Pysähtyminen 111: Värittämistä ja puskuriaikaa

 Mistä tulen?

Viime viikkoon mahtui ihania juttuja, ihmisten tapaamista, ja onneksi paljon enemmän läsnäoloa kuin edellisviikolla. Käytiin esikoisen kanssa ostamassa viikonlopun synttärisankareille lahjoja, ja kirjakaupassa ohitettiin iso kasa aikuisten värityskirjoja esittelypöydässä. Tai kun sanon että ohitettiin, niin tarkoitan että jäätiin toviksi niitä tutkailemaan, ja päätin ostaa yhden itselleni noin niinkuin läsnäolon tukimateriaaliksi. Ja kyllä, värittäminen onnistui useampanakin päivänä korvaamaan sellaisen nenä-ruudussa -homehtumisen, jota kuvittelee lepäämiseksi mutta joka ei rentouta eikä virkistä.

Jokin siinä fyysisessä värittämisessä on sellaista, että tulee olleeksi eri tavalla läsnä tilassa ja omassa kehossa, vaikka onkin ns. ”tekemistä”. On helpompi jutella samalla lasten kanssa tai kääntyä katsomaan, kun lapsi haluaa jotain näyttää. Kirjaa tai blogitekstejä lukiessa on vaikeampi irrottaa sanoja prosessoiva huomio yhdestä paikasta ja siirtää se toiseen paikkaan, mutta värittäminen ja jutteleminen eivät samalla tavalla riitele keskenään prosessoritilasta. En ihmettele lainkaan, että aikuisten värityskirjat ovat niin valtavan suosittuja – niissä on samaa imua kuin käsitöissä, mutta lopputulokselle ei tarvitse miettiä käyttötarkoitusta, saajaa tai paikkaa. 🙂

Kävin myös viime viikonloppuna katsomassa Humanistispeksin (eli Helsingin Yliopiston humanistisen tiedekunnan opiskelijoiden speksin) tämänvuotisen esityksen, Metsän. Speksi on improvisaatiolla höystetty musiikkinäytelmä, jossa yleisö saa osallistua huutamalla ”omstart” – silloin esiintyjät toistavat edellisen repliikin (liikkeen, kappaleen, jne.) vähän eri tavalla.

Tänä vuonna Humanistispeksiä esitettiin Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, ja jo se oli tällaiselle speksiä alusta asti tsempanneelle vanhan kaartin humanistille aika sydäntä liikuttavaa. Ja siihen päälle kun pistettiin kantaaottava ja sydämeenkäyvä juoni, luontevasti lavan haltuun ottava näyttelijäkaarti, vakuuttavat muusikot ja kokonaisvaltainen esitykseen heittäytyminen, niin aijai. En meinannut pysyä nahoissani, ja loppu pisti itkettämään.

Ollakseen harrastelijapohjalta tehty opiskelijanäytelmä, tämänvuotinen speksi veti monella saralla kokemuksena vertoja ammattimaisemmillekin tuotannoille. Sen lisäksi se jätti sydämeen sellaisen hyrinän, joka kantaa varmasti vielä pitkälle tähän viikkoon ja edemmäskin. Ah, alumnin ylpeys ja rakkaus. <3

Missä olen?

Keho on pääasiassa ihan hyvissä kantimissa. Kroppa alkaa tottua vegaaniseen ruokavalioon. Viime viikolla meille tuli vielä koeajoon sellainen ”heavy duty professional blender”, joka pistää mm. raa’at porkkanat kolmessa sekunnissa atomeiksi, niin on tullut myös syötyä enemmän kaikenlaista raakaa ja fiksua. 😀 Tosin tänään on kuopuksen synttärit, joille teen juuri vegaanista täytekakkua, mutta sitä onneksi tulee syömään joku muukin. Eilen oltiin kyläpaikassa, jossa oli kissoja, joten ihan aavistuksen on keho vielä allergiafiiliksissä, mutta yllättävän vähän. Onnittelen itseäni siitä, etten touhunnut kyseisen huushollin uusimman kissanpennun kanssa itseäni aivan tukkoon – vaikka tiukkaa tekikin, oli se sen verran pörröinen ja lutuinen pieni naskali, tui tui.

Tunnepuolella päällimmäisenä on ilo ja riemu siitä, että kirjoitan pysähtymistä kohtuullisen hyvissä ajoin! Woohoo! Sen lisäksi on ilmassa haikeutta, kun kuopus tosiaan täyttää neljä, joten meillä ei todella ole enää pikkuruisia vauvatyyppejä vaan pelkästään tollaisia eteviä leikki-ikäisiä. Vähän jänskättää, että mitenköhän kuopuksen kakku onnistuu; päivänsankari toivoi Lentsikat -elokuvan hengessä Dusty -kakkua, ja Dustyn sai jo aamulla lahjaksi, joten nyt täytyy enää tehdä Dustylle lentomaisemat ja toivoa, että tämänpäiväisen lelupäivän jälkeen Dusty on vielä kakun päälle laitettavassa kunnossa.

Ajatukset pörräävät käytännön asioissa, synttäreissä, viikon aikatauluissa ja sensellaisessa. Kuun viimeinen päivä, joten työlistalla on paljon toimistohommaa ja erinäisten raha-asioiden selvittämistä kohdilleen, mutta ne ajatukset eivät onneksi stressaa, vaan vain virittävät.

Mitä kohti?

Huomenna alkaa maaliskuu, ja silloin on virallisesti kevät. Ainakin meidän esikoisen mielestä. Viikko on taas aika täynnä kaikenlaista ihmisten kanssa olemista, ja keväät ovat mulle perinteisesti raskasta aikaa, joten nyt on hyvä hetki virittäytyä siihen, että huomioisi ensin omat tarpeet ja sitten vasta muiden.

Toinen teema, jonka keväällä usein huomaa, on sellainen ”ai hyvänen aika miten mä olen taas lupautunut kaikkeen?!?!”. Tänä vuonna voisi yrittää ottaa sellaista puskuriaikaa, että ihan jokaista hetkeä ei tarvitse täyttää töillä, velvollisuuksilla tai toisten ihmisten kanssa olemisella. (Haha, ajatuskin huvittaa. Ehkä se kertoo siitä, että sellainen puskuriaika voisi tehdä ihan hyvää.)

Mitähän mä silloin siis tarvitsisin?

Vapaus
Tila
Aika
Joustavuus

Mulle tuli sellainen mielikuva, että jos yrittäisi elää ikäänkuin sellaisen kuvaannollisen sumopainipuvun sisällä. Tiedättehän, puetaan päälle sellainen topattu tai ilmalla täytetty haalari ja sitten otetaan kontaktia toiseen samanlaisen puvun sisällä olevaan. Ja vaikka kaatuisi tai tulisi törmäyksiä, niin se puku pehmentää iskuja niin, ettei siihen sisällä olevaan kehoon satu.

Entä jos mun kalenterissa olisi kaikilla hommilla sellainen puskuripuku? Että ennen olisi vartin virittäytymisaika, ja jälkeen olisi vartin asioiden-loppuun-paketoimis-aika. Henkisesti varaisin aamusmoothien tekemiseen kaksikymmentä minuuttia, vaikka oikeasti siihen itse blendaamiseen menisi kolme, niin aikaa jäisi rauhalliselle valmistelulle sekä blenderin putsaamiselle samantien.

Opetusjutuille osaan jo ottaa tällaista puskuriaikaa. Mitä jos sitä ottaisi myös muille työjutuille, siivoamiselle, liikkumiselle? Sit jos sattuu jäämään ylimääräistä, niin hurraa, vartti tyhjää aikaa, voisi vaikka meditoida tai tuijottaa seinää!

Tämä liittyy vahvasti myös siihen, että mitä odotan itseltäni. Ideaaliminä ei tarvitse puskuriaikaa, ideaaliminä ei tarvitse siirtymäaikaa, ideaaliminällä ei ole muita tarpeita kuin niitä, joita itseltäni helposti hyväksyn. Tämä tavallinen minä selvästi tarvitsee muitakin asioita kuin älyllistä inspiraatiota ja kahvia.

Koska en osaa tietoisesti budjetoida niille aikaa (kun en arvaa etukäteen, että mitähän saattaisin missä kohtaa tarvita), niin voisin kokeilla varata niille sellaista ”sekalaiset menot” -aikaa ja katson, että riittääkö se. Vähän niinkuin rahan suhteen on hyödyllistä pitää sellaista ”ne ennalta arvattavat yllättävät menoerät” -puskurirahaa, niin aikaa ja energiaa voi myös budjetoida jo valmiiksi niille ”jotain satunnaista mä sitten tarvitsen kuitenkin” -tarpeille.

Ehkä tällä pääsee tätä viikkoa eteenpäin.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tai heräsikö jotain ajatuksia, oivalluksia tai kysymyksiä? Kerro kommenteissa!

Pysähtyminen 102: Joulun jälkimainingit

Pysähtyminen

Tänään en vielä pysähdy koko vuoden äärelle, vaikka ensin teki mieli. Olkoon sitten kaksi reflektiota tällä viikolla, elämä risaiseksi.

Mistä tulen?

Viime viikolla oli joulu. Siihen liittyen oli yllättävän vähän stressiä – tai sitten rima-alas-ja-perinteet-kunniaan -lähestymistapa oli ihan paikallaan. Joulukorttien lähettäminen, piparkakkutalojen tekeminen, joululaulut ja muut Jouluun Keskeisesti Kuuluvat Puuhat jäivät ihan autuaasti tänä vuonna väliin. (Sinänsä hauskaa, koska silloin kuukausi sitten mainitsin, että ruvettiin askartelemaan niitä kortteja. Jos ensi vuonna vaikka lokakuussa aloittaisi, niin ehtisi joulukuun puoleenväliin mennessä?) Sitten taas toisaalta tein itse laatikot joulunaluspäivinä, koska huomasin, miten tärkeää se oli mun omalle jouluun laskeutumiselle.

Jouluaattona lapsilla meni vain vähän yli jännityksen kanssa. Kuopuskin alkaa olla siinä iässä, jossa tieto joululahjojen tulemisesta vie ihan hirveästi tahdonvoimaa, joten sellaisia keskikokoisia hajoamisia päästiin toki navigoimaan. Siinäkin kohtaa enimmäkseen auttoi rima-alas -taktiikka: asioiden ei tarvitse mennä kiiltokuvameiningillä, jotta voi olla kivaa, ja jos jännitystä helpottaa se, että yhden lahjan saa avata jo heti aamupuuron jälkeen niin olkoon sitten niin. Yksi joulun liikuttavimmista hetkistä olikin se, kun lapset saivat antaa ja avata toisilleen hankkimansa lahjat.

Joulun jälkeen elämä onkin ollut pääasiassa pitkään nukkumista ja myöhään valvomista, sekä aikuisten että lasten osalta. Päivärytmi on ihan levällään, ruokarytmi on siirtynyt parilla tunnilla normaalista eteenpäin, lelujen kerääminen illalla on yksi iso vitsi, ja kaikilla on vähän (tai aika paljon) lomamoodi päällä. Ehdin tuntea tästä kaikesta tunnontuskiakin, kunnes tajusin, että ennen uuttavuotta ei kannata yrittää yhtään mitään päivärytmin muokkausta, koska on ihan hyvä jos uudenvuodenpäivänä nukutaan pitkään. 🙂 Siitä on sitten aikaa hilata aikataulua kohti säällisempää meininkiä.

Samaan aikaan olen myös onnistunut useampana päivänä jumppailemaan, vaihtamaan kahvin iltapäivällä teehen, juomaan vettä, ja noin yleisesti pitämään omasta hyvinvoinnista oikeasti huolta. Itseni tuntien sellainen ”100% Awesome Elämänmuutos Tehokuuri” -meininki kestäisi puolitoista päivää, joten yritän hiljalleen ujuttaa tänne loman sekaan sellaista pitkän tähtäimen hyvää fiilistä tukevaa toimintaa. Sitten kun arki iskee, niin se toivottavasti ei iske ihan niin voimalla.

Missä olen?

Moi keho, minä huomaan sinut.

Sua väsyttää ja flunssattaa. Tykkäät kun hikoillaan, mutta reagoit tosi selkeästi stressaaviin ajatuksiin. Keräät niskaan solmuja, joita voidaan sitten yhdessä (ja viikon päästä osteopaatilla) purkaa. Tykkäsit, kun tehtiin TRE-harjoituksia jumpan jälkeen. Haluaisit tanssimaan ja liikkeelle ja vähän taas jumppaamaan.

Moi tunteet, mä huomaan teidät.

Tässä ja nyt on läsnä jännitystä ja kiitollisuutta tulevaan vuoteen suuntautuen, ja kärsimättömyyttä tämän viikon aikataulujen osalta. (Kaipaisin selkeyttä, helppoutta, tehokkuutta.) Hellyyttä ja lempeyttä puolisoa ja perhettä kohtaan (rakkauden ja merkityksellisyyden ja yhteyden tarpeet täyttyvät) ja samaan aikaan epävarmuutta ja turhautumista (kaipaisin kuulluksi tulemista, selkeyttä, vielä lisää yhteyttä, yhteistyötä ja toisten hyvinvoinnin edistämistä). Uudenvuodenvieton suunnitelmat innostavat ja ilahduttavat (iloa, yhteyttä, leikkiä ja hauskanpitoa, merkityksellisyyttä).

Moi ajatukset, mä huomaan teidätkin.

Olen tässä lomalla huomannut, miten helposti kuvittelen ”lepääväni” nenä kiinni ruudussa. Sitten tajuan, että oikeasti en levännyt, vaan hukkasin monta kallisarvoista hetkeä elämästäni. Tuntuu tosi vaikealta keksiä tapoja oikeasti levätä ja ladata akkuja. Paras tapa tähän mennessä keksimistäni on meditaatio tai mielikuvaharjoitukset, mutta niissäkin tunnun nukahtavat alta aikayksikön. Ehkä se vain kertoo siitä, että oikeasti tarvitsen lepoa, ja ruudun tuijottaminen vain lykkää sen huomaamista. Selvästi tuo liikkuminen auttaa myös irtautumaan ja ottamaan omaa aikaa. Hmm, joo, näköjään käytän sitä ruudun tuijottamista myös sellaisena ”väliseinänä”, kun lapset ovat kotona. Ikäänkuin mulla olisi omaa tilaa ja omaa rauhaa, eikä kukaan tule keskeyttämään. Paitsi että tulee, ja niin kuuluu tullakin. Ehkä sitä omaa rauhaa voisi etsiä muilla keinoilla, ja olla samassa tilassa ilman ruutuja silloin kun on samassa tilassa? Hmmm.

Mitä kohti?

Tässä viimeiset pari päivää olen työstänyt muun muassa Desire Mapia ensi vuodelle, joten ne vähän värittävät tässä tietysti olemista. Jos nyt kuitenkin tässä kohtaa mietin vain tätä tulevaa viikkoa, niin…

…niin. On juttuja, joita haluan saada valmiiksi ennen kuun vaihdetta ja vuodenvaihdetta. Samaan aikaan kroppa ja mieli huutavat lepoa ja helppoutta ja vapautta ja keveyttä.

Mä en tiedä, että miten tehokkuus ja helppous ja keveys mahtuisivat samaan viikkoon, mutta ehkä mä luotan siihen, että se on mahdollista.

No niin, siinä kai se on. Tehokkuus, helppous, keveys. Ah, jo ajatuksena tuntuu paremmalta kun mietin tulevaa viikkoa näiden valossa. Jos mä kuvittelen, että ne kulkee mun soluihin hengitysilman mukana niin selkä suoristuu ja otsa siliää. Tämä on hyvä näin.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Sana on vapaa kommenteissa!