Tämä toimi tällä kertaa 4: Joskus ne juoksee karkuun ja nauraa.

Tilanne: ollaan meidän lähileikkipuistossa sisällä, lähdössä ulos. Mä oon sanonut kolmevuotiaalle useamman kerran, että nyt mennään ulos, ja hän on sanonut että joo, mennään vaan. Mä pyydän lasta laittamaan ulkohousut jalkaan. Ollaan päästy jo eteiseen, kun kolmevuotias lähtee nauraen juoksemaan toiselle puolelle leikkipuiston kerhotaloa. Mä menen perässä.

Minä: Toi ei tuntunut nyt musta yhtään kivalta, kun sä juoksit karkuun.
Lapsi: (virnuilee, välttelee katsekontaktia)
M: Tuntuuko susta, että on vähän vaikea ottaa nyt mua vakavasti?
L: Joo. M: Onks tää susta hassu juttu?
L: Joo. (kihertää naurua)
M: Okei. No mä kerron, että miksi tää ei oo mun mielestä hassu juttu. Mua harmittaa se, että me ollaan lähdössä ulos, ja sä tarviit ulkohousut, mutta sä et teekään yhteistyötä vaan lähdet nauraen karkuun. Ymmärrätkö?
L: En.
M: Okei. No mihinkäs me ollaan menossa?
L: Ulos.
M: Ja mitäs tarvii laittaa, ennenkuin mennään ulos?
L: Ulkovaatteet.
M: Joo. Mutta ne ulkovaatteet ei löydykään täältä. Missäs vois olla hyvä paikka laittaa ulkohousut jalkaan?
L: Eteisessä. (Hyppää penkiltä ja juoksee eteiseen.)

Mitä mä tein?

Ensinnäkin mä aloitin minäviestillä, ihan vain siksi että mun piti saada se oma turhautuminen purettua jotenkin rakentavasti. Kun mä huomasin, että se ei mennyt lapselle yhtään perille, niin mä vaihdoin kuuntelemiseen ja sanoittamiseen.

Pari viikkoa sitten coaching-koulutuksessa opin tuon kullanarvoisen lauseen – tuntuuko, että sun on nyt vaikea ottaa tätä tilannetta vakavasti – joka toimii näköjään sekä lapsiin että aikuisiin. Toki siis jo draamakasvatuksen opinnoissa treenattiin sitä, että aina lähdetään liikkeelle osallistujien senhetkisestä mielentilasta, oli se sitten mikä tahansa, ja se on ilmeisen hyvä muistaa myös tällaisten tilanteiden purkamisessa.

Noissa kysymyksissä ihan avainasemassa oli se, että mä yritin pitää äänensävyni mahdollisimman neutraalina ja hyväksyvänä. Noi samat kysymykset voisi nimittäin kysyä myös hyvin syyttävästi, niin että pelkästä äänensävystä tulee selväksi että lapsi on tehnyt aikuisen mielestä jotain väärää. Erityisesti toi ”onko tää susta hassu juttu” on mulle itselleni vaikea, koska silloin kun toinen nauraa päin naamaa ja itseä suututtaa, niin tekee usein mieli kysyä se sillä, noh, vähän painokkaammalla sävyllä. Tällä kertaa onnistuin kuin onnistuinkin pitämään äänensävynikin rakentavana. 🙂

Kun olin pari kysymystä lapselta kysynyt, niin huomasin, että lapsen oli helpompi ottaa muhun katsekontaktia, joten arvelin että hän ehkä pystyis nyt jo kuuntelemaan mua. (Jos olis käynyt niin, että lapsi olis edelleen vältellyt mun katsetta, niin mä olisin vaihtanut taas kuuntelemiseen ja tunteiden sanoittamiseen.)

Mä kerroin, että mikä mua siinä tilanteessa harmitti, ja tarkistin, että mitä meni perille. (Jos vastaus olisi ollut ”joo”, niin mä olisin pyytänyt lasta kertomaan, että mitä mä oikeastaan sanoin.) Tässä kohtaa rupesin sitten selvittämään, että mikä on lapsen käsitys meidän suunnitelmasta. Hän oli ihan samaa mieltä siitä, että ulos ollaan menossa, mutta se koko tilanne ei ollut hänelle ihan selkeä.

Kun saatiin pieni pala kerrallaan selvitettyä kokonaiskuva – miten ulkohousut ja ulos lähteminen liittyvät toisiinsa – niin lapsi teki ihan mielellään yhteistyötä. Lapsi tarvitsi kontekstin – ymmärryksen siitä, miten hänen tekemisensä vaikuttavat suurempaan kokonaisuuteen.

Loppunäytös

Myöhemmin samana päivänä, kotona ruokapöydässä:

L: Anteeksi kun… anteeksi kun lähdin nauraen karkuun.
M: Saat anteeksi.

Mä en tilanteen selvittyä päivällä edes muistanut, että lapsi ei ollut pyytänyt anteeksi. Olin vain tyytyväinen siitä, että päästiin lähtemään ulos. Lapsi itse sen kesken jääneen asian kuitenkin muisti, ja halusi selvittää sen kun tilanne oli rauhoittunut. Me ollaan siis opeteltu, että silloin pyydetään anteeksi kun tekee jotain sellaista, mistä toista sattuu tai tulee paha mieli.

Sen aikuisen pahan mielen kertomisessa pitää toki olla sillai lapsentasoinen, että ei kaada sitä omaa suuttumustaan tai pettymystään täydellä voimalla lapsen niskaan. Erityisesti herkän lapsen, sellaisen helposti asioista vaikuttuvan, kanssa pitää olla hellävarainen. Samaan aikaan mun mielestä on tärkeää, että myös aikuisella on lupa kertoa lapselle, kun ottaa päähän, erityisesti jos lapsen käytös jotenkin myötävaikuttaa siihen tunteeseen.

Toi mun tunneviesti (”Mua harmittaa se, että me ollaan lähdössä ulos, ja sä tarviit ulkohousut, mutta sä et teekään yhteistyötä vaan lähdet nauraen karkuun”) ei nyt ollut ihan tyylipuhdasta NVC:tä tai mitään muutakaan. Se oli paras, mihin mun kapasiteetti riitti siinä tilanteessa, ja onneksi sillä saatiin ongelma ratkaistua. Sen takia mun mielestä on ihan äärimmäisen tärkeä treenata näitä juttuja. Jos rakentavia vuorovaikutustapoja ei ole treenannut rauhallisessa ja rakentavassa ympäristössä, niin ei niitä kyllä muista siinä konfliktitilanteessakaan.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Ajatuksia siitä, miten olet itse pärjännyt virnuilevien uhmaikäisten kanssa, tai jotain muita oivalluksia aiheeseen liittyen. Myös yleinen sympatiseeraaminen ja omat pohdinnat tervetulleita. 🙂

P.S. Vielä ehtii ilmoittautua mukaan ensi viikonlopun Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivään!

Sadonkorjuun aikaan

Sadonkorjuun hedelmiä

Kevät on mun henkilökohtaisessa ajan maastossa kriisiaikaa. Sitävastoin syksy on kaiken uuden ja tuoreen ja hehkuvan ja alkavan aikaa. Erityisesti syyskuu.

Syyskuussa on ehtinyt jo vähän päästä jyvälle kaikesta siitä, mitä loppuvuoden aikana tekee, mutta ei ole vielä päässyt siihen vaiheeseen että asiat kaatuu päälle (kun on haalinut niin paljon kaikkea kiinnostavaa tekemistä). Yliopistoaikoina syyskuu oli fuksiaisten, alkavien kurssien, järjestösuunnittelun ja kaiken muun ihanan aikaa. Lisäksi mun synttärit on syyskuussa. Mä pidän syksystä.

Toinen syy, miksi mä pidän syksystä, on se, että syksy on sadonkorjuun aikaa. Osin ihan konkreettisesti, kun kaupassa on kotimaisia kasviksia enemmän kuin mitä ruokalistalle saa mahdutettua ja pakastimet natisee liitoksistaan kun kaikki kesän herkut on pistetty talvea varten talteen. Mutta enemmän mulle, kaupungin kasvatille, se sadonkorjuu on henkisellä puolella.

Aikanaan kun ohjasin rippikouluja, niin elo-syyskuun taitteessa oli konfirmaatioiden aika. Kesän leirillä tutuiksi tulleet kasvot oli arjen myötä vähän eri näköisiä, oleminen piirun verran varautuneempaa kuin leirin tuoksinassa, ja toiminta ohjatumpaa kuin kesällä. Ilmassa leijui sellainen pieni haikeus siitä, että nyt ollaan viimeistä kertaa tällä porukalla kasassa, näin konfirmaatioharjoituksen ja itse juhlan yhteydessä. Tämän jälkeen tämä oli sitten tässä.

Ja silloin tuli jotenkin se sadonkorjuun hetki. Että ketkä näistä ihmisistä on nyt sellaisia, jotka mä haluan pysyvämmin omaan elämääni? Mikä tästä kokemuksesta on sellaista, jonka haluan säilyttää? Mikä tästä kaikesta jää sydämeen asumaan?

Pienten lasten kanssa elämä on tietysti erilaista kuin rippileirikesien aikaan. Arki toistuu samanlaisena, lapset oppivat pieniä asioita kuin näkymättömissä, kunnes eräänä päivänä tajuaa että oho, noin ne ovat taas kasvaneet. Päivärutiinit on välillä myllerryksessä, varsinkin jos kesällä reissaa ja retkeilee ja tekee jotain muutakin kuin käy leikkipuistossa ja omalla pihalla. Ja yhtäkkiä huomaa, että kesän alussa rytmi oli tällainen ja nyt se onkin ihan erilainen.

Sadonkorjuun aikaa voi toki tietoisesti harrastaa ympäri vuodenkin. Ei tarvitse odottaa syksyä.

Sadonkorjuun hetki

Mulle itselleni ”sadonkorjuun hetki” -ilmaus tuli tutuksi draamaopintojen yhteydessä. Yksi meidän ääniopettajista käytti sitä kuvaamaan sitä hiljaisuuden hetkeä, joka seuraa ääniharjoitusta. Kun ääniaaltojen resonanssi liikkuu vielä kehossa, vaikka ääni itsessään on jo tauonnut.

Sadonkorjuun hetki on se hiljainen hetki kaiken touhuamisen jälkeen, kun kuulostellaan, että miten tämä kaikki minuun itseeni vaikutti. Myös Shiva Nataa harjoittaessa sadonkorjuun hetki, vaikka pienikin meditaatio, on tärkeä osa harjoitusta.

Säännöllisten sadonkorjuuhetkien tärkeys on yksi niistä asioista, jotka on mulle itselleni tän kuluneen kesän satoa. Mä itse voin niin paljon paremmin, jos mä ehdin edes kerran päivässä meditoida tai muuten istua hiljaa paikallani. Ideaalitilanteessa niin, ettei kukaan kiipeä mun päälle, vaikka lapsiperheessä siitäkin tulee joskus tingittyä. Pari minuuttia riittää siihen, että mä en ole täysin känkkäränkkä. Vartti palauttaa, puoli tuntia hoitaa. Sitä pidemmät paikallaan istumiset on tämänhetkisessä elämäntilanteessa luksusta.

(Meditaatiosta lisää löytyy muun muassa blogista Saat mennä. Suosittelen lämpimästi.)

Mitä tapahtuu sadonkorjuun hedelmille?

Sadonkorjuu on onnistunut vain silloin, kun siitä jää jotain konkreettista käteen. Kypsät porkkanat pitää nostaa, tai muuten ne pahentuvat multiinsa. Tärkeältä ihmiseltä pitää pyytää yhteystiedot, tai muuten yhteys katoaa. Ja omaan hyvinvointiin liittyvät oivallukset, meditaation kautta tulleet tai muuten, pitää toteuttaa. Ne täytyy jalostaa teoiksi, tavoiksi ja rutiineiksi, jotta ne oikeasti edistävät sitä hyvinvointia.

Silloin, kun on oikein paljon oivaltanut itsestään, niin se toteuttaminen saattaa onnistua ihan tuosta vain omalla painollaan. Ne merkitykset, joita antaa omille ja toisten teoille, muuttuvat niin perusteellisesti että uudenlainen toiminta on vaivatonta. On ihan itsestäänselvää, että tietyssä tilanteessa meditoi, tai syö välipalan, tai juo lasin vettä, tai kysyykin että ”mitä tuolla tarkoitit?”, koska entisenlainen toiminta tuntuu nykytiedon valossa aivan järjettömältä.

Usein sitä oivallusta pitää kuitenkin ylläpitää jollain lailla. On vaikea muistaa, että joogasta tulee hyvä olo, jos joogaa kerran kahdessa kuukaudessa. Jos sensijaan ottaa sen sadonkorjuun hedelmän päivittäiseen rutiiniinsa – kymmenen minuutin meditaatio, viiden minuutin jooga, tai vaikka kuppi teetä kahvin sijaan iltapäivällä – niin se hyvä fiilis muistuu mieleen useammin. Aloittaa pienestä ja helposta, lisää myöhemmin kun sen tekemisen hyödyt ovat lihasmuistissa voimakkaammat kuin muuttumisen vaiva.

Silloin ne sadonkorjuun hedelmät virkistävät vielä marraskuussakin.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Millaisia sadonkorjuun hedelmiä tämä kesä on tuonut tullessaan – oivalluksia omasta itsestä, omasta perheestä, rutiineista, hyvinvoinnista, kommunikaatiosta tai jostain ihan muusta? Mitä sellaista tiedät nyt, mikä ei ollut kesän alussa sinulle näin selkeää? Onko sadonkorjuu, pysähtyminen ja hiljentyminen sinulle helppoa, vaikeaa tai jotain ihan muuta?

P.S. Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivässä 21.9. tehdään juuri tätä: etsitään sadonkorjuun hedelmiä omaan arkeen ja sen sujuvuuteen liittyen. Lisäksi pohditaan, miten niitä sadonkorjuun hedelmiä voisi kerätä talteen ja jalostaa teoiksi ja rutiineiksi. Ota ystävä seuraksi ja tule mukaan!

Tämä toimi tällä kertaa 3: Tarvetsekkaus

Tämän päivän onnistuminen ei ollut kasvatustilanne, vaan oman pään setvimisen tekniikka. Koko viikonloppu (ja itse asiassa koko kulunut viikko) oli mennyt jotenkin kauheassa kiireessä, niin etten ollut ehtinyt tai saanut aikaiseksi keskittyä yhtään itseeni. Niinpä pinna oli kauniisti sanottuna vähän kireällä, ja puoliso sitten kyllästyi mun ailahteluun ja patisti mut viettämään pari tuntia omaa aikaa.

Mä päätin viettää sen oman ajan muistikirjan kanssa läheisessä kahvilassa. Mä oon huomannut, että jos mulla on kurja olla, niin yleensä syypäänä on joko taustalla lymyilevät ankeat ajatukset tai sitten se, ettei kaikki mun tarpeet tule kohdatuiksi. Useimmiten vielä niin päin, että niiden tarpeiden kohtaamista vaikeuttaa jotkut ”no mutkun emmä ja sitkun nekin ajattelee ja ja” -ajatukset.

Ja paras tapa purkaa niitä ajatuksia on pyydystää ne paperille tai muuten tekstiksi, niin niitä voi kyseenalaistaa. Joten mä tein sitten sitä.

Perustavanlaatuisia tarpeita

Ensin mä kysyin itseltäni, että jos tää kurja olo johtuu siitä, ettei mun tarpeet täyty, niin minkä tarpeiden kohdalla on pahimmin vajausta?

Ja koska tällaisessa akuutissa juminpurkamistilanteessa on usein vaikea nimetä niitä tarpeita, niin mä otin avukseni jostain Tony Robbinsin haastattelusta löytämäni listan ihmisen kuudesta perustarpeesta.

  • vakaus (certainty)
  • vaihtelu (variety)
  • yhteys toisiin ja itseen (connection)
  • merkittävyys/erityisyys (significance)
  • kasvu (growth)
  • oma panos maailmalle (contribution)

Jokaisen kohdalla mä kysyin itseltäni, että miltä tämän tarpeen tilanne näyttää mun elämässäni tällä hetkellä. Jos haluat käyttää samaa tekniikkaa, niin voit ottaa joko kynän ja paperia ja kirjoittaa vastaukset vaikkapa avainsanoilla tai mind mapiksi. Tai sitten vaan pohdit näitä kysymyksiä hiljaa mielessäsi ja kuulostelet, että onko reaktio ”auts” vai ”mjoo” vai jotain siltä väliltä.

Vakaus

Onko mun elämä tarpeeksi vakaata? Turvallista?

Onko mulla sellainen tilanne, että mun ei tarvitse pelätä hyvinvointini tai läheisteni hyvinvoinnin puolesta?

Onko mulla elämässä tarpeeksi ennustettavuutta ja rutiinia?

Onko mulla tarpeeksi taitoja ja kapasiteettia vastata mun elämäni tämänhetkisiin haasteisiin?

Onko mun kehon perustarpeet tyydytetty tarpeeksi ennustettavasti – ruoka, uni, puhtaus?

Vaihtelu

Onko mun elämässä tarpeeksi yllätyksellisyyttä, kiinnostavaa vaihtelua, jotain uutta ja inspiroivaa?

Onko mulla jotain, mitä odottaa?

Onko mun elämässäni tarpeeksi oikeantasoista haastetta, joissa mä saan käyttää taitojani ja osaamistani?

Yhteys toisiin ja itseen

Kuunnellaanko mua? Kuuntelenko mä muita? Kuuntelenko mä itseäni?

Onko mulla ihmisiä, joita kiinnostaa mun hyvinvointi? Onko mulla ihmisiä, joiden hyvinvointi on mulle tärkeää?

Onko mulla ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa voin inspiroitua, viihtyä, pitää hauskaa?

Onko mulla ihmisiä, joihin voin turvautua hädän hetkellä tai joita voin auttaa tarpeen tullen?

Merkittävyys/erityisyys

Koenko mä olevani tärkeä, erityinen tai olennainen tässä maailmassa?

Pystynkö mä arvostamaan itseäni ja tuntuuko, että saan muilta arvostusta?

Huomataanko mut? Huomaanko itseni, omat tarpeeni ja tunteeni, miten suhtaudun niihin?

Kasvu

Opinko tässä elämäntilanteessa uutta? Haastanko itseäni?

Huomaanko, mihin suuntaan ja missä asioissa kasvan ja kehityn?

Millä tavalla panostan siihen, että olisin huomenna astetta enemmän sellainen kuin toivoisin olevani?

Oma panos maailmalle

Miten käytän energiaani muiden ihmisten hyvinvoinnin hyväksi?

Mitä osaan tehdä niin, että läheiseni tai täysin tuntemattomat ihmiset olisivat piirun verran onnellisempia ja hyvinvoivampia?

Siitä sitten ratkomaan

On paljon helpompi tietää, miten ongelmaa lähtee ratkomaan, kun näkee, mitkä tarpeet sen ongelman taustalla on. Edes sillai summittain.

Toki noistakin perustarpeista (tai vaikka Maslow’n tarvehierarkiasta, tai muista listauksista) saa tehtyä tuhat hienoviritteistä analyysiä jos jaksaa. Että tarvitsenko mä nyt lepoa vai rentoutumista, tarvitsenko mä kuuntelemista vai huomiota, ja niin edelleen.

Ja silti tuntui, että jo tällaisesta karkeasta jaottelusta mä sain itselleni oivalluksia, että mihin mun kannattais ensimmäisenä pistää energiani. Mikä tarve on eniten pinnassa, mikä hermo on herkimmällä. Mitä kannattais tehdä tai pyytää toisia tekemään.

Sen lopun pari tuntia mä käytin siihen, että kirjoittelin ja piirtelin ajatuksenvirtaa niihin tarpeisiin liittyen, jotka mulla oli pahiten vajauksella. Mä kyselin itseltäni, että mitä mä ajattelen erilaisista tilanteista, ja käytin muun muassa Sedonan irtipäästämistekniikoita niiden tilanteiden siivoamiseen. Olennaista oli, että mä pääsin noista tarpeista kirjoittamisen ja purkamisen vauhtiin.

Mitä mä siis tein?

Mä kuuntelin itseäni. Mä otin sen oman kurjan oloni vakavasti, sen sijaan että mä olisin vakuuttanut itselleni että on ihan tyhmää olla tällaisella fiiliksellä koska X. Ja mä kuuntelin puolisoani, joka näki jo paljon ennen mua, että mun tarttis tehdä jotain saadakseni toimintakykyni takaisin.

Mä muistin Nonviolent Communicationin ajatuksen siitä, että tunteen taustalla on joku tarve, joko tyydytetty tai tyydyttämätön. Mä kaivoin esiin apuvälineen, eli sen Tony Robbinsin tarvelistauksen, jotta mun ei tarvitsisi käyttää tahdonvoimaani oikeiden sanojen etsimiseen vaan sitä säästyisi niiden tarpeiden tunnistamiseen ja työstämiseen.

Mä luotin siihen, että jos mä alkuun teen tän yhden jutun, niin sieltä varmaan tulee jotain. Mä en yrittänyt päättää etukäteen, että mitä ”tuloksia” tästä mun ”harjoituksesta” pitäis tulla, vaan mä yritin mahdollisimman paljon hyväksyä, että pinnalle nousee jotain sellaista, mistä mä voin jatkaa eteenpäin.

Toivottavasti tästä olis apua myös sulle!

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Ajatuksia noihin tarpeisiin liittyen, joko omalta kohdalta tai yleisesti. Pohdintaa tai kysymyksiä tai ihan vaikka lukukuittausta. Kaikenlainen rakentava ja empaattinen kommentointi erittäin tervetullutta.

P.S. Jos tällainen pohdinta ja työstäminen kiinnostaa, mutta tuntuu että omat taidot eivät ihan riitä, käy tsekkaamassa Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivä 21.9.2013! Neljän tunnin aikana tutkimme, miten tunteiden ja tahdonvoiman kautta päästään lähemmäksi arjen flow’ta. Kerro kavereillekin ja tule mukaan!

Sanotko yleensä suoraan vai vähän kiertäen?

20130820-214834.jpg

Meidän puolitoistavuotias on oppinut tärkeän taidon: hän osaa vastata kysymyksiin pudistamalla päätään. Tällä hetkellä tosin se pudistus merkitsee sekä ”joo” että ”ei”, mikä aiheuttaa tahattoman koomisia tilanteita: toinen vilpittömin silmin pudistaa päätään, kun kysytään, että onko kivaa. 🙂

Tämän uuden ”taidon” myötä mulle on tullut entistä selvemmäksi se, miten paljon viestinnässä luotetaan kontekstiin ja sanattomaan viestintään sen itse viestin tulkinnassa. Tietysti se vaihtelee perheittäin, mutta ainakin monet mun tuttavat on tosi taitavia huomaamaan, milloin joku sanoo ”joo” ja tarkoittaa itseasiassa ”ei” tai toisinpäin. Ilmeet, äänensävyt ja sellaiset kertovat aikuiselle tosi paljon siitä, onko sanat tarkoitettu kirjaimellisesti.

Lapset eivät kuitenkaan ole vielä tähän oppineet. Periaatteen Naiselta muistan lukeneeni blogitekstin, jossa päiviteltiin kieli poskessa sitä, että kun uhmaikäiselle sanoo että ”no tee sitten niinkuin tykkäät” niin se vastoin kaikkia oletuksia tekee just niinkuin itse tykkää. Sarkasmin ja ironian taju puuttuu tuon ikäisiltä vielä täysin. Ehkä hyvä niin.

Suoraan vai kierrellen eli viestinnän ääripäitä

Mä olen viime vuosina paljon miettinyt sitä, että millaiseen viestintäkulttuuriin mä haluan omien lasteni kasvavan. Mä olen itse lapsuuteni ja nuoruuteni aikana oppinut kahta tyyliä.

Toinen on sellainen kiertelevä viestintätyyli, että asioita ei syystä tai toisesta sanota suoraan, pyydetä suoraan, kielletä suoraan. Esimerkiksi toteamukset voivat olla oikeasti vaikkapa kysymyksiä tai käskyjä (”Toi ruokapöytä on tosi sotkuinen, vaikka mä just äsken sen siivosin.” = ”Miten sä olet saanut ton ruokapöydän tohon kuntoon näin lyhyessä aikaa?” tai ”Siivoa se ruokapöytä, kun kerran sotkitkin.”). Niistä sitten päätellään, että mitä tässä oikeastaan tarkoitettiin, ja sitten vastataan sopivan epäsuorasti takaisin.

Toinen on sellainen hyvin kirjaimellinen tyyli, että mitään ei jätetä tulkinnan varaan, vaan kaikki sanotaan auki. ”Mä huomaan, että tuo ruokapöytä on tosi sotkuinen, vaikka mä äsken siivosin sen. Mua raivostuttaa, kun musta näyttää että mun työ on mennyt hukkaan. Voisitko siivota jälkesi mielellään nyt heti?”

Mä luin opiskeluaikana sellaisen kirjan kuin That’s Not What I Meant!, joka puhuu juuri tästä asiasta. Siinä puhutaan ihmisen kahdesta tarpeesta: itsenäisyyden tarpeesta ja yhteyden tarpeesta. Nämä molemmat on kaikilla ihmisillä samaan aikaan, mutta ne näyttäytyvät vähän eri tavoilla.

Kirjassa selitettiin tätä vertauksella piikkisioista, jotka yrittävät lämmitellä talvella pysymällä yhdessä kasassa. Jos piikkisiat menevät liian lähelle toisiaan, ne pistävät toisiaan piikeillään. Jos ne menevät liian kauas, tulee kylmä. Lauman liike on jatkuvaa tasapainon hakemista näiden kahden välillä – ei liian kauas, ei liian lähelle.

Kiertelevän tyylin käyttäjille sellainen epäsuoruus ja etäisyys on kohteliaisuutta. Annetaan toiselle ihmiselle tilaa ymmärtää itse, mistä puhutaan. Kunnioitetaan toisen älykkyyttä ja aloitekykyä. Suoraan puhuminen on tuppautumista, junttiutta, epähienoutta tai suoranaista henkistä väkivaltaa.

Kirjaimellisen tyylin käyttäjille suoraan puhuminen on kohteliaisuutta. Arvostetaan toisen ihmisen aikaa ja energiaa, eikä tuhlata sitä ylimääräisiin kiertelyihin. Kunnioitetaan toisen älykkyyttä ja aloitekykyä. Epäsuora viestintä on etäisyyttä, kylmyyttä, manipulointia tai passiivis-aggressiivisuutta.

Mä ajattelen, että kumpikaan näistä tavoista ei ole absoluuttisesti toistaan parempi. On tilanteita, joissa epäsuoruus on tilanteen kannalta sopivaa (esimerkiksi jos täytyy poistua ravintolan pöydästä vessaan). On tilanteita, joissa suora viestintä on elintärkeää (esimerkiksi, jos joku saa sairaskohtauksen ja pitää tietää henkilön taustasta).

Ja sitten on se ääripäiden väliin jäävä alue, jossa kumpaakin viestintätyyliä pystyy perustelemaan vähän siitä riippuen, mikä tuntuu kellekin luontevalta. Kitkaa tällä harmaalla alueella kuitenkin aiheuttaa se, jos yksi keskustelija haluaa pitää etäisyyttä tai muuten kikkailla, ja toinen haluaa puhua asioista suoraan.

Mä ajattelen, että silloin kun tarvitaan selkeää, yksiselitteistä viestintää – esimerkiksi puhuttaessa sellaisista asioista kuin raha, seksi, tunteet, ihmisten turvallisuus, ennakkoluulot – on tosi tärkeää pyrkiä suoraan viestintään, jossa ei ole kauheasti tulkinnanvaraa. Se tarkoittaa, että puhutaan yleistämättä, konkreettisista tapahtumista tai suunnitelmista, omista tunteista ja tarpeista ja havainnoista. Kerrotaan avoimesti, mitä itse havaitsee ja pyydetään toista reagoimaan.

Samaan aikaan mä ajattelen, että ihminen ei pysty vastaanottamaan viestiä, joka tulee häntä kohti ikäänkuin väärällä nopeudella. Suoraan viestintään tottunut ihminen ei ymmärrä, jos hänelle vähän vihjaistaan jotain ja odotetaan, että asiat tapahtuvat. Epäsuoraan viestintään tottunut ihminen tuntee joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi, jos hänelle sanotaan asioita täysin pehmentelemättä. Puhumattakaan siitä, että väsyneellä ja tahdonvoimansa kuluttaneella ihmisellä ei välttämättä riitä kärsivällisyys tai mielenkiinto ruveta purkamaan viestiä, joka ei selviä heti.

Vastuu on silloin sillä, joka haluaa saada viestinsä perille. Epäsuora viestijä joutuu astumaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja opettelemaan, miten sanotaan suoraan, että ”minä en halua että teet noin”. Suora viestijä joutuu opettelemaan, miten omat havainnot, tunteet ja tarpeet puetaan hyökkäämättömään muotoon.

No miten tämä kaikki liittyy lastenkasvatukseen?

Kuten aiemmin tuli mainittua, lapsilla kehittyy ensin suoran, kirjaimellisen viestinnän ymmärtämistaito. Ainakin meidän lapset hämmentyvät jo siitä, että heitä kehottaa pistämään ”puuroa huiviin”, jos kaulassa ei ole huivia. Kaikki asiat pitää selittää.

Silloin mun vastuulla on se, että mä kommunikoin mahdollisimman yksiselitteisesti. Jos mä haluan, että lapsi tekee jotain, niin mun täytyy sanoa se ääneen. Ei riitä, että mä kerron lapselle mielestäni asiaan liittyvät perustelut, jos mä en samalla sano hänelle, että mikä mun toivoma käytös niihin perusteluihin liittyy.

Ja jos mä kiellän lasta tekemästä asiaa X (”ei saa kiivetä pöydälle”), niin on paljon hedelmällisempää kertoa heti siihen perään, että tee mielummin asia Y (”tuohon saat kiivetä”), jos en halua, että lapsi tekee jotain tasan yhtä kiellettyä heti siihen perään. Mun ei kannata olettaa, että lapsi osaa yleistää sen mun pyynnön säännöksi, jos siitä säännöstä ei ole keskusteltu (ainakin sataa kertaa, toim. huom.).

Ja sitten jos jostain asiasta täytyy sanoa tuhat kertaa, niin sen turhautuneen ”mikä ihme nyt on ettei sana mene perille?!” -puuskahduksen jälkeen (tai jopa tilalla) voi ottaa saman lauseen aidon uteliaasti: Mikä ihme nyt on, ettei mun viesti mene perille, vaikka mä mielestäni sanon sen ihan selkeästi?

Oletanko mä lapsen ymmärtävän jotain sellaista, mitä se ei ymmärrä? Tai oletanko, ettei lapsi tajua jotain sellaista, joka onkin jo ihan tuttua?

Oletanko mä lapsen kuuntelevan ja prosessoivan mun puheen ilman, että mä olen varmistanut lapsen huomion?

Sanonko mä asian liian kärkkäästi, jolloin se kuulostaa lapsen korvaan uhkailulta, tai liian epäsuorasti, jolloin se kuulostaa esimerkiksi kysymykseltä?

Reagoiko lapsi mun puheeseen jotenkin, ja mihin osaan siitä hän itse asiassa reagoi?

Kuten sanottua, kaikki perheet on omanlaisiaan. Lapset oppivat vanhempien viestintää seuraamalla käyttämään suhteellisen samanhenkistä kommunikaatiotyyliä. Senpä takia tässä(kään) asiassa ei voi suoraan sanoa, että tee näin ja sano noin, niin sitten kaikki toimii ja elämä on aurinkoa ja kissankelloja ja vaahtokarkkeja. On kuitenkin ihan hyödyllistä muistaa, että silloin kun viestinnässä tulee ongelmia, niin joskus syynä on se, että toinen odottaa suorempaa kommunikaatiota kuin toinen.

Epäilemättä toi meidän juniorikin oppii lopulta sanomaan, milloin oikeasti tarkoittaa joo ja milloin ei. Siihen asti taitaa olla meidän vanhempien vastuulla tulkita, että mitä hän perimmiltään tarkoittaa.

Kommenteista:

Saa kommentoida! Jos joku on sattunut lukemaan sen Deborah Tannenin That’s Not What I Meant -kirjan, niin kuulen mielelläni siitä tuoreempia ajatuksia. Samoin tervetulleita ovat esimerkiksi ajatukset omasta ja perheen kommunikaatiotyylistä, oivallukset tilanteista tähän liittyen, kysymykset ja yleiset filosofoinnit. 🙂 Sillai hyvällä fiiliksellä, tietysti.

P.S. Syyskuussa Helsingissä keskustellaan siitä, miten lapsiperhearkeen löytyisi lisää flow’ta tunteita ja tahdonvoimaa huomioimalla. Käy lukemassa lisää Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivästä ja tule mukaan!

 

Eikun et sä osaa

Suunnilleen joka päivä ruokapöydässä: Kolmevuotias haluaa kaataa itselleen maitoa purkista. Mä mielummin kaataisin itse – menisi todennäköisemmin mukiin, ei tarttisi varautua siivoamaan. Haluaisin kovasti sanoa, että anna kun äiti kaataa kun sä et vielä osaa.

Tänään: istutaan olohuoneen lattialla yksivuotiaan kanssa tekemässä palapeliä. Tai siis taapero tutkii paloja, mä yritän esitellä että miten ne palat loksahtelee sinne oikeanmuotoisiin koloihin. Kolmevuotias – joka on tehnyt kyseisen palapelin vähintään tsiljoona kertaa – tulee auttamaan, eli ottaa palan yksivuotiaan kädestä ja laittaa oikeaan koloon. Mä yritän selittää, että sä kyllä osaat mutta pieni ei vielä osaa, ja että on tärkeää antaa toisen harjoitella vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Jännästi tulee siinä tilanteessa mieleen tämä toistuva maitopurkkitilanne.

On tärkeää antaa toisen harjoitella.

Vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Vaikka tulisi sotkua. Vaikka itse pääsisi sata kertaa helpommalla, kun vaan tekisi itse.

Joissain asioissa mä muistan tän asian helpommin. Palapeliä tehtäessä on suhteellisen helppo muistaa, että tavoitteena ei ole saada sitä kuvaa mahdollisimman nopeasti valmiiksi, vaan antaa lapsen harjoitella avaruudellista hahmottamiskykyään.

Ruokapöydässä mä yleensä muistan, että haarukalla syöminen ei ole itseisarvo, vaan tarkoituksena on ensisijaisesti saada ruokaa lapsen elimistöön niin, että fiilis säilyy mielekkäänä.

Esikoinen valitsee jo päivävaatteensa pääasiassa itse, ja mä useimmiten pystyn hyväksymään hänen yhdistelmänsä, vaikka ne eivät olisikaan täysin oman värisilmäni mukaisia.

Sitten on ne toiset asiat, joissa periaatteessa on kaksi funktiota – lapsen taitojen harjoittelu ja arjen sujuminen. Ne on juuri niitä tilanteita, joissa mun on välillä tosi vaikea muistaa, että lapsi oppii tässä itse asiassa taitoja, joita tarvitsee myöhemmin elämässä.

Silloin vastakkain on Pedagogi-Sari (”kyllähän nyt HYVÄNEN aika lapsen TÄYTYY saada OSALLISTUA arjen puuhiin, niin hän OPPII asioita ja kokee VOIMAANTUMISTA”) ja Arkimutsi-Sari (”joojoo osallistuminen blaablaa voimaantuminen mutta pysy siellä vähän aikaa kun mä tyhjennän tän tiskikoneen ja tuun sitten laittamaan sulle kengät jalkaan että päästään joskus lähtemäänkin”.)

Siinä mielessä luonto on viisas, että juuri siinä parin-kolmen vuoden iässä lapselle iskee enemmän tai vähemmän päälle ”eikun MINÄ ITSE!!!!” -vaihe, jolloin aikuinen ei yleensä enää pääse helpommalla tekemällä asioita lapsen puolesta.

Liian sileää vai liian karua?

Ja kuitenkin, siitä uhmaiästäkin huolimatta, on olemassa ilmiö nimeltä helikopteri- tai curlingvanhemmuus. Lapsen ei anneta ottaa riskejä eikä kokea epäonnistumisia, vaan asioita tehdään lapsen puolesta silloinkin, kun kehitystason puolesta lapselta voisi jo edellyttää osaamista.

Curlingvanhemmuuden vastakohta voisi puolestaan olla sellainen ääri-itsenäistävä kasvatus, että lapsen odotetaan pärjäävän itse monenlaisissa asioissa. Kaikenlainen turhautuminen, hätääntyminen ja muu taitojen riittämättömyydestä kertominen tulkitaan kiukutteluksi tai manipuloinnin yritykseksi. Ajatellaan ehkä, että lapsi kyllä osaisi odottaa rauhassa, tai nukkua yön syömättä ja heräämättä, tai käydä potalla, tai puhua totta, jos vain haluaisi – mutta on niin inhottava tyyppi ettei viitsi.

Ensimmäinen lähestymistapa osoittaa, ettei vanhempi ymmärrä lapsensa taitoja eikä oppimisprosessin luonnetta, eikä siksi luota niihin.

Jälkimmäinen lähestymistapa osoittaa, ettei vanhempi ymmärrä lapsensa taitoja eikä oppimisprosessin luonnetta, eikä siksi luota niihin.

Oman lapsen taidot näkee vain omaan lapseen tutustumalla. Oppimisprosessin luonnetta voi sen sijaan opetella ymmärtämään noin yleisluontoisesti. Ja siihen kuuluu kiinteästi se ajatus, että on tärkeää antaa toisen harjoitella, vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Psykologi Lev Vygotsky (eli herra Lähikehityksen Vyöhyke) oli keskeinen tyyppi sosiokulttuurisen oppimisen saralla, ja hänen ajatuksensa oli yksinkertaistaen seuraavanlainen:

Oppiminen on sitä, että ihminen pystyy tekemään jonkin asian ensin vain taitavamman ihmisen tuella, ja vasta tarpeeksi monen treenikerran jälkeen hän osaa tehdä sen itsenäisesti.

Lähikehityksen vyöhykkeellä ovat ne asiat, joita ihminen ei vielä osaa yksin, mutta joihin hän pystyy silloin kun toinen auttaa – ihmisestä riippuen esimerkiksi nukahtaminen, syöminen, kengännauhojen solmiminen, kiukun ja turhautumisen tunteiden käsittely, puhuminen, empatiakyky ja niin edespäin.

Tuntuu kohtuullisen simppeliltä ajatukselta, eikö?

Curlingvanhemmuuden ongelma tuon teorian valossa on, ettei lapsi pääse itse harjoittelemaan sitä tekemistä. Samaan tapaan kuin lihas kasvaa rasituksesta, oppiminen tapahtuu niissä hetkissä kun vastaan tulee ongelma, joka vaatii kuvaannollisesti venymistä. Oppiminen tapahtuu siinä hetkessä, kun lapsen (tai aikuisen) ymmärrykseen maailmasta tulee hetkeksi särö, ja hän joutuu etsimään jonkun uuden tulkinnan tai ajattelutavan tai taidon, jolla sen särön saa korjattua.

Curlingvanhempi vaikeuttaa niiden säröjen syntymistä, jos ei anna lapsensa ratkoa omia ongelmiaan itse. Tällainen ongelmilta suojeleminen voi myös johtaa siihen, että lapsella on jatkuvasti tylsää, ja sen tylsyyden poistamiseksi pitää ehkä kehittää ongelmia, joita pääsee ratkaisemaan.

Ääri-itsenäistävän kasvatuksen ongelma puolestaan on se, että lapsi ei ehdi harjoitella ongelmatilanteiden ratkomista taitavamman ihmisen avustuksella, kun hän jo joutuu selviytymään niistä yksin. Se puolestaan stressaa kohtuuttomasti – muistele vaikka edellistä kertaa, kun itse jouduit pärjäämään tilanteessa, johon sinulla ei yksinkertaisesti riittänyt osaaminen.

Lisäksi tällä tavalla opitut taidot jäävät pintapuolisiksi, koska ne pitää opetella kriisitilanteessa sen sijaan että niitä pystyisi syventämään rauhassa luotettavan ihmisen tuella. Joissain taidoissa se ei ole niin haitallista – kengännauhoja solmittaessa lopputulos on usein tärkein. Monet taidot, kuten nyt vaikka ihmissuhde- ja tunnetaidot tai itsestä huolehtiminen, ovat kuitenkin sen verran kokonaisvaltaisia alueita, että puutteelliset taidot voivat ajan myötä aiheuttaa kumuloituvia hankaluuksia. Jos vanhempi ei tiedosta noudattavansa näillä alueilla ”ei mullekaan mitään opetettu ja ihan hyvä musta tuli” -logiikkaa, niin saattaa siirtää haluamattaan oman elämänsä kipupisteitä lapselleen.

Tähtäimessä lähikehityksen vyöhyke

No millaista olisi sitten sellainen Kultakutri-henkinen, ”juuri oikean lämpöinen” kasvatus?

Sosiokulttuurisen oppimiskäsityksen valossa hyvä kasvatus olisi sellaista, jossa vanhempi on kartalla siitä, mihin hänen lapsensa pystyy yksin ja mihin toisten avulla. Jos lapsi osaa jotain, hänen annetaan toteuttaa taitojaan. Jos lapsi ei vielä osaa, hänen annetaan harjoitella aikuisen tukemana ja ajan myötä yhä itsenäisemmin.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lapsen annetaan toisinaan kokeilla sellaisia juttuja, joissa vanhempi ei ole ihan varma lapsen pärjäämisestä. Vanhemman on tietysti varmistettava, että harjoittelutilanne on turvallinen.

Kuivaksiopetteluvaiheessa vaippa pois, matot rullalle ja potta näkyville – jos onnistuu niin onnistuu, jos ei niin yritetään myöhemmin uudestaan.

Ruokapöydässä veitsi ja haarukka käteen ja vanhempi näyttää mallia vieressä – jos onnistuu niin onnistuu, jos ei niin yritetään myöhemmin uudestaan.

Jos kavereiden kanssa tulee ongelmaa, niin vanhempi voi kuunnella lasta ja antaa tälle tilaisuuden pyöritellä ongelmaa ensin itse – jos tilanne ratkeaa niin se ratkeaa, jos ei niin aikuinen voi tarjota apua.

Ja niin edespäin. Kuulostaako tää nyt jotenkin yksinkertaistamiselta? Periaate on nimittäin yksinkertainen. Vaikeaa tässä on (vanhemman näkökulmasta riippuen) joko se, että antaa lapsen ottaa vastuun omista ongelmistaan tai se, että hyväksyy lapsen välillä tarvitsevan apua silloinkin, kun jonkin asian on teoriassa ja aikuisen avustuksella pari kertaa osannut.

Hyvä sosiokulttuurinen kasvatus on myös sitä, että vanhempi tunnistaa ja myöntää itsessään paitsi asiat, joissa pärjää sujuvasti, niin myös ne, joihin oikeastaan tarvitsee vielä muiden apua.

Ja sitten oikeasti hankkii apua niihin lähikehityksen vyöhykkeen asioihin: lukee kirjan, kysyy neuvolasta tai muilta asiantuntijoilta, puhuu ystäville tai hankkii muulla tavalla jonkun siinä aiheessa taitavamman tukemaan itseään. Myös me vanhemmat nimittäin opitaan koko ajan uutta.

Esimerkiksi sen, miten annetaan lapselle mahdollisuus opetella maitopurkin käsittelyä ilman verenpaineen nousua. 🙂

Kommenteista:

Saa kommentoida! Tervetulleita ovat esimerkiksi ajatukset ja kysymykset sosiokulttuurisesta oppimisesta tai lähikehityksen vyöhykkeestä, sekä omat kokemukset oppimistilanteista joko oppijana tai vanhempana. Millaisissa asioissa sun on helppoa antaa lapselle tilaa opetella uutta? Missä tilanteissa tai asioissa tekisit mielummin lapsen puolesta? Huomaatko olettavasi jossain asioissa lapsellesi enemmän taitoja kuin mitä hänellä onkaan?

Nyt hei ihan oikeasti eli tehokkaasta kommunikaatiosta

20130723-103546.jpg

Leikkipuistossa. Meidän kolmevuotias esikoinen kiipeilee sellaisessa köysistä tehdyssä kiipeilytelineessä, jossa on aika paljon muitakin lapsia. Joku lapsista alkaa pomppia köysissä, ja kolmevuotias keksii että hei, tuohan näyttää kivalta. Alkaa itsekin pomppia, mikä heiluttaa siinä lähellä olevia köysiä.

Isompi lapsi, koululainen jo, ei tykkää tästä.

– Älä!

Kolmevuotias ei huomaa, että hänelle puhutaan, joten hän jatkaa ihanaa köysissä pomppimista.

– Älä-ä!

Ei reaktiota. Tätä toistuu muutaman kerran, ja isompi lapsi alkaa olla selvästi kiukuissaan, että häntä ei kuunnella. Mä huomaan tässä vaiheessa, että tilanne on käynnissä, ja sanon koululaiselle:

– Jos sä haluat, että toinen lopettaa sen heiluttamisen, niin sä voit sanoa vaikka että ”älä heiluta niitä köysiä”. Nyt mä arvelen, ettei *esikoisennimi* kuullut, mitä sä sanoit.

Koululainen mulkaisee mua pahasti, kuin olisin moittinut häntä puolensa pitämisestä – ehkä se hänen korvaansa kuulostikin siltä, mene tiedä – ja lähtee hetken kuluttua pois koko kiipeilytelineestä. Meidän kolmevuotias ilmoittaa vielä hyvin tunnollisesti:

– Nyt minä en enää heiluta.

Mitä menee perille?

Tää tilanne jäi mulle mieleen, koska mua rupesi sitten pohdituttamaan tämä ”Älä!!” -viestiminen. Selvästikään tuossa tilanteessa sillä isommalla lapsella ei tullut mieleen, että pitäisi sanoa jotenkin tarkemmin, minkälainen käytös häntä ärsyttää. Puhumattakaan siitä, että olisi kertonut, miten toivoo toisen käyttäytyvän.

Enkä sano tätä sillä ajatuksella, että tämä olisi ollut sen isomman lapsen vika. Tai sillä, että mun omalle pikku höpönassunuppuselle pitää puhua tietyllä tavalla, kukkasin ja sokerilla höystettynä, tai muuten äiti jyrähtää.

Vaan mua lähinnä jäi vaivaamaan sen kommunikaation täydellinen tehottomuus.

Jos leikkipuiston kiipeilytelineessä yksi kymmenestä lapsesta huutaa ”Älä!”, niin mistä ne loput yhdeksän tietää, ketä tarkoitetaan ja mitä ei saa tehdä? Ei mistään.

Ja juuri kun olin ihmetellyt asiaa, niin sitten  sama ilmiö, sama ei-minkään-viestiminen, pääsi pari päivää myöhemmin omasta suusta kotona.

”Nyt hei ihan oikeasti!” puuskahdin jollekulle perheenjäsenelle, kun alkoi hermostuttaa.

…niin mitä? ”Oikeasti” mitä? ”Nyt hei” mitä? Ai ihan oikeastiko?

Tollainen viesti kertoo lähinnä sen, että nyt puhujaa turhauttaa tai kiukuttaa, eikä oikeastaan mitään muuta. Eikä se kyllä aiheuta mitään reaktiotakaan, ainakaan meidän lapsissa.

Tehokas kommunikaatio…

Tähän kohtaan täytyy tarkentaa, että kommunikaation tehokkuudella mä en tarkoita sitä, että toinen automaattisesti tekee niinkuin minä pyydän. (Sellaiseen tehokkuuteen päästään lyhyellä tähtäimellä esimerkiksi pelkoa tai ahneutta viljelemällä, mutta mä en oikeastaan halua kasvattaa kummallakaan.)

Tehokkuudella mä tarkoitan sitä, että miten kokonaisena puhujan korvien välistä siirtyy viesti kuuntelijan korvien väliin. Että puhuja osaa selkeästi kuvailla oman näkökulmansa, ja että kuuntelija osaa kyseenalaistaa, ymmärsikö nyt varmasti oikein ja varmistaa sen puhujalta. Silloin aika hyvällä todennäköisyydellä molemmilla on keskustelun lopuksi samantyyppinen ymmärrys asiasta.

Toinen tarkennus: kommunikaation tehokkuus on myös hurjan tilannesidonnaista. Jos lapsi juoksee autotielle, niin mun ensimmäinen tavoitteeni ei ole muotoilla eleganttia minäviestiä siitä, että nyt mua pelottaa hurjasti kun sä juokset siellä autojen keskellä koska auto saattaa ajaa sun yli, että voisitko tulla takaisin tänne jalkakäytävälle. Mä huudan SEIS! ja yritän saada lapsen tieltä pois mahdollisimman nopeasti. Sen minäviestin aika on sitten siinä kohtaa, kun tahdonvoimaa pystyy uhraamaan muuhunkin kuin hengenpelastukseen.

Mutta sellaisissa tilanteissa, joissa vaakalaudalla ei ole kenenkään henki tai terveys – ja itse asiassa kyllä silloinkin – on tosi tärkeää tiedostaa, että sillä on oikeasti väliä, miten asiat sanotaan. Tai toisin sanoen: jos harjoittelee sitä tehokasta viestintää silloin, kun epäonnistumisen hintana on ”vain” pahaa mieltä ja pientä epämukavuutta, niin silloin se tulee enemmän luonnostaan myös sellaisissa tilanteissa, jolloin kyseessä on todella se henki tai terveys.

…opitaan kotona

Tästä kaikesta voi päätellä, että mun mielestä vanhempien on tosi hyvä kiinnittää huomiota tehokkaaseen kommunikaatioon, eli omien tunteidensa, tarpeidensa ja pyyntöjensä mahdollisimman läpinäkyvään viestimiseen. Nimittäin viestintätyyli opitaan suureksi osaksi kotoa.

Jos lapsi oppii kommunikoimaan pääasiassa ”Älä!” ja ”Lopeta!” ja ”Nyt ihan oikeasti!” -viestien kautta (puhumattakaan kaikista niistä ”Miten sä voit olla tollainen sottapytty” tai ”Nyt olit kyllä tosi tuhma” -viesteistä, jotka ei edes kerro tilanteesta vaan aikuisen tulkinnasta), niin silloin lapsen kommunikaatiotaidot jää sille tasolle. Jos lapsi kuulee pääasiassa komentelua, niin hän oppii komentamaan saadakseen tahtonsa läpi. Jos lapsi kuulee pyyntöjä ja perusteluja, niin lapsi oppii pyytämään ja perustelemaan. Ja niin edelleen.

Tää nyt ei tarkoita sitä, että jos lapsi huutaa puistossa ”Lopeta!!”, niin häneltä ei ole koskaan mitään pyydetty. Mutta toiseen suuntaan se kyllä toimii: jos lapsi osaa jotain pyytää, niin on todennäköistä että häntä itseään on puhuteltu usein muutenkin kuin komentamalla.

Tuntuu yksinkertaiselta, mutta joskus se on tosi vaikeaa toteuttaa käytännössä. Jotenkin monesti aikuisilla on sellainen ajatus, että lasten pitää osata pyytää, kiittää ja käyttäytyä kunnioittavasti, mutta lapsilta ei tarvitse pyytää, heitä ei tarvitse kiittää tai muutenkaan kunnioittaa.

Mä itse joskus huomaan väsyneenä puhuvani lapsille sellaisella äänensävyllä, jolla en mitenkään kehtaisi puhua esimerkiksi puolisolleni. Tai jos kehtaisin, niin hän saattaisi tuohtua ja ihan aiheesta. Ja sitten kun muksut on nukkumassa, vihdoin viimein, niin mä harmittelen että taas tuli sanottua turhan kärkkäästi. Ja ihmettelen, että miten ihmeessä tolla kolmevuotiaalla onkin tollainen vaihe, että se niin kovasti komentaa ja käskyttää ja huutaa ja kiukkuaa jos asiat ei mene hänen mielensä mukaisesti. Jännä juttu tosiaan, mistäköhän se sen esimerkin ottaa?

Hämmentävää on myös se, että vieraiden ja tutumpienkin ei-perheenjäsenten kanssa kommunikaatio on usein molemmin puolin astetta kunnioittavampaa. Lapsi jaksaa pyytää ja minä jaksan perustella, vaikka väsyttäisikin. Osaltaan kyseessä on kohteliaisuus ja vieraskoreus, osaltaan sosiaalinen monitorointivaikutus: kun on useammat silmät katsomassa, niin ihminen toimii tiedostamattaan enemmän ihanteidensa mukaisesti kuin silloin, jos kukaan ei näe.

Toisaalta se on vähän harmillista: me molemmat opitaan vaivihkaa, että toisten ihmisten läsnäollessa on tärkeämpää olla kohtelias kuin omalla porukalla, ja tuntemattomille ollaan ystävällisempiä kuin perheenjäsenille. Toisaalta se on ihan hyväkin: tuleepahan ainakin harjoiteltua niitä minäviestejä kahta huolellisemmin. 🙂

Minkä nuorena oppii jne.

Mun lempikappale How to talk so kids will listen… -kirjasta on sen 30-vuotispainoksen viimeinen, jossa toisen kirjoittajan nyt jo aikuinen tytär kertoo omia kokemuksiaan äitiydestä ja tehokkaan vuorovaikutuksen opettamisesta silloin, kun on itse kasvanut sen ympäröimänä. Hänelle omien ja lapsen tarpeiden sanoittaminen, ratkaisukeskeinen ongelmien käsittely ja aktiivinen kuuntelu olivat osa äidinkieltä, kirjaimellisesti.

Mä haluaisin hurjasti kasvattaa sellaisia lapsia, joiden ensimmäinen ajatus konfliktitilanteessa ei ole ”Sä olet tyhmä!” vaan ”Mua suututtaa” tai ”Mietitäänpäs, miten tän vois ratkaista.” Sellaisia, jotka osaa koulussa puhua sekä opettajille että luokkatovereille kunnioittavasti. Sellaisia, jotka pystyy aikuisena neuvottelemaan ystävien, seurustelukumppanien, työnantajien ja viranomaisten kanssa rauhallisesti ja yhteistyökykyisesti, silti omaa kantaansa arvostaen.

Sen takia mua kiinnostaa se, että miten mä sanon niille asioita nyt, kun ne on 1- ja 3-vuotiaita. Sen takia mua kiinnostaa, miten mä kuuntelen niitä. Sen takia mua kiinnostaa, miten ne oppii pyytämään ja perustelemaan, kuuntelemaan toisiaan ja meitä aikuisia, sanoittamaan tunteitaan. Ja sen takia mä myös kiinnitän huomiota siihen, miten mä keskustelen puolisoni ja muiden aikuisten kanssa silloin, kun lapset on lähettyvillä.

Mä en pysty kontrolloimaan sitä, että mistä kaikista tilanteista lapset ottaa mallia. Mä en pysty etukäteen tietämään, mitkä sanat tai äänensävyt tai ilmeet jää niille mieleen. Mutta mä pystyn kontrolloimaan omaa käytöstäni. Mä voin tsempata, niin että mä annan heille esimerkkiä parhaan kykyni mukaan joka hetki. (Jollain hetkellä mun parhaat kykyni saattaa riittää siihen ”Nyt hei oikeasti!” -huokaisuun, mutta silloin ne riittää siihen.)

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Kaikenlaiset ajatukset tehokkaaseen kommunikaatioon ja sen toteuttamiseen liittyen tervetulleita, samoin kokemukset sekä niistä ”nyt hei oikeasti” -hetkistä että onnistuneista viestintätilanteista. Kun mietit omaa lapsuudenkotiasi, niin millainen malli sulle on sieltä tarttunut kommunikaatioon? Millaista mallia opetat tällä hetkellä omille lapsillesi?

Tahdonvoiman sovellukset meidän perheen arjessa

20130713-134304.jpg

Kirjoitin ajatuksiani Willpower -kirjasta täällä, ja alunperin tämä teksti oli sen kyseisen kirja-arvion perässä. Ajattelin kuitenkin, että voisin siirtää tän ihan omaksi tekstikseen, koska se menee kuitenkin vähän omaksi aiheekseen.

Pikakertaus tahdonvoimasta, jos et lukenut edellistä artikkelia:

Tahdonvoiman perusajatus on se, että se on ikäänkuin lihas. Jos käytät tahdonvoimaasi tosi paljon aamupäivällä, niin se on iltapäivällä lopussa ja iskee egovajaus. Toisin sanoen tahdonvoimaa vaativiin tehtäviin ei ole enää kapasiteettia. Koska tahdonvoimaa kuluu niin moneen eri asiaan, egovajaus voi näkyä monella eri tavalla.

Egovajaus voi näkyä niin, että yritän päättää, mitä kaupasta ostetaan, ja aivot raksuttavat tyhjää. Tai töräytän vahingossa ilmoille, mitä todella ajattelen ärsyttävästä sukulaisesta. Tai tiuskaisen viidettä kertaa Pikkuisia kultakaloja laulavalle lapselleni että olisi välillä hiljaa, vaikka periaatteessa arvostankin hänen luovuuttaan ja ilmaisuvoimaansa. Tai tuhoan suklaalevyn vartissa, vaikka tarkoitus oli vähentää. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Tahdonvoimaa voi tankata lepäämällä ja syömällä: tahdonvoima on yhteydessä verensokeriin, joten nälkäisenä tankki on tavallistakin tyhjempi, ja väsymys huonontaa aivojen kykyä käyttää verensokeria hyödykseen.

Kirjahylly: Willpower

Mä käytän Willpower -kirjasta löytämiäni ajatuksia varmaankin päivittäin lasteni kanssa. En tosin huutounikouluttamalla tai rankaisemalla ”nopeasti ja kohdennetusti”, vaan huomioimalla oman ja lasteni tahdonvoiman tason ja toimimalla sen puitteissa.

Oman tahdonvoiman huomioiminen

Mä esimerkiksi opettelen kovasti tunnistamaan, kun olen itse ihan lopussa, ja sanon sen lapsille ja puolisolle ääneen. Silloin mulla ei mene tahdonvoimaa sen asian kanssa tsemppaamiseen. Tää on mulle tosi iso prosessi, joka on vielä kesken, mutta jo nyt mä huomaan, miten paljon jo sen asian myöntäminen auttaa.

Välillä, kun pää tuntuu hajoavan ja yksi lapsi huutaa ja toinen kiekuu innosta ja mulla olisi tuhat asiaa joihin pitäisi keskittyä, niin mä päästän sen patoutuneen energian pois laulamalla tai huutamalla suoraa AAAAA-ääntä. Ensimmäisillä kerroilla sanoin lapsille, että äiti menee nyt toiseen huoneeseen ja huutaa, mutta se ei liity teihin. Sitten toiseen huoneeseen ja ääntä peliin. Leuka rentona, vähän kuin synnytyslaulussa.

Nykyään ne jo tietää, että mä en huuda niille, eikä edes hätkähdä. (Esikoinen tietää jo tälle käytökselle nimenkin: primitiivireaktio.) Silloin mulla ei mene tahdonvoimaa sen turhautumisen patoamiseen, vaan mä saan sen hyödynnettyä tilanteen selvittämiseen.

Ja niinkuin edellisessäkin tekstissä mainitsin – kun oon väsynyt ja kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta kiukuttelen muille perheenjäsenille ja käyttäydyn ns. vähemmän elegantisti, niin mä en kuvittele olevani hirviö tai huono äiti tai täysin epäonnistunut kasvattaja. Mä huomaan, että nyt ei yksinkertaisesti kapasiteetti riitä kolmiosaiseen minäviestiin tai empaattiseen kuunteluun, ja tilanteen rauhoituttua mä pyydän lapsilta anteeksi ja annan itsellenikin anteeksi. Koska jos edes osa siitä kärttyilystä ja pahansisuisuudesta on olosuhteiden aikaansaannosta, niin silloin mun ei tarvitse luovuttaa tän hyvän vanhemmuuden tavoittelun kanssa. Mä voin yrittää seuraavalla kerralla ja onnitella itseäni siitä, että sillä kertaa onnistuu ehkä vähän paremmin.

Lasten tahdonvoima – tankki täynnä vai tyhjä?

Muksujen kohdalla mä yritän pysyä aika hyvin kärryillä siitä, että missä kunkin lapsen tahdonvoimamittari menee. Ensinnäkin noin yleisesti päikkärit, ruoka-ajat ja rutiinit – mä yritän pitää huolen siitä, että muksujen ympäristö ja päivärytmi olisi tietyissä puitteissa ennustettava, niin ettei niillä mene kauheasti tahdonvoimaa sellaiseen yleiseen epävarmuuden sietämiseen.

Jos ollaan oltu jossain reissussa, tai esikoinen on ollut yökylässä mummilassa, tai on tapahtunut jotain muuta rutiinin rikkovaa (niinkuin vaikka se mun sairaalakeikka keväällä), niin mä yritän parhaani mukaan suhtautua lapsiin siitä näkökulmasta, että niiden tahdonvoima menee ja on mennyt sen uuden tilanteen sietämiseen. Jos lapsi vetää huutoraivarit (niinkuin esimerkiksi kuopuksella oli tapana talvella tehdä aina kun mä olin kahta minuuttia pitempään suljetun oven takana), niin mä en ajattele, että se on kiukuttelua. Mä ajattelen, että sen lapsen itsekontrolli on kulunut siihen erilaiseen tilanteeseen sopeutumiseen, ja nyt sitä ei ole enää pätkääkään jäljellä minkään tunnereaktion hillitsemiseen. Mun tehtäväni silloin on auttaa lasta käsittelemään se tunnereaktio, ei moittia häntä kiukuttelusta.

Jos sekä minä että puoliso että lapset ollaan egovajaita ja tahdonvoima on ihan lopussa koko porukalta, niin silloin mennään rutiinilla ja vähimmän miettimisen kautta. Mitä vähemmän kenenkään täytyy päättää tai sietää mitään, sen parempi. Jos lapsi halusikin leipää iltapalaksi, niin okei, saat leipää iltapalaksi. Ja mä en ajattele, että se on periksi antamista, koska se tarkoittaisi sitä, että mä olen asettanut itseni ja lapsen jonkinlaisen taistelukentän vastakkaisiin päihin: jos lapsi saa tahtonsa läpi, niin minä häviän, ja toisinpäin.

Sen sijaan mä ajattelen, että me ollaan samassa joukkueessa, ja meidän molempien tavoite on päästä iltatoimien kautta nukkumaan (tai mikä se seuraava lepohetki nyt onkaan) yhteistyössä ja mahdollisimman jouhevasti. Jos mun on mahdollista pienellä vaivalla tehdä jotain sellaista, mikä säästää myös lapsen tahdonvoimaa, niin tyhmähän mä olisin, jos rupeaisin periaatteesta tappelemaan siinä kohtaa ja kuluttaisin molempien tahdonvoimaa entisestään. Ja jos lapsi haluaa leipää ja meillä ei sitä ole, niin mä voin sanoa että leipää ei ole, kurja juttu, sä olisit halunnut leipää. Otatko jotain muuta, täällä olis tällaista ja tällaista? Jos siitä sitten tulee pettymyksen huutoraivari, niin mulla on vielä vähän kapasiteettia jäljellä ottaa se vastaan empaattisesti, koska mä en ole kuluttanut sitä lapsen kanssa kinasteluun. (Tai sitten mä turvaudun edellämainittuun primitiivireaktio-lauluun, jos itseä turhauttaa liikaa, niin etten ala itse kiukutella lapselle.)

Ja jos lapsella on sellainen väärällä jalalla sängystä -päivä (tai viikko), että kaikki on pielessä ja naama norsunkärsällä, niin mun on helpompi ajatella sitä siitä näkökulmasta, että nyt syystä tai toisesta sillä on tankki tyhjänä. Mä tiedän, että levänneinä ja kylläisinä mun lapset on yhteistyökykyisiä ja iloisia, joten jos ne on jotain muuta, niin selvästikään niillä ei joko ole tankki täyttynyt tarpeeksi tai jokin asia kuluttaa sitä tahdonvoimaa ikäänkuin taustalla. Niinkuin vaikka kävelemään oppiminen, tai hampaiden tekeminen, tai kerhon aloitus, tai unien kesken jääminen, tai väärään paikkaan siivottu pehmolelu, tai yötissivieroitus, tai joku muu kriisi tai muutos tai pohdinta tai kasvun paikka.

Eikä mun välttämättä tarvitse tietää, että mikä se on. Toisinaan mä tajuan vasta jälkikäteen, että no ei ihme että se oli kärttyinen, kun oli tulossa kipeäksi tai hammas pukkasi juuri läpi tai se on näköjään pohtinut kovasti sitä eilistä tapahtumaa. Jo se, että mä annan sille lapselle tilan olla oma kärttyinen itsensä, auttaa. Mun ei tarvitse ottaa lapsen käytöstä henkilökohtaisesti (”Miten se kehtaa kiukutella mulle!?!?!”), vaan mä voin sen sijaan auttaa lasta säästämään sitä vähissä olevaa tahdonvoimaa.

Ja niin edelleen

Mä voisin myös kirjoittaa toisen yhtä pitkän tekstin siitä, miten tahdonvoiman käsitettä vois soveltaa parisuhteeseen, mutta ehkä riittää jos mä sanon että nää ylläolevat ajatukset toimii ihan yhtä lailla myös siihen. Jos molemmat on väsyneitä, nälkäisiä ja muuten egovajaita, niin riitoja tulee tosi paljon herkemmin – ja kuitenkin ne on jotenkin tosi paljon helpompi sietää ja selvittääkin silloin.

Kun ne riidat ei oikeasti johdu siitä, että me oltais pohjimmiltamme täysin eri mieltä jostain perustavanlaatuisesta asiasta, vaan kummallakaan ei yksinkertaisesti riitä kapasiteetti katsoa asiaa toisen näkökulmasta tai vaihtoehtoisesti selittää omat tunteensa juurta jaksain. Sit kun on saatu lapset nukkumaan ja vähän kohennettu verensokeria, niin onkin jo paljon helpompi pyytää anteeksi ja selittää, mistä kenkä oikein puristi. 🙂

Entäpä työpaikalla? Kavereiden kanssa? Harrastusporukoissa ja järjestötoiminnassa? Miten nää käsitteet vois soveltua sinne?

Kommenteista:

Saa kommentoida! Jos huomaat käyttäväsi tahdonvoiman sovelluksia arjessa, niin kuulen niitä mielelläni kommenteissa. Tai jos tästä tuli itselle joku oivallus, että ai tuosta se lapsen/oma käytös varmaan johtuukin, niin sellaisetkin voi mielellään jakaa. 🙂

Milloin huomaat, että sulla on oma tahdonvoima koetuksella? Entä milloin huomaat muista perheenjäsenistä, että nyt on paukut aika lopussa? Mitä tapahtuu, kun sekä itselläsi että muilla on samaan aikaan tankki tyhjänä – ja miten niitä tilanteita voisi ehkä ehkäistä tai muuten lievittää?

Kirjahylly: How to Talk So Kids Will Listen & Listen So Kids Will Talk

How to talk so kids will listen and listen so kids will talk (Adele Faber, Elaine Mazlish)

20130616-174353.jpg

Funktio: Käytännön oppeja, harjoituksia ja toimintamalleja uudenlaisen kommunikaatiotyylin harjoitteluun
Pointti: Kun puhut lapsillesi arvostavasti ja empaattisesti, yhteistyö sujuu paremmin.
(Vanhemmuus: Kirja on suunnattu vanhemmille, mutta siitä on hyötyä myös esimerkiksi erilaisissa kasvatus- ja johtajuustehtävissä toimiville ihmisille.)

Tunteiden tunnistaminen ja käsittely. Yhteistyö. Rangaistusten korvaaminen ongelmanratkaisulla. Lapsen omatoimisuuden ja autonomian tukeminen. Kehuminen. Rooleista ja leimoista vapauttaminen.

Näitä asioita käsittelee How to Talk So Kids Will Listen & Listen So Kids Will Talk. Nykyään samoja juttuja tulee vastaan neuvolasta ja Mannerheimin lastensuojeluliiton ikäkausivihkosista, joten olisi ehkä helppo ohittaa koko kirja. Itse kun luin tätä ensimmäistä kertaa, niin olin vähän että joo, so what.

Kunnes huomasin, että kirja on julkaistu ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa vuonna 1982.

Aikana, jolloin neuvolan lastenkasvatusohjeet on olleet jotain aivan muuta kuin mitä ne ovat nykyään. Aikana, jolloin fyysinen kurittaminen oli Suomessa laillista (se kiellettiin kaksi vuotta myöhemmin), YK:n Lapsen oikeuksien julistukseen oli vielä 7 vuotta, ja kasvatuksen trendinä oli joko tiukka aikuislähtöisyys tai kaiken salliva vapaa kasvatus.

Siihen tilanteeseen tunteiden tunnistaminen, ongelmanratkaisu ja lapsen omatoimisuuden tukeminen ovat epäilemättä olleet vallankumouksellisia ajatuksia. Kirjan kirjoittajilta on vaadittu aikamoista ammattitaitoa, kokemusta ja pelisilmää, jotta he ovat saaneet rakennettua sekä vakuuttavan että käytännöllisen lastenkasvatusoppaan.

Klassikko

How to Talk… perustuukin Faberin ja Mazlishin kehittämiin workshopeihin, joissa harjoiteltiin näitä samoja taitoja ryhmissä. Yhdysvalloissa kirjaan pohjautuvia workshopeja on käytetty menestyksekkäästi paitsi ”tavallisten” perheiden parissa, myös esimerkiksi päihdekuntoutuksessa, vankiloissa, sotilastukikohdissa ja pienituloisten perheiden Head Start -tukiohjelmassa. Toisin sanoen tässä kirjassa, tässä lähestymistavassa on jotain sellaista, mikä auttaa purkamaan potentiaalisesti isojakin sosiokulttuurisia solmuja.

Ja samaan aikaan, kuten jo alussa mainitsin, How to Talk… ei sisällä oikeastaan mitään sellaista, mitä ei käsitteiden ja teorian tasolla löytyisi muistakin kirjoista. Tunteiden tunnistaminen ja salliminen on tärkeää. Kun lapsen saa tekemään yhteistyötä, ei tarvitse niin kovasti komentaa ja kaikilla on parempi fiilis. Ja niin edelleen.

Se, missä tämä kirja onnistuu mun nähdäkseni erityisen hyvin, on kaiken tämän ”joo joo, periaatteessa just näin” -tiedon tuomisessa käytännön arkeen ja sanojen, lauseiden, vuorovaikutuksen tasolle. Vanhempi pääsee monessa kohtaa kirjaa miettimään, miten itse kokisi tilanteen, jossa häntä kohdellaan niinkuin lapsia perinteisesti: ohitetaan, vähätellään, harhautetaan, neuvotaan, selitellään, puolustellaan jonkun muun näkökantaa. Ja sieltä näkökulmasta on sitten helpompi suostua ajattelemaan, että toisinkin voisi toimia.

Sen lisäksi kirjassa on erittäin selkeästi annettu malleja ja vaihtoehtoja: Sen sijaan, että että kyselisit ja neuvoisit, anna lapsen kertoa kokemuksensa ja kuuntele. Sen sijaan, että syyttäisit lasta tekemättömistä hommista, kuvaile, mitä näet. Tää on mun mielestä ihan loistava juttu siksi, että yksi rakentava, konkreettinen vaihtoehto on paljon helpompi muistaa siinä vaiheessa, kun joku on kaatanut jauhot lattialle ja toinen purkaa keskittyneesti roskiksen sisältöä siihen viereen. Sitten, kun se rakentava viestintä sujuu luonnostaan, niin niistä selkeistä vaihtoehdoista voi vapaasti poiketa, mutta opetteluvaiheessa ne ovat kullanarvoisia.

Uuden kielen opettelua

Jossain päin tota kirjaa mainitaan, että tällainen sekä lasta että omia rajoja kunnioittava, yhteistyöhakuinen ja rakentava kommunikaatio voi alussa tuntua siltä, kuin opettelisi puhumaan vierasta kieltä. Ehkä sen takia tää kirja muhun kolahtaakin niin kovaa. 🙂 Ja ihan niinkuin vierasta kieltä opetellessa, kaikkein hyödyllisintä on opetella alkuun muutama fraasi, joilla pärjää, ja sitten hiljalleen rakentaa sitä omaa osaamista pitemmälle. (Tai muiden perheenjäsenten osaamista: tästä kirjasta on siis peräisin fraasi *Those are rough emotions to be having*, ’Nuo ovat raskaita tunteita’, jonka olen opettanut puolisolleni saatesanoilla ”jos haluat kuunnella mua aktiivisesti etkä oikein osaa sanoa mitään, niin sano näin.”)

Ja kuten kielenoppimisessa muutenkin, niin avainsana on harjoittelu. Kuinka moni meistä muistaa istuneensa X sataa tuntia jonkun vieraan kielen tunnilla koulussa, osanneensa käännöslauseita ja saaneensa kelpo numeroita kokeesta, eikä silti avaisi suutaan sillä kielellä mistään hinnasta? Ainakaan selvinpäin? Niinpä. How to Talk… -kielen kanssa tilanne on siinä mielessä onnellinen, että harjoitustilanteita tulee vastaan päivittäin, jos ehtii nähdä lapsiaan ja/tai kumppania hereillä varttia kauemmin.

Alkuun ne harjoitustilanteet huomaa vasta jälkikäteen: äsh, olisin voinut sanoa tuon asian rakentavammin. Silloin on parikin vaihtoehtoa. Voi sanoa sen rakentavamman version itselleen ääneen, tai voi sanoa lapselle, että ”Anteeksi, mun oli tarkoitus sanoa että…”. Tai sitten voi luottaa siihen, että seuraava harjoituskerta tulee vastaan pikemmin kuin huomaakaan. Voi tarkkailla, että millaisia tunteita se rakentavampi viesti itsessä aiheuttaa, tai miltä tuntuu kun huomaa sanoneensa kurjasti vaikka oikeastaan tietää, miten kuuluisi sanoa. Kaikki tämä auttaa tiedostamaan sitä omaa kommunikaatiota, ja se taas auttaa seuraavalla kerralla huomaamaan ne omat vanhat puhumisen tavat pientä hetkeä aikaisemmin.

Jos lukee elämässään vain yhden ”lastenkasvatusoppaan”, niin tää on mun mielestä hyvä vaihtoehto sellaiseksi. Tää myös täydentää hyvin teoreettisempia tekstejä, ja esimerkiksi Alfie Kohnin Unconditional Parenting on hyvin samoilla linjoilla ja tuo sitten enemmän sellaista tutkimustietoon pohjautuvaa näkemystä samaan filosofiaan. Myös esimerkiksi Gordonin minäviestit ja Nonviolent Communicationin havainto, tunne, tarve, pyyntö -ydinnelikko pyörivät sävyinä kirjan sisällössä, vaikka kirja ei suoraan niihin pohjaudukaan.

Tätä ei ole vissiin suomennettu, mikä on sääli. Jos olisin rikas ja mahtava, kustantaisin tämän laadukkaana käännöksenä heti samantien. Sitä odotellessa suosittelen lukemaan englanniksi, vaikka sitten sanakirjan kanssa. Käsitteet ovat sillä tavalla yksinkertaisia, että niiden oppimiseen ei välttämättä tarvitse syvää kielitaitoa, ja joka tapauksessa jokainen perhe joutuu etsimään omaan kielikulttuuriinsa sopivat versiot esimerkiksi niistä ”sen sijaan että X, tee Y” -esimerkeistä. Jos hankit kirjan itsellesi, suosittelen etsimään vuoden 2013 30th anniversary edition -version (tai ostamaan kirjan Kindle-versiona): siinä on nimittäin Adele Faberin tyttären, Joannan, kirjoittama kappale aiheesta ”tällaista on olla vanhemmuusgurun lapsi ja kasvattaa omia lapsia näillä opeilla”. Erittäin kiinnostava kappale. 🙂

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Jos olet lukenut kirjan, niin olisi hauskaa kuulla kommentteja ja mietteitä kirjan sisällöstä. Ja vaikka ei olisikaan lukenut kirjaa, niin kaikenlaiset pohdinnat perheen sisäisestä kommunikaatiosta, uuden kielen opettelusta ja muusta sellaisesta ovat tervetulleita! Myös uutta sivustoa saa kommentoida innostuneesti ja rakentavasti. 😉

Kasvatuksesta

Lueskelin tuossa aikani kuluksi Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjaa. Tai siis ahmaisin melkein koko kirjan yhdessä illassa kun esikoinen oli yökylässä (ekaa kertaa ikinä, jaiks) ja vauva pötkötteli joko mun sylissä syömässä tai isänsä sylissä röyhtäystä hakemassa. Oon lukenut sen joskus aikaisemminkin, mutta en sen jälkeen kun oon itse saanut lapsia.

Hellsten puhuu läheisriippuvuudesta, jonka hän määrittelee näin:

Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy, kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon.

Hellsten 1992: 58

 

Kirjassa puhutaan mm. peilaamisesta, mikä tarkoittaa sitä, että pienelle lapselle omat tarpeet ja tunteet ovat olemassa vain siinä määrin kuin mitä vanhemmat peilaavat niitä eli reagoivat niihin ja antavat niille ikäänkuin luvan olla olemassa. Jos lapsi on vihainen tai surullinen ja vanhempi ohittaa tuhteenilmaisut joko kokonaan tai kuittaa ne jollain ”älä nyt raivoa/pillitä siinä” -kommentilla, niin silloin se lapsen tunne ei peilaudu. Lapsi ei saa kokemusta siitä, että hänen tunteensa olisi olemassa, saatika välineitä sen käsittelyyn.

Tuo Hellstenin ”käsittelemään sitä [ilmiötä] persoonallisuudessaan” -kohta viittaa mun ymmärryksen mukaan juuri siihen, että lapsi ei pysty puhumaan asiasta kenellekään, koska siitä puhumiseen ei ole annettu käsitteitä. Lapsi ei pysty tuntemaan niitä asiaan liittyviä tunteita, koska niitä tunteita ei ole kotona tunnistettu eikä annettu niille lupaa olla olemassa.

Hellsten puhuu siitä, että vanhempi pystyy peilaamaan lapsensa tunteita ja tarpeita vain siinä määrin kuin tunnistaa niitä itsessään. Se tarkoittaa, että jos vanhempi ei salli itselleen epäonnistumista, vihaa tai surua, ei hän myöskään pysty käsittelemään niitä lapsen kanssa mitenkään rakentavasti.

Näin me kannamme edellisten sukupolvien painolastia

Pääpaino Hellstenin kirjassa on tapauksissa, joissa lapsen persoona on jäänyt kokonaan peilautumatta esimerkiksi vanhemman alkoholismin, työnarkomanian, tai muiden vastaavien ääritilanteiden vuoksi, kun vanhempi ei ole ollut luotettavasti paikalla. Hän kuitenkin puhuu myös siitä, miten Suomen sotahistoria on aiheuttanut sen, että sodan nähnyt sukupolvi on jäänyt yksin sen kokemuksensa kanssa – ei ole ollut ketään, joka olisi voinut antaa välineet käsitellä sodan kauhuja persoonallisuudessa, tietoisesti ja tunteiden kautta (varsinkaan miehille, joilta on perinteisesti odotettu ihan jotain muuta kuin tunneälyä). Kaikki tunteisiin liittyvä on pitänyt Hellstenin termein ”syväjäädyttää”, koska muuta käsittelykeinoa ei ole ollut.

Suuri osa kokonaisesta sukupolvesta on siis kasvanut kodeissa, joissa toisella vanhemmalla ei ole ollut kykyä peilata tunteita lapsilleen, ja toinen vanhempi on joko kyennyt kantamaan tunnekasvattamisen vastuun tai sitten ei.

Mun sukupolvi on puolestaan kasvanut kodeissa, joiden vanhemmissa on sodan nähneiden lapsia. Niitä, joiden tunteita ei ole pystytty peilaamaan, joten niitä ei ole lapsuudessa ollut olemassa.

Monet näistä sodanjälkeisen sukupolven lapsista ovat lääkinneet tilannettaan alkoholilla tai riippuvuuksilla, mutta joskus ”ihan hyvissäkin kodeissa” (ja laitan tämän lainausmerkkeihin siksi, että ilmaus usein viittaa pelkästään materiaalisiin ja ulkoisiin puitteisiin, jotka eivät oikeasti kerro hyvinvoinnista kuin pienen viipaleen) tunneilmasto on jäänyt isovanhempien sotakokemusten jalkoihin. Epäonnistumisia, surua, vihaa tai pelkoa on ollut vaikea jakaa, koska toinen tai molemmat vanhemmista ovat jääneet vaille niiden käsittelyn välineitä omassa lapsuudenkodissaan.

Sitten mun sukupolvi on päässyt kouluun, jossa opettajina on ollut parhaimmassa tapauksessa myös tämä sotakodeissa kasvaneiden sukupolvi. Jos kotona on vaikea kohdata epäonnistumista, vihaa, surua ja pelkoa, niin koulussa sen kanssa pääsee pahimmillaan hyvin lähelle. Ja jos opettajalle itselleen ei ole peilattu näitä tunteita tai niiden käsittelyä, lapsena tai aikuisena, niin koulumaailman kasvatuksellinen puoli voi jäädä aika karuksi.

Oppiessa pitää tehdä virheitä, jotta näkee, mihin suuntaan on kehityttävä. Jos opettaja ei siedä virheitä, itsessään tai oppilaissaan, hän voi hyvin nopeasti sammuttaa lapsen luontaisen uteliaisuuden ja opettaa lapselle tietosisältöjen lisäksi sen, että kannattaa osallistua vain silloin kun on varma osaamisestaan, ei muulloin.

Myös koulukiusaamistilanteissa opettajien kehittymättömäksi jäänyt tunne-elämä voi aiheuttaa hirveitä tilanteita. Lapsi pelkää ja vihaa, toinenkin lapsi pelkää ja vihaa, eikä opettaja pysty asettamaan sellaisia rajoja, joissa molemmilla olisi turvallinen olla. Kiusaajan pelko ja viha ei tule nähdyksi, se kielletään samalla kun tuomitaan se ainoa keino, jolla hän edes yrittää purkaa sitä. Kiusatun pelko ja viha ei tule nähdyksi, sen olemassaolo mitätöidään tai annetaan ymmärtää, että kiusatuksi tuleminen on ihan oikein.

Aikuisella on vastuu siitä, että sekä kiusaajan paha olo että kiusatun paha olo tulee käsitellyksi ja saadaan terveellä tavalla pois päiväjärjestyksestä, ei kiusaajalla tai kiusatulla. Siihen vain tarvittaisiin aikuisia, joiden oma tunne-elämä olisi loppuun asti kehittynyt, eikä sellaisia aina ole ollut saatavilla.

Miten tämä nyt minuun sitten liittyy?

Mitä minä haluan siirtää edellisiltä sukupolvilta seuraaville?

Mä olen valmistunut opettajaksi, ja mulla on kaksi lasta. Mä olen kasvanut sellaisessa ”ihan hyvässä kodissa”, jossa kuitenkin tietyt tunne-elämän asiat on ns. jääneet sodan jalkoihin. Oon tehnyt aika pitkään töitä sen eteen, että pystyisin kohtaamaan kaikki oman tunne-elämäni puolet. Aika pitkälle on tultu, kun olen kerran perustanut blogin, jossa julkisesti pystyn pohtimaan tätä ”lupaa olla minä”. 🙂 Ja nyt mulla on tällainen uusi, kirkassilmäinen, äärimmäisyyksiin asti luottava sukupolvi tässä kotona kasvatettavana.

Jaiks.

Mä ajattelen niin, että lapsille on hyvä asettaa rajat, ja sitten lapsen kanssa käsitellä ja sietää se tunnereaktio, joka tulee niihin rajoihin törmäämisestä. Lapselta saa kieltää tekemistä tai omistamista, muttei niitä tunteita, joita siitä kieltämisestä aiheutuu.

Lisäksi lapsi on keskeneräinen, niinkuin me kaikki. Lapsi tekee virheitä, niinkuin me kaikki. Sen takia mä en itse ole vielä tähän päivään mennessä kokenut tarpeelliseksi käyttää kasvatuksessa rangaistuksia. Mä ajattelen, että se rangaistus ohittaa lapsen oppimiskokemuksen ja tunnekokemuksen, ja määrittää maailmaa vain sen kautta, miten vanhempi sen tilanteen tulkitsee. Tähän ajatteluun on vahvasti vaikuttanut myös Alfie Kohnin Unconditional Parenting, jota suosittelen kaikille kasvattajille, oli kasvatettavat sitten omia tai lainalapsia.

(Disclaimer: Joo, mun lapset on vielä pieniä; joo, esikoisen temperamentti on sellainen että tämä lähestymistapa toimii; joo, on varmasti sata syytä miksi joissain toisissa perheissä rangaistukset on ainoa vaihtoehto jne. Toistaiseksi tämä lähestymistapa toimii meillä.)

Jos mun lapsi tekee virheen (ottaa pöydältä luvatta kastelukannun ja kippaa samalla sisällöt lattialle, piirtää liidulla kaapinoveen, kiipeilee luvatta lipaston päälle, noin muutamia esimerkkejä tältä viikolta mainitakseni), mä selitän, ettei niin saa tehdä ja miksi ei saa. Jos siitä aiheutuu huutoitku, että tämä viihde nyt häneltä vietiin, niin sitten lapsi saa huutoitkeä sylissä niin pitkään kuin itkettää. Jos mä kiellän jotain sellaista, mihin isänsä on hetki sitten lapselle antanut luvan, niin mä pyydän anteeksi, kun en tiennyt että siihen oli jo lupa.  Noin yleensä. Ja sit usein pyydetään anteeksi, kun äiti ei osannut.

Jos lapsi vaikka kaatuu tuolilta, johon ei olisi saanut kiivetä, mä en sano, että ”kato nyt, enkö mä sanonut”, vaan kysyn, että säikähditkö, sattuiko? Sen jälkeen, kun se säikähdys on koettu läpi, voidaan jutella, että muistatko kun puhuttiin että siitä voi kaatua. Noin yleensä. Ja sit taas pyydetään anteeksi, jos  äiti ei osannut.

Tää ei nyt ole sellainen ”mä olen täydellinen vanhempi, tehkää näin” -manifesti.

Tää on enemmänkin muistutus mulle itselleni. Olen itse lähtökohtaisesti epätäydellinen, joten ensisijaisesti on mun vastuulla, että lapsi ei kärsi omasta epätäydellisyydestään.

Ja tää on myös muistutus siitä, miten iso vastuu meillä vanhemmilla ja opettajilla on siitä, että olemme ensin päässeet sinuiksi omien mörköjemme kanssa, ettemme siirrä niitä lasten sänkyjen alle.