Perjantain pysähtyminen 58: Hyvä vai huono inspiraatio?

Mistä tulen?

Hyvä viikko. Viikonlopun reissu oli onnistunut ja teki hyvää. Kaksi yötä keskeyttämätöntä unta, mukavat juhlat, mukavaa matkaseuraa sinne ja takaisin (vaikka me ei sormuksia kuljetettukaan). Sain spontaanisti kuvattua Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssille esittelyvideoitakin, kun sattui olemaan aikaa ja inspiraatiota. Työviikkoon sisältyi jonkin verran kohtaamisia, jonkin verran aikaansaannoksia, ja noin yleisesti mukavia hetkiä ja oivalluksia ja yllätyksiä.

Tänään aamuyöstä puolestaan heräsin migreeniin. Kuopus mylläsi kainaloon ja pois, pyysi apua unilelunsa etsimisessä ja noin ylipäänsä herätti mut riittävän monta kertaa. Aamulla migreeni ei ollut laantunut mihinkään, ja muutenkin oli vähän sellainen sarvi otsassa -meininki, eikä nyt puhuta mistään satujen yksisarvisista. Päivän ensimmäinen kiitollisuudenaihe nousikin siitä, että sain mennä aamiaisen jälkeen takaisin vuoteeseen potemaan migreeniä pois, kun puoliso otti vastuun kotipäivää viettävistä muksuista.

Paasto alkoi tällä viikolla, ja tänä vuonna paastoan sokerista (poislukien 70%+ tumman suklaan), ruutujen tuijottamisesta kun lapset ovat kotona ja hereillä (poislukien tabletilla tai puhelimella luettavat kirjat) ja jossain vaiheessa ehkä myös kahvi putoaa pois. Kolmeko päivää tässä nyt on mennyt, ja olen ihan yllättynyt siitä, miten kivutonta on ollut olla ilman sokeria, sitä suklaatakin.

Ruutujen kanssa on vaikeampaa, mutta vähentäminen on selkeästi toiminut myös siinä. Näiden luopumisten vastapainoksi yritän olla läsnä niille ajatuksille ja tunteille, jotka aikaisemmin nostavat pintaan sellaisen ”tilanne vaatii suklaata” -reaktion. Sekin on kuluttavaa hommaa, ja se saattaa olla osana sitä mun tämänaamuista migreeniäkin. Joku tunnejumi jäänyt ehkä pinteeseen lihasjumina, ja sitten napsvaan migreeni päälle ja nähdään viiden tunnin päästä.

Tälle viikolle toivoin flow’ta. Arvelin, että sitä tulisi todo-listauksista ja siitä, että aloittaa päivän pysähtymisellä, ja niitä teinkin tällä viikolla. Sain juttuja eteenpäin (muun muassa sen videon), ja osasin olla läsnä itselleni silloin, kun se eteneminen oli hidasta. Lisäksi jo viime viikolla mainitsin, että sokerin, kahvin ja ruutujen vähentäminen auttaa kohti flow’ta, ja se näkyy nyt tossa mun paastopäätöksessäkin. Tai siis noi on ne asiat, joita käytän ylipäänsä hiljentääkseni kaikki epämiellyttävät sisäiset äänet (ja sitä myötä myös ne hyödylliset, tee-seuraavaksi-tuo-juttu -tyyppiset sisäiset äänet), joten niistä luopumalla tulee paljon muutakin hyvää kuin vain sitä flow’ta. Ei niin, ettei jo pelkkä flow olisi hyvä ja arvokas asia.

Missä olen?

Moi keho, mä huomaan sinut.

Oikea käsi väsyy kirjoittamisesta, näköjään. Jollain tavalla se parin vuoden takainen leikkaus pisti ton käden mekaniikan sellaiseksi, että ei voi kauhean pitkiä aikoja kerrallaan kirjoittaa, tai ainakaan missä asennossa tahansa, kun alkaa tuntua. Mä olen huomannut tän joskus aiemminkin, mutta olen vastustanut sen hyväksymistä, koska jos mun pitää rajoittaa kirjoittamista, niin mitä se silloin tarkoittaa? Eikä mun tarvitse siis lopettaa kirjoittamista, tietenkään, mutta jos kirjoitan ensin pari tuntia koneella ja sitten pari tuntia käsin ja sitten taas muutaman tunnin koneella, niin pitää olla huolellinen käsien ergonomiasta ja tukemisesta.

Kyllä, mua huolestuttaa että entäs jos en voisikaan kirjoittaa seitsemää tuntia putkeen ihan tosta vaan. Onpa hyvä, että lapset huolehtivat siitä, ettei tämä ole ihan jokapäiväinen ongelma, vaan keskeytyksiä tulee aika paljon tiheämmin. 🙂 Muuten keho on tykännyt kovasti sokerittomuudesta. Veden juomisesta saa koko ajan olla muistuttamassa itseään, en tiedä onko kyse siitä että unohdan juoda edes normaalia määrää vai kaipaako keho tavallista enemmän vettä.

Moi tunteet, mä huomaan teidät.

Tehtiin äsken tossa sellaista aika pohjamutiin menevää harjoitusta, mutta ihan mukavasti päästiin sieltä toiselle rannalle yhteisvoimin. Tällä viikolla on ollut aika paljon sellaista riittämättömyyden tunnetta ja kärttyilyä, onkohan nyt käynnissä joku sellainen myllerrys että ideaalimaailmassa viettäisin viikon jossain luolassa yksin tuleen tuijotellen? Toisaalta olen ollut aika sosiaalinenkin, että siinä mielessä ne voisivat liittyä myös tähän mun yksinäisyystankkauksen tarpeeseen.

Ehkä mä voisin vaan alkaa tulkita, että riittämättömyyden tunne = et ole tankannut tarpeeksi hiljaisuutta ja yksinoloa. Noin lähtökohtaisena oletuksena se voisi helpottaa mun arkea aika paljon. 🙂

Moi ajatukset, mä huomaan teidät.

Te askartelette nyt aika isojen kysymysten äärellä, ja saa olla niin. Sellaista ison mittakaavan hahmottelua, monella taholla. Toisaalta haluaisin, että olisi sellaista keskittynyttä toteuttamisajatusta, kun kuitenkin tota kurssia tarvitsee edelleen markkinoida, mutta toisaalta mitä mä toteutan jos ei ole hahmotelmaa? Niin, en mitään. Mä olen toteuttanut ne ideat, jotka mulla alunperin oli, ja nyt on aika hahmotella jatkoideoita. Nyt on tällainen suvantovaihe, jossa tuntuu ettei tapahdu mitään vaikka oikeasti tapahtuukin, mutta ei sellaisella Konkreettisella Tekemisen Tasolla (Joka On Muka Ainoa, Jolla On Merkitystä). Että sitten kun tulee toteutettavaa, niin tulee.

Mitä kohti?

Inspiraatio

Jos mä haluan, että mulle tulee lisää hyviä ideoita, niin mä tarvitsen inspiraatiota. Siis sellaista ”en malta odottaa, että pääsen kirjoittamaan tämän, eikun nyt ihan oikeasti pitää nousta keskellä yötä tekemään tämä ettei unohdu” -tyyppistä innostusta. Mä luen kirjaa, jossa on intuitiota vahvistavia harjoituksia (jotka on sivumennen sanoen yllättävän samanlaisia kuin monet täällä blogissa kirjoittamistani harjoituksista ja tekniikoista), ja mä yritän antaa tilaa ja aikaa inspiraatiolle. Siis sille, että pysähtyy, kuulostelee, hyväksyy tämän kaiken tässä ja nyt, ja odottaa.

Ilman sellaista ”eikös nyt jo pitäisi tulla sen idean, onhan tässä jo monta minuuttia odoteltu” -kiirettä. Tai etukäteen dumaamista: ”Olipa huono inspiraatio, en mä tosta ainakaan tee mitään”.

Se viime viikonlopun videonauhoitushetki oli loistava esimerkki: mulla oli aikaa, tilaa, välineet, tiesin mistä haluan puhua ja mitä varten niitä videoita kuvasin. En suunnitellut tekeväni niitä videoita siellä reissussa, mutta käytin tilaisuuden hyväksi kun se osui kohdalle. Tollaisia mä haluan lisää. Että osaisi luottaa siihen inspiraatioon. Että osaisi luottaa siihen, että aidosta inspiraatiosta seuraa myös se tekemisen flow ja energia ja hyvä fiilis.

Ja ehkä tämä voisi päteä myös muussa kuin työssä. Tai no, niin. Niinä päivinä, jolloin muksut ovat kotona, mua pelottaa että se inspiraation seuraaminen johtaisi siihen seitsemän tunnin ”rakas, äiti kirjoittaa nyt, mä tulen sitten kun tämä on valmis” -tyyppiseen omiin juttuihin uppoamiseen. Mun on vaikea luottaa siihen, että inspiraatio innostaisi mua myös hengailemaan lasten kanssa (tuntuu kauhealta sanoa näin, ikäänkuin mä en ikinä haluaisi olla lasteni kanssa), ja lasten hyvinvointi on mulle kuitenkin tärkeää. Ja siihen lasten hyvinvointiin liittyy kiinteästi myös se, että kun he tarvitsevat mun läsnäoloani ja huomiotani, niin he saavat sen myös. Ja samaan aikaan jos mä uppoan johonkin inspiroivaan juttuun, niin mua turhauttaa todella paljon jos mut keskeytetään siinä monta kertaa.

Ehkä mun täytyy jollain konkreettisilla keinoilla varata lapsilleni sitä läsnäoloa, niin ettei sellaiset yksinäistä uppoutumista vaativat inspiraatiot ole ihan niin helposti käden ulottuvilla. Yksi selkeä asia on jo toi ruutujen rajoittaminen, siis itseltä. Käytännössä samaan kasaan voisi rajata kaikki lukemista ja kirjoittamista vaativat asiat, koska vaikka ne on mulle ihania ja tärkeitä, niin lasten näkökulmasta ne kaikki näyttää samalta: tuo aikuinen ei kiinnitä huomiotaan tähän hetkeen.

Jos mulle tulee joku inspiraatio, joka vaatii kirjoittamista, niin mä voin laittaa sen toki muistiin, mutta jos mä vaikka tietoisesti tekisin aamukahvin äärellä jotain muuta kuin lukisin tai kirjoittaisin silloin kun lapset on kotona? Tai jotain sellaista. Sillä tavalla mä voin luottaa inspiraatioon myös muissa kuin työjutuissa, kun tiedän, ettei mun inspiraation seuraaminen johda lasten ohitetuksi tulemiseen.

Miltä sun perjantain pysähtyminen näyttäisi? Kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi, tyyli on vapaa. Tervetuloa mukaan!

Satuhieronta – katse, kosketus ja läsnäolo

Tänään pääsette taas nauttimaan vierastekstistä! Päivän vieraskynäbloggaaja on sosionomi, toimintaterapeutti ja satuhierontaohjaaja Heli Mäkelä, joka pitää satuhierontatunteja pääkaupunkiseudulla. Tiedot Helin kursseista ovat Kasvun Taian nettisivuilla. Helillä on satuhieronnan lisäksi osaamista muun muassa uniasioista ja lempeästä vanhemmuuden tukemisesta, joten suosittelen lämpimästi tsekkaamaan myös Kasvun Taian FB-sivun.

-sari

Kosketus on vuorovaikutusta

Satuhieronta on rentoutumista ja rauhoittumista ilon ja leikin kautta. Satuhieronnan avulla pääsee löytöretkeilemään lapsen kanssa satujen ja myönteisen kosketuksen polulle. Se on satujen ja mielikuvien yhdistämistä kosketukseen ja kevyeen hierontaan. Satuhieronta on läsnä olevaa vuorovaikutusta ja lapsen itsetunnon tukemista. Satuhieronta mahdollistaa jakamattoman huomion hetkiä ja nähdyksi tulemista.

Tällä lapsilähtöisellä ja luovalla menetelmällä on myönteisiä vaikutuksia niin lasten kuin aikuistenkin hyvinvointiin. Satuhieronnassa yhdistyy kaksi lapsen kasvun ja kehityksen kannalta olennaista asiaa: satu ja hyvä kosketus. Myönteinen kosketus on edellytys tasapainoisen tunne-elämän kehittymiselle.

Lapsilla on luontaisesti synnynnäinen halu rakentavaan yhteyteen. Perusturvallisuus ja kiintymyssuhteet syntyvät pienistä toistuvista asioista, kohtaamisista, katseista, sanoista, kosketuksesta — siitä, että on arvokas ja tärkeä.

Lapsi ei tiedä, että häntä rakastetaan, ellei hänelle kerrota sitä. Kolme tärkeintä kanavaa ovat hyväksyvä katse, kosketus ja läsnäolo. Satuhieronnassa yhdistyvät nämä kaikki. Jakamaton huomio ja myönteisen kosketuksen viestit vahvistavat lapsen oman arvokkuuden kokemusta. Parhaimmillaan satuhieronnan avulla voidaan tukea myönteistä vuorovaikutussuhdetta. Jakamaton huomio tankkaa lapsen tunneakkua.

Jokainen meistä—ikään katsomatta—tarvitsee myönteistä kosketusta voidakseen hyvin. Myönteinen kosketus kertoo, että meistä välitetään ja meidät nähdään. Juuri tästä satuhieronnassa on kyse: kun olemme kosketusyhteydessä, olemme enemmän läsnä. Kosketus rentouttaa ja rauhoittaa. Kun viestimme myönteisellä katseella ja kosketuksella, yhteys menee sydämen tasolle asti. Kosketus ja yhteys toisiin ihmisiin on kirjaimellisesti elämänvoimaa.

Kiintymyksen peruspalikoita

Kiintymys läheisiin on ihmisen suurin turvallisuuden tunteen tuoja. Turvallinen yhteys tarkoittaa lapselle sitä, että hän voi luottaa olevansa aikuisen silmissä tärkeä ja arvokas juuri sellaisena kuin hän on. Ja että juuri tämä aikuinen vastaa hänen tunnetarpeisiinsa.

Turvallisen kiintymyssuhteen luomiseen vaikuttaa aikuisen kyky ilmaista aitoja, myönteisiä tunteita. Lapselle voi osoittaa rakkauttaan myönteisellä kosketuksella ja antamalla jakamatonta huomiota.

Lapselle on tärkeää kertoa usein, mitä positiivista hänessä näkee ja mistä hänessä iloitsee. Myös satuhierontaan voi liittää näitä viestejä: Sinä olet aarre. Sinä olet arvokas. Sinä olet rakas ja tärkeä. Kiitos, että olet elämässäni. Miten uskomaton onni minua onkaan kohdannut, kun olen saanut näin upean, kauniin ja ihanan lapsen.

Yhdessä vietetty aika on edellytys hyvän suhteen luomiselle lapsen kanssa. Vanhemman käsi ja kosketus on lapselle sata kertaa arvokkaampaa kuin kännykkä, kaukosäädin tai hiiri. Vanhemman kannustava katse ja hyvä kosketus pysyy lapsen mielessä koko eliniän. Lastenpsykiatri Ross Campbell on sanonut: ”Jakamaton huomio ei ole mitään sellaista, mitä on mukavaa antaa lapselle, mikäli aikaa liikenee. Se on lapsen kipeä tarve.”

Satuhieronnassa on taikaa! Tervetuloa kokemaan myönteisiä hetkiä satuhieronnan parissa. Satuhierontatunteja on eri puolella Suomea. Kurssitiedot ovat sivustolla www.satuhierontatunnit.fi.

 

Tämä toimi tällä kertaa 12: Harkitsemisen liikennevalot

Viime viikolla kävi parikin kertaa niin, että huomasin esikoisen jääneen jumiin johonkin (periaatteessa) yksinkertaiseen tehtävään. Sukkahousujen laittoon, tai mandariinin kuorimiseen, tai johonkin. Kun kysyin, että miksi mitään ei tapahdu, vastauksena oli, että en osannut, joten en tehnyt mitään.

Hmmmm.

Keskusteltiin aiheesta sen sukkahousuepisodin jälkeen. Tuli puhetta, että joissain jutuissa onkin hyvä pysähtyä ja miettiä tarkkaan, että meniköhän se nyt näin. Jos menee pieleen, niin jotakuta saattaa sattua tai jotain saattaa hajota. Esimerkkinä tuli mieleen vaikkapa autolla ajaminen, terävällä veitsellä leikkaaminen, ja uunin kanssa toimiminen. Puhuttiin myös, että näistä mikään ei ole sellainen lasten puuha.

Toisaalta on myös sellaisia juttuja, joissa ei haittaa mitään, jos kokeilee ja menee pieleen. Vaikka nyt se sukkahousujen laittaminen: jos ne sattuvat menemään väärinpäin jalkaan, niin oho hups, sen saa hyvin vielä korjattua. Sellaisissa hommissa ei ole vaarallista tehdä virheitä.

Ja koska lapsi oli juuri äsken leikkinyt piippurasseilla – punaisella, keltaisella ja vihreällä – niin keksittiin, että hei, se onkin vähän niinkuin liikennevalot.

Punaiset puuhat on sellaisia, joissa pysähdytään ja harkitaan, ennen kuin tehdään mitään. Niissä on hyvä keskittyä tarkkaan, ja usein ne on juurikin aikuisten puuhia. Tosin esimerkiksi autotien ylittäminen on myös lapsille punaista puuhaa.

Keltaiset puuhat ovat sellaisia, joissa on hyvä huomioida toiset ihmiset ja ympäristö, mutta joissa virheistä selviää useimmiten anteeksipyynnöllä.

Tästä tuli hyvä esimerkki siinä keskustelun lomassa: lapsi taitteli piippurassista renkaan, ja kun hän laittoi sen mun päähäni, niin piippurassin terävä pää tuikkasi minua. Au! Sitten keskusteltiin, että toiset on hyvä ottaa huomioon, mutta välillä jotakuta vähän sattuu, jotain hajoaa, tai joku pahoittaa mielensä. Se tuntuu kurjalta, mutta niistä usein selvitään korjaamalla ja anteeksi pyytämällä.

Ja sitten on vihreät puuhat. Sellaiset, joissa saa tehdä ihan niin paljon virheitä kuin huvittaa, eikä tarvitse pyytää keneltäkään anteeksi tai harmitella. Leikki on vihreää puuhaa, samoin omien vaatteiden valitseminen ja pukeminen. Piirtäminen ja maalaaminen, ylipäänsä kaikki luovuutta vaativat hommat tai opettelutilanteet.

Nämä värit on tulleet meidän kielenkäyttöön samantien: ”Nyt on hei ihan vihreää puuhaa, kokeile vaan että miten se toimisi.” Tai: ”Ollaan sillai keltaisella meiningillä jooko, ettei ketään satu.” Tai: ”Kohta avaan uunin, keittiössä on nyt sellainen punainen hetki että pysykää kiitos olohuoneessa.”

Mitä mä siis tein?

Useimmiten, kun lasten kanssa käytetään liikennevaloja ”kasvatusvälineenä”, niin kyseessä on aikuisen arvio lapsen käytöksestä: nyt meni hyvin, nyt ei mennyt hyvin. Ikään kuin virheitä ei saisi tulla, ikinä, eikä niille olisi koskaan hyväksyttävää selitystä.

Mä haluaisin kovasti auttaa lapsiani oppimaan, että virheitä saa tehdä. Viime viikolla hypättiin hoitomatkalla väärään bussiin ja mentiin väärästä risteyksestä. Kun pyysin anteeksi, niin esikoinen kommentoi, että ”ei se mitään äiti, kaikki tekee joskus virheitä, aikuisetkin”.

Mulle vanhana perfektionistina on aika vaikea niellä sitä, että en itse osaa kaikkea aina heti täydellisesti. Aivot tietävät, että virheet kuuluvat opetteluun, mutta se on edelleen aika vaikeaa hyväksyä käytännössä.

Ja toisaalta mä haluan myös auttaa lapsia oppimaan sen, että joissain tilanteissa oikeasti virsta väärää on parempi kuin vaaksa vaaraa. Että on tilanteita, joissa harkitaan, ja tilanteita, joissa ei tarvitse ihan niin kovasti jännittää. Enkä mä voi, tai haluakaan, olla aina siinä lapsen vieressä näyttämässä liikennevaloa, että nyt meni oikein, nyt meni pieleen. Mä paljon mielummin autan lasta opettelemaan, että millä perusteella jossain tilanteissa harkitaan.

Mä toivon, että tällainen liikennevaloajattelu auttaisi lasta itseään tekemään fiksuja valintoja tilanteen mukaan.

Varsinkin esikoisessa on paljon perfektionistisia piirteitä, mikä ei kahden perfektionistin lapselta ole ihan kauhean yllättävää. Se helpottaa arkea esimerkiksi parkkipaikan läpi kulkiessa tai suojatiellä – kun lapsi tietää, että kuljetaan aikuisen vierellä, niin hän ei siitä lähde yhtään mihinkään. Ja toisaalta se aiheuttaa juurikin alussa kuvatun kaltaista jumittamista: jos en tiedä, mitä teen, niin en sitten tee mitään, ei ainakaan mene pieleen.

Ja kun samalla kasvattaa sitten pienempää, joka on luonteeltaan enemmänkin kokeillaan ensin ja harkitaan sitten -tyyppi, niin mä en halua myöskään ottaa mantrakseni mitään ”kokeilet vaan, ei se oo vaarallista” -hokemaa, koska välillä se kokeilu on vaarallista. Tai ainakin se on harmillista, jos lapsi esimerkiksi kokeilee kirjaston kirjan kanssa, että mitä tapahtuu jos kansia kääntää vastakkaisiin suuntiin. Tai kiipeää kiikkerälle lastenhuoneen pöydälle kurottamaan (aika täynnä olevalta) ylähyllyltä jotain kiinnostavan näköistä. Saatte ehkä kiinni, miksi olisi kauhean ihanaa, ettei toiselle tarvitsisi sanoa ”olisi hyvä miettiä, ennenkuin tekee” ja toiselle ”ei aina tarvitse miettiä, ennenkuin tekee”.

Toivon, että tämä pysähdy – huomioi – kokeile -liikennevaloajatus auttaisi molempia muksuja hahmottamaan selkeämmin, milloin tarvitaan harkintaa ja milloin kokeilunhalua. Ja ehkä siinä sivussa itsekin oppisi ajattelemaan, että kaikki tekevät joskus virheitä, minäkin. Tai ainakin hyväksymään sen vähän luontevammin.

Jos kokeilet tätä oman pesueesi kanssa, niin kuulisin mielelläni kommentteja! Ja tietysti kaikkia muitakin ajatuksia, joita tästä herää. Jos olet itse perfektionisti, tai jos lapsesi on, niin kuulisin erityisen mielelläni ajatuksia, myös vertaistukimielessä. 🙂

Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 3: Aikuisen tavoitteet ja lapsen tarpeet

Kirjoitin viime viikolla siitä, mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Ensimmäisissä teksteissä pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, sekä kontrollista luopumista ja aikuisen omia tunnetaitoja. Tässä tekstissä pohdinnan alla ovat arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja viimeisenä ylihuomenna tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

4. Arvot ja tavoitteet

Mikä tässä tilanteessa on mulle tärkeää?

Sekä ruohonjuuritasolla että isossa mittakaavassa tämä kysymys voi auttaa saamaan vähän erilaista näkökulmaa siihen tilanteeseen.

Onko mulle tärkeää, että lapsi syö koko lautasen tyhjäksi, vai että lapsi syö sen verran kuin hän tällä hetkellä kokee tarvitsevansa? Onko se ylipäänsä sellainen asia, johon voin jotenkin vaikuttaa? (Voin laittaa lapsen lautaselle vähemmän ruokaa, tai tehdä lapsen suosikkiruokaa, niin lautanen tulee syötyä tyhjäksi.)

Onko mulle tärkeää, että päästään ovesta ulos tasan kello kahdeksan? Jos, niin mitä mun tarvitsee tehdä edellisenä iltana, jotta se onnistuisi? Tai onko joku muu asia, kuten yöunien pituus tai rauhallinen aamu, vielä tärkeämpi?

Millaista esimerkkiä mä haluan lapselleni näyttää? Olenko mä nyt sellainen aikuinen, jollaiseksi haluan lapseni kasvavan? Tai jos en ole, niin mitä mä voisin tehdä toisin, jotta osaisin näyttää oikeanlaista esimerkkiä myös lapselleni?

Arvot ovat niin subjektiivinen asia, että niistä on vaikea puhua muuten kuin kysymyksillä. Jokaisella meillä on kuitenkin jotain arvoja vanhemmuutemme taustalla. Ne eivät välttämättä ole kaikki tiedostettuja, mutta kaikki ne jollakin tavalla ohjaavat toimintaamme.

Asetamme myös vanhemmuuden tavoitteemme arvojemme pohjalta: jos haluan, että lapsestani kasvaa rehellinen ja toisia huomioiva aikuinen, niin silloin rehellisyys ja toisten huomioiminen ovat minulle tärkeitä arvoja. Voin hyvin, kun toimin itsekin niiden arvojen mukaan tavallisessa arjessani.

Erityisesti niissä tunnekuohutilanteissa, miksei muissakin, omien arvojen ja vanhemmuuden tavoitteiden muistaminen voi auttaa katkaisemaan sen kuohun ja suuntaamaan ajatukset siihen, mitä tässä tilanteessa voisi tehdä.

Kolmevuotias huutaa turhautumistaan, koska unohti, että olisi halunnut juosta koko pihatien? Jos mulle on tärkeää, että lapsi oppii empaattiseksi ja toisia huomioivaksi, niin silloin mun tehtäväni vanhempana on näyttää esimerkkiä ja olla empaattinen häntä kohtaan.

Kun lapsi huutaa räkä poskella toppahaalarissa, niin kysymys ”mikä tässä tilanteessa on tärkeää?” voi auttaa pääsemään siitä omasta kiukusta. Ei meillä oikeasti niin kiire ole, ettenkö mä voisi pysähtyä halaamaan ja lohduttamaan lasta.

5. Lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen

Meille vanhemmille on usein aika selvää, että miten haluaisimme asioiden menevän. (Aivan kuten sille kolmevuotiaallekin.) On päivärytmit, rutiinit, aikataulut, huushollin tavat, omat rajat ja ”olis kiva, jos” -osasto.

Viisas vanhempi sovittaa päivärytmit ja aikataulut mahdollisimman hyvin lapsen tarpeiden kanssa yhteen. Fyysisten tarpeiden kohdalla se on helpompaa: jos lapsi ei saa ruokaa tai päikkäreitä oikeaan aikaan, niin sen huomaa aika nopeasti yhteistyökyvyn loppumisesta.

Emotionaalisten tarpeiden kohdalla se on vaikeampi muistaa: jos lapsi on ollut vaikka yökylässä, niin hän tarvitsee vähän tasoittumisaikaa. Tai jos ollaan oltu mukavalla retkellä koko päivä, niin pienen tunteet ovat väsymyksestä niin hauraat, että pienestäkin jutusta voi tulla iso kriisi.

Ja sitten kun tähän kaikkeen lisää sen, että kolmevuotiaalla on jatkuvasti tunteet aika hauraat, kun koko ajan tulee jotain sellaista, minkä haluaisi olevan toisin… Syvä huokaus.

Ainakin meidän huushollissa huomaa tehneensä suuren erehdyksen, jos vaikkapa kiireessä komentaa liian tiukasti. Sen toivotun tekemisen sijaan lapsi menee ihan mykkyrälle, ja seuraavat viisi minuuttia saakin sitten käyttää siihen, että lohduttaa sydänjuuriaan myöten loukkaantunutta lasta (”sinä komensit minua!?!”).

Paljon paljon tehokkaampaa (ja myös enemmän omien arvojeni mukaista) on keskittyä miettimään, mitä lapsi tarvitsee, jotta tämä asia tapahtuu.

  • Voin kysyä sitä häneltä suoraan: ”Mikä auttaisi, että saisit sen haalarin päälle?”
  • Tai voin huomata, mikä puuha hänellä on käynnissä: jos hän haluaa leikkiä Nalle Puhia ja Tiikeriä, niin ilman muuta – voisitko Nalle Puh pukea sen haalarin päällesi?
  • Tai voin hyväksyä, että syystä tai toisesta tämä tehtävä on lapselle ylivoimainen tällaisenaan (esim. ”pukisitko haalarin päällesi”), ja lapsi tarvitsee pienempiä välitehtäviä: ”Saatko laitettua nuo varpaat haalarin lahkeeseen? Jee, entäs ne toiset varpaat?”

Tämä voi tuntua komentamiseen ja ”no minä puen sen haalarin sinulle jos mitään ei tapahdu” -tuskailuun verrattuna aika paljon työläämmältä, ainakin alkuun. Toisaalta, kun käyttää muutaman minuutin lapsen tarpeen tunnistamiseen ja huomioimiseen, niin on rutkasti todennäköisempää, että lapsi tekee homman hyvillä mielin loppuun.

Komentamisessa, väkisin pukemisessa ja muissa aikuisen vallankäyttöön perustuvissa taktiikoissa on monta ongelmaa. Monet niistä liittyvät edelliskohtaan, eli vanhemmuuden arvoihin ja tavoitteisiin – onko tämä se esimerkki, jonka haluan lapselleni opettaa? Onko tämä sellainen tapa, jolla toivoisin lapseni kohtelevan minua tai pikkusisaruksiaan?

Täydellisyyteen ei tietysti kykene kukaan, eikä tarvitsekaan. Samaan aikaan on hyvä huomata, että onnistuuko se oman tavoitteen näköinen toiminta usein, joskus vai melko harvoin. (Ja jos vastaus on ”melko harvoin”, niin silloin on hyvä miettiä lisäkeinoja, jos tavoitteista huolimatta tilanne usein tuntuu menevän ikävällä fiiliksellä.)

Lisäksi jo puhtaasti ajankäytön näkökulmasta riski puolen tunnin huutoraivariin on kolmevuotiaan kanssa niin korkea, että lapsilähtöisyys on yksinkertaisesti fiksumpaa. Puhumattakaan siitä, että seuraavaan hommaan siirryttäessä kaikilla on parempi fiilis siitä, miten tilanne eteni.

Ja edelleen – mitä paremmissa kantimissa omat voimavarat ovat, sitä paremmin aikuisella riittää kapasiteettia huomioida lapsen tarpeet, sen sijaan että keskittyisi vain siihen, mitä omasta mielestä pitäisi tapahtua. On helppoa olla empaattinen ja kärsivällinen, kun on nukkunut ja syönyt, kokee olevansa turvassa ja saa onnistumisen kokemuksia. (Tästä syystä ulkopuolisen on helppo ajatella, että ”miten ihmeessä tuo nyt noin, mä osaisin toimia paljon fiksummin tuossa tilanteessa”. Ehkä, tai sitten olisit samoista lähtökohdista vielä pahemmassa jamassa ja tuo toinen selviää olosuhteisiinsa nähden huikealla tavalla. You never know.)

On myös tosi hyödyllistä pysähtyä välillä havainnoimaan, että mitä lapsi oikeasti osaa ja mitä ei.

Lapsi haluaa kaataa itse kannusta vettä ruokapöydässä mukiin? Annanko lapsen kokeilla vai ilmoitanko, että et osaa, minä kaadan? Erityisesti silloin, kun epäonnistumisen hinta on suhteellisen pieni (tyyliin: muutaman minuutin viivästys, pöydälle kaatunut vesi tms.), niin tilanteen hyvää fiilistä saa edistettyä aika lailla ihan vain sanomalla, että kokeile vaan, katsotaan osasitko.

Joka kerta, kun lapsen pyyntöön vastaa EI, häneltä kuluu tunteiden käsittelyn kapasiteettia sen pettymyksen sietämiseen. Myös aikuiselta kuluu hyvin todennäköisesti kärsivällisyyskapasiteettia siihen, että hän auttaa lasta käsittelemään pettymyksensä. Se kapasiteetti on rajallinen, kallisarvoinen luonnonvara, joten sitä ei kannata hukata ihan noin vain.

Asioissa, joissa aikuiselle on tärkeää pitää kiinni rajoista, pidetään toki kiinni rajoista. Sitävastoin asioissa, jossa lapsen pyyntöön suostuminen on aikuiselle ihan mahdollista, niin on mun mielestäni sen kallisarvoisen kapasiteetin tuhlausta ruveta ehdoin tahdoin ”asettamaan rajoja” jotta ei ”antaisi periksi” lapselle. Erityisesti kolmevuotias kohtaa päivän aikana niin monta EI!-tilannetta, että on aikuisen tehtävä myös varmistaa, että lapsi saa myös välillä aidosti päättää, valita ja kokeilla.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en yllä ihan parhaaseeni.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 2: Kontrolli ja tunnetaidot

Kirjoitin toissapäivänä siitä, mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Ensimmäisessä tekstissä pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, ja tämän tekstin aiheena on kaksi seuraavaa: kontrollista luopuminen ja aikuisen omat tunnetaidot. Seuraavissa teksteissä aiheina ovat arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen. Kolmas ja neljäs osa tästä tekstistä ilmestyvät ensi viikolla.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

2. Kontrollista luopuminen

”Tälle asialle en voi nyt mitään.” ”Nyt on näin, ja tällä mennään.” ”Onko tämä mun päätös?”

Kolmevuotiaan kanssa ehkä raskainta on se, että hän on vaiheessa, jossa haluaa päättää ihan kaikesta. Tai ei, ei ihan niinkään.

Kyse ei ole niinkään halusta. Hän vain sattuu olemaan kehitysvaiheessa, jossa hänen näkökulmansa on ainoa, jolla on väliä hänelle itselleen. Se on ainoa, jonka hän ylipäänsä kykenee näkemään.

Tietysti on ihan kiva tehdä aikuinen iloiseksi – mutta onpa ihmeellistä, että kun aikuinen näyttää tuimalta ja juoksen karkuun nauraen, niin aikuinen ei ilahdukaan. Yleensä tuo minun aikuiseni ilahtuu, kun näkee minun nauravan. Omituista.

Ja jos kolmevuotiaan pitää valita, teenkö itseni iloiseksi vai tuon toisen ihmisen, niin ei kai tässä edes ole mitään valintatilannetta. Jos ne onnistuvat samaan aikaan, niin jee, tottakai ilahdutaan molemmat. Mutta miten niin siis olisi mahdollista sellainen, että minä olen iloinen mutta tuo toinen ei olisi? Kun minulla on kivaa, niin silloin maailmassa on muutenkin kaikki hyvin, eikö niin?

Aikuinen puolestaan on – omasta maailmankuvastaan käsin – tottunut siihen, että toisten ihmisten kanssa tehdään yhteistyötä. Tai ainakin siihen, että kun auktoriteettiasemassa oleva käskee, niin silloin tehdään. Tai ehkä jopa siihen, että hän itse saa päättää aina kaikesta.

Siinäpä sitä onkin hedelmällistä maaperää törmäyksille. Molemmat toimivat sen perusteella, minkä tietävät oikeaksi ja mihin ovat tottuneet.

Tähän mulla itselläni (ja monella Vanhemmuuden onnistumisia -session osallistujalla) auttaa se, että en edes yritä kontrolloida asioita, jotka eivät ole minun hallinnassani. Niinkuin sitä, syökö lapsi edessään olevalta lautaselta mitään. Tai sitä, miten lapsi leikkii omilla leluillaan. Tai sitä, totteleeko lapsi mun sanojani.

Tämä EI tarkoita sitä, että millään ei ole mitään väliä tai että lapsi saa tehdä mitä tahansa.

Mä keskityn niihin asioihin, mille mä voin jotain, kuten esimerkiksi:

  • Omien rajojeni pitämiseen ja omista tarpeista huolehtimiseen. ”Sinä et saa lyödä minua, ole hyvä mene kauemmaksi.” ”Tuo ei ole nyt vaihtoehto, keksitkö jonkun muun idean?”
  • Kuuntelemiseen, jotta minun on helpompi tulkita lapsen käytös hänen oikeiden motiiviensa kautta. ”Sinä tönäisit toista lasta – mitä yritit siinä kohtaa?”
  • Selkeään kommunikaatioon, jotta lapsi ymmärtää, miksi toivon hänen tekevän jotain, miksi se on minulle tärkeää ja miten se tekeminen auttaa minua, häntä ja muita. ”Ei saa töniä, siinä voi sattua. Seuraavan kerran kun haluat, että toinen lapsi tulee sun kanssa leikkiin, niin pyydä sanoilla, eikö joo. Silloin toisen on helpompi ymmärtää, eikä ketään satu.”
  • Toimintaympäristön muokkaamiseen.
    • Jos en halua, että lapsi hajottaa jonkin yhteisen kapistuksen, niin mä voin nostaa sen hyllylle ja sitä käytetään yhdessä aikuisen kanssa.
    • Jos en jaksa vääntää lapsen kanssa lelujen keräämisestä, niin voin laittaa leluista neljä viidesosaa varastoon ja jättää esille sellaisen määrän, että lapsi jaksaa suht helposti kerätä ne aikuisen avulla.
  • Tekojen ja niiden seurausten käsittelyyn yhdessä lapsen kanssa.
    • Jos lapsi vaikkapa hajottaa tarrakirjansa, niin mä voin empaattisesti jutella siitä, että taitaa harmittaa kun se meni hajalle, huomasitko mitä teit kun se hajosi, usein kirjoille käy just noin kun niille tekee tuolla lailla.
    • Tai jos lelujen kerääminen takkuaa, niin voidaan yhdessä miettiä, että onpas näitä leluja tosi monta, mitkä näistä voisivat mennä varastoon, niin jaksettais kerätä ne paremmin.

…ja siinä se taisi oikeastaan ollakin.

Minä en voi mitään sille, että kolmevuotiaalla on Vaikeaa. En voi mitään sille, että lapsi haluaa päättää kaiken. Se on nyt se maasto, jossa edetään.

Kun mä luovun siitä ajatuksesta, että tämän pitäisi olla jotenkin toisin, niin multa vapautuu ihan todella paljon energiaa. Kun mä huomaan, milloin yritän muuttaa asioita, jotka eivät ole minun muutosvallassani, mun on helpompi suhtautua tilanteeseen kuin aikuinen.

Ai sä haluat? Okei, onnistuu. Ei mun tarvitse kieltää lapselta asioita vain siksi, että muuten lapsi ”oppii että aina saa kaiken mitä haluaa”. Prosentuaalisesti kaikista kolmevuotiaan haluamisista toteutuu vielä silloinkin aika pieni osa, koska lapsi väistämättä haluaa myös sellaisia asioita, jotka eivät ole minun tai kenekään muunkaan vallassa.

Ai sä haluat? Tiedätkö, nyt se ei ole vaihtoehto, ja mä ymmärrän, että sua suututtaa, koska sä haluaisit. Ei toisaalta myöskään tarvitse sanoa lapselle että siinä itse haluamisessa olisi jotain vikaa, vaikka sitä ei jostain syystä voisikaan toteuttaa. Asioita saa haluta. Saa olla pettynyt, jos ei saa mitä haluaa. Ei sekään ole sen monimutkaisempi juttu.

Tyyneyttä  hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä joita voi, ja viisautta tunnistaa, mitkä on mitäkin. Kolmevuotiaankin kanssa sillä pääsee jo aika pitkälle.

3. Omat tunnetaidot

Riippumatta siitä, kuinka hyvissä kantimissa oma jaksaminen on (ja erityisesti silloin, jos se on vähän heikoissa kantimissa), kolmevuotiaan kanssa eläminen Nostattaa Tunteita.

Ihania rakkauden ja hellyyden tunteita, kun aamuyöstä kainaloon kömpinyt lapsi kietoo puoliunessa kätensä mun kaulalleni, huokaisee ja jatkaa unia.

Infernaalisen turhautumisen tunteita, kun lapsi pysähtyy ulvomaan kolme metriä ennen kotiovea ja kieltäytyy liikkumasta metriäkään eteenpäin, koska hän olisi halunnut juosta tuolta kulmalta kotiovelle ja hän unohti – ja äidillä on nälkä ja pissahätä ja vähän varpaita paleltaa. Ja kaikkea, kaikkea mahdollista siltä väliltä.

Aika harva meistä on kokenut niin syviä tunteita ennen vanhemmaksi tulemistaan. Vielä harvempi on opetellut, mitä tehdä, kun se tunteen hyökyaalto iskee.

Vaikka rauhallisessa arjessa läsnäolo ja mindfulness olisivatkin tuttuja juttuja, niin niiden taitojen tuominen siihen tunnekuohun keskelle vaatii ihan erillistä harjoittelua. Teoriassa ja rauhallisessa tilassa opitut jutut asuvat usein juuri siinä aivojen osassa, joka jää tunnekuohun jalkoihin, joten sen tunteen käsittelemisen prosessin täytyy olla aika syvään juurtunut.

Onneksi sitä tunteiden käsittelyä voi harjoitella ihan kevyidenkin tunnekokemusten kohdalla (ja kuten sanottua, kolmevuotiaan kanssa riittää ihan kaikenlaisia tunnekokemuksia). Jokaiselle kehittyy ajan myötä oma tapansa kohdata niitä tunteita, mutta kerron tässä lyhyesti, mitä itse teen, ihan noin inspiraation kannalta. Jos ei tiedä, mitä tehdä, on hyvä kokeilla jotain ja kuulostella, mikä siinä toimi ja mikä ei toiminut.

Kun itselleni iskee päälle joku turhautumis/raivo/aaargh -hetki, niin mä teen suunnilleen näin.

  • Nimeän sen itselleni, ja ehkä myös lapsille: Nyt mua suututtaa ihan valtavasti.
  • Huomaan sen kehossani: Rintalastan takana kiristää, leukoja kirskuttaa, niskaa kiristää, vatsassa on kuuma kiehuva pallo.
  • Keskityn rentouttamaan ne kohdat kehostani, tai sitten visualisoin sinne jotain kevyttä ja valoisaa. Rintakehän kiristys on hattaraa, leukaperien välissä on saippuakuplia, niskanikamien ja lihasten välissä kylpyvaahtoa.
  • Mietin jonkun ajatuksen, joka auttaa mua päästämään irti siitä tunteesta tai ainakin sen patoamisesta:
    • Nyt on näin. Tai…
    • Mua saa suututtaa. Tai…
    • Kuka mä olisin ilman tätä ajatusta, että [mikä se mun kontrollointiajatus sitten onkaan]? Tai…
    • Voinko mä päästää irti siitä, että haluan tämän olevan toisin? Tai…
    • Tältä musta tuntuu silloin, kun mua kiukuttaa. Tai…
    • Mitä muuta tämä voisi tarkoittaa?
  • Hengitän syvään ja haukottelen.

Keinoja on yhtä monta kuin on ihmisiä. Mindfulness auttaa, meditaatio auttaa, erilaiset releasing-tekniikat auttavat, näkökulman vaihtaminen auttaa, hengittäminen ja jooga ja siihen tunteeseen luvan antaminen auttavat. Tärkeää on se, että itsellä on joku tekniikka, jonka tietää toimivan itselle. Joskus siihen tunteen pomminpurkuun menee kaksi sekuntia, joskus viisitoista minuuttia.

Joskus tulee itku tai syvä huokaus tai alkaa yhtäkkiä naurattaa. Se tarkoittaa, että se tunteen sisältämä energia purkautuu kehosta ja pääsee ulos, eikä sitä tarvitse enää padota tai kiristellä sisälle – joten se patoamiseen kulunut energiakin on yhtäkkiä vapaana johonkin rakentavampaan käyttöön.

Plussaa on sekin, että kun tarpeeksi harjoittelee sitä sanoittamista ja tunteiden käsittelyä lasten nähden, niin samalla tulee näyttäneeksi kolmevuotiaalleen esimerkkiä siitä, että kaikilla tulee tunteita. Aikuisilla ja lapsilla käy joskus niin, että tunne meinaa mennä yli, ja on keinoja, joilla sitä tunnetta voi käsitellä. Tunteet eivät ole vaarallisia, vaan niiden kanssa pitää opetella elämään.

Ja voin sanoa kokemuksesta, että on valtavan paljon helpompaa auttaa lasta opettelemaan tunteiden hallintaa ja käsittelyä, kun itsellä on kokemusta siitä, mitkä jutut toimivat. Sanoittaminen on yhtäkkiä paljon luontevampaa, kun siihen on tottunut omallakin kohdalla. Lapsen itkua tai huutoa ei samalla tavalla pelkää, kun ne tunnistaa normaaleiksi tavoiksi päästää sitä tunteen tuomaa energiaa kehosta ulos.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en ylläkään siihen mihin haluaisin yltää.

Kaikki tämän tekstisarjan teemat ovat olleet itselleni kovan opettelemisen takana. Jonkun verran sitä opettelua tein ennen lasten syntymää, aika paljon vasta lasten myötä. Se opettelu on myös monessa kohtaa kesken, ja monet asiat vaativat edelleen itseltäkin skarppaamista, muistamista ja tietoista näkökulman vaihtamista. Saa ollakin.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Niinkuin mainitsin alussa, jokainen on omassa vanhemmuudessaan siinä kohtaa kuin on. Jo se, että haluaa kasvaa ja oppia ja kehittyä, on iso juttu. Saa tietysti turhauttaa, kun yrittää ja epäonnistuu, mutta sitä ei tarvitse hävetä. Päinvastoin, siitä saa olla ylpeä. Sitä oppiminen nimittäin konkreettisimmillaan on: uusien juttujen yrittämistä, onnistumista tai epäonnistumista, ja oman toiminnan uudelleen suuntaamista niiden kokemusten perusteella.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

Perjantain pysähtyminen 49: Kohti kiireettömyyttä

Mistä tulen?

Tälle viikolle kaipasin viimeistelyä. Muutamia juttuja sainkin tehtyä, jo siinä heti viikonloppuna. Toiset hommat sain delegoitua Ensi Vuoden itselleni, toisin sanoen siirsin (enemmän tai vähemmän vastaan pyristellen) jouluvapaiden jälkeiseen aikaan. Ja kun puhun jouluvapaista, tarkoitan sitä aikaa, kun muksut ovat joululomalla hoidosta.

Teoriassa jossain vaiheessa siellä seassa voi tapahtua jotain työnteoksi laskettavaa, käytännössä en odota itseltäni sen suurempia saavutuksia.

Sitten tietysti jotkut hommat on täysin vielä viimeistelemättä. Lähinnä tarkoitan työn ulkopuolisia juttuja, koskapa suurin osa energiasta meni niiden akuuttien työhommien viimeistelyyn. Joululahjat, ne harvat joita oli edes tarkoitus hankkia, kävin hakemassa tänään. Joulusiivous, tai edes minkäänsortin viikkosiivous, majailee vielä tämän hetken ja jouluaaton välisessä mahdollisuuksien tilassa.

Ja sitten taas toisaalta.

Suurin osa joulun tärkeistä asioista on selvillä. Jouluperinteistä, tuoreistakin, on se hyöty, ettei tarvitse aina keksiä pyörää uudestaan. Tänä päivänä juuri kukaan ei järkyty, kun ei saakaan meiltä paperista joulukorttia. Vähän haikealta tuntui selata askartelukaupan kuvastoa, kun kivaahan se näpertäminen ja itse tekeminen olisi ollut. Jonain toisena vuonna siihen on taas paremmin aikaa ja jaksamista, tänä vuonna ei ollut, eikä tarvinnutkaan olla.

Toinen hyvä metafora tälle mun tämän viikon viimeistely-teemalle on tuo meidän piparkakkutalo.

Viime vuonna puoliso teki piparkakku-Big Benin. Tänä vuonna valmismuoteilla mallatut talon osat saivat odottaa paistamisen jälkeen muutaman päivän, ennen kuin saatiin ne edes kiinni toisiinsa.

Sula sokeri valui noroina pitkin seiniä ja jähmettyi niille sijoilleen. Tomusokeri loppui kesken koristeluvaiheessa, joten sillä purkin pohjalla saatiin juuri ja juuri muutama mantelilastu kattotiiliksi.

Koko viikon mulla on ollut sellainen olo, että tuo pitää viimeistellä vielä. Ja toisaalta – siinähän tuo on kasassa. Pysyy pystyssä. Siinä on kuitenkin ihan kattotiilet ja jopa muutama strösseli kattoa koristamassa.

Siinä ei oli tikkarirouheesta tehtyjä ikkunalaseja tai pikeerijääpuikkoja tai muuta, mitä olisi ehkä voinut tehdä. Silti se on esimerkiksi lasten mielestä ihan kelpo piparitalo, ja heitä lähinnä kiinnostaa se, kuka saa syödä kattopalat kun on aika lopulta syödä se. Eh, it is what it is.

Tänä jouluna meillä on tuollainen talo. Ihan riittävän viimeistelty.

Vähän todellisuusterapiaa sisäiselle perfektionistille.

Missä olen?

Moikka keho, mä huomaan sinut. Sä otit tällä viikolla aika paljon nollausaikaa, ja hyvä niin. Olipa hyvä, että sitä löytyi. Sä olet selvästi istunut tosi paljon tällä viikolla. Yritetään tehdä sille asialle jotain pikimmiten.

Moi tunteet, mä huomaan teidät. Kova joululoman odotus on päällä. Tai lähinnä sen odotus, että milloin päästään tästä ”vapaapäivät alkoivat ja lapset on joka hetki viittä vaille raivarin partaalla” -vaiheesta sinne kohtaan, kun kaikki on saaneet pidettyä muutaman löllöpäivän ja nukuttua hyviä yöunia eikä ketään enää jännitä se, että kohta on joulu ja mitenköhän se menee.

Kiitollinen fiilis siitä, että meidän perheen joulukuvio on saatu sovittua suht mutkattomaksi, niin ettei joulunpyhinä tarvitse stressata juoksemisen ja ehtimisen ja muun kanssa. Ja vähän voitonriemuakin on ilmassa sen suhteen, että sain viime viikolla kuitenkin tosi hyvin juttuja tehtyä.

Moi ajatukset. Mä huomaan teidät. Te olettekin myllänneet aika paljon työkuvioissa, mikä on ollut toisaalta inspiroivaa ja toisaalta väsyttävää. Ihan tietoista harjoitusta vaatii se, että kun herää yöllä, niin pääsee taas unen päästä kiinni eikä jää pyörittelemään niitä työjuttuja mielessä. Teillekin muutaman päivän lepo ja työjutuista irtautuminen tekee tosi hyvää.

Mitä kohti?

Kun mä katson kalenteriani tästä viikon eteenpäin, niin siellä on monta päivää autuaallisen tyhjää.

Toisaalta se on vähän valheellista tyhjää, koska mun esimerkiksi on tarkoitus vielä maanantaina saada Lupa olla minä -kirjeen tilaajille yksi viimeinen joululahja matkaan. Ja käydään kylässä, valmistellaan joulua, keitetään porkkanoita ja perunoita laatikoita varten (puhtaasti siksi, että laatikoiden tekeminen on mulle itselleni tärkeä jouluperinne, ei siksi, että mulla olisi ylipäänsä mielipidettä ihmisistä, jotka tekevät tai eivät tee jotakin jouluruokaa itse) ja niin edespäin.

Kaikenlaista siellä siis tapahtuu, mutta musta on ihanaa, että aamuisin ei tarvitse miettiä muksujen viemistä hoitoon.

Mä olen todella kiitollinen siitä, että meidän lapsilla on hoitaja, jonka luona he viihtyvät ja jonka kasvatusnäkemykset ja lasten kanssa olemisen tapa on aika lähellä meidän perheen tapoja. Muksut on aina ilo jättää hoitoon.

Samaan aikaan se jatkuva, joka-aamuinen ehtiminen syö sielua tavalla, jota en osannut lasten kanssa kotona ollessa edes kuvitella. Vaikka kuinka välillä tulee sankaritekoja, niinkuin se aamu, jolloin herättiin klo 7:43 ja oltiin ovesta ulkona klo 8:02, niin jokainen aamu ei ole sellainen.

Erityisesti nämä viimeisten viikkojen aamut ovat olleet sellaisia, että lapset kyllä heräävät ihan hyvissä ajoin, mutta valmiiksi laittautuminen on ihan uskomattoman tahmeaa, ja koko ajan saa olla auttamassa. Usein vielä niin, että aikuinen itse ei ole syönyt aamiaista tai juonut aamukahvia. Siinäpä onkin mindfulness-meditaatiota ja hyväksymisharjoitusta koko aamun tarpeiksi. Hittovie.

Kiireettömyyttä, kiitos

Niin se, mitä mä odotan ja toivon ja kaipaan, on sellainen kiireetön yhdessä ja erikseen löllöily. Se, että mä saan juoda aamukahvia ihan rauhassa ja lapset leikkii pyjamat päällä.

Se, että lapsilla ei ole koko ajan sellainen ”äiti tuu JO, tulisit JO leikkimään” -äitipula, vaan että oltais ehditty olla rauhassa yhdessä, niin että täydellä äititankilla voi leikkiä itsekseenkin. Ja se, että mulla olisi itselläni sellainen ”jee, leikitään vaan, kivaa” -fiilis, sen sijaan että jatkuvasti haluaisi vain nukkua ja levätä ja olla yksin. Että mua oikeasti inspiroisi mennä lapsen leikkiin mukaan katsomaan, mitä se seuraavaksi keksiikään.

Mä kaipaan sitä, että kaikilla olis tankki täynnä.

Mulla mun oma tankki, niin että mä jaksaisin aidosti vaikka leikkiä lasten kanssa poneilla tai tehdä palapeliä yhdessä. Lapsilla sekä heidän oma tankkinsa, ja sitten myös äiti- ja isitankki. Että (ja mua ihan vähän huvittaa kirjoittaakin tätä) mulla olis, niinku, aidosti omat tarpeet täynnä, niin että mä voisin ilolla ja spontaanisti vastata myös siihen mun lasten äititankin vajeeseen.

Jännä. Ikäänkuin mä olisin just tästä käynyt koko syksyn keskustelemassa ympäriinsä.

Että kun on omat tarpeet täynnä, niin on luontevampaa vastata myös lasten tarpeisiin. Kyllä, se pätee myös tähän.

Mä itse asiassa harjoittelin tätäkin kuluneella viikolla. Tosin työpäivänä työjuttujen seassa, mutta silti. Oikeastaan se oli hyväkin tilanne harjoitella sitä, koska silloin mä tiesin, että joku muu vastaa sillä hetkellä lasten tarpeista, eli mä sain keskittyä siihen harjoitteluun. Mä otin muistikirjan ja kynän, ja kirjoitin itselleni kysymyksen: Mitä mä tarvitsen? Sitten pistin silmät kiinni ja odotin vastausta. Kirjoittelin muutaman sanan, join vettä kun tajusin tarvitsevani vettä, kirjoittelin vähän lisää, ja sitten löysin muutaman muunkin jutun, joita pystyin itselleni siinä tilanteessa antamaan. Helpotti.

Niin siis mitä mä tarvitsen?

Omien tarpeiden huomioimista
Kiireetöntä yhdessäoloa lasten kanssa

Ehkä mä otan nuo tämän viikon suunniksi. Kaikki muu, mikä tapahtuu, saa luvan tapahtua noita asioita tukien.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi tässä kohtaa, juuri ennen joulua?

Tapaus Joulupukki eli periaatteita ja käytäntöä

Aikaisemmin en ole tainnut joulupukista kirjoittaakaan. Tarkoitus on ollut kyllä, aina kun näihin aikoihin vuodesta aktivoituu Se Keskustelu eri puolilla internettiä ja livemaailmaa. Että miten missäkin perheessä toimitaan joulupukki-myytin suhteen.

On tätä pohdittukin

Mä oon itse ollut esikoisen vauva-ajasta lähtien vahvasti sitä koulukuntaa, että joulupukki on leikki, jota voidaan yhdessä leikkiä, jos kaikki niin haluavat. Lapsille on kerrottu, että lahjat tulevat läheisiltä, ja jossain saattaa nähdä joulupukiksi pukeutuneita näyttelijöitä. Voidaan laulaa joulupukista, kertoa joulupukkisatuja, ja niin edespäin.

Isovanhempien kanssa on juteltu, että mitään ”tontut-kurkkivat-ikkunoista-oletkos-kilttinä” -juttuja ei ruveta pelottelemaan. Lahjoja ei yhdistetä siihen, onko kilttinä vai ei. Jos halutaan antaa lahjoja, niin sitten annetaan, tai jos ei halua niin ei anneta. Vallankäyttöä lahjojen suhteen mä en henkilökohtaisesti siedä missään tilanteessa, myöskään jouluna.

Kaikki tämä on ollut muksuille ihan ok. Mielikuvitusta ja leikkiä on riittänyt yllin kyllin ilman aikuisilta tulevaa ”kyllä vaan onkin se joulupukki, mites joulupukki, oletkos jo joulupukille kirjoittanut” -vakuuttelua.

Meidän joulukalenteri on sellainen, että kaksi lelutonttua piiloutuvat joka päivä johonkin jännään paikkaan ja tuovat mukanaan kuusenkoristeita, ja lasten mielestä on maailman hauskinta etsiä niitä. Toiseksi maailman hauskinta on piilottaa niitä aikuisen avustuksella, niin että joku toinen aikuinen saa ne etsiä. Silti koko ajan leikitään, että ”tontut” menevät piiloon. Mystiikka ei häviä mihinkään, vaikka lapset tietävätkin asian oikean laidan.

Ja aina ei voi itse päättää

Tossa pari viikkoa sitten muksut kävivät isin kanssa läheisessä kauppakeskuksessa, ja näkivät siellä Joulupukin. Isompi kävi pukin sylissä istumassa ja kertomassa lahjatoiveet, pienempi piiloutui isin taakse ja oli kuulemma aika jännittynyt, että mikä homma tuo oikeastaan on.

Sen reissun jälkeen esikoinen mietti vähän aikaa, että näinköhän se joulupukki oli ihan oikea vai ehkä näyttelijä. Hän päätyi siihen lopputulokseen, että on se ollut kyllä ihan oikea. Kun mä vielä mainitsin, että ”muistathan, että lahjat tulee mummeilta ja kummeilta ja joulupukki on sellainen kiva satu”, niin hän ilmoitti topakasti, että ”Minä haluan uskoa, että se oli ihan oikea Joulupukki eikä mikään näyttelijä.”

Asia selvä.

Tänä vuonna esikoinen siis uskoo, että Joulupukki on olemassa. Kuopus, kohta 3v, ei kauheasti vielä siitä pukki-tarinasta perusta mihinkään suuntaan, kunhan pukki ei vain tule liian lähelle.

Mun tehtävä vanhempana ja aikuisena on kunnioittaa näitä molempia suhtautumistapoja. Silloinkin, kun mä toivoisin, että meillä olisi yhteinen, rationaalinen tapa ajatella tätä asiaa.

Jokin siinä joulupukki-myytissä kiehtoo meidän esikoista niin paljon, että hän valitsee uskoa siihen, vaikka tietää periaatteessa, että toisinkin voisi ajatella. Mun ei tarvitse ymmärtää sitä, jotta voin kunnioittaa sitä. Eikä mun tarvitse myöskään oman rationaalisuuteni nimissä vesittää hänen kokemustaan siitä pukkiin uskomisesta.

Päinvastoin, jos siitä pukkiin uskomisesta ei ole lapselle itselleen tai muille mitään haittaa, niin aikamoista henkistä väkivaltaahan se olisi, jos vähättelisin kokemusta, joka on hänelle selkeästi tärkeä.

Samaan aikaan mun on tärkeä myös pitää huoli siitä, että isomman joulupukkiusko ei näyttäydy tavoilla, joista pienemmälle tulisi pelkoja tai ahdistusta. Joku tuntematon parrakas tyyppi tulee ihan pyytämättä mörisemään, kuvittele nyt omalle kohdalle.

Kunnioitusta suuntaan ja toiseen

Kolmevuotiaan ymmärrys yltää eri asioihin kuin neljä-ja-puolivuotiaan, tai kolmekymppisen, tai kuusikymppisen. Mä en voi vaikuttaa siihen, että miten mun lapset lähtökohtaisesti asiat ymmärtää tai miten he eri asioita pitävät totena. Sitä mä sen sijaan voin havainnoida, että millaisia tunteita ne ajatukset ja uskomukset mun lapsissani herättävät.

Jos isompi reagoi mun rationaalisiin selityksiin kiihkeästi uskoaan puolustaen, niin silloin se on selkeästi lapselle tärkeä kokemus. Silloin se on niin, vaikka mä en sitä ymmärtäisi. Mun tehtävä on kunnioittaa sitä tunnetta ja tarvetta, vaikka se perustuisi erilaiseen ajatteluun kuin mulla itselläni.

Jos pienempi menee piiloon pukin nähdessään, niin se on selkeästi hänelle pelottava tilanne. Silloin se on niin, vaikka mä en sitä ymmärtäisi. Mun tehtävä on kunnioittaa sitäkin tunnetta ja tarvetta, vaikka se perustuisi erilaiseen ajatteluun kuin mulla itselläni.

Ja toisaalta mä en myöskään halua tinkiä omista periaatteistani.

Siis siitä, että vaikka lapsi uskoisikin joulupukkiin (tai varsinkaan silloin) niin sitä ei käytetä kiristyksen tai uhkailun tai lahjonnan välineenä. Ei mitään ”jos X, niin joulupukki tulee/ei tule/tuo ihania lahjoja/ei tuo mitään” -meininkiä.

Isompi on jo miettinyt, että mitä se tarkoittaa että joulupukki tuo kilteille lapsille lahjoja (kiitos joka ikinen TV-ohjelma, jossa on joulujakso…). Ollaan puhuttu, että meidän kotona lahjat ei liity siihen, että onko kiltti, ja kilttikin voi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Se on ollut lapsen mielestä ihan ok.

Ei se helppoa ole, tietenkään. Erilaisten uskomusten ja ajatusten kunnioittaminen konkreettisesti arjen tasolla. Vaan sitten kun se onnistuu omassa kodissa, niin ehkä se onnistuu noin laajemminkin, ja muunkinlaisten uskonkappaleiden kohdalla kuin vain joulupukin. 🙂

Jos teidän perheessä toimii joulupukki-kuviot sellaisella tavalla, että kaikilla on hyvä ja turvallinen olla, niin hyvä. Kaikilla ei tarvitse mennä samalla tavalla kuin meillä, tietenkään. 🙂 Jos taas tuntuu, että se pukki-kuvio on jollekulle ahdistava, lapselle tai aikuiselle, niin sitäkin fiilistä kannattaa kunnioittaa ja tutkailla. Ehkä tästä tekstistä tulee jotain oivalluksia, joista sitä tilannetta voi alkaa työstää.

Jätän tämän tekstin myötä blogin joululomalle, Perjantain pysähtymisiä lukuunottamatta, joten artikkelityyppisiä tekstejä tulee lisää vuodenvaihteen jälkeen. (Jos tulee kova lukemisen tarve, niin blogin arkistosta löytyy vaikka mitä. 😉 )

Käy myös tsekkaamassa valmennuspaketit Lupa olla minä -verkkokaupassa! Ennen joulua (23.12.2014 mennessä) ostettuihin Kohti tervettä itsekkyyttä -paketteihin saat viidennen session kaupan päälle.

Lempeää ja sydämellistä joulua. <3

 

Tämä toimi tällä kertaa 11: Mitäs jos se olisikin? Joo!

Kuopuksella on Vaihe. Tällä kertaa se vaihe on ”en halua” – aamulla ”en halua hoitoon”, iltapäivällä ”en halua kotiin”, pukiessa ”en halua rukkasia”. En halua potalle, en halua ruokapöytään, en halua en halua.

Tähän on kokeiltu monia erilaisia lähestymistapoja. Tänään toimi tällainen:

Muksuilla on pari päivää ollut leikki, jossa kuopus on kissa, joka sanoo ainoastaan ”mau”. Tänään aamulla pyydettiin laittamaan ulkohaalari päälle, ja lapsi seisoo haalarin vieressä ja sanoo mau. En halua haalaria.

Sitten löytyi oikea kysymys: ”Mitäs jos se olisikin kissan turkki?”

Sen jälkeen sai auttaa haalarin päälle. Muut ulkovaatteetkin saatiin suunnilleen sutjakkaasti, mutta sitten – dön dön döö – ne rukkaset. En halua rukkasia. Ennn halua.

”Sä et halua rukkasia, okei. Mitä jos ne olisikin kissan tassut?”
”Joo!” Lapsi ilahtui, ojensi käden, ja rukkaset saatiin käteen ilman suurempia angsteja.

Mitä mä siis tein?

Suurin vaikutus taisi olla sillä, että mä olin just edellisenä iltana lukenut taas Sedona-kirjaa ja kohtaa, jossa puhuttiin vastustamisesta. Siitä, miten paljon energiaa meillä menee siihen, että pistämme hanttiin olosuhteille ja sille, mitä maailma eteen tarjoaa. Olin myös tajunnut mennä yllättävän aikaisin nukkumaan.

No, aamulla sitten mä tietoisesti otin sellaisen ”Ai sulla on näin? Okei.” -asenteen lasten kanssa, enkä vastustanut yhtään mitään. Ai sä et halua mennä potalle? Okei. Ai sä hait lehden ja menit itse potalle? Okei.

Näin jälkikäteen se muistutti mua teatteri-improssa tarvittavasta asenteesta.

Impron iloja

Improvisaatiossa puhutaan tarjouksista, hyväksymisestä ja tyrmäämisestä. Kun kaksi improvisoijaa on lavalla, niin mitään ei oikeastaan tiedetä etukäteen. Hyvä ja kiinnostava improvisaatio tulee siitä, että improvisoijat suhtautuvat toistensa sanoihin, eleisiin ja ilmeisiin tarjouksina, hyväksyvät ne ja jatkavat siitä tarinaa eteenpäin. Tyrmääminen on sitä, että toinen ehdottaa jotain ja toinen ei hyväksy sitä mukaan tarinaan.

Jos lavalla on vaikka kaksi näyttelijää, joista toinen aivastaa ja sanoo ”Huhhuh, kauhea heinänuha”, niin vastanäyttelijä voi hyväksyä tai tyrmätä tämän tarjouksen.

Hyväksymistä on vaikka ruveta haromaan kuin kulkisi heinäpellossa, tai ruveta puhumaan heinänuhaepidemioista, tai jotenkin muuten ottaa se heinänuha mukaan tarinaan. Tyrmäämistä on vaikkapa sanoa ”Nythän on talvi”, tai jotenkin muuten osoittaa yleisölle ja kanssanäyttelijälle, että tuo äskeinen ei muuten ollut totta.

Tyrmääminen kumpuaa siitä, että yksi tai kaikki lavalla olijat haluavat kontrolloida sitä, mihin suuntaan tarina menee.

Kun hyväksyy toisen tarjouksen, niin samalla suostuu siihen, että tämä menikin nyt eri tavalla kuin mitä minä halusin.

Se on joskus helpompaa ja joskus vaikeampaa, mutta aika moni joutuu totuttelemaan siihen.

Lasten kanssa toimii tosi usein samanlainen hyväksymisen ja tyrmäämisen huomaaminen. Noin ylipäänsä siinä kohtaa, kun jokin asia menee eri tavalla kuin halusin, tietysti. Ja myös silloin, kun kyseessä on tällainen nimenomaan rooliin tai leikkiin liittyvä tarjous.

Leikki on improvisointia

Jos lapsella on joku leikki käynnissä, niin on usein paljon vaivattomampaa hyväksyä sen leikin tarjous ja jatkaa samalla niitä arkisia puuhia, jos se vain lapsen puolesta leikkiin sopii.

”Mau” oli kuopukselta tarjous kissaleikistä, ja jatkamalla sitä kissateemaa mä osoitin hyväksyväni sen tarjouksen.

Isompikin tykkää siitä, jos otetaan arkeen mukaan joku leikki tai rooli. ”Voidaanko leikkiä Turtlesia?” hän pyytää iltapalan jälkeen. ”Joo, voidaan. Voisitko Leonardo laittaa yökkärin päälle, niin minä tulen pesemään sinun ja Michelangelon hampaat.”

Toisinaan tällainen leikki toimii myös niinpäin, että mä itse ehdotan sitä. ”Leikittäiskö niin, että me oltais siivousrobotteja ja meidän tehtävä olisi siivota lelut olohuoneesta?” Silloin kiinnostus saattaa olla lyhytkestoisempi kuin lapsen itse ehdottamassa leikissä, mutta pitempi kuin pelkästään sanomalla ”hei kerätäänpä lelut”.

Kaikkein parhaiten näissäkin pitää-saada-tehtyä-jokin-homma-leikin-kautta -tilanteissa kuitenkin toimii se, että mä kysyn lapselta, mikä hän haluaisi olla. Tai jos illan viimeinen leikki on ollut supersankarileikki, niin mä voin kysyä, että voisivatko nämä supersankarit nyt vielä viimeisenä tehtävänä pelastaa kaupungin kaikki lelut paikalleen.

Silloin lapsen ei tarvitse vaihtaa aivojaan pois sieltä supersankarileikin raiteelta, vaan vain kohdistaa se toiminta eri tavalla.

Taas päästään hyväksymiseen. Mä hyväksyn sen, että lapsella on nyt mielessä tällainen leikki, tilanne tai rooli, ja hänellä on tarve toimia sen kautta. Mä hyväksyn myös sen, että mulla on tarve saada lapsi puettua ja vietyä hoitoon, tai saada siivottua lelut lattialta, tai saada muksut iltarutiinissa eteenpäin. Usein niiden tarpeiden yhtymäkohta löytyy sieltä leikin maailmasta.

Jos lapsi tyrmää minun tarjoukseni (”en halua”)

Tietyllä tavalla mä siinä leikin improvisaatiossa yritän kontrolloida sitä, että miten tämä tarina etenee. Jos käy niin, että lapsi ei halua siinä leikissäkään kerätä leluja, tai laittaa niitä rukkasia, niin silloin hän tietyllä tavalla tyrmää mun tarjoukseni. Joskus lapsella on tosi selkeä kuva mielessään siitä, miten tämä leikki oikeasti leikitään, eikä siihen leikkiin kuulu lelujen kerääminen tai rukkaset.

Silloin mun on hyvä pystyä taas hyväksymään se, että nyt tämä meni näin, ja miettiä, mikä mulle on tässä tilanteessa tärkeää.

Onko olennaista, että lapsi kerää lelut itse? Onko olennaista, että lelut tulevat kerätyiksi? Onko olennaista, että se lelujen kerääminen tapahtuu nyt, eikä kymmenen minuutin päästä? Onko olennaista, että ne rukkaset menevät käteen? Onko olennaista, että päästään lähtemään viiden minuutin kuluessa?

Tilanteesta riippuen vastaus voi olla mihin tahansa kysymykseen kyllä tai ei. Jos esimerkiksi tuossa alussa kerrotussa mau-tilanteessa lapsi olisi kieltäytynyt edelleen rukkasista, niin mä olisin voinut kertoa, että mulle on tärkeää, että hänellä on rukkaset, koska muuten sormet paleltuvat ulkona. Sitten olisin saattanut kysyä, että ”jos sinä olet kissa maumau, niin mitä nämä rukkaset voisivat olla, niin että ne pääsisivät käteen?”

Sillä tavalla mä taas annan lapselle kontrollia ja päätäntävaltaa siitä tilanteesta.

Erityisesti sellaisessa Vaiheessa, jossa lapsi Ei Halua Yhtään Mitään (terveisiä vaan täältä Vaiheen keskeltä), mikä tahansa tilanne, jossa mä voin suostua ja hyväksyä siihen lapsen haluamiseen ja päätökseen, auttaa lasta säästämään kapasiteettiaan, jotta hän pystyy myöhemmin tekemään yhteistyötä.

Onko sulla omia kokemuksia siitä, miten lapsen leikkiin tai muuhun tarjoukseen suostuminen on vienyt tilannetta eteenpäin? Tervetuloa jakamaan kokemuksia kommenteissa!

Kysymys: Entäs kun teini vaan pelaa?

Vielä yksi teksti kumpusi sieltä jäähy-tekstin kommenteista. Tällä kertaa aiheena teinin pelaaminen. 🙂

Miten tätä voisi käyttää teinin kanssa, joka pelaisi päivät eikä suostu mihinkään?

Heippa! Kiva kun kävit kommentoimassa!

Teinin kanssa keskustelu, huhhuh. Hyvä ja tärkeä kysymys. Mun omat kokemukset teineistä on muutaman vuoden takaa, kun olin isosena ja ohjaajana noin parillakymmenellä rippileirillä. Siellä tuli testattua se, että huutaminen ja pakottaminen eivät missään tapauksessa toimi. Teini haluaa usein jo kovasti olla aikuinen, eli tässä on loistava tapa antaa mallia siitä, miten aikuiset ratkaisevat ongelmia keskustelemalla.

Disclaimer: Tästä tekstistä saa luvan kanssa poimia ne asiat, jotka itselle toimivat. Tarkoitus ei ole olla vanhemmuuden besserwisserinä, vaan mä pyrin auttamaan kysyjää kertomalla, mitä mä itse äitinä ja opettajana tästä tilanteesta ymmärrän ja miten se mun näkemykseni mukaan olisi viisasta ratkaista. Kaikenlaiset lisäehdotukset, kyseenalaistamiset ja muut ovat tervetulleita kommentteihin – voimme yhdessä haarukoida uusia hyviä näkökulmia tähän. Jos tuntuu, ettei yhtään tällä hetkellä kapasiteetti riitä ajattelemaan, miten olla parempi vanhempi, niin täällä on armollisempaa tekstiä. :)

Pelaaminen on koukuttavaa ihan tarkoituksella

Kun teini, tai isompikin (esimerkiksi puoliso) pelaa tosi paljon, niin kyseessä voi mun tulkinnan mukaan olla edellisessä tekstissä mainituista vaihtoehdoista sekä osaamattomuus että tunnekuohu. Jos siis vanhempien odotukset arkeen osallistumisesta on ikätasoon nähden kohtuulliset (koulussa käydään ja läksyt hoidetaan, osallistutaan omien vaatteiden pyykkihuoltoon ja oman huoneen siivoukseen jne.).

Toisin sanoen kun teini ryhtyy pelaamaan, niin hyvä aikomus voi olla, että pelaan vain tämän yhden pelin. Tahdonvoima ei sitten kuitenkaan riitä siihen, että irrottautuisi siitä pelistä yhden erän, tehtävän tai puolituntisen jälkeen, varsinkaan jos mielentila on innostunut (onnistuin) tai pettynyt (pieleen meni, pitää korjata tilanne).

Kun teini ryhtyy pelaamaan, niin hyvä aikomus voi olla, että pelaan vain tämän yhden pelin. Tahdonvoima ei sitten kuitenkaan riitä siihen, että irrottautuisi siitä pelistä yhden erän, tehtävän tai puolituntisen jälkeen.

Lisäksi pelit on usein rakennettu tarjoamaan sekä nopeita onnistumisen tunteita että pitkäjänteistä tavoitteen suuntaan työskentelyä. Niiden pitkien tavoiteketjujen keskeyttäminen, varsinkin jos on hyvä putki päällä, on tosi työlästä. Koulupäivän jäljiltä uupuneet aivot eivät pysty irrottautumaan siitä saavutusten sykkeestä, vaikka aikomus niin olisikin.

 

Toisaalta pelien kautta, aiheesta riippuen, voi oppia valtavasti hyödyllisiä taitoja: suurten tehtävien pilkkomista pienempiin osiin, tavoitteellista työskentelyä, strategisointia, ajankäytön tehostamista, vieraskielisistä peleistä kielitaitoa ja vaikka mitä muuta. Mun mielestä siis pelaaminen ei itsessään ole pahasta, niin kauan kuin pelit ovat ikärajoiltaan sopivia ja niihin käytetty aika ei tallo muiden tärkeiden tarpeiden varpaille.

Pelien kautta voi oppia valtavasti hyödyllisiä taitoja: suurten tehtävien pilkkomista pienempiin osiin, tavoitteellista työskentelyä, strategisointia, ajankäytön tehostamista, vieraskielisistä peleistä kielitaitoa ja vaikka mitä muuta.

Ikärajoista sen verran, että ne on mun nähdäkseni tärkeää keskustella lapsen (sekä pienen että teinin) kanssa yhdessä. Ota ensin itse selvää siitä, mihin pelien ikärajat perustuvat. Isomman lapsen kanssa voi käydä vaikka yhdessä noita sivuja läpi ja katsoa, mitä ne ikärajat oikeasti tarkoittavat. Voit kertoa, miksi sulle itsellesi on tärkeää, että lapsi ei pelaa pelejä, joissa esimerkiksi väkivalta esitetään hyvänä tapana ratkaista ristiriitoja.

Mitä voi käytännössä tehdä, kun teini pelaa?

Mä lähtisin keskusteluun, samoin kuin edellisessä tapauksessa, sellaisessa tilanteessa kun itsellä riittää kärsivällisyys ja kiinnostus oikeasti kuunnella sitä teiniä. (Siinä vaiheessa kun savu nousee korvista kun hommat on jääneet hoitamatta, niin mä keskittyisin sen oman hiiltymisen käsittelyyn ja unohtaisin koko teinin.)

Mitä ajatuksia ja tunteita teinillä on pelistä?

Aloittaisin keskustelun siitä itse pelistä. Mitä hän pelaa? Mikä siinä on hänelle tärkeää? Mitä hän on siinä pelissä saavuttanut, onko siinä kavereita tms. mukana, millaiset jutut tekevät siitä niin koukuttavan? Ihan siis puhtaasta mielenkiinnosta: mitä lapsen tarpeita se peli palvelee? Kuuntelisin myös lapsen ajatuksia ikärajoista – tuntuuko peli kiinnostavalta, ahdistavalta, huvittavalta? Onko lapsen kavereilla samanlaiset tai erilaiset rajat pelien ikärajojen suhteen?

Tässä kohtaa on esimerkiksi hyvä kohta kysyä, että haluaisiko hän auttaa mua ymmärtämään niitä pelien ikärajoja. Me voitais yhdessä katsoa sitä PEGI-luokitusta, ja lapsi voisi esimerkiksi kertoa, millaisia kokemuksia hänellä on minkäkin ikärajan peleistä.

Mitä hänen mielestään tarkoittaa se, että jossain pelissä on ”hieman todentuntuisempaa väkivaltaa, joka kohdistuu kuvitteellisiin hahmoihin, ja/tai epätodellista väkivaltaa, joka kohdistuu ihmisiltä näyttäviin hahmoihin tai tunnistettaviin eläimiin”? Millaisia tunteita tai ajatuksia se hänessä herättää? Teinin empatiakyky voi kummuta yllättävällä tavalla pintaan, kun hän pääsee rauhallisessa tilanteessa, pelihetken ulkopuolella, pohtimaan omia kokemuksiaan aiheesta.

Mulla on pulma, voisitko auttaa? Eli suunnitelman laatiminen

Sitten kertoisin hänelle, että mulla on pulma, johon toivoisin häneltä apua.

Hän selvästi tykkää siitä pelistä, ja on saavuttanut siinä juttuja, ja se on hänelle tärkeä. Samaan aikaan se peli näyttää vievän tosi paljon aikaa sellaisilta asioilta, jotka olisivat myös tärkeitä: omasta hyvinvoinnista huolehtiminen (jos peli vie aikaa esim. nukkumiselta, liikkumiselta tai harrastuksilta), perheen huomioiminen (jos pelaamisen vuoksi teinin ruoka- ja vaatehuolto ja jälkien siivoaminen jäävät täysin vanhempien harteille), ja niin edespäin.

Sanoisin, että toivon meidän keksivän tähän jonkun ratkaisun. Kuuntelisin joka välissä, mitä ajatuksia tai tunteita teinillä aiheesta herää, ja peilaisin ne takaisin (”sua suututtaa, että sä et vaan voi pelata koko ajan”, ”sua itseäkin välillä turhauttaa, kun hommat jää tekemättä pelaamisen takia” jne). Tekisin myös tosi selväksi, että se peli on suunniteltu niin, että se koukuttaa – ja että se ei ole teinin vika eikä paha asia, vaan vain sen pelin piirre, joka pitää huomioida, kun miettii tällaisia asioita.

Tekisin myös tosi selväksi, että se peli on suunniteltu niin, että se koukuttaa – ja että se ei ole teinin vika eikä paha asia, vaan vain sen pelin piirre, joka pitää huomioida, kun miettii tällaisia asioita.

Kysyisin teiniltä, että mikä olisi sellainen sopiva pelaamiseen käytetty aika, johon hän olisi valmis sitoutumaan.

Kertoisin selkeästi, mikä on se minimi, jonka lapselta toivon. Huoneen imurointikuntoon siivoaminen kerran viikossa? Tietty aika, joka käytetään läksyjen tekemiseen? Sitten ottaisin vaikka ruutupaperin, johon on merkattu 24 tuntia, ja merkkaisin siihen päivän eri osiin kuluvan ajan. Montako tuntia unta? Montako tuntia koulussa? Montako tuntia harrastuksiin, läksyihin, kotihommiin?

Jos lapsen toive ei millään mahdu näiden asioiden puitteisiin, niin voidaan miettiä. Voiko lapsi esimerkiksi tehdä vapaapäivinä jonkun suuremman homman, niin että viikolla aikataulu ei mene niin tiukaksi?

On tärkeää luottaa siihen, että teini kyllä haluaa keksiä jonkun sellaisen ratkaisun, joka toimii kaikille.

Tässä kohtaa aikuisen on tärkeää olla lempeän ymmärtäväinen ja samalla pitää omista rajoistaan kiinni. Jos sinulle jokin ehdotus on mahdoton toteuttaa, niin sen voi sanoa, ja perustella, miksi niin on. On tärkeää luottaa siihen, että teini kyllä haluaa keksiä jonkun sellaisen ratkaisun, joka toimii kaikille. Kun kunnioitat sitä, että se pelaaminen on teinille tärkeää, niin hän todennäköisemmin kunnioittaa sitä, että esimerkiksi kodin siisteys tai yhteiset ruoka-ajat ovat sinulle tärkeitä.

Suunnitelman soveltaminen käytäntöön

Kun on saatu sovittua pelaamiseen käytettävän ajan määrän ja muut kotivastuut niin, että kaikki ovat tyytyväisiä, on vielä tärkeää keksiä, millä tavoilla se pelaamiseen käytettävä aika oikeasti rajataan. Pelaamisen lopettaminen on konkreettisesti vaikeaa, joten on tärkeää miettiä, millä tavoilla varmistaa, ettei se peliaika lipsu yli. Tässä kohtaa kysyisin teiniltä, onko hänellä jotain hyviä ehdotuksia.

Voit itsekin ehdottaa keinoja.

  • Peliaika on aamulla ennen koulua, eikä koulusta saa myöhästyä?
  • Pelaaminen mitataan ajastimella, ja ajan loputtua vanhemmat ottavat pelikonsolin virtajohdon talteen yöksi?
  • Kun sovitut hommat on hoidettu, pelata saa tiettyyn kellonaikaan asti, ja sillä kellonlyömällä aikuinen tulee muistuttamaan, että on aika laittaa peli pois?

Kun keinot on sovittu ja kirjattu ylös, sovitut asiat voi laittaa vaikka perheen ilmoitustaululle tai teinin huoneen seinälle muistamista auttamaan.

Sitten vaan testaamaan. Esimerkiksi viikon jälkeen voi pitää uuden palaverin, jossa mietitään, mikä toimi ja mikä ei toiminut. Millainen fiilis teinillä itsellään oli sellaisina päivinä, kun pelaamisen rajoittaminen onnistui? Milloin homma meni pieleen? Mikäköhän siihen vaikutti? Sen jälkeen voi muokata niitä ”tällä viikolla kokeillaan” -keinoja, ja aloittaa kokeilun uudestaan.

Aikuisen osuus: kuka kantaa mistäkin vastuun?

Tämä vaatii aikuiselta kärsivällisyyttä ja jaksamista. Se myös vaatii sitä, että jos on sovittu että teini hoitaa itse esim. oman pyykkihuoltonsa (mitä suosittelen lämpimästi), niin silloin vanhempi ei koske niihin teinin pyykkeihin. Edes silloin, kun treenivaatteet ovat edellisenä iltana vieläkin kasassa teinin sängyn vieressä. Edes silloin, kun ne lempifarkut alkavat näyttää maatumisen merkkejä.

Silloin pitää seuraavassa palaverissa kertoa, että olet huolissasi, koska ei ole hygieenistä käyttää noin likaisia vaatteita. Ja että voidaanko sopia että peset nämä vaatteet joka käytön jälkeen ja nuo vaatteet silloin, kun niissä on tahroja tai ne ovat olleet päällä X kertaa.

Jos teini ottaa itse vastuuta tekemisistään, niin silloin sitä vastuuta pitää hänelle aidosti antaa. Se tarkoittaa myös sitä, että teini kantaa vastuun niistä opetteluvaiheen mokailuistaan. Voit kertoa, että sinua suututtaa, kun sovittiin että hän hoitaa asian X tiistaihin mennessä ja nyt on keskiviikko, eikä mitään ole tapahtunut – tarvitseeko hän apua siinä hommassa, vai millä aikataululla onnistuu itse?

Jos teini ottaa itse vastuuta tekemisistään, niin silloin sitä vastuuta pitää hänelle aidosti antaa. Se tarkoittaa myös sitä, että teini kantaa vastuun niistä opetteluvaiheen mokailuistaan.

 

Toisaalta teinille ei voi välttämättä antaa sellaisia hommia, joiden tekemättä jättämisestä esimerkiksi kärsii konkreettisesti koko perhe. Silloin voi käydä niin, että teini huomaa mokanneensa, ja tilanteen kohtaamisen sijaan pakenee taas sinne pelaamiseen.

Viikottaisissa palavereissa onkin tärkeää käsitellä myös ne tunteet, joita onnistumisista ja epäonnistumisista kenellekin heräsi. Omasta itsestä vastuun ottaminen on valtava opettelun paikka, ja se opettelu on teinille tosi haavoittuvaista. Aikuisen on tärkeää osoittaa, että ne haavoittuvaiset tunteet, riemun ja pettymyksen ja häpeän, ovat normaaleja ja sallittuja.

Toisaalta myös aikuiselle on haavoittuvainen hetki, kun lapsi alkaa ottaa itsestään enemmän vastuuta, ja tälle pitäisi osata antaa tilaa sellaisissa jutuissa, joista on itse aina huolehtinut. Sekin herättää tunteita. Nekin tunteet voi kertoa ääneen sille teinille.

Toivottavasti näistä ajatuksista on apua! 🙂

Kysymys: Entäs rauhoittumisjäähy?

Viimeviikkoisen tekstin kommenteissa tuli esiin muutama tärkeä kysymys, jotka halusin nostaa omiksi teksteikseen. Suunnilleen sama vastaus löytyy myös sieltä kommenttiketjusta.

Tässä tulee siis puhetta kahdesta eri ”jäähy” -sanan merkityksestä. Siitä oli muutenkin ilmeisesti epäselvyyttä – oma mokani, kun en määritellyt siihen vastaukseni kärkeen, että mitä mä itse sillä sanalla tarkoitan. Yritän tässä heti alkuun selkeyttää, että mitä mä jäähyllä tarkoitan, ja mikä on mun mielestäni rangaistusjäähyn ja ns. rauhoittumisjäähyn tärkein ero.

Disclaimer: Tästä tekstistä saa luvan kanssa poimia ne asiat, jotka itselle toimivat. Tarkoitus ei ole olla vanhemmuuden besserwisserinä, vaan mä pyrin auttamaan kysyjää kertomalla, mitä mä itse äitinä ja opettajana tästä tilanteesta ymmärrän ja miten se mun näkemykseni mukaan olisi viisasta ratkaista. Kaikenlaiset lisäehdotukset, kyseenalaistamiset ja muut ovat tervetulleita kommentteihin – voimme yhdessä haarukoida uusia hyviä näkökulmia tähän. Jos tuntuu, ettei yhtään tällä hetkellä kapasiteetti riitä ajattelemaan, miten olla parempi vanhempi, niin täällä on armollisempaa tekstiä. 🙂

Esipuhe: rangaistusjäähyn määritelmä

Mä itse määrittelen jäähyn näin

  • Aikuinen päättää, että lapsen käytös ei ole hyväksyttävää, ja eristää lapsen tilanteesta pois.
  • Aikuinen päättää, milloin lapsi tulee jäähyltä pois, eikä aikuinen reagoi lapsen kontaktinhakemiseen jäähyn aikana.
  • Jos lapsi lähtee kesken jäähyn paikalta pois, aikuinen vie hänet takaisin ja korkeintaan toistaa jäähyn ohjeet.
  • Jäähyn aikana lapsi on käytännössä aikuiselle näkymätön, jotta lapsi ei saa ”huomiota ikävällä käytöksellä”.

Tämä on mun ymmärtääkseni se jäähy, jonka haitallisuudesta on tullut nyt viime aikoina paljon juttua. Sillä, miten perusteellisesti jäähy selitetään, tai mitä sen jäähyn jälkeen tapahtuu, ei ole sen eristämisen haitallisuuden kannalta merkitystä. Vaikka kuinka aikuinen olisi lempeä ja empaattinen sen jäähyn jälkeen, niin jos aikuinen on pakottanut lapsen pysymään tietyssä paikassa useamman minuutin näkemättä, kuuntelematta ja reagoimatta, vahinko on jo tapahtunut.

Pahimmillaan jäähy voi olla kylmää henkistä väkivaltaa, lievimmillään aiheuttaa lapselle välinpitämättömyyttä, tuohtumusta tai ärtymystä. Tilannetta tietämättä ei voi automaattisesti sanoa, miten jäähy lapseen vaikuttaa.

Terminä ”jäähy” tulee jääkiekosta, jossa sääntöjä rikkonut pelaaja joutuu kirjaimellisesti pois pelistä kahdeksi tai useammaksi minuutiksi. Sen vuoksi käytän tätä määrittelyä myös kasvatukseen liittyvän jäähyn suhteen.

Joissain perheissä samaa sanaa käytetään ihan muussa merkityksessä, eikä siinä mitään. Ongelma ja haitta ei tule siitä sanasta. Ongelma tulee siitä, että lapsi eristetään olemaan yksin silloin, kun hän eniten tarvitsee aikuisen tukea ja läsnäoloa.

Ongelma tulee siitä, että lapsi eristetään olemaan yksin silloin, kun hän eniten tarvitsee aikuisen tukea ja läsnäoloa.

Mun mielestäni se, että joku itse ilmoittaa poistuvansa tilanteesta rauhoittumaan, ei ole jäähy. Se on ihan fiksua tunteiden käsittelytaitoa.

Se, että aikuinen menee lapsen kanssa yhdessä johonkin tilaan rauhoittumaan, ei ole haitallista lapsen eristämistä. Lapsella on mukanaan aikuinen, joka näkee hänet, joka reagoi häneen, johon voi luottaa kun itsellä keittää yli. Vaikka lapsen eristäisi tilanteesta, niin häntä ei eristetä sosiaalisesta yhteydestä toisiin ihmisiin.

Jos näitä asioita haluaa sanoa jäähyksi, ja tietää sellaista jäähyä käyttäessään kuuntelevansa lapsen tarpeita ja huomioivansa lapsen, niin mikäpä ettei. Kukin käyttää omassa perheessään sellaisia sanoja, kuin mitä käyttää. Kuten sanottua, siinä sanassa itsessään ei ole mitään sellaista maagista, joka vahingoittaisi automaattisesti aikuisen ja lapsen suhdetta.

Ja sitten lukijan kysymykseen

 

Mielestäni tästä puuttuu se tilanne, jossa meillä käytetään jäähyä, tai ne tilanteet.

Eli meillä käytetään jäähyä aika harvoin, mutta silloin, jos esimerkiksi lapsi ei lopeta jotain epäsuotavaa käytöstä, vaikka niin pyydetään, saatetaan varoittaa, että kohta menee jäähylle, jos vielä jatkaa ja sit laitetaan jäähylle, jos jatkaa. Esimerkiksi, jos 6-vuotias härnää tahallaan sisaruksiaan tai lyö heitä jollain esineellä. Tässä vaiheessa on myös uhmakkuutta ilmassa, eli lapsi tahallaan jatkaa kiellettyä käytöstä.

Toinen tilanne, jossa käytämme jäähyä on, jos lapsi riehaantuu niin, ettei osaa rauhoittua. Olemme kokeilleet esimerkiksi sylissä pitämistä, mutta siinä lapsi ei rauhoitu, vaan riehaantuu vielä enemmän ja yrittää potkia, purra ja lyödä päästäkseen pois sylistä. Tämä tehdään vain esikoisen kanssa, sillä hän tarvitsee rauhallisen paikan rauhoittuakseen (myös niin, etteivät pikkusisarukset ole vieressä). Hän jopa itse menee nykyään toiseen huoneeseen rauhoittumaan, jos itse huomaa, että riehaantuu liikaa. Välillä hän ei kuitenkaan itse huomaa, että riehuu liikaa (eikä puhuminen enää auta siinä vaiheessa, kun lapsi ei enää kuule mitään), joten viemme hänet rauhoittumaan.

Onko ehdotuksia, miten näissä tilanteissa voisi toimia toisin?

Pakko vielä lisätä, että meillä on kolme vauhdikasta lasta, eli eivät ole temperamentiltaan rauhallisia. En voi kuvitellakaan, että kotona saisi tehtyä yhtään mitään omaa, kun he ovat hereillä (esim. lehden lukeminen tmv.), sillä aivan varmasti joku on taas keksinyt jotain vaarallista puuhaa tai ainakin he riitelevät jostakin.

Kiitos kun kommentoit ja toit esiin tärkeitä tilanteita. Teillä kuulostaa olevan aika haipakkaa, ja varmasti erilaisia keinoja on jo kokeiltu montaa sorttia. Sulla on aikamoinen jaksaminen noin vauhdikkaan köörin kanssa. Toivottavasti löydät tapoja myös pitää itsestäsi ja omasta jaksamisestasi huolta, vaikka oma aika, lehden lukeminen tms. ei onnistukaan silloin, kun olet itse lapsista vastuussa.

Yritän vastata kysymyksiisi parhaan kykyni ja ymmärrykseni mukaan. :)

Se ei lopeta, vaikka kuinka sanon

Tohon ensimmäiseen, eli kun 6-vuotias ei lopeta epäsuotavaa käytöstä (vaikkapa lyömistä) vaikka on pyydetty, mulle tulee mieleen muutama tekijä.

Ensinnäkin nimenomaan kuuden ikävuoden kieppeillä on mun ymmärtääkseni on kehitysvaiheen suhteen käynnissä ns. minimurrosikä, jolloin aivoissa konkreettisesti yhteydet menevät uusiksi. Lapsi on saattanut osata jonkun jutun ihan hyvin, mutta jostain syystä se taito katoaa, kun lapsi kasvaa kehitysvaiheesta toiseen.

Sellaisessa tilanteessa mä käyttäytyisin sen mukaan, että lapsi opettelee ”ei saa lyödä” -sääntöä uudestaan. Sen sijaan, että sanoo huoneen toiselta puolelta ”hei ei saa lyödä!” (niinkuin isompien lasten kanssa tottuu toimimaan, koska isommat jo ymmärtävät, mitä se tarkoittaa), niin menee siihen tilanteeseen heti katkaisemaan, ennenkuin lapsi riehaantuu täysin pois tolaltaan, ja pitää ikäänkuin erikseen ”opetustilanteen” taas.

Sellaisessa tilanteessa mä käyttäytyisin sen mukaan, että lapsi opettelee ”ei saa lyödä” -sääntöä uudestaan.

Se kuulostaa ehkä työläältä ja vaivalloiselta, ja sitä se kieltämättä onkin. Harvoin me vanhemmat odotamme, että ”noin ison lapsen” kanssa pitää käydä ihan perusjuttuja läpi, joten siihen vaiheeseen turhautuu tosi nopeasti.

Ehkä apua vois löytää just siitä ajatuksesta, että juuri tuossa vaiheessa nimenomaan näitä juttuja pitää taas käydä läpi – vähän niinkuin pari-kolmevuotiaan ”minä itse” -ihmisen kanssa pitää käydä jatkuvasti läpi sitä, että kuka tekee itse ja mitä. Että jo odotusarvo on se, että kuusivuotiaalta saattaa unohtua juttuja, joiden piti olla jo itsestäänselviä, eikä kuusivuotias unohtele niitä tahallaan, vaan se johtuu hänen kehitysvaiheestaan.

Ehkä apua vois löytää just siitä ajatuksesta, että juuri tuossa vaiheessa nimenomaan näitä juttuja pitää taas käydä läpi.

Tuo mainitsemasi uhmakkuuskin mun mielestä voi selittyä sillä samalla: lapsi hämmentyy siitä, että ei pystykään suitsimaan käytöstään aikuisen pyynnöstä huolimatta, ja kääntää sen ikäänkuin ”näin mun oli tarkoituskin tehdä, hähä” -vaihteelle.

Samalla tavalla toimivat kaikki, iästä riippumatta: toimin tavalla, josta tiedän, ettei kannattaisi. Sitten selitän, millä tavoilla se olikin ihan looginen juttu, jotta en hajoa sisäiseen ristiriitaani. Aikuisetkin tekevät sen suureksi osaksi tiedostamatta, saati sitten lapset. Niitä omia valintoja puolustaa jälkikäteen, koska on oikeasti aika kivuliasta myöntää, että on tehnyt virheen.

Kun riehaantuu, niin ei pysty lopettamaan

Tuohon riehaantumiseen ja tolaltaan menemiseen – tosi upea juttu, että lapsi osaa mennä itse omaan huoneeseen rauhoittumaan! Hän selvästi tietää, että se auttaa siihen omaan riehaantumiseen.

Mä lähestyisin tuon ikäisen lapsen kanssa sitä tilannetta silloin, kun hän on rauhallinen ja hyvällä tuulella. (Ja minä olen rauhallinen, ja hyvällä tuulella, mielellään niin, että joku toinen aikuinen vie vaikka muut muksut ulkoilemaan.) Pyytäisin istumaan aikuisen kanssa ihan kahdestaan, ja aloittaisin sillä, että mulla on pulma, johon kaipaan lapsen apua.

Kertoisin, että huomaan, että häntä joskus suututtaa tai keittää tai riehaantuu (tässä kohtaa kuuntelisin ihan rauhassa, mitä sanaa lapsi itse siitä hetkestä käyttää ja miten niitä hetkiä kuvailee), ja että omaan huoneeseen meneminen silloin auttaa. Ja että onko hän huomannut, miten joskus se riehaantuminen menee yli, ja on vaikea muistaa mennä sinne omaan huoneeseen rauhoittumaan? Kertoisin, että mulle on tärkeää, että sellaisissa tilanteissa mä saisin autettua häntä siinä rauhoittumisessa, koska siinä riehuessa voi sattua tai hajota tavarat.

Ja että onko hän huomannut, miten joskus se riehaantuminen menee yli, ja on vaikea muistaa mennä sinne omaan huoneeseen rauhoittumaan?

Sitten kysyisin, että mitä mä siinä tilanteessa voisin sanoa tai tehdä, niin että hän muistaisi mennä sinne omaan huoneeseen rauhoittumaan? Antaisin lapsen keksiä vaihtoehtoja, ja keksisin itse myös.

Esimerkiksi

  • Voisinko näyttää vaikka lapsen lempivärin väristä korttia, niin että visuaalinen ärsyke auttaisi?
  • Tai jos aina silloin leikittäis urheilutuomaria, jos lapsi on urheiluhenkinen, ja olette esim. nähneet futismatsissa, miten tuomari lähettää riehuvan pelaajan suihkuun rauhoittumaan?
  • Tai jos laulat jotain sellaista laulua, joka lasta auttoi rauhoittumaan pienempänä?)

Tärkeää on mun mielestä se, että lapsi saa itse kertoa, mikä häntä ehkä auttaisi – ja sitten, kun sitä on kokeiltu, niin jutellaan uudestaan tilanteen rauhoituttua. Toimiko se? Jos ei toiminut, niin mitähän muuta siinä tilanteessa voisi tehdä?

Ja erityistärkeää on se, että kävi sen keinon kanssa mitä tahansa, niin se ei ole lapsen syy, että se keino ei toimi. Vähän niinkuin sovittaisitte kaupassa kenkiä: jos tämä kenkä ei sopinut, niin se ei tarkoita sitä, että lapsella on vääränlainen jalka. Se tarkoittaa, että pitää kokeilla toista kokoa, tai eri mallia, tai vaihtaa kauppaa. Tavaroiden kanssa tietysti tällainen suhtautuminen on helpompaa, mutta sama ajatus pätee toimintamalleihin.

Ja erityistärkeää on se, että kävi sen keinon kanssa mitä tahansa, niin se ei ole lapsen syy, että se keino ei toimi.

Lisäksi se uusi toimintamalli vaatii tietysti opettelua sekä aikuiselta että lapselta. Aikuisen pitää oppia reagoimaan uudella tavalla, ja lapsen pitää oppia reagoimaan uudella tavalla. Se vaatii molemmilta aikaa ja kärsivällisyyttä.

Siihen kärsivällisyyteen liittyy myös omasta jaksamisesta huolehtiminen, josta mainitsin myös yllä. Tuollaisen katraan luotsaaminen on vähintään täyteen päivätyöhön verrattava ponnistus – ja päivätyöstäkin kuuluu pitää lomaa, jottei pala loppuun. Kun on saanut hetken lepuuttaa mieltään, olla vaikka vain yhden lapsen kanssa kerrallaan, niin arkea ja kasvatustilanteita jaksaa ihan eri tavalla. Toivottavasti perheellänne on sukulaisia tai ystäviä, joiden kanssa lastenhoidon kuormitusta voi jakaa.

Toivottavasti näistä ajatuksista on apua, sekä alkuperäiselle kysyjälle että ehkä jollekulle muullekin lukijalle! Ja jos tämä teksti herätti jotain, oivallusta tai iloa tai vaihtoehtoisesti ärsytystä ja kiukkua, niin ne saa kertoa kommenteissa. 🙂