Pysähtyminen 103: Arkeen laskeutumisen harkitsemista

Mistä tulen?

Vuosi vaihtui, lasten loma hoidosta jatkuu. Siinä päällimmäiset. 🙂 Vuodenvaihteessa pidettiin taas perinteiset meidän perheen naamiaiset, ja tällä kerralla oli muitakin osallistujia kuin oma porukka, kun kuopuksen kummi kumppaneineen tuli uudenvuodenviettoon mukaan.

Valitsin itselleni myös tälle vuodelle tavoitetunteet, ja esikoinenkin valitsi itselleen mun Tunne- ja Tarvekorteista tunteet, joita haluaa kokea uuden vuoden aikana. Se oli aika liikuttavaa, ja mielettömän hyödyllistä – otin kuvan niistä korteista, ja kun juteltiin, että mistä asioista hänelle näitä tunteita tulee (mm. ”mukava” tunne tulee siitä, kun saa olla äidin ja isin ja E:n kanssa, ja ”rauhallinen” tunne tulee siitä ettei ole kiire vaan saa tehdä asioita omassa tahdissa), niin mä voin palata niihin aina jos itsellä on vaikeuksia ymmärtää, että miten tuolla lapsella voi olla niin vaikeaa olla nyt omissa nahoissaan. Tulee eittämättä tulevan vuoden aikana hyödynnettyä, kun hän tosiaan huhtikuussa täyttää kuusi. (Kuopus halusi valita ”kaikki tunteet” eli joka ikisen 55 kortista, mikä kertoo hänen temperamentistaan kaiken tarvittavan.)

img_3144
Noin muuten viikko onkin sitten mennyt kärsivällisyyttä treenatessa. En tiedä, johtuuko loman rutiinittomuudesta, aikuisten meiningistä (kun töitä pitää saada vuorovedolla tehtyä vaikka lapset ovatkin kotona), iästä vai mistä, mutta tuntuu että molemmilla lapsilla on ihan ihme ”teen just päinvastoin kuin sanotaan” -meininki. No esikoisella osa siitä johtuu varmasti tuosta lähenevästä kuuden vuoden iästä, kun aivoissa menee yhteydet uusiksi ja asioita pitää opetella uudestaan – ja kun siihen menee kapasiteettia, niin vastoinkäymiset ovat helposti aika musertavia.

Kuopuksella taas, jaa-a. Paljon uuden oppimista samaan aikaan, unirytmin risaisuutta (hoidossa nukkuu päikkärit, mutta kotona ei sitten niin millään), sellainen yleinen kolmevee-meininki, oma temperamentti, ehkä vähän flunssaakin siellä vielä seassa… Johtui mistä johtui, niin raskasta on. Taas muistaa, että millaista oli olla lasten kanssa kotona – no toisaalta silloin oli erilaiset rutiinitkin, mutta silti.

Tänään vähän meinasi tulla nostalgia kotivuosia kohtaan, kun oltiin käyty pakkasulkoilulla ja mä laittelin lounasta samalla kun lapset katsoivat piirrettyjä. Tai ehkä tuli vain nostalgia sitä vaihetta kohtaan, kun itse sai keskittyä ihan hyvällä omallatunnolla vaan siihen lasten ja kodin hoitamiseen. Ja se nostalgia hävisikin sitten aika nopeasti kun muistin, että enhän mä silloinkaan lapsiin ja kotiin keskittynyt, vaan gradun jälkeen yhdistyshommiin ja kouluttautumiseen ja kaikkeen sellaiseen. Että oikeastaan se nostalgia kohdistui vain niihin hetkiin, kun aurinko kimmelsi lumella ja keittiössä tuoksui ruoka, ja niitä voi olla ihan vaikka viikonloppuisinkin.

Ehkä nämä joululoman päivät on siinä mielessä hyvää muistutusta, että noille tekee tosi hyvää olla hoidossa ja mulle töissä. Siis niinkuin pitkällä tähtäimellä. Toki jos mä ottaisin tämän sellaisena ”nyt pidetään järjestelmällisesti Hyvää Perhearkea Koko Porukalle” -leirinä, niin olisi tavoitteita ja onnistumisia ja muuta. Ehkä tämän loppuviikon voisikin ajatella sellaisena puolivälin versiona? Että skarppaisi kohti normaalia arkirytmiä ja tekisi yhteisiä juttuja ihan suunnitellusti, mutta yrittäisi jostain löytää hetken myös omalle lepäämiselle? Nimittäin sellaista lepolomaahan tämä ei ole, paitsi niinä harvoina hetkinä kun molemmat lapset yllättäen löytävät vaikkapa jonkun kiinnostavan värityskirjan ja taloon laskeutuu autuas hiljaisuus.

Missä olen?

Flunssa vääntää viimeisiä tihutöitään poskionteloissa – tunnollinen työntekijä sairastaa lomalla ja miten se meni. On sellainen olo että voi kun menisi jo flunssa pois niin saisi hyvällä omallatunnolla jumppailla, ja se vasta on kummallista. Toki tervetulluttakin.

Tunteiden puolella on toisaalta rauhaa ja iloa, toisaalta jännitystä ja hermostumista kun on Yks Homma, joka pitäisi hoitaa ja en millään haluaisi. Tai siis haluaisin ja se tuntuu vaikealta. Ja sitten on vielä, hmm, kärsimättömyyttä itseä ja lapsia kohtaan kun on jatkuvasti joku skisma selvitettävänä (ja kun mun Pitäisi tietysti osata ne selvittää aina tosi tyylikkäästi ja heti ja asianmukaisesti, tai auttaa lapsia neuvottelemaan ne keskenään rauhanomaisesti), kaipaisin harmoniaa ja yhteistyötä ja rauhaa ja tällä viikolla ja tällä hetkellä arki ei ihan sitä tarjoa niin paljon kuin toivoisin. Tai sitten mä en keskity siihen niin paljon kuin voisin.

Ajatukset… Lähinnä ajatukset pyörivät akselilla ”mitä kaikkea voisin tehdä jos ei olisi flunssa”, tai ”asioita joita pitäisi tehdä kunhan saisi sopivan hetken ja lapset pois pyörimästä jaloista”. Mä voisin kirjoittaa listan, jotta näkisin, että mitkä niistä jutuista oikeasti haluan tehdä tällä viikolla (toisten aikataulujen vuoksi jne.) ja sitten huolehtia, että saan ne tehtyä ja oon lopun aikaa ihan vaan ressaamatta. Ensi viikolla lapset menee hoitoon kuitenkin, joten silloin on aikaa.

Mitä kohti?

Tulevalla viikolla on luvassa kivoja juttuja, jonkin verran työjuttuja, siirtymävuosipäivää, ja oikeastaan enimmäkseen sitä arkeen laskeutumista. Tai siis toivoisin, että ensi viikon maanantaina kun kello soi seitsemältä, niin olo olisi kaikilla edes suunnilleen positiivisen puolella.

Mitä siihen tarvitaan?

Rauhaa, ennakointia, yhteistyötä, selkeyttä, lepoa. Niitä nyt ainakin.

Esikoisen kohdalla voisi tosiaan palata niihin hänen valitsemiinsa tavoitetunteisiin ja miettiä, että miten niitä saisi tässä tämän viikon aikana tuettua. Kuopuksenkin kanssa varmaan kortteja voisi käyttää, mutta sen lisäksi tarttee keksiä vielä joku luova konsti, jotta tullaan molemmat kuulluksi ja saadaan oikeasti keksittyä kokeiluun keinoja, jotka auttaisivat siihen yhteistyöhön ja rauhan säilyttämiseen. Lupa olla minä -kenttälaboratorio jatkaa siis toimintaansa. 🙂

Itselleni tarvitsen myös rauhaa, ennakointia, selkeyttä ja lepoa. Ja kyllä, yhteistyötäkin. Vaikka kauheasti haluaisin ajatella, että minä kyllä itse ja yksin selviän ja hienosti menee, niin… no, ei se ihan niin mene.

Ja tietysti ensi viikolle opettelen myös niitä tämän vuoden tavoitteita, eli helppoutta ja luottamusta ja iloa ja yhteyttä ja kehon hyvinvoinnin vaalimista. Miten tämän voisi tehdä mahdollisimman helpoksi? Hmmm…

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

#AnnaLapsesiPukeaSinut ja näkökulmia vanhemmuuteen

Tänään on kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä. Samaan aikaan somessa pyörii #AnnaLapsesiPukeaSinut -tunnisteella varustettuja valokuvia aikuisista, jotka eivät välttämättä näytä ihan samalta kuin muina arkipäivinä.

Alunperin mietin, että onpas aika hauska tempaus, ja lähinnä hauskaa lasten näkökulmasta, kun saavat päättää aikuisen vaatteet. Kysyinkin lapsiltani, että haluavatko he päättää minun vaatteeni, ja molemmat lähtivät innosta piukeina mukaan.

Tässä kun kirjoitan tekstiä korut kilisten ja korkokengät jalassa (selvästikään en arjessa käytä kumpaakaan lasteni mielestä riittävästi), niin alkaa vähitellen valottua, että miksi se, että annan lapseni pukea minut, on myös aikuiselle tosi tervehdyttävää.

1. Valta-asetelmien kääntäminen tekee välillä tosi hyvää.

Kun annan lapselleni vallan valita vaatteeni, olen yhtäkkiä meistä kahdesta se haavoittuvampi osapuoli. Luovutan valtaani pois, ja pääsen kokemaan, että millaista on olla se, jota kohtaan käytetään valtaa.

Valta itsessään on nimittäin neutraalia. Se, miten sitä käyttää ja hyödyntää, voi olla joko rakentavaa tai tuhoavaa. Me usein totumme käyttämään valtaa tietyllä tavalla, ja totumme olemaan tietynlaisen vallankäytön kohteena. Näiden tottumusten muuttaminen vaatii tietoista työtä, ja tietoinen työ alkaa yksinkertaisesti niiden tottumusten huomaamisesta. Huomaaminen puolestaan välillä vaatii näkökulman muutosta, uutta tapaa ajatella, astumista kohti oman mukavuusalueen reunamia.

2. Lapsen tapa käyttää valtaa toimii peilinä minun vanhemmuudelleni.

Niinkuin olen kirjoittanut aiemminkin, lapsi toimii valta-asemassa niinkuin on nähnyt valta-asemassa olevien toimivan. Käytännössä usein se tarkoittaa sitä, että kuulen omat lauseeni lapsen suusta. Tai minua ohjeistetaan samoilla sanoilla, joita itse käytän lapseni ohjeistamiseen.

Se kokemus voi olla joko herättävä tai helpottava. Me nimittäin emme aikuisina muista, että haavoittuvassa, valta-asemaltaan heikommassa asemassa oleva kuulee sanat aivan eri tavalla kuin vahvoilla oleva. Kun lapsi komentaa meitä ikäänkuin alhaalta päin, niin että meillä on valta sanoa vastaan, se voi ärsyttää. Jos lapsi komentaa täsmälleen samoilla sanoilla silloin, kun olemme luovuttaneet sen osan valtaamme pois, se voi tuntua ihan eri tavalla ahdistavalta.

Ja sama päinvastoin. Tuntuu turvalliselta ja helpottavalta, kun lapsi ohjeistaa minua pukemaan sanomalla ”sit jos sä haluat niin voisit laittaa tämän”. Silloin kun toinen luottaa minun vapaaehtoisuuteeni. Silloin kun toinen huomioi sen, että minulla saattaa olla jotain sitä asiaa vastaan – ja sen on tärkeää tulla kuulluksi ja huomioiduksi. Aikuinen voi ainoastaan kuvitella, miten iso juttu se on lapselle, jolla ei ole arjessaan mahdollisuutta päättää, että ei ollakaan enää näinpäin, vaan nyt on taas minun vuoroni päättää.

(Se kokemus, herättävä tai helpottava, voi antaa ihan uudella lailla motivaatiota joko opetella uusia vuorovaikuttamisen tapoja tai jatkaa harjoittelua edelleen. Ainakin itselläni kävi juuri näin.)

3. Tärkeistä asioista täytyy voida neuvotella.

Aikuisten on välillä vaikea antaa neuvottelulle tilaa lapsiperheen arjessa. Minä olen aikuinen, minulla on kokemusta ja ymmärrystä, minä tiedän aikataulut ja eri vaihtoehtojen seuraukset, minä tiedän ja päätän. Lisäksi välillä pelottaa, että jos minä nyt annan tästä asiasta lapselle valtaa, niin me ei päästä koskaan mihinkään, kun kaikki asiat menee vänkäämiseksi.

Ja sitten tällaisessa hassussa harjoituksessa tulee tilanne, että lapsi pyytää minua pukemaan neuletakin mekon alle, ja minua huolestuttaa, että mahtuukohan se, risahtaakohan mekosta saumat jos yritän tehdä niinkuin lapsi ehdottaa. Tai valitsee kengiksi sandaalikorkokengät, joiden kurakelin kestävyys on noin viisitoista sekuntia. Minulle on tärkeää, etteivät vaatteeni mene rikki tai pilalle, joten kerron lapselle, että nyt en haluaisi tehdä näin, vaan voitaisko tehdä toisella tavalla. Tai voidaanko vaihtaa kengät sitten kun mennään ulos.

Ne asiat, joista lapsi ”vääntää vastaan”, ovat lapselle ihan yhtä tärkeitä. Lapsi ei ehkä osaa perustella niitä samalla tavalla kuin aikuinen, mutta se ei vähennä niiden merkityksellisyyttä. Rakentavaa, tervettä vallankäyttöä on (minun mielestäni) se, että kun heikompi osapuoli ilmaisee tyytymättömyytensä, niin päättävän osapuolen reaktio on hyväksyvä ja kysyvä: Okei, sinä haluaisit että se tapahtuisi näin, onko sinulla joku toinen ehdotus? Rakentavaa vallankäyttöä on se, että heikommalla osapuolella on mahdollisuus saada äänensä ja tarpeensa kuuluviin, ja vahvempi osapuoli huolehtii siitä, että lopullinen ratkaisu ottaa myös ne toiveet ja tarpeet huomioon.

4. Mitä enemmän on panoksena, sitä tärkeämpää on saada oma ääni kuuluviin.

Tänään omassa aikataulussani ei ole opetusta tai asiakastapaamisia. Toisin sanoen oli aika helppoa antaa lasten pinota päälleni koruja, helyjä, korkokenkiä ja niin edespäin. Jos #AnnaLapsesiPukeaSinut -päivä olisi osunut esimerkiksi opetuspäivälle, en tiedä, mistä asioista olisin ollut eri mieltä. Olisinko ollut riittävän rohkea, niin että olisin mennyt luokan eteen näissä vaatteissani? En tiedä.

Tämän kokemuksen perusteella voin kuitenkin luottaa siihen, että olisin voinut sanoa lapsilleni, että tämä tuntuu minusta epämukavalta, voisitko valita jotain muuta. Tai että en mielelläni mene piikkikoroissa opettamaan, koska sen jälkeen jalkoihin sattuu varmasti loppuillan. Puhumattakaan siitä, että kyseessä olisi ollut joku ratkaiseva tilanne – suuremman luokan esiintyminen, työhaastattelu, tai joku muu.

Todennäköisesti jos tällaisessa tilanteessa lapsi ilmoittaisi, että ei kun nyt laitat nämä ja sillä sipuli, oma reaktioni olisi turhautuminen, kiukku, ärtymys.

Me emme voi lapsistamme etukäteen tietää, mitkä tilanteet tai asiat ovat heille tärkeitä ja ratkaisevia. Lapselle voi olla supertärkeää vaikka se, että tanssitunnilla on ihan tietyt vaatteet, tai että joku laulu kuunnellaan alusta loppuun, tai että häntä ei keskeytetä kun hän kertoo jotain juttua. Lapsen reaktio meidän vallankäyttöömme ja päätöksentekoomme (”eikun nyt laitat nuo ja sillä sipuli” tai jotain lempeämpää) voi kuitenkin auttaa ymmärtämään, että kyseessä on erityisen tärkeä tilanne. Tai lapsella on syystä tai toisesta vähemmän tahdonvoimaa kuin yleensä. Tai jostain muusta syystä lapsi ei nyt pysty tästä strategiasta joustamaan.

Kun kuuntelemme lapsen reaktiota empaattisesti, tunteita ja tarpeita arvaten, meidän on helpompi ymmärtää, mistä kenkä puristaa. Jos luotamme siihen, että lapsi tekee mielellään yhteistyötä silloin kun hänen tarpeensa ovat täynnä, niin on helpompi ryhtyä miettimään, mitä lapsi tarvitsisi, jotta hänen olisi turvallista ja miellyttävää tehdä yhteistyötä. Ja mitä ratkaisevampi tilanne on kyseessä, sitä hyödyllisempää on heti ruveta miettimään, mitkä tarpeet kaipaavat kohtaamista, sen sijaan että keskustelusta tekee juupas-eipäs -valtataistelun.

Niin että suosittelen kaikille teille muillekin. Kokeilkaa, millaista on antaa lapsen valita päivän vaatteet, vaikka ei olisikaan Lapsen oikeuksien päivä. Avaa ihan uudella tavalla näkökulmaa siihen omaan vanhemmuuteen. <3

Rakentavan vuorovaikutuksen elementit

Kouluttaudun tämän talven aikana Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi. Rakentava vuorovaikutus perustuu Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication -malliin, ja olen sitä joskus tässä blogissakin käyttänyt milloin minkäkin asian pohtimiseen.

Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa ihan Rakentavan vuorovaikutuksen perusteista. Mistä tässä on kyse, ja miksi olen niin liekeissä Rakentavasta vuorovaikutuksesta että haluan kouluttautua ohjaajaksi asti?

Tarpeet ihmisen toiminnan taustalla

Rakentava vuorovaikutus perustuu humanistisen psykologian ajatukseen siitä, että kaikki, mitä ihminen tekee, on yritystä täyttää joku tarve. Ja koska meillä kaikilla on samat perustarpeet, niin olemme oikeastaan kaikki samalla viivalla ihmisinä. Sinä, minä, lapset, puoliso, anoppi, rakkain ystäväni, elinkautisvanki, se yksi poliitikko jonka nimenkin kuuleminen ärsyttää… Me kaikki yritämme joka hetki täyttää jotain tarvetta.

Tarpeissa itsessään ei ole mitään pahaa, väärää tai huonoa. Itse asiassa Rakentavan vuorovaikutuksen ajattelussa ”paha”, ”väärä” ja ”huono” ovat itsessään sanoja ja käsitteitä, joiden käyttäminen vie kauemmaksi aidosta yhteydestä. Kaikki tarpeet ovat tärkeitä ja arvokkaita.

Tarpeita voi kuitenkin pyrkiä kohtaamaan lukemattomilla eri strategioilla. Joku kaipaa rauhaa, ja hänen lempistrategiansa siihen on meditaatio. Toinen etsii rauhaa siitä, että välttää sanomasta eriäviä mielipiteitään ääneen. Kolmas hakee rauhaa sillä, että pyrkii kaikin voimin estämään vastaanottokodin tai alkoholistiparantolan perustamista paikkakunnalleen.

Tai otetaan esimerkki lapsiperheestä (tarkemmin sanottuna meidän huushollista viime viikonlopulta):

Kolmevuotias tarvitsee leikkiä ja hassuttelua. Hän on keksinyt, että on ihana leikki, kun kääntää muovisen säilytyslaatikon ympäri, ottaa kaksi tussia, ja *pam pam pam* soittaa rumpuja rokkibändissä! Hurraa! Samaan aikaan äidillä on migreeni, ja äiti tarvitsisi rauhaa ja hiljaisuutta. Äiti yrittää saada tarvitsemaansa makaamalla pimeässä makuuhuoneessa. Ja kas, kolmevuotiaan rokkibändileikki onkin ihan siinä makuuhuoneen oven toisella puolella.

Kumman tarve on tärkeämpi? Kompakysymys – molempien tarpeet ovat yhtä tärkeitä. Tarpeet eivät ole ristiriidassa. Sen sijaan kolmevuotiaan valitsema strategia haittaa äidin tarpeiden täyttymistä. Ja toisaalta äidin valitsema strategia ei myöskään ole kauhean toimiva pienessä kämpässä kun lapsilla on valtavasti energiaa.

Tästä päästäänkin sitten Rakentavan vuorovaikutuksen malliin. Miten tämän rokkibändi-ja-migreeni -tilanteen voisi ratkaista rakentavasti, niin että kaikki saavat mitä tarvitsevat?

Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa keskitytään neljään elementtiin: havaintoihin, tunteisiin, tarpeisiin ja pyyntöihin.

Havainto

Havainto:
Lapsi lyö tusseilla muovilaatikkoa ja siitä tulee ääni.

(Ei havaintoja: ”Lapsi mekkaloi”, ”lapsi paukuttaa laatikkoa”, ”lapsi häiritsee äidin lepoa”, ”lapsi tahallaan on mahdoton”.)

Havainto on sellainen kuvaus toisen tai omasta toiminnasta, josta kaikki tilanteen osapuolet voivat olla yhtä mieltä. Havainto on neutraali kuvaus, joka ei sisällä tulkintaa. Havainto on se, mitä minä aisteillani tästä maailmasta tavoitan, ennen kuin lisään siihen yhtään mitään merkityksiä.

Ja havainto on välillä ihan tuskaisen vaikea pukea sanoiksi ilman tulkintaa, ilman leimaamista, ilman toisen motiivien arvailua.

(Erityisesti silloin, kun on migreenin kourissa. Krhm.)

Useimmat meistä ovat tottuneet arvaamaan ihmisen käytöksestä hänen toimintansa motiiveja, tai päättelemään jotain hänen luonteenpiirteistään, tai ylipäätänsä lukemaan kaikenlaisia merkityksiä. Ja silloin kun kaikkien tarpeet tulevat kohdatuiksi, niin mikäs siinä.

Vaan jos sattuu olemaan tilanne, jossa jonkun tarpeet eivät tule kohdatuiksi syystä tai toisesta, niin on ihan hyvä pysähtyä huomaamaan, että mitä itse asiassa niissä tilanteissa tapahtuu. Siis ihan konkreettisesti.

Toisaalta siksi, että voimme lähteä ratkaisemaan tilannetta yhteisymmärryksestä käsin. On helpompi tunnistaa oma käytös toisen kuvaamana, kun siitä on riisuttu tulkinnat pois. (Jos sanon kolmevuotiaalle, että ”sinä mekkaloit”, niin hän ei ole välttämättä lainkaan samaa mieltä. Jos sanon kolmevuotiaalle, että ”sinä lyöt tusseilla muovilaatikkoa ja siitä tulee ääni”, niin hän todennäköisemmin tunnistaa oman käytöksensä.)

Ja toisaalta myös siksi, että välillä huomaan ärtyväni ihan vain oman tulkintani takia. Toisen ihmisen käytös itsessään, havainnon tasolla, ei häiritse minua lainkaan – vaan ainoastaan se, että tulkitsen hänen tekevän jotain ”tahallaan”, tai ”kiusallaan”, tai ”minua ärsyttääkseen.”

Maanantaiaamu, ollaan lähdössä päivähoitoon, kolmevuotias (tämä samainen) istuu lattialla heiluttelee välikausihaalaria sen sijaan, että pukisi sitä päälleen niinkuin pyysin. Mielessä kiehuu ärtymys, koska ”kyllähän se nyt osaa, miksei se jo pue, tollaista pelleilemistä, ärsyttävää”. Kunnes tajuan, että aivan totta, tänään tulikin rutiiniin muutos, koska päivähoidossa alkaa uusi juttu. ”Jänskättääkö sua mennä hoitoon, kun siellä on X?”

Kun päästin irti omasta tulkinnastani, niin minun oli helpompi miettiä vaihtoehtoisia motiiveja lapsen tulkinnalle. Ja kun lapsi myönsi, että joo, jänskättää, niin yhtäkkiä minua ei enää ärsyttänyt. Ei haitannut yhtään auttaa lapselle sitä haalaria päälle (vaikka edelleen tiesin, että lapsi osaa kyllä).

Sen takia aloitetaan havainnosta. Mitä tässä oikeasti nyt tapahtuu?

Tunne

Seuraava vaihe mallissa on sen huomaaminen, mikä tunne on tällä hetkellä päällä. Jos keskityn itseeni, joko itse-empatian tai rehellisen kertomisen puolesta, kiinnitän huomiota omiin tunteisiini. Jos taas kuuntelen toista empaattisesti, niin keskityn siihen, miltä toisesta tuntuu.

Tapaus rokkibändi-ja-migreeni
Äidin tunne: turhauttaa, suututtaa, surettaa
Lapsen tunne: riemastuttaa, innostaa

Itse olen opetellut kantapään kautta, että useimmiten kannattaa käyttää ristiriitatilanteissa hetki ihan siihen itse-empatiaan. Kun itse kuulen, huomaan ja sanoitan itselleni omat tunteeni, niin minun on helpompi kunnioittaa niitä myös silloin, jos päätän avata keskustelun aiheesta toisen kanssa.

Ja toisinaan itse-empatia riittää. Kun itse kuulen omat tunteeni ja tarpeeni, niin saatan keksiä jonkun toisen strategian, jolla saan sen tarpeen kohdattua, eikä minun tarvitse sanoa toiselle mitään. (Tämä on erityisen hyödyllistä silloin, kun kapasiteetti on vähissä – minkä tahansa ristiriidan ratkominen toisen ihmisen kanssa, varsinkin rakentavasti, kuluttaa energiaa. Jos ilmauksen ”pick your battles” saisi vähemmän sotaisaan muotoon, niin se toimisi tässä kohtaa varsin hyvin. Jos keksin laittaa korvatulpat päähän, niin löydän omalle tarpeelleni ratkaisun ihan ilman mitään selvittelyä.)

Itse-empatiassa on sekin hyvä puoli, että kun lopulta avaan keskustelun toisen kanssa, niin omat tunteeni eivät ole enää ihan niin akuutisti pinnassa. Minulla riittää kapasiteettia huomata myös toisen tunteet.

”Sun mielestä on ihanaa lyödä tusseilla sitä laatikkoa, mä huomaan että sä olet ihan innoissasi”
”Ei kun se on rumpu ja mä olen rokkibändin rumpali!”
”Aa, sä olet rumpali. Tiedätkö, kun sä soitat sitä rumpua niin siitä tulee aika kova ääni ja mun korviin ja päähän sattuu.”

Kun huomaan ja sanon ääneen, että näen toisen olevan innoissaan, tai jännittynyt, tai peloissaan, tai kiukkuinen, niin annan samalla sille tunteelle nimen ja luvan olla olemassa. Tai jos olen tulkinnut ihan väärin, ja lapsella onkin ihan eri tunne päällä, niin annan hänelle samalla mahdollisuuden korjata minun käsitystäni. (Jos en sano tunteesta mitään ääneen, niin saatan toimia ihan virheellisen olettamuksen pohjalta: oletan, että lapsi on vihainen, kun hän on innoissaan, tai surullinen, kun hän on peloissaan.)

Tarve

Kolmas vaihe Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa on tarve. Itse-empatian ja omasta näkökulmasta kertomisen kohdalla keskityn omaan tarpeeseen, ja empaattisen kuuntelun kohdalla keskityn arvaamaan, mitä tarvetta toinen yrittää täyttää.

Tapaus rokkibändi-ja-migreeni
Äidin tarve: rauhaa, lepoa, hiljaisuutta
Lapsen tarve: leikkiä, hassuttelua

Rakentava vuorovaikutus perustuu ajatukseen, että tunteiden taustalla on aina joku tarve.

Kun tunnen miellyttäviä tunteita, se kertoo, että tarpeeni ovat täynnä. (Lapsi on innoissaan, koska rokkibändileikki täyttää hänen leikin ja hassuttelun tarpeensa.)

Kun tunnen epämiellyttäviä tunteita, se kertoo, että joku tarpeeni ei täyty. (Äiti on turhautunut ja surullinen, koska hänen levon ja rauhan tarpeensa ei täyty; tai huolissaan, koska hänen ennakoitavuuden tarpeensa ei täyty, kun migreeni sekoittaa aikataulut. Ja niin edespäin.)

Tunne on viesti siitä, mitä tarpeillemme kuuluu. Ja toisen tunteet ovat meille viesti siitä, että vastaako heidän toimintansa heidän tarpeisiinsa.

”Sun mielestä on ihanaa lyödä tusseilla sitä laatikkoa, mä huomaan että sä olet ihan innoissasi”
”Ei kun se on rumpu ja mä olen rokkibändin rumpali!”
”Aa, sä olet rumpali. Tiedätkö, kun sä soitat sitä rumpua niin siitä tulee aika kova ääni ja mun korviin ja päähän sattuu. Mä huomaan, että sä haluat leikkiä ja hassutella. Ja mä tarvitsisin nyt lepoa ja rauhaa, ja mua vähän ärsyttää se, että sä soitat sitä rumpua tässä ihan oven vieressä. ”

Kun huomioin lapsen tarpeen, annan sille tarpeelle samalla luvan olla olemassa. Kerron, että olen huomannut sen tarpeen ja pidän sitä yhtä tärkeänä kuin omaa tarvettani. Ja samalla autan lasta (ja itseäni) erottamaan tarpeen ja senhetkisen strategian.

Erityisesti silloin, jos joku toisen ihmisen käytös haittaa minun tarpeideni täyttymistä, niin on helppoa niputtaa se toiminta, tarve ja strategia osastoon ”ei noin saa tehdä”. Ei saa mekkaloida, ei saa lyödä, ei saa valittaa, ei saa ei saa. Kun tietoisesti yritän etsiä siellä taustalla olevan tarpeen ja sanoa sen ääneen, niin minun on helpompi muistaa, että se tarve on tärkeä ja arvokas. Silloinkin, kun se strategia on tehoton tai suorastaan vahingollinen.

Pyyntö

Neljäs osa Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa on pyyntö. Se voi olla minulle itselleni suunnattu (”voisinkin etsiä ne korvatulpat”), tai toiselle suunnattu. Se voi liittyä toimintaan, tai se voi liittyä vuorovaikutuksen jatkamiseen.

Pyyntöjä:
Voisitko keksiä jonkun sellaisen leikin, mistä ei tule kauheasti mekkalaa?
Voisitko kertoa, mitä kuulit mun sanovan?
Kertoisitko, että mitä sä toivoisit multa?

Pyyntö ei ole vaatimus. Toisin sanoen pyyntöön sekä ”kyllä” että ”ei” on hyväksyttäviä vastauksia. ”Ei” tarkoittaa, että taustalla on vielä jokin tarve, joka ei ole tullut nähdyksi ja kuulluksi ja huomioiduksi. (Toisin sanoen silloin on taas aika arvailla toisen tunteita ja tarpeita.)

Ja pyyntö, samoin kuin havainto, on ainakin itselle ihan valtavan suuren opettelun takana. Pitkän linjan opettajana ja kasvattajana sitä on tottunut siihen, että kun Minulla on Suunnitelma ja Minä Ilmoitan, että Miten Tehdään, niin Sitten Niin Tehdään. Vaikka oikeasti haluan ilman muuta, että toinen suostuu pyyntööni vain silloin, jos hänenkin tarpeensa täyttyvät.

Otetaan vaikkapa tuo rokkibändi-ja-migreeni -esimerkki. Kun kapasiteetti on vähissä, niin on valtava kiusaus ihan vain huutaa, että Nyt Loppuu Se Paukuttaminen! Ja toisaalta, jos olen jo kertonut lapselle, että mitä tarvitsen (rauhaa ja lepoa), ja mikä hänen käytöksessään sen tarpeen täyttämistä haittaa (kovaääninen leikki), niin siitä ei ole enää kauhean pitkä askel siihen, että pyydän häntä keksimään jonkun toisen leikin tai miettimään muita ratkaisuja, joissa lapsen leikin äänet ja minun korvani eivät niin voimakkaasti kohtaa toisiaan.

Pyynnön taustalla on sellainen ajatus, että me ihmiset haluamme edistää toistemme hyvinvointia, kunhan se tapahtuu vapaaehtoisesti. Olet ehkä huomannut itsessäsi sellaisen piirteen, että täsmälleen sama toiminta voi tuntua joko innostavalta tai lannistavalta, riippuen siitä, tekeekö sen vapaaehtoisesti vai pakolla. Tai jos olen harkinnut tekeväni asian X, ja joku sanoo, että ”sinun kyllä pitäisi tehdä asia X”, niin kuinka paljon se enää innostaa? Ei juurikaan.

Kun pyydän toiselta apua, kuulluksi tulemista, tai vuorovaikutuksen jatkamista, niin annan hänelle tilaisuuden edistää minun hyvinvointiani. Samalla tuen hänen autonomian tarvettaan, joka on yksi sisäisen motivaation kulmakivistä. Esittämällä saman asian vaatimuksena vien häneltä tämän mahdollisuuden.

Havainto, tunne, tarve, pyyntö

Opetteluvaiheessa on usein selkeää pukea jokainen vaihe sanoiksi erikseen.

– Sä lyöt tusseilla tota laatikkoa, ja siitä tulee kova ääni. (Havainto)
– Huomaan, että olet siitä innoissasi – sä haluat hassutella ja leikkiä, ja se on ihana leikki. (Tunne, tarve)
– Mulla on pää tosi kipeä, ja tuo kova ääni pahentaa sitä päänsärkyä. (Havainto, tunne)
– Mä tarvitsisin rauhaa, ja mua ärsyttää kun mä en saa levättyä tuolla makkarissa kun se ääni kuuluu sinnekin. (Tarve, tunne)
– Voisitko sä keksiä jonkun sellaisen leikin, josta ei tulisi ääntä? (Pyyntö)

Mitä enemmän Rakentavaa vuorovaikutusta harjoittelee, sitä sujuvammin ne lauseet istahtavat ihan tavalliseen puheeseen.

”Hei muruseni, mä huomaan että susta on ihana leikki lyödä sitä laatikkoa tusseilla, ja tietkö siitä tulee tosi kova ääni ja mun päähän sattuu. Voisitko keksiä jonkun hiljaisen leikin, niin mä saisin levättyä, että tämä päänsärky lähtisi pois?”

Erillinen, vaihe vaiheelta harjoittelu voi tuntua tönköltä tai hankalalta. Ja oikeastaan siinä on yksi sen hyödyistä: kun tietoisesti pysähdyn miettimään, että miten tämän asian voisi sanoa, niin tulen samalla pysähtyneeksi sen äärelle, että mitä oikeastaan haluan sanoa.

Vältän ehkä sen automaattisesti tulevan ”etkö sä voisi kerrankin…” tai ”kuinka monta kertaa mun pitää sanoa…” tai ”nyt ihan oikeasti tollainen pelleily…” -kommentin, tai ainakin huomaan sanoneeni sen ja pystyn korjaamaan.

Tämä sama opettelu jatkuu meidän huushollissa koko ajan.

Ja kyllä – lopulta lapsi keksi rokkibändileikin tilalle jonkun hiljaisemman leikin ja minä sain levätä migreenini pois.

Frozen ja ajatuksia jäätaikavoimien hallintaan

Katsottiin viikonloppuna Frozen, taas vaihteeksi. Se on yksi niistä elokuvista, joissa minä aloitan vollottamisen lähes ensimmäisestä kohtauksesta ja lopetan sitten lopputekstien kohdalla, koska aika moni leffan teemoista tuntuu osuvan aika lähelle omaa kokemusta.

Elokuvan jälkeen juteltiin esikoisen kanssa Elsan taikavoimista.

(Niille teistä, joille Frozen ei ole tuttu leffa, pieni tiivistys asetelmasta. Elokuva kertoo kahdesta sisaruksesta, joista vanhemmalla, Elsalla, on käsissään jäätaikavoimia. Lapsina leikkiessä Elsa satuttaa taikavoimillaan vahingossa pikkusiskoaan Annaa. Vanhemmille annetaan neuvoksi, että Elsan tulee opetella hallitsemaan taikavoimiaan, mutta pelko voi olla vaaraksi. Vanhemmat tulkitsevat neuvon niin, että Elsan pitää kätkeä taikavoimansa kaikilta, myös rakkaalta pikkusiskoltaan. Hallitsemisen sijaan Elsa oppii pelkäämään ja piilottamaan taikavoimiaan – ja sen myötä myös tunteitaan, koska tunnekuohut voimistavat taikaa. Sen enempää en spoilaa, ja tämäkin tapahtuu leffan ensimmäisen 10 minuutin aikana.)

Mietittiin sitä, että se peittely ja piilottelu ei auttanut Elsaa oppimaan, miten taikavoimia voisi hallita. Että Elsa opetteli käyttämään käsineitä jotta ei satuttaisi ketään, mutta ei silloinkaan uskaltanut leikkiä Annan kanssa, koska pelkäsi voimiaan. Mietittiin myös, että mitenköhän Elsa ja vanhemmat olisivat voineet oikeasti harjoitella sitä taikavoimien hallintaa.

Miksi kirjoitan tästä blogitekstiä?

Mainitsin lapsellekin, että vähän samalla tavalla hänen ja kuopuksen ja kaikkien lasten (ja aikuistenkin) on tärkeää opetella hallitsemaan omia fyysisiä voimiaan ja toimimaan tunteidensa kanssa. Meillä ei ole jäätaikavoimia, mutta jokainen meistä pystyy silti vahingoittamaan toisia ihmisiä, tahallaan tai vahingossa, henkisesti tai fyysisesti, jos tulee tunnekuohu.

Ja valitettavan usein lapsuudessa saatu treeni tai neuvot omien tunteiden hallintaan ja väkivallattomuuteen on samaa sarjaa kuin Elsan ja Annan vanhemmilla: piilota tunteet, älä käytä voimaa tai sano rumasti, ole kiltti ja huomaavainen, suojele muita. Ihan sinänsä hyviä neuvoja, mutta mitä apua niistä on silloin, kun tarkoituksena on harjoitella suuntaamaan se oma voima rakentavasti?

**disclaimer tähän väliin: Kirjoitan tätä äitinä, opettajana, ja Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutuksen osallistujana. En ole terapeutti enkä psykiatri, joten näitä näkökulmia ei tule ottaa minkäänlaisena kliinisenä vihanhallintakoulutuksena tms. Tarkoituksenani on herättää ajatuksia ja pohdintaa siitä, miten me voimme auttaa itseämme ja lapsiamme oppimaan rakentavia tapoja kohdata omat tunteemme, tarpeemme ja voimamme. Jos tuntuu, että tarvitset akuuttia apua väkivallattomuuden opetteluun, niin Maria Akatemia ja Naisten Linja ovat hyviä ensimmäisiä yhteydenottoväyliä.**

Tällaisia asioita keksittiin lapsen kanssa, kun mietittiin, että miten Elsan olisi ollut hyödyllistä harjoitella taikavoimiensa hallintaa.

1. Avoimuus ja hyväksyminen

Elsalla oli taikavoimia. Piilottamalla ne eivät kadonneet, vaan päinvastoin voimistuivat hallitsemattomiksi. Toki elokuva olisi ollut varsin erilainen, jos Elsan perhe olisi alusta asti opetellut hyväksymään sen, että tämä asia nyt on osa meidän perheemme kulttuuria. Sen sijaan ikkunat ja ovet suljettiin, lapset pidettiin sisällä eristyksissä – myös Anna, joka teoriassa olisi voinut hyvin leikkiä vaikka kylän lasten kanssa. Elsan ominaislaadusta tehtiin salaisuus.

Mitä olisi tapahtunut, jos vanhemmat olisivat tehneet toisen valinnan? Jos he olisivat nähneet ennalta, että nimenomaan eristäminen ja salailu kasvattavat pelkoa?

Elsa ja Anna olisivat saaneet kasvaa yhdessä. Anna ei olisi ollut niin tuskallisen yksinäinen, ja olisi ehkä kruunajaispäivänä tehnyt erilaisia valintoja. Vanhemmat olisivat ehkä löytäneet ihmisiä, jotka olisivat voineet auttaa Elsaa ja koko perhettä opettelemaan taikavoimien kanssa elämistä. Elsa olisi kokenut, että hänen erityislaatunsa on lahja, jolla voi tehdä kauniita asioita, ei pelkästään pelottava virhe, joka tekee elämästä helvettiä.

Me jokainen voimme vanhempina miettiä, että mikä on meidän lapsissamme se ainutlaatuinen taikavoima. Onko se temperamentti, tunneherkkyys, impulsiivisuus, asioihin uppoutuminen, pohdiskelevuus, päättäväisyys… Useimmiten ainakin omalla kohdalla sen huomaa niistä hetkistä, jolloin lapsi ei mukaudukaan automaattisesti minun suunnitelmiini, ohjeisiini, aikatauluihini. Niistä hetkistä, jolloin lapsi on ”hankala” tai ”mahdoton” tai ”käsittämätön”.

Niissä hetkissä voin suhtautua lapsen ominaislaatuun kuin Elsan vanhemmat: älä ole tuollainen, ole toisenlainen. Ja voin tehdä sen täydestä rakkaudesta, niinkuin Elsankin vanhemmat. Jos vain olisit toisenlainen, elämäsi olisi helpompaa.

Tai sitten voin opetella suhtautumaan lapsen ominaislaatuun niinkuin se olisi upea lahja, jota lapsen tulee oppia käyttämään, ja jossa minun täytyy auttaa häntä. Lapsi on ihana ja oikeanlainen juuri tuollaisena – miten autan häntä oppimaan sellaisia toimintatapoja, joilla hän saa sen lahjansa suunnattua oikein, eikä satuta ketään (toisia tai itseään) siinä samalla?

2. Yhdessä harjoittelu

Elsa jäi taikavoimiensa kanssa aika yksin. Vanhemmilla ei itsellään mitä ilmeisimmin ollut kokemusta taikavoimista, joten he eivät tienneet, mitä niiden kanssa pitää tehdä.

Ehkä avoimuudella ja hyväksymisellä olisi ollut sekin vaikutus, että jostain päin valtakuntaa olisi löytynyt joku, joka olisi voinut auttaa Elsaa harjoittelussa. Joku, joka olisi osannut antaa neuvoja, vinkkejä ja tekniikoita sekä Elsalle että hänen vanhemmilleen.

Tai ehkä ei. Ehkä Frozen-maailmassa Elsa oli ainoa, jolla oli tällaisia taikavoimia. Silloinkin avoimuus ja hyväksyminen olisivat saaneet aikaan sen, että Elsa olisi voinut alkaa harjoitella vanhempien tai opettajan avulla. Kokeilla, millaisilla tavoilla taikaa saa suunnattua, miten rauhoittua kun hermostuttaa, milloin kannattaa varoittaa toisia että nyt minun on parempi olla hetki yksin.

Ja ehkä silloin Elsalla olisi ollut joku, jolle kertoa kun on neuvoton olo. Joku, jonka kanssa olisi voinut miettiä erilaisia ratkaisuja. Joku, jolle itkeä ja raivota kun ei jaksaisi sitä, että tämä elämä on tällaista. (Kuvitelkaa Elsa murrosiässä: jäätaikavoimat ja hormonimyllerrys samaan aikaan. Siinä on paljon kannettavaa teinille.)

Joskus oman lapsen kanssa on niin kiitollinen tilanne, että lapsen taikavoima on samansuuntainen kuin oma. Räiskyvän temperamentin vanhemmalla on räiskyvä lapsi. Silloin vanhemmalta (ainakin teoriassa) voi löytyä empatiaa lasta kohtaan: tämä on minullekin vaikeaa, kuinka vaikeaa se mahtaakaan olla lapselle? Jos vanhempi on löytänyt keinoja suunnata sitä taikavoimaansa rakentavasti, niin niitä samoja keinoja voi kokeilla lapsen kanssa. Tai sitten lapsi saattaa löytää jonkun keinon, joka toimii myös aikuiselle.

Silloinkin, kun lapsen taikavoima on ihan eri kuin oma, siihen voi suhtautua uteliaasti ja rakastavasti. Selvästi lapsella on näissä tilanteissa vaikeaa – hmm, mikäköhän siihen auttaisi? Mitä minä voisin tehdä? Mitä lapsi voisi kokeilla? Mitähän lapsi tarvitsee?

3. ”Ehkä se voisi harjoitella jonkun ritarin kanssa”, eli suojaaminen

Meidän esikoiselle oli tosi tärkeää, että jos Elsa olisi harjoitellut jonkun kanssa, niin sillä olisi pitänyt olla kypärä, ettei Elsan jäävoimat vaan olisi satuttaneet. ”Ja sitten tässä rinnan päällä ainakin sata paitaa ja vielä takki!” Minä ehdotin, että entäs jos sillä olisikin vaikka haarniska? ”Joo, se voisi harjoitella vaikka jonkun ritarin kanssa!”

Ja tottahan se on. Silloin kun harjoitellaan, niin sattuu virheitä, ja harjoittelukumppanin on tosi tärkeä suojata itsensä. Ensinnäkin se varmistaa, että harjoittelukumppani pysyy turvassa ja hyvinvoivana, ja pystyy jatkamaan harjoittelua. Toisekseen se antaa harjoittelijalle vapauden kokeilla uutta, tehdä niitä virheitä, ja muuttaa toimintaansa niiden virheiden perusteella. Opettelu jää aika ohueksi, jos tekee vain sellaisia asioita, jotka hallitsee täysin.

Jos minä vanhempana autan lasta opettelemaan oman taikavoimansa hallintaa, niin minunkin pitää suojata itseni. Se voi tarkoittaa fyysistä suojaamista – saatan joutua pitelemään raivopäistä lasta, ettei hän lyö minua. Tai se voi tarkoittaa emotionaalista suojaamista – huolehdin omista tarpeistani, lepään, puran ajatuksiani ystäville tai vaikka ammattiauttajalle, jotta pysyn lapsen kanssa kärsivällisenä ja lempeänä. Se voi tarkoittaa sitäkin, että jaan vastuuta lapsen opettelun tukemisesta muillekin turvallisille aikuisille, jotta en polta itseäni loppuun. Ja sitä, että kun lapsen kanssa tilanne on vaativimmillaan, niin annan muissa asioissa itselleni armoa, enkä vaadi itseltäni kaikessa täydellisyyttä.

Itsestä huolehtiminen tarkoittaa myös sitä, että opettelee hallitsemaan niitä omia taikavoimiaan, ymmärtämään ja hyväksymään omia tunteitaan ja tarpeitaan. Opettelee lukemaan merkkejä, jotka kertovat siitä, että nyt on aika hetkeksi keskittyä omaan itseen, oman haarniskan paikkailuun ja korjailuun.

Elsa ei halunnut satuttaa jäävoimillaan. Minä uskon, että meidän lapsemme eivät myöskään halua satuttaa omilla taikavoimillaan.

Mitä paremmassa kunnossa meidän oma haarniskamme on – jaksaminen, tahdonvoima, kärsivällisyys, omat tarpeet, oma ilo ja hyvinvointi – sitä helpompi meidän on suhtautua lapseen rakastavasti ja kannustavasti silloinkin, kun hän heittelee jääpiikkejä vahingossa tai tahallaan. Kun näemme, että lapsi opettelee ja on itsekin taikavoimiensa kanssa pulassa, niin lapsen käytös ei pääse vahingoittamaan meitä samalla tavalla. Silloin pystymme auttamaan lasta tämän tunteiden kanssa, ja voimme yhdessä etsiä tapoja, joilla lapsi saisi tilanteessa tarvitsemansa.

Aikuisenakin voi harjoitella

Elokuvassa Elsa harjoitteli taikavoimiensa hallintaa vasta aikuisena. Olen itsekin opetellut suurimman osan tunnetaidoistani aikuisiällä, joten se kohta kolahti myös omalle kohdalle.

Koskaan ei ole liian myöhäistä hyväksyä, että minä olen tällainen, minulla on tällainen taikavoima, minä tarvitsen näitä asioita ja välillä tunnen kaikenlaisia tunteita. Koskaan ei ole liian myöhäistä etsiä joku, jonka kanssa harjoitella yhdessä (ystävä, terapeutti, valmentaja, kurssi tai kirja…) – joku sellainen, jolla on itsellään niin vahva haarniska, että minun virheeni tai opetteluni eivät voi häntä vahingoittaa.

Olipa meidän taikavoimamme mikä tahansa, niin myös meillä on lupa olla juuri tällaisia kuin olemme – ja mahdollisuus opetella olemaan sitä rakentavasti ja lempeästi. Kun Elsa oppii hallitsemaan taikavoimiaan, hän luo huikeita taideteoksia jäästä. Kun me opimme hallitsemaan omia taikavoimiamme hyväksymisen ja harjoittelun kautta, meillä on sama mahdollisuus.

Ja sellainen esimerkki on myös aika huikea tapa auttaa lasta hyväksymään omat taikavoimansa.

Persoonallisuuden tunteminen ja hyvän vanhemmuuden opettelu

Tarvitseeko vanhemman tietää, mitä persoonallisuustyyppiä hän on, voidakseen olla hyvä vanhempi? Tai tarvitseeko hänen tietää, mitä tyyppiä hänen lapsensa on?

Tämä kysymys nousi mieleen, kun juttelin ystävän kanssa ekstroversiosta ja introversiosta. Siis siitä, että etsiikö herkästi stimulaatiota toisista ihmisistä, saako energiaa vuorovaikuttamalla toisten ihmisten ja ympäristön kanssa, yrittääkö ymmärtää asioita ihmisten ja toiminnan kautta – vai saako energiaa yksinolosta, yrittää ymmärtää asioita informaation ja ilmiöiden kautta, tai välttää herkemmin hakeutumista toisten seuraan.

Ekstroversio on yksi Big Five -persoonallisuuspiirteistä, ja se esiintyy ilman muuta enemmän jatkumona kuin joko-tai -jaotteluna. Toisten käytös ja ajattelu ilmentää suhteessa enemmän ekstroversiota kuin toisten. Sama ihminen voi näyttää ekstrovertilta tai introvertilta riippuen siitä, onko ympärillä olevilla ihmisillä häneen verrattuna enemmän tai vähemmän ekstroversiota persoonallisuudessaan.

Sama pätee moniin muihin persoonallisuuspiirteisiin ja -luokitteluihin. Big Fiven (ekstroversio, neuroottisuus, tunnollisuus, sovinnollisuus, avoimuus uusille kokemuksille) lisäksi ihmisen persoonaa voidaan kuvata ja tulkita esimerkiksi enneagrammin, tai MBTI-luokittelun, tai temperamentin pohjalta. Jotkut näistä korreloivat toistensa kanssa enemmän, jotkut vähemmän.

Persoonallisuuden ymmärtäminen ja hyvä vanhemmuus

No tarvitseeko vanhemman tietää yhtään mitään persoonallisuustyypittelyistä ollakseen hyvä vanhempi? Ei välttämättä.

Voiko oman tai lapsen persoonallisuustyypin tunnistaminen ja ymmärtäminen auttaa olemaan parempi vanhempi? Ilman muuta. (Silloin kun parempi = yhä enemmän lapsensa tarpeita huomioiva ja niihin viipymättä vastaava, empaattisempi, kärsivällisempi ja turvallisempi vanhempi.)

Itselleni erilaisten persoonallisuustyypittelyiden opettelu ja niihin tutustuminen on inspiroiva harrastus. Muutama vuosi sitten luin kaiken Myers Briggs -materiaalin, minkä käsiini sain. Tällä hetkellä opettelen ymmärtämään enneagrammia. Kesällä istuin inspiroituneena persoonallisuuspsykologian luennoilla.

Mikä on suurin hyöty, jonka olen saanut erilaisten persoonallisuustyypittelyjen tuntemisesta?

Se, että minun on helpompi tunnistaa ja nimetä omia ja läheisteni tunteita, tarpeita, taipumuksia ja omituisuuksia. Se, että väsyn ihmisten seurassa olemisesta, ei ole valuvika tai virhe, vaan minun temperamenttini ominaisuus. Se, että minä ja puolisoni teemme päätöksiä eri tavalla, ei tarkoita että kumpikaan meistä olisi väärässä. Ja se, että esikoinen on tasainen uppoutuja ja kuopus räiskähtelevä vauhtihirmu, ei tarkoita että olisin onnistunut yhden kohdalla ja epäonnistunut toisen kanssa. He nyt vain ovat sellaisia kuin ovat.

Lapsen tarpeiden tunnistaminen

Ja siinä mielestäni on keskeisin tapa, jolla persoonallisuustyyppien tunteminen voi auttaa olemaan parempi vanhempi. (Silloin kun parempi = yhä enemmän lapsensa tarpeita huomioiva ja niihin viipymättä vastaava, empaattisempi, kärsivällisempi ja turvallisempi vanhempi.)

Jos tiedän, että lapsellani on taipumusta väsähtää sosiaalisissa tilanteissa, niin osaan varata aikatauluun tietoisemmin rauhallista aikaa yksinololle ja akkujen lataamiselle. Jos taas tiedän, että lapsi kukoistaa kun hänellä on paljon seuraa, niin tunnistan helpommin, mistä kenkä puristaa, jos pitkän kesäloman puolivälissä hän roikkuu turhautuneena kiinni aikuisessa.

Jos puolestaan olettaisin molempien lasten kohdalla, että ratkaisu ”kiukutteluun” ja ”turhautuneeseen riehumiseen” on toisten lasten seura (koska ”kyllähän nyt tuon ikäinen jo seuraa kaipaa”) tai rauhalliset kotipäivät (koska ”kyllähän tuon ikäisen nyt pitää osata leikkiä itsenäisestikin”), niin se toimisi vain toisen lapsen kohdalla. Toisen kohdalla auttamisyritykseni vain pahentaisi tilannetta.

Ja tottakai lapsen tarpeisiin voi opetella vastaamaan kokeilemisen ja onnistumisen kautta ilman mitään persoonallisuuden tuntemustakaan.

Ainakin itselleni on kuitenkin helpompi muistaa, millaisia juttuja kannattaa kokeilla, jos tiedän, millainen persoona lapseni on.

Kannattaako tässä tilanteessa sanoittaa ja nimetä lapsen tunteita vai auttaa häntä purkamaan niitä fyysisesti? Onko klassinen ”valitsetko siniset vai punaiset kurahanskat” -temppu lapsen valintaa helpottava vai vaikeuttava? Onko lapsen helpompi hahmottaa perustelut muodossa ”tällaisia asioita seuraa näistä erilaisista vaihtoehdoista” vai ”kun sinä toimit tällä tavalla, niin sitten tapahtui tätä”?

On myös helpompi muistaa, mitkä jutut toimivat edellisellä kerralla, kun ne on yhdistänyt mielessään sen lapsen persoonallisuustyyppiin.

Lapsellani näyttäisi olevan korkea tunnollisuus, joten autan häntä ennakoimaan tilanteita, jotta äkkiä tapahtuvat muutokset eivät pistä lapsen pasmoja sekaisin. Matalan tunnollisuuden lapseni taas kaipaa toista enemmän apua tavaroiden laittamisessa paikalleen, mutta toisaalta ei tarvitse niin paljon selityksiä ja ennakointia, jos suunnitelmat yhtäkkiä muuttuvat.

…ja vanhemman tarpeiden tunnistaminen

Sama auttaa tietysti silloin, kun puhutaan vanhemman oman persoonallisuustyypin tuntemisesta.

Miten säästän omaa kapasiteettiani niin, että jaksan vastata lapseni tarpeisiin? Toisella vastaus on ”pidän kodin järjestyksessä, jotta ympäristön kaaos ei rassaa minua”, ja toisella vastaus on ”en stressaa kodin järjestyksestä, koska tavaroiden jatkuva paikalleen laittaminen vaatii ihan valtavasti energiaa”. Kumpi on oikeassa? Niinpä. Se, joka saa toiminnallaan aidosti huomioitua omat tarpeensa ja taipumuksensa, eikä odota itseltään ihmetekoja.

Persoonallisuustyypittelyjen tuntemisen ydin hyvän vanhemmuuden kannalta onkin juuri siinä, että auttaako se vanhempaa tunnistamaan ja vastaamaan omiin ja lapsensa tarpeisiin arjessa, tilanteesta toiseen, juuri tässä hetkessä?

Miten vältän stereotyyppiin kompastumista?

Jos tyypittelyä käyttää stereotypisoinnin välineenä (”ei se varmaan halua mennä sinne kaverin synttäreille, kun se on introvertti ja meillä on ollut raskas viikko”), niin mennään metsään ja vauhdilla.

Sen sijaan jos tunnistan sen, millaisia asioita eri tyypit usein tarvitsevat, voin tuoda ne mukaan keskusteluun: ”Tuli kutsu kaverin synttäreille. Olisiko sinne sun mielestäsi kiva mennä? Tuntuuko susta, että on ollut tällä viikolla aika paljon kaikenlaista, ja mietit että jaksatko mennä? Mietitään, että miten onnistuisi sekä juhliin meneminen että lepääminen.”

Ja toki täytyy muistaa, että toisinaan introverttikin innostuu toisten kanssa olemisesta, korkean tunnollisuuden tyyppi haluaa tehdä spontaaneja päätöksiä, ja korkean sovinnollisuuden tyyppi ilmoittaa toiselle, että painu kuule sanonko minne. Persoonallisuus ei rajaa ihmisen käytöstä, vaan se värittää sitä, miten ihminen tyypillisesti havaitsee, tuntee, tai toimii.

Ihmiselle on luontaista havaita toisista ja itsestään sellaiset piirteet ja asiat, jotka vahvistavat aiempaa ajattelua. Senpä takia onkin hyvä pyrkiä erityisesti huomaamaan myös ne hetket, jolloin oma tai lapsen käytös on epätyypillistä persoonaan nähden.

Toisaalta sen epätyypillisen käytöksen huomaaminen auttaa pääsemään pois stereotypisoinnista ja kohti aitoa toisen ihmisen (tai itsensä) näkemistä ja hyväksymistä. Kas, tänään on tällainen päivä, näitäkin näemmä siis on.

Toisaalta se auttaa taas huomioimaan käytöksen takana olevat tarpeet: kertooko tämä käytös siitä, että tarpeet ovat täynnä vai vajaalla? Olenko minä itse asiassa tällainen silloin, kun saan kaiken sen levon, innostuksen, hyväksynnän ja tilan, mitä tarvitsenkin? Vai onko tämä sellaista käytöstä, johon vajoan kun patteri piiputtaa punaisella ja tankissa on vain huurut enää jäljellä? Ja lapsen kohdalla: onko tämä epätyypillinen toiminta lapseltani stressikäytöstä vai hyvinvoivaa käytöstä – ja mitä hän mahdollisesti silloin tarvitsee minulta?

Sellaisten asioiden huomaaminen vie taas askelen lähemmäs hyvää, lapsen tarpeisiin vastaavaa vanhemmuutta.

Viisi lausetta, joilla lapsen pyyntöihin kannattaa oikeasti vastata

Tulipa vastaan somessa linkki juttuun, jossa kerrottiin (muka) viisi lausetta, joilla lapsen anelun saa katkaistua.

Paitsi että ne ohjeet olivat vähän samaa sarjaa kuin jos kodin turvallisuudesta neuvottaisiin näin:
”Huutaako palohälytin? Ei hätää, ota siitä patterit pois, ja saat nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta.”

Toisin sanoen aivan sama, mistä syystä lapsi pyytää jotain, niin hänet kannattaa (muka) hiljentää sillä, ettei kuuntele, ei vastaa, tai rankaisee jos lapsi jatkaa keskustelua.

Mun oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että tuollaiset ohjeet ovat parhaimmillaankin tehottomia ja pahimmillaan aikamoista henkistä väkivaltaa. Lapsen hiljentäminen tylyttämällä on hyödyllistä vain silloin, jos aikuista kiinnostaa ainoastaan aikuisen oma hyvinvointi. Lapsella on aina joku syy käytökseensä, riippumatta siitä, näkeekö aikuinen sitä vai ei.

Niin senpä takia ajattelin ehdottaa viisi vaihtoehtoista lausetta, joilla saat aidosti lapsen aneluraivaria kohti keskustelua – ilman tylyttämistä, henkistä väkivaltaa tai hatusta vedettyjä rangaistuksia.

Viisi lausetta, joilla lapsen ”anelun” saa oikeasti katkaistua

1. Sua taitaa suututtaa ihan kamalasti.

Jos lapsi huutaa ja raivoaa, niin silloin hänellä on käynnissä joku tunne. Tämä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta joskus se silti unohtuu.

Tunnekuohun keskellä lasta voi auttaa jo se, että hänen tunteensa tulee näkyväksi. Nimeämällä tunteen aikuinen antaa tunteelle luvan olla olemassa. Tämä lause ei vielä kerro mitään siitä, miten aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen, sen aika on myöhemmin.

Tässä kohtaa on myös hyvä pysähtyä kuuntelemaan, mitä lapsi vastaa aikuisen arvaukseen hänen tunteestaan. Ehkä lasta ei suututa, ehkä häntä surettaa? Tai turhauttaa? Tai pelottaa? Tai ärsyttää? Tai hän on pettynyt? Lapsi saattaa vastata ”joo”, tai ”eiii!”, ja molemmat vastaukset vievät keskustelua eteenpäin.

Jos aikuisella loppuu tunnesanat kesken, eikä tule mitään fiksua arvausta mieleen, niin ihan hyvin voi sanoa myös ”mä huomaan, että susta tuntuu nyt tosi pahalta”. Yleissanat kuten ”hyvä” ja ”paha” eivät ole ideaaleimpia tunteiden sanoittamiseen, mutta ne ovat kuitenkin sata kertaa parempia kuin ”nyt suu poikki tai et saa jälkiruokaa”.

2. Mä huomaan, että se on sulle tosi tärkeää.

Jos lapsen raivari liittyy johonkin sellaiseen, mitä lapsi haluaisi (niinkuin tuossa valitettavassa nettiartikkelissa), niin tunteen sanoittamisen lisäksi on usein hyödyllistä sanoa ääneen, että se haluamisen kohde on lapselle tosi tärkeää.

Meistä aikuisista voi tuntua ihan typerältä se, että lapsi haluaa tietynvärisen mukin, tai suostuu pukemaan päälleen vain tietyt sukat ja nekin nurinpäin, tai hän haluaa juuri ne kaikkein kalleimmat kengät, tai kaverin yökylään juuri kun on selvitty stressaavasta viikosta. Ja sitten kun lapsi vetää vielä ihme raivarit siitä, että hän ei saa haluamaansa, niin aikuisellakin helposti nousee v-käyrä yli sivistyneen käytöksen rajan. Ilman muuta.

Ja kuitenkin. Jos lapsi haluaa jotain, niin silloin se haluamisen kohde on hänelle tärkeä, syystä tai toisesta. Lapsi kokee, että se vastaa hänen johonkin tarpeeseensa. Ja siellä taustalla oleva tarve on aina validi ja oikea, vaikka lapsen keksimä ”mä haluan näin” -strategia olisikin epäkäytännöllinen, hankala, tai suorastaan vaarallinen.

Kun sanon lapselle ”huomaan, että se on sulle tosi tärkeää”, mä en edelleenkään ota kantaa siihen, että voidaanko niin tehdä. Mä vain kerron lapselle, että mä kunnioitan hänen tarpeitaan, halujaan ja ajatuksiaan.

3. Samaan aikaan…

Kolmas erittäin hyödyllinen lause, tai lauseen alku, on ”samaan aikaan…”. Nyt on se hetki, kun mä perustelen lapselle, miksi mä en halua, että tehdään lapsen ehdottamalla tavalla.

Sulle on rakas tosi tärkeää, että sä saat päästä varpaisiin harmaat sisävaatteet. Ja samaan aikaan kaikki sun harmaat sukat on pyykissä, eikä me ehditä pestä niitä tähän hätään.

Sä haluaisit tosi kovasti noi ihanat kengät, ja sulle olisi tärkeää että ne olis just noi. Samaan aikaan meillä ei ole tähän kenkäostokseen varattuna niin paljon rahaa, että voitais ostaa ne.

Sä toivoisit, että *kaveri* tulisi yöksi tänään, ja sulle on tosi tärkeää, että sulla olisi oman ikäistä seuraa leikkikaveriksi. Samaan aikaan mulla on ollut tosi rankka viikko, ja mä en millään jaksaisi järjestää sitä yökyläilyä ja paimentaa myös *kaveria* just tänä viikonloppuna.

”Samaan aikaan” kertoo siitä, että meillä molemmilla on ihan yhtä tärkeät tarpeet ja toiveet. Mä en ohita omaa tarvettani, mutta en myöskään ohita lapsen tarvetta vain siksi, että minä olen aikuinen ja minulla on valta ja etuajo-oikeus.

4. Mitäs me keksittäis?

Tämä lause on mun oma henkilökohtainen suosikkini. Kun mä kysyn lapselta ”mitäs me keksittäis”, niin me ollaankin yhtäkkiä samalla puolella ratkomassa yhteistä ongelmaa. Me ei olla enää vastustajia, jotka yrittävät erilaisilla vallankäytön ja manipulaation tekniikoilla pakottaa tai huijata toisiaan.

Lisäksi mä luovun siitä ajatuksesta, että kaikki tämän perheen päätökset pitää olla minun tekemiäni. Mä päästän irti kontrollista ja silti pidän huolta siitä, että mun omat tarpeet tulee kuulluksi.

Mä myös osoitan lapselle, että mä luotan hänen ongelmanratkaisukykyynsä. Mä myös annan hänelle tilaisuuden harkita asiaa myös minun tarpeideni kannalta. Mitä isommasta lapsesta on kyse, niin sitä oivaltavampia ratkaisuja tällaisesta keskustelusta voi tulla.

Ja jos keskustelu uhkaa lähteä sivupoluille, niin voidaan palata takaisin aikaisempiin kohtiin. Ai sä oikeastaan haluaisitkin violetit kengät, ja nämä on ainoat violetit tässä kaupassa. Käviskö sulle jotkut muut kengät, jos ne on violetit? Mentäiskö katsomaan toiseen kauppaan?

Hyvän ratkaisun tunnistaa siitä, että se käy molemmille. Joskus mä joudun joustamaan omasta ”tämän kuuluu mennä näin” -ajatuksestani, jotta molemmat saavat mitä tarvitsevat. On kuitenkin tärkeää, etten mä joudu ihan kauheasti joustamaan omista tarpeistani.

5. Rakastan sinua, ja mulle on tärkeää, että sulla on hyvä olla.

Tämä on sellainen lause, jota voi ripotella sinne keskusteluun ihan niin paljon kuin haluaa.

Toisaalta tällä mä kerron lapselle sanoin sen, mitä mä ilmaisen kaikella tällä muulla keskustelulla. Kuunteleminen on rakkautta. Kunnioitus ja toisen huomioiminen on rakkautta. Rehellisyys omista tarpeista on rakkautta.

Ja oikeastaan vielä tärkeämpää mulle itselleni on se, että kun mä sanon tämän ääneen, niin mä muistan sen itse.

Mä palautan itseni takaisin siihen ajatukseen, että kaikkein tärkeintä on mun ja lapsen rakastava ja läheinen suhde. Mä muistutan itselleni, että mun tehtäväni on auttaa lasta pääsemään siitä huutoraivarikriisistä lähemmäs omaa rauhallista perustilaansa. Mä muistan, että mä olen tässä se aikuinen, eli mulla on enemmän välineitä hallita omia tunteitani kuin lapsella.

Tietysti näiden viiden lauseen lisäksi pitää sanoa paljon muutakin, jotta lapsen pyynnöt saa käännettyä kunnioittavaksi keskusteluksi silloinkin, kun vaihtoehtona ei ole ”joo, ilman muuta nuppuseni”. Lapsen iästä riippuen nämäkin lauseet pitää muotoilla eri tavoilla.

Nämä viisi lausetta ovat kuitenkin valtavan paljon parempi tapa opettaa lapselle omien tunteiden hallintaa, kunnioitusta ja fiksua käytöstä kuin robottimainen ”minä sanoin jo ei” -tyyppisten lauseiden toistelu. Pitkällä tähtäimellä tämä lähestymistapa maksaa myös itsensä monin verroin takaisin.

Kun anteeksipyytäminen on vaikeaa

Meillä on temperamenttinen ja herkkä kolmevuotias.

Se ilmenee muun muassa niin, että hän on hyvin riehakas ja fyysinen, ja innostuessaan saattaa satuttaa toisia. Lähinnä meitä vanhempia ja esikoista, muita harvemmin. Ja sitten kun olisi aika pyytää anteeksi, niin se oma käytös hävettää, ja anteeksipyytäminen on vaikeaa, koska silloin pitäisi myöntää tehneensä jotain väärin.

Samaan aikaan meillä on kaksi aikuista, joille anteeksipyytäminen (ja myös anteeksipyynnön kuuleminen toiselta) on tosi tärkeää, sekä viisivuotias esikoinen, jolta ”anteeksi” tulee lähes automaattisesti. Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kaikki muut paitsi kolmevee pyytävät anteeksi helposti ja usein. Ja kolmevuotiaskin pyytää mutkattomasti anteeksi, paitsi jos on päällä tunnekuohu tai muu itsepäisyyshetki. (Paljastus: kolmevuotiailla niitä tulee paljon.)

Tämä asettaa haasteita.

”Nyt pyydät anteeksi!”

Mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen. Siis sellaiseen ”nyt ei tehdä mitään ennenkuin pyydät anteeksi heti, nytheti, kuulitko!” -meininkiin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että välillä arjessa lankean siihenkin, ennenkuin taas muistan, että miksi en usko siihen.

Ensimmäinen syy on se, että anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin. Me ollaan opetettu lapsille, että ”anteeksi” tarkoittaa ”minun ei ollut tarkoitus loukata sinua”. Se on viesti, jota anteeksipyytäjän pitää oikeasti tarkoittaa. Jotta anteeksipyyntö voisi olla vilpitön, niin anteeksipyytäjän pitää ymmärtää (ikätasoisesti), että mistä käytöksestä toinen loukkaantui, joko fyysisesti tai henkisesti.

Anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin.

Anteeksipyyntöä vaatimalla mä lähetän anteeksipyytäjälle viestin, että se anteeksipyynnön tilanne tai ajankohta on tärkeämpää kuin se, mitä sillä tarkoittaa. Että voi pyytää anteeksi tosta noin vaan, vaikka ei ymmärtäisi tai tarkoittaisi koko ilmiötä.

(Samasta syystä mä en odota anteeksipyyntöä lapsiltani ja puolisoltani samanlaisista asioista. Lapsi voi sanoa asioita, joissa olisi aikuisen sanomana ihan erilaisia merkityksiä.)

Ja kääntäen: jos lapsi onkin aidosti loukkaantunut jostain toisen tekemästä asiasta ja vaikkapa reagoinut siihen lyömällä, niin on lapsen mielipahan sivuuttamista, jos mä yksioikoisesti vaadin lasta pyytämään anteeksi ennen kuin hänen tunteitaan on kuultu. Sillä mä taas lähetän viestin, että lapsen tunteilla ei ole mitään merkitystä, vaan vain sillä, että hän sanoo tietyt sanat.

Toinen syy sille, että mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen, on ettei se yksinkertaisesti toimi anteeksipyynnön opetusmenetelmänä.

Siis ainakaan sellaisen aidon, jossa lapsi ymmärtäisi vastuunsa ja olisi aidosti pahoillaan toiselle aiheuttamastaan kivusta tai mielipahasta. Meidän lapset on molemmat sen verran jääräpäisiä, että jos vaadin anteeksipyyntöä ennenkuin he ovat siihen valmiita, niin lopputuloksena on, että lapsi kahta pahemmin kieltäytyy tekemästä minkäänlaista yhteistyötä kenenkään kanssa.

Pehmeämmällä temperamentilla varustettu lapsi (jollainen olin itse ja olen edelleen) puolestaan ehkä myöntyy pyytämään anteeksi, mutta se anteeksipyyntö jää tyhjäksi. Pahimmillaan ”anteeksi” muuttuu taikasanaksi, jolla päästään pois epämiellyttävältä tuntuvista tilanteista, kuitataan virheet, eikä edelleenkään tiedetä, että mistä tässä nyt oikeasti oli kyse.

No miten me sitten päästään tilanteeseen, jossa kaikki saavat tarvitsemansa?

Entä jos anteeksipyytäminen on vaikeaa?

Jos muille aidon anteeksipyynnön kuuleminen on tärkeää, ja kolmevuotiaalle anteeksipyytäminen on vaikeaa, niin millä ihmeellä tämän ristiriidan sitten saa ratkeamaan?

Sivuhuomio: Tämä ei ole mikään resepti tai kokonaisvaltainen taikaratkaisu, jolla kaikki ongelmat pyyhkiytyvät pois. Tietenkään. Nämä on niitä keinoja, jotka meillä on toimineet, ja voi olla, että jotkut niistä toimivat toisissakin perheissä.

Mulle itselleni ensimmäinen oivallus on ollutkin juuri se, että lapsella on vaikeuksia sen asian kanssa. Ei ihme, että hän ei halua ajatella koko asiaa. Hän periaatteessa osaa pyytää anteeksi, mutta se on hänellä vielä lähikehityksen vyöhykkeellä – onnistuu hyvänä päivänä ja/tai toisten avulla.

Anteeksipyyntö, eli oman virheen myöntäminen ja toisen armoille asettuminen on haavoittuvainen hetki. Monilla meistä aikuisistakin on vaikeuksia sen kanssa. Opettelussa tarvitaan roppakaupalla armollisuutta ja epätäydellisyyden sietämistä.

1. Toivon, että pyytäisit anteeksi

Jos siis on tilanne, jossa mä toivoisin lapsen pyytävän anteeksi, niin mä ihan ensin kysyn häneltä, että miten sanotaan jos on satuttanut toista tai tehnyt pahaa mieltä.

(Itse asiassa ihan ensin mä huomioin ja kuuntelen sitä kaltoin kohdelluksi tullutta osapuolta ja varmistan, että hänellä on kaikki hyvin. Jos minä olen itse se kaltoin kohdelluksi tullut osapuoli, niin mä otan itselleni hetken aikaa ja käsittelen omat tunteeni.)

Mutta sen jälkeen kysyn häneltä, että miten sanotaan tällaisessa tilanteessa. Jos se ”anteeksi” tulee kevyesti muistuttaen, niin asia on ihan ookoo.

2. Mitä tarvitset?

Jos ei, niin lapsi useimmiten sanoo, että ”en halua sanoa sitä”, tai on muuten vain myrtyneen näköinen ja hiljaa. Silloin mä hellästi kysyn, että no mitä sä tarvitsisit, jotta olisi helpompi pyytää anteeksi?

Joskus lapsi tarvitsee multa syliä, joskus hän hakee vesipullonsa ja ottaa siitä huikan, joskus hän haluaa olla hetken yksin. Kaikki tämä on mulle ihan ok. (Se toki edellyttää sitä, että mä olen itse saanut oman tunnekuohuni laantumaan, jos vaikka minä olin se, jota lapsi satutti.)

Kun mä kysyn lapselta, että mitä hän tarvitsee, jotta anteeksipyyntö onnistuisi, niin mä ohjaan häntä tietoisesti tunnistamaan omia tarpeitaan ja vastaamaan niihin. Mä kunnioitan sitä, että lapsi tietää itse, mitä tarvitsee, ja annan hänelle mahdollisuuden ottaa vastuuta omista tarpeistaan.

3. Kuuntelua

Jos lapsi ei tiedä, että mitä hän tarvitsee, niin mä yritän kysymällä ja kuuntelemalla selvittää sitä yhdessä lapsen kanssa. Toisin sanoen mä kerron omin sanoin lapselle, että miltä tilanne musta näytti, mitä arvelen hänen tuntevan, ja niin edespäin. ”Sua suututti ja sä tönäisit L:aa, ja nyt sua harmittaa että sä satutit ja että L:lle tuli paha mieli.” Lapsi voi sanoa kyllä tai ei, ja häntä kuuntelemalla me päästään lähemmäksi asian ydintä.

Lisäksi yritän sanoittaa sitä anteeksipyynnön vaikeutta. ”Susta tuntuu vaikealta pyytää anteeksi, kun sullakin on vielä paha mieli.” Mä yritän kertoa lapselle, että saa tuntua pahalta, omaa käytöstä saa katua, ja anteeksipyytäminen saa tuntua vaikealta.

Tai jos lapsi kertoo, että hänestä ei tunnu tippaakaan kurjalta kun satutti isompaa, niin sitten mä kuulen senkin. ”Sä halusit satuttaa L:aa. Ajattelitko sä, että sulle tulee hyvä mieli siitä?”

Useimmiten siellä satuttamisen takana on (ainakin meidän muksuilla) joku kateus, suru, kiukku tai epäreiluuden kokemus, johon ainoaksi purkamisen keinoksi löytyi lyöminen. Mä voin sataprosenttisesti kuulla ja hyväksyä sen kiukun tai surun tai muun tunteen, ja samalla kertoa lapselle, että silloinkaan ei saa lyödä tai satuttaa.

Mä yritän myös kuulla sen, että mitä lapsi tarvitsi, mitä hän yritti saavuttaa sillä lyömisellä. Oikeudenmukaisuutta, tunteen purkamista, tasapuolisuutta (”isommalla on tulossa kiva juttu X ja mä en pääse, siispä lyön jotta hän ei ole liian iloinen koska se olisi epäreilua”) tai jotain muuta. Lapsen logiikalla ne tarpeet voivat olla ihan itsestäänselviä, aikuisen puolestaan on vaikea nähdä, että miten tämä käytös mitenkään voisi vastata tuohon tarpeeseen. Tärkeää on edelleen aito kuuleminen.

Jos lapsen on vaikea itse pukea tarve sanoiksi, niin aikuisen tehtävä on miettiä päivää tai viikkoa taaksepäin: mitä poikkeuksellista, kuormittavaa, yllättävää tai epämiellyttävää tässä viime aikoina on tapahtunut? Mistä keskustelimme? Mistä lapsi on ollut kiinnostunut? Mitä pettymyksiä hän on kokenut? Jostain sieltä uumenista se tarve usein löytyy.

Ja kun se perimmäinen tarve löytyy, niin on aika miettiä, että millä rakentavalla tavalla sen saisi kohdattua. Viimeisimmässä tilanteessa sovittiin, että koska isommalla on tulossa kiva juttu X, niin keksitään pienemmällekin kiva juttu Y, jotta molemmilla on jotain, mitä odottaa.

4 (eli 1). Toivon, että pyytäisit anteeksi

Sitten kun lapsi on saanut rauhoituttua ja ollaan selvillä siitä, että mitä tunteita ja tarpeita hänellä siinä tilanteessa oli – ja vasta sitten – mä palaan siihen, että mulle olisi tärkeää että lapsi pyytäisi käytöstään anteeksi.

Miksi vasta silloin?

Lapsen (ja aikuisenkin) on helpompaa olla empaattinen ja toista huomioiva silloin, kun hänen tarpeensa ovat täynnä. Lyömistä ja muuta anteeksipyyntöä edellyttävää käytöstä puolestaan tapahtuu useimmiten silloin, kun lapsi tarvitsee jotain, eikä keksi muuta tapaa saada sitä kuin lyöminen. Toisin sanoen heti tilanteen jälkeen anteeksipyyntö on vielä vaikeampi kuin tavallisesti – ja jos se on tavallisestikin vielä opettelun asia, niin tunnekuohussa ja tarpeet vajaalla se on lähes mahdoton juttu.

Toisekseen se antaa lapselle mallia siitä, että tilanteisiin voi hyvin palata myöhemmin, eikä asioita lakaista maton alle. Aiemminkin tapahtuneita asioita voi pyytää anteeksi, eikä se ole noloa tai kummallista, vaan niin tässä elämässä toimitaan.

Kolmanneksi – mun ensisijainen tehtävä vanhempana on se, että kaikilla on tarpeet täynnä. Myös niillä, jotka käyttäytyvät kurjasti toisia kohtaan. Mä haluan, että mun lapsella on hyvä olla, koska hän on mun lapseni. Se ei poissulje sitä, että mä haluan hänen myös oppivan anteeksipyytämistä ja omista teoista vastuun ottamista. Mä kuitenkin haluan antaa lapselleni kokemuksen siitä, että silloinkin kun hän on tehnyt virheitä, satuttanut toisia ja oma käytös hävettää, niin mä rakastan häntä ja olen kiinnostunut hänen hyvinvoinnistaan.

Kaikkien näiden syiden vuoksi lapsen on helpompi kuulla ja kuunnella mua, kun mä kerron, että mä toivoisin hänen pyytävän anteeksi.

5 (eli 2): Mitä tarvitset?

Ja jos se anteeksipyyntö on vieläkin vaikea sanoa, niin mä palaan siihen, että mikä sinua auttaisi, mikä helpottaisi sitä anteeksipyyntöä.

Joskus lapsen on helpompaa sanoa ”anteeksi” eri suuntaan kuin missä anteeksipyynnön vastaanottaja on. Joskus se on helpompi kuiskata. Tässä kohtaa mä en enää lähde vaatimaan mitään täydellisyyttä (”nyt katsot silmiin ja sanot kuuluvalla äänellä”), koska mun mielestäni sitä vähäistä jäljellä olevaa kapasiteettia (sekä minun että lapsen) on turha tuhlata siihen, että aletaan vääntää yksityiskohdista. Mielummin niin, että tilanne saadaan päätökseen ja kaikki voivat jatkaa leikkejään.

Välillä tätä täytyy tehdä muutama kierros, jos se anteeksipyynnön yrittäminen nostaa pintaan taas lisää tunteita ja tarpeita, joita lapsi ei osaa itse vielä kohdata tai sanoittaa.

Joskus siihen aitoon, empaattiseen anteeksipyyntöön pääseminen on työläs ja pitkä prosessi. Välillä tuntuu siltä, että mielummin vain jättäisi koko projektin sikseen ja ilmoittaisi lapselle, että nyt pyydät anteeksi tai muuten. Ärsyttää, että onko noiden lasten pakko olla niin jääräpäisiä, että tästäkin asiasta pitää tehdä tällainen numero.

Samaan aikaan mä tiedän, että juuri tällaisilla asioilla mä saan katkaistua monta ikävää ajattelutapaa ja tunnejumia, jotka on kiusanneet mua itseäni. Niinkuin vaikka virheiden pelkäämisen, tai häpeän siitä, että on loukannut toista, tai kokemuksen siitä, että kelpaan vain silloin kun kaikki ovat iloisia ja hyvällä tuulella.

Ja se jos mikä on ihan varmasti kaiken tämän vaivan arvoista.

”Jos lasta ei kiellä, niin…”

Ei-sanan käytöstä kasvatuksessa on ainakin kahta eri koulukuntaa.

Toiset ovat sitä mieltä, että lasta on paras ohjata muilla sanoilla kuin sanomalla ”ei”. Syynä on esimerkiksi se, että pelkästä kiellosta lapsen on vaikea tulkita, että mitä tämän kielletyn asian sijasta voisikaan tehdä. Tai siksi, että sanomalla EI lapsikin oppii hanakammin sanomaan EI, ja se jos mikä on vanhemmasta ärsyttävää. Me yritetään mennä tämän näkökulman mukaan aika paljon.

Toinen näkökulma on sitten se, että jos lasta ei koskaan kiellä, niin se tarkoittaa samaa kuin että lapsi kasvaa ilman rajoja, eikä opi huomioimaan toisia. Ja toisaalta jos lapsi ei kuule sanaa ”EI”, niin hän ei opi pitämään omia puoliaan ja hänestä tulee kynnysmatto, joka ei osaa kieltäytyä asioista tai suojella itseään.

Voi olla, että tässä jälkimmäisessä logiikassa on muitakin perusteita (ja jos tämän tekstin jälkeen haluat vielä tarkentaa, niin kerro mielellään kommenteissa!). Tarkoitus ei ole tehdä EI:n käytöstä olkiukkoa, vaan yritän aidosti ymmärtää, että mitä syitä sen käyttöön ihmisillä on.

Ainakaan nämä yllämainitut perustelut eivät meidän kasvatuksessa kuitenkaan ole mitenkään ristiriidassa ei-sanaa välttävän lähestymistavan kanssa.

(Toinen disclaimer: tavoitteita voi ja saa olla, vaikkei niihin ihan aina ja joka päivä yltäisikään. Tämän tekstin pointtina ei ole se, että jos käytät EI-sanaa kasvatuksessa niin olet vanhempana X, Y tai Z. Tämän tekstin pointtina on yrittää selkeyttää sekä itselleni että teille lukijoille mun omasta kokemuksesta ja näkemyksistä EI-sanan käytöstä kasvatuksessa. Jos sulla on tällä hetkellä sellainen olo, ettei kestä yhtään mitään kasvatushifistelyä ja pinnistelyä ja pyrkimistä keneltäkään, niin suosittelen lukemaan mieluummin riittävän hyvästä äitiydestä tai armollisuudesta hyvän vanhemmuuden osa-alueena.)

Jos lasta ei koskaan kiellä, niin hän ei opi rajoja!

Niin, mitä rajoja lapsen on syytä oppia? Ja mitä niille rajoille sitten sen oppimisen tuloksena tehdään?

Yleensä tällä mun ymmärtääkseni tarkoitetaan sitä, että lapsi ei opi huomioimaan toisia ihmisiä, jos hänelle ei koskaan sanota EI. Pelkkä EI ei kuitenkaan riitä siihen, että lapsi osaisi huomioida toisten ihmisten tarpeita.

Jos lapsi lyö minua tai vaikkapa sisarustaan, pelkkä EI ei kerro lapselle vielä mitään rajoista. Lapsi ei mitenkään lähtökohtaisesti tiedä, että mitä saa lyödä ja mitä ei. Hän ei tiedä, miksi jotain asioita saa lyödä ja toisia ei.

Lisäksi EI ei millään tavalla huomioi sitä, että lapsella on jokin syy siellä toimintansa taustalla. Hän ehkä haluaa purkaa suuttumusta tai turhautumista lyömällä, tai hän yrittää saada toisen mukaan leikkiinsä, tai sitten hän pyrkii johonkin ihan muuhun.

Useimmat vanhemmat tietävät tämän, ja sen ein jälkeen yrittävät tavalla tai toisella selvittää tilannetta.

Vanhempi saattaa muistuttaa säännöstä (”Ei saa lyödä!”), tai selittää, miksi sääntö on olemassa (”Ei saa lyödä, sattuu jos lyöt.”)

Usein neuvotaan vanhempia kääntämään kielto toimintakehotukseksi (”Ei saa lyödä, mutta hellästi saat silittää.”) Pienen kanssa se toimintakehotus on käytännössä usein sitä, että lapsi siirretään hellästi pois paikasta, jossa kielletty toiminta voisi tapahtua: pois johtojen luota, pois kukkapurkilta, pois isosisaruksen legorakennelmien luota ja niin edespäin.

Aika pienenkin lapsen kanssa voi myös yrittää sanoittaa lapsen motivaatiota – mitä hän yritti tehdä, kun löi? Sinua suututti, tai sinä halusit tietää, mitä tapahtuu, tai sinä halusit että sisko huomaa sinut, tai sinä halusit tutkia sitä juttua mikä veljellä oli kädessä. Pienelläkin on aina joku syy ja logiikka toimintaansa, ja lapsi yrittää aina parhaansa niillä valmiuksilla, jotka hänellä on.

Sen jälkeen voi miettiä, että millä muilla tavoilla samaa tarvetta saisi täytettyä.

Jos lapsi löi koska suututti, niin voidaan yhdessä miettiä, että mikä siihen suuttumukseen voisi auttaa. Huutaminen? Jalan polkeminen? Tyynyn lyöminen? Veden juominen? (Meidän kolmeveellä on juuri nyt kausi, jolloin ihan mihin tahansa auttaa veden juominen. Hämmentävää, mutta en koe tarvetta kyseenalaistaa, jos hän kerran kokee että se auttaa.)

Mihin EI:tä sitten tarvitaan (vai tarvitaanko)?

Oikeastaan se EI tulee useimmiten itseltä ihan puhtaasti primitiivireaktiona.

Lapsi tekee jotain sellaista, mitä en halua hänen tekevän, ja suusta tulee EI ennenkuin aivot ehtivät mukaan ratkomaan tilannetta mitenkään fiksusti. Se EI ei millään tavalla auta purkamaan tilannetta tai opettamaan lapselle rajoja, se on vain minun tapani purkaa se tilanteen turhautuminen ja oma tunnereaktioni.

Toisinaan EI tulee myös tilanteissa, joissa haluan lapsen lopettavan tekemisensä samantien.

Parkkipaikalle juoksemisen, helposti rikkoutuvan asian heiluttelemisen, tai vaikka sisaruksen satuttamisen. Niissäkin tilanteissa ollaan yritetty opetella sen sijaan sanomaan SEIS, koska siinä on kieltämisen lisäksi myös merkityselementti ”pysähdy”. Esikoinen osasi tosi hyvin jo aika pienenä reagoida kun sanottiin SEIS, 3v kuopuksen kanssa edelleen harjoitellaan sitä, että jos aikuinen sanoo SEIS niin mitä tehdään?

On tärkeää, että varsinkin pienillä se toiminnan katkaiseva sana ja ilmaus on selkeä, ytimekäs ja lapsen käsitettävissä. Ensin on tavoitteena saada lapsi lopettamaan toiminta X, ja vasta tilanteen (ja ihmisten) rauhoituttua selvitetään pitemmin. Mä olen itse sitä mieltä, että EI:n sijasta on parempiakin tapoja saada lapsen huomio, niin että lapsi huomaa, ettei näin saa tehdä. SEIS on yksi, satuttamisen kohdalla itse ulvaisen AU!, koska se on rehellisempi reaktio kuin kieltäminen.

Mitä useammin treenaa noita muita näkökulmia ja setvimisen tapoja, niin sitä nopeammin aivot ehtivät mukaan siinä EIII! -primitiivireaktion tilanteessa, ja sitä harvemmin tarvitsee itse asiassa sanoa koko EI-sanaa. Itselläni viiden vuoden aktiivisen harjoittelun jälkeen EI pärähtää suusta useimmiten silloin, kun on väsynyt ja PMS ja muutenkin tahdonvoima aika alhaalla, eli silloin kun aivot ehtivät mukaan hitaasti.

Itse asiassa se väsynyt-ja-PMS -tila vaikuttaa myös niin, että sellaisissa tilanteissa lähtökohtaisesti odotan lapselta epärealistisen tehokasta oman toiminnan säätelyä (”Ei saa hyppiä! Ei saa huutaa! Ei saa juosta autotielle! Eiiih!”), siinä missä levänneempänä osaisin realistisemmin ennakoida – tässä kohtaa lapsi pystyy kulkemaan turvallisesti tasan vain kädestä kiinni pitäen tai kantoreppuun jemmattuna.

Harjoittelu auttaa, samoin kuin omasta jaksamisesta huolehtiminen.

Onko EI:stä sitten jotain haittaa?

No niin, no. Mä en ajattele, että siinä EI:ssä on itsessään mitään erityisen pahaa, noin niinkuin sanana. Se kuuluu kieleen ja puheeseen, ja jos sen käytöstä tekee itselleen jonkun mörön, niin sen mörön välttelyyn menee ihan turhaan kapasiteettia, jonka voisi käyttää muihin asioihin.

Ja samaan aikaan on niin, että jos aikuinen tottuu sanomaan lapselle EI, niin hän samalla tottuu viestimään ikäänkuin hänen oma näkökulmansa olisi lähtökohtaisesti kaikille muillekin oikea, tosi ja noudatettava. Kieltäminen on ajatusprosessina paljon helpompi kuin vaihtoehtoisen toiminnan keksiminen tai oman pyynnön perusteleminen (ja sen takia sitä tuleekin paljon helpommin käytettyä väsyneenä).

Jos aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen lähtökohtaisesti kieltämällä, niin mun mielestäni hän silloin vierittää myös vastuun sen tilanteen onnistumiselta liiaksi lapselle. Aikuinen käytännössä odottaa, että kun hän sanoo EI, niin lapsella riittää kapasiteetti ymmärtää, mistä puuhasta häntä kielletään, arvottaa se kielto tärkeämmäksi kuin hänen oma näkökulmansa, ja lopettaa se omasta näkökulmasta kiinnostava tai tärkeä homma vain siksi, että aikuinen kieltää.

Ja jos lapsi tässä onnistuukin muutamaan kertaan, niin viimeistään silloin hänen tahdonvoimansa alkaa olla vähissä, eikä seuraavissa tilanteissa siitä oman toiminnan ohjaamisesta enää tulekaan mitään. Toisin sanoen kieltämiseen keskittymällä aikuinen säästää omaa tahdonvoimaansa lapsen tahdonvoiman kustannuksella – ja sitten ihmetellään, kun lapset ”kiukuttelevat” tai ”riehuvat” tai ”ovat mahdottomia” ja ”niitä saa olla koko ajan kieltämässä”. No hei onko yllätys, kun ensin lapsilta on odotettu epärealistisia supersankaritekoja? Jos aikuinenkaan ei jaksa olla tehokas, tavoitteellinen ja energinen pitkän päivän jälkeen, niin ei sitä voi mitenkään realistisesti odottaa myöskään lapselta.

Ja siinä on mun nähdäkseni se EI:n suurin haitta: jos aikuinen tottuu ajattelemaan, että kieltämisen jälkeen vastuu lapsen käytöksestä on lapsella itsellään, niin lapsen niskaan kaatuu epärealistisen raskas odotusten taakka. Jos taas aikuisen lähtökohtainen asennoituminen on se, että aikuisen vastuulla on auttaa lasta toimimaan odotusten mukaisesti, niin lapsi saa opetella uutta käytöstä ikätasoisesti ja aikuisen avulla. Silloin lapsella riittää kapasiteettia vaikkapa leikkiin, uusien asioiden tutkimiseen ja opetteluun, ja yleiseen hyvinvointiin.

Mutta entäs se toinen näkökulma? Että lapsi oppii pitämään omat rajansa silloin, kun häntä kielletään?

Jos lasta ei kiellä, niin hän ei opi itse sanomaan EI!

Haha, hahaa. Anteeksi. Mulle tuli jotenkin ihan absurdi mielikuva siitä, millaisia meidän lapset olisivat, jos tämä olisi totta, verrattuna siihen, mikä on todellisuus. Jos tämä pitäisi paikkansa, niin lempeästi ja kuuntelemalla kasvatetuista lapsista tulisi varmaan jotain Stepford-muksuja, jotka kuuliaisesti toimivat niinkuin käsketään, riippumatta heidän omista ajatuksistaan ja tarpeistaan.

Mun kokemus ei ole tämä. Mun kokemus on se, että meidän lempeästi ja kuuntelevasti kasvatetut lapsemme tietävät todellakin, milloin sanotaan EI ja milloin asiat eivät mene niinkuin he haluavat. Lisäksi lapsilta tulee vielä aikuisia useammin primitiivireaktiona se EIIII, erityisesti silloin kun sisarus vohkii jonkun lelun kädestä tai leikistä.

Mene tiedä, jos koko meidän yhteiskuntamme olisi rakennettu niin, että ihmisiä enemmän ohjataan kuin kielletään, niin ehkä lapsi ei oppisi sanomaan EI. Jos yhteiskunnassa pyrittäisiin enemmän ymmärtämään ja auttamaan kohti toisia huomioivaa käytöstä sen sijaan, että rankaistaan virheistä, niin ehkä EI olisi pienillekin tuntematon sana.

Silloin ehkä lasten primitiivireaktio, sen EII:n sijaan, olisi joku muu. Se olisi ehkä suora kehotus toiselle tehdä jotain – tätäkin meidän huushollissa huomaa. (”Pysähdy! Seis! Anna se takaisin!!”) Joka tapauksessa lapsilta tulisi edelleen vaistomainen reaktio siitä, että joku toimii heidän odotustensa vastaisesti, riippumatta siitä mikä sana siinä olisi käytössä.

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että jatkuvasti kieltoja kuuleva lapsi ei opi luottamaan itseensä ja omaan EI-fiilikseensä.

Hän oppii hakemaan itsensä ulkopuolelta informaation siitä, onko jokin asia hyväksyttävää vai ei. Hän ei opi kuuntelemaan omia tarpeitaan, jos aikuinenkaan ei niitä kuuntele. Ja silloin, kun lapsen käytöstä ohjataan pääasiassa kieltämällä, niin aikuinen todennäköisesti keskittyy vain siihen, miltä käytös päällepäin näyttää, eikä siihen, mitä tarpeita sillä käytöksellä pyritään kohtaamaan.

Miten lapsi sitten oppii sanomaan EI?

Miten hän oppii pitämään puolensa, kieltäytymään asioista jotka eivät tunnu hyvältä, luottamaan omaan sisäiseen kompassiinsa ja moraaliinsa silloinkin, kun toiset sanovat, että tämä toiminta on ihan ookoo? Miten autamme lapsiamme oppimaan, että itseään voi ja saa kunnioittaa ihan samalla tavalla kuin toisiakin, eikä mitään sellaista tarvitse tehdä mikä tuntuu pahalta, vaikka muut sanoisivat mitä?

(Ainakin itse haluan kasvattaa lapsistani nimenomaan tällaisia. Minä en voi olla aina heidän mukanaan tekemässä valintoja siitä, mikä on oikein ja turvallista ja rehellistä, joten parasta on auttaa heitä oppimaan, miten tehdä mahdollisimman hyviä päätöksiä.)

Lapsi oppii sanomaan EI silloin, kun hänen omaa EI:tään kunnioitetaan. Tilanteissa, joissa lapsi on itse vallankäytön kohteena (ja niitä tilanteita on arjessa paljon, koska lapsi on aina epätasa-arvoisessa valta-asemassa aikuisiin nähden, sekä kokonsa että kehitystasonsa puolesta), on äärimmäisen tärkeää kuunnella ja huomioida lapsen EI.

Aina sitä EI:tä ei voi aikuinen noudattaa, jos kyse on turvallisuusasioista (”eii, en halua turvavyötä!!”).

Silloinkin aikuisen pitää pystyä selittämään lapselle ikätasoisesti, että miksi aikuinen nyt ohittaa hänen EI:nsä. Jos aikuisella ei ole muuta selitystä sille ohittamiselle kuin ”koska minä sanon niin”, niin on syytä pysähtyä ja miettiä tosi tarkkaan, että onko se hyvä syy. Mulle toimiva ohjenuora on ollut se, että jos mä kehtaan sanoa sen ohittamisen syyn ääneen sekä lapselle että toiselle aikuiselle, niin se on ihan pätevä syy.

Jos taas kyseessä on tilanne, jossa minä haluan jotain (”nyt on nukkumaanmenoaika”) ja lapsi on sitä mieltä, että EIII!, niin meillä lähestytään tilannetta useimmiten kahdella eri tavalla.

Toisaalta mä ensin yritän selvittää, että mistä se EI kumpuaa, eli mitä lapsi haluaa kun mun ehdotukseni ei kelpaa. (”Sulla on lehden katsominen kesken ja sä haluaisit vielä katsoa sen loppuun?”) Sen jälkeen mietitään, että onko lapsen mahdollista tehdä se juttu loppuun, tai vielä muutaman kerran, tai esimerkiksi vaihtaa leikkiä. (”Sä haluaisit vielä leikkiä Ryhmä Hauta? No leikitäänkö, että Ryhmä Haun pennut on menossa nukkumaan?”)

Jos se EI ei liity mihinkään vaihtoehtoiseen toimintaan, niin yritän kuulostella, että onko siellä taustalla joku tunne, joka lasta hiertää. (”Sä et halua, että mä harjaan sun hampaat. Harmittiko sua, kun mä sanoin tiukasti?”) Kun se tunne saadaan sanoitettua ja hyväksyttyä, niin mietitään, että mikä auttaisi. Auttaako siihen harmitukseen jokin? Tai jos siihen ei auta mikään, niin mikä auttaisi niin että saadaan tämä homma yhteisymmärryksessä tehtyä? Haluatko tehdä itse vai autanko?

Ja kuten kaikessa vanhemmuuden opettelussa, arki on jotain sinnepäin

Ideaaliminä osaa nämä kaikki asiat puhtaasti ja välittömästi joka kerta. Oikean maailman reaaliminä onnistuu yhä useammin ja useammin, ja välillä myös epäonnistuu. Se kuuluu asiaan. 🙂

Kuten sanottua, jatkan mielellään keskustelua kommenteissa – kuulisin mielelläni, jos teillä EI on tiiviissä käytössä ja sille on joku tietoinen perustelu. Saa myös jakaa muita ajatuksia ja kommentteja – sillai kunnioittavasti ja arvostavasti, toki. <3

Armollisuus ja inspiraatio kasvatuksen keinoina

Kirjoitin alkuviikosta siitä, miten hyvä vanhemmuus alkaa armollisuudesta ja inspiraatiosta – nimenomaan omaa itseä kohtaan. Ja koska vanhemmuus on pohjimmiltaan erilaisia vuorovaikuttamisen tapoja sen oman lapsen kanssa, niin tässä tekstissä avaan ajatustani siitä, miten armollisuus ja inspiraatio rakentavat hyvää vanhemmuutta myös vanhempi-lapsi -suhteessa.

Armollisuutta itselle ja muille

Se, miten kohtelemme itseämme, heijastuu siihen, miten suhtaudumme lapsiimme. Oma tunneilmastomme heijastuu kodin ilmapiiriin. Omalla käytöksellämme näytämme lapsillemme esimerkkiä siitä, miten tässä elämässä on asiallista suhtautua itseensä, toisiin ihmisiin, tavoitteisiin, virheisiin, epäonnistumisiin ja ristiriitoihin. Noin esimerkiksi.

Sama pätee myös toisinpäin. Voimme opetella armollisuutta kohtelemalla lapsiamme tietoisen armollisesti. Voimme opetella suhtautumaan tavoitteisiin ja epäonnistumisiin rakentavasti esimerkiksi niin, että autamme lapsiamme oppimaan rakentavia suhtautumistapoja näihin asioihin.

Sellaista ei voi opettaa, mitä ei ole oppinut. Sellaista voi kuitenkin harjoitella, mitä on ainakin kertaalleen oivaltanut – ja sen voi myös kertoa lapselle.

Tässä me yhdessä opettelemme sitä, että pettymykset eivät niin kovasti kirvelisi. Yhdessä opettelemme, miten voisi asettua toisen asemaan ja miettiä tilannetta hänenkin näkökulmastaan. Yhdessä harjoittelemme olemaan itsellemme ja toisillemme armollisia, hyväksyviä, lempeitä, ennen kuin alamme toivoa tai odottaa toiselta yhtään mitään.

Mitä mun mielestäni tarkoittaa armollisuus omaa lasta kohtaan?

Lapsi on sellainen kuin hän on. Jo vastasyntynyt vauva saapuu maailmaan omanlaisenaan: hänellä on tietynlainen hermoston herkkyys, joka saa hänet reagoimaan ärsykkeisiin siten kuin reagoi. Hänellä on tietty kehitysvaihe, johon liittyvät sen kehitysvaiheen tarpeet. Hänellä on tietyt sisäänrakennetut tavat pyrkiä saamaan itselleen sitä, mitä tarvitsee – hamuaminen, tarttuminen, itkeminen ja niin edespäin.

Kun vauva kasvaa isommaksi, taaperoksi, leikki-ikäiseksi, hän edelleen toimii siitä omasta lähtökohdastaan käsin. Kasvun myötä hän oppii, että tietyillä tavoilla saa mitä tarvitsee, ja toisilla tavoilla ei saa – ja se oppimisprosessi riippuu vahvasti siitä, miten me vanhempina reagoimme lapsen käytökseen ja pyrkimyksiin.

Jos lapsi oppii, että itkemällä ei saa tarpeitaan täytetyiksi, koska hänestä huolehtivat aikuiset eivät vastaa itkuun, hän pian lakkaa itkemästä, ja etsii toisia keinoja saada tarvitsemansa. Tai hän lannistuu, ja oppii sivuuttamaan kyseisen tarpeen, koska kukaan ei koskaan ole sitä tarvetta huomioinut. Se, miten nopeasti tämä oppiminen tapahtuu, riippuu taas lapsen ominaislaadusta: hermoston herkkyydestä, temperamentista ja niin edespäin.

Armollisuus vanhempana tarkoittaa minulle sitä, että me näemme, ymmärrämme ja hyväksymme, että lapsellamme on kaikenlaisia tarpeita.

Se tarkoittaa, että pyrimme parhaamme mukaan näkemään, mitä tarvetta lapsi käytöksellään yrittää kohdata.

Se tarkoittaa myös sitä, että hyväksymme lapsemme tarpeiden olemassaolon ja tärkeyden aina.

Silloinkin, kun emme tiedä, miten niihin vastaisimme – tai että mikä tarve siellä viestin takana oikeastaan onkaan. Silloinkin, kun olemme itse väsyneitä ja ärsyyntyneitä siihen, että lapsi taas tarvitsee jotain. Silloinkin, kun lapsi yrittää viestiä siitä tarpeestaan meidän mielestämme epämiellyttävällä, epäkohteliaalla, loukkaavalla tai muuten väärällä tavalla.

Armollisuuden voi kiteyttää näihin sanoihin:

Ahaa, lapsi käyttäytyy noin. Mitäköhän hän tarvitsee?

Kaikki, mitä me ihmiset teemme, on pyrkimystä täyttää joku tarve. Käytöksemme voi olla ristiriidassa toisten tarpeiden kanssa – ja silti, silloinkin, siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea. Voi olla, että emme edes itse tiedä, mitä tarvetta yritämme täyttää – ja silloinkin siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea.

Armollisuus vanhemmuudessa on myös sen ymmärtämistä ja muistamista, että lapsi vasta harjoittelee.

Kehitysvaiheesta riippuen hänellä joko on tai ei ole ymmärrystä siitä, että toisillakin ihmisillä on tunteita ja tarpeita. Tietyn ikäinen lapsi ei edes pysty asettumaan toisen näkökulmaan, ellei häntä siinä tietoisesti ja lempeästi auteta ja ohjata. Ei usein silloinkaan.

Jos kerran meillä aikuisillakin on vaikeuksia nähdä asiat toisen ihmisen (eli oman lapsemme) näkökulmasta, vaikka olemme harjoitelleet vuosikausia, niin on ihan absurdia olettaa, että lapsi pystyisi esimerkiksi yhden tai kahden harjoituskerran jälkeen aina muistamaan, että ai niin, toiselta ei saa ottaa kädestä, ketään ei saa lyödä, ja kiiretilanteessa irvistely ei teekään aikuiselle hyvää mieltä.

Tässä taas palataan siihen, että armollisuus itseä kohtaan auttaa armollisuudessa lasta kohtaan. Kun muistan, että minäkään en ole valmis, täydellinen tai kaikkea osaava, niin se on helpompi muistaa ja hyväksyä myös lapsen kohdalla.

Kun huomaan ja muistan, että oppiminen vaatii oivallusten lisäksi myös harjoittelua, niin osaan suhtautua lempeämmin ja hyväksyvämmin sekä omiin että lapsen epäonnistumisiin ja harjoitustilanteisiin.

Kun osaan pyytää lapselta anteeksi, niin minun on helpompi muistaa, miten vaikealta se voi joskus tuntua lapsestakin.

Minä olen sellainen kuin olen, ja saan olla tällainen. Lapseni on sellainen kuin on, ja saa olla. Minä tarvitsen sitä mitä tarvitsen, ja saan tarvita. Lapseni tarvitsee sitä mitä tarvitsee, ja saa tarvita. Me olemme molemmat riittävän hyviä tällaisina, keskeneräisinä ja asioita opettelevina.

Inspiraatio toimii opettelun moottorina

Kaikki, mitä teemme, pyrkii täyttämään jotain tarvetta, kuten jo sanottua. Mun mielestäni yksi vanhemman tärkeimmistä tehtävistä on auttaa lastaan oppimaan rakentavia ja kunnioittavia tapoja saada tarpeensa kohdatuiksi niin, että myös toisten tarpeet voivat tulla kohdatuiksi.

Toisin sanoen auttaa lapsiaan kasvamaan sellaisiksi ihmisiksi, joille on luontevaa kunnioittaa sekä omia tarpeita että toisten ihmisten tarpeita, etsiä kaikkia huomioivia toimintatapoja, ja olla valmis muuttamaan omaa toimintaansa, jos käykin ilmi, että se loukkaa toisten tarpeita.

Niin miten sellaisia lapsia sitten kasvatetaan?

Oikeastaan kaikki rakennuspalikat ovat jo tulleet tämän tekstisarjan aikana näkyviin.

Vanhemman armollisuus lapsen tarpeita kohtaan auttaa lasta oppimaan, että omat tarpeet ovat tärkeitä ja kohtaamisen arvoisia. Se auttaa lasta tunnistamaan omia tarpeitaan, sanoittamaan niitä ja pyytämään apua silloin, kun omat keinot eivät riitä. Se myös antaa lapselle esimerkkiä siitä, että kun oma ja toisen käytös ovat ristiriidassa, niin silloinkin toisen tarpeita kunnioitetaan, vaikka keinoja ja käytöstä tarvitsisikin muuttaa.

Vanhemman armollisuus omia tarpeitaan kohtaan puolestaan antaa lapselle luontevan ympäristön opetella, että toisillakin ihmisillä on tarpeita – ja että nekin ovat kunnioittamisen ja kohtaamisen arvoisia. Vanhempi on lapselle ensimmäinen ihminen, josta huomaa, että toisia ei saa kohdella miten tahansa.

Vanhemman oma inspiraatio puolestaan antaa lapselle mallia siitä, että omia tarpeita voi pyrkiä kohtaamaan erilaisilla keinoilla. Vanhempi toimii esimerkkinä siitä, että voi opetella uusia tekemisen tapoja, tehdä virheitä ja korjata niitä. Aikuisen esimerkki näyttää lapselle, että on tärkeää ja arvokasta pyrkiä omiin tavoitteisiinsa, olivat ne sitten lyhyen tai pitkän tähtäimen tavoitteita.

Kun lapsen (ja aikuisenkin) tarpeet ovat täynnä, niin hän on luonnostaan utelias, hyväntahtoinen, yhteistyöhaluinen ja uuteen pyrkivä. Jos hän ei ole näitä asioita, hänen tarpeensa eivät ole siinä tilanteessa täynnä. Siksi lapsen inspiraationkin tukeminen kumpuaa ensin armollisuudesta.

No entäs konkreettisesti? Entä jos haluan saada lapseni käyttäytymään tietyllä tavalla?

Arjessa tämä kaikki armollisuudesta ja inspiraatiosta puhuminen voi tuntua haaveksimiselta. Joo joo kivoja tavoitteita, mutta minä haluan, että lapseni pukee reippaasti tai syö tai nukkuu tai lopettaa jatkuvan puremisen.

Perinteisesti kasvatus on ajateltu juurikin tästä näkökulmasta. Miten saan lapseni tekemään asian X niinkuin minä haluan? Lempeämpien kasvatussuuntien lisäkaneetti tähän kuuluu: …sellaisella tavalla, että kunnioitan myös lapseni tarpeita?

Ja silloinkin, arjessa, siinä ruohonjuuritasolla leivänmurujen ja duplojen ja hammaspesujen ja niistämisen keskellä, mun vastaus tähän kysymykseen on ensin armollisuus itseä kohtaan.

Nyt on näin, että minä haluan lapsen käyttäytyvän tietyllä tavalla. Mitä omaa tarvettani minä sillä yritän kohdata? Tarvitsenko oikeasti sitä, että päästään ovesta ulos tasaan mennessä, vai tarvitsenko jotain muuta?

Nyt on näin, että minun on vaikea olla kärsivällinen lasta kohtaan. Nyt on näin, että minua harmittaa kun tämä meni taas tähän. Saa olla, saa harmittaa, saan tarvita sitä mitä tarvitsen vaikken ihan edes tietäisikään, mitä se on.

Tämän kaiken voi myös sanoa ääneen ja kertoa lapselle. Se auttaa lasta näkemään asiaa vanhemman näkökulmasta ja kasvattaa hänen empatiakykyään.

Seuraava askel on inspiraatio.

Miten haluaisin, että tämä tilanne menisi? Mikä minulle on oikeasti tässä tärkeää? Jos pitää valita ehtimisen ja hyvän fiiliksen väliltä, niin kumman valitsisin? Tarvitseeko valita, vai keksinkö jonkun tavan tuoda sekä ehtimistä että hyvää fiilistä tähän tilanteeseen?

Tämänkin keskustelun voi käydä ääneen. Lapsi saattaa keksiä jonkun hyvän ratkaisun, tai sitten jo se, että kuulen omat ajatukseni, auttaa selkeyttämään niitä. Vähintään annan lapselle taas esimerkkiä siitä, että millaisten pohdintojen kautta uusia toimintatapoja voi etsiä.

Sitten löydetään armollisuutta lasta kohtaan.

Jostain syystä tämä asia on nyt lapselle tosi vaikeaa. Saa olla. Jokin tässä on sellaista, että lapsi ei itse vielä osaa kohdata omia tarpeitaan sellaisella tavalla, että mun tarpeet tulisivat kohdatuiksi. Lapsi tarvitsee nyt minulta jotain, koska tuo homma ei onnistu itse.

Tässä kohtaa viimeistään kannattaa kysyä lapselta: mitä sinä tarvitset? Tai yrittää asettautua lapsen asemaan: hänellä jäi leikki kesken kun ruvettiin pukemaan, ehkä hänellä on leikillisyyden ja hassuttelun tarve?

Sitten vasta viimeiseksi pääsemme siihen, että miten autan lasta keksimään rakentavia tapoja, joilla voisimme yhdessä vastata meidän molempien tarpeisiin. Toisin sanoen lapsen käytöstä ohjaavaan inspiraatioon.

Sinä tarvitset nyt tätä, ja minä tarvitsen tuota. Keksitkö jonkun hyvän tavan, millä nämä saisi sovitettua yhteen? Entä jos leikitään kissaperhettä, jotka pukevat päälle lähteäkseen ulos? Auttaako, jos lasken kymmenestä yhteen lähtölaskennan, niin katsotaan, että ehditkö sillä aikaa?

Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän tätä keskustelua käy vanhempi ääneen itsekseen. Sekin on tärkeä osa vanhemmuuden vuorovaikutusta, koska vanhemman eri strategioihin vastaamalla ja reagoimalla lapsi kertoo, mikä toimi ja mikä ei. Silloinkin lapsi oppii lähikehityksen vyöhykkeellä (eli vanhemman avustuksella) huomaamaan, mitkä keinot toimivat minkäkinlaisen tunteen tasaannuttamiseen.

Tällaisen lähestymistavan oppiminen (ensin omat tarpeet, sitten omat tavoitteet, sitten toisen tarpeet, sitten yhteiset tavoitteet) vaatii itsessäänkin oivalluksen lisäksi harjoitusta. Eli siis kokeiluja, epäonnistumisia, lisää oivalluksia, lisää harjoitusta. Jotta jaksaa harjoitella, tarvitaan armollisuutta itseä kohtaan – jo se, että opettelen uutta, on merkki hyvästä ja omistautuneesta vanhemmuudesta.

Lisäksi tarvitaan selkeä tavoite siitä, että jonain päivänä haluan osata suhtautua tilanteisiin tuolla tavalla. Eli siis inspiraatiota. Inspiraatio antaa myös vinkkiä siitä, mitä konkreettisia keinoja missäkin tilanteessa voisi käyttää. Toimintatavat vaihtelevat lapsen iän ja kehitystason mukaan, mutta armollisuuden ja inspiraation yhdistelmä toimii vauvasta teiniin.

Muun muassa näistä syistä riittävän hyvä vanhemmuus löytyy – minun mielestäni – armollisuuden ja inspiraation risteyksestä. Sen opettelua haluan myös auttaa työni kautta. (Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy esimerkiksi Hyvän vanhemmuuden minikurssilta, jonka saat lahjaksi kun tilaat Lupa olla minä -sähköpostikirjeen.)

Tämä toimi tällä kertaa 13: Sinä halusit tehdä hyvää mieltä.

Meidän kolmevuotias on nyt päässyt siihen vaiheeseen, että kaikenlaisten konfliktien kohdalla aletaan naureskella, juosta karkuun, irvistellä, ja ylipäänsä käyttäytyä, no, eri tavalla kuin mitä aikuinen odottaa.

Me aikuiset olemme usein tottuneet siihen, että jos on joku konflikti, kurja mieli tai selvitettävä ikävä asia, niin kaikki suhtautuvat siihen asiaankuuluvalla vakavuudella. Ei vaihdeta puheenaihetta, ei irvistellä tai naureskella, ei vitsailla silloin kun toisella on kurja mieli.

Usein se johtaa sitten siihen, että kun se pari-kolmevuotias alkaa irvistellä, lällätellä, naureskella tai muuten ”pelleillä” kesken ”vakavan” tilanteen, niin aikuista alkaa ärsyttää. Kiusallaan käyttäytyy epäkunnioittavasti, ei mitään empatiakykyä, huonotapainen, miten mä olen onnistunut tollaisen kiusankappaleen kasvattamaan, ja niin edespäin.

No, tähän aiheeseen liittyen olemme käyneet aika monta keskustelua sen kolmevuotiaan kanssa tässä viime viikkoina – ja erittäin hedelmällisesti sittenkin. Mä nimittäin joskus luin jostain foorumikeskustelusta oivalluksen, joka on tullut juurikin tässä vaiheessa käyttöön tosi usein.

Tilanne

Ollaan pukemassa, kun lähdetään johonkin, tai lapsi on juuri hääräämisellään hajottanut jotain, tai muuten aikuisella on hyvin vakava meininki.

Tai ihan viimeisin esimerkki: 5v esikoiselta oli hajonnut hänelle tärkeä lelu, ja mä lohdutin häntä. Kolmevuotias tulee viereen lauleskelemaan kovaan ääneen lastenohjelman laulua ja tökkimään esikoista ja minua.

Minä: Hei nyt mä lohdutan [esikoista], odotatko vähän?
Kolmevee: *jatkaa*
Minä: *lamppu syttyy päässä* Muruseni, harmittaako sua, että [esikoisella] ja mulla on kurja mieli? Ja sä halusit tehdä parempaa mieltä?
Kolmevee: Joo!
Minä: Hurjan ihanasti ajateltu. Sinä huomasit, että [esikoinen] tykkää siitä laulusta ja teillä oli aikaisemmin kiva kutitusleikki, ja sinä niillä ajattelit saada [esikoisen] iloiseksi?
Kolmevee: Joo.
Minä: Tiedätkö mä luulen, että ne ei nyt auta. Jos sä haluat tehdä parempaa mieltä, niin me voidaan kysyä [esikoiselta], että mikä auttaisi. Auttaisko halaus? *esikoinen nyökkää*
Kolmevee: *halaa isompaa*

Mitä mä siis tein?

Usein ne ”pelleily”jutut, joihin meillä aikuisilla menee vakavissa tilanteissa hermot, on täsmälleen samoja juttuja, joille on tunti sitten tai aamulla tai edellisenä päivänä yhdessä naurettu. Joku hassuttelu tai muu, johon aikuinen on rauhallisessa tilanteessa reagoinut naurulla, hymyllä tai muulla ilolla.

Kolmevuotias ei näe meidän kiirettämme, ei suruamme, ei kiukkuamme tai turhautumistamme. Hän näkee ilmeestämme, että meitä ei tosiaankaan naurata. Sitten tulee oivallus: hei se yksi juttu sai tuon toisen ihmisen iloiselle tuulelle aiemmin. Entäs jos minä tekisin sen, niin sitten hänelle varmaan tulisi taas iloinen mieli?

Ihan loogista. Aikuisetkin tekevät samaa, sekä lasten että aikuisten kanssa.

Samasta hyvästä aikomuksesta nimittäin usein kumpuaa se (omasta mielestäni pökerryttävän raivostuttava) tapa, jolla jotkut aikuiset suhtautuvat lasten itkuun: kun lapsi itkee, niin tärkein tehtävä on saada itku loppumaan. Jos lapsi on aikaisemmin ilahtunut jostain leikistä, niin se leikki on varmaankin hyvä tapa saada lapsi taas iloiselle tuulelle. Kukkuluuruu, eihän me nyt itketä kun täällä on tällainen hieno lelu, ai mutta mikäs tämä oli, katsopas tänne?

Hyvästä aikomuksesta huolimatta sellainen harhauttaminen ei ole empatiaa, vaan toisen tunteen ohittamista. On silti ihan keskeisen tärkeää, että se hyvä aikomus tuodaan näkyviin – sekä itselle että sille toiselle – jotta voi tarjota empaattisempia suhtautumisen tapoja.

Kun meidän kolmevuotias kokee, että minä näen hänen hyvän tarkoituksensa, niin hänen on helpompi kuunnella, kun mä ehdotan, että millä tavalla voisi oikeasti auttaa, kun toisella näyttää olevan kurja mieli.

Ja kun minä näen ja sanon ääneen hänen hyvän tarkoituksensa, niin mun on äärimmäisen paljon helpompi kertoa ne eri ehdotukset kärsivällisesti ja rakentavasti.

Yhtäkkiä me ei olla enää vastakkaisilla puolilla, vaan samalla puolella. Meillä on yhteinen tavoite: saada mulle (tai esikoiselle, tai isovanhemmalle) rauhallisempi ja iloisempi fiilis.

Mun on helpompi muistaa, että kolmevuotias ei ole vastuussa mun tunteistani, eikä isosisaruksen tunteista, eikä isovanhempien tai muiden aikuisten tunteista. Samaan aikaan mä huomaan, että lapsella on aito tarve auttaa, hoivata ja ilahduttaa, joten mä voin ehdottaa hänelle ikätasoisia tapoja itse vastata siihen omaan auttamisen, hoivaamisen ja ilahduttamisen tarpeeseensa.

Jos kokeilet tätä kotona, tai jos sinulla on samankaltaisia kokemuksia, niin kuulisin niistä mielelläni kommenteissa!