Joulukalenteri 1.12.: Ihana joulu

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta – tänäkin vuonna on päätettävä, millainen joulu vietetään, miksi, ja miten se toteutetaan. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Lupa olla minän Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan. <3 

Joulukuun ensimmäisen päivän kalenterikysymys on seuraava:

Millaisia ihania ja miellyttäviä joulumuistoja minulla on? Mitä asioita, ihmisiä, kokemuksia, tunteita niihin liittyy?

Monet meistä ovat kasvaneet kulttuurissa, jossa joulu on ollut tavalla tai toisella läsnä. Jotkut joulut ovat olleet miellyttäviä, ihania, hoitavia, iloisia. Niitä muistelee mielellään. Useimmilla meistä on muistoja myös toisenlaisista jouluista – ahdistavista, surullisista, ikävistä, epämukavista. Niillekin on tärkeä antaa oma huomionsa, surra se mikä surettaa ja olla läsnä kaikkien tunteiden kanssa.

Kun haluat löytää tien omannäköiseen jouluun, kysymys ”mikä toimi ja oli ihanaa” on usein paljon hedelmällisempi kuin ”mitä ei ainakaan enää ikinä”. Ilon, rauhan, yhteyden, onnellisuuden, tai muiden ihanien tunteiden takana on nimittäin aina nippu täyttyneitä tarpeita. Ja kun muistelen, mitkä asiat ovat aiempina jouluina sykähdyttäneet, liikuttaneet, tai riemastuttaneet, löydän samalla strategioita, jotka ovat ainakin aikaisemmin toimineet niiden tarpeiden täyttämiseen.

Joskus ihanista joulumuistoista löytää suoraan asioita, joita haluan poimia mukaan myös tämän vuoden jouluun. Itselläni sellaisia asioita ovat musiikki ja laulu, perheen kanssa leipominen, lautapelit, joulukuusen koristelu pitkin joulukuuta, kynttilät, jouluruokien tekeminen yhdessä. Hyväksi havaitut perinteet toimivat juuri siksi, että ne herättävät meissä tunteita, joita haluamme jouluumme lisää.

Toisinaan ne ihanat joulumuistot nostavat pintaan surua ja haikeutta, koska jostain syystä ne strategiat eivät ole enää mahdollisia.

Itse kaipaan eniten tietysti siskon kanssa vietettyä aikaa – yhdessä katsottuja joulupiirrettyjä ja Lumiukkoa (ennen katsottiin se aina yhdessä ja itkettiin, nykyään katson sen yksin ja itken), pyjamassa ja pörrösukissa pelattuja juoruamiskorttipelejä, hyväntahtoista piikittelyä Trivial Pursuitin äärellä. Yhteyttä, huumoria, aitoutta.

Yhdeksän vuoden ajan on tullut opeteltua jouluja ilman siskoa, ja edelleen suru on läsnä. Se ei ole huono asia. Se vain tarkoittaa, että se suru täytyy taas uudestaan surra kun on sen aika, koska muuten, suremattomana, se suru haittaa uusien strategioiden löytämistä niihin tarpeisiin.

Näitä muistoja, kokemuksia ja tunteita kannattaa muuten kirjoittaa myös muistiin. On ihanaa, kun puolessavälissä joulukuuta, pahimman joulukiireen keskellä, voi kaivaa esiin listan joulufiilistä herättävistä asioista. Ai niin, piparien leipominen (tai piparitaikinan syöminen paistamatta, ei me tuomita)! Ai niin, puhelu parhaalle ystävälle! Ai niin, se yksi biisi joka aina saa hyvään vireeseen!

Lisäksi mitä pienempiä yksityiskohtia niistä muistoista saa kirjoitettua muistiin, sitä helpompi niitä on toisintaa pitkin joulukuuta. Eeppinen joulukonsertti vuonna miekka ja kypärä? Ehkä ei onnistu tänä vuonna. Jouluradion kuunteleminen hämärää keittiötä siivotessa, kun koko muu perhe nukkuu? Tilaisuuksia tulee epäilemättä useitakin.

Huomenna jatketaan sen pohtimisella, minkä verran sitten on oikeasti aikaa ja resursseja tämän kaiken toteuttamiseen. Jos haluat jakaa oman vastauksesi tämän päivän kysymykseen sosiaalisessa mediassa, ilahdun kovasti. <3

Iloa ja rauhaa joulukuuhusi!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Lupa olla minä -joulukalenteri: Miltä näyttäisi omannäköinen joulu?

Joulu. Augh vai jee? Vai jotain näiden yhdistelmää?

Ainakin lapsiperheessä tunteet on marras-joulukuun taitteessa usein ristiriitaiset. Ihanaa, että pääsee viettämään joulunaikaa läheisten kanssa – ja sitten se kaikki pitäisi jollain lailla saada aikaan tässä muutaman hassun viikon aikana. Missä kohtaa joulusiivotaan (vai siivotaanko), kiinnostaako kuusi, tarvitaanko pipareita, kenen kanssa ollaan tekemisissä ja ketä mieluiten välttäisin… Ja tämä kaikki sen ihan normaalin arjen seassa, joka ei (valitettavasti ja onneksi) pysähdy vain siksi, että joulu lähestyy.

Me ollaan perheen kanssa nyt muutaman vuoden ajan aloitettu jouluvalmistelut kysymällä, että mitä me itse asiassa joululta haluamme. Mitkä asiat joulussa on tärkeitä meille (vanhemmille sekä lapsille), miltä haluamme että joulun odotus tuntuu ja näyttää, mihin asioihin panostetaan ja mihin ei.

Ja sitten tajusin, että hei näistä kysymyksistähän voisin laatia blogin lukijoille sellaisen omannäköisen joulun joulukalenterin. 24 kysymystä, joiden vastaukset ohjaavat sinua kohti vähemmän stressaavaa ja enemmän kaikkien tarpeita täyttävää joulua.

Joten jouluun asti, joka päivä (kuten joulukalenterin luonteeseen kuuluu), julkaisen blogissa kysymyksen ja siihen liittyvän pienen tekstin.

Kysymykset liittyvät jouluun sekä merkityksen että käytännön tasolla: Millaisia asioita haluan jouluun ja sen odotukseen, jotta sekä omat että rakkaideni tarpeet tulevat huomioiduksi? Mikä on merkityksellistä? Mikä on käytännössä mahdollista? Miten nämä asiat voi sovittaa yhteen?

Kaikki eivät vietä joulua samoista syistä. Toisille joulunpyhät ovat nimenomaan ne, pyhät, ja toisille joulu sattuu olemaan ylimääräinen vapaapäivä josta kaikki muut kohkaavat tarpeettoman paljon. Olit sitten kumpaa sorttia tahansa, tai jotain ihan muuta, niin todennäköisesti joulun saapuminen vaikuttaa myös omaan arkeesi. Voit valita kalenterista ne kysymykset, jotka tuntuvat omaan tilanteeseen merkityksellisiltä ja toimivilta, ja jättää loput huomioimatta. (En pahastu. <3)

Ja ensimmäisen pohdintakysymyksen tarjoan jo tässä:

Mitä haluan joululta? Mitä tunteita haluaisin jouluna ja joulunalusaikana kokea?

Tällä pääsee jo alkuun ja liikkeelle. ❤️ Kun vastaat tähän kysymykseen, löydät jouluusi jonkinlaisen tavoitteen ja intention.

Periaatteessa jokaisen päätöksen voi miettiä tämän kautta. Jos valitsen näin, tuoko se minulle (todennäköisesti) niitä tunteita, joita joulultani haluan? Jos tuo, niin se on ehkä hyvä valinta. Jos ei, niin se ei ehkä kuulu minun näköiseeni jouluun.

Mitä tunteita haluaisin itse jouluna kokea?

– Iloa, rauhaa, yhteyttä, herkistymistä, rentoutumista, myötätuntoa, antamisen iloa, riittämistä (miten voi olla, että riittämättömyyden tunteelle ei ole edes sanaa suomen kielessä?! No sitä kuitenkin.)

Iloa ja rauhaa alkavaan joulukuuhusi, huomenna jatketaan! Jos haluat jakaa oman vastauksesi tähän ja muihin kysymyksiin sosiaalisen median puolella, niin ilahdun kovasti. Tulevat joulukalenteriluukut löydät täältä blogista
 ja Lupa olla minän Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan! <3

Lukijan kysymys: Miten ohjata lapsia käsittelemään omat riitansa?

Hyvää uutta vuotta armaat!

Tämän vuoden eka artikkeli on vastaus lukijan kysymykseen siitä, miten auttaa lapsia opettelemaan konfliktien ratkaisemista.

”Miten ohjata lapset käsittelemään enemmän keskinäisiä riitojaan keskenään. Meilläkin kun on melkein 5 ja melkein 8-vuotiaat niin jotain varmaan osaisivat jo tehä ite. Omat yritykset on johtaneet vain entistä hullumpaan, esim. viime viikonloppuna A päätti leikata E: hiukset ja E tyyty vaan sanomaan, et älä ja istu paikoillaan ja anto toisen leikata. Sit kun kysyttiin, et mikset tullut vaikka sanomaan aikuiselle, jos et kerran halunnut ja A ei uskonut. Niin vastaus oli ”mutta tehän ootte sanonu ettei kaikesta saa tulla kantelemaan”. Nii… ”

Kiitos tästä kysymyksestä! Aika tuttua kauraa myös meidän huushollissa. 🙂 Ihan hiuksia ei ole vielä päästy leikkaamaan, mutta sitä keskinäistä selvittelyä kyllä riittää.

Toisaalta haluaa auttaa lasta itsenäistymään, ja toisaalta haluaa, että lapsi ei joudu kohtaamaan ongelmiaan yksin, siis silloin kun se ongelma on oikeasti vaikea ratkaista itse (vrt. tuo en halunnut, mutta toinen ei uskonut). Että haluaa auttaa toista oppimaan sellaista tervettä omien rajojen pitämistä, ja samalla toisen rajojen kunnioittamista. Ollaan niin sanotusti vanhemmuuden ytimessä.

Mä lähestyn asiaa taitojen näkökulmasta.

Konfliktinratkaisu, niinkuin mikä muukin tahansa taito, kehittyy lähikehityksen vyöhykkeellä. Se on tuossa allaolevassa kuvassa sininen, mukavuusalueen ja ”stressi, kriisi, kirosanat” -alueen välinen vyöhyke.

20141231-135351.jpg

Lähikehityksen vyöhykkeellä osaan jonkin asian ensin aikuisen tai muun taitavamman läsnäollessa ja hänen avullaan. Vasta tarpeeksi monen treenikerran jälkeen se onnistuu itsenäisesti. Ja välillä kun kuohahtaa, niin ne periaatteessa hanskassa olevat taidot voivat jäädä unholaan, ellei niistä ole tullut jo automaattisia.

Useimmissa konflikteissa kyse on ns. suunnitelmien yhteentörmäyksistä: minä halusin, että tapahtuu X, ja toinen halusi, että tapahtuu Y, mutta jostain syystä yhteisen toimintatavan löytyminen ei onnistunut.

Väkivallattomuuden ydintaitoja

Konfliktinratkaisutaidot ovat pohjimmiltaan väkivallattomuustaitoja.

Toisaalta konfliktinratkaisussa on tärkeää empatian, kuuntelemisen ja toisen huomioimisen taito. Se, että osaa suitsia omaa toimintaansa ja impulssiaan (vaikka nyt sitä toisen hiusten leikkaamisen intoa), jos se loukkaa toisen rajoja. Se, että osaa ottaa huomioon sen toisen ihmisen suunnitelman, toiveet ja tarpeet.

Empatian ja toisen huomioimisen taitoa voi tukea siinä konfliktia selvittäessä vaikka tällaisilla kysymyksillä:

  • Huomasitko, mitä toinen siinä tilanteessa halusi?
  • Pyysikö hän sinulta jotain? Vastasitko hänen pyyntöönsä?
  • Vaikuttiko hän siltä, että käytöksesi on hänestä kivaa vai kurjaa?
  • Kysyitkö häneltä luvan? Vastasiko hän sinulle?
  • Seuraavalla kerralla, kun tulee tällainen tilanne, niin mitä voisit tehdä, jotta varmistat, ettei toiselle tule kurja mieli sinun käytöksesi takia?

Toinen tärkeä taito on osata pitää omat rajansa: kertoa rehellisesti omista tarpeistaan ja sanoa EI silloin kun joku loukkaa niitä tarpeita. Osaa kertoa toiselle selkeästi oman suunnitelmansa, ja keskeyttää tilanteen jos sitä omaa suunnitelmaa ei huomioida.

Omien rajojen pitämisen taitoa voi tukea esimerkiksi tällaisilla kysymyksillä ja pohdinnoilla:

  • Miltä sinusta tuntui, kun toinen teki X?
  • Mitä olisit toivonut, että hän olisi tehnyt sen sijaan? Sanoitko sen hänelle ääneen?
  • Olisitko voinut poistua tilanteesta tai muuten lopettaa sen, jotta toisen käytös olisi loppunut?
  • Seuraavalla kerralla, kun joku tekee X, niin mitä voisi kokeilla, jotta se käytös loppuisi?

Vaikka olisi X, niin silti.

Lasten kanssa kahnauksissa on toisinaan niin, että molemmat ovat sekä loukanneet toista että itse pahoittaneet mielensä. Silloin mun mielestä on ihan äärimmäisen tärkeää, että ne molemmat mielen pahoitukset huomataan ja käsitellään.

Kyllä, sinulle tuli paha mieli kun toinen teki X. Silti ei saa tehdä Y, vaikka olisi kuinka paha mieli. Mitä voisi seuraavan kerran tehdä, jos toinen tekee X?

Siihen ”mitä voisi seuraavan kerran tehdä” -osastoon mä aina itse haluan laskea myös sen, että saa tulla sanomaan aikuiselle. Aina ei tarvitse itse osata ratkaista.

Ihan jo siksikin, että välillä aikuisillakin tulee tilanteita, joissa toien loukkaa mun rajojani eikä sille mene perille, vaikka mä sanon. Joku sanoo työpaikalla törkeästi, tai käy käsiksi juhlissa tai nakkijonossa, tai kuittaa ikävästi kesken perheillallisen. Ne on välillä vaikeita tilanteita aikuisellekin selvittää, ja siihen tarvitaan toisen apua.

Tämän takia mä haluan nostaa esiin sen, että kyse on väkivallattomuustaidoista. Väkivallan tunnistaminen on nimittäin usein todella vaikeaa, ennenkuin ollaan kriittisissä henkeä ja terveyttä uhkaavissa mittasuhteissa.

Väkivalta on kuitenkin nimenomaan sitä, että toinen ei kunnioita minun rajojani tai hyvinvointiani, ja sillä aiheuttaa minulle pelkoa tai ahdistusta.

Onko se väkivaltaa, kun lapsi leikkaa toisen lapsen hiukset ilman lupaa? En voi tämän kertomuksen pohjalta tietää. Jos se on sille kohteena olevalle ahdistavaa tai pelottavaa, niin silloin se on väkivaltaa.

Ja sen takia mun mielestä näissä konfliktinratkaisutaidoissa on tärkeää harjoitella sekä toisen huomioimista että väkivallatonta omista rajoista huolehtimista.

Toisen huomioimista siksi, että tietynikäisille lapsille (ja myös aikuisille, jotka eivät ole harjoitelleet väkivallattomuustaitoja riittävästi) ”koska mä haluan ja koska mä pystyn” on riittävän hyvä syy ohittaa toisen tarpeet ja suunnitelmat täysin. Siitä pitää jokaisen harjoitella pois, koska jokainen on ollut lapsena siinä samassa vaiheessa.

Ja omista rajoista huolehtimista, koska toisinaan se toinen osapuoli on valitettavasti edelleen siinä ”koska mä haluan ja koska mä pystyn” -vaiheessa. On hyvä opetella, että minä saan sanoa EI. Minä saan poistua tilanteesta. Minä saan pyytää apua toisilta ihmisiltä. Tämä ei ole minun syyni, vastuuni tai häpeäni, että toinen kohtelee minua tällä tavalla. Ei lastenhuoneessa, ei työpaikalla, ei parisuhteessa, ei ikinä.

Sekään, että opettelen sanomaan EI tai poistumaan paikalta, ei tarkoita, että jos en toimi näin niin olen syyllinen saamaani kohteluun. (Joskus pelottaa niin paljon, ettei osaa sanoa tai tehdä mitään.) Silti on hyödyllistä tietää, mitä vaihtoehtoja on tilanteissa, joissa toinen ei kunnioita minua – siltä varalta, että pystyisinkin tekemään siinä tilanteessa jotain.

Opettelua lähikehityksen vyöhykkeellä

Takaisin lasten opetteluvaiheeseen ja lähikehityksen vyöhykkeelle.

Lapsi saattaa loukata toisen rajoja tajuamattaan, tahtomattaan, ja satuttaa pahastikin. (Kysy keneltä tahansa, jota vauva on imettäessä purrut rinnasta. Tai jota parivuotias on lyönyt lelulla sukukalleuksille. Noin esimerkiksi.) Ei siis ihme, että vääryyttä kärsinyt lapsi helposti juoksee vanhemman syliin kertomaan, mitä kamalaa toinen juuri äsken teki.

Miten ohjaan lapset käsittelemään keskinäiset riitansa itse?

Mun kokemus on se, että silloin kun lapsi juoksee mun luokse kertomaan jostain vääryydestä, niin silloin hänellä ei itsellään riitä kapasiteetti ratkoa sitä tilannetta. Joskus riittää, ja silloin mä kuulen lastenhuoneesta tai olohuoneesta mitä luovempia ratkaisuja, joita lapset keskenään kehittelevät. Silloin, kun mua tarvitaan, niin silloin mua tarvitaan. Ja mä haluan, että lapset tulee mun luokseni silloin, kun tarvitsevat mua, vaikka se olisikin vaivalloista ja turhauttavaa.

Välillä nimittäin on turhauttavaa joutua aina ratkomaan samoja juttuja. Tässä kysymyksessä sanat ”jotain varmaan osaisivat jo tehä ite” viestivät sellaisesta (meille vanhemmille tutusta) ajatuksesta, että eikö se nyt sadannellakaan kerralla oikeasti mene perille, pitääkö se käydä vielä toiset sata kertaa läpi?

Mun mielestä, valitettavasti, joo. Pitää. Ainakin toiset sata. Sitten kun se käsitteleminen alkaa lapsilta sujua luontevasti, niin se myös tapahtuu itsenäisesti. Pienempien juttujen kanssa varmasti niin tapahtuukin, ja joissain asioissa se lasten aikaansaama ”sopu” voi olla ihan ok lapsille itselleen, vaikka se aikuisen mielestä näyttäisi tai kuulostaisi joltain muulta. Lähikehityksen vyöhyke on juuri siksi vyöhyke, ei piste.

Silloin kun mä menen paikalle (tai riita tulee mun luokseni), niin mä toimin pääasiassa sanoittajana. Lapset ottavat vastuun omista teoistaan ja myös omista tunteistaan.

Jotain tällaista, suunnilleen tässä järjestyksessä, sillä tavalla tilanteen mukaan soveltaen.

  • Mitä tapahtui? Sua surettaa ja harmittaa ja suututtaa, kun toinen teki X. Ja sua surettaa ja suututtaa, kun toinen teki Y. (Empatiaa molempien tämänhetkiselle tunnetilalle.)
  • Mitä sä halusit, että olis tapahtunut? (Haetaan päivänvaloon suunnitelma A.) Sanoitko, että haluaisit tehdä niin? Entä mitä sä halusit, että olis tapahtunut? (Haetaan päivänvaloon suunnitelma B.) Sanoitko, että halusit tehdä niin?
  • Vaikka toinen olisi sun kanssa eri mieltä, niin sä et saa lyödä/ottaa kädestä/satuttaa/sanoa rumasti. Ilman lupaa ei saa tehdä toiselle noin. (Hyväksytään tunne, kerrotaan mikä osa käytöksestä ei ollut ok.)
  • Mitä voisi tehdä seuraavalla kerralla? Jos sä haluat ens kerralla X ja toinen haluaa Y, niin mitä voisi tehdä? (Mietitään vaihtoehtoisia, väkivallattomia ratkaisuja.)
  • Mitä vois seuraavalla kerralla sanoa tai tehdä, jos toinen ei edelleenkään suostu tekemään yhteistyötä? (Kerro aikuiselle, poistu paikalta, huuda kovaan ääneen jne.)

”Pientä kahnausta” vai vakavampaa kiusaamista?

Jos kyseessä on ns. tavallinen lasten välinen kahnaus, niin mä selvitän koko tilanteen niin, että molemmat lapset ovat paikalla. He kuulevat toistensa tunteet ja tarpeet, ja voivat yhdessä selvitellä vaihtoehtoja.

Jos kyseessä olisi vakavampi tilanne, kiusaaminen tai pitkäkestoisempi väkivalta tai muu sellainen, jossa yksi osapuoli selkeästi pelkää toista/toisia, niin ensin on tärkeää kuunnella kahden kesken sitä pelkäävää osapuolta ja varmistaa, että hänen tilanteensa on turvallinen. Hänellä on oikeus elää ilman pelkoa ja ahdistusta.

Kuten sanottua, väkivalta ei ole koskaan uhrin vika, valinta tai vastuu.

Silloin vastuu tilanteen muuttamisesta on väkivallantekijällä, ja ”mitä seuraavalla kerralla voisit tehdä toisin” -pohdintakin kuuluu pelkästään tekijälle. Jos tilanteessa molemmat ovat käyttäneet väkivaltaa (eli molemmat ovat pelänneet tai ahdistuneet toisen tekemisistä), niin kumpikin on vastuussa omasta väkivallastaan, ja samalla kummallakin on oikeus olla turvassa ja elää ilman pelkoa.

Toivottavasti kysyjä ei joudu ratkomaan pelkoa tai ahdistusta aiheuttavia väkivaltatilanteita lastensa kesken. Joku muu kuitenkin varmasti joutuu, joskus, omien tai muiden lasten kanssa. Siksi lisään myös tämän pointin.

Toistuvaa väkivaltaa ei ole hyödyllistä lähteä ensisijaisesti ratkomaan niin, että molemmat ”opettelevat huomioimaan toista” paremmin, vaan tilanne ratkeaa siten, että väkivallantekijä lopettaa väkivallan, ja uhri voi kokea elävänsä ilman pelon jatkuvaa läsnäoloa. Oli sitten kyse koulukiusaamisesta tai muista väkivallan areenoista. (Esimerkiksi Nettiturvakodista löytyy lisää tietoa väkivallasta ja siitä vapautumisesta, jos se aihe koskettaa lähemminkin.)

Tästä tuli aika massiivinen ja laaja vastaus siihen, miten auttaa lapsia käsittelemään omat keskinäiset riitansa. Tämä on kuitenkin, kuten alussa sanoin, mun mielestäni vanhemmuuden ydintä. Itseään ja toisiaan kunnioittavien ihmisten kasvattamista yksi kärhämä kerrallaan. Tsemppiä ja kärsivällisyyttä, tie on pitkä mutta meitä on sillä monta. 🙂

Kommenteissa saa mielellään jakaa lisää viisautta tai kysyä, jos mieleen nousee kysymyksiä!

Lukijan kysymys: Mitä jäähyn sijasta?

Taas on blogitekstin inspiraationa lukijan kysymys!

Jälkikäteen lisätty disclaimer: Tästä tekstistä saa luvan kanssa poimia ne asiat, jotka itselle toimivat. Tarkoitus ei ole olla vanhemmuuden besserwisserinä, vaan mä pyrin auttamaan kysyjää kertomalla, mitä mä itse äitinä ja opettajana tästä tilanteesta ymmärrän ja miten se mun näkemykseni mukaan olisi viisasta ratkaista. Kaikenlaiset lisäehdotukset, kyseenalaistamiset ja muut ovat tervetulleita kommentteihin – voimme yhdessä haarukoida uusia hyviä näkökulmia tähän. Jos tuntuu, ettei yhtään tällä hetkellä kapasiteetti riitä ajattelemaan, miten olla parempi vanhempi, niin täällä on armollisempaa tekstiä. :)

Tulit mieleeni, kun mun lapsiperheelliset ystäväni keskustelivat siitä, että kaikkialla törmää kirjoituksiin jäähytyksen haitallisuudesta lapsen kehitykselle, mutta missään ei tarjota vastineeksi vaihtoehtoisia toimintatapoja…

Kysymys oli siis se, että oliko mulla jo joku blogiteksti aiheesta, tai jonkun muun tekstejä tähän liittyen. Huomasin, etten ollut vielä kirjoittanut aiheesta, mutta tämän kysymyksen ansiosta nyt olen! 🙂

Jäähyajattelu

Mun piti tätä kysymystä jonkin verran pohtia, koska tohon ”mitä tehdä jäähyn sijasta” ei ole oikeastaan sellaista yksiselitteistä vastausta. Tai no on, ”keskustele ja kuuntele lasta”, mutta se on tietysti vähän avuton neuvo, koska sen soveltaminen paljon monimutkaisempaa kuin jäähylle laittaminen.

Mä ajattelen, että useimpia rangaistuksia, jollainen jäähykin on, käytetään siksi, että ne on kasvattajalle lähtökohtaisesti yksinkertaisia toteuttaa. Ei siksi, että ne toimisivat mitenkään erityisen tehokkaasti muokkaamaan käytöstä halutunlaiseen suuntaan – ainakaan pitkäjänteisesti. Ja kuten mainitsit, nykytutkimuksen valossa lapsen yksin jättäminen jäähyn ajaksi haittaa lapsen kykyä oppia käsittelemään tunteitaan ja ongelmatilanteita.

Mä ajattelen, että useimpia rangaistuksia, jollainen jäähykin on, käytetään siksi, että ne on kasvattajalle lähtökohtaisesti yksinkertaisia toteuttaa.

Keskusteleminen, lapsen tarpeiden huomioiminen ja perusteellinen ongelmanratkaisu puolestaan auttavat lasta oppimaan tunteiden säätelyä, ongelmanratkaisua ja omien sekä toisten tarpeiden huomioimista.

Lähestymistapoja tähän on monia: Thomas Gordonin Toimiva perhe on Suomessa näistä käsittääkseni tunnetuin (kursseja löytyy ympäri Suomea googlaamalla, esimerkiksi täällä Helsingin suunnalta), mutta esimerkiksi Nonviolent Communication eli NVC (mun omaa tekstiä NVC:hen perustuvasta Rakentavasta vuorovaikutuksesta täällä) lähestyy ongelmatilanteita samantyyppisestä näkökulmasta. Noin puhtaasti kasvatuskirjana myös How To Talk So Kids Will Listen And Listen So Kids Will Talk (mun oma teksti täällä) on loistava, käytännönläheinen opas tällaiseen ajatteluun.

Ero jäähyn käyttämisen ja keskustelemisen välillä on nimenomaan ajattelun ero.

Jäähyjen ja muiden rangaistusten logiikka

Jäähyt, kuten palkitsemiset ja rangaistuksetkin, tähtäävät siihen, että lapsen ulkoinen käytös muuttuu. Rangaistus tai palkinto on looginen vain jos ajattelee, että lapsi kyllä tietää, miten tulisi käyttäytyä, ja pystyy käyttäytymään niin – mutta jostain syystä ei halua käyttäytyä toivotulla tavalla. Rangaistuksen uhka tai palkinnon mahdollisuus kallistavat silloin vaakakuppia siihen suuntaan, että lapsen kokonaismotivaatio toimia halutulla tavalla olisi suurempi kuin hänen luontainen halunsa tehdä mitä ikinä itse huvittaa.

Rangaistus tai palkinto on looginen vain jos ajattelee, että lapsi kyllä tietää, miten tulisi käyttäytyä, ja pystyy käyttäytymään niin – mutta jostain syystä ei halua käyttäytyä toivotulla tavalla.

Konfliktitilanne näyttää sellaisessa ajattelussa tältä: Lapsi ei tehnyt niinkuin tässä tilanteessa oli asiallista, vaikka ihan hyvin tiesi ja pystyi siihen. Sen vuoksi rankaisen lasta, jotta hän seuraavan kerran haluaa mielummin toimia minun valitsemallani tavalla rangaistusta välttääkseen.

Tämä voi teoriassa toimia täysivaltaisten aikuisten kohdalla, esimerkiksi ylinopeussakkojen tai vankeusrangaistusten jne. kohdalla. Siitäkin voidaan olla montaa mieltä, onko tällainen lähestymistapa kaikkein rakentavin pitkällä tähtäimellä kaikkien eri rikosten tai rikkomusten kohdalla. Kuten yllä mainitsin, rangaistukset ovat kuitenkin yksinkertaisia toteuttaa, ja aikuisten kohdalla ne ovat yhteiskunnallisesti parempi ratkaisu kuin se, että sääntöjen rikkomisesta ei seuraa yhtään mitään.

Lasten (ja monien aikuistenkin, joilla esim. itsesäätely tai toisten huomioon ottamisen kyky ovat enemmän lapsen kuin aikuisen tasolla) kohdalla kuitenkin tässä ajattelussa mättää useampi juttu.

Mikä jäähyajattelussa mättää?

Ensinnäkin on ongelmallinen oletus, että lapsi tietää, miten kuuluu käyttäytyä.

Lapsi hahmottaa maailmasta eri asiat kuin aikuinen. Lapsi ei useinkaan osaa soveltaa aiemmin oppimaansa käytössääntöä uusiin tilanteisiin. (Kotona ei saa heitellä lautasia lattialle. Saako kylässä? Hoitopaikassa? Ravintolassa?) Pieni lapsi ei osaa edes yleistää: eilen äiti sanoi, että sattui, kun löin. Mitähän tapahtuu, kun lyön tänään?

Aikuisen on usein vaikea muistaa, että lapsi ajattelee ja hahmottaa asiat eri tavalla. Lapselle kuitenkin omien ja toisten rajojen huomioimisen (vaikkapa nyt se ”ketään ei saa lyödä”) opetteleminen on ihan yhtä työlästä kuin kouluikäiselle tai aikuiselle vieraan kielen verbimuotojen opettelu. Jos tämä verbi taipuu näin, niin tuliko siihen tämä vai tuo apuverbi? Ja entä jos se lause on kieltomuodossa, tai pluskvamperfektissä? Jos äitiä ei saa lyödä, niin saako isiä? Saako pehmoleluja lyödä? Saako lelulla lyödä siskoa, tai hoitokaveria, tai ikkunaa?

Lapselle omien ja toisten rajojen huomioimisen opetteleminen on ihan yhtä työlästä kuin kouluikäiselle tai aikuiselle vaikkapa vieraan kielen verbimuotojen opettelu.

Toinen ongelmallinen oletus on se, että lapsi osaisi aina käyttäytyä oikeaksi tietämänsä mukaan. Kun aikuisetkaan eivät aina osaa.

Montako kertaa tulee keskimääräisen viikon aikana ajateltua tai sanottua, että ”mä tiedän että mun pitäis X, mutta kun…”?

En mennyt treeneihin, koska… väsytti, oli jotain kiinnostavampaa, suututti niin paljon ettei huvittanut katsella yhtään kenenkään naamaa, hävetti etten ollut tehnyt sovittuja juttuja?

En siivonnut keittiötä, koska… en tiennyt mistä aloittaa, mun mielestä jonkun muun olis kuulunut tehdä se, ei tuntunut tärkeältä siinä hetkessä, aloitin mutta harhauduin puuhaamaan jotain ihan muuta?

Lapsilla täsmälleen samat jutut ajavat sen oikein tekemisen ohi. Väsymys, tehtävän ylivoimaisuus, harhautuminen toisiin hommiin, tunnereaktion voimakkuus, tai ettei joku homma yksinkertaisesti tunnu tärkeältä. Ja sata muuta syytä, lapsesta riippuen.

Lapsilla täsmälleen samat jutut ajavat sen oikein tekemisen ohi. Väsymys, tehtävän ylivoimaisuus, harhautuminen toisiin hommiin, tunnereaktion voimakkuus, tai ettei joku homma yksinkertaisesti tunnu tärkeältä.

Tästä näkökulmasta rangaistuksen tai palkinnon käyttäminen lapsen käytöksen muokkaamiseen tuntuu ihan absurdilta ajatukselta.

Sama kuin joku tarjoaisi mulle miljoonan siitä, että taivutan sata ranskan verbiä (osaan ranskaa kymmenen lausetta) kesken migreenikohtauksen – tai antaisi mulle pieniä sähköshokkeja, jos en pysty siihen.

Keskusteluajattelua ja konkretiaa

No mitä tästä näkökulmasta sitten kannattaisi konfliktitilanteessa tehdä, jotta lapsi oppisi huomioimaan paremmin omat ja toisten tarpeet eri tilanteissa?

No, sekin vielä riippuu. Mä en ole itse käyttänyt rangaistuksia, joten en tiedä, millaisissa tilanteissa niitä yleensä käytetään, mutta mieleeni tulee kolme esimerkkiä, jolloin on itse pitänyt tehdä tosi kovasti töitä, ettei lankea siihen ns. vaivattoman rangaistuksen houkutukseen.

A. Vanhempi on laittanut tarpeettoman tiukan rajan, eikä lapsi pysty noudattamaan sitä, joko osaamattomuuttaan tai tunnekuohun vallassa. Tarpeettoman tiukka = aikuinen ei itse noudata samaa rajaa toisten ihmisten suhteen, eikä pysty perustelemaan sitä muuten kuin ”koska minä sanon niin”.

B. Vanhempi on asettanut asianmukaisen rajan (suojelee lapsen omaa ja/tai kanssaihmisten hyvinvointia/omaisuutta; vanhempi itse pystyy noudattamaan samaa sääntöä lasta kohtaan) ja lapsi ylittää rajan osaamattomuuttaan.

C. Vanhempi on asettanut asianmukaisen rajan (suojelee lapsen omaa ja/tai kanssaihmisten hyvinvointia/omaisuutta; vanhempi itse pystyy noudattamaan samaa sääntöä lasta kohtaan) ja lapsi ylittää rajan tunnekuohun vallassa.

(Mä käytän tässä ilmausta ”raja”, joka on mun mielestä vähän erilainen kuin ”sääntö”. Raja on aina jonkun tai jonkin ympärillä, ja rajan tehtävä on suojella. Sääntö on mun korvaan jotain itsessään loukkaamatonta, jonka rikkomisesta tulee seurauksia. Mua ei kiinnosta kasvatuksessa säännöt sinänsä, vaan se, mitä niillä pyritään suojelemaan, ja siksi käytän termiä ”raja”.)

Mihin vedetään raja?

Esimerkkitilanne voisi olla vaikka se, että aikuinen toivoo, ettei sisällä huudeta. Meillä on kotona (kerrostaloasunnossa) tällainen yleinen ohjenuora, että sisällä periaatteessa puhutaan tavallisella äänellä, eikä esimerkiksi leikitä kiljumisleikkejä.

A-kohdan esimerkki voisi olla sellainen, että tuota rajaa valvotaan kategorisen tarkasti.

Ääritilanne olisi se, että lapsi kaatuu ja alkaa ulvoa kun on satuttanut itsensä, mutta aikuinen ilmoittaa, että älä huuda, ja rankaisee lasta rajan rikkomisesta. Näin äärimmäisellä tavalla reagoisi harva ainakaan tämän blogin lukijoista. Vanhemman empatia lasta kohtaan riittää kattamaan sen rajan ylityksestä koituvan haitan.

Kun kyseessä on aikuisen asettama raja, joka on lapselle luonnottoman vaikea toteuttaa, helpoin vaihtoehtoinen toiminta jäähyn sijaan on yksinkertaisesti höllätä rajaa:

Mikä on sellainen minimi, jota voin realistisesti tämänikäiseltä lapselta odottaa? Mikä on sellainen asianmukainen raja, jota pystyn itse toteuttamaan ja joka riittää suojelemaan lapsen omaa ja kanssaihmisten hyvinvointia?

Huutamisen suhteen esimerkiksi on ihan realistista asettaa raja, että leikit perustetaan johonkin muuhun kuin kiljumiseen (koska vanhempien korvat tai naapurien korvat eivät jaksa tahallista huutamista). Tai että silloin ei mekasteta, kun joku nukkuu tai muuten lepää. Esimerkiksi migreenipäivinä ei-kiljuta -raja on oikeinkin paikallaan.

Kun ei vaan osaa

B-kohta oli se, että lapsella on asianmukaisen rajan kanssa vaikeuksia osaamattomuuttaan.

Lapsi ei muista, että sisällä ei saa huutaa. Lapsi ei ole oppinut hallitsemaan äänenkäyttöään – pienet kiljahtelevat holtittomammin kuin isot. Lapsi ei osaa yleistää – tänäänkään ei saa kiljua pikkusisaruksen päikkäreiden aikana.

Konkreettinen esimerkki, jonka tiimoilta juuri tällä hetkellä väännetään kuopuksen osaamattomuuden kanssa, on toisten lyöminen ja satuttaminen. Kuopus on 2,5 -vuotias, ja harva se päivä hän tyrkkää, lyö tai muuten satuttaa jotakuta. Kun hänelle sanoo siitä asiasta, niin hän on aina vilpittömän yllättynyt siitä, että ai näinkään ei saanut tehdä?

Osaamattomuuden kanssa tärkeää on auttaa lasta oppimaan rajan huomioimista ja rajan eri sovelluksia.

Jos lapsi lyö, niin mä itse toimin näin.

  1. Keskeytän tilanteen ja nimeän sen. ”Hei nyt sä lyöt, tuo on satuttamista.”
  2. Kerron lapselle seurauksen hänen teostaan. ”Mua sattuu/toista lasta sattuu, kun lyöt.”
  3. Autan lasta korjaamaan tai hyvittämään tekonsa. ”Muistatko, mitä piti sanoa, jos satuttaa toista? Silloinkin, jos se oli vahinko? Silloin pyydetään anteeksi.” Jos lapsi pyytää multa anteeksi, niin sanon ”saat anteeksi”.
  4. Kertaan rajan yksittäistapausten ja oman käytökseni kautta. ”Sinä et saa satuttaa minua. Ihan niinkuin minä en saa satuttaa sinua, enkä minä saa satuttaa isiä.”
  5. Kysyn lapselta muita esimerkkejä. ”Ketäs muita ei saa satuttaa?” (Siskoa, isiä, hoitajia, hoitokavereita…)

Joskus on niin, että raja on minimissäänkin lapselle ihan mahdoton toteuttaa. Esimerkiksi tilanne, jossa äidillä on migreeni ja lapset ovat sen ikäisiä, että kiljumisen suitsiminen on mahdotonta.

Silloin tilanteesta on poistettava joku elementti, niin että rajan ylittyminen ei ole niin todennäköistä. Esimerkiksi niin, että joku vie lapset ulkoilemaan. Tai äiti laittaa korvatulpat. (Ja jos on esimerkiksi sen migreenin takia toimintakyvytön, niin avun pyytäminen on muutenkin erittäin paikallaan.)

Tai kun joutuu kantamaan tuntikausia yömyöhään vatsavaivoja itkevää vauvaa, niin vanhempi voi hyvin laittaa korvatulpat, koska aikuinen ei kuitenkaan kuuloaistillaan voi niin pienen vauvan tarpeeseen vastata. (Samaa suosittelen lämpimästi myös kaikille naapureille, joiden seinän takana itkee keskellä yötä pieni tai isompi lapsi. Kun olet varmistanut, että lapsen tai vanhemman hyvinvoinnista huolehtimiseksi ei tarvitse soittaa poliisia tai ambulanssia, niin älä hakkaa nyrkillä seinään, vaan pistä korvatulpat korviin ja ole kiitollinen siitä, että sinulla on mahdollisuus käydä nukkumaan ilman sylissä huutavaa lasta. Terveisiä vaan sinne yläkertaan.)

Tai jos lapsi on iässä, jossa hän osaamattomuuttaan lyö uudestaan ja uudestaan, niin silloin aikuisen pitää fyysisesti rajoittaa lasta. Siirtää toiseen tilaan, miettiä leikki, jossa lyöminen ei tule mieleen, tai jotain muuta.

Tässä tulee ero siihen, rikkooko lapsi toisten rajoja osaamattomuuttaan vai tunnekuohussa. Jos nimittäin kyse on siitä, että innostuessa tai suuttuessa rajojen huomioiminen unohtuu, niin silloin pelkkä opettelu ei riitä.

Kun kuohahtaa

C-kohdan esimerkki voisi olla sellainen, että lapsi innostuu kiljumisleikkiin, tai raivostuu ja alkaa lyödä jotakuta. Silloin ensimmäinen askel on sen tunnekuohun käsittely. Vasta sen jälkeen lapsella riittää kapasiteetti minkäänlaiseen oppimiseen.

Jos esimerkiksi mun 2,5v suuttuu mulle jostain ja käsittelee sitä asiaa lyömällä, niin mä teen suunnilleen näin.

  1. Nimeän, mitä näin lapsen käytöksessä. ”Au, hei nyt sä löit mua.”
  2. Sanoitan lapsen tunteen. ”Sua suututtaa kovasti, että sä et enää saanut jatkaa sitä leikkiä, kun se oli susta ihana leikki.” Odotan, että lapsen tunnekuohu laantuu ja hän pystyy vastaamaan mulle. Saatan sanoittaa vielä lisää tunteita, jos niitä arvelen olevan tilanteessa läsnä.
  3. Kun lapsi on rauhoittunut, erotan toisistaan lapsen tunteen ja käytöksen. ”Sua saa suututtaa, ja silti ei saa ketään satuttaa.”
  4. Kerron lapselle seurauksen hänen teostaan. ”Mua sattui, kun löit.”
  5. Autan lasta korjaamaan tai hyvittämään tekonsa. ”Muistatko, mitä piti sanoa, jos satuttaa toista? Silloin pyydetään anteeksi.” Jos lapsi pyytää multa anteeksi, niin sanon ”saat anteeksi”.
  6. Kertaan rajan yksittäistapausten ja oman käytökseni kautta. ”Sinä et saa satuttaa minua. Silloinkaan kun suututtaa, niin ei saa satuttaa. Ihan niinkuin minä en saa satuttaa sinua, vaikka minua suututtaisi.”
  7. Mietin lapsen kanssa muita esimerkkejä. ”Saako satuttaa, jos on tosi surullinen? Entäs jos harmittaa hurjasti? Entäs jos on hurjan pettynyt, saako silloin satuttaa?”
  8. Pohdin lapsen kanssa, mitä saa tehdä, kun suututtaa. ”Voi lyödä pehmoleluja, tai tyynyä, tai hyppiä paikallaan, tai huutaa kovaan ääneen (tässä kohtaa tingin mielummin sisällä huutamisen säännöstä kuin fyysisen koskemattomuuden säännöstä), tai mitäs muuta voisi tehdä?”

Oikeastaan tässä C-kohdassakin on mun nähdäkseni kyse tietynlaisesta osaamattomuudesta: lapsi ei osaa käsitellä sitä omaa tunnekuohuaan, joten se rajan huomioiminen jää jyrän alle.

Kaikki lähtee aikuisen käsittelykyvystä

Näissä kaikissa tekniikoissa on tietysti olennaista se, että aikuinen pysyy rauhallisena ja näyttää lapselle mallia. Aikuisen pitää pystyä perustelemaan se raja, ja huomioimaan samalla sekä oma rajansa että lapsen rajat. Jos käsitellään sisällä huutamista, niin aikuisen huutaminen ei suorastaan anna hyvää esimerkkiä.

Tässä kohtaa tulee keskiöön vanhemman oma osaamattomuus tai tunnekuohut.

Aikuisen on itse pidettävä itsestään, omasta tunnetasapainostaan ja omasta osaamisestaan, huolta. Aikuisen on itse huomattava, milloin joku itselle asetettu raja on niin tiukka, että sitä ei oikeastaan pysty noudattamaan, ja miettiä, mistä se johtuu. Ja sitten sanoitettava, hyväksyttävä ne tunteet, ja harjoiteltava rakentavia, konkreettisia toimintatapoja. Uudestaan ja uudestaan. Silloin ne lapsen rajanylitykset eivät tunnu enää niin kirveleviltä, ja ne on helpompi käsitellä lapsen kanssa yhdessä.

Ehkä senkin takia rangaistukset voivat tuntua helpommilta lastenkasvatuksen keinoilta kuin keskustelu. Rangaistus ei vaadi sitä, että aikuinen katsoisi itseään kriittisesti mutta armollisesti peiliin. Jäähylle laittaminen ei edellytä sitä, että vanhempi kohtaa ja myöntää oman vaativuutensa, tai osaamattomuutensa, tai tunnemyllerryksensä.

Rangaistusten (ja saman logiikan myötä myös palkintojen) käyttäminen kasvatuksessa kuitenkin vain kasvattaa kuilua lapsen ja vanhemman välillä. Ja oikeastaan se kasvattaa myös aikuisen sisäistä kuilua, kun toisaalta haluaa kohdella lasta rakkaudella ja toisaalta käyttää tekniikoita, joilla tahallaan ohittaa lapsensa tarpeet.

Ja mä ajattelen myös, että vaikka se keskustelu, kuunteleminen ja oman itsen työstäminen on vaivalloista, niin johonkin se energia kuitenkin lasta kasvattaessa menee. Mä mielummin käytän sen lapseni kanssa kommunikointiin kuin siihen, että mä keksin ja valvon yhtään mitään rangaistuksia, joista lapsi ei kuitenkaan lopulta opi mitään. Ainakaan mitään sellaista, mitä haluaisin hänen elämästä oppivan.

Toivottavasti tästä maratonitekstistä oli konkreettista apua kysyjälle ja hänen lapsiperheellisille ystävilleen – ja tietysti kaikille muillekin lukijoille. 🙂  Kommenteissa saa jatkaa keskustelua ja pohtimista! Jos sinulla on kysymys mielessä, niin laita ihmeessä sähköpostia sari at lupaollamina.fi tai heitä viestiä tämän sivun kautta!

Kysymys: Ekstrovertti vanhempi ja introvertti lapsi?

Sain lukijalta tällaisen kysymyksen:

”Apua, lapseni on introvertti! Mä tajusin just, että esikoinen on introvertti. Suunnittelin huomiselle päivälle retkeä. Sitten muistin, että lupasin esikoiselle että ollaan kotona. Sitä on tosi vaikee saada lähtemään edes tarhaan. En haluaisi aiheuttaa traumoja, mutta lasten kanssa olis joskus kiva käydäkin jossain. Mä ainakin jaksan paremmin jos liikutaan ihmisten ilmoilla.”

Ah, introverttius ja ekstroverttius. Tämä on tosi selkeästi sellainen tilanne, jossa aikuisen ja lapsen tarpeet ovat ihan vastakkaiset, joten molempien huomioiminen on usein työlästä.

Introvertti vai ekstrovertti?

Noin selkeyden vuoksi mä ensin selitän, mitä mä itse tarkoitan introvertilla ja ekstrovertilla. Suomeksi käytetään usein termejä ”sisäänpäinkääntynyt” ja ”ulospäinkääntynyt”, ja mä en ole ihan varma, tykkäänkö niistä suomennoksista, joten käytän nyt noita kysymyksessäkin mainittuja sanoja.

Mä käytän itse introvertti ja ekstrovertti -termejä Myers Briggs -jaottelun mukaisesti, siinä määrin kuin olen siihen perehtynyt. (Täällä selkeä yleisselitys englanniksi aiheesta.) Jos jollakulla on eri näkemys tai tarkempaa teoreettista tietoa, niin olet lämpimästi tervetullut lisäämään ja korjaamaan kommenteissa. 🙂 Nämä ovat yleistyksiä, ja jokainen meistä käyttää sekä sisäänpäin keskittymistä että ulospäin suuntautumista päivittäin. Kyse on siitä, kumpi prosessi on ihmiselle ensisijainen, luonteva ja kaikista nopein.

Mä käsitän tän asian niin, että introvertti on henkilö, joka käsittelee maailmaa ensisijaisesti oman sisäisen ymmärryksensä mukaan. Asiat prosessoidaan ensin sisäisesti, tulkitaan oman sisäisen maailmankuvan kautta ja vasta sitten toimitaan niiden asioiden pohjalta. Introvertille yksinolo on energisoivaa, toisten kanssa oleminen kuluttavaa. Vaikka toisten kanssa olisi periaatteessa kuinka inspiroivaa, ulkopuolelta tulee koko ajan ärsykkeitä, joita pitää erikseen prosessoida.

Introvertti on henkilö, joka käsittelee maailmaa ensisijaisesti oman sisäisen ymmärryksensä mukaan

Ekstrovertti puolestaan keskittyy saamaan tietoa ulkoisesta maailmasta ymmärtääkseen, mistä on kyse. Ulkopuolelta tuleva informaatio auttaa ekstroverttia selvittämään, miten asiat liittyvät toisiinsa. Lisäksi ekstrovertti usein saa energiaa toisten ihmisten kanssa olemisesta, ja yksinoleminen voi olla ahdistavaa, koska ulkopuolelta ei tule tarpeeksi informaatiota, jotta ekstrovertin virikkeiden tarve täyttyisi.

Ekstrovertti puolestaan keskittyy saamaan tietoa ulkoisesta maailmasta ymmärtääkseen, mistä on kyse.

Tämä siis noin niinkuin kärjistäen. Tässä kohtaa sanon myös, että mä olen itse introvertti, joten voi olla, että mun on vaikea pukea ekstroverttien kokemusta sanoiksi samalla tavalla. Tässäkin kohtaa kommenteissa saa kertoa, menikö kohdalleen vai pieleen.

Ekstroverttius ja introverttius eivät siis liity siihen, onko ihminen ujo vai rohkea, sosiaalinen vai eristäytyvä. Sosiaalinen introvertti voi kuluttaa itsensä puhki, jos ei huomioi riittävästi yksinolon ja hidastamisen tarvettaan. Eristäytyvä, ujo ekstrovertti voi kärsiä kovasti siitä, että ei pääse aitoon yhteyteen toisten ihmisten kanssa, jos esimerkiksi perheen tai työn tarpeet ajavat aina omien tarpeiden edelle, tai toisiin ei uskalla ottaa kontaktia.

Kyse on siitä, millaista ympäristöä, vuorovaikutusta ja rytmiä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin.

Kumpikaan ei ole myöskään toista parempi tai huonompi tapa olla, vaan ymmärtääkseni nämä ominaisuudet ovat tosi vahvasti sisäsyntyisiä ja liittyvät esimerkiksi aistien tai kognitiivisen prosessoinnin herkkyyteen. Kyse on siitä, millaista ympäristöä, vuorovaikutusta ja rytmiä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin.

Etten vain traumatisoi lastani

Kysymyksen tilanteessa aikuinen on ekstrovertti. Hän viihtyy toisten ihmisten seurassa ja nauttii ehkä nopeasti vaihtuvista tilanteista. Ekstroverttinä hänen on helppo yhdistää itsensä ulkopuolella tapahtuvat asiat suoraan toisiinsa ja toimia tilanteen vaativalla tavalla, koska hänen havainnointiprosessinsa keskittyy ulkomaailmaan.

Lapsi puolestaan on introvertti. Hänelle on luontaista peilata jokainen vastaantuleva asia ensin ikäänkuin sisäkautta – keskeistä ei ole se, mikä tuo on ja miten se toimii, vaan se, miten minä ymmärrän tuon asian. Toisin sanoen ne samat ärsykkeet, jotka energisoivat ekstroverttivanhempaa, kuluttavat tosi paljon introverttilapsen energiaa.

Lisäksi tuolla vilahti tuo sana ”trauma”, ja sattumalta olen ollut viikon sisään kaksi kertaa opiskelemassa muun muassa sitä, mitä trauma itse asiassa tarkoittaa.

Trauma seuraa ylivoimaiseksi koetusta (traumaattisesta) tilanteesta, jossa yksilö kokee, että tilanteen vaatimukset ylittävät hänen omat voimavaransa. Traumaattiseen tilanteeseen voi liittyä esimerkiksi vakavan loukkaantumisen uhkaa, oman fyysisen koskemattomuuden vaarantumista, kokemusta hengenvaarasta tai voimakasta pelkoa.

Trauma on eri asia kuin se, että lasta harmittaa tai suututtaa. Samaan aikaan on ihan tosi hyvä pitää mielessä, että aikuisen lapseen kohdistuva vallankäyttö voi ihan oikeasti pahimmillaan aiheuttaa lääketieteellisesti määriteltyjä psyykkisiä traumoja.

Jos muotoilen tästä näiden määrittelyjen pohjalta uuden kysymyksen, niin se voisi kuulua näin:

Miten saan itse käytyä puistoissa ja muissa niin, että huomioin lapseni yksinolon ja prosessointiajan tarpeen, enkä aiheuta hänelle kokemusta hengenvaarasta, voimakasta pelkoa tai oman fyysisen koskemattomuuden vaarantumisen kokemusta?

No niin. Aika moni meistä vanhemmista on sillä tavalla oman lapsen asiantuntija, että tunnistamme omassa lapsessamme esimerkiksi voimakkaan pelon ja muiden traumaattisen tilanteen kokemusten merkkejä. Jos ei halua traumatisoida lastaan, niin on hyödyllistä välttää sellaisten kokemusten tuottamista. (Disclaimer: en ole psykiatri enkä terapeutti, joten en lähde pohtimaan sitä, kumpuaako jokin käytös jo olemassaolevasta traumasta ja mitä sille voi tehdä. Se on ihan toisten ammattilaisten homma.)

Miten lapsen tarvetta voi huomioida ja hänen ominaispiirrettään kunnioittaa?

Tässä tilanteessa aikuinen oli siis luvannut lapselle, että ollaan kotona, joten sen päätöksen osalta sitä lupausta on hyvä kunnioittaa. Nämä on ideoita seuraavia vastaavia suunnitelmia silmälläpitäen.

Jos lapsi on sen verran isompi, että hänen kanssaan voi keskustella, niin lapselta itseltään on hyvä kysyä, mikä niissä muualla olemisen tilanteissa on mukavaa ja mikä häntä auttaa jaksamaan.

Voi sanoa, että on lupa välillä pitää yksinäisiä tuokioita tai leikkiä kokonaan yksinäistä leikkiäkin.

Voi sanoa, että on lupa välillä pitää yksinäisiä tuokioita tai leikkiä kokonaan yksinäistä leikkiäkin, vaikka oltaisiin ihmisten ilmoilla, jos se auttaa. Tai pienemmän lapsen kanssa varmistaa, että hän saa tasaisin väliajoin rauhallisia hetkiä. Lapselle voi myös sanoa, että hän saa oman olonsa mukaan kertoa aikuiselle, kun haluaa, että lähdetään. Silloin tilanne ei tunnu ehkä niin hallitsemattomalta ja ennustamattomalta.

On myös hyvä miettiä ja havainnoida, onko itse tilanteesta toiseen meneminen ja siihen liittyvä hässäkkä ja liiat virikkeet vastenmielisiä, vai olettaako lapsi, että siellä kohteessa on jotain ikävää tai vastenmielistä.

Onko itse tilanteesta toiseen meneminen ja siihen liittyvä hässäkkä ja liiat virikkeet vastenmielisiä, vai olettaako lapsi, että siellä kohteessa on jotain ikävää tai vastenmielistä?

Jos siirtymä on ylivoimainen, niin kaikenlainen ennakoiminen ja asioiden valmiiksi miettiminen lapsen kanssa voivat auttaa. Kirjoitetut rutiinit, tavarat vaikka edellisenä iltana paikalleen, kello hälyttämään kun siirrytään yhdestä puuhasta seuraavaan.

Yksi osa ennakointia on myös se, että aikuinen kertoo lapselle, miksi tuonne mennään. Lapselle voi olla hyvä sanoa, että minusta olisi kiva käydä siellä, kun arvelen, että minä viihtyisin ja uskon, että sinäkin viihtyisit, kun [saat olla sylissä/leikkiä myös yksin/päättää, kuinka pitkään ollaan, kunhan ollaan siellä syöty ruoka].

Yksi osa ennakointia on myös se, että aikuinen kertoo lapselle, miksi tuonne mennään.

Jos aidosti ei voi sanoa, että uskon sinunkin viihtyvän, niin sitten on ehkä parempi yrittää täyttää se oma sosiaalisuuden tarve jotenkin muuten, esimerkiksi kutsumalla kavereita kylään tai käymällä kiinnostavissa jutuissa silloin kun lapsi on jonkun toisen hoivissa.

Entä jos lapsen tarvetta ja aikuisen tarvetta ei voi huomioida samaan aikaan?

Totta kai aikuisen ja lapsen tarve ovat ihan yhtä tärkeitä.

Introverttilapsen on tärkeää saada se oma prosessointiaikansa ja oma rauhansa, ja ekstroverttiaikuisen on tärkeää saada se oma energiansa ja vuorovaikutuksensa. Samaan aikaan mä olen sitä mieltä, että aikuisella on käytössään paljon enemmän keinoja täyttää se oma tarve.

Jos on ihan mahdotonta sovittaa yhteen lapsen ja aikuisen tarvetta samaan aikalokeroon, niin sitten mun mielestä vanhemmalla on tiukka päätös edessä:

  • Keskitynkö omaan tarpeeseeni ja varmistan, että lapsen tarve tulee kohdatuksi heti sen jälkeen, eikä lapsi koe odottaessaan esimerkiksi hengenvaaraa, voimakasta pelkoa tai fyysisen koskemattomuuden vaarantumista?
  • Vai keskitynkö lapsen tarpeeseen ja varmistan, että kohtaan sen oman tarpeeni mahdollisimman pian sen jälkeen, enkä itsekään koe odottaessani hengenvaaraa, voimakasta pelkoa tai fyysisen koskemattomuuden vaarantumista? On tärkeää, että myöskään vanhempi ei aja itseään traumaattiseen tilanteeseen.

Ne on oikeastaan ne kaksi vaihtoehtoa. Vanhempien ja lasten senhetkisestä tilanteesta, iästä, vireystilasta ja muista tarpeista riippuu, kumpi on parempi ratkaisu.

Jos sun pää ei ihan oikeasti kestä enää yhtään päivää neljän seinän sisällä, ja tiedät että lapsi viihtyy retkellä sitten lopulta, niin on varmaan ihan hyvä idea lähteä retkelle. Jos arvelet, että lapsi aidosti kärsii reissusta, esim. jos samaan aikaan on käynnissä jotain muuta lapsen kapasiteettia kuluttavaa, ja itselläsi on joku muu mahdollinen tapa saada sitä sinua ravitsevaa vuorovaikutusta, niin mä silloin kääntyisin sen muun mahdollisen puoleen ja jättäisin siltä erää retken väliin.

Tsemppiä, nämä eivät ole helppoja tai yksiselitteisiä pohdintoja. 🙂

Jos sinulle tuli mieleen joku ajatus, oma kokemus tai kysymys aiheeseen liittyen, niin tervetuloa kommentteihin jatkamaan keskustelua! Jos haluat tulla opettelemaan omien tarpeiden ja lasten tarpeiden yhteensovittamista enemmänkin, niin mun 18.10. Kohti hyvää vanhemmuutta -päiväkurssi on hyvä paikka siihen, ilmoittautuminen on auki!

Lukijan kysymys: Mitä tehdä, kun ääni nalkuttaa olkapäällä?

Kesäkuun teemana on hyvien asioiden huomaaminen. Tällä kerralla mennään sitä kohti vähän sivustasta, lukijan kysymyksen kautta.

”[…kunhan saa] sen olkapäällä nalkuttavan pikkupirun hiljennettyä. Miten sen muuten sais hiljennettyä? Sen mäkätyksen ”mitä sä taas vaadit, sulla on niin helppoa, monella on paljon rankempaa, mies tekee osansa ja hoitaa kotia, miks sä muka jotain tarviit, oot vaan laiska, jne…”.

Ei kai tässä mitään hyvää voi olla?

Äkkiseltään on hankala keksiä, mitä hyvää on siinä olkapäällä nalkuttavassa päänsisäisessä äänessä. Mieluiten vaan pääsisi siitä kokonaan eroon. Mä itse olen kuitenkin huomannut, että siihen toimii sama juttu kuin lasten ”Äiti! Äiti! Äiti kuuntele!” -jankutukseen: mitä nopeammin keskittyy kuuntelemaan, mitä asiaa sieltä on oikeasti tulossa, sitä nopeammin se jankkaus loppuu.

Noin tekniikkana mulla toimii parhaiten, että mä kirjoitan sen mäkättävän äänen kanssa dialogia. Siis niin, että toinen osapuoli on vaikkapa ”Haastattelija”, ja sitten se mäkättävä ääni saa oman nimen – usein sen mukaan, että mitä se ensimmäisenä mulle sanoo. Tuossa esimerkissä sen nimi voisi olla vaikka Mitä Sä Taas Vaadit eli MSTV. Molemmat näistä ”puhuu” mun omia ajatuksia, mutta eri näkökulmista.

Siihen toimii sama juttu kuin lasten ”Äiti! Äiti! Äiti kuuntele!” -jankutukseen: mitä nopeammin keskittyy kuuntelemaan, mitä asiaa sieltä on oikeasti tulossa, sitä nopeammin se jankkaus loppuu.

Sitten mä aloitan keskustelun kirjoittamisen niin, että Haastattelija kysyy jotain, ja MSTV vastaa. Kun kirjoitat MSTV:n nimissä, niin pistä menemään täysillä kaikki vaan paperille tai näppikselle. Kun puolestaan kirjoitat Haastattelijana, niin katso niitä MSTV:n repliikkejä ihan niinkuin kuuntelisit tosi empaattisesti. Mitä hän tuntee? Mitä hän tarvitsee? Mihin hän pyrkii? Miltä hän yrittää sua suojella?

Ritari kolhuisessa haarniskassaan

Yleensä niillä mäkämäkä-äänillä on tavoitteena suojata tai auttaa tai tukea sua jotenkin, mutta niiden strategiat on vaan täysin ristiriidassa sun tämänhetkisen ymmärryksen ja hyvinvoinnin kanssa.

Kun saat kiinni siitä, että mihin hyvään ja arvokkaaseen se ääni pyrkii sillä strategiallaan, niin Haastattelija voi ruveta neuvottelemaan jotain toisia tapoja, niin että se ääni myös pääsee kohti sitä samaa hyvää ja arvokasta. Esimerkiksi niin, että jos se mäkätys pyrkii vastaamaan sun johonkin tarpeeseen ikään kuin mutkan kautta, niin uusi strategia voisi pyrkiä vastaamaan siihen tarpeeseen suoraan.

Havi Brooksilla on huikea vertauskuva siitä, että kaikki tällaiset nalkutusäänet, pelot ja muut lukot ja jumit ovat kuin uljaita ritareita hohtavissa, tai vähän kolhuisissakin, haarniskoissansa. Paitsi että ne ovat enemmän Nolojen tilanteiden miehen sukua, koskapa niiden pelastusyritykset aiheuttavat enemmän haittaa kuin hyötyä.

Silloin tiedät selvittäneesi, mitä se ritari on yrittänyt saavuttaa – ja näet, että se on itse asiassa tehnyt parhaansa, mutta ei vaan ole osannut kauhean hyvin.

Yksi merkki siitä, että sen keskustelun on käynyt loppuun, on se, että pystyt aidosti olemaan kiitollinen sille ritarille. Todennäköisesti nimittäin se sun tämänhetkinen tunne sitä nalkuttavaa ritaria kohtaan on jotain aivan muuta kuin kiitollisuus. Silloin tiedät selvittäneesi, mitä se ritari on yrittänyt saavuttaa – ja näet, että se on itse asiassa tehnyt parhaansa, mutta ei vaan ole osannut kauhean hyvin. Tästä eteenpäin pystytte sitten yhdessä opettelemaan fiksumpia strategioita.

Että osoittaisi itselle samaa lempeyttä kuin lapsille

Niinkuin mä alussa mainitsin, niin tämä toimii vähän samassa hengessä kuin lasten kuunteleminen. Ja itse asiassa se toimii ihan samasta syystäkin.

Lapsilla on usein valtava tarve kertoa, että he ovat huomanneet jotain hienoa tai jotain sellaista, mitä eivät täysin osaa käsitellä. Samoin jotkut osat meistä itsestämme – ne ritarit – ovat herkistyneet huomaamaan ihan tiettyjä juttuja. Niinkuin vaikka sen, että mä en ole tyytyväinen ja samaan aikaan mulla on päällisin puolin helpompaa kuin toisilla ihmisillä ja SE VASTA ON KAUHEAA.

Kiitos, ihanaa että yrität auttaa, ja samaan aikaan toi ei ole auttamista, se on oikeastaan haittaamista. Keksitään joku tapa, jolla pystyt pitämään musta huolta niin, että mä koen myös tulevani autetuksi.

Lasten kanssa täytyy välillä käydä läpi, että miten niiden asioiden kanssa ollaan, ettei satuta itseään tai ketään toista. Ja noin lähtökohtaisesti kerrotaan, että jos teet näin niin se haittaa toisia, keksitään joku toinen tapa. Myös niiden ritareiden kanssa on hyvä käydä perussäännöt läpi, jos ne aiheuttavat suurempaa päänsärkyä: kiitos, ihanaa että yrität auttaa, ja samaan aikaan toi ei ole auttamista, se on oikeastaan haittaamista. Keksitään joku tapa, jolla pystyt pitämään musta huolta niin, että mä koen myös tulevani autetuksi.

Kokeile, jos tästä olisi apua. Välillä sieltä keskustelun keskeltä hyppää sitten joku ihan toinen tyyppi ääneen, ja sillekin voi antaa puheenvuoron siinä dialogissa. Se koko keskustelu kannattaa jatkaa siihen pisteeseen asti, että sulla on levollinen ja rauhallinen fiilis siitä asiasta, eikä sen MSTV:n enää tarvitse tuoda ääntänsä ja vastaväitteitänsä kuuluviin, koska ne on jo kuultu.

Esimerkkejä tästä tekniikasta löytyy vaikkapa teksteistä Sokerihiiri tai SuperDupermutsi ykkönen ja kakkonen .

Oletko kokeillut tätä tekniikkaa joskus aikaisemmin, joko mun blogitekstien innoittamana tai jostain muusta inspiraatiosta? Kerro kommenteissa, miten se toimi!

Perjantain pysähtyminen 1: Kerta se on ensimmäinenkin.

20140205-140911.jpg

Mä oon pitkään halunnut aloittaa sellaisen viikoittaisen rutiinin (tai rituaalin tai perinteen, millä nimellä sitä haluaakaan kutsua), että pysähdyn pohtimaan mennyttä ja tulevaa.

Vuodenvaihteessa sellainen pohdinta on luontevaa ja sen muistaa. Kerta vuodessa ei kuitenkaan vielä riitä.

Mä uskon, että mitä useammin pysähtyy ja katsoo elämäänsä sekä taakse- että eteenpäin, sitä helpompaa on muistaa elää sellaista oikeasti omien arvojen ja tavoitteiden mukaista elämää.

Sen takia mä haluan tehdä tän myös julkisesti täällä blogissa. Mä haluan antaa sulle mahdollisuuden pohtia näitä samoja teemoja joko ihan vain mielessäsi tai sitten tuolla kommenteissa ääneen.

Kysymyksiä on kolme.

Mistä tulen?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on saada paperille kaikki ne asiat, jotka pyörivät mielessä ja vaikeuttavat tähän hetkeen pääsemistä. Näiden kaikkien hyväksyminen osaksi tähän asti tapahtunutta elämää on välillä vaikeaa, mutta olen itse huomannut, että kirjoittaminen tai kertominen vähän helpottaa sitä prosessia.)

Kulunut viikko on ollut toisaalta tosi mielekäs ja toisaalta vähän hurlumhei. Joululoman jälkeen palattiin arkeen, tavallaan. Tällä hetkellä meillä on tosin vähän poikkeuksellinen arki, koska aikuisia on kotona kaksi, joten ihan normaalia rutiinia ei olla vielä saatu käyntiin.

Alkuvuoden aikana on ehtinyt tulla muutamia iloisia yllätyksiä, ja tuntuu, että ne kantavat vaikka lunta ei olekaan. Räntäsateestakin ollaan selvitty sillä, että ollaan joko puettu muksut kauttaaltaan kuravaatteisiin tai sitten oltu sisällä.

(Sivuhuomautus: mä haluaisin olla sellainen äiti, jolla on lapset täydellisen säänmukaisesti puettu joka aamu klo 9.45 ja sitten mennään ulos ja ilakoidaan pihalla puolitoista-pari tuntia kunnes on aika mennä lounaalle. Tämä onnistuu usein noin kolme päivää syyskauden alussa ja toisinaan kesällä.)

Alkuvuosi on tietysti myös sellaisen uusien rutiinien aloittamisen aikaa. Mä yritän pitää älä-osta-tavaraa -vuoden siinä määrin kuin se on lapsiperheessä mahdollista. Samoin yritän yhä enemmän syödä kasvispainotteisesti ja karsia sokerin syömistä. Kymmenen päivää takana ja ihan vahvasti jo menee (tosin sokerin kanssa olin kiinteässä parisuhteessa vielä tonne loppiaiseen asti, joten sen kanssa on vielä vähän irtipäästämistä). Katsotaan, mitä tämä tuo tullessaan.

Missä olen?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen, mitä koen ja huomaan juuri tällä hetkellä. Mitä kehossa tuntuu? Mitä tunteita on juuri nyt pinnassa? Mitä mielessä pyörii? Huomaamisen myötä myös hyväksyminen tulee helpommaksi. Nyt on näin.)

Keho on tällä hetkellä vähän juntturassa ja kiemuralla. Alaselkä kaipaa venyttelyä, mutta ei varsinaisesti juili. Ryhti kaipaa huomiota ja suoristamista, vahvistamista ehkä?

Tunnepuolella mä olen ollut koko päivän ja vähän edelleenkin varpaillani. On yhden siirtymän vuosipäivä, ja edellisvuosien kokemuksesta tiedän, että tänä päivänä voi olla odotettavissa kireää pinnaa ja täysin epärationaalisia tunnekuohuja, tai sitten tyyneyttä ja energiaa, tai sitten molempia sattumanvaraisesti. Toistaseksi en ole räjähdellyt kenellekään, eli olosuhteisiin nähden tunnepuolella on vakaata.

Mielessä pyörii työkuviot – uudet tuulet ja niiden tuomat päätökset ja valinnat. Yhä edelleen siis tätä samaa coaching-meininkiä kuitenkin, eli ei ihan niin uusia tuulia, että siitä olisin luopumassa. Mutta joka tapauksessa inspiroivaa meininkiä.

Aika lailla ajatuksia tällä hetkellä tuulettaa myös tuo terveellisempi syöminen. Se ei ole vielä niin rutiinia, ettäkö sen kanssa pärjäisi pelkästään näppituntumalla, vaan joka aterialla täytyy miettiä, että mitähän sitä nyt söisi.

Huomaan, että sen ruokavalion kanssa mä olen nyt juuri sellaisessa tietoisen osaamisen vaiheessa: mä onnistun syömään hyvin, terveellisesti ja riittävästi, kunhan ajattelen sitä asiaa. Imetysdieetin alkuaikoina oli ihan täsmälleen sama juttu. Muutaman viikon ajan tuntui, että piti jatkuvasti ajatella ruokaa ja syömistä ja sitä, mitä saa syödä ja mitä ei. Ja sitten naps, noin neljän tai viiden viikon jälkeen se homma alkoi sujua rutiinilla. Jo viikko teki tosi paljon sen tottumisen suhteen. Kun mä jaksan tän pari viikkoa kiinnittää huomiota asiaan, niin sitten se alkaa toimia itsekseen.

Nyt on näin.

Mitä kohti?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on suunnata ajatuksia tulevaan: mitä tapahtumia tiedän olevan tulossa, millaisilla tunteilla odotan tulevaa, mitä haluan saada aikaan seuraavan viikon aikana, millaisia ominaisuuksia toivon lähitulevaisuudelta.)

Tulevalla viikolla odotettavissa on tavallista rutiinia. Esikoisen kerhoa, puistoilua, muutaman tunnin työspurtteja. Viikonlopullekaan ei ole suunnitelmia.

Toisaalta on vähän kummallista, että viime syksyn kalenteriähkyn jälkeen aikataulu näyttää näin tyhjältä.

Toisaalta se on hyvä merkki: mulla on aikaa tehdä niitä juttuja, jotka mulle on oikeasti tärkeitä. Toki myös mun kalenteriin pääsevät jutut on tärkeitä, mutta jos kalenteri on liian täynnä, niin ajatuksia ei ehdi samalla tavalla muhitella.

Mä haluan ensi viikolla saada kirjoitettua yhtä projektia eteenpäin. Aloitin sen tällä viikolla, ja se puolivahingossa puhkesi kukkaan aikamoisella vauhdilla. Mun toisaalta täytyy antaa sen vähän muhia, mutta mä tiedän, että mun pitää myös päästä kirjoittamaan sitä, jottei se pääse kokonaan hiipumaan.

Mä haluan myös yhä enemmän panostaa kehonhuoltoon: venyttelyyn, kevyeen voimaharjoitteluun, hyppimiseen ja pomppimiseen. Ilmoittauduin capoeiraan, ja se alkaa parin viikon päästä. Ennen sitä mä haluan käydä osteopaatilla, jotta sen viimekeväisen kaatumisen jälkeen tulleet (ja jo sitä ennen vaivanneet) kehon epätasapainot ei aiheuta loukkaantumisia. Olisi mälsää rikkoa lonkka tai polvi vain siksi, että liikeradat on pielessä.

Tällä viikolla mä oon tsempannut sen kanssa, että kun lapset pyytää lukemaan kirjaa, niin mä nappaan ne kainaloon sohvalle ja luen. En joka kerta, mutta joka päivä ainakin kerran. Mä haluan jatkaa sitä. Mä haluan myös jaksaa tanssia lasten kanssa enemmän. Jos vaikka se terveellisempi ruokavalio auttais mua tämänkin jaksamisen kanssa.

Ominaisuuksia, joita toivon ensi viikolle:

  • flow
  • lepo
  • inspiraatio
  • helppous
  • energia
  • vahvat perustukset

Mistä sinä tulet, missä olet ja mitä kohti menet?

Pohdi mielessäsi tai kerro kommenteissa! Saa vastata kaikkiin kysymyksiin tai vain yhteen tai kahteen, ihan mikä itselle tuntuu tällä kertaa luontevalta. Ei haittaa, vaikka ei olisikaan enää perjantai. 😉

Näissä kommenteissa mä toivon teiltä erityistä huomaavaisuutta toisia kohtaan. Tervetullutta on tsemppaaminen ja toisten kommentoijien huomioiminen empaattisesti, sekä tietysti ne omat pohdinnat. Sovitaan, että ei neuvota ellei joku erikseen pyydä neuvoja, eikä tietenkään dissata kenenkään muun kokemuksia tai tavoitteita.

Kysyminen, kuunteleminen ja vallankäyttö

20131104-220317.jpg

Kun kuuntelet, niin mitä kuuntelet?

Kuunteletko, jotta saisit suunvuoron ja pääsisit sanomaan, mitä itse ajattelet asiasta?

Kuunteletko, jotta saisit selville, missä kohtaa toinen on oikeassa tai väärässä?

Kuunteletko velvollisuudentunnosta?

Kuunteletko ymmärtääksesi?

Kun kysyt, niin miksi kysyt?

Kysytkö saadaksesi oikean vastauksen?

Kysytkö saadaksesi tietoa?

Kysytkö aiheuttaaksesi toisessa toimintaa?

Kysytkö saadaksesi toisen ajattelemaan?

Kuuntelemisen ja kysymisen nuorallatanssi

Pienen lapsen kanssa eläminen on jatkuvaa kysymisen, ohjaamisen ja kuuntelemisen nuorallatanssia.

Toisaalta lasta tulee kuunnella ja hänen kokemukselleen tulee antaa tilaa. Toisaalta se tilan antaminen ei voi jatkuvasti tarkoittaa sitä että normaali arki pysähtyy heti kun lapsella on Nyt Taas Vähän Vaikeaa.

Lapsella on omat kysymyksensä – miksi on näin, mikä se olikaan, mitä tämä tarkoittaa – joihin aikuinen välillä tietää vastauksen ja välillä ei. Kyselyikäisen kanssa saa itsensä uuvutettua helposti yrittämällä vastata kaikkiin lapsen kysymyksiin. Toisaalta ihan kaikkiin kysymyksiin ei myöskään voi vastata ”no mitäs sä itse arvelet?”.

Sitten on tämä lapselta kysymisen taiteenlaji. Neuvolasta asti muistutetaan vanhempia, että lapselta ei tule kysyä, että laitatko sukkahousut, vaan että minkäväriset laitat. Tai että lapsi saa päättää jotain sellaista yhdentekevää, jolla ei ole vanhemmalle merkitystä.

Voi kuitenkin käydä niin, että tuo jediritari-tasoinen ”laitatko siniset vai punaiset sukkahousut” -mielenhallintakikka menee läpi ehkä kaksi kertaa, jonka jälkeen lapsi seuraavalla kerralla ilmoittaakin, että hän ei laita sukkahousuja ollenkaan. Mitä silloin kysytään? (Meillä kysytään, että aijaa, miksi et laita, ja pohditaan sitä. Tai sitten kysytään, että no mitäs laitat niiden sijasta, kun muuten tulee kylmä.)

Ja toisaalta on niinkin, että välillä lapsen pitää saada päättää jokin sentasoinen asia, joka ei olekaan vanhemmalle yhdentekevä. Vaikka että mennäänkö puistoon X, joka on lähempänä, vai puistoon Y, joka on vaivalloisemman matkan päässä. Lapselle on kutkuttavaa tietää, että aikuinen on valmis tinkimään omastaan, jotta hän saa mieleisensä vaihtoehdon.

Silloin vanhemman pitää etukäteen päättää, että suostuu siihen lapsen valintaan, oli se sitten kumpi tahansa. On melkoisen luottamusta rapauttavaa (sekä aikuiselle että lapselle), jos ensin kysytään että miten haluaisit tehdä, ja sitten vastaus onkin että no eikös mielummin kuitenkin tuo toinen jooko.

Jos kysymyksen esittäjä ei aidosti ole valmis sitoutumaan molempiin vaihtoehtoihin, niin silloin on rehellisempää suoraan käyttää valtaa ja päättää itse.

Koska pohjimmiltaan kyse on vallasta.

Kuka tässä perheessä käyttää valtaa?

Kysyminen ja kuunteleminen ovat tietyllä tavalla, syvimmiltään, vallasta luopumista.

Perinteisesti sillä on valta, jolla on puheenvuoro. Mitä useammin lapsi saa aidosti sen puheenvuoron, mitä useammin häneltä aidosti kysytään ja häntä aidosti kuunnellaan, sitä useammin hän kokee pystyvänsä vaikuttamaan omaan maailmaansa.

Lähtökohtaisesti perheen aikuiset ovat niitä, joilla on eniten sekä valtaa että vastuuta. Jos lapsella on perheessä valtaa tai vastuuta, niin vanhemmat ovat sen hänelle antaneet (tietoisesti tai tiedostamattaan, mikä on ihan oman blogitekstinsä aihe).

Yksi tapa antaa lapselle oikeanlaista valtaa ja vastuuta on kysyä tilanteeseen sopivia kysymyksiä.

”No mitä itse ajattelet” -kysymykset antavat lapselle vastuuta omasta ajattelustaan. ”Mitä haluaisit tänään tehdä/pukea päällesi/syödä” -kysymykset antavat lapselle valtaa vaikuttaa oman päivän kulkuun. ”Mitähän seuraavaksi kannattaisi tehdä” -kysymykset antavat lapselle valtaa ja vastuuta oman toiminnan ohjauksesta. ”Miltä arvelet, että isistä tuntuu” -kysymykset antavat lapselle keinoja ja vastuuta toisten tunteiden huomioimisesta (mikä siis EI ole sama asia kuin vastuu toisen ihmisen tunteista sinänsä).

Kysyminen ja kuunteleminen ovat välillä hitaampia ja vaivalloisempia tapoja saada asiat etenemään kuin käskeminen, ilmoittaminen ja selittäminen. Toisinaan kapasiteetti riittää hädin tuskin kokonaisten lauseiden muodostamiseen, saatikka sitten kysymiseen ja aktiiviseen kuunteluun. Ja toisaalta, oikealla kysymyksellä tai lapsen ajatuksia aidosti kuuntelemalla jokin pitkään päänvaivaa aiheuttanut homma voi aueta ja ruveta toimimaan helposti ja luontevasti.

Koskaan ei tiedä, ellei kokeile.

Millaisilla tavoilla sinä kysyt lapselta? Millaisista lähtökohdista kuuntelet lasta?

 

Kysymys: Miten kohdata narsistisesti käyttäytyvä läheinen?

Mä sain viime viikolla sähköpostia eräältä Lupa olla minä -kirjeen lukijalta. Hän pohti tilannetta, jossa täytyy tulla toimeen ihmisen kanssa, jolla on narsistisia käyttäytymispiirteitä, ja kysyi minulta ajatuksia aiheeseen liittyen. Laitan hänelle lähettämäni vastauksen myös tänne blogiin, niin siitä voi olla iloa sitten muillekin samantyyppisten asioiden kanssa painiville.

* * *

Kiitos sähköpostistasi ja kysymyksestäsi. Tilanne kuulostaa melkoisen kuluttavalta – erityisesti silloin, jos vaihtoehtona ei ole se, että toisen ihmisen sulkee kokonaan pois omasta elämänpiiristään. Mulla on (ihan näin maallikkona, ei siis terapeuttina tms.) muutamia ajatuksia tohon liittyen, kokeile että jos ne avais jotain uutta näkökulmaa tuohon tilanteeseen.

Ihan äskettäin, päivä pari sitten, luin Brené Brownin kirjaa Daring Greatly, joka käsittelee häpeää ja haavoittuvuutta, ja hän puhuu siinä muun muassa juurikin narsististen käyttäytymispiirteiden lisääntymisestä nyky-yhteiskunnassa. Hän kirjoittaa narsismin, haavoittuvuuden ja häpeän yhteydestä näin:

”Here’s where it gets tricky. And frustrating. And maybe even a little heartbreaking. The topic of narcissism has penetrated the social consciousness enough that most people correctly associate it with a pattern of behaviors that include grandiosity, a pervasive need for admiration, and a lack of empathy. What almost no-one understands is how every level of severity in this diagnosis is underpinned by shame. Which means we don’t ’fix it’ by cutting people down to size and reminding folks of their inadequacies and smallness. Shame is more likely to be the cause of these behaviors, not the cure. […]

For example, when I look at narcissism through the vulnerability lens, I see the shame-based fear of being ordinary. I see the fear of never feeling extraordinary enough to be noticed, to be lovable, to belong, or to cultivate a sense of purpose. Sometimes the simple act of humanizing problems sheds an important light on them, a light that often goes out the minute a stigmatizing label is applied.”

Toisin sanoen yksi näkökulma narsismiin on se, että se kumpuaa jonkinlaisesta häpeäkokemuksesta, jolloin siihen ”vastalääkkeenä” toimii parhaiten empatia. Ja noin kommunikaation näkökulmasta yksinkertaisin empatiamalli on Marshall Rosenbergin Nonviolent communication eli NVC. Siinä keskitytään viestimään havaintojen, tunteiden, tarpeiden ja pyyntöjen kautta kahdesta suunnasta. Ensinnäkin omat viestit muotoillaan niin, että ne kuvaavat omia havaintoja, tunteita ja niiden taustalla olevia tarpeita, ja toiselle kohdistettuja pyyntöjä. Ja toisaalta pyritään kuulemaan ja ymmärtämään toisen viestit ainoastaan sen kautta, mitä havaintoja, tunteita, tarpeita tai pyyntöjä ne yrittävät välittää. Kaikki muu jätetään huomiotta.

NVC on periaatteessa helppo ja käytännössä aika lailla treeniä vaativa kommunikaatiotyyli, mutta mä ajattelisin, että siitä voisi olla ehkä tossa tilanteessa apua. Ehkä ensisijaisesti niin, että kun huomaat oman mielen alkavan kiehua tällaisen henkilön kanssa toimiessa, niin oman pään sisäinen empatia auttaa usein purkamaan sitä tilannetta vähäsen. Tyyliin että ah, nyt mulla alkaa verenpaine nousta ton ihmisen kanssa, mua suututtaa tosi paljon koska mä tarvitsisin tässä tilanteessa tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta enkä nyt tunne sitä saavani. Ihan jo sen tilanteen sanoittaminen itselle voi auttaa luovimaan siinä tilanteessa. Jos tuntuu, että tilanne on sellainen, jossa toiselle ihmiselle täytyy sanoa ääneen siitä ongelmasta, niin sen voi sanoa vaikka ihan niillä samoilla sanoilla.

Toinen hyvä tapa käyttää NVC:tä haastavissa kommunikaatiotilanteissa on se, että yrittää kaikesta toisen sanomasta kuunnella ja peilata takaisin sen, mitä toinen on havainnut ja tuntee ja tarvitsee ja pyytää. ”Siis tarkoititko, että sua turhauttaa kun mä käyttäydyin [X]?” ”Sä olisit halunnut, että mä teen [Y], koska sä tarvitsit lepoa ja rauhaa?” Ja vaikka se oma arvaus menisi aluksi väärin, niin toinen saattaa silti korjata että ”eikun mä olisin halunnut että [Å]”, jolloin päästään taas eteenpäin ihan oikeassa kommunikaatiossa. Mun havainto on, että usein ihmiset pehmenee jo siitä, että joku oikeasti haluaa kuunnella niitä ja yrittää tuomitsematta ymmärtää, mitä niiden mielessä liikkuu. 🙂

Toisaalta jos susta tuntuu, että toinen yrittää mitätöidä sun oman viestin, niin NVC:tä käyttäen voit kysyä tarkentavia kysymyksiä: ”Mun mielestä me sovittiin, että tehdään X, ja nyt kun sanoit Y, niin mä tulkitsin sen niin että sä aioitkin tehdä toisin. Ymmärsinkö mä nyt oikein vai oliko sulla tässä joku muu ajatus?” Tarkoitus on saada keskustelu pois leimoista, olettamuksista ja kiertelystä, ja kohti selkeää, rehellistä kommunikaatiota.

Jos käy niin, että toinen turhautuu että ”mitä sä nyt jankkaat”, niin siihen voi vaikka kertoa ihan niistä omista havainnoista ja pyrkimyksestä: ”Mä oon huomannut, että usein me puhutaan vähän toistemme ohi ja siitä tulee ongelmia, niin nyt mä yritän saada keskusteltua niin, että me molemmat ollaan samaa mieltä siitä, mitä ollaan puhuttu.” Useimmilla ihmisillä nimittäin se oma kommunikaatiotyyli tuntuu niin luontevalta, että on vaikea ajatella muunlaisten olemassaoloa – erityisesti silloin, jos on (esim. niiden häpeän tunteiden takia) muutenkin vaikea ajatella, että se oma tyyli tehdä asioita ei olisikaan maailman ainoa tai paras.

Sä ehkä oot itse jo miettinyt sellaista rajojen pitämistä ja muuta, että kun sovitaan tietyllä tavalla niin sitten niin tehdään ja rajojen ylitykset käsitellään heti ja suoraan. NVC on mun mielestä tosi hyvä keino siihen, että pystyy viestimään toiselle sekä ”mä ymmärrän, että miksi sä käyttäydyit noin” että ”samaan aikaan mä en hyväksy sitä, että mua kohdellaan noin, koska [tarve].”

Sellainen terveiden rajojen pitäminen, varsinkin ns. rajattomien ihmisten kanssa, vaatii tosi paljon itse-empatiaa ja sitä, että luottaa niihin omiin tunteisiinsa ja tarpeisiinsa ja osaa sanoittaa ne. Silloin toisen ihmisen niinku, mutku -vastalauseet eivät saa horjutettua omaa ajatusta siitä, miten minua tulee kohdella ja mitä minun täytyy sietää – eikä toisaalta tarvitse tehdä vastahyökkäyksiä puolustautuakseen, joten toinenkin saa säilytettyä omanarvontuntonsa.

Itse-empatiaa voi harjoitella ihan vaikka sillä, että kirjoittaa itseä vaivaavasta tilanteesta tai asiasta kertomuksen vastaamalla vuorotellen seuraaviin kysymyksiin: 1) Mitä havaitsin? 2) Millainen tunne minulle tuli? 3) Mikä tarve sen tunteen taustalla oli – mitä sellaista olisin halunnut, mikä ei toteutunut, tai mitä sellaista sain, mitä halusinkin? (Mikä muu tunne tuli? Mikä tarve sen taustalla oli? Mitä sitten havaitsin? jne, sen mukaan että mitä nousee pintaan seuraavaksi.) Lopuksi voi vastata kysymykseen 4) Mitä toivoisin että minä/hän tekisi(n) seuraavan kerran, kun tapahtuu jotain vastaavaa?

Jos haluat lukea lisää noista aiheista, niin suosittelen ton Brené Brownin kirjan lisäksi Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication – A language of life -kirjaa (tai sen suomennosta Myötäelämisen taito – johdatus väkivallattomuuteen). Myös NVC Finlandin sivuilta löytyy lisätietoa.

* * *

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos heräsi jotain ajatuksia narsismin ja häpeän suhteesta, tai kokemuksia empatian käyttämisestä tällaisissa tilanteissa, niin kuulen mielelläni. Kaikenlaista muutakin pohdintaa aiheeseen liittyen voi tulla pohtimaan tänne kommentteihin, toki sillai rauhallisesti ja kaikkia näkökulmia kunnioittaen, niinkuin tavallista. 🙂

Ja jos itselle tulee mieleen joku kysymys, johon haluaisit multa ajatuksia, mutta et halua kertoa sitä kommenteissa, niin mulle voi laittaa sähköpostia sari at lupaollamina piste fi!