntui Maailman Tärkeimmiltä Kynnyskysymyksiltä, sulaa merkityksettömiksi. Mielummin mä olisin vapaa kaikesta tästä sinnittelystä ja pinnistelystä kuin ehtisin jonnekin, saavuttaisin jotain tai olisin oikeassa. Silloin niillä tunteilla on tilaa liikkua myös poispäin.

Ajatukset… hmm. On vaikea muistaa, miten mä ajattelin vuosi sitten. Mä olen lukenut ihan valtavasti kirjoja tässä vuoden aikana, ja kaikki se luettu on tietysti muokannut mun ajattelua. Myös se yrittäjyyskurssi, jonka kävin, ja tietysti se coaching-diplomikoulutus viime syksynä, muokkasivat tosi paljon mun ajattelua. Siis sitä, miten mä näen maailman, mitä asioita mä huomaan, ja mitä asioita pidän tärkeinä. Tähän tietysti vaikuttaa myös se, että on tehnyt paljon sitä tunnepuolen työtä, niin pelot ja tunnelukot eivät pääse haittaamaan sitä ajattelua ihan niin pahasti.

Mä ajattelen paljon enemmän sitä, mikä on mahdollista. Siis ihan oikeasti, konkreettisesti, voin-toteuttaa-tämän-kun-aikaa-on-tarpeeksi -mahdollista, ei pelkästään teoriassa.

Mä olen oppinut uudestaan ja uudestaan sen, että harjoittelu on ihan eri asia kuin se, että lukee ja teoriassa tietää asioita. On ihan eri asia tajuta, että on toiminut just sillä tavalla kuin jossain neuvottiin välttämään – varsinkin, kun sen tajuaa kesken tilanteen ja pystyy muuttamaan vielä käytöstään asianmukaisemmaksi.

Mä olen oppinut uudestaan ja uudestaan sen, että harjoittelu on ihan eri asia kuin se, että lukee ja teoriassa tietää asioita.

Ja mä olen ehkä vähän armollisempi. Mua ei kiinnosta juurikaan ruotia sitä, mitä kukakin ihminen teki väärin, vaan mä ajattelen, että ihmiset tekee parhaansa sillä kapasiteetilla, mitä heillä on kullakin hetkellä käytettävissä. On paljon kiinnostavampaa miettiä, miten sitä kapasiteettia saisi lisättyä, kuin arvottaa ihmisiä sen perusteella, kenellä on enemmän kapasiteettia ja tukiverkkoa ja onnistumisia plakkarissaan tähän mennessä.

Mitä kohti?

Mitä mä haluan kokea 31-vuotiaana?

Aikaisemmin mä sanoin, että jos saisin tanssia tunnin päivässä isossa tyhjässä salissa, niin tekisin sen heti. Sen kirjoitettuani tajusin, että meillähän on tässä olohuoneessa aivan hyvää tyhjää tilaa, jota mä voin hyvin käyttää tanssimiseen vaikka joka päivä.

Miksi mä sitten en tanssisi joka päivä? (No koska ei ole aikaa.)

Jos se tanssiminen tekee mulle hyvää, niin mä haluan löytää siihen aikaa. En ehkä tuntia joka päivä, mutta vaikka pari biisiä. (Milloin sä edes tanssit? Iltaisin et jaksa, aamuisin oot liian laiska heräämään, ja päivät oot töissä.)

Mua viehättää ajatus siitä, että mä heräisin kuudelta aamulla tanssimaan tyhjään olohuoneeseen, ihan vaimeaan musiikkiin, ennen kuin lapset herää. Mä haluan tanssia yksin, vaikka toki mä voin tanssia lastenkin kanssa.

Itse asiassa tänään mä tanssin parikin kertaa lasten kanssa, kun kuunneltiin musiikkia. Eli ehkä tämä ”tanssi joka päivä” ei olekaan niin kaukaa haettu ajatus.

Mitä mä saan siitä, että mä tanssin joka päivä?

– kehosta huolehtimista
– heittäytymistä, improvisaatiota
– musiikkia
– läsnäoloa
– tunteiden ilmaisemista
– iloa
– rutiinia
– liikettä

Olisiko nuo mun 31-vuotislahjat? Että mä pyrin noihin? Joko tanssimalla joka päivä, tai sitten muuten.

Tai sen sjiaan, että mä muistan nuo kaikki kahdeksan, niin mä voin pitää mielessäni kysymyksen siitä, miten mä teen tästä asiasta enemmän tanssin kaltaista? Mitkä asiat tässä ovat jo tanssia, ja mitä mä voisin vielä tehdä, jotta se olisi enemmän tanssia?

Joo. Mä annan itselleni lahjaksi kaikenlaista tanssia. Saa nähdä, miltä vuoden päästä näyttää.

Jos haluat pohtia kommenteissa tavallisesti omaa viikkoasi, niin tervetuloa. Tai jos tästä tuli jotain oivalluksia, niin tervetuloa jakamaan nekin kommenteissa!