Eikun et sä osaa

Suunnilleen joka päivä ruokapöydässä: Kolmevuotias haluaa kaataa itselleen maitoa purkista. Mä mielummin kaataisin itse – menisi todennäköisemmin mukiin, ei tarttisi varautua siivoamaan. Haluaisin kovasti sanoa, että anna kun äiti kaataa kun sä et vielä osaa.

Tänään: istutaan olohuoneen lattialla yksivuotiaan kanssa tekemässä palapeliä. Tai siis taapero tutkii paloja, mä yritän esitellä että miten ne palat loksahtelee sinne oikeanmuotoisiin koloihin. Kolmevuotias – joka on tehnyt kyseisen palapelin vähintään tsiljoona kertaa – tulee auttamaan, eli ottaa palan yksivuotiaan kädestä ja laittaa oikeaan koloon. Mä yritän selittää, että sä kyllä osaat mutta pieni ei vielä osaa, ja että on tärkeää antaa toisen harjoitella vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Jännästi tulee siinä tilanteessa mieleen tämä toistuva maitopurkkitilanne.

On tärkeää antaa toisen harjoitella.

Vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Vaikka tulisi sotkua. Vaikka itse pääsisi sata kertaa helpommalla, kun vaan tekisi itse.

Joissain asioissa mä muistan tän asian helpommin. Palapeliä tehtäessä on suhteellisen helppo muistaa, että tavoitteena ei ole saada sitä kuvaa mahdollisimman nopeasti valmiiksi, vaan antaa lapsen harjoitella avaruudellista hahmottamiskykyään.

Ruokapöydässä mä yleensä muistan, että haarukalla syöminen ei ole itseisarvo, vaan tarkoituksena on ensisijaisesti saada ruokaa lapsen elimistöön niin, että fiilis säilyy mielekkäänä.

Esikoinen valitsee jo päivävaatteensa pääasiassa itse, ja mä useimmiten pystyn hyväksymään hänen yhdistelmänsä, vaikka ne eivät olisikaan täysin oman värisilmäni mukaisia.

Sitten on ne toiset asiat, joissa periaatteessa on kaksi funktiota – lapsen taitojen harjoittelu ja arjen sujuminen. Ne on juuri niitä tilanteita, joissa mun on välillä tosi vaikea muistaa, että lapsi oppii tässä itse asiassa taitoja, joita tarvitsee myöhemmin elämässä.

Silloin vastakkain on Pedagogi-Sari (”kyllähän nyt HYVÄNEN aika lapsen TÄYTYY saada OSALLISTUA arjen puuhiin, niin hän OPPII asioita ja kokee VOIMAANTUMISTA”) ja Arkimutsi-Sari (”joojoo osallistuminen blaablaa voimaantuminen mutta pysy siellä vähän aikaa kun mä tyhjennän tän tiskikoneen ja tuun sitten laittamaan sulle kengät jalkaan että päästään joskus lähtemäänkin”.)

Siinä mielessä luonto on viisas, että juuri siinä parin-kolmen vuoden iässä lapselle iskee enemmän tai vähemmän päälle ”eikun MINÄ ITSE!!!!” -vaihe, jolloin aikuinen ei yleensä enää pääse helpommalla tekemällä asioita lapsen puolesta.

Liian sileää vai liian karua?

Ja kuitenkin, siitä uhmaiästäkin huolimatta, on olemassa ilmiö nimeltä helikopteri- tai curlingvanhemmuus. Lapsen ei anneta ottaa riskejä eikä kokea epäonnistumisia, vaan asioita tehdään lapsen puolesta silloinkin, kun kehitystason puolesta lapselta voisi jo edellyttää osaamista.

Curlingvanhemmuuden vastakohta voisi puolestaan olla sellainen ääri-itsenäistävä kasvatus, että lapsen odotetaan pärjäävän itse monenlaisissa asioissa. Kaikenlainen turhautuminen, hätääntyminen ja muu taitojen riittämättömyydestä kertominen tulkitaan kiukutteluksi tai manipuloinnin yritykseksi. Ajatellaan ehkä, että lapsi kyllä osaisi odottaa rauhassa, tai nukkua yön syömättä ja heräämättä, tai käydä potalla, tai puhua totta, jos vain haluaisi – mutta on niin inhottava tyyppi ettei viitsi.

Ensimmäinen lähestymistapa osoittaa, ettei vanhempi ymmärrä lapsensa taitoja eikä oppimisprosessin luonnetta, eikä siksi luota niihin.

Jälkimmäinen lähestymistapa osoittaa, ettei vanhempi ymmärrä lapsensa taitoja eikä oppimisprosessin luonnetta, eikä siksi luota niihin.

Oman lapsen taidot näkee vain omaan lapseen tutustumalla. Oppimisprosessin luonnetta voi sen sijaan opetella ymmärtämään noin yleisluontoisesti. Ja siihen kuuluu kiinteästi se ajatus, että on tärkeää antaa toisen harjoitella, vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Psykologi Lev Vygotsky (eli herra Lähikehityksen Vyöhyke) oli keskeinen tyyppi sosiokulttuurisen oppimisen saralla, ja hänen ajatuksensa oli yksinkertaistaen seuraavanlainen:

Oppiminen on sitä, että ihminen pystyy tekemään jonkin asian ensin vain taitavamman ihmisen tuella, ja vasta tarpeeksi monen treenikerran jälkeen hän osaa tehdä sen itsenäisesti.

Lähikehityksen vyöhykkeellä ovat ne asiat, joita ihminen ei vielä osaa yksin, mutta joihin hän pystyy silloin kun toinen auttaa – ihmisestä riippuen esimerkiksi nukahtaminen, syöminen, kengännauhojen solmiminen, kiukun ja turhautumisen tunteiden käsittely, puhuminen, empatiakyky ja niin edespäin.

Tuntuu kohtuullisen simppeliltä ajatukselta, eikö?

Curlingvanhemmuuden ongelma tuon teorian valossa on, ettei lapsi pääse itse harjoittelemaan sitä tekemistä. Samaan tapaan kuin lihas kasvaa rasituksesta, oppiminen tapahtuu niissä hetkissä kun vastaan tulee ongelma, joka vaatii kuvaannollisesti venymistä. Oppiminen tapahtuu siinä hetkessä, kun lapsen (tai aikuisen) ymmärrykseen maailmasta tulee hetkeksi särö, ja hän joutuu etsimään jonkun uuden tulkinnan tai ajattelutavan tai taidon, jolla sen särön saa korjattua.

Curlingvanhempi vaikeuttaa niiden säröjen syntymistä, jos ei anna lapsensa ratkoa omia ongelmiaan itse. Tällainen ongelmilta suojeleminen voi myös johtaa siihen, että lapsella on jatkuvasti tylsää, ja sen tylsyyden poistamiseksi pitää ehkä kehittää ongelmia, joita pääsee ratkaisemaan.

Ääri-itsenäistävän kasvatuksen ongelma puolestaan on se, että lapsi ei ehdi harjoitella ongelmatilanteiden ratkomista taitavamman ihmisen avustuksella, kun hän jo joutuu selviytymään niistä yksin. Se puolestaan stressaa kohtuuttomasti – muistele vaikka edellistä kertaa, kun itse jouduit pärjäämään tilanteessa, johon sinulla ei yksinkertaisesti riittänyt osaaminen.

Lisäksi tällä tavalla opitut taidot jäävät pintapuolisiksi, koska ne pitää opetella kriisitilanteessa sen sijaan että niitä pystyisi syventämään rauhassa luotettavan ihmisen tuella. Joissain taidoissa se ei ole niin haitallista – kengännauhoja solmittaessa lopputulos on usein tärkein. Monet taidot, kuten nyt vaikka ihmissuhde- ja tunnetaidot tai itsestä huolehtiminen, ovat kuitenkin sen verran kokonaisvaltaisia alueita, että puutteelliset taidot voivat ajan myötä aiheuttaa kumuloituvia hankaluuksia. Jos vanhempi ei tiedosta noudattavansa näillä alueilla ”ei mullekaan mitään opetettu ja ihan hyvä musta tuli” -logiikkaa, niin saattaa siirtää haluamattaan oman elämänsä kipupisteitä lapselleen.

Tähtäimessä lähikehityksen vyöhyke

No millaista olisi sitten sellainen Kultakutri-henkinen, ”juuri oikean lämpöinen” kasvatus?

Sosiokulttuurisen oppimiskäsityksen valossa hyvä kasvatus olisi sellaista, jossa vanhempi on kartalla siitä, mihin hänen lapsensa pystyy yksin ja mihin toisten avulla. Jos lapsi osaa jotain, hänen annetaan toteuttaa taitojaan. Jos lapsi ei vielä osaa, hänen annetaan harjoitella aikuisen tukemana ja ajan myötä yhä itsenäisemmin.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lapsen annetaan toisinaan kokeilla sellaisia juttuja, joissa vanhempi ei ole ihan varma lapsen pärjäämisestä. Vanhemman on tietysti varmistettava, että harjoittelutilanne on turvallinen.

Kuivaksiopetteluvaiheessa vaippa pois, matot rullalle ja potta näkyville – jos onnistuu niin onnistuu, jos ei niin yritetään myöhemmin uudestaan.

Ruokapöydässä veitsi ja haarukka käteen ja vanhempi näyttää mallia vieressä – jos onnistuu niin onnistuu, jos ei niin yritetään myöhemmin uudestaan.

Jos kavereiden kanssa tulee ongelmaa, niin vanhempi voi kuunnella lasta ja antaa tälle tilaisuuden pyöritellä ongelmaa ensin itse – jos tilanne ratkeaa niin se ratkeaa, jos ei niin aikuinen voi tarjota apua.

Ja niin edespäin. Kuulostaako tää nyt jotenkin yksinkertaistamiselta? Periaate on nimittäin yksinkertainen. Vaikeaa tässä on (vanhemman näkökulmasta riippuen) joko se, että antaa lapsen ottaa vastuun omista ongelmistaan tai se, että hyväksyy lapsen välillä tarvitsevan apua silloinkin, kun jonkin asian on teoriassa ja aikuisen avustuksella pari kertaa osannut.

Hyvä sosiokulttuurinen kasvatus on myös sitä, että vanhempi tunnistaa ja myöntää itsessään paitsi asiat, joissa pärjää sujuvasti, niin myös ne, joihin oikeastaan tarvitsee vielä muiden apua.

Ja sitten oikeasti hankkii apua niihin lähikehityksen vyöhykkeen asioihin: lukee kirjan, kysyy neuvolasta tai muilta asiantuntijoilta, puhuu ystäville tai hankkii muulla tavalla jonkun siinä aiheessa taitavamman tukemaan itseään. Myös me vanhemmat nimittäin opitaan koko ajan uutta.

Esimerkiksi sen, miten annetaan lapselle mahdollisuus opetella maitopurkin käsittelyä ilman verenpaineen nousua. 🙂

Kommenteista:

Saa kommentoida! Tervetulleita ovat esimerkiksi ajatukset ja kysymykset sosiokulttuurisesta oppimisesta tai lähikehityksen vyöhykkeestä, sekä omat kokemukset oppimistilanteista joko oppijana tai vanhempana. Millaisissa asioissa sun on helppoa antaa lapselle tilaa opetella uutta? Missä tilanteissa tai asioissa tekisit mielummin lapsen puolesta? Huomaatko olettavasi jossain asioissa lapsellesi enemmän taitoja kuin mitä hänellä onkaan?

Tahdonvoiman sovellukset meidän perheen arjessa

20130713-134304.jpg

Kirjoitin ajatuksiani Willpower -kirjasta täällä, ja alunperin tämä teksti oli sen kyseisen kirja-arvion perässä. Ajattelin kuitenkin, että voisin siirtää tän ihan omaksi tekstikseen, koska se menee kuitenkin vähän omaksi aiheekseen.

Pikakertaus tahdonvoimasta, jos et lukenut edellistä artikkelia:

Tahdonvoiman perusajatus on se, että se on ikäänkuin lihas. Jos käytät tahdonvoimaasi tosi paljon aamupäivällä, niin se on iltapäivällä lopussa ja iskee egovajaus. Toisin sanoen tahdonvoimaa vaativiin tehtäviin ei ole enää kapasiteettia. Koska tahdonvoimaa kuluu niin moneen eri asiaan, egovajaus voi näkyä monella eri tavalla.

Egovajaus voi näkyä niin, että yritän päättää, mitä kaupasta ostetaan, ja aivot raksuttavat tyhjää. Tai töräytän vahingossa ilmoille, mitä todella ajattelen ärsyttävästä sukulaisesta. Tai tiuskaisen viidettä kertaa Pikkuisia kultakaloja laulavalle lapselleni että olisi välillä hiljaa, vaikka periaatteessa arvostankin hänen luovuuttaan ja ilmaisuvoimaansa. Tai tuhoan suklaalevyn vartissa, vaikka tarkoitus oli vähentää. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Tahdonvoimaa voi tankata lepäämällä ja syömällä: tahdonvoima on yhteydessä verensokeriin, joten nälkäisenä tankki on tavallistakin tyhjempi, ja väsymys huonontaa aivojen kykyä käyttää verensokeria hyödykseen.

Kirjahylly: Willpower

Mä käytän Willpower -kirjasta löytämiäni ajatuksia varmaankin päivittäin lasteni kanssa. En tosin huutounikouluttamalla tai rankaisemalla ”nopeasti ja kohdennetusti”, vaan huomioimalla oman ja lasteni tahdonvoiman tason ja toimimalla sen puitteissa.

Oman tahdonvoiman huomioiminen

Mä esimerkiksi opettelen kovasti tunnistamaan, kun olen itse ihan lopussa, ja sanon sen lapsille ja puolisolle ääneen. Silloin mulla ei mene tahdonvoimaa sen asian kanssa tsemppaamiseen. Tää on mulle tosi iso prosessi, joka on vielä kesken, mutta jo nyt mä huomaan, miten paljon jo sen asian myöntäminen auttaa.

Välillä, kun pää tuntuu hajoavan ja yksi lapsi huutaa ja toinen kiekuu innosta ja mulla olisi tuhat asiaa joihin pitäisi keskittyä, niin mä päästän sen patoutuneen energian pois laulamalla tai huutamalla suoraa AAAAA-ääntä. Ensimmäisillä kerroilla sanoin lapsille, että äiti menee nyt toiseen huoneeseen ja huutaa, mutta se ei liity teihin. Sitten toiseen huoneeseen ja ääntä peliin. Leuka rentona, vähän kuin synnytyslaulussa.

Nykyään ne jo tietää, että mä en huuda niille, eikä edes hätkähdä. (Esikoinen tietää jo tälle käytökselle nimenkin: primitiivireaktio.) Silloin mulla ei mene tahdonvoimaa sen turhautumisen patoamiseen, vaan mä saan sen hyödynnettyä tilanteen selvittämiseen.

Ja niinkuin edellisessäkin tekstissä mainitsin – kun oon väsynyt ja kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta kiukuttelen muille perheenjäsenille ja käyttäydyn ns. vähemmän elegantisti, niin mä en kuvittele olevani hirviö tai huono äiti tai täysin epäonnistunut kasvattaja. Mä huomaan, että nyt ei yksinkertaisesti kapasiteetti riitä kolmiosaiseen minäviestiin tai empaattiseen kuunteluun, ja tilanteen rauhoituttua mä pyydän lapsilta anteeksi ja annan itsellenikin anteeksi. Koska jos edes osa siitä kärttyilystä ja pahansisuisuudesta on olosuhteiden aikaansaannosta, niin silloin mun ei tarvitse luovuttaa tän hyvän vanhemmuuden tavoittelun kanssa. Mä voin yrittää seuraavalla kerralla ja onnitella itseäni siitä, että sillä kertaa onnistuu ehkä vähän paremmin.

Lasten tahdonvoima – tankki täynnä vai tyhjä?

Muksujen kohdalla mä yritän pysyä aika hyvin kärryillä siitä, että missä kunkin lapsen tahdonvoimamittari menee. Ensinnäkin noin yleisesti päikkärit, ruoka-ajat ja rutiinit – mä yritän pitää huolen siitä, että muksujen ympäristö ja päivärytmi olisi tietyissä puitteissa ennustettava, niin ettei niillä mene kauheasti tahdonvoimaa sellaiseen yleiseen epävarmuuden sietämiseen.

Jos ollaan oltu jossain reissussa, tai esikoinen on ollut yökylässä mummilassa, tai on tapahtunut jotain muuta rutiinin rikkovaa (niinkuin vaikka se mun sairaalakeikka keväällä), niin mä yritän parhaani mukaan suhtautua lapsiin siitä näkökulmasta, että niiden tahdonvoima menee ja on mennyt sen uuden tilanteen sietämiseen. Jos lapsi vetää huutoraivarit (niinkuin esimerkiksi kuopuksella oli tapana talvella tehdä aina kun mä olin kahta minuuttia pitempään suljetun oven takana), niin mä en ajattele, että se on kiukuttelua. Mä ajattelen, että sen lapsen itsekontrolli on kulunut siihen erilaiseen tilanteeseen sopeutumiseen, ja nyt sitä ei ole enää pätkääkään jäljellä minkään tunnereaktion hillitsemiseen. Mun tehtäväni silloin on auttaa lasta käsittelemään se tunnereaktio, ei moittia häntä kiukuttelusta.

Jos sekä minä että puoliso että lapset ollaan egovajaita ja tahdonvoima on ihan lopussa koko porukalta, niin silloin mennään rutiinilla ja vähimmän miettimisen kautta. Mitä vähemmän kenenkään täytyy päättää tai sietää mitään, sen parempi. Jos lapsi halusikin leipää iltapalaksi, niin okei, saat leipää iltapalaksi. Ja mä en ajattele, että se on periksi antamista, koska se tarkoittaisi sitä, että mä olen asettanut itseni ja lapsen jonkinlaisen taistelukentän vastakkaisiin päihin: jos lapsi saa tahtonsa läpi, niin minä häviän, ja toisinpäin.

Sen sijaan mä ajattelen, että me ollaan samassa joukkueessa, ja meidän molempien tavoite on päästä iltatoimien kautta nukkumaan (tai mikä se seuraava lepohetki nyt onkaan) yhteistyössä ja mahdollisimman jouhevasti. Jos mun on mahdollista pienellä vaivalla tehdä jotain sellaista, mikä säästää myös lapsen tahdonvoimaa, niin tyhmähän mä olisin, jos rupeaisin periaatteesta tappelemaan siinä kohtaa ja kuluttaisin molempien tahdonvoimaa entisestään. Ja jos lapsi haluaa leipää ja meillä ei sitä ole, niin mä voin sanoa että leipää ei ole, kurja juttu, sä olisit halunnut leipää. Otatko jotain muuta, täällä olis tällaista ja tällaista? Jos siitä sitten tulee pettymyksen huutoraivari, niin mulla on vielä vähän kapasiteettia jäljellä ottaa se vastaan empaattisesti, koska mä en ole kuluttanut sitä lapsen kanssa kinasteluun. (Tai sitten mä turvaudun edellämainittuun primitiivireaktio-lauluun, jos itseä turhauttaa liikaa, niin etten ala itse kiukutella lapselle.)

Ja jos lapsella on sellainen väärällä jalalla sängystä -päivä (tai viikko), että kaikki on pielessä ja naama norsunkärsällä, niin mun on helpompi ajatella sitä siitä näkökulmasta, että nyt syystä tai toisesta sillä on tankki tyhjänä. Mä tiedän, että levänneinä ja kylläisinä mun lapset on yhteistyökykyisiä ja iloisia, joten jos ne on jotain muuta, niin selvästikään niillä ei joko ole tankki täyttynyt tarpeeksi tai jokin asia kuluttaa sitä tahdonvoimaa ikäänkuin taustalla. Niinkuin vaikka kävelemään oppiminen, tai hampaiden tekeminen, tai kerhon aloitus, tai unien kesken jääminen, tai väärään paikkaan siivottu pehmolelu, tai yötissivieroitus, tai joku muu kriisi tai muutos tai pohdinta tai kasvun paikka.

Eikä mun välttämättä tarvitse tietää, että mikä se on. Toisinaan mä tajuan vasta jälkikäteen, että no ei ihme että se oli kärttyinen, kun oli tulossa kipeäksi tai hammas pukkasi juuri läpi tai se on näköjään pohtinut kovasti sitä eilistä tapahtumaa. Jo se, että mä annan sille lapselle tilan olla oma kärttyinen itsensä, auttaa. Mun ei tarvitse ottaa lapsen käytöstä henkilökohtaisesti (”Miten se kehtaa kiukutella mulle!?!?!”), vaan mä voin sen sijaan auttaa lasta säästämään sitä vähissä olevaa tahdonvoimaa.

Ja niin edelleen

Mä voisin myös kirjoittaa toisen yhtä pitkän tekstin siitä, miten tahdonvoiman käsitettä vois soveltaa parisuhteeseen, mutta ehkä riittää jos mä sanon että nää ylläolevat ajatukset toimii ihan yhtä lailla myös siihen. Jos molemmat on väsyneitä, nälkäisiä ja muuten egovajaita, niin riitoja tulee tosi paljon herkemmin – ja kuitenkin ne on jotenkin tosi paljon helpompi sietää ja selvittääkin silloin.

Kun ne riidat ei oikeasti johdu siitä, että me oltais pohjimmiltamme täysin eri mieltä jostain perustavanlaatuisesta asiasta, vaan kummallakaan ei yksinkertaisesti riitä kapasiteetti katsoa asiaa toisen näkökulmasta tai vaihtoehtoisesti selittää omat tunteensa juurta jaksain. Sit kun on saatu lapset nukkumaan ja vähän kohennettu verensokeria, niin onkin jo paljon helpompi pyytää anteeksi ja selittää, mistä kenkä oikein puristi. 🙂

Entäpä työpaikalla? Kavereiden kanssa? Harrastusporukoissa ja järjestötoiminnassa? Miten nää käsitteet vois soveltua sinne?

Kommenteista:

Saa kommentoida! Jos huomaat käyttäväsi tahdonvoiman sovelluksia arjessa, niin kuulen niitä mielelläni kommenteissa. Tai jos tästä tuli itselle joku oivallus, että ai tuosta se lapsen/oma käytös varmaan johtuukin, niin sellaisetkin voi mielellään jakaa. 🙂

Milloin huomaat, että sulla on oma tahdonvoima koetuksella? Entä milloin huomaat muista perheenjäsenistä, että nyt on paukut aika lopussa? Mitä tapahtuu, kun sekä itselläsi että muilla on samaan aikaan tankki tyhjänä – ja miten niitä tilanteita voisi ehkä ehkäistä tai muuten lievittää?

Kirjahylly: Willpower

Willpower (Roy F. Baumeister, John Tierney)

20130713-134304.jpg

Pointti: Tahdonvoima eli itsekontrolli on ominaisuus, joka heikkenee ja vahvistuu kuten lihakset. Yksi tahdonvoimavarasto kuluu sekä päätöksiä tehdessä että kiusauksia vastustaessa että tunteita tukahduttaessa että muissa oman toiminnan ohjaustehtävissä. Itsekontrolli on älykkyyden lisäksi yksi merkittävimmistä ihmisen menestystä ennustavista piirteistä, ja itsekontrollia eli tahdonvoimaa voi treenata, säästää ja tankata kun sen tiedostaa.

Funktio: Tahdonvoimaan liittyvän tutkimustiedon popularisointia eri näkökulmista.

Vanhemmuus: Kirjassa opastetaan vanhempia keskittymään lastensa itsekontrollin kehittämiseen itsetunnon pönkittämisen sijaan – tosin välillä melkoisen epälapsilähtöisin menetelmin. Lasten tahdonvoiman huomioimiseen, suojeluun ja tankkaamiseen ei sen sijaan juuri puututa, vaikka se olisi lapsilähtöisen kasvatuksen näkökulmasta (mielestäni) tärkeämpi aihe kuin pelkkään ulkoiseen käytökseen puuttuminen. Silti vanhemmille hyödyllinen kirja, jos pystyy ohittamaan huutounikoulun ja rangaistusten hehkuttamisen.

Baumeisterin ja Tierneyn Willpower on ollut mulle itselleni ihan maatamullistava kirja, sekä oman pääni että lastenkasvatuksen suhteen. Luin sen ekaa kertaa reilu vuosi sitten (ja blogasin siitä ensimmäisiä kertoja täällä ja sen jälkeen muun muassa täällä ja täällä), ja tuntuu että joka viikko ellei joka päivä tulee tilanteita, jolloin pulmatilanteen ajatteleminen tahdonvoiman kautta antaa jonkinlaisen ratkaisun ongelmaan.

Tahdonvoima ja egovajaus

Tahdonvoiman perusajatus on se, että se on ikäänkuin lihas. Jos käytät tahdonvoimaasi tosi paljon aamupäivällä, niin se on iltapäivällä lopussa ja iskee egovajaus. Toisin sanoen tahdonvoimaa vaativiin tehtäviin ei ole enää kapasiteettia. Koska tahdonvoimaa kuluu niin moneen eri asiaan, egovajaus voi näkyä monella eri tavalla.

Egovajaus voi näkyä niin, että yritän päättää, mitä kaupasta ostetaan, ja aivot raksuttavat tyhjää. Tai töräytän vahingossa ilmoille, mitä todella ajattelen ärsyttävästä sukulaisesta. Tai tiuskaisen viidettä kertaa Pikkuisia kultakaloja laulavalle lapselleni että olisi välillä hiljaa, vaikka periaatteessa arvostankin hänen luovuuttaan ja ilmaisuvoimaansa. Tai tuhoan suklaalevyn vartissa, vaikka tarkoitus oli vähentää. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Tahdonvoimaa voi tankata lepäämällä ja syömällä: tahdonvoima on yhteydessä verensokeriin, joten nälkäisenä tankki on tavallistakin tyhjempi, ja väsymys huonontaa aivojen kykyä käyttää verensokeria hyödykseen.Käytännössä siis tossa kirjassa on hyvinkin paljon ns. vanhan kansan viisauksia (”nuku yön yli ennenkuin teet isoja päätöksiä”, ”nälkäisenä ei kannata mennä ruokakauppaan” jne.), mutta kiinnostavan tosta kirjasta tekee mun mielestäni se, miten näitä kaikkia ilmiöitä on pystytty oikeasti tieteellisesti testaamaan.

Lisäksi siellä selitetään melko selkeästi, että miten se mekanismi toimii, joten se jää ainakin mulle itselleni paremmin mieleen. On helpompi muistaa, että aivot tarvitsee lepoa ja tankkausta koska tahdonvoima, kuin ajatella että mä jotenkin ”voin paremmin” ja oon ”paremmalla tuulella” kun syön ja nukun. Ja sama pätee lapsiin.

Lastenkasvatusta tahdonvoima edellä?

Sen takia onkin tosi valitettavaa, että tossa kirjassa on otettu paikoin aika ankea lähestymistapa lastenkasvatukseen.

Ansioksi mun mielestä voi lukea sen, että siellä selitetään tosi hyvin ja kattavasti, miksi pelkästään itsetuntoon keskittyminen ei ole lastenkasvatuksessa kannattava reitti: jos lapsia hehkutetaan ja kehutaan jatkuvasti ilman sen suurempia perusteluja, he oppivat ajattelemaan, että elämässä menestyäkseen ei oikeastaan mitään tarvitse tehdäkään. Jatkuvalla kehumisella ja hypettämisellä kasvatetut lapset ovat toki varmoja itsestään, mutta se ei välttämättä korreloi lapsen osaamisen, vastuunottokyvyn tai muiden taitojen kanssa. (Tästäkin oli tehty metatutkimusta. Katso myös: Johanna Tukiaisen tanssitaidot.)

Kun taas jos keskitytään treenaamaan lasten itsekontrollin kykyä ja tahdonvoimaa, näin kirjoittajat argumentoivat, lapsi oppii sekä näkemään vaivaa että kehittää terveen itsetunnon niiden asioiden suhteen, joissa on oikeasti taitava. Tähän asti mä olen kirjoittajien kanssa täysin samaa mieltä.

Missä on lapsentahtinen itsekontrollin treenaus, kysynpä vaan

Se, missä mä vähän petyin tähän kirjaan, on se, miten sitä itsekontrollia ja tahdonvoimaa lapsille pitäisi kirjoittajien mukaan treenata. Yhtenä esimerkkinä nimittäin mainitaan huudatusunikoulu, jolloin vauvan annetaan itkeä huoneessaan X minuuttia ja sitten mennään rauhoittelemaan, ja tätä toistetaan kunnes lapsi hiljenee. Tämä vaatii kirjan mukaan vanhemmiltakin itsekuria, jotta he eivät mene huutavan lapsensa luokse liian aikaisin, mutta kuulemma muutamassa yössä lapsi ”oppii rauhoittamaan itsensä”.

Mjoo. Tämän samaisen kirjan perusteella itse ajattelisin, että jo valmiiksi väsyneen, eli egovajauksesta kärsivän, lapsen laittaminen yksin stressaavaan tilanteeseen ilman säätelyapuna toimivaa vanhempaa ei varsinaisesti edistä minkäänsorttista tervettä oppimista.

Vauvan käytös epäilemättä muuttuu, kun kukaan ei auta siinä stressaavassa tilanteessa, ja vauva huomaa että on fiksumpaa säästää energia sen yksinäisyyden sietämiseen kuin avun pyytämiseen. Silti mun mielestäni on kirjoittajilta jotenkin aika ristiriitaista puhua ensin laajasti siitä, miten aikuisen on terveellistä muuttaa elämäänsä pikkuhiljaa ja asteittaisesti ja rajallinen tahdonvoimansa huomioiden, ja sitten ohittaa täysin sellainen ajatus, että ehkä sama pitäisi paikkansa vauvojenkin kohdalla.

Toinen ongelma, joka mulle heräsi tän kirjan vanhemmuusosiota lukiessa, oli rangaistusten ja palkkioiden esitteleminen tosi hyvinä lastenkasvatuskeinoina.

Sinänsä kirjoittajilla on hyviä pointteja siinä, että lasten käytökseen on puututtava ja lapsia on ohjattava kohti hyväksyttävää käytöstä, heiltä on edellytettävä vastuunottamista ja odotukset on tehtävä selviksi.

Ja ehkä juuri siksi mun mielestä onkin tosi kummallista, että siellä puhutaan nimenomaan rankaisemisesta, eikä esimerkiksi ongelmanratkaisusta – jäähyttäminen ja viikkorahojen vieminen kun nimenomaan eivät ohjaa lasta ajattelemaan, miksi hänen toimintansa ei ollut hyväksyttävää ja mitä hän voisi tehdä asian korjaamiseksi. Sen sijaan lapsen itsekontrolli ehkä kehittyy siihen suuntaan, että hän ei jää niin herkästi kiinni pahanteostaan tai välttää kiellettyjen asioiden tekemistä tasan niin kauan kuin siitä on pahimmassa tapauksessa vahinkoa hänelle itselleen.

Ihmeellistä rangaistusten hehkuttaminen on mun mielestä siksi, että esimerkiksi tarvekeskeinen ongelmanratkaisukin, gordonilaisittain molemmat voittavat -menetelmä, vaatii kyllä lapselta itsekontrollia (koska lapsi harjoittelee säätelemään toimintaansa myös muiden tarpeet huomioiden). Se vain keskittää lapsen ja aikuisen huomion ongelmatilanteeseen ja sen ratkaisuihin, ja on siinä mielessä pitkällä tähtäimellä mun mielestä rakentavampi ratkaisu.

Itsekuri kasvattaa tahdonvoimaa, myös lapsilla

Se, mikä mun mielestä tossa vanhemmuusosiossa oli ilahduttavaa, oli sellaiseen lasten vastuuttamiseen kannustaminen, ja ajatus siitä, että tapojen ja rutiinien opettelu treenaavat tahdonvoimaa. Kaikenlainen pitkäjänteinen harjoittelu, olipa se futistreeneissä käymistä tai soittoläksyjen treenaamista tai uskonnollisissa perheissä vaikka rukousten ja tekstien ulkoa opettelua, kehittää lapsen (ja aikuisenkin) tahdonvoiman kestävyyttä. Ja se kestävyys ulottuu myös sen treenatun alueen ulkopuolelle – jos lapsella on tapana harjoitella sinnikkäästi vaikkapa nyt soittoläksyjä, niin hän jaksaa matikankokeessa keskittyä pitempään tehtävien ratkomiseen kuin yhtä älykäs lapsi, joka ei ole harjoittanut itsekontrolliaan. Ja niin edelleen.

Kaikenkaikkiaan tossa kirjassa on paljon hyödyllistä vanhemmuuden näkökulmasta. Ja toki on sanottava, että jos kirjoittaa kirjaa vaikkapa nyt tahdonvoimasta, niin ei varmastikaan tule samalla tavalla perehtyneeksi yhden elämänalueen eri vivahteisiin, kun työn alla on monta muutakin kappaletta. Näkökulma pitää valita, ja tohon näkökulmaan esimerkiksi se itsetunnon ja itsekontrollin vertailu puolustaa paikkaansa ihan ehdottomasti. On varmasti myös niitä perheitä, joissa rangaistukset ja palkinnot tuo elämään edes jotain rutiinia ja järjestystä, jos aikaisemmin lapsilta tai aikuisilta ei olla odotettu mitään itsekontrollia. Silti mulle näin lapsentahtisena äitinä tulee sellainen fiilis, että tossa on vähän vedetty mutkia suoriksi sen jälkeen, kun on huomattu, että itsekontrollilla on niinkin kattava vaikutus ihmisen elämään.

Kaiken tämän jälkeenkin mä olen ihan äärimmäisen tyytyväinen, että tulin aikanaan hankkineeksi ja lukeneeksi tän kirjan. Koska kuten mainitsin alussa, mä käytän tästä löytämiäni ajatuksia varmaankin päivittäin lasteni kanssa. En huutounikouluttamalla tai rankaisemalla ”nopeasti ja kohdennetusti”, vaan huomioimalla oman ja lasteni tahdonvoiman tason ja toimimalla sen puitteissa. (Muokattu 17.7.2013: Aiheesta ”Miten mä hyödynnän tahdonvoiman käsitettä meidän perheen arjessa” lisää täällä.)

[Loppukaneetti, jolle en keksinyt hyvää otsikkoa]

Noin yleisesti ottaen suosittelen kyllä Willpowerin lukemista kaikille, joita yhtään kiinnostaa ihmisten käytös ja sen kommervenkit. Siellä on muun muassa kiinnostavia juttuja kiusausten vastustamiseen (kuten laihdutuskuureihin ja AA-kerhoon) liittyen. Ja selitys PMS:lle: luteaalivaiheessa, eli juuri ennen kuukautisia, naisen lisääntymiselimistö varaa tavallista suuremman osan verensokerista omaan käyttöönsä, joten tahdonvoimalle jää vähemmän tankkia. Toisin sanoen ennen kuukautisia joko syö tavallista enemmän tai sitten on pinna kireällä ja itsehillintä koetuksella.

Ja oikeastaan siitäkin näkökulmasta suosittelen tän lukemista, että on helpompi tunnistaa tahdonvoiman ja itsekurin vaihtelut kun tietää, mihin ne liittyvät.

Että ei yritä tsempata samaan aikaan kodinhoitoa, kuntoilua, ruokavaliota ja lasten huomioimista kuntoon, koska sitä jaksaa maksimissaan pari päivää ja sitten on tankki niin tyhjä, että ei jaksa kiinnostaa mikään rakentava toiminta.

Eikä yritä tehdä isoja päätöksiä elämänsä suuntaan liittyen silloin, kun tuntuu että kauppalistankin tekeminen on ylivoimainen tehtävä.

Eikä tunne kohtuutonta syyllisyyttä siitä, että jaksaa olla lempeä ja aurinkoinen ainoastaan virkeänä ja levänneenä.

Ja ehkä muistaa vähän paremmin pitää itsestään huolta – puolustaa oikeuttaan levätä, syödä ruoka lämpimänä, olla välillä täydessä hiljaisuudessa – kun ymmärtää, kuinka kauaskantoisia seurauksia on sekä täydellä että tyhjällä tahdonvoimatankilla.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Jos olet lukenut kyseisen kirjan, niin kerro ihmeessä kommenttejasi. Saa myös jakaa, mitä tuli mieleen tästä mun kuvauksesta tai pohdinnoista, tai yleensä tahdonvoimaan, egovajaukseen ja itsekontrolliin liittyvistä jutuista. Kommentoidaan sillai itseä ja toisia kunnioittavasti ja arvostavasti – ja jos siihen ei riitä itsekontrolli, niin sitten mieluiten ei kommentoida. 😉

P.S. Tuleeko sulle jo Lupa olla minä -kirje?

Ei kun minä! ja muita näkökulmia

Meidän kohta 3-vuotias esikoinen on viehättävässä iässä. Siinä minä-itse -iässä, tiedättehän, että vaikka jotain ei ihan osaa ja tekemiseen menee tuplasti kauemmin kuin jos vanhempi auttaisi, niin eikun minä itse. Ihan sama, onko kiire tai olisko muuten tärkeää saada joku homma hoidettua tehokkaasti, niin huuto tulee jos yrität auttaa.

Minäminä, minäminäminä

Mua itseäni on tämän vaiheen tuoksinassa auttanut hurjasti se tieto, että lapsi ei tee sitä itsekkyyttään, vaan hän sattuu olemaan kehityspsykologisesti sellaisessa vaiheessa, että hän kykenee näkemään vain oman näkökulmansa. Se nimittäin avaa ymmärrystä aika moneen muuhunkin tilanteeseen.

”Kiire” on lapselle outo teoreettinen käsite, jos (ja kun) hän ei itse hahmota päivän aikataulua. Jos en muista selittää, että miksi olis nyt tärkeää keskittyä lelujen keräämiseen tai potalle menemiseen, niin se aikuisen antama homma unohtuu, kun huomio kiinnittyy johonkin oikeasti mielenkiintoiseen. Siis hänen omasta eli maailman ainoasta näkökulmastaan käsin.

Jos en muista selittää, että miksi olis nyt tärkeää keskittyä lelujen keräämiseen tai potalle menemiseen, niin se aikuisen antama homma unohtuu, kun huomio kiinnittyy johonkin oikeasti mielenkiintoiseen.

”Tossa voi sattua pahasti” on lapselle outo teoreettinen käsite. Äskenkään ei sattunut mitään, niin ihan hyvin voin vielä tehdä uudestaan. Riippumatta siitä, kuinka monta kertaa asiasta on keskusteltu.

Teoreettisella käsitteellä mä tarkoitan sellaista, että ihminen (lapsi tai aikuinen – tähän päästään kohta) tietää, mitä ilmaus tarkoittaa. Hän on kuullut sen, ja on ehkä keskusteltukin siitä että mistä on kysymys. Ihminen osaa tarpeen tullen usein jopa selittää, että mitä se asia tarkoittaa, mutta se ei silti ohjaa käytöstä tai ajattelua.

Aikuisten esimerkkinä voisi olla tupakoitsija, jolle ”tupakointi aiheuttaa keuhkosyöpää ja muita sairauksia” on teoreettinen käsite, koska isoukkikin eli 97-vuotiaaksi vaikka veti askin norttia joka päivä.

Kolmevuotias alkaa jo pikkuisen hahmottaa sitä, että toisiin voi sattua vaikka itseen ei sattuisi. Jos mä sanon, että mua väsyttää tai mun päätä särkee, niin hän usein ensin ilmoittaa että ei minua väsytä, ei minun päähäni satu. Se asia käsitellään ensin sen kautta, että onko minulla tällainen samanlainen tilanne vai ei. Sitten hän saattaa kysyä minulta, että tarviiko sinun levätä, tarviiko sinun mennä sairaalaan.

Miten ajattelu kehittyy

Mä löysin eilen tällaisen loistavan lentävän lauseen:

Education is not the learning of facts, but the training of the mind to think.
– Albert Einstein

Eli kasvatus ei ole faktojen opettelua, vaan ajattelutaidon harjaannuttamista. Samalla tavalla ihmisen kasvu ja kehitys ei ole pelkästään sitä, että tieto lisääntyy. Kehitys tarkoittaa sitä, että ajattelussa tapahtuu perustavanlaatuisia laadullisia muutoksia – ihmisen tapa nähdä maailma (ja itsensä osana maailmaa) muuttuu.

Kehityspsykologisesti ajatellaan, että yhdestä kehitysvaiheesta siirrytään toiseen siinä vaiheessa, kun edellisen vaiheen subjektista tulee seuraavan vaiheen objekti. Toisin sanoen ihminen pystyy tiedostamaan ja tunnistamaan sellaisen asian, joka aikaisemmin on ollut hänelle tiedostamatonta, itsestäänselvää, erottelematonta.

Kehityspsykologisesti ajatellaan, että yhdestä kehitysvaiheesta siirrytään toiseen siinä vaiheessa, kun edellisen vaiheen subjektista tulee seuraavan vaiheen objekti.

Vauva hahmottaa ensin kaiken osaksi omaa itseään, sitten hän alkaa erottaa hahmoja ja kapistuksia. Hahmot ovat kuitenkin olemassa vain silloin, kun hän näkee ne. Jossain vaiheessa lapsi huomaa, että hän onkin itse olemassa myös silloin kun hän on yksin. Fyysisestä kokemuksesta tulee jotain sellaista, minkä olemassaolon vauva pystyy havaitsemaan.

Vähän myöhemmin lapsi alkaa hahmottaa, että kun niille kapistuksille ja hahmoille tekee jotain, niin ne reagoivat. Tilassa olemisesta ja asioiden kanssa vuorovaikuttamisesta tulee sellaista, minkä olemassaolon lapsi pystyy havaitsemaan.

Seuraavaksi lapsi pikkuhiljaa oppii, että on eri asia, tekeekö hän itse jotain vai tekeekö joku niistä hahmoista tai kapistuksista jotain. Silloin on päästy tähän ”eikun minä itse” -vaiheeseen, jossa oma minä ja oma tekeminen on jotain sellaista, minkä lapsi pystyy hahmottamaan. Maailma tapahtuu omasta näkökulmasta.

Kehitys jatkuu.

Lapsi ymmärtää, että niillä omilla teoilla on joku seuraus toisille ihmisille, ja alkaa hahmottaa omaa rooliaan. Kun ihminen (ei välttämättä enää lapsi) kasvaa vielä, hän alkaa hahmottaa, että hänellä voi olla eri rooli eri tilanteissa. Silloin ihminen alkaa havaita erilaisia systeemejä.

Sitten hän alkaa hahmottaa, miten eri systeemit vuorovaikuttavat keskenään – perhe ja yhteiskunta, puoluepolitiikka ja terveydenhoito. Ja että niissä kaikissa on ihmisiä, yksilöitä, samanlaisia kuin hän itse, joilla on oma roolinsa.

Sitten hän alkaa hahmottaa, miten nämä keskenään vuorovaikuttavat systeemit rakentuvat puolestaan korkeamman tason systeemeiksi, jotka vuorovaikuttavat puolestaan korkeammalla tasolla – Suomi ja Ruotsi, YK, NATO ja niin edelleen. Ja miten kaikissa näissäkin on yksilöitä, systeemejä, vuorovaikutusta.

Miten muuten tämän voisi ajatella?

Ihmisen psykologinen kehitys ei siis lopu missään tietyssä iässä, vaan jatkuu niin kauan kuin on mahdollista ottaa vielä askelen korkeampi näkökulma. Kaikki nämä kehitysaskeleet nimittäin edellyttävät sitä, että ihminen ottaa jonkun uuden näkökulman, jota ei ollut aikaisemmin pystynyt havaitsemaan.

Toki on ihmisiä, jotka pystyvät älyllisesti selittämään vaikka mitä yhteiskunnan rakenteita, vaikka heidän oma näkökulmansa yltää laajimmillaan vain omaan viiteryhmään ja sen etuun (*köh puoluepolitiikka köh*). Tällaiselle henkilölle ne ilmiöt ovat kuitenkin vain teoreettisia käsitteitä. Ne eivät ohjaa käytöstä eivätkä ajattelua.

Niin kauan kuin tällainen ihminen ei kykene ottamaan hänen viiteryhmänsä ulkopuolella olevien ihmisten näkökulmaa, hän ei myöskään hahmota, että jokainen yhteiskunnallisen rakenteen osanen on itse asiassa aito, hengittävä ihminen. Myös se tyyppi, joka eniten raivostuttaa ja inhottaa ja ällöttää ja pelottaa. Myös se ihan yhteiskuntarakenteen toisessa päässä oleva, ihan eri arvoja kannattava tyyppi.

Mitä se näkökulman ottaminen sitten käytännössä on?

Sen lisäksi, että syvemmissä kehitysvaiheissa ihminen pystyy ottamaan useampia näkökulmia, hän pystyy myös asettumaan syvemmin toisen ihmisen asemaan ja näkemään hänen näkökulmansa perusteellisemmin.

Alkukantaisimmillaan toisen näkökulman ottaminen liittyy sen ymmärtämiseen, että tuo toinen ei näe samoja asioita kuin minä. Siis fyysisesti.

Alkukantaisimmillaan toisen näkökulman ottaminen liittyy sen ymmärtämiseen, että tuo toinen ei näe samoja asioita kuin minä. Siis fyysisesti.

Meidän melkein kolmivuotias saattaa huutaa toisesta huoneesta ”äiti mikä tämä on?” ja kun kysyn, että mikä, hän vastaa ”no tämä”. Hän näkee sen kapistuksen, eikä hänelle tule mieleenkään, että minä en muka sitä näkisi. Mun pitää kysyä, että no minkä värinen se on, tai tulla itse katsomaan.

Siitä askel syvempään näkökulmaan on sen ymmärtäminen, että toinen ei tiedä samoja asioita kuin minä.

Että jotain voi pitää salaisuutena, eivätkä toiset tiedä sitä. Tai että jos kerron kotiväelle, mitä koulussa tapahtui, minun täytyy jotenkin taustoittaa tilanne. Tai että jos joku toinen ihminen tekee minulle jotain epämiellyttävää, niin tilanteen ulkopuoliset eivät välttämättä tiedä, mitä on tapahtunut

Musta tuntuu, että poliittinen keskustelu on jotenkin tosi usein tätä tasoa. Että jos meidän puolue kertoo tarpeeksi tilastoja, jotka näyttävät ihan selvästi totuuden, niin silloin nuo toiset tajuavat, mistä on kyse, ja automaattisesti ovat meidän kanssamme samaa mieltä.

Mutta se ei ihan vielä riitä. Mä ajattelen, että tarvitaan ainakin vielä muutama askel.

Seuraava olis mun nähdäkseni se, että ymmärtää että toinen ei pidä samoja asioita tärkeinä kuin minä. Että siinä missä minulle on tärkeää tasa-arvo ja ihmisten vapaus elää omaa elämäänsä, niin toisille on tärkeää perinteiden säilyttäminen ja ennustettavuus, noin esimerkiksi.

Ja että vaikka kuinka argumentoisin ja selittäisin omaa näkökulmaani, niin jos puhun toisen mielestä täysin yhdentekevistä asioista, en saa muutosta aikaan. Oli kyse sitten avioliittolaista tai kolmivuotiaan kerhoon ehtimisestä.

Tästäkin mun mielestä pääsee vielä askelen syvemmälle toisen näkökulmaan.

Silloin pitää hahmottaa, että toinen näkee maailman eri tavalla kuin minä, ja haluta selvittää, miten se toinen itse asiassa näkee maailman. Minkälaisia näkökulmia hän pystyy ottamaan? Miten hän tulkitsee tapahtumat, asiat, tilastot, joista olemme eri mieltä?

Minkälaisia näkökulmia hän pystyy ottamaan? Miten hän tulkitsee tapahtumat, asiat, tilastot, joista olemme eri mieltä?

Onko hänelle totta, että mä häviän maailmasta kun menen toiseen huoneeseen?

Onko hänelle totta, että pehmolelut valvovat kun hän nukkuu?

Onko hänelle totta, että kukaan ei tajua häntä?

Onko hänelle totta, että maahanmuutto vaarantaa kaiken sen, mikä tässä maassa on hyvää ja arvokasta?

Onko hänelle totta, että tasa-arvoinen avioliittolaki vähentää hänen oman heteroavioliittonsa arvokkuutta?

Silloin, jos mä pystyn näkemään, mikä tälle ihmiselle on totta, mä voin huomioida sen hänen totuutensa kun mä kerron omaani. Mun ei tarvitse olla samaa mieltä hänen kanssaan, eikä mun tarvitse sietää häneltä minkälaista tahansa käytöstä.

Meidän kuopus esimerkiksi ei tajua, että jos hän puree niin lelua ei satu mutta mua sattuu, enkä mä silti anna hänen purra mua. Mä en toisaalta myöskään syytä häntä julmaksi kaltoinkohtelijaksi, jos mä ymmärrän, että hän ei hahmota sitä eroa. Minulla on siinä tilanteessa useampi näkökulma käytössäni, joten on mun vastuulla toimia niin, että hän ei vahingoita itseään tai muita.

Ja mitä tulee politiikkaan: edustuksellisen demokratian hienous ja kauheus on siinä, että kansa valitsee ansaitsemansa edustajat. Mä ajattelen, että silloin kun eduskuntaan valitaan enimmäkseen ihmisiä, jotka pystyvät ottamaan vain oman viiteryhmänsä näkökulman, jäädään poliittisessa keskustelussa jankkaamisen tasolle. Vasta silloin, kun kansanedustajat osaavat puoluerajoista välittämättä oikeasti miettiä asioita sekä omien äänestäjiensä että koko Suomen tai koko maailman näkökulmasta, tästä tulee aito hyvinvointivaltio.

Ja samaan aikaan mä yritän kovasti muistaa, että kaikille se aito hyvinvointivaltio ei ole yhtä tärkeä asia.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mitä nousi mieleen kehityspsykologiaan, kivoihin kehitysvaiheisiin tai näkökulmiin liittyen? Myös empatia ja sympatia ”minä itse” -vaiheeseen liittyen on tervetullutta.

Millä tasolla sinulle on luontevaa ottaa toisen näkökulma – näkemisen, tiedon, arvojen, maailmankuvan tasolla? Millainen näkökulman ottaminen on sinulle vaikeaa? Millaisessa tilanteessa sinulle voisi olla hyödyllistä opetella katsomaan asiaa ”sen toisen” näkökulmasta? Milloin toivot, että ihmiset näkisivät sinun näkökulmasi selkeämmin – ja miten voisit kertoa oman näkökulmasi heidän maailmankuvansa kielellä?

Kasvatuksesta

Lueskelin tuossa aikani kuluksi Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjaa. Tai siis ahmaisin melkein koko kirjan yhdessä illassa kun esikoinen oli yökylässä (ekaa kertaa ikinä, jaiks) ja vauva pötkötteli joko mun sylissä syömässä tai isänsä sylissä röyhtäystä hakemassa. Oon lukenut sen joskus aikaisemminkin, mutta en sen jälkeen kun oon itse saanut lapsia.

Hellsten puhuu läheisriippuvuudesta, jonka hän määrittelee näin:

Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy, kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon.

Hellsten 1992: 58

 

Kirjassa puhutaan mm. peilaamisesta, mikä tarkoittaa sitä, että pienelle lapselle omat tarpeet ja tunteet ovat olemassa vain siinä määrin kuin mitä vanhemmat peilaavat niitä eli reagoivat niihin ja antavat niille ikäänkuin luvan olla olemassa. Jos lapsi on vihainen tai surullinen ja vanhempi ohittaa tuhteenilmaisut joko kokonaan tai kuittaa ne jollain ”älä nyt raivoa/pillitä siinä” -kommentilla, niin silloin se lapsen tunne ei peilaudu. Lapsi ei saa kokemusta siitä, että hänen tunteensa olisi olemassa, saatika välineitä sen käsittelyyn.

Tuo Hellstenin ”käsittelemään sitä [ilmiötä] persoonallisuudessaan” -kohta viittaa mun ymmärryksen mukaan juuri siihen, että lapsi ei pysty puhumaan asiasta kenellekään, koska siitä puhumiseen ei ole annettu käsitteitä. Lapsi ei pysty tuntemaan niitä asiaan liittyviä tunteita, koska niitä tunteita ei ole kotona tunnistettu eikä annettu niille lupaa olla olemassa.

Hellsten puhuu siitä, että vanhempi pystyy peilaamaan lapsensa tunteita ja tarpeita vain siinä määrin kuin tunnistaa niitä itsessään. Se tarkoittaa, että jos vanhempi ei salli itselleen epäonnistumista, vihaa tai surua, ei hän myöskään pysty käsittelemään niitä lapsen kanssa mitenkään rakentavasti.

Näin me kannamme edellisten sukupolvien painolastia

Pääpaino Hellstenin kirjassa on tapauksissa, joissa lapsen persoona on jäänyt kokonaan peilautumatta esimerkiksi vanhemman alkoholismin, työnarkomanian, tai muiden vastaavien ääritilanteiden vuoksi, kun vanhempi ei ole ollut luotettavasti paikalla. Hän kuitenkin puhuu myös siitä, miten Suomen sotahistoria on aiheuttanut sen, että sodan nähnyt sukupolvi on jäänyt yksin sen kokemuksensa kanssa – ei ole ollut ketään, joka olisi voinut antaa välineet käsitellä sodan kauhuja persoonallisuudessa, tietoisesti ja tunteiden kautta (varsinkaan miehille, joilta on perinteisesti odotettu ihan jotain muuta kuin tunneälyä). Kaikki tunteisiin liittyvä on pitänyt Hellstenin termein ”syväjäädyttää”, koska muuta käsittelykeinoa ei ole ollut.

Suuri osa kokonaisesta sukupolvesta on siis kasvanut kodeissa, joissa toisella vanhemmalla ei ole ollut kykyä peilata tunteita lapsilleen, ja toinen vanhempi on joko kyennyt kantamaan tunnekasvattamisen vastuun tai sitten ei.

Mun sukupolvi on puolestaan kasvanut kodeissa, joiden vanhemmissa on sodan nähneiden lapsia. Niitä, joiden tunteita ei ole pystytty peilaamaan, joten niitä ei ole lapsuudessa ollut olemassa.

Monet näistä sodanjälkeisen sukupolven lapsista ovat lääkinneet tilannettaan alkoholilla tai riippuvuuksilla, mutta joskus ”ihan hyvissäkin kodeissa” (ja laitan tämän lainausmerkkeihin siksi, että ilmaus usein viittaa pelkästään materiaalisiin ja ulkoisiin puitteisiin, jotka eivät oikeasti kerro hyvinvoinnista kuin pienen viipaleen) tunneilmasto on jäänyt isovanhempien sotakokemusten jalkoihin. Epäonnistumisia, surua, vihaa tai pelkoa on ollut vaikea jakaa, koska toinen tai molemmat vanhemmista ovat jääneet vaille niiden käsittelyn välineitä omassa lapsuudenkodissaan.

Sitten mun sukupolvi on päässyt kouluun, jossa opettajina on ollut parhaimmassa tapauksessa myös tämä sotakodeissa kasvaneiden sukupolvi. Jos kotona on vaikea kohdata epäonnistumista, vihaa, surua ja pelkoa, niin koulussa sen kanssa pääsee pahimmillaan hyvin lähelle. Ja jos opettajalle itselleen ei ole peilattu näitä tunteita tai niiden käsittelyä, lapsena tai aikuisena, niin koulumaailman kasvatuksellinen puoli voi jäädä aika karuksi.

Oppiessa pitää tehdä virheitä, jotta näkee, mihin suuntaan on kehityttävä. Jos opettaja ei siedä virheitä, itsessään tai oppilaissaan, hän voi hyvin nopeasti sammuttaa lapsen luontaisen uteliaisuuden ja opettaa lapselle tietosisältöjen lisäksi sen, että kannattaa osallistua vain silloin kun on varma osaamisestaan, ei muulloin.

Myös koulukiusaamistilanteissa opettajien kehittymättömäksi jäänyt tunne-elämä voi aiheuttaa hirveitä tilanteita. Lapsi pelkää ja vihaa, toinenkin lapsi pelkää ja vihaa, eikä opettaja pysty asettamaan sellaisia rajoja, joissa molemmilla olisi turvallinen olla. Kiusaajan pelko ja viha ei tule nähdyksi, se kielletään samalla kun tuomitaan se ainoa keino, jolla hän edes yrittää purkaa sitä. Kiusatun pelko ja viha ei tule nähdyksi, sen olemassaolo mitätöidään tai annetaan ymmärtää, että kiusatuksi tuleminen on ihan oikein.

Aikuisella on vastuu siitä, että sekä kiusaajan paha olo että kiusatun paha olo tulee käsitellyksi ja saadaan terveellä tavalla pois päiväjärjestyksestä, ei kiusaajalla tai kiusatulla. Siihen vain tarvittaisiin aikuisia, joiden oma tunne-elämä olisi loppuun asti kehittynyt, eikä sellaisia aina ole ollut saatavilla.

Miten tämä nyt minuun sitten liittyy?

Mitä minä haluan siirtää edellisiltä sukupolvilta seuraaville?

Mä olen valmistunut opettajaksi, ja mulla on kaksi lasta. Mä olen kasvanut sellaisessa ”ihan hyvässä kodissa”, jossa kuitenkin tietyt tunne-elämän asiat on ns. jääneet sodan jalkoihin. Oon tehnyt aika pitkään töitä sen eteen, että pystyisin kohtaamaan kaikki oman tunne-elämäni puolet. Aika pitkälle on tultu, kun olen kerran perustanut blogin, jossa julkisesti pystyn pohtimaan tätä ”lupaa olla minä”. 🙂 Ja nyt mulla on tällainen uusi, kirkassilmäinen, äärimmäisyyksiin asti luottava sukupolvi tässä kotona kasvatettavana.

Jaiks.

Mä ajattelen niin, että lapsille on hyvä asettaa rajat, ja sitten lapsen kanssa käsitellä ja sietää se tunnereaktio, joka tulee niihin rajoihin törmäämisestä. Lapselta saa kieltää tekemistä tai omistamista, muttei niitä tunteita, joita siitä kieltämisestä aiheutuu.

Lisäksi lapsi on keskeneräinen, niinkuin me kaikki. Lapsi tekee virheitä, niinkuin me kaikki. Sen takia mä en itse ole vielä tähän päivään mennessä kokenut tarpeelliseksi käyttää kasvatuksessa rangaistuksia. Mä ajattelen, että se rangaistus ohittaa lapsen oppimiskokemuksen ja tunnekokemuksen, ja määrittää maailmaa vain sen kautta, miten vanhempi sen tilanteen tulkitsee. Tähän ajatteluun on vahvasti vaikuttanut myös Alfie Kohnin Unconditional Parenting, jota suosittelen kaikille kasvattajille, oli kasvatettavat sitten omia tai lainalapsia.

(Disclaimer: Joo, mun lapset on vielä pieniä; joo, esikoisen temperamentti on sellainen että tämä lähestymistapa toimii; joo, on varmasti sata syytä miksi joissain toisissa perheissä rangaistukset on ainoa vaihtoehto jne. Toistaiseksi tämä lähestymistapa toimii meillä.)

Jos mun lapsi tekee virheen (ottaa pöydältä luvatta kastelukannun ja kippaa samalla sisällöt lattialle, piirtää liidulla kaapinoveen, kiipeilee luvatta lipaston päälle, noin muutamia esimerkkejä tältä viikolta mainitakseni), mä selitän, ettei niin saa tehdä ja miksi ei saa. Jos siitä aiheutuu huutoitku, että tämä viihde nyt häneltä vietiin, niin sitten lapsi saa huutoitkeä sylissä niin pitkään kuin itkettää. Jos mä kiellän jotain sellaista, mihin isänsä on hetki sitten lapselle antanut luvan, niin mä pyydän anteeksi, kun en tiennyt että siihen oli jo lupa.  Noin yleensä. Ja sit usein pyydetään anteeksi, kun äiti ei osannut.

Jos lapsi vaikka kaatuu tuolilta, johon ei olisi saanut kiivetä, mä en sano, että ”kato nyt, enkö mä sanonut”, vaan kysyn, että säikähditkö, sattuiko? Sen jälkeen, kun se säikähdys on koettu läpi, voidaan jutella, että muistatko kun puhuttiin että siitä voi kaatua. Noin yleensä. Ja sit taas pyydetään anteeksi, jos  äiti ei osannut.

Tää ei nyt ole sellainen ”mä olen täydellinen vanhempi, tehkää näin” -manifesti.

Tää on enemmänkin muistutus mulle itselleni. Olen itse lähtökohtaisesti epätäydellinen, joten ensisijaisesti on mun vastuulla, että lapsi ei kärsi omasta epätäydellisyydestään.

Ja tää on myös muistutus siitä, miten iso vastuu meillä vanhemmilla ja opettajilla on siitä, että olemme ensin päässeet sinuiksi omien mörköjemme kanssa, ettemme siirrä niitä lasten sänkyjen alle.