Kun anteeksipyytäminen on vaikeaa

Meillä on temperamenttinen ja herkkä kolmevuotias.

Se ilmenee muun muassa niin, että hän on hyvin riehakas ja fyysinen, ja innostuessaan saattaa satuttaa toisia. Lähinnä meitä vanhempia ja esikoista, muita harvemmin. Ja sitten kun olisi aika pyytää anteeksi, niin se oma käytös hävettää, ja anteeksipyytäminen on vaikeaa, koska silloin pitäisi myöntää tehneensä jotain väärin.

Samaan aikaan meillä on kaksi aikuista, joille anteeksipyytäminen (ja myös anteeksipyynnön kuuleminen toiselta) on tosi tärkeää, sekä viisivuotias esikoinen, jolta ”anteeksi” tulee lähes automaattisesti. Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kaikki muut paitsi kolmevee pyytävät anteeksi helposti ja usein. Ja kolmevuotiaskin pyytää mutkattomasti anteeksi, paitsi jos on päällä tunnekuohu tai muu itsepäisyyshetki. (Paljastus: kolmevuotiailla niitä tulee paljon.)

Tämä asettaa haasteita.

”Nyt pyydät anteeksi!”

Mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen. Siis sellaiseen ”nyt ei tehdä mitään ennenkuin pyydät anteeksi heti, nytheti, kuulitko!” -meininkiin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että välillä arjessa lankean siihenkin, ennenkuin taas muistan, että miksi en usko siihen.

Ensimmäinen syy on se, että anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin. Me ollaan opetettu lapsille, että ”anteeksi” tarkoittaa ”minun ei ollut tarkoitus loukata sinua”. Se on viesti, jota anteeksipyytäjän pitää oikeasti tarkoittaa. Jotta anteeksipyyntö voisi olla vilpitön, niin anteeksipyytäjän pitää ymmärtää (ikätasoisesti), että mistä käytöksestä toinen loukkaantui, joko fyysisesti tai henkisesti.

Anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin.

Anteeksipyyntöä vaatimalla mä lähetän anteeksipyytäjälle viestin, että se anteeksipyynnön tilanne tai ajankohta on tärkeämpää kuin se, mitä sillä tarkoittaa. Että voi pyytää anteeksi tosta noin vaan, vaikka ei ymmärtäisi tai tarkoittaisi koko ilmiötä.

(Samasta syystä mä en odota anteeksipyyntöä lapsiltani ja puolisoltani samanlaisista asioista. Lapsi voi sanoa asioita, joissa olisi aikuisen sanomana ihan erilaisia merkityksiä.)

Ja kääntäen: jos lapsi onkin aidosti loukkaantunut jostain toisen tekemästä asiasta ja vaikkapa reagoinut siihen lyömällä, niin on lapsen mielipahan sivuuttamista, jos mä yksioikoisesti vaadin lasta pyytämään anteeksi ennen kuin hänen tunteitaan on kuultu. Sillä mä taas lähetän viestin, että lapsen tunteilla ei ole mitään merkitystä, vaan vain sillä, että hän sanoo tietyt sanat.

Toinen syy sille, että mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen, on ettei se yksinkertaisesti toimi anteeksipyynnön opetusmenetelmänä.

Siis ainakaan sellaisen aidon, jossa lapsi ymmärtäisi vastuunsa ja olisi aidosti pahoillaan toiselle aiheuttamastaan kivusta tai mielipahasta. Meidän lapset on molemmat sen verran jääräpäisiä, että jos vaadin anteeksipyyntöä ennenkuin he ovat siihen valmiita, niin lopputuloksena on, että lapsi kahta pahemmin kieltäytyy tekemästä minkäänlaista yhteistyötä kenenkään kanssa.

Pehmeämmällä temperamentilla varustettu lapsi (jollainen olin itse ja olen edelleen) puolestaan ehkä myöntyy pyytämään anteeksi, mutta se anteeksipyyntö jää tyhjäksi. Pahimmillaan ”anteeksi” muuttuu taikasanaksi, jolla päästään pois epämiellyttävältä tuntuvista tilanteista, kuitataan virheet, eikä edelleenkään tiedetä, että mistä tässä nyt oikeasti oli kyse.

No miten me sitten päästään tilanteeseen, jossa kaikki saavat tarvitsemansa?

Entä jos anteeksipyytäminen on vaikeaa?

Jos muille aidon anteeksipyynnön kuuleminen on tärkeää, ja kolmevuotiaalle anteeksipyytäminen on vaikeaa, niin millä ihmeellä tämän ristiriidan sitten saa ratkeamaan?

Sivuhuomio: Tämä ei ole mikään resepti tai kokonaisvaltainen taikaratkaisu, jolla kaikki ongelmat pyyhkiytyvät pois. Tietenkään. Nämä on niitä keinoja, jotka meillä on toimineet, ja voi olla, että jotkut niistä toimivat toisissakin perheissä.

Mulle itselleni ensimmäinen oivallus on ollutkin juuri se, että lapsella on vaikeuksia sen asian kanssa. Ei ihme, että hän ei halua ajatella koko asiaa. Hän periaatteessa osaa pyytää anteeksi, mutta se on hänellä vielä lähikehityksen vyöhykkeellä – onnistuu hyvänä päivänä ja/tai toisten avulla.

Anteeksipyyntö, eli oman virheen myöntäminen ja toisen armoille asettuminen on haavoittuvainen hetki. Monilla meistä aikuisistakin on vaikeuksia sen kanssa. Opettelussa tarvitaan roppakaupalla armollisuutta ja epätäydellisyyden sietämistä.

1. Toivon, että pyytäisit anteeksi

Jos siis on tilanne, jossa mä toivoisin lapsen pyytävän anteeksi, niin mä ihan ensin kysyn häneltä, että miten sanotaan jos on satuttanut toista tai tehnyt pahaa mieltä.

(Itse asiassa ihan ensin mä huomioin ja kuuntelen sitä kaltoin kohdelluksi tullutta osapuolta ja varmistan, että hänellä on kaikki hyvin. Jos minä olen itse se kaltoin kohdelluksi tullut osapuoli, niin mä otan itselleni hetken aikaa ja käsittelen omat tunteeni.)

Mutta sen jälkeen kysyn häneltä, että miten sanotaan tällaisessa tilanteessa. Jos se ”anteeksi” tulee kevyesti muistuttaen, niin asia on ihan ookoo.

2. Mitä tarvitset?

Jos ei, niin lapsi useimmiten sanoo, että ”en halua sanoa sitä”, tai on muuten vain myrtyneen näköinen ja hiljaa. Silloin mä hellästi kysyn, että no mitä sä tarvitsisit, jotta olisi helpompi pyytää anteeksi?

Joskus lapsi tarvitsee multa syliä, joskus hän hakee vesipullonsa ja ottaa siitä huikan, joskus hän haluaa olla hetken yksin. Kaikki tämä on mulle ihan ok. (Se toki edellyttää sitä, että mä olen itse saanut oman tunnekuohuni laantumaan, jos vaikka minä olin se, jota lapsi satutti.)

Kun mä kysyn lapselta, että mitä hän tarvitsee, jotta anteeksipyyntö onnistuisi, niin mä ohjaan häntä tietoisesti tunnistamaan omia tarpeitaan ja vastaamaan niihin. Mä kunnioitan sitä, että lapsi tietää itse, mitä tarvitsee, ja annan hänelle mahdollisuuden ottaa vastuuta omista tarpeistaan.

3. Kuuntelua

Jos lapsi ei tiedä, että mitä hän tarvitsee, niin mä yritän kysymällä ja kuuntelemalla selvittää sitä yhdessä lapsen kanssa. Toisin sanoen mä kerron omin sanoin lapselle, että miltä tilanne musta näytti, mitä arvelen hänen tuntevan, ja niin edespäin. ”Sua suututti ja sä tönäisit L:aa, ja nyt sua harmittaa että sä satutit ja että L:lle tuli paha mieli.” Lapsi voi sanoa kyllä tai ei, ja häntä kuuntelemalla me päästään lähemmäksi asian ydintä.

Lisäksi yritän sanoittaa sitä anteeksipyynnön vaikeutta. ”Susta tuntuu vaikealta pyytää anteeksi, kun sullakin on vielä paha mieli.” Mä yritän kertoa lapselle, että saa tuntua pahalta, omaa käytöstä saa katua, ja anteeksipyytäminen saa tuntua vaikealta.

Tai jos lapsi kertoo, että hänestä ei tunnu tippaakaan kurjalta kun satutti isompaa, niin sitten mä kuulen senkin. ”Sä halusit satuttaa L:aa. Ajattelitko sä, että sulle tulee hyvä mieli siitä?”

Useimmiten siellä satuttamisen takana on (ainakin meidän muksuilla) joku kateus, suru, kiukku tai epäreiluuden kokemus, johon ainoaksi purkamisen keinoksi löytyi lyöminen. Mä voin sataprosenttisesti kuulla ja hyväksyä sen kiukun tai surun tai muun tunteen, ja samalla kertoa lapselle, että silloinkaan ei saa lyödä tai satuttaa.

Mä yritän myös kuulla sen, että mitä lapsi tarvitsi, mitä hän yritti saavuttaa sillä lyömisellä. Oikeudenmukaisuutta, tunteen purkamista, tasapuolisuutta (”isommalla on tulossa kiva juttu X ja mä en pääse, siispä lyön jotta hän ei ole liian iloinen koska se olisi epäreilua”) tai jotain muuta. Lapsen logiikalla ne tarpeet voivat olla ihan itsestäänselviä, aikuisen puolestaan on vaikea nähdä, että miten tämä käytös mitenkään voisi vastata tuohon tarpeeseen. Tärkeää on edelleen aito kuuleminen.

Jos lapsen on vaikea itse pukea tarve sanoiksi, niin aikuisen tehtävä on miettiä päivää tai viikkoa taaksepäin: mitä poikkeuksellista, kuormittavaa, yllättävää tai epämiellyttävää tässä viime aikoina on tapahtunut? Mistä keskustelimme? Mistä lapsi on ollut kiinnostunut? Mitä pettymyksiä hän on kokenut? Jostain sieltä uumenista se tarve usein löytyy.

Ja kun se perimmäinen tarve löytyy, niin on aika miettiä, että millä rakentavalla tavalla sen saisi kohdattua. Viimeisimmässä tilanteessa sovittiin, että koska isommalla on tulossa kiva juttu X, niin keksitään pienemmällekin kiva juttu Y, jotta molemmilla on jotain, mitä odottaa.

4 (eli 1). Toivon, että pyytäisit anteeksi

Sitten kun lapsi on saanut rauhoituttua ja ollaan selvillä siitä, että mitä tunteita ja tarpeita hänellä siinä tilanteessa oli – ja vasta sitten – mä palaan siihen, että mulle olisi tärkeää että lapsi pyytäisi käytöstään anteeksi.

Miksi vasta silloin?

Lapsen (ja aikuisenkin) on helpompaa olla empaattinen ja toista huomioiva silloin, kun hänen tarpeensa ovat täynnä. Lyömistä ja muuta anteeksipyyntöä edellyttävää käytöstä puolestaan tapahtuu useimmiten silloin, kun lapsi tarvitsee jotain, eikä keksi muuta tapaa saada sitä kuin lyöminen. Toisin sanoen heti tilanteen jälkeen anteeksipyyntö on vielä vaikeampi kuin tavallisesti – ja jos se on tavallisestikin vielä opettelun asia, niin tunnekuohussa ja tarpeet vajaalla se on lähes mahdoton juttu.

Toisekseen se antaa lapselle mallia siitä, että tilanteisiin voi hyvin palata myöhemmin, eikä asioita lakaista maton alle. Aiemminkin tapahtuneita asioita voi pyytää anteeksi, eikä se ole noloa tai kummallista, vaan niin tässä elämässä toimitaan.

Kolmanneksi – mun ensisijainen tehtävä vanhempana on se, että kaikilla on tarpeet täynnä. Myös niillä, jotka käyttäytyvät kurjasti toisia kohtaan. Mä haluan, että mun lapsella on hyvä olla, koska hän on mun lapseni. Se ei poissulje sitä, että mä haluan hänen myös oppivan anteeksipyytämistä ja omista teoista vastuun ottamista. Mä kuitenkin haluan antaa lapselleni kokemuksen siitä, että silloinkin kun hän on tehnyt virheitä, satuttanut toisia ja oma käytös hävettää, niin mä rakastan häntä ja olen kiinnostunut hänen hyvinvoinnistaan.

Kaikkien näiden syiden vuoksi lapsen on helpompi kuulla ja kuunnella mua, kun mä kerron, että mä toivoisin hänen pyytävän anteeksi.

5 (eli 2): Mitä tarvitset?

Ja jos se anteeksipyyntö on vieläkin vaikea sanoa, niin mä palaan siihen, että mikä sinua auttaisi, mikä helpottaisi sitä anteeksipyyntöä.

Joskus lapsen on helpompaa sanoa ”anteeksi” eri suuntaan kuin missä anteeksipyynnön vastaanottaja on. Joskus se on helpompi kuiskata. Tässä kohtaa mä en enää lähde vaatimaan mitään täydellisyyttä (”nyt katsot silmiin ja sanot kuuluvalla äänellä”), koska mun mielestäni sitä vähäistä jäljellä olevaa kapasiteettia (sekä minun että lapsen) on turha tuhlata siihen, että aletaan vääntää yksityiskohdista. Mielummin niin, että tilanne saadaan päätökseen ja kaikki voivat jatkaa leikkejään.

Välillä tätä täytyy tehdä muutama kierros, jos se anteeksipyynnön yrittäminen nostaa pintaan taas lisää tunteita ja tarpeita, joita lapsi ei osaa itse vielä kohdata tai sanoittaa.

Joskus siihen aitoon, empaattiseen anteeksipyyntöön pääseminen on työläs ja pitkä prosessi. Välillä tuntuu siltä, että mielummin vain jättäisi koko projektin sikseen ja ilmoittaisi lapselle, että nyt pyydät anteeksi tai muuten. Ärsyttää, että onko noiden lasten pakko olla niin jääräpäisiä, että tästäkin asiasta pitää tehdä tällainen numero.

Samaan aikaan mä tiedän, että juuri tällaisilla asioilla mä saan katkaistua monta ikävää ajattelutapaa ja tunnejumia, jotka on kiusanneet mua itseäni. Niinkuin vaikka virheiden pelkäämisen, tai häpeän siitä, että on loukannut toista, tai kokemuksen siitä, että kelpaan vain silloin kun kaikki ovat iloisia ja hyvällä tuulella.

Ja se jos mikä on ihan varmasti kaiken tämän vaivan arvoista.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Armollisuus ja inspiraatio kasvatuksen keinoina

Kirjoitin alkuviikosta siitä, miten hyvä vanhemmuus alkaa armollisuudesta ja inspiraatiosta – nimenomaan omaa itseä kohtaan. Ja koska vanhemmuus on pohjimmiltaan erilaisia vuorovaikuttamisen tapoja sen oman lapsen kanssa, niin tässä tekstissä avaan ajatustani siitä, miten armollisuus ja inspiraatio rakentavat hyvää vanhemmuutta myös vanhempi-lapsi -suhteessa.

Armollisuutta itselle ja muille

Se, miten kohtelemme itseämme, heijastuu siihen, miten suhtaudumme lapsiimme. Oma tunneilmastomme heijastuu kodin ilmapiiriin. Omalla käytöksellämme näytämme lapsillemme esimerkkiä siitä, miten tässä elämässä on asiallista suhtautua itseensä, toisiin ihmisiin, tavoitteisiin, virheisiin, epäonnistumisiin ja ristiriitoihin. Noin esimerkiksi.

Sama pätee myös toisinpäin. Voimme opetella armollisuutta kohtelemalla lapsiamme tietoisen armollisesti. Voimme opetella suhtautumaan tavoitteisiin ja epäonnistumisiin rakentavasti esimerkiksi niin, että autamme lapsiamme oppimaan rakentavia suhtautumistapoja näihin asioihin.

Sellaista ei voi opettaa, mitä ei ole oppinut. Sellaista voi kuitenkin harjoitella, mitä on ainakin kertaalleen oivaltanut – ja sen voi myös kertoa lapselle.

Tässä me yhdessä opettelemme sitä, että pettymykset eivät niin kovasti kirvelisi. Yhdessä opettelemme, miten voisi asettua toisen asemaan ja miettiä tilannetta hänenkin näkökulmastaan. Yhdessä harjoittelemme olemaan itsellemme ja toisillemme armollisia, hyväksyviä, lempeitä, ennen kuin alamme toivoa tai odottaa toiselta yhtään mitään.

Mitä mun mielestäni tarkoittaa armollisuus omaa lasta kohtaan?

Lapsi on sellainen kuin hän on. Jo vastasyntynyt vauva saapuu maailmaan omanlaisenaan: hänellä on tietynlainen hermoston herkkyys, joka saa hänet reagoimaan ärsykkeisiin siten kuin reagoi. Hänellä on tietty kehitysvaihe, johon liittyvät sen kehitysvaiheen tarpeet. Hänellä on tietyt sisäänrakennetut tavat pyrkiä saamaan itselleen sitä, mitä tarvitsee – hamuaminen, tarttuminen, itkeminen ja niin edespäin.

Kun vauva kasvaa isommaksi, taaperoksi, leikki-ikäiseksi, hän edelleen toimii siitä omasta lähtökohdastaan käsin. Kasvun myötä hän oppii, että tietyillä tavoilla saa mitä tarvitsee, ja toisilla tavoilla ei saa – ja se oppimisprosessi riippuu vahvasti siitä, miten me vanhempina reagoimme lapsen käytökseen ja pyrkimyksiin.

Jos lapsi oppii, että itkemällä ei saa tarpeitaan täytetyiksi, koska hänestä huolehtivat aikuiset eivät vastaa itkuun, hän pian lakkaa itkemästä, ja etsii toisia keinoja saada tarvitsemansa. Tai hän lannistuu, ja oppii sivuuttamaan kyseisen tarpeen, koska kukaan ei koskaan ole sitä tarvetta huomioinut. Se, miten nopeasti tämä oppiminen tapahtuu, riippuu taas lapsen ominaislaadusta: hermoston herkkyydestä, temperamentista ja niin edespäin.

Armollisuus vanhempana tarkoittaa minulle sitä, että me näemme, ymmärrämme ja hyväksymme, että lapsellamme on kaikenlaisia tarpeita.

Se tarkoittaa, että pyrimme parhaamme mukaan näkemään, mitä tarvetta lapsi käytöksellään yrittää kohdata.

Se tarkoittaa myös sitä, että hyväksymme lapsemme tarpeiden olemassaolon ja tärkeyden aina.

Silloinkin, kun emme tiedä, miten niihin vastaisimme – tai että mikä tarve siellä viestin takana oikeastaan onkaan. Silloinkin, kun olemme itse väsyneitä ja ärsyyntyneitä siihen, että lapsi taas tarvitsee jotain. Silloinkin, kun lapsi yrittää viestiä siitä tarpeestaan meidän mielestämme epämiellyttävällä, epäkohteliaalla, loukkaavalla tai muuten väärällä tavalla.

Armollisuuden voi kiteyttää näihin sanoihin:

Ahaa, lapsi käyttäytyy noin. Mitäköhän hän tarvitsee?

Kaikki, mitä me ihmiset teemme, on pyrkimystä täyttää joku tarve. Käytöksemme voi olla ristiriidassa toisten tarpeiden kanssa – ja silti, silloinkin, siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea. Voi olla, että emme edes itse tiedä, mitä tarvetta yritämme täyttää – ja silloinkin siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea.

Armollisuus vanhemmuudessa on myös sen ymmärtämistä ja muistamista, että lapsi vasta harjoittelee.

Kehitysvaiheesta riippuen hänellä joko on tai ei ole ymmärrystä siitä, että toisillakin ihmisillä on tunteita ja tarpeita. Tietyn ikäinen lapsi ei edes pysty asettumaan toisen näkökulmaan, ellei häntä siinä tietoisesti ja lempeästi auteta ja ohjata. Ei usein silloinkaan.

Jos kerran meillä aikuisillakin on vaikeuksia nähdä asiat toisen ihmisen (eli oman lapsemme) näkökulmasta, vaikka olemme harjoitelleet vuosikausia, niin on ihan absurdia olettaa, että lapsi pystyisi esimerkiksi yhden tai kahden harjoituskerran jälkeen aina muistamaan, että ai niin, toiselta ei saa ottaa kädestä, ketään ei saa lyödä, ja kiiretilanteessa irvistely ei teekään aikuiselle hyvää mieltä.

Tässä taas palataan siihen, että armollisuus itseä kohtaan auttaa armollisuudessa lasta kohtaan. Kun muistan, että minäkään en ole valmis, täydellinen tai kaikkea osaava, niin se on helpompi muistaa ja hyväksyä myös lapsen kohdalla.

Kun huomaan ja muistan, että oppiminen vaatii oivallusten lisäksi myös harjoittelua, niin osaan suhtautua lempeämmin ja hyväksyvämmin sekä omiin että lapsen epäonnistumisiin ja harjoitustilanteisiin.

Kun osaan pyytää lapselta anteeksi, niin minun on helpompi muistaa, miten vaikealta se voi joskus tuntua lapsestakin.

Minä olen sellainen kuin olen, ja saan olla tällainen. Lapseni on sellainen kuin on, ja saa olla. Minä tarvitsen sitä mitä tarvitsen, ja saan tarvita. Lapseni tarvitsee sitä mitä tarvitsee, ja saa tarvita. Me olemme molemmat riittävän hyviä tällaisina, keskeneräisinä ja asioita opettelevina.

Inspiraatio toimii opettelun moottorina

Kaikki, mitä teemme, pyrkii täyttämään jotain tarvetta, kuten jo sanottua. Mun mielestäni yksi vanhemman tärkeimmistä tehtävistä on auttaa lastaan oppimaan rakentavia ja kunnioittavia tapoja saada tarpeensa kohdatuiksi niin, että myös toisten tarpeet voivat tulla kohdatuiksi.

Toisin sanoen auttaa lapsiaan kasvamaan sellaisiksi ihmisiksi, joille on luontevaa kunnioittaa sekä omia tarpeita että toisten ihmisten tarpeita, etsiä kaikkia huomioivia toimintatapoja, ja olla valmis muuttamaan omaa toimintaansa, jos käykin ilmi, että se loukkaa toisten tarpeita.

Niin miten sellaisia lapsia sitten kasvatetaan?

Oikeastaan kaikki rakennuspalikat ovat jo tulleet tämän tekstisarjan aikana näkyviin.

Vanhemman armollisuus lapsen tarpeita kohtaan auttaa lasta oppimaan, että omat tarpeet ovat tärkeitä ja kohtaamisen arvoisia. Se auttaa lasta tunnistamaan omia tarpeitaan, sanoittamaan niitä ja pyytämään apua silloin, kun omat keinot eivät riitä. Se myös antaa lapselle esimerkkiä siitä, että kun oma ja toisen käytös ovat ristiriidassa, niin silloinkin toisen tarpeita kunnioitetaan, vaikka keinoja ja käytöstä tarvitsisikin muuttaa.

Vanhemman armollisuus omia tarpeitaan kohtaan puolestaan antaa lapselle luontevan ympäristön opetella, että toisillakin ihmisillä on tarpeita – ja että nekin ovat kunnioittamisen ja kohtaamisen arvoisia. Vanhempi on lapselle ensimmäinen ihminen, josta huomaa, että toisia ei saa kohdella miten tahansa.

Vanhemman oma inspiraatio puolestaan antaa lapselle mallia siitä, että omia tarpeita voi pyrkiä kohtaamaan erilaisilla keinoilla. Vanhempi toimii esimerkkinä siitä, että voi opetella uusia tekemisen tapoja, tehdä virheitä ja korjata niitä. Aikuisen esimerkki näyttää lapselle, että on tärkeää ja arvokasta pyrkiä omiin tavoitteisiinsa, olivat ne sitten lyhyen tai pitkän tähtäimen tavoitteita.

Kun lapsen (ja aikuisenkin) tarpeet ovat täynnä, niin hän on luonnostaan utelias, hyväntahtoinen, yhteistyöhaluinen ja uuteen pyrkivä. Jos hän ei ole näitä asioita, hänen tarpeensa eivät ole siinä tilanteessa täynnä. Siksi lapsen inspiraationkin tukeminen kumpuaa ensin armollisuudesta.

No entäs konkreettisesti? Entä jos haluan saada lapseni käyttäytymään tietyllä tavalla?

Arjessa tämä kaikki armollisuudesta ja inspiraatiosta puhuminen voi tuntua haaveksimiselta. Joo joo kivoja tavoitteita, mutta minä haluan, että lapseni pukee reippaasti tai syö tai nukkuu tai lopettaa jatkuvan puremisen.

Perinteisesti kasvatus on ajateltu juurikin tästä näkökulmasta. Miten saan lapseni tekemään asian X niinkuin minä haluan? Lempeämpien kasvatussuuntien lisäkaneetti tähän kuuluu: …sellaisella tavalla, että kunnioitan myös lapseni tarpeita?

Ja silloinkin, arjessa, siinä ruohonjuuritasolla leivänmurujen ja duplojen ja hammaspesujen ja niistämisen keskellä, mun vastaus tähän kysymykseen on ensin armollisuus itseä kohtaan.

Nyt on näin, että minä haluan lapsen käyttäytyvän tietyllä tavalla. Mitä omaa tarvettani minä sillä yritän kohdata? Tarvitsenko oikeasti sitä, että päästään ovesta ulos tasaan mennessä, vai tarvitsenko jotain muuta?

Nyt on näin, että minun on vaikea olla kärsivällinen lasta kohtaan. Nyt on näin, että minua harmittaa kun tämä meni taas tähän. Saa olla, saa harmittaa, saan tarvita sitä mitä tarvitsen vaikken ihan edes tietäisikään, mitä se on.

Tämän kaiken voi myös sanoa ääneen ja kertoa lapselle. Se auttaa lasta näkemään asiaa vanhemman näkökulmasta ja kasvattaa hänen empatiakykyään.

Seuraava askel on inspiraatio.

Miten haluaisin, että tämä tilanne menisi? Mikä minulle on oikeasti tässä tärkeää? Jos pitää valita ehtimisen ja hyvän fiiliksen väliltä, niin kumman valitsisin? Tarvitseeko valita, vai keksinkö jonkun tavan tuoda sekä ehtimistä että hyvää fiilistä tähän tilanteeseen?

Tämänkin keskustelun voi käydä ääneen. Lapsi saattaa keksiä jonkun hyvän ratkaisun, tai sitten jo se, että kuulen omat ajatukseni, auttaa selkeyttämään niitä. Vähintään annan lapselle taas esimerkkiä siitä, että millaisten pohdintojen kautta uusia toimintatapoja voi etsiä.

Sitten löydetään armollisuutta lasta kohtaan.

Jostain syystä tämä asia on nyt lapselle tosi vaikeaa. Saa olla. Jokin tässä on sellaista, että lapsi ei itse vielä osaa kohdata omia tarpeitaan sellaisella tavalla, että mun tarpeet tulisivat kohdatuiksi. Lapsi tarvitsee nyt minulta jotain, koska tuo homma ei onnistu itse.

Tässä kohtaa viimeistään kannattaa kysyä lapselta: mitä sinä tarvitset? Tai yrittää asettautua lapsen asemaan: hänellä jäi leikki kesken kun ruvettiin pukemaan, ehkä hänellä on leikillisyyden ja hassuttelun tarve?

Sitten vasta viimeiseksi pääsemme siihen, että miten autan lasta keksimään rakentavia tapoja, joilla voisimme yhdessä vastata meidän molempien tarpeisiin. Toisin sanoen lapsen käytöstä ohjaavaan inspiraatioon.

Sinä tarvitset nyt tätä, ja minä tarvitsen tuota. Keksitkö jonkun hyvän tavan, millä nämä saisi sovitettua yhteen? Entä jos leikitään kissaperhettä, jotka pukevat päälle lähteäkseen ulos? Auttaako, jos lasken kymmenestä yhteen lähtölaskennan, niin katsotaan, että ehditkö sillä aikaa?

Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän tätä keskustelua käy vanhempi ääneen itsekseen. Sekin on tärkeä osa vanhemmuuden vuorovaikutusta, koska vanhemman eri strategioihin vastaamalla ja reagoimalla lapsi kertoo, mikä toimi ja mikä ei. Silloinkin lapsi oppii lähikehityksen vyöhykkeellä (eli vanhemman avustuksella) huomaamaan, mitkä keinot toimivat minkäkinlaisen tunteen tasaannuttamiseen.

Tällaisen lähestymistavan oppiminen (ensin omat tarpeet, sitten omat tavoitteet, sitten toisen tarpeet, sitten yhteiset tavoitteet) vaatii itsessäänkin oivalluksen lisäksi harjoitusta. Eli siis kokeiluja, epäonnistumisia, lisää oivalluksia, lisää harjoitusta. Jotta jaksaa harjoitella, tarvitaan armollisuutta itseä kohtaan – jo se, että opettelen uutta, on merkki hyvästä ja omistautuneesta vanhemmuudesta.

Lisäksi tarvitaan selkeä tavoite siitä, että jonain päivänä haluan osata suhtautua tilanteisiin tuolla tavalla. Eli siis inspiraatiota. Inspiraatio antaa myös vinkkiä siitä, mitä konkreettisia keinoja missäkin tilanteessa voisi käyttää. Toimintatavat vaihtelevat lapsen iän ja kehitystason mukaan, mutta armollisuuden ja inspiraation yhdistelmä toimii vauvasta teiniin.

Muun muassa näistä syistä riittävän hyvä vanhemmuus löytyy – minun mielestäni – armollisuuden ja inspiraation risteyksestä. Sen opettelua haluan myös auttaa työni kautta. (Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy esimerkiksi Hyvän vanhemmuuden minikurssilta, jonka saat lahjaksi kun tilaat Lupa olla minä -sähköpostikirjeen.)

Tämä toimi tällä kertaa 12: Harkitsemisen liikennevalot

Viime viikolla kävi parikin kertaa niin, että huomasin esikoisen jääneen jumiin johonkin (periaatteessa) yksinkertaiseen tehtävään. Sukkahousujen laittoon, tai mandariinin kuorimiseen, tai johonkin. Kun kysyin, että miksi mitään ei tapahdu, vastauksena oli, että en osannut, joten en tehnyt mitään.

Hmmmm.

Keskusteltiin aiheesta sen sukkahousuepisodin jälkeen. Tuli puhetta, että joissain jutuissa onkin hyvä pysähtyä ja miettiä tarkkaan, että meniköhän se nyt näin. Jos menee pieleen, niin jotakuta saattaa sattua tai jotain saattaa hajota. Esimerkkinä tuli mieleen vaikkapa autolla ajaminen, terävällä veitsellä leikkaaminen, ja uunin kanssa toimiminen. Puhuttiin myös, että näistä mikään ei ole sellainen lasten puuha.

Toisaalta on myös sellaisia juttuja, joissa ei haittaa mitään, jos kokeilee ja menee pieleen. Vaikka nyt se sukkahousujen laittaminen: jos ne sattuvat menemään väärinpäin jalkaan, niin oho hups, sen saa hyvin vielä korjattua. Sellaisissa hommissa ei ole vaarallista tehdä virheitä.

Ja koska lapsi oli juuri äsken leikkinyt piippurasseilla – punaisella, keltaisella ja vihreällä – niin keksittiin, että hei, se onkin vähän niinkuin liikennevalot.

Punaiset puuhat on sellaisia, joissa pysähdytään ja harkitaan, ennen kuin tehdään mitään. Niissä on hyvä keskittyä tarkkaan, ja usein ne on juurikin aikuisten puuhia. Tosin esimerkiksi autotien ylittäminen on myös lapsille punaista puuhaa.

Keltaiset puuhat ovat sellaisia, joissa on hyvä huomioida toiset ihmiset ja ympäristö, mutta joissa virheistä selviää useimmiten anteeksipyynnöllä.

Tästä tuli hyvä esimerkki siinä keskustelun lomassa: lapsi taitteli piippurassista renkaan, ja kun hän laittoi sen mun päähäni, niin piippurassin terävä pää tuikkasi minua. Au! Sitten keskusteltiin, että toiset on hyvä ottaa huomioon, mutta välillä jotakuta vähän sattuu, jotain hajoaa, tai joku pahoittaa mielensä. Se tuntuu kurjalta, mutta niistä usein selvitään korjaamalla ja anteeksi pyytämällä.

Ja sitten on vihreät puuhat. Sellaiset, joissa saa tehdä ihan niin paljon virheitä kuin huvittaa, eikä tarvitse pyytää keneltäkään anteeksi tai harmitella. Leikki on vihreää puuhaa, samoin omien vaatteiden valitseminen ja pukeminen. Piirtäminen ja maalaaminen, ylipäänsä kaikki luovuutta vaativat hommat tai opettelutilanteet.

Nämä värit on tulleet meidän kielenkäyttöön samantien: ”Nyt on hei ihan vihreää puuhaa, kokeile vaan että miten se toimisi.” Tai: ”Ollaan sillai keltaisella meiningillä jooko, ettei ketään satu.” Tai: ”Kohta avaan uunin, keittiössä on nyt sellainen punainen hetki että pysykää kiitos olohuoneessa.”

Mitä mä siis tein?

Useimmiten, kun lasten kanssa käytetään liikennevaloja ”kasvatusvälineenä”, niin kyseessä on aikuisen arvio lapsen käytöksestä: nyt meni hyvin, nyt ei mennyt hyvin. Ikään kuin virheitä ei saisi tulla, ikinä, eikä niille olisi koskaan hyväksyttävää selitystä.

Mä haluaisin kovasti auttaa lapsiani oppimaan, että virheitä saa tehdä. Viime viikolla hypättiin hoitomatkalla väärään bussiin ja mentiin väärästä risteyksestä. Kun pyysin anteeksi, niin esikoinen kommentoi, että ”ei se mitään äiti, kaikki tekee joskus virheitä, aikuisetkin”.

Mulle vanhana perfektionistina on aika vaikea niellä sitä, että en itse osaa kaikkea aina heti täydellisesti. Aivot tietävät, että virheet kuuluvat opetteluun, mutta se on edelleen aika vaikeaa hyväksyä käytännössä.

Ja toisaalta mä haluan myös auttaa lapsia oppimaan sen, että joissain tilanteissa oikeasti virsta väärää on parempi kuin vaaksa vaaraa. Että on tilanteita, joissa harkitaan, ja tilanteita, joissa ei tarvitse ihan niin kovasti jännittää. Enkä mä voi, tai haluakaan, olla aina siinä lapsen vieressä näyttämässä liikennevaloa, että nyt meni oikein, nyt meni pieleen. Mä paljon mielummin autan lasta opettelemaan, että millä perusteella jossain tilanteissa harkitaan.

Mä toivon, että tällainen liikennevaloajattelu auttaisi lasta itseään tekemään fiksuja valintoja tilanteen mukaan.

Varsinkin esikoisessa on paljon perfektionistisia piirteitä, mikä ei kahden perfektionistin lapselta ole ihan kauhean yllättävää. Se helpottaa arkea esimerkiksi parkkipaikan läpi kulkiessa tai suojatiellä – kun lapsi tietää, että kuljetaan aikuisen vierellä, niin hän ei siitä lähde yhtään mihinkään. Ja toisaalta se aiheuttaa juurikin alussa kuvatun kaltaista jumittamista: jos en tiedä, mitä teen, niin en sitten tee mitään, ei ainakaan mene pieleen.

Ja kun samalla kasvattaa sitten pienempää, joka on luonteeltaan enemmänkin kokeillaan ensin ja harkitaan sitten -tyyppi, niin mä en halua myöskään ottaa mantrakseni mitään ”kokeilet vaan, ei se oo vaarallista” -hokemaa, koska välillä se kokeilu on vaarallista. Tai ainakin se on harmillista, jos lapsi esimerkiksi kokeilee kirjaston kirjan kanssa, että mitä tapahtuu jos kansia kääntää vastakkaisiin suuntiin. Tai kiipeää kiikkerälle lastenhuoneen pöydälle kurottamaan (aika täynnä olevalta) ylähyllyltä jotain kiinnostavan näköistä. Saatte ehkä kiinni, miksi olisi kauhean ihanaa, ettei toiselle tarvitsisi sanoa ”olisi hyvä miettiä, ennenkuin tekee” ja toiselle ”ei aina tarvitse miettiä, ennenkuin tekee”.

Toivon, että tämä pysähdy – huomioi – kokeile -liikennevaloajatus auttaisi molempia muksuja hahmottamaan selkeämmin, milloin tarvitaan harkintaa ja milloin kokeilunhalua. Ja ehkä siinä sivussa itsekin oppisi ajattelemaan, että kaikki tekevät joskus virheitä, minäkin. Tai ainakin hyväksymään sen vähän luontevammin.

Jos kokeilet tätä oman pesueesi kanssa, niin kuulisin mielelläni kommentteja! Ja tietysti kaikkia muitakin ajatuksia, joita tästä herää. Jos olet itse perfektionisti, tai jos lapsesi on, niin kuulisin erityisen mielelläni ajatuksia, myös vertaistukimielessä. 🙂

Lukijan kysymys: Miten ohjata lapsia käsittelemään omat riitansa?

Hyvää uutta vuotta armaat!

Tämän vuoden eka artikkeli on vastaus lukijan kysymykseen siitä, miten auttaa lapsia opettelemaan konfliktien ratkaisemista.

”Miten ohjata lapset käsittelemään enemmän keskinäisiä riitojaan keskenään. Meilläkin kun on melkein 5 ja melkein 8-vuotiaat niin jotain varmaan osaisivat jo tehä ite. Omat yritykset on johtaneet vain entistä hullumpaan, esim. viime viikonloppuna A päätti leikata E: hiukset ja E tyyty vaan sanomaan, et älä ja istu paikoillaan ja anto toisen leikata. Sit kun kysyttiin, et mikset tullut vaikka sanomaan aikuiselle, jos et kerran halunnut ja A ei uskonut. Niin vastaus oli ”mutta tehän ootte sanonu ettei kaikesta saa tulla kantelemaan”. Nii… ”

Kiitos tästä kysymyksestä! Aika tuttua kauraa myös meidän huushollissa. 🙂 Ihan hiuksia ei ole vielä päästy leikkaamaan, mutta sitä keskinäistä selvittelyä kyllä riittää.

Toisaalta haluaa auttaa lasta itsenäistymään, ja toisaalta haluaa, että lapsi ei joudu kohtaamaan ongelmiaan yksin, siis silloin kun se ongelma on oikeasti vaikea ratkaista itse (vrt. tuo en halunnut, mutta toinen ei uskonut). Että haluaa auttaa toista oppimaan sellaista tervettä omien rajojen pitämistä, ja samalla toisen rajojen kunnioittamista. Ollaan niin sanotusti vanhemmuuden ytimessä.

Mä lähestyn asiaa taitojen näkökulmasta.

Konfliktinratkaisu, niinkuin mikä muukin tahansa taito, kehittyy lähikehityksen vyöhykkeellä. Se on tuossa allaolevassa kuvassa sininen, mukavuusalueen ja ”stressi, kriisi, kirosanat” -alueen välinen vyöhyke.

20141231-135351.jpg

Lähikehityksen vyöhykkeellä osaan jonkin asian ensin aikuisen tai muun taitavamman läsnäollessa ja hänen avullaan. Vasta tarpeeksi monen treenikerran jälkeen se onnistuu itsenäisesti. Ja välillä kun kuohahtaa, niin ne periaatteessa hanskassa olevat taidot voivat jäädä unholaan, ellei niistä ole tullut jo automaattisia.

Useimmissa konflikteissa kyse on ns. suunnitelmien yhteentörmäyksistä: minä halusin, että tapahtuu X, ja toinen halusi, että tapahtuu Y, mutta jostain syystä yhteisen toimintatavan löytyminen ei onnistunut.

Väkivallattomuuden ydintaitoja

Konfliktinratkaisutaidot ovat pohjimmiltaan väkivallattomuustaitoja.

Toisaalta konfliktinratkaisussa on tärkeää empatian, kuuntelemisen ja toisen huomioimisen taito. Se, että osaa suitsia omaa toimintaansa ja impulssiaan (vaikka nyt sitä toisen hiusten leikkaamisen intoa), jos se loukkaa toisen rajoja. Se, että osaa ottaa huomioon sen toisen ihmisen suunnitelman, toiveet ja tarpeet.

Empatian ja toisen huomioimisen taitoa voi tukea siinä konfliktia selvittäessä vaikka tällaisilla kysymyksillä:

  • Huomasitko, mitä toinen siinä tilanteessa halusi?
  • Pyysikö hän sinulta jotain? Vastasitko hänen pyyntöönsä?
  • Vaikuttiko hän siltä, että käytöksesi on hänestä kivaa vai kurjaa?
  • Kysyitkö häneltä luvan? Vastasiko hän sinulle?
  • Seuraavalla kerralla, kun tulee tällainen tilanne, niin mitä voisit tehdä, jotta varmistat, ettei toiselle tule kurja mieli sinun käytöksesi takia?

Toinen tärkeä taito on osata pitää omat rajansa: kertoa rehellisesti omista tarpeistaan ja sanoa EI silloin kun joku loukkaa niitä tarpeita. Osaa kertoa toiselle selkeästi oman suunnitelmansa, ja keskeyttää tilanteen jos sitä omaa suunnitelmaa ei huomioida.

Omien rajojen pitämisen taitoa voi tukea esimerkiksi tällaisilla kysymyksillä ja pohdinnoilla:

  • Miltä sinusta tuntui, kun toinen teki X?
  • Mitä olisit toivonut, että hän olisi tehnyt sen sijaan? Sanoitko sen hänelle ääneen?
  • Olisitko voinut poistua tilanteesta tai muuten lopettaa sen, jotta toisen käytös olisi loppunut?
  • Seuraavalla kerralla, kun joku tekee X, niin mitä voisi kokeilla, jotta se käytös loppuisi?

Vaikka olisi X, niin silti.

Lasten kanssa kahnauksissa on toisinaan niin, että molemmat ovat sekä loukanneet toista että itse pahoittaneet mielensä. Silloin mun mielestä on ihan äärimmäisen tärkeää, että ne molemmat mielen pahoitukset huomataan ja käsitellään.

Kyllä, sinulle tuli paha mieli kun toinen teki X. Silti ei saa tehdä Y, vaikka olisi kuinka paha mieli. Mitä voisi seuraavan kerran tehdä, jos toinen tekee X?

Siihen ”mitä voisi seuraavan kerran tehdä” -osastoon mä aina itse haluan laskea myös sen, että saa tulla sanomaan aikuiselle. Aina ei tarvitse itse osata ratkaista.

Ihan jo siksikin, että välillä aikuisillakin tulee tilanteita, joissa toien loukkaa mun rajojani eikä sille mene perille, vaikka mä sanon. Joku sanoo työpaikalla törkeästi, tai käy käsiksi juhlissa tai nakkijonossa, tai kuittaa ikävästi kesken perheillallisen. Ne on välillä vaikeita tilanteita aikuisellekin selvittää, ja siihen tarvitaan toisen apua.

Tämän takia mä haluan nostaa esiin sen, että kyse on väkivallattomuustaidoista. Väkivallan tunnistaminen on nimittäin usein todella vaikeaa, ennenkuin ollaan kriittisissä henkeä ja terveyttä uhkaavissa mittasuhteissa.

Väkivalta on kuitenkin nimenomaan sitä, että toinen ei kunnioita minun rajojani tai hyvinvointiani, ja sillä aiheuttaa minulle pelkoa tai ahdistusta.

Onko se väkivaltaa, kun lapsi leikkaa toisen lapsen hiukset ilman lupaa? En voi tämän kertomuksen pohjalta tietää. Jos se on sille kohteena olevalle ahdistavaa tai pelottavaa, niin silloin se on väkivaltaa.

Ja sen takia mun mielestä näissä konfliktinratkaisutaidoissa on tärkeää harjoitella sekä toisen huomioimista että väkivallatonta omista rajoista huolehtimista.

Toisen huomioimista siksi, että tietynikäisille lapsille (ja myös aikuisille, jotka eivät ole harjoitelleet väkivallattomuustaitoja riittävästi) ”koska mä haluan ja koska mä pystyn” on riittävän hyvä syy ohittaa toisen tarpeet ja suunnitelmat täysin. Siitä pitää jokaisen harjoitella pois, koska jokainen on ollut lapsena siinä samassa vaiheessa.

Ja omista rajoista huolehtimista, koska toisinaan se toinen osapuoli on valitettavasti edelleen siinä ”koska mä haluan ja koska mä pystyn” -vaiheessa. On hyvä opetella, että minä saan sanoa EI. Minä saan poistua tilanteesta. Minä saan pyytää apua toisilta ihmisiltä. Tämä ei ole minun syyni, vastuuni tai häpeäni, että toinen kohtelee minua tällä tavalla. Ei lastenhuoneessa, ei työpaikalla, ei parisuhteessa, ei ikinä.

Sekään, että opettelen sanomaan EI tai poistumaan paikalta, ei tarkoita, että jos en toimi näin niin olen syyllinen saamaani kohteluun. (Joskus pelottaa niin paljon, ettei osaa sanoa tai tehdä mitään.) Silti on hyödyllistä tietää, mitä vaihtoehtoja on tilanteissa, joissa toinen ei kunnioita minua – siltä varalta, että pystyisinkin tekemään siinä tilanteessa jotain.

Opettelua lähikehityksen vyöhykkeellä

Takaisin lasten opetteluvaiheeseen ja lähikehityksen vyöhykkeelle.

Lapsi saattaa loukata toisen rajoja tajuamattaan, tahtomattaan, ja satuttaa pahastikin. (Kysy keneltä tahansa, jota vauva on imettäessä purrut rinnasta. Tai jota parivuotias on lyönyt lelulla sukukalleuksille. Noin esimerkiksi.) Ei siis ihme, että vääryyttä kärsinyt lapsi helposti juoksee vanhemman syliin kertomaan, mitä kamalaa toinen juuri äsken teki.

Miten ohjaan lapset käsittelemään keskinäiset riitansa itse?

Mun kokemus on se, että silloin kun lapsi juoksee mun luokse kertomaan jostain vääryydestä, niin silloin hänellä ei itsellään riitä kapasiteetti ratkoa sitä tilannetta. Joskus riittää, ja silloin mä kuulen lastenhuoneesta tai olohuoneesta mitä luovempia ratkaisuja, joita lapset keskenään kehittelevät. Silloin, kun mua tarvitaan, niin silloin mua tarvitaan. Ja mä haluan, että lapset tulee mun luokseni silloin, kun tarvitsevat mua, vaikka se olisikin vaivalloista ja turhauttavaa.

Välillä nimittäin on turhauttavaa joutua aina ratkomaan samoja juttuja. Tässä kysymyksessä sanat ”jotain varmaan osaisivat jo tehä ite” viestivät sellaisesta (meille vanhemmille tutusta) ajatuksesta, että eikö se nyt sadannellakaan kerralla oikeasti mene perille, pitääkö se käydä vielä toiset sata kertaa läpi?

Mun mielestä, valitettavasti, joo. Pitää. Ainakin toiset sata. Sitten kun se käsitteleminen alkaa lapsilta sujua luontevasti, niin se myös tapahtuu itsenäisesti. Pienempien juttujen kanssa varmasti niin tapahtuukin, ja joissain asioissa se lasten aikaansaama ”sopu” voi olla ihan ok lapsille itselleen, vaikka se aikuisen mielestä näyttäisi tai kuulostaisi joltain muulta. Lähikehityksen vyöhyke on juuri siksi vyöhyke, ei piste.

Silloin kun mä menen paikalle (tai riita tulee mun luokseni), niin mä toimin pääasiassa sanoittajana. Lapset ottavat vastuun omista teoistaan ja myös omista tunteistaan.

Jotain tällaista, suunnilleen tässä järjestyksessä, sillä tavalla tilanteen mukaan soveltaen.

  • Mitä tapahtui? Sua surettaa ja harmittaa ja suututtaa, kun toinen teki X. Ja sua surettaa ja suututtaa, kun toinen teki Y. (Empatiaa molempien tämänhetkiselle tunnetilalle.)
  • Mitä sä halusit, että olis tapahtunut? (Haetaan päivänvaloon suunnitelma A.) Sanoitko, että haluaisit tehdä niin? Entä mitä sä halusit, että olis tapahtunut? (Haetaan päivänvaloon suunnitelma B.) Sanoitko, että halusit tehdä niin?
  • Vaikka toinen olisi sun kanssa eri mieltä, niin sä et saa lyödä/ottaa kädestä/satuttaa/sanoa rumasti. Ilman lupaa ei saa tehdä toiselle noin. (Hyväksytään tunne, kerrotaan mikä osa käytöksestä ei ollut ok.)
  • Mitä voisi tehdä seuraavalla kerralla? Jos sä haluat ens kerralla X ja toinen haluaa Y, niin mitä voisi tehdä? (Mietitään vaihtoehtoisia, väkivallattomia ratkaisuja.)
  • Mitä vois seuraavalla kerralla sanoa tai tehdä, jos toinen ei edelleenkään suostu tekemään yhteistyötä? (Kerro aikuiselle, poistu paikalta, huuda kovaan ääneen jne.)

”Pientä kahnausta” vai vakavampaa kiusaamista?

Jos kyseessä on ns. tavallinen lasten välinen kahnaus, niin mä selvitän koko tilanteen niin, että molemmat lapset ovat paikalla. He kuulevat toistensa tunteet ja tarpeet, ja voivat yhdessä selvitellä vaihtoehtoja.

Jos kyseessä olisi vakavampi tilanne, kiusaaminen tai pitkäkestoisempi väkivalta tai muu sellainen, jossa yksi osapuoli selkeästi pelkää toista/toisia, niin ensin on tärkeää kuunnella kahden kesken sitä pelkäävää osapuolta ja varmistaa, että hänen tilanteensa on turvallinen. Hänellä on oikeus elää ilman pelkoa ja ahdistusta.

Kuten sanottua, väkivalta ei ole koskaan uhrin vika, valinta tai vastuu.

Silloin vastuu tilanteen muuttamisesta on väkivallantekijällä, ja ”mitä seuraavalla kerralla voisit tehdä toisin” -pohdintakin kuuluu pelkästään tekijälle. Jos tilanteessa molemmat ovat käyttäneet väkivaltaa (eli molemmat ovat pelänneet tai ahdistuneet toisen tekemisistä), niin kumpikin on vastuussa omasta väkivallastaan, ja samalla kummallakin on oikeus olla turvassa ja elää ilman pelkoa.

Toivottavasti kysyjä ei joudu ratkomaan pelkoa tai ahdistusta aiheuttavia väkivaltatilanteita lastensa kesken. Joku muu kuitenkin varmasti joutuu, joskus, omien tai muiden lasten kanssa. Siksi lisään myös tämän pointin.

Toistuvaa väkivaltaa ei ole hyödyllistä lähteä ensisijaisesti ratkomaan niin, että molemmat ”opettelevat huomioimaan toista” paremmin, vaan tilanne ratkeaa siten, että väkivallantekijä lopettaa väkivallan, ja uhri voi kokea elävänsä ilman pelon jatkuvaa läsnäoloa. Oli sitten kyse koulukiusaamisesta tai muista väkivallan areenoista. (Esimerkiksi Nettiturvakodista löytyy lisää tietoa väkivallasta ja siitä vapautumisesta, jos se aihe koskettaa lähemminkin.)

Tästä tuli aika massiivinen ja laaja vastaus siihen, miten auttaa lapsia käsittelemään omat keskinäiset riitansa. Tämä on kuitenkin, kuten alussa sanoin, mun mielestäni vanhemmuuden ydintä. Itseään ja toisiaan kunnioittavien ihmisten kasvattamista yksi kärhämä kerrallaan. Tsemppiä ja kärsivällisyyttä, tie on pitkä mutta meitä on sillä monta. 🙂

Kommenteissa saa mielellään jakaa lisää viisautta tai kysyä, jos mieleen nousee kysymyksiä!

Syyllisyys, häpeä ja päivähoitoaamut

Kirjoitin alkuviikosta uutiskirjeessä pehmeästä laskusta. Siitä, että kun tulee uusi tilanne, niin antaisi itselleen armoa ja tilaa mennä sen tilanteen mukaan.

Tämä aihe on itselleni siinä mielessä ajankohtainen, että meidän lapset aloittivat tällä viikolla päivähoidon. Ensimmäiset kaksi päivää menivät pehmeän laskun hengessä, niin että melkein koko ajan oli jompikumpi vanhemmista paikalla. Kolmantena päivänä lapset ilmoittivat aamupuurolla hoidossa, että voisitko äiti mennä jo pois. Olin ihan äimänä, että näinkö nopeasti lapset tottuivat, tässäkö tämä sitten oli.

Olisihan se pitänyt aavistaa

Tänään, neljäntenä hoitopäivänä, kuopus oli sitten sitä mieltä, että sinä äiti jäät tänne. Jäinkin joksikin aikaa, halittelemaan ja sylittelemään. Sitten tuli se hetki, kun mun piti lähteä, ja lapsi olisi vielä halunnut mun jäävän. Itkuhan siinä tuli, ensin lapselle ja sitten oven toisella puolella myös minulle. Oli melkoisen haavoittuvainen fiilis siinä kohtaa, jos uskotte.

Kun lähdin hoitopaikalta, mielessä risteili kaikenlaisia ajatuksia.

Enkö mä nyt olisi voinut sinne vielä puoleksi tunniksi jäädä sitten kuitenkin? Vai olisiko se hämmentänyt lasta liikaa? Toki kuopus oli aika väsynyt, kun uutta on ollut tässä nyt jo monena päivänä. Teinkö mä jotain pieleen siinä aamulla? Ehkä edellisilta olisi sittenkin pitänyt järjestää toisin, niin että mä en olisi mennyt capoeiraan, niin lapset olisivat saaneet tankata mun läsnäoloa koko illan?

Teinkö mä jotain pieleen siinä aamulla? Ehkä edellisilta olisi sittenkin pitänyt järjestää toisin?

Ja sitten tuli se toinen kuoro. Häpeäkuoro.

Vitsi mitä tekopyhyyttä, leikit olevasi joku lapsen tarpeita kuunteleva vanhempi ja sitten jätät itkevän lapsen hoitoon. Ja kehtaatkin vielä väittää, että ymmärrät mitään pehmeästä laskusta tai opettelusta!

Ei se edellinen sujuva aamu vielä tarkoittanut sitä, että voisit odottaa sen toistuvan. Virhe! Teit väärin! Olet huono äiti!

Olisit vaan antanut lasten nukkua aamulla ja vienyt ne vasta aamupalan jälkeen, niin olis kaikki mennyt helpommin. Tai vaikka skipannut sen capoeiran, kun tämä viikko oli tarkoitus keskittyä lapsiin. Siis oikeasti, pientä miettimistä nyt.

Voinko antaa itselleni luvan siihen, että tämä meni näin ja mulla on tästä tällaisia tunteita?

Lopulta mä sain korviini rakentavamman äänen.

Mua saa surettaa ja harmittaa, että tämä meni näin. Mulla on lupa haluta, että se olisi mennyt toisin. Voisinko päästää irti siitä ajatuksesta, että tämän olisi pitänyt mennä toisin? Voinko antaa itselleni luvan siihen, että tämä meni näin ja mulla on tästä tällaisia tunteita?

Sen jälkeen mä pystyin jo ajattelemaan asiaa, sen sijaan että olisin moittinut itseäni ja pilannut itseltäni koko loppupäivän.

Yksi niistä ajattelun tuloksista oli tämä, vanha tuttu asia. Se pitää näköjään oppia aina uudestaan ja uudestaan.

Opetellessa tulee takapakkeja

Se, että jokin asia toimii kerran, ei välttämättä tarkoita sitä, että se toimii joka ikinen kerta. Huippuolosuhteissa, kuten riittävän läheisyystankkauksen ja hyvin nukutun yön jälkeen, kuopuskin malttoi jäädä iloisena hoitoon. Väsyneempänä ja vajaalla halitankilla ei malttanut.

Muutenkin, kaikessa oppimisessa, harjoittelu menee näin:

Ensin taitoa harjoitteleva lapsi tai aikuinen, vaikkapa nyt Tirppa, onnistuu jossain hommassa vain toisen avulla. Silloin ollaan Vygotskyn lähikehityksen vyöhykkeellä – Tirppa hallitsee taidon ensin yhdessä taitavamman kanssa, ennen kuin sen voi hallita yksin.

Yhdessä harjoittelemisen jälkeen Tirppa kokeilee, onnistuisiko yksin. Tässä vaiheessa onnistuminen on vielä, kuten sanottua, aika paljon olosuhteista kiinni. Joskus onnistuu, joskus menee pieleen.

Tirppa hallitsee taidon ensin yhdessä taitavamman kanssa, ennen kuin sen voi hallita yksin.

On kuitenkin tärkeää, että Tirppa pääsee kokeilemaan. Jos kyseessä on vaikka niinkin moniulotteinen taito kuin päivähoitoon jääminen (tai oman lapsen päivähoitoon jättäminen, kröhöm), niin jossain vaiheessa tulee se kohta, kun ei enää osaakaan yksin, ja tulee itku.

Sitä tilannetta varten hoidossa on kuitenkin hoitajat, jotta lapsi ei jää ihan yksin sen surunsa kanssa. Ja vanhemmalla on (toivottavasti) muutama sellainen itsestä huolehtimisen tekniikka, joilla saa sen oman surun käsiteltyä.

Yhdessä harjoittelemisen jälkeen Tirppa kokeilee, onnistuisiko yksin. Tässä vaiheessa onnistuminen on vielä aika paljon olosuhteista kiinni.

Ja sitten kun mä olen saanut sen oman tunteeni käsiteltyä, niin mulla on tuhannen taalan tilaisuus.

Tästäkin mä voin oppia jotain

En sellaisessa ”Kun olisit vaan tajunnut tehdä näin, niin kaikki olisi paremmin, senkin epäonnistuja” -hengessä, koska sellainen on vain turhaa itsensä rääkkäämistä.

Vaan enemmänkin näin.

”Sä olisit halunnut, että se tilanne meni toisin, ja nyt surettaa ja hävettää ja itkettää. Se on ihan ymmärrettävää, koska sulle on tärkeää, että lapsilla on hyvä ja turvallinen olla ja sä haluat, että lapset saa sitä mitä tarvitsevat silloin, kun tarvitsevat sitä.

Nyt susta tuntuu, että niin ei tapahtunut. Mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä, niin että lapset saisivat sen mitä tarvitsevat ja itse pääsisit myös fiksuun aikaan aamulla töihin?”

Mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä, niin että lapset saisivat sen mitä tarvitsevat ja itse pääsisit myös fiksuun aikaan aamulla töihin?

Hmm. Jos mä oletan, että kuopus siinä tilanteessa tarvitsi läsnäoloa ja läheisyyttä ja turvallisuutta, niin mitä mä voin seuraavalla kerralla tehdä, jotta se tankki ei olisi vajaana mun aamulla lähtiessä?

  • No ainakin se vaikutti, että mä olin illan poissa, ja äititankkaus jäi vähille. Mä voin yrittää jatkossa huolehtia, että jos mä olen illan poissa, niin aamulla vaikka syötäis se aamupala yhdessä ennen hoitoa ja haliteltais ekstrapaljon.
  • Tietysti nyt vaikuttaa sekin, että hoitopaikka on uusi. Kunhan paikka ja aikuiset tulevat tutuiksi, niin se turvallisuuspuoli tulee varmaan sieltäkin.
  • Ja kun on eka viikko uutta rytmiä, niin kuopus alkaa olla aika sippi ihan jo unen puolesta. Me ollaan jo aikaistettu lasten nukkumaanmenoa, mutta sitä voisi ehkä vielä tarkistaa aikaisempaan suuntaan.
  • Tänään illalla sekä viikonvaihteen vapaapäivinä ollaan paljon lähekkäin ja mennään puistoon liinaillen ja nukutaan vaikka päikkärit kainalokkain.

Luottamus, toivo ja hyväksyminen

Ja vaikka on sydäntäraastavaa kun oma lapsi jää itkien toisten aikuisten hoitoon, niin… niin.

Mä en halua sanoa, että ei se sitä lasta riko. Kyllä se aina luottamusta rapauttaa, kun odottaa toiselta jotain ja sitten se toinen tekee jotain ihan muuta eikä ollenkaan vastaa siihen omaan tarpeeseen. Ja mä pidän mun ja lasteni välistä luottamusta ihan valtavan suuressa arvossa. Mitä useammin sellainen odotusten vastainen toiminta toistuu, sitä pahemmin luottamus rapautuu.

Kyllä se aina luottamusta rapauttaa, kun odottaa toiselta jotain ja sitten toinen tekee jotain ihan muuta eikä ollenkaan vastaa siihen omaan tarpeeseen.

Samaan aikaan mä uskon, että mun ja lasten välinen luottamus on jo pohjimmiltaan aika vahva. Mä myös toivon, että kun me jutellaan se asia lapsentahtisesti läpi (eli todennäköisesti kuopus kertoo mulle viisikymmentä kertaa, että ”minua harmitti kun sinä lähdit” ja mä sanon, että niin harmitti, saa harmittaa, minä rakastan sinua ja minuakin harmitti kun piti lähteä), niin meidän väliseen luottamukseen ei jää pysyviä haavoja.

Se suru tai pelko itsessään ei lasta riko, vaan vain se, jos se tilanne jää käsittelemättä yhdessä turvallisen aikuisen kanssa. Parasta olisi keskustella tuoreeltaan, mutta jos niin ei voi tehdä, niin meidän parivuotias pystyy vielä illalla keskusteltaessa hahmottamaan, että jotain tapahtui samana aamuna, ja nyt jutellaan aamun aiheuttamista tunteista. Tai ainakin mä toivon niin.

Lopuksi mun on hyvä huokaista syvään ja muistaa, että kaikkia asioita mä en voi hallita ja kontrolloida. Mä en voi ennakoida kaikkea, mä en voi lakaista lasteni tieltä kaikkia vaikeita asioita. Mä en voi ratkaista tätä haavoittuvuuden tunnetta suunnittelemalla tai korjailemalla tai tulemalla jollain tavalla täydelliseksi vastaamaan lasteni tarpeisiin.

Lopuksi mun on hyvä huokaista syvään ja muistaa, että kaikkia asioita mä en voi hallita ja kontrolloida.

Mä voin tehdä parhaani niiden asioiden suhteen, joille mä voin jotain, ja luottaa siihen, että se riittää siihen mihin se riittää. Mä voin toivoa parasta, ja lopulta hyväksyä sen, että aika harva asia on lopulta kiinni mun tekemisistäni. Tai jos se on mulle vaikeaa, niin mä voin yrittää hyväksyä sen, että nyt mun on vaikea hyväksyä. Ja niin edelleen.

Jos ylläoleva teksti herätti ajatuksia tai tunteita, niin kerro mielellään kommenteissa! Rakentavalla meiningillä, mielellään omia kokemuksia jakaen ja neuvomista välttäen. 🙂

#Positiivisuushaaste

Kesäkuun teemana blogissa on hyvien asioiden huomaaminen.

Hauskasti samaan aikaan kiertää myös Facebookissa positiivisuushaaste. Siihen osallistuvan on tarkoitus viiden päivän ajan listata statukseensa asioita, jotka ilahduttivat tai saivat muuten myönteiselle mielelle. Siis nimenomaan hyvien asioiden huomaamista ja tiedostamista.

Kiinnostavaa kyllä, jonkin verran on näkynyt myös vastareaktioita. Siis negatiivisuushaastetta ja muuta hassunhauskaa. Eikä siinä mitään, omasta elämästä saa Facebookissa kertoa juuri sen minkä haluaa, oli ne asiat sitten positiivisia tai negatiivisia.

Haaste vai tapa?

Erityisen kiinnostavaa tossa ilmiössä mun mielestä on kuitenkin se, onko kyseessä oikeasti haaste vai ei. Tai siis jos ottaa vastaan positiivisuushaasteen, niin tuleeko siinä oikeasti haastaneeksi itseään?

Siis jos tavallisesti kirjoittaa joka päivä ihanista asioista, niin se haaste oikeastaan tarkoittaa vain sitä, että niiden asioiden eteen tulee numero. Toisaalta jos on tavallisesti vastahakoinen kirjoittamaan mitään positiivista, varsinkaan someen, niin viisi päivää tietoista myönteisten asioiden etsimistä ja ääneen sanomista voi todellakin olla haaste.

Toisaalta jos on tavallisesti vastahakoinen kirjoittamaan mitään positiivista, varsinkaan someen, niin viisi päivää tietoista myönteisten asioiden etsimistä ja ääneen sanomista voi todellakin olla haaste.

Sama pätee negatiivisuushaasteeseen.

Toisilla ihmisillä valittaminen tulee luonnostaan, ja negatiivisia asioita, epätäydellisyyksiä ja vikoja näkee automaattisesti ympäristössään tai itsessään. Silloin negatiivisuushaaste on vain hennosti verhottu lupa valittaa vähän lisää.

Toisaalta on myös ihmisiä, joiden on vaikeampi myöntää, että yhtään mikään asia aiheuttaa itsessä negatiivisia tunteita, tai ainakaan kertoa niistä ääneen toisille ihmisille. Sellaiselle tyypille negatiivisuushaaste voi olla aikamoinen haavoittuvuuden ja epätäydellisyyden myöntämisen harjoitus.

Elämässä kun kuitenkin on molempia. Niitä hienoja hetkiä, hyviä fiiliksiä, ilahduttavia kokemuksia, sekä myös pettymyksiä, turhautumista, kiukkua, surua, raivoa. On todellisuuden kieltämistä väittää mitään muuta, suoraan sanottuna. Ihan ne valaistuneet zen-munkitkin ja Dalai Lamat ja muut kokevat tunteita laidasta laitaan, koska ovat kuitenkin edelleen ihmisiä.

Ja niitä tunteita ja kokemuksia on tärkeä jakaa toisten kanssa. Ehkä siksi nuo haasteet ovatkin levinneet niin laajalle – kerrankin on hyvä syy kertoa joko ilon hetkistä tai kurjemmista kokemuksista ihan pyynnöstä.

Huomionkerjääjät

Toki jonkun mielestä positiivisuushaaste on naiivia todellisuuspakohöttöä tai negatiivisuushaaste pessimististen luusereiden ruikuttamista tai molemmat haasteet pahemman sortin huomiohuoraamista. Niin ne voivat toki ollakin, miksei – mutta sitä ei kenenkään toisen puolesta voi mennä ulkopuolelta sanomaan.

Yhtä todennäköistä, ellei todennäköisempääkin, on se, että positiivisuushaasteen osallistuja haluaa toisaalta lisätä omaa onnellisuuttaan huomioimalla ilahduttavia asioita, ja toisaalta tuoda somekavereilleen iloa ja inspiraatiota jakamalla niitä hetkiään julkisesti. Tai että negatiivisuushaasteen osallistuja haluaa jakaa omia turhautumisen, pelon, kiukun tai pettymyksen tunteitaan saadakseen empatiaa.

Ja mitä tulee huomiohuoraamiseen – ihmisellä on sisäsyntyinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sekä lapset että aikuiset voivat hyvin silloin, kun heidät nähdään ja heidän kanssaan ollaan vuorovaikutuksessa, vaikka sitten virtuaalisesti.

Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sekä lapset että aikuiset voivat hyvin silloin, kun heidät nähdään ja heidän kanssaan ollaan vuorovaikutuksessa, vaikka sitten virtuaalisesti.

 

Aikuisesta käytettynä tuo ilmaus on sukua sille, kun vallattomasta ja kärttyisestä sanotaan, että ”se vain kerjää huomiota”. Ikään kuin huomion tarve, nähdyksi tulemisen tarve, olisi jotenkin vähemmän olemassa oleva tarve kuin nälkä, jano, uni tai kosketus.

Jos lapsi reuhaa ja meuhaa ja kaipaa huomiota, niin lapselle on tärkeää antaa sitä huomiota. Ihan samalla tavalla kuin jos lapsi on väsynyt, niin häntä voi auttaa käymään levolle, tai jos lapsi osoittaa nälän merkkejä niin on hyvä pistää jotain ruokaa eteen.

Aikuiset ovat itse vastuussa itsestään, joten periaatteessa kenelläkään ei ole velvollisuutta antaa toiselle aikuiselle huomiota silloin, kun hän käytöksellään osoittaa sitä kaipaavansa.

Jos itsellä kuitenkin on kapasiteettia huomioida toisia, niin sen toisen aikuisenkin käytöksen voi tulkita pyynnöksi: Huomaa mut! Näe mut! Katso mua! Ja sitten reagoida siihen pyyntöön huomioimalla. Mitä sulle kuuluu? Auts, raskas juttu. Jee, kuulostaa ihanalta! Aika harva ihminen pahastuu aidon empatian ja kuuntelemisen osoittamisesta.

Vähän haastetta siihen treenaamiseen

Ja mitä tulee siihen itsensä haastamiseen, niin senkin tietää vain se osallistuja itse.

Mistä sen tietää? Esimerkiksi siitä, miten vaikealta tuntuu a) löytää ja b) julkaista niitä omia havaintoja, myönteisiä tai kielteisiä. Sellainen pieni kaihertava ”enhän mä tällaista kehtaa laittaa” -fiilis kertoo, että on oman mukavuusalueensa reunamilla. (Jotkut rajat on hyvä pitää toki somessakin – esimerkiksi siveellisyys ja muiden ihmisten ruokahalu on huomaavaista pitää mielessä, vaikka kuinka ilahduttaisi tai suututtaisi.)

Sellainen pieni kaihertava ”enhän mä tällaista kehtaa laittaa” -fiilis kertoo, että on oman mukavuusalueensa reunamilla.

 

Mä myönnän, että mulla käy tosi usein niin, että kirjoitan jotain ilman tällaista haastetta, ja sitten poistan sen, koska enhän minä ja miksi ketään kiinnostaisi ja vähänkö oon nolo kun edes mietin kertovani tästä jollekulle. Silloin mä olen siellä reunamilla.

Ja noin oppimisteoreettisesti ajatellen mä olen myös lähikehityksen vyöhykkeeni äärellä. Siis siinä, että osaan tehdä jotain vain toisten avulla, en vielä itse. Tietyllä tavalla se somehaaste silloin toimii mun tukena, ja mä pääsen sinne lähikehityksen vyöhykkeelle harjoittelemaan asioiden huomaamista ja jakamista.

Mä olen vilpittömän iloinen siitä, että se positiivisuushaaste kiertää niin isolla kauhalla ympäri Facebookia. Mitä useammin vielä antaa itsensä muhia niissä hyvissä fiiliksissä ja huomata tilanteista pieniä yksityiskohtia sen puoli minuuttia kerrallaan, niin sitä enemmän se haaste oikeasti auttaa aivoja ja kehoa virittymään myönteisten asioiden taajuudelle.

Ja oikeastaan myös siinä negatiivisuushaasteessa on potentiaalia. En tiedä, kuinka monelle se on pelkästään läppä tai vastareaktio. Jos kuitenkin sen ottaa mahdollisuutena jakaa myös niitä omia tunteita – ei pelkästään sitä, mikä kaikki maailmassa tai itsessä niitä tunteita herättää – niin siinä on oikeasti aikamoinen mahdollisuus harjoitella haavoittuvuutta, epätäydellisyyttä, ja toisaalta myös empatian vastaanottamista ja toisten ihmisten hyväntahtoisuuteen luottamista.

Että ei ihan pilipalijuttuja sitten kuitenkaan.

Kärsivällisyyttä levottomiin iltanukutuksiin

Huhtikuun teemana on ollut kärsivällisyys. Mä olen pyöritellyt sitä, mitä kärsivällisyys on ja voiko kärsivällistäkin joskus ketuttaa. Mä oon päässyt kokeilemaan, miltä tuntuu olla se, joka koettelee muiden kärsivällisyyttä. Mutta mistä sitä kärsivällisyttä sitten oikeasti, konkreettisesti saisi lisää?

Tämä on yksi tapa.

Kuopus on kaksivuotias, ja sen kanssa alkaa olla samat nukutussirkukset kuin aikoinaan isomman kanssa. Hypätään sängystä, ei saa unta, mua sattui päähän (ei sattuis jos pitäisit sen #&%! pään tyynyssä), haluan hörpätä vettä, äitin sylkkyyn, kaikkea sitä.

Miksei tuo lapsi jo nuku?!

Istuin tuossa iltana eräänä lastenhuoneessa (koska se oli helpompaa kuin jatkuva lastenhuoneen ja olohuoneen välillä sahaaminen), esikoinen oli jo simahtanut ja kuopus haki unta ja lörpötteli ja kiemurteli ja sensellaista. Lueskelin samalla puhelimelta Byron Katien Loving What Is -kirjaa, jossa hän esittelee The Work -tekniikkaa.

Ideana on siis se, että kaikki kärsimystä aiheuttavat ajatukset pistetään syyniin ja tutkitaan, onko niissä mitään perää ja kannattaako niitä kuskata mukanaan. Mä en siinä kohtaa kirjoittanut mitään ylös, mutta ajattelin nyt kirjoittaa vähän näkyviin, että miten mä itse työstän yhtä niistä päässä kiehuvista ajatuksista tollaisessa tilanteessa. Yksi niistä ajatuksista oli tämä:

”Raivostuttavaa, että toi lapsi myllää ja pörrää eikä nuku. Sen pitäisi jo nukkua!”

Kysymys yksi: Onko se totta?

No niin no, mun mielestäni sen pitäisi nukkua, kun on nukkumaanmenoaika. Mä en jaksaisi olla tässä muhimassa, kun voisi olla tekemässä jotain muutakin. Jostain syystä tuo lapsi ei nyt selvästi ole valmis nukkumaan, eli siinä mielessä se ei ole totta, että sen pitäisi jo nukkua.

Jokin asia tähän vielä vaikuttaa – ehkä sillä on vessahätä, ehkä sitä ei väsytä, ehkä se on ylikierroksilla, ehkä sitä hermostuttaa jos mä en ole jatkuvasti näkyvillä. Eihän se tietenkään ole luonnonlaki, että lapsen pitäisi nukkua silloin kun mä päätän niin, samaan tapaan kuin että jos lasi lipeää pöydältä niin sen kuuluu pudota lattialle, ei kattoa kohti.

Kysymys kaksi: Voinko varmasti tietää, että se on totta?

(Tähän kysymykseen voi vastata, jos ekan kysymyksen vastaus oli ”kyllä”.)

Kysymys kolme: Miten mä ajattelen, tunnen, käyttäydyn, silloin kun ajattelen, että lapsen pitäisi jo nukkua eikä se nuku?

Mulla kiristyy vanne pään ympärillä. Verenpaine nousee ja v*tuttaa. Musta tuntuu niinkuin lapsi tahallaan vääntäis ja venkoilisi jotain ihan oikeaa sääntöä vastaan, vaikka en mäkään pysty nukahtamaan jos mua ei nukuta.

Mä kuvittelen, että lapsi tekee sen tahallaan ja ilkeyttään ja mua ärsyttää. Mä en jaksa olla pätkän vertaa empaattinen, koska mä vain itse haluan nukkumaan tai lepäämään tai ihan mitä tahansa muuta kuin sitä, että oon tässä pimeässä huoneessa kun toinen kiemurtaa.

Kysymys neljä: Mitä tai kuka mä olisin, miten mä käyttäytyisin, jos mä en pystyisi ajattelemaan että lapsen pitäisi nukkua jo?

Mä pystyisin suhtautumaan tähän tilanteeseen empaattisesti. Mä muistaisin, miten vaikeaa mun on välillä itse nukahtaa – esimerkiksi viime yönä, kun ajatukset pyörivät päässä ja en millään kyennyt nukkumaan, vaikka tiesin että syytä olisi. Mä ehkä osaisin vaikkapa potattaa lapsen noin kokeillakseni, johtuuko tää kiemurtelu pissahädästä. Tai ottaa lapsen syliin, tai olla muuten läsnä rauhoittamassa lasta. Mä osaisin ehkä jopa nauttia siitä hetkestä, kun mä saan istua paikallani ja olla läsnä lapselleni ilman, että on mitään sen tärkeämpää tekemistä. Koska oikeasti mulla ei ole illalla mitään niin tärkeää kuin olla läsnä lapselleni. Ei mulla ole mihinkään aikaan päivästä mitään tärkeämpää kuin olla läsnä lapselleni.

Mä muistaisin, että lapsi ei tee sitä tahallaan. Että sillä on joku juttu tai vaihe tai tarve, johon se tarvitsee mun apuani. Se on oppimassa jonkun uuden jutun, jonka se osaa vain aikuisen avulla, eli tällä hetkellä ollaan lähikehityksen vyöhykkeellä. Siihen oppimiseen ei auta mikään komentaminen tai mun kiukuttelu vaan yksinkertaisesti se, että mä autan lasta kunnes lapsi on sen jutun oppinut.

Turnaround eli käännös: Millä tavalla tämä ajatus, ”lapsen pitäisi jo nukkua”, on totta ympäri käännettynä?

Jos mä käännän sen vastakohdakseen, niin siitä tulee ”lapsen ei pitäisi jo nukkua”. On se siinä mielessä totta, että jos lapsi ei nuku, niin silloin se ei nuku. Jos lapsella on vessahätä tai pelottaa tai pitää olla sylissä, niin ei silloin pidäkään nukkua. Ei lapsen pitäisi nukkua silloin, jos hänellä on joku tarve tyydyttämättä. En mä halua lapseni oppivan, että ihan sama mitä sä tarvitset, nyt äiti päätti että on nukkumisen aika.

Jos mä käännän sen ympäri itseäni koskevaksi, niin siitä tulee ”mun pitäisi jo nukkua”. Joo, se on totta. Mä olen valvonut ihan luokattoman myöhään tässä viimeiset en edes kehtaa sanoa, kuinka monta viikkoa. Mä huomaan sen vaikutuksen heti omassa kärsivällisyystasossani ja muutenkin sietokyvyssäni. Mä kiehun sitä, että lapsi ei noudata nukkumaanmenoaikaansa, vaikka mä itsekään en noudata omiani.

Ei mulla edes ole mitään nukkumaanmenoaikaa, paitsi ikäänkuin ja teoriassa. Mulla on mielestäni hirveästi kaikkia tarpeita siinä muutaman tunnin pätkällä, jolloin lapset on nukkumassa ja mä olen vielä hereillä. Ja vaikka mä tiedän, että mulle tekisi tosi hyvää mennä nukkumaan viimeistään puoli yksitoista, niin mä silti ohitan sen, koska mä haluan katsoa jakson jostain sarjasta ja tehdä käsitöitä ja juoda teetä ja lukea foorumeita ja tehdä muuta hömppää. Mä tarvitsen sitä hömppää kyllä, ihan varmasti, ja samaan aikaan se hömppä haittaa mun hyvinvointiani. Että en mä tän nukkumaanmenoasian kanssa ole itsekään mikään maailmanmestari.

Toimii lyhyen ja pitkän kaavan mukaan

The Work on mun mielestä ihan loistava tekniikka silloin, kun on aikaa kirjoittaa asioita. Byron Katien verkkosivulla on useammalla kielellä minikirjaa ja monistetta, joiden kanssa tätä voi työstää. Mulle itselleni toimii myös se, että mä jossain vaiheessa kesken kiehumiseni havahdun kysymään ”onko tämä totta?” ja sen jälkeen ”kuka tai mitä mä olisin, jos en pystyisi ajattelemaan tätä ajatusta?”. Niistä saa nopeasti uutta näkökulmaa siihen turhauttavaan tilanteeseen.

Kirjoittamalla tämä on tehokkainta tehdä niin, että ensin avautuu ja dumppaa kaiken sen turhautumisen yhdeksi kasaksi paperille tai tietokoneen ruudulle. Siihen on olemassa oma monisteensakin, jonka kysymysten avulla pääsee todella nillittämään ja piehtaroimaan siinä omassa turhautumisessaan ja tuomitsemisessaan. Sitten kun sen kaiken on pyydystänyt paperille, niin yksi kerrallaan voi ottaa sieltä sellaiset ”pitäisi” ja ”kuuluisi” ja ”haluan, että” -lauseet näiden kysymysten kanssa tarkasteltaviksi. Kirjoittamalla löytyy usein ainakin itsellä sellaisia juttuja, joita on vaikea huomata omassa ajattelussa silloin, kun ne kaikki ajatukset vain muhivat siellä päässä.

Ja sitten kun tällaisen kierroksen on tehnyt, niin yllättäen kärsivällisyyttäkin löytyy niissä tilanteissa vähän enemmän.

Oletko kokeillut tätä tekniikkaa, tai oletko löytänyt jotain muita tapoja, jotka tuovat sulle lisää kärsivällisyyttä? Vinkkaa muillekin kommenteissa!

Alussa on aina huono

Kankeaa joogaa.

Sitä mä oon tässä viimeisen viikon harrastanut melkein joka aamu. Sellaista, että mieli kyllä tietää, miten jonkin asanan kuuluisi mennä, ja kroppa ilmoittaa että just joo, ei tänään, nyt ollaan tässä. Horjumista ja puuskuttamista ja tasapainon hakemista. Melkein kuulee, kuinka harvoin käytetyistä lihaksista ruosteet rapisee.

Esikoinen harjoittelee piirtämään kirjaimia. Muutama tulee aina hienosti, ja sitten jokin viiva menee vinksalleen. ”Eikä, nyt se meni väärin! En osaa!” Hän haluaisi olla heti hyvä kirjainten tekemisessä – äiti ja isi osaa tehdä hienoja kirjaimia, niin hänkin haluaisi, mutta vielä ei taito riitä.

Mä tunnistan ton fiiliksen hyvinkin läheisesti. Mulla on monta kertaa kariutuneet omat, tärkeätkin, projektit siihen, että mä olisin halunnut olla heti tosi hyvä. Luonnonlahjakkuus ja ällistyttävä taituri ensimmäisestä yrityksestä, korkeintaan toisesta. Ja sitten jos mä en oo jotain asiaa heti hanskannut, niin mä oon lannistunut. Ajatellut, että ehkä musta vaan ei ollut nyt siihen, että osaisin.

Kun oikeastihan se menee niin, että alussa on aina huono. Jostain asiasta kiinnostuu siksi, että huomaa, miten siistiltä näyttää/kuulostaa/vaikuttaa kun joku osaa tosi hyvin, ja itse haluaisi osata just niin hyvin. Ja sitten kun kokeilee, niin pieleen menee. Jatkuvasti.

Ira Glass, yhdysvaltalainen radiopersoona, puhuu tässä lainauksessa luovasta työstä, mutta mä tunnistan tuon saman oikeastaan kaikkeen oppimiseen liittyen.

“Nobody tells this to people who are beginners, I wish someone told me. All of us who do creative work, we get into it because we have good taste. But there is this gap. For the first couple years you make stuff, it’s just not that good. It’s trying to be good, it has potential, but it’s not. But your taste, the thing that got you into the game, is still killer. And your taste is why your work disappoints you.

A lot of people never get past this phase, they quit. Most people I know who do interesting, creative work went through years of this. We know our work doesn’t have this special thing that we want it to have. We all go through this. And if you are just starting out or you are still in this phase, you gotta know its normal and the most important thing you can do is do a lot of work. Put yourself on a deadline so that every week you will finish one story. It is only by going through a volume of work that you will close that gap, and your work will be as good as your ambitions. And I took longer to figure out how to do this than anyone I’ve ever met. It’s gonna take awhile. It’s normal to take awhile. You’ve just gotta fight your way through.”

[Kun aloittaa, tekee ensin heikkotasoista materiaalia, mutta tyylitaju on silti tallella. Ja sen tyylitajun vuoksi omiin aikaansaannoksiin pettyy. Monet eivät koskaan pääse sen vaiheen ohi vaan lopettavat. Useimmat kiinnostavaa luovaa työtä tekevät ihmiset tekivät tätä vuosikausia. Tiedämme, ettei aikaansaannoksissamme ole sitä jotain, mitä haluamme siinä olevan. Se tapahtuu kaikille. Jos olet aloittelija, on hyvä tietää että tämä on normaalia, ja että tärkeintä on tehdä paljon työtä.]

Oli sitten kyse kirjoittamisesta, niinkuin lainauksessa, tai musiikista tai suunnittelusta tai joogasta tai vaikka ruoanlaitosta, niin se oma varmuus tekemiseen löytyy vain sillä, että tahkoaa samaa asiaa paljon. Kohtaa ne omat epävarmuudet, tekee virheitä, oppii niistä virheistä. Sietää sen, että nyt tää on vähän aikaa kankeaa, ja se kuuluu asiaan.

Kolmevuotias esikoinen ei tietysti ota kuuleviin korviinsa, kun mä yritän hänelle kertoa, että virheiden tekeminen kuuluu asiaan. Paremmin menee perille se, että mä mainitsen hänelle kun itse teen jonkun virheen ja kerron, että mä opettelen tätä ihan samalla tavalla kuin hän opettelee sitä omaa taitoansa.

Ja totta puhuen mun täytyy joka aamu muistuttaa myös itselleni, että oman joogaharjoitukseni kankeus ja epävarmuus nyt vaan kuuluvat asiaan. Ainoa tapa päästä niistä ohi ja läpi on jatkaa harjoituksia. 🙂

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Onko sulla joku sellainen asia, jossa olet nyt aloittelija, kankea, epävarma, ehkä jopa vähän huono? Ei tarvitse kertoa, mikä se on, mutta olisi kiinnostavaa kuulla, että mitä ajatuksia se tilanne sussa herättää. Kaikenlaisia muitakin ajatuksia saa heitellä, kysyä tai onnitella jo viikon (!) jatkuneesta aamuisesta joogarutiinista. 😉 Kommentoidaan sillai ystävällisen empaattisesti, niinkuin täällä on tapana.

Eikun et sä osaa

Suunnilleen joka päivä ruokapöydässä: Kolmevuotias haluaa kaataa itselleen maitoa purkista. Mä mielummin kaataisin itse – menisi todennäköisemmin mukiin, ei tarttisi varautua siivoamaan. Haluaisin kovasti sanoa, että anna kun äiti kaataa kun sä et vielä osaa.

Tänään: istutaan olohuoneen lattialla yksivuotiaan kanssa tekemässä palapeliä. Tai siis taapero tutkii paloja, mä yritän esitellä että miten ne palat loksahtelee sinne oikeanmuotoisiin koloihin. Kolmevuotias – joka on tehnyt kyseisen palapelin vähintään tsiljoona kertaa – tulee auttamaan, eli ottaa palan yksivuotiaan kädestä ja laittaa oikeaan koloon. Mä yritän selittää, että sä kyllä osaat mutta pieni ei vielä osaa, ja että on tärkeää antaa toisen harjoitella vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Jännästi tulee siinä tilanteessa mieleen tämä toistuva maitopurkkitilanne.

On tärkeää antaa toisen harjoitella.

Vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Vaikka tulisi sotkua. Vaikka itse pääsisi sata kertaa helpommalla, kun vaan tekisi itse.

Joissain asioissa mä muistan tän asian helpommin. Palapeliä tehtäessä on suhteellisen helppo muistaa, että tavoitteena ei ole saada sitä kuvaa mahdollisimman nopeasti valmiiksi, vaan antaa lapsen harjoitella avaruudellista hahmottamiskykyään.

Ruokapöydässä mä yleensä muistan, että haarukalla syöminen ei ole itseisarvo, vaan tarkoituksena on ensisijaisesti saada ruokaa lapsen elimistöön niin, että fiilis säilyy mielekkäänä.

Esikoinen valitsee jo päivävaatteensa pääasiassa itse, ja mä useimmiten pystyn hyväksymään hänen yhdistelmänsä, vaikka ne eivät olisikaan täysin oman värisilmäni mukaisia.

Sitten on ne toiset asiat, joissa periaatteessa on kaksi funktiota – lapsen taitojen harjoittelu ja arjen sujuminen. Ne on juuri niitä tilanteita, joissa mun on välillä tosi vaikea muistaa, että lapsi oppii tässä itse asiassa taitoja, joita tarvitsee myöhemmin elämässä.

Silloin vastakkain on Pedagogi-Sari (”kyllähän nyt HYVÄNEN aika lapsen TÄYTYY saada OSALLISTUA arjen puuhiin, niin hän OPPII asioita ja kokee VOIMAANTUMISTA”) ja Arkimutsi-Sari (”joojoo osallistuminen blaablaa voimaantuminen mutta pysy siellä vähän aikaa kun mä tyhjennän tän tiskikoneen ja tuun sitten laittamaan sulle kengät jalkaan että päästään joskus lähtemäänkin”.)

Siinä mielessä luonto on viisas, että juuri siinä parin-kolmen vuoden iässä lapselle iskee enemmän tai vähemmän päälle ”eikun MINÄ ITSE!!!!” -vaihe, jolloin aikuinen ei yleensä enää pääse helpommalla tekemällä asioita lapsen puolesta.

Liian sileää vai liian karua?

Ja kuitenkin, siitä uhmaiästäkin huolimatta, on olemassa ilmiö nimeltä helikopteri- tai curlingvanhemmuus. Lapsen ei anneta ottaa riskejä eikä kokea epäonnistumisia, vaan asioita tehdään lapsen puolesta silloinkin, kun kehitystason puolesta lapselta voisi jo edellyttää osaamista.

Curlingvanhemmuuden vastakohta voisi puolestaan olla sellainen ääri-itsenäistävä kasvatus, että lapsen odotetaan pärjäävän itse monenlaisissa asioissa. Kaikenlainen turhautuminen, hätääntyminen ja muu taitojen riittämättömyydestä kertominen tulkitaan kiukutteluksi tai manipuloinnin yritykseksi. Ajatellaan ehkä, että lapsi kyllä osaisi odottaa rauhassa, tai nukkua yön syömättä ja heräämättä, tai käydä potalla, tai puhua totta, jos vain haluaisi – mutta on niin inhottava tyyppi ettei viitsi.

Ensimmäinen lähestymistapa osoittaa, ettei vanhempi ymmärrä lapsensa taitoja eikä oppimisprosessin luonnetta, eikä siksi luota niihin.

Jälkimmäinen lähestymistapa osoittaa, ettei vanhempi ymmärrä lapsensa taitoja eikä oppimisprosessin luonnetta, eikä siksi luota niihin.

Oman lapsen taidot näkee vain omaan lapseen tutustumalla. Oppimisprosessin luonnetta voi sen sijaan opetella ymmärtämään noin yleisluontoisesti. Ja siihen kuuluu kiinteästi se ajatus, että on tärkeää antaa toisen harjoitella, vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Psykologi Lev Vygotsky (eli herra Lähikehityksen Vyöhyke) oli keskeinen tyyppi sosiokulttuurisen oppimisen saralla, ja hänen ajatuksensa oli yksinkertaistaen seuraavanlainen:

Oppiminen on sitä, että ihminen pystyy tekemään jonkin asian ensin vain taitavamman ihmisen tuella, ja vasta tarpeeksi monen treenikerran jälkeen hän osaa tehdä sen itsenäisesti.

Lähikehityksen vyöhykkeellä ovat ne asiat, joita ihminen ei vielä osaa yksin, mutta joihin hän pystyy silloin kun toinen auttaa – ihmisestä riippuen esimerkiksi nukahtaminen, syöminen, kengännauhojen solmiminen, kiukun ja turhautumisen tunteiden käsittely, puhuminen, empatiakyky ja niin edespäin.

Tuntuu kohtuullisen simppeliltä ajatukselta, eikö?

Curlingvanhemmuuden ongelma tuon teorian valossa on, ettei lapsi pääse itse harjoittelemaan sitä tekemistä. Samaan tapaan kuin lihas kasvaa rasituksesta, oppiminen tapahtuu niissä hetkissä kun vastaan tulee ongelma, joka vaatii kuvaannollisesti venymistä. Oppiminen tapahtuu siinä hetkessä, kun lapsen (tai aikuisen) ymmärrykseen maailmasta tulee hetkeksi särö, ja hän joutuu etsimään jonkun uuden tulkinnan tai ajattelutavan tai taidon, jolla sen särön saa korjattua.

Curlingvanhempi vaikeuttaa niiden säröjen syntymistä, jos ei anna lapsensa ratkoa omia ongelmiaan itse. Tällainen ongelmilta suojeleminen voi myös johtaa siihen, että lapsella on jatkuvasti tylsää, ja sen tylsyyden poistamiseksi pitää ehkä kehittää ongelmia, joita pääsee ratkaisemaan.

Ääri-itsenäistävän kasvatuksen ongelma puolestaan on se, että lapsi ei ehdi harjoitella ongelmatilanteiden ratkomista taitavamman ihmisen avustuksella, kun hän jo joutuu selviytymään niistä yksin. Se puolestaan stressaa kohtuuttomasti – muistele vaikka edellistä kertaa, kun itse jouduit pärjäämään tilanteessa, johon sinulla ei yksinkertaisesti riittänyt osaaminen.

Lisäksi tällä tavalla opitut taidot jäävät pintapuolisiksi, koska ne pitää opetella kriisitilanteessa sen sijaan että niitä pystyisi syventämään rauhassa luotettavan ihmisen tuella. Joissain taidoissa se ei ole niin haitallista – kengännauhoja solmittaessa lopputulos on usein tärkein. Monet taidot, kuten nyt vaikka ihmissuhde- ja tunnetaidot tai itsestä huolehtiminen, ovat kuitenkin sen verran kokonaisvaltaisia alueita, että puutteelliset taidot voivat ajan myötä aiheuttaa kumuloituvia hankaluuksia. Jos vanhempi ei tiedosta noudattavansa näillä alueilla ”ei mullekaan mitään opetettu ja ihan hyvä musta tuli” -logiikkaa, niin saattaa siirtää haluamattaan oman elämänsä kipupisteitä lapselleen.

Tähtäimessä lähikehityksen vyöhyke

No millaista olisi sitten sellainen Kultakutri-henkinen, ”juuri oikean lämpöinen” kasvatus?

Sosiokulttuurisen oppimiskäsityksen valossa hyvä kasvatus olisi sellaista, jossa vanhempi on kartalla siitä, mihin hänen lapsensa pystyy yksin ja mihin toisten avulla. Jos lapsi osaa jotain, hänen annetaan toteuttaa taitojaan. Jos lapsi ei vielä osaa, hänen annetaan harjoitella aikuisen tukemana ja ajan myötä yhä itsenäisemmin.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lapsen annetaan toisinaan kokeilla sellaisia juttuja, joissa vanhempi ei ole ihan varma lapsen pärjäämisestä. Vanhemman on tietysti varmistettava, että harjoittelutilanne on turvallinen.

Kuivaksiopetteluvaiheessa vaippa pois, matot rullalle ja potta näkyville – jos onnistuu niin onnistuu, jos ei niin yritetään myöhemmin uudestaan.

Ruokapöydässä veitsi ja haarukka käteen ja vanhempi näyttää mallia vieressä – jos onnistuu niin onnistuu, jos ei niin yritetään myöhemmin uudestaan.

Jos kavereiden kanssa tulee ongelmaa, niin vanhempi voi kuunnella lasta ja antaa tälle tilaisuuden pyöritellä ongelmaa ensin itse – jos tilanne ratkeaa niin se ratkeaa, jos ei niin aikuinen voi tarjota apua.

Ja niin edespäin. Kuulostaako tää nyt jotenkin yksinkertaistamiselta? Periaate on nimittäin yksinkertainen. Vaikeaa tässä on (vanhemman näkökulmasta riippuen) joko se, että antaa lapsen ottaa vastuun omista ongelmistaan tai se, että hyväksyy lapsen välillä tarvitsevan apua silloinkin, kun jonkin asian on teoriassa ja aikuisen avustuksella pari kertaa osannut.

Hyvä sosiokulttuurinen kasvatus on myös sitä, että vanhempi tunnistaa ja myöntää itsessään paitsi asiat, joissa pärjää sujuvasti, niin myös ne, joihin oikeastaan tarvitsee vielä muiden apua.

Ja sitten oikeasti hankkii apua niihin lähikehityksen vyöhykkeen asioihin: lukee kirjan, kysyy neuvolasta tai muilta asiantuntijoilta, puhuu ystäville tai hankkii muulla tavalla jonkun siinä aiheessa taitavamman tukemaan itseään. Myös me vanhemmat nimittäin opitaan koko ajan uutta.

Esimerkiksi sen, miten annetaan lapselle mahdollisuus opetella maitopurkin käsittelyä ilman verenpaineen nousua. 🙂

Kommenteista:

Saa kommentoida! Tervetulleita ovat esimerkiksi ajatukset ja kysymykset sosiokulttuurisesta oppimisesta tai lähikehityksen vyöhykkeestä, sekä omat kokemukset oppimistilanteista joko oppijana tai vanhempana. Millaisissa asioissa sun on helppoa antaa lapselle tilaa opetella uutta? Missä tilanteissa tai asioissa tekisit mielummin lapsen puolesta? Huomaatko olettavasi jossain asioissa lapsellesi enemmän taitoja kuin mitä hänellä onkaan?