Rakentavan vuorovaikutuksen elementit

Kouluttaudun tämän talven aikana Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi. Rakentava vuorovaikutus perustuu Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication -malliin, ja olen sitä joskus tässä blogissakin käyttänyt milloin minkäkin asian pohtimiseen.

Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa ihan Rakentavan vuorovaikutuksen perusteista. Mistä tässä on kyse, ja miksi olen niin liekeissä Rakentavasta vuorovaikutuksesta että haluan kouluttautua ohjaajaksi asti?

Tarpeet ihmisen toiminnan taustalla

Rakentava vuorovaikutus perustuu humanistisen psykologian ajatukseen siitä, että kaikki, mitä ihminen tekee, on yritystä täyttää joku tarve. Ja koska meillä kaikilla on samat perustarpeet, niin olemme oikeastaan kaikki samalla viivalla ihmisinä. Sinä, minä, lapset, puoliso, anoppi, rakkain ystäväni, elinkautisvanki, se yksi poliitikko jonka nimenkin kuuleminen ärsyttää… Me kaikki yritämme joka hetki täyttää jotain tarvetta.

Tarpeissa itsessään ei ole mitään pahaa, väärää tai huonoa. Itse asiassa Rakentavan vuorovaikutuksen ajattelussa ”paha”, ”väärä” ja ”huono” ovat itsessään sanoja ja käsitteitä, joiden käyttäminen vie kauemmaksi aidosta yhteydestä. Kaikki tarpeet ovat tärkeitä ja arvokkaita.

Tarpeita voi kuitenkin pyrkiä kohtaamaan lukemattomilla eri strategioilla. Joku kaipaa rauhaa, ja hänen lempistrategiansa siihen on meditaatio. Toinen etsii rauhaa siitä, että välttää sanomasta eriäviä mielipiteitään ääneen. Kolmas hakee rauhaa sillä, että pyrkii kaikin voimin estämään vastaanottokodin tai alkoholistiparantolan perustamista paikkakunnalleen.

Tai otetaan esimerkki lapsiperheestä (tarkemmin sanottuna meidän huushollista viime viikonlopulta):

Kolmevuotias tarvitsee leikkiä ja hassuttelua. Hän on keksinyt, että on ihana leikki, kun kääntää muovisen säilytyslaatikon ympäri, ottaa kaksi tussia, ja *pam pam pam* soittaa rumpuja rokkibändissä! Hurraa! Samaan aikaan äidillä on migreeni, ja äiti tarvitsisi rauhaa ja hiljaisuutta. Äiti yrittää saada tarvitsemaansa makaamalla pimeässä makuuhuoneessa. Ja kas, kolmevuotiaan rokkibändileikki onkin ihan siinä makuuhuoneen oven toisella puolella.

Kumman tarve on tärkeämpi? Kompakysymys – molempien tarpeet ovat yhtä tärkeitä. Tarpeet eivät ole ristiriidassa. Sen sijaan kolmevuotiaan valitsema strategia haittaa äidin tarpeiden täyttymistä. Ja toisaalta äidin valitsema strategia ei myöskään ole kauhean toimiva pienessä kämpässä kun lapsilla on valtavasti energiaa.

Tästä päästäänkin sitten Rakentavan vuorovaikutuksen malliin. Miten tämän rokkibändi-ja-migreeni -tilanteen voisi ratkaista rakentavasti, niin että kaikki saavat mitä tarvitsevat?

Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa keskitytään neljään elementtiin: havaintoihin, tunteisiin, tarpeisiin ja pyyntöihin.

Havainto

Havainto:
Lapsi lyö tusseilla muovilaatikkoa ja siitä tulee ääni.

(Ei havaintoja: ”Lapsi mekkaloi”, ”lapsi paukuttaa laatikkoa”, ”lapsi häiritsee äidin lepoa”, ”lapsi tahallaan on mahdoton”.)

Havainto on sellainen kuvaus toisen tai omasta toiminnasta, josta kaikki tilanteen osapuolet voivat olla yhtä mieltä. Havainto on neutraali kuvaus, joka ei sisällä tulkintaa. Havainto on se, mitä minä aisteillani tästä maailmasta tavoitan, ennen kuin lisään siihen yhtään mitään merkityksiä.

Ja havainto on välillä ihan tuskaisen vaikea pukea sanoiksi ilman tulkintaa, ilman leimaamista, ilman toisen motiivien arvailua.

(Erityisesti silloin, kun on migreenin kourissa. Krhm.)

Useimmat meistä ovat tottuneet arvaamaan ihmisen käytöksestä hänen toimintansa motiiveja, tai päättelemään jotain hänen luonteenpiirteistään, tai ylipäätänsä lukemaan kaikenlaisia merkityksiä. Ja silloin kun kaikkien tarpeet tulevat kohdatuiksi, niin mikäs siinä.

Vaan jos sattuu olemaan tilanne, jossa jonkun tarpeet eivät tule kohdatuiksi syystä tai toisesta, niin on ihan hyvä pysähtyä huomaamaan, että mitä itse asiassa niissä tilanteissa tapahtuu. Siis ihan konkreettisesti.

Toisaalta siksi, että voimme lähteä ratkaisemaan tilannetta yhteisymmärryksestä käsin. On helpompi tunnistaa oma käytös toisen kuvaamana, kun siitä on riisuttu tulkinnat pois. (Jos sanon kolmevuotiaalle, että ”sinä mekkaloit”, niin hän ei ole välttämättä lainkaan samaa mieltä. Jos sanon kolmevuotiaalle, että ”sinä lyöt tusseilla muovilaatikkoa ja siitä tulee ääni”, niin hän todennäköisemmin tunnistaa oman käytöksensä.)

Ja toisaalta myös siksi, että välillä huomaan ärtyväni ihan vain oman tulkintani takia. Toisen ihmisen käytös itsessään, havainnon tasolla, ei häiritse minua lainkaan – vaan ainoastaan se, että tulkitsen hänen tekevän jotain ”tahallaan”, tai ”kiusallaan”, tai ”minua ärsyttääkseen.”

Maanantaiaamu, ollaan lähdössä päivähoitoon, kolmevuotias (tämä samainen) istuu lattialla heiluttelee välikausihaalaria sen sijaan, että pukisi sitä päälleen niinkuin pyysin. Mielessä kiehuu ärtymys, koska ”kyllähän se nyt osaa, miksei se jo pue, tollaista pelleilemistä, ärsyttävää”. Kunnes tajuan, että aivan totta, tänään tulikin rutiiniin muutos, koska päivähoidossa alkaa uusi juttu. ”Jänskättääkö sua mennä hoitoon, kun siellä on X?”

Kun päästin irti omasta tulkinnastani, niin minun oli helpompi miettiä vaihtoehtoisia motiiveja lapsen tulkinnalle. Ja kun lapsi myönsi, että joo, jänskättää, niin yhtäkkiä minua ei enää ärsyttänyt. Ei haitannut yhtään auttaa lapselle sitä haalaria päälle (vaikka edelleen tiesin, että lapsi osaa kyllä).

Sen takia aloitetaan havainnosta. Mitä tässä oikeasti nyt tapahtuu?

Tunne

Seuraava vaihe mallissa on sen huomaaminen, mikä tunne on tällä hetkellä päällä. Jos keskityn itseeni, joko itse-empatian tai rehellisen kertomisen puolesta, kiinnitän huomiota omiin tunteisiini. Jos taas kuuntelen toista empaattisesti, niin keskityn siihen, miltä toisesta tuntuu.

Tapaus rokkibändi-ja-migreeni
Äidin tunne: turhauttaa, suututtaa, surettaa
Lapsen tunne: riemastuttaa, innostaa

Itse olen opetellut kantapään kautta, että useimmiten kannattaa käyttää ristiriitatilanteissa hetki ihan siihen itse-empatiaan. Kun itse kuulen, huomaan ja sanoitan itselleni omat tunteeni, niin minun on helpompi kunnioittaa niitä myös silloin, jos päätän avata keskustelun aiheesta toisen kanssa.

Ja toisinaan itse-empatia riittää. Kun itse kuulen omat tunteeni ja tarpeeni, niin saatan keksiä jonkun toisen strategian, jolla saan sen tarpeen kohdattua, eikä minun tarvitse sanoa toiselle mitään. (Tämä on erityisen hyödyllistä silloin, kun kapasiteetti on vähissä – minkä tahansa ristiriidan ratkominen toisen ihmisen kanssa, varsinkin rakentavasti, kuluttaa energiaa. Jos ilmauksen ”pick your battles” saisi vähemmän sotaisaan muotoon, niin se toimisi tässä kohtaa varsin hyvin. Jos keksin laittaa korvatulpat päähän, niin löydän omalle tarpeelleni ratkaisun ihan ilman mitään selvittelyä.)

Itse-empatiassa on sekin hyvä puoli, että kun lopulta avaan keskustelun toisen kanssa, niin omat tunteeni eivät ole enää ihan niin akuutisti pinnassa. Minulla riittää kapasiteettia huomata myös toisen tunteet.

”Sun mielestä on ihanaa lyödä tusseilla sitä laatikkoa, mä huomaan että sä olet ihan innoissasi”
”Ei kun se on rumpu ja mä olen rokkibändin rumpali!”
”Aa, sä olet rumpali. Tiedätkö, kun sä soitat sitä rumpua niin siitä tulee aika kova ääni ja mun korviin ja päähän sattuu.”

Kun huomaan ja sanon ääneen, että näen toisen olevan innoissaan, tai jännittynyt, tai peloissaan, tai kiukkuinen, niin annan samalla sille tunteelle nimen ja luvan olla olemassa. Tai jos olen tulkinnut ihan väärin, ja lapsella onkin ihan eri tunne päällä, niin annan hänelle samalla mahdollisuuden korjata minun käsitystäni. (Jos en sano tunteesta mitään ääneen, niin saatan toimia ihan virheellisen olettamuksen pohjalta: oletan, että lapsi on vihainen, kun hän on innoissaan, tai surullinen, kun hän on peloissaan.)

Tarve

Kolmas vaihe Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa on tarve. Itse-empatian ja omasta näkökulmasta kertomisen kohdalla keskityn omaan tarpeeseen, ja empaattisen kuuntelun kohdalla keskityn arvaamaan, mitä tarvetta toinen yrittää täyttää.

Tapaus rokkibändi-ja-migreeni
Äidin tarve: rauhaa, lepoa, hiljaisuutta
Lapsen tarve: leikkiä, hassuttelua

Rakentava vuorovaikutus perustuu ajatukseen, että tunteiden taustalla on aina joku tarve.

Kun tunnen miellyttäviä tunteita, se kertoo, että tarpeeni ovat täynnä. (Lapsi on innoissaan, koska rokkibändileikki täyttää hänen leikin ja hassuttelun tarpeensa.)

Kun tunnen epämiellyttäviä tunteita, se kertoo, että joku tarpeeni ei täyty. (Äiti on turhautunut ja surullinen, koska hänen levon ja rauhan tarpeensa ei täyty; tai huolissaan, koska hänen ennakoitavuuden tarpeensa ei täyty, kun migreeni sekoittaa aikataulut. Ja niin edespäin.)

Tunne on viesti siitä, mitä tarpeillemme kuuluu. Ja toisen tunteet ovat meille viesti siitä, että vastaako heidän toimintansa heidän tarpeisiinsa.

”Sun mielestä on ihanaa lyödä tusseilla sitä laatikkoa, mä huomaan että sä olet ihan innoissasi”
”Ei kun se on rumpu ja mä olen rokkibändin rumpali!”
”Aa, sä olet rumpali. Tiedätkö, kun sä soitat sitä rumpua niin siitä tulee aika kova ääni ja mun korviin ja päähän sattuu. Mä huomaan, että sä haluat leikkiä ja hassutella. Ja mä tarvitsisin nyt lepoa ja rauhaa, ja mua vähän ärsyttää se, että sä soitat sitä rumpua tässä ihan oven vieressä. ”

Kun huomioin lapsen tarpeen, annan sille tarpeelle samalla luvan olla olemassa. Kerron, että olen huomannut sen tarpeen ja pidän sitä yhtä tärkeänä kuin omaa tarvettani. Ja samalla autan lasta (ja itseäni) erottamaan tarpeen ja senhetkisen strategian.

Erityisesti silloin, jos joku toisen ihmisen käytös haittaa minun tarpeideni täyttymistä, niin on helppoa niputtaa se toiminta, tarve ja strategia osastoon ”ei noin saa tehdä”. Ei saa mekkaloida, ei saa lyödä, ei saa valittaa, ei saa ei saa. Kun tietoisesti yritän etsiä siellä taustalla olevan tarpeen ja sanoa sen ääneen, niin minun on helpompi muistaa, että se tarve on tärkeä ja arvokas. Silloinkin, kun se strategia on tehoton tai suorastaan vahingollinen.

Pyyntö

Neljäs osa Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa on pyyntö. Se voi olla minulle itselleni suunnattu (”voisinkin etsiä ne korvatulpat”), tai toiselle suunnattu. Se voi liittyä toimintaan, tai se voi liittyä vuorovaikutuksen jatkamiseen.

Pyyntöjä:
Voisitko keksiä jonkun sellaisen leikin, mistä ei tule kauheasti mekkalaa?
Voisitko kertoa, mitä kuulit mun sanovan?
Kertoisitko, että mitä sä toivoisit multa?

Pyyntö ei ole vaatimus. Toisin sanoen pyyntöön sekä ”kyllä” että ”ei” on hyväksyttäviä vastauksia. ”Ei” tarkoittaa, että taustalla on vielä jokin tarve, joka ei ole tullut nähdyksi ja kuulluksi ja huomioiduksi. (Toisin sanoen silloin on taas aika arvailla toisen tunteita ja tarpeita.)

Ja pyyntö, samoin kuin havainto, on ainakin itselle ihan valtavan suuren opettelun takana. Pitkän linjan opettajana ja kasvattajana sitä on tottunut siihen, että kun Minulla on Suunnitelma ja Minä Ilmoitan, että Miten Tehdään, niin Sitten Niin Tehdään. Vaikka oikeasti haluan ilman muuta, että toinen suostuu pyyntööni vain silloin, jos hänenkin tarpeensa täyttyvät.

Otetaan vaikkapa tuo rokkibändi-ja-migreeni -esimerkki. Kun kapasiteetti on vähissä, niin on valtava kiusaus ihan vain huutaa, että Nyt Loppuu Se Paukuttaminen! Ja toisaalta, jos olen jo kertonut lapselle, että mitä tarvitsen (rauhaa ja lepoa), ja mikä hänen käytöksessään sen tarpeen täyttämistä haittaa (kovaääninen leikki), niin siitä ei ole enää kauhean pitkä askel siihen, että pyydän häntä keksimään jonkun toisen leikin tai miettimään muita ratkaisuja, joissa lapsen leikin äänet ja minun korvani eivät niin voimakkaasti kohtaa toisiaan.

Pyynnön taustalla on sellainen ajatus, että me ihmiset haluamme edistää toistemme hyvinvointia, kunhan se tapahtuu vapaaehtoisesti. Olet ehkä huomannut itsessäsi sellaisen piirteen, että täsmälleen sama toiminta voi tuntua joko innostavalta tai lannistavalta, riippuen siitä, tekeekö sen vapaaehtoisesti vai pakolla. Tai jos olen harkinnut tekeväni asian X, ja joku sanoo, että ”sinun kyllä pitäisi tehdä asia X”, niin kuinka paljon se enää innostaa? Ei juurikaan.

Kun pyydän toiselta apua, kuulluksi tulemista, tai vuorovaikutuksen jatkamista, niin annan hänelle tilaisuuden edistää minun hyvinvointiani. Samalla tuen hänen autonomian tarvettaan, joka on yksi sisäisen motivaation kulmakivistä. Esittämällä saman asian vaatimuksena vien häneltä tämän mahdollisuuden.

Havainto, tunne, tarve, pyyntö

Opetteluvaiheessa on usein selkeää pukea jokainen vaihe sanoiksi erikseen.

– Sä lyöt tusseilla tota laatikkoa, ja siitä tulee kova ääni. (Havainto)
– Huomaan, että olet siitä innoissasi – sä haluat hassutella ja leikkiä, ja se on ihana leikki. (Tunne, tarve)
– Mulla on pää tosi kipeä, ja tuo kova ääni pahentaa sitä päänsärkyä. (Havainto, tunne)
– Mä tarvitsisin rauhaa, ja mua ärsyttää kun mä en saa levättyä tuolla makkarissa kun se ääni kuuluu sinnekin. (Tarve, tunne)
– Voisitko sä keksiä jonkun sellaisen leikin, josta ei tulisi ääntä? (Pyyntö)

Mitä enemmän Rakentavaa vuorovaikutusta harjoittelee, sitä sujuvammin ne lauseet istahtavat ihan tavalliseen puheeseen.

”Hei muruseni, mä huomaan että susta on ihana leikki lyödä sitä laatikkoa tusseilla, ja tietkö siitä tulee tosi kova ääni ja mun päähän sattuu. Voisitko keksiä jonkun hiljaisen leikin, niin mä saisin levättyä, että tämä päänsärky lähtisi pois?”

Erillinen, vaihe vaiheelta harjoittelu voi tuntua tönköltä tai hankalalta. Ja oikeastaan siinä on yksi sen hyödyistä: kun tietoisesti pysähdyn miettimään, että miten tämän asian voisi sanoa, niin tulen samalla pysähtyneeksi sen äärelle, että mitä oikeastaan haluan sanoa.

Vältän ehkä sen automaattisesti tulevan ”etkö sä voisi kerrankin…” tai ”kuinka monta kertaa mun pitää sanoa…” tai ”nyt ihan oikeasti tollainen pelleily…” -kommentin, tai ainakin huomaan sanoneeni sen ja pystyn korjaamaan.

Tämä sama opettelu jatkuu meidän huushollissa koko ajan.

Ja kyllä – lopulta lapsi keksi rokkibändileikin tilalle jonkun hiljaisemman leikin ja minä sain levätä migreenini pois.

Pysähtyminen 89: Sitkeyttä

Mistä tulen?

Viime viikko alkoi vähän juoksujalkaa, kun intensiivisen viikonlopun jälkeen harppasin heti töiden pariin. Se kostautui heti tiistaina, jolloin migreeni vei toimintakyvyn pitkälle iltapäivään. Kroppa muistutti, että ei tule mitään jos ei lepää. Lopun viikkoa sainkin tasapainoteltua työtä ja lepoa ihan mukavasti.

Jännä tilanne oli viikonloppuna, kun sain jostain syystä lauantai-iltana allergiakohtauksen. Siis niinkuin olisin ollut koko päivän kissaperheessä, yskitti ja hengitys vinkui, mutta ”sillai vain vähän”. (Epäilen tehosiivouksen ja erinäisten ruoka-aineiden yhteisvaikutusta, mutta mistäs näitä tietää.) Eikä sekään itsessään ollut ihan radikaalin poikkeuksellista, vaan se, että heräsin kolmen aikaan yöllä enkä enää saanut nukuttua, kun hengittäminen oli niin vaivalloista. Piti aukoa ikkunoita ja muuta.

Erityisjännää tästä teki se, että miten sitä voi ihmisellä kestää niin pitkään ennenkuin suostuu ottamaan allergialääkkeen. Yritin nimittäin siinä tunnin verran ihan vain sopeutua siihen, että nyt tämä hengittäminen on tällaista hankalaa, kyllä se siitä. Ja kun lopulta otin lääkkeen, niin hetken kesti vielä ennenkuin se alkoi vaikuttaa, joten siinäpä sitten valvoin kaksi tuntia keskellä yötä. Ja miksi? Koska en illalla ajatellut, että sellainen vieno köhiminen ja vinkuminen olisi riittävän hyvä syy ottaa lääke, kun kuitenkin oireet tunnistin ihan oikein. Kun kerran ei ollut mitään ”oikeaa” selitystä sille, että se allergiakohtaus laukesi, niin ne pelkät oireet ei muka riittäneet syyksi tehdä asialle jotain, ennenkuin tilanne oli niin epämukava ettei pystynyt vastaamaan muihin tarpeisiin (niinkuin hengittämiseen ja nukkumiseen).

Niin että jatkuu ne omien tarpeiden huomioimisen harjoitukset tässäkin osoitteessa. Luulisi, että niinkin perustavanlaatuinen tarve kuin hengittäminen olisi aika itsestäänselvää huomioida, mutta näköjään ei. Onneksi sentään tajusin sen tunnin vinkumisen jälkeen ottaa lääkkeen, ja onneksi niitä sentään oli kaapissa. (Sehän se olisikin ollut, lähteä keskellä yötä metsästämään 24h-apteekkia.)

Tälle viikolle toivoin selkeyttä. Monet asiat selkenivätkin. Kehokin aika selkeästi kertoi, että jos jätän sen tarpeet huomiotta niin ei kyllä toimi mikään muukaan. Aloin taas lukea Radical Acceptance -kirjaa, ja sieltä löytyi paljon selkeyttäviä ajatuksia ja harjoituksia. Samalla keveni alkusyksyn työstressiä hartioista kilokaupalla. Ja tietysti välissä oli kauniita, selkeitä syyspäiviä, jolloin aurinko paistoi sateesta huolimatta.

Missä olen?

Keho on aika väsyksissä pitkän työpäivän ja melko työntäyteisen viikonlopun jäljiltä. Kurkku muistuttaa olemassaolostaan ihan hivenen, sillä lailla että ehkä loppuviikosta on flunssapäivä ja sunnuntaihin mennessä taas selkenee. Selkä tuntuu kevyemmältä kuin vähän aikaan, kiitos sen Radical Acceptancen lukemisen. Kalenteri varoittaa PMS:stä (asetin tasaisin väliajoin toistuvan, viikon kestävän muistutuksen kalenteriin), eli ehkä tämä herkästi väsyminen johtuu osin siitä.

Tunteet… rauhaa, iloa – tämän päivän jälkeen tarvitsen juuri tätä, hiljaista istumista ja pysähtymistä, kirjoittamista kun muksut ovat unten mailla. Jännitystä ja määrätietoisuutta – tarvitsen selkeyttä ja toisten hyvinvoinnin edistämistä noihin opetushommiin liittyen, ja niitä tarpeita en pääse kohtaamaan ennen kuin vasta huomenna. Kiitollisuutta – merkityksellisyyden tarve täyttyy kun saan tehdä tätä, mitä teen. Vähän levottomuuttakin – leikin ja hauskuuden ja hassuttelun tarve on vielä tältä päivältä vähissä.

Ajatuksissa huomaan Radical Acceptancen lauseita ja kansikuvaa, välähdyksiä työpäivästä ja opetushommien verkkoympäristöstä, kalenterinäkymää huomiselta ja tältä viikolta. Sähköpostiohjelman otsikoita, joihin huomenna haluan vastata. Muistikirjaan luonnosteltu todo-lista huomiselle. Frozen-elokuvan kappaleiden säkeitä (katsottiin se lasten kanssa eilen). Ajatus siitä, että huomaankohan mä varmasti kaikki ajatukset, joita mielessä pyörii, jotta saan ne kirjoitettua tähän. 🙂 Lisää Frozen-lauluja.

Mitä kohti?

Mitä haluan alkavalle viikolle?

Resi-jotain. Ei resistance, ei residual…

Resilience.

Sitkeyttä, taipuvuutta, palautuvuutta, resilienssiä. Sitä, että pystyy takaiskujen jälkeen palaamaan takaisin toimintakuntoon. Brené Brown puhuu shame resiliencestä, häpeänsietokyvystä. Ei siitä, että pystyy olemaan häpeämättä tai että pystyisi peittämään häpeänsä, vaan että kun häpeämyrsky iskee, niin on riittävän vahva ja sitkeä taipuakseen sen mukana ja kestääkseen katkeamatta.

Tämä liittyy myös hyväksymiseen (taas se Radical Acceptance). Silloin, kun hyväksyy asiat sellaisina kuin ne on, niin ei tarvitse karaista itseään niitä vastaan, joten ei niin helposti myöskään murru. Se ei tarkoita, ettei tekisi mitään sen hyväksymisen jälkeen – resilienssi ei ole passiivisuutta tai lamaantumista, vaan sitä, että kaikesta huolimatta on kapasiteettia jatkaa eteenpäin niissä olosuhteissa, jotka milloinkin vastaan tulee.

Mihin mä tällä viikolla resilienssiä sitten tarvitsen?

No tietysti työjuttuja on, uusia kuvioita alkaa, ja todennäköisesti moniakin suunnitelmia täytyy muokata ja taivuttaa. Loppuviikosta puoliso on aika paljon pois, joten resilienssiä tarvitaan lasten kanssa. Ja tietysti keho tarvitsee tietynlaista resilienssiä, jotta työt ja flunssakausi ja PMS ja muut haasteet eivät riko kehoa.

Mielikuvana resilienssistä mulla on nyt sellainen sitkeä, joustava puunrunko, joka taipuu kovassa tuulessa. Ei katkea, vaan joustaa. Sellainen puunrunko mä olen tämän viikon, tuuli sitten mistä päin tahansa. 🙂

Miltä pysähtyminen sinulla näyttäisi? Kerro kommenteissa tai kokeile pohdiskella itseksesi!

Tämä toimi tällä kertaa 14: Väärinkäsityksiä

Tapahtumapaikka: iltapalapöytä viikonloppuiltana. Periaatteessa ollaan aikataulussa mutta käytännössä kaikki perheenjäsenet ovat tuhannen väsyneitä.

Kolmevee *sellaisella merirosvon käsiliikkeellä*: Yarrrrr!
Isi *huolissaan, että merirosvon käsiliike vie kohta täyden maitomukin pöydältä lattialle*: Hei ruokapöytä ei ole leikkimisen paikka!
Kolmevee *samalla käsiliikkeellä*: Yarrrrr!

Ei muuten ollut ensimmäinen kerta samana päivänä, kun aikuinen turhautuu siihen, että lapsi tekee just täsmälleen saman asian mistä aikuinen on kolme sekuntia sitten kommentoinut.

Missä tuli väärinkäsitys?

Tämä tilanne sitten selvitettiin siinä iltapalapöydässä (kun ensin aikuinen oli päässyt irti turhautumisestaan ja lapsi siitä tunteesta, että häntä on ihan aiheetta nyt toruttu), ja löytyi tämänkin väärinkäsityksen ydin.

Isi viittasi lapsen käytökseen sanalla ”leikkiminen”. Lapsi ei ajatellut, että se käsiliike on leikkimistä.

Isin mielessä hänen sanomansa lause tarkoitti suunnilleen ”ruokapöydässä istutaan paikallaan ja ollaan huitomatta”.

Lapsen korvissa lause tarkoitti ”ruokapöydässä ei leikitä” – mikä oikeastaan ei edes meidän huushollissa pidä paikkaansa. (Lapset saavat ihan rauhassa leikkiä haarukkani-on-lentokone-ja-suu-on-lentokenttä -leikkiä ja muuta, kunhan se leikki auttaa ruokaa pääsemään lautaselta vatsaan asti.)

Lapsi ei siis yhdistänyt, että aikuisen sanoma lause liittyisi jotenkin kiinteästi hänen käytökseensä, tai olisi esimerkiksi pyyntö lopettaa se käytös. Ei ihme, että se käytös ei muuttunut.

Kun me aikuiset osasimme sanoa lapselle, että voisitko istua paikallasi huitomatta, meitä pelottaa että muki putoaa, niin lapsi istui lopun iltapalaa rauhallisesti ja joi mukin tyhjäksi.

Toinen väärinkäsitys

Saman kolmeveen kanssa käytiin kuluneella viikolla ravintolan leikkipaikan yhteydessä seuraava keskustelu.

Lapsi *ajelee leluautolla leikkipaikan vieressä kulkureitillä*
Minä: Hei muruseni, älä kiitos ajele siinä reitillä, siitä kulkee tarjoilijoita ja asiakkaita joilla voi olla ruokaa käsissä ja voi tulla törmäyksiä. Se ei ole turvallinen paikka tuohon hommaan.
Lapsi: Okei! *Siirtyy ajelemaan leikkipaikan puolelle*
Kaksi minuuttia myöhemmin:
Lapsi *rakentaa palikoista jotain junarataa täsmälleen samassa paikassa kulkureitillä*
Minä: Hei kuule, näidenkin paikka on siellä leikkipaikan puolella. Älä rakenna tähän keskelle, kun siinä on se kulkureitti ja se ei ole turvallista, joku voi kompastua. Tässä matolla ja tämän viivan tällä puolen voit hyvin rakentaa ja leikkiä.
Lapsi: Okei! *Siirtyy rakentamaan matolle*
Vähän myöhemmin, kun on syöty ruoka loppuun:
Lapsi *leikkii leikkipaikan puolella, alkuperäinen leluauto on itsekseen leikkipaikan vieressä kulkureitillä*
Minä: Hei muruseni älä kiitos jätä näitä leluja tähän, kun tässä on tämä kulkureitti, ei ole turvallista, joku voi kompastua näihin leluihin.
Lapsi: Se auto halusi mennä sinne olemaan pois matolta.
Minä: Huomaatko tässä leikkipaikan reunassa on sellaista lattiaa, jossa ei ole mattoa. Lelut kuuluvat tämän viivan tälle puolen, leikkipaikan puolelle.
Lapsi: Okei!

Lopun ravintolareissun ajan kulkureitti pysyi vapaana leluista.

Enkö mä just sanonut?

Tekikö lapsi jatkuvasti juuri sitä, mistä häntä oli kielletty?

Ei mun mielestäni. Hän ei sen ensimmäisen sanomisen jälkeen ajellut autolla siinä kohtaa. Hän vain rakensi siihen rataa, ja se oli hänen mielestään eri asia. Toisen sanomisen jälkeen hän leikki täsmälleen siellä missä olin pyytänyt, mutta siirsi vain sen lelun muualle. Sekin oli hänen mielestään eri asia kuin mistä oli jo sanottu.

Meidän aikuisten on hirveän helppo olettaa, että lapsi osaa yleistää. Ja että hän osaa yleistää juuri siihen suuntaan kuin meidän ajatuksemme kulkevat. Että jos sanotaan, ettei *tässä* saa ajella, niin silloin *tässä* ei saa leikkiä myöskään mitään muutakaan eikä laittaa leluja. Koska turvallisuus, koska blaablaa, koska kompastuminen.

Yleistämisen taito kehittyy kuitenkin vasta lähempänä kouluikää, ja varsinkin kolmevuotiaalla yksittäiset ohjeet ovat vielä yksittäisiä ohjeita. Kolmevee voi hyvin ymmärtää, että se ajeleminen liittyy jotenkin kompastumiseen – mutta entä jos istun tässä ihan paikallani ja kasaan näitä palikoita, kyllähän silloin toiset pääsevät ohi?

Kolmevuotiaalla ei ole vielä sellaista kykyä, jonka avulla hän ymmärtäisi, että toiset asiakkaat ja tarjoilijat eivät ole välttämättä tottuneet tarkistamaan, onko kulkureitillä leluja tai lapsia, tai että lautasta kantava aikuinen ei välttämättä näe paikallaan istuvaa lasta ollenkaan.

Toisin sanoen vastuu lapsen käytöksen ohjaamisesta on silloin minulla. Ja silloin kun operoidaan alle kouluikäisten kanssa, niin minun tehtäväni vanhempana on myös olla aika herkällä korvalla sen suhteen, mitä lapsi minun ohjeistani milloinkin ymmärtää.

Mistä päästään takaisin sinne ensimmäiseen merirosvon käsiliike -tarinaan. Nimittäin vaikka kuinka on fiksu ja Toimivan Perheen käynyt aikuinen, niin väsyneenä se lapsen käytöksen ohjaaminen on vaikeampaa, kun ei vain aivo riitä. Toisinaan tulee annettua tosi typeriä ohjeita ja turhauduttua siihen, kun lapsi ei osannutkaan lukea ajatuksiani. (Tällä kertaa se aikuinen sattui olemaan isi, mutta vain sattumalta. Ihan yhtä lailla itse teen samaa.)

Niissä hetkissä onkin kullanarvoista muistaa, että hei, todennäköisesti tämä on väärinkäsitys. Jos lapsi tekee jotain ihan älytöntä, ja minä olen siitä jo sanonut, niin jossain kohtaa meillä meni viestiminen pieleen. Minä en osannut sanoa, tai lapsi ei kuullut kaikkea, tai lapsi ymmärsi eri tavalla. Vain hyvin harvoin tilanne on se, että lapsi tahallaan tekee jotain sellaista, mistä aikuiselle tulee paha mieli – ja silloinkin syy on enemmän siinä, että lapsella keittää yli ja lapsen tunteidenkäsittelykyky ei riitä senhetkisen kuohun suitsimiseen.

Mitä mä siis tein?

Tällä kertaa selvittiin sillä, että aikuinen myönsi, että olisi voinut sanoa asian selkeämmin. Tällä kertaa tilanteessa oli kaksi aikuista, joilla yhteensä riitti jaksaminen siihen, että löydettiin väärinkäsityksen ydin.

Väsyneinä hetkinä kuitenkin jo sekin ajatus voi auttaa, että todennäköisesti tässä on kyseessä väärinkäsitys. Vaikka en tietäisi, mitä lapsi ymmärsi eri tavalla kuin halusin. Vaikka olisin itse kiukkuinen ja turhautunut, kun lapsi käyttäytyy kuin, no, keskenkasvuinen. Tai vaikka tajuaisin vasta seuraavana päivänä, että voi ryönä, enpäs muuten sanonutkaan sitä mitä luulin sanoneeni.

Väärinkäsityksiä tulee jatkuvasti. Niitä saa vähemmäksi harjoittelemalla selkeää viestintää, mutta kokonaan eroon niistä ei ehkä pääse. Ainakaan minä en ole vielä päässyt.

Kiitollista niissä on se, että juuri väärinkäsityksiä setvimällä pääsee opettelemaan ihan ruohonjuuritasolla, että miten asioita kannattaisi sille omalle lapselle sanoa, jotta tämä ymmärtää mahdollisimman selkeästi. Ja kun lapsi ymmärtää selkeästi, mitä aikuinen toivoo hänen tekevän, niin todennäköisyydet molempia miellyttävään yhteistyöhön kasvavat ratkaisevasti.

Viisi lausetta, joilla lapsen pyyntöihin kannattaa oikeasti vastata

Tulipa vastaan somessa linkki juttuun, jossa kerrottiin (muka) viisi lausetta, joilla lapsen anelun saa katkaistua.

Paitsi että ne ohjeet olivat vähän samaa sarjaa kuin jos kodin turvallisuudesta neuvottaisiin näin:
”Huutaako palohälytin? Ei hätää, ota siitä patterit pois, ja saat nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta.”

Toisin sanoen aivan sama, mistä syystä lapsi pyytää jotain, niin hänet kannattaa (muka) hiljentää sillä, ettei kuuntele, ei vastaa, tai rankaisee jos lapsi jatkaa keskustelua.

Mun oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että tuollaiset ohjeet ovat parhaimmillaankin tehottomia ja pahimmillaan aikamoista henkistä väkivaltaa. Lapsen hiljentäminen tylyttämällä on hyödyllistä vain silloin, jos aikuista kiinnostaa ainoastaan aikuisen oma hyvinvointi. Lapsella on aina joku syy käytökseensä, riippumatta siitä, näkeekö aikuinen sitä vai ei.

Niin senpä takia ajattelin ehdottaa viisi vaihtoehtoista lausetta, joilla saat aidosti lapsen aneluraivaria kohti keskustelua – ilman tylyttämistä, henkistä väkivaltaa tai hatusta vedettyjä rangaistuksia.

Viisi lausetta, joilla lapsen ”anelun” saa oikeasti katkaistua

1. Sua taitaa suututtaa ihan kamalasti.

Jos lapsi huutaa ja raivoaa, niin silloin hänellä on käynnissä joku tunne. Tämä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta joskus se silti unohtuu.

Tunnekuohun keskellä lasta voi auttaa jo se, että hänen tunteensa tulee näkyväksi. Nimeämällä tunteen aikuinen antaa tunteelle luvan olla olemassa. Tämä lause ei vielä kerro mitään siitä, miten aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen, sen aika on myöhemmin.

Tässä kohtaa on myös hyvä pysähtyä kuuntelemaan, mitä lapsi vastaa aikuisen arvaukseen hänen tunteestaan. Ehkä lasta ei suututa, ehkä häntä surettaa? Tai turhauttaa? Tai pelottaa? Tai ärsyttää? Tai hän on pettynyt? Lapsi saattaa vastata ”joo”, tai ”eiii!”, ja molemmat vastaukset vievät keskustelua eteenpäin.

Jos aikuisella loppuu tunnesanat kesken, eikä tule mitään fiksua arvausta mieleen, niin ihan hyvin voi sanoa myös ”mä huomaan, että susta tuntuu nyt tosi pahalta”. Yleissanat kuten ”hyvä” ja ”paha” eivät ole ideaaleimpia tunteiden sanoittamiseen, mutta ne ovat kuitenkin sata kertaa parempia kuin ”nyt suu poikki tai et saa jälkiruokaa”.

2. Mä huomaan, että se on sulle tosi tärkeää.

Jos lapsen raivari liittyy johonkin sellaiseen, mitä lapsi haluaisi (niinkuin tuossa valitettavassa nettiartikkelissa), niin tunteen sanoittamisen lisäksi on usein hyödyllistä sanoa ääneen, että se haluamisen kohde on lapselle tosi tärkeää.

Meistä aikuisista voi tuntua ihan typerältä se, että lapsi haluaa tietynvärisen mukin, tai suostuu pukemaan päälleen vain tietyt sukat ja nekin nurinpäin, tai hän haluaa juuri ne kaikkein kalleimmat kengät, tai kaverin yökylään juuri kun on selvitty stressaavasta viikosta. Ja sitten kun lapsi vetää vielä ihme raivarit siitä, että hän ei saa haluamaansa, niin aikuisellakin helposti nousee v-käyrä yli sivistyneen käytöksen rajan. Ilman muuta.

Ja kuitenkin. Jos lapsi haluaa jotain, niin silloin se haluamisen kohde on hänelle tärkeä, syystä tai toisesta. Lapsi kokee, että se vastaa hänen johonkin tarpeeseensa. Ja siellä taustalla oleva tarve on aina validi ja oikea, vaikka lapsen keksimä ”mä haluan näin” -strategia olisikin epäkäytännöllinen, hankala, tai suorastaan vaarallinen.

Kun sanon lapselle ”huomaan, että se on sulle tosi tärkeää”, mä en edelleenkään ota kantaa siihen, että voidaanko niin tehdä. Mä vain kerron lapselle, että mä kunnioitan hänen tarpeitaan, halujaan ja ajatuksiaan.

3. Samaan aikaan…

Kolmas erittäin hyödyllinen lause, tai lauseen alku, on ”samaan aikaan…”. Nyt on se hetki, kun mä perustelen lapselle, miksi mä en halua, että tehdään lapsen ehdottamalla tavalla.

Sulle on rakas tosi tärkeää, että sä saat päästä varpaisiin harmaat sisävaatteet. Ja samaan aikaan kaikki sun harmaat sukat on pyykissä, eikä me ehditä pestä niitä tähän hätään.

Sä haluaisit tosi kovasti noi ihanat kengät, ja sulle olisi tärkeää että ne olis just noi. Samaan aikaan meillä ei ole tähän kenkäostokseen varattuna niin paljon rahaa, että voitais ostaa ne.

Sä toivoisit, että *kaveri* tulisi yöksi tänään, ja sulle on tosi tärkeää, että sulla olisi oman ikäistä seuraa leikkikaveriksi. Samaan aikaan mulla on ollut tosi rankka viikko, ja mä en millään jaksaisi järjestää sitä yökyläilyä ja paimentaa myös *kaveria* just tänä viikonloppuna.

”Samaan aikaan” kertoo siitä, että meillä molemmilla on ihan yhtä tärkeät tarpeet ja toiveet. Mä en ohita omaa tarvettani, mutta en myöskään ohita lapsen tarvetta vain siksi, että minä olen aikuinen ja minulla on valta ja etuajo-oikeus.

4. Mitäs me keksittäis?

Tämä lause on mun oma henkilökohtainen suosikkini. Kun mä kysyn lapselta ”mitäs me keksittäis”, niin me ollaankin yhtäkkiä samalla puolella ratkomassa yhteistä ongelmaa. Me ei olla enää vastustajia, jotka yrittävät erilaisilla vallankäytön ja manipulaation tekniikoilla pakottaa tai huijata toisiaan.

Lisäksi mä luovun siitä ajatuksesta, että kaikki tämän perheen päätökset pitää olla minun tekemiäni. Mä päästän irti kontrollista ja silti pidän huolta siitä, että mun omat tarpeet tulee kuulluksi.

Mä myös osoitan lapselle, että mä luotan hänen ongelmanratkaisukykyynsä. Mä myös annan hänelle tilaisuuden harkita asiaa myös minun tarpeideni kannalta. Mitä isommasta lapsesta on kyse, niin sitä oivaltavampia ratkaisuja tällaisesta keskustelusta voi tulla.

Ja jos keskustelu uhkaa lähteä sivupoluille, niin voidaan palata takaisin aikaisempiin kohtiin. Ai sä oikeastaan haluaisitkin violetit kengät, ja nämä on ainoat violetit tässä kaupassa. Käviskö sulle jotkut muut kengät, jos ne on violetit? Mentäiskö katsomaan toiseen kauppaan?

Hyvän ratkaisun tunnistaa siitä, että se käy molemmille. Joskus mä joudun joustamaan omasta ”tämän kuuluu mennä näin” -ajatuksestani, jotta molemmat saavat mitä tarvitsevat. On kuitenkin tärkeää, etten mä joudu ihan kauheasti joustamaan omista tarpeistani.

5. Rakastan sinua, ja mulle on tärkeää, että sulla on hyvä olla.

Tämä on sellainen lause, jota voi ripotella sinne keskusteluun ihan niin paljon kuin haluaa.

Toisaalta tällä mä kerron lapselle sanoin sen, mitä mä ilmaisen kaikella tällä muulla keskustelulla. Kuunteleminen on rakkautta. Kunnioitus ja toisen huomioiminen on rakkautta. Rehellisyys omista tarpeista on rakkautta.

Ja oikeastaan vielä tärkeämpää mulle itselleni on se, että kun mä sanon tämän ääneen, niin mä muistan sen itse.

Mä palautan itseni takaisin siihen ajatukseen, että kaikkein tärkeintä on mun ja lapsen rakastava ja läheinen suhde. Mä muistutan itselleni, että mun tehtäväni on auttaa lasta pääsemään siitä huutoraivarikriisistä lähemmäs omaa rauhallista perustilaansa. Mä muistan, että mä olen tässä se aikuinen, eli mulla on enemmän välineitä hallita omia tunteitani kuin lapsella.

Tietysti näiden viiden lauseen lisäksi pitää sanoa paljon muutakin, jotta lapsen pyynnöt saa käännettyä kunnioittavaksi keskusteluksi silloinkin, kun vaihtoehtona ei ole ”joo, ilman muuta nuppuseni”. Lapsen iästä riippuen nämäkin lauseet pitää muotoilla eri tavoilla.

Nämä viisi lausetta ovat kuitenkin valtavan paljon parempi tapa opettaa lapselle omien tunteiden hallintaa, kunnioitusta ja fiksua käytöstä kuin robottimainen ”minä sanoin jo ei” -tyyppisten lauseiden toistelu. Pitkällä tähtäimellä tämä lähestymistapa maksaa myös itsensä monin verroin takaisin.

Pysähtyminen 82: Oli tarkoituskin levätä

Mistä tulen?

Viime viikko oli ensimmäinen, kun muksut oli loman jälkeen hoidossa. Haluaisin sanoa, että hyppäsin tehokkaasti sorvin ääreen ja pistin tuulemaan, mutta oikeasti mä pääasiassa nukuin. Mulle tulee ihan kansakunnan vihollinen -olo tästä, siis että miten voi ihminen olla niin törkeä että dumppaa lapset hoitoon jotta voi vaan kotona nukkua, mutta mä olin just se tyyppi. Tunsin siitä kyllä asianmukaisia tunnontuskiakin.

Naurettavaa (ja vähän surullista) tässä on se, että olin jo varmaan muutama viikko etukäteen fiilistellyt sitä, että kunhan muksut menee hoitoon niin mulla on viikko aikaa ennenkuin työt varsinaisesti alkaa (koska siis tein kyllä viime viikollakin yhden työkeikan, ei siinä), joten siinä mulla on aikaa levätä.

Tiesin älyllisesti, että jos mä en missään vaiheessa lepää ja nuku ja tuijota seinää ja itke ja hajoile, siis ihan rauhassa ja asiakseen, niin sitten syksy alkaa zombina ja jossain vaiheessa prakaa joko kroppa tai pää. Mä olin henkisesti varannut viime viikon sille, että siinä kohtaa mä otan aikaa lepäämiseen, kun se ei ole lapsilta pois eikä ole syksyn työjutut vielä alkaneet toden teolla.

Toisin sanoen kun viime viikolla lepäsin ja hajoilin, niin tein just sitä mitä mun oli alun perinkin tarkoitus sillä viikolla tehdä. Ja silti se tuntui todella omituiselta, vähän niinkuin varastamiselta. Että en tee mitään hyödyllistä. Vähän sama fiilis kuin silloin kun oli käsi paketissa – paitsi silloin mulla oli paljon selkeämpi syy olla tekemättä mitään hyödyllistä, kun oli luita poikki.

Samaan tapaan kuin sen käden kanssa, niin ihan oikeasti siitä lepäämisestä oli apua.

Tällä kertaa nukuin ja virkkasin, ja sen lisäksi tein monta kertaa päivässä irtipäästämisharjoituksia. Aina kun turhautti, pysähdyin päästämään irti siitä ajatuksesta, että mun pitää hallita tilannetta. Kun huomasin kehossa jännityksiä, pysähdyin hyväksymään niitä. Tein ”sekä että” -harjoituksia, eli sitä, että ajattelin ensin nykytilannetta ja sitten tavoitetilaa, ja vuorottelin niiden välillä kunnes oli helpompi ajatella, että ne ovat jatkumon kaksi osaa eivätkä vastakohdat. Kuuntelin inspiroivia podcasteja samalla kun join aamukahvia. Luin kirjoja, jotka liittyivät tasan vain omaan hyvinvointiini, eivät töihin tai opintoihin, ja päästelin irti aina kun huomasin, että kirja aktivoi jotain jumeja.

Lauantaina sitten heräsin muksujen kanssa aamulla ja tajusin, että nyt oikeastaan haluaisin tehdä jotain muutakin kuin homehtua.

Joten päivän mittaan siivosin tiskipöydän, viikkasin pari koneellista pyykkiä, vein haisevan bioroskiksen, siivosin vessan lavuaarin ympäryksen, jumppasin ja venyttelin. Ihan spontaanisti. Asioita, joita ei tullut mieleenkään tehdä esimerkiksi silloin parin päivän yksinolon aikana toissa viikolla, koska ei vaan irronnut. Nyt ne eivät tuntuneet mitenkään vastenmielisiltä velvollisuuksilta, vaan tavoilta pitää itsestä huolta. Sama fiilis jatkui sunnuntaina.

Ja nyt on pitkästä aikaa sellainen fiilis, että onpa ihana tarttua töihin.

Kannatti siis todellakin levätä, vaikka se tuntuikin vaikealta.

Missä olen?

Lihaksissa tuntuu mukavasti parin päivän liikkuminen. Tajusin aloittaa sillä lailla rauhallisesti (taas vaihteeksi), että olo ei ole kuin jyrän alle jääneellä. Se ei ole tavoitteenakaan, vaan lähinnä liikunnan saaminen tavaksi. Olo on virkeä. Istun koneen ääressä, kuuntelen Joe Satriania ja nautin keittiön ikkunan vihreästä maisemasta.

Tunteet ovat kuluneen viikon jäljiltä tasoittuneet iloksi ja kiitollisuudeksi. Lähinnä kiitollisuutta siitä, että luotin itseeni ja lepäsin ja kohtasin rauhassa kaikkia niitä ahdistuksia ja mörköjä ja ”miten sä voit olla tollainen p***a” -keloja, jotka hyökkäsivät päälle heti kun pysähdyin kuuntelemaan itseäni. Kiitollisuutta siitä, että on keinoja kohdata niitä. Kiitollisuutta siitä, että tajusin pysähtyä siinä vaiheessa, kun oma kapasiteetti vielä riitti tilanteen korjaamiseen.

(Sivuhuomiona Riittämättömyyden Tunteen Sekakuoro ilmoittaa tässä kohtaa, että selvästikin mä kuvittelin kaiken väsymyksen ja ahdistuksen: jos mä selvisin siitä omin avuin ilman terapiaa ja osastojaksoa, niin eihän se silloin voinut olla mitään, eikä siihen sen vuoksi ollut oikeasti mitään syytä tarttua, vaan mä kuvittelen vain olevani jotenkin erityinen kun selitän miten mua ”vähän väsytti”. Että hittovie kun et osaa edes uupumista tehdä kunnolla ja perusteellisesti, vaan pitää tolla tavalla kesken lopettaa. Olisit edes kunnolla palanut loppuun niin voisit jostain jotain sanoakin. Merkitään muistiin.)

Ajatukset ovat vielä aika hajallaan, mutta yksi selkeimmistä ajatuksista, joita tässä hetkessä huomaan, on kirjoittamisen tärkeys. Viime viikolla oli monta kertaa, jolloin halusin kirjoittaa – sähköpostilla kommenttia erääseen podcast-jaksoon liittyen, Facebook-päivitystä, muuten vain ajatuksia – mutta en ottanut kirjoitusvälineitä esiin. Sekin oli edistystä verrattuna siihen, että jossain vaiheessa jopa näiden pysähtymisten kirjoittaminen otti koville, ja tuntui ettei ole mitään sanottavaa. Nyt kuitenkin huomaan, että jos en aktiivisesti rakenna itselleni kirjoittamisen mahdollisuuksia, niin jotain menee tukkoon.

Katsoin viime viikolla muutaman J. K. Rowlingin haastattelun, ja hän puhuu paljon siitä, miten tarvitsee kirjoittamista jotta pysyy henkisesti tolpillaan. Tunnistan samaa ilmiötä itsessäni – ja olisikin kiinnostavaa tietää, miten paljon tästä kuluneen vuoden ja kesän uupumisesta liittyy siihen, että kirjoittaminen muuttui itseilmaisun keinosta työtehtäväksi. Jos yritän kirjoittaa tavoitteellisesti ja jotenkin ”idea edellä”, niin tuntuu kuin hiihtäisi nurinpäin olevilla suksilla. Ei kulje. Kun taas jos istun näppäimistön ääreen ja katson, että mitä tulee, niin silloin tulee kirjoitettua ja opin itsekin jotain uutta itsestäni. Sitä ”mitähän tänään ajattelen” -kirjoittamista haluan opetella uudestaan.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan tälle viikolle:

Rutiinia
Oivalluksia
Helppoutta
Lepoa
Aikaansaamista
Flow’ta
Vapautta
Inspiraatiota
Luottamusta
Iloisia yllätyksiä
Yhteisymmärrystä
Yhteyttä

Tällä viikolla alkaa uusia juttuja. Omien töiden lisäksi uusia yhteistyökuvioita lähtee liikkeelle, ja elokuussa on vielä pari psykologian tenttiä, joihin lukeminen tulee haukkaamaan muutaman työpäivän. Yritän taas tällaista vallankumouksellista ajatusta, että tekisin asioita niin, että ne tuntuvat hyvältä. Toisin sanoen jos pelottaa, niin lempeästi kohtaan sen pelon ja kuuntelen, mitä se kertoo. Jos väsyttää, niin kuuntelen sitä väsymystä. Jos kiukuttaa, niin puran sen kiukun tekstiksi ja kuulostelen, missä se kiukun ydin oikeasti on.

Tämä kaikki vaatii aikaa ja kiireettömyyttä. Ehkä sen takia se ei kesällä onnistunutkaan: olin päättänyt etukäteen aikataulut asioille, ja siihen aikatauluun ei mahtunut mikään jarruttelu, hidastelu tai suunnitelmien muuttaminen koska ”nyt pitää levätä”. Ja koska olin tehnyt sen aikataulun ilman, että aidosti pysähdyin kuuntelemaan itseäni, niin en osannut ottaa huomioon sitä, että asiat menevät useimmiten eri tavalla kuin mitä optimistisesti ajattelee. Se on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Ehkä sen takia olen nyt tämän syksyn osalta vielä vähän kainostellut aikataulujen laatimista. Koska hei, mä olen tänään jo ollut monta tuntia hereillä ja työkuntoinen, kauheaa kainostelua tollainen ettei heti ole puolen vuoden aikataulut kasassa! Vai voisiko kyse olla siitä, että mä en ole ehtinyt kuunnella itseäni niiden aikataulujen laatimisen suhteen? (Riittämättömyyden Tunteen Sekakuoro ilmoittaa, ettei siitä ole kysymys, vaan mä olen vain täysi p***a joka ei osaa edes töitään aikatauluttaa niin että ehtisi tehdä kaiken kunnolla. Merkitään muistiin.)

Kuunteleminen.

Se olkoon tämän viikon teema. Itseni kuunteleminen, muiden kuunteleminen, inspiroivan musiikin kuunteleminen. Ympäristön kuunteleminen ja sitä kautta läsnäolon palauttaminen. Kehon ja tunteiden kuunteleminen. Kirjoittamisen suhteen se, että mä annan itselleni mahdollisuuden istua ja kuulostella, mikä ajatus haluaa tulla tänään kirjoitetuksi.

Mennään sillä.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tyyli on vapaa, saa kirjoittaa tai piirtää tai runoilla tai heitellä satunnaisia sanoja peräkkäin. 🙂

Pysähtyminen 78: Palautumisen tarpeessa

Tein päätöksen ja pudotin lopulta Perjantain tuolta Pysähtymisten nimestä pois. Perjantait on selvästikin sellaisia päiviä, että pysähtyminen harvoin onnistuu, joten ehkä vaan suostun siihen, että ne on yleisesti viikonvaihteessa tapahtuvia pysähtymisiä. Yksi stressattava asia vähemmän. 🙂

Mistä tulen?

Tällä viikolla oli ihan joka päivä jotain sosiaalista kontaktia, mikä on tällaiselle introvertille aikamoista extreme-urheilua. Kesä ja kesälomat ja keskitetyt tapaamiskierrokset ja niin edespäin. Sen lisäksi tein Kärsivällinen kasvattaja -kurssin loppurutistuksesta aika ison osan, samoin kuin opiskelin elokuun puolenvälin kirjatenttiä varten, ja puoliso aloitti (oman kesälomansa kunniaksi) Suuren Vaatekaappi- Ja Kirjahyllyprojektin, mikä tarkoitti sitä että pari vuorokautta meidän huushollin jokainen kirja oli pinossa olohuoneen lattialla tai työpöydällä. Kuopuksella tuli joka päivä vähintään yksi huudan-räkä-poskella-että-haluan-lyödä-ja-satuttaa -raivari jos asiat menivät eri tavalla kuin hän olisi halunnut, ja minä satuin olemaan useimmissa läsnä kuuntelemassa ja rauhoittamassa.

Ai niin, ja ystäväperheeseen syntyi kauan odotettu esikoinen (minkä vuoksi jännitin koko sen vuorokauden, kun tiesin heidän olevan laitoksella) ja mulla oli PMS ja yritin aloittaa sokerilakkoa.

Niin ei ihme, että nyt on sellainen fiilis kuin olisi pyörähtänyt pari kertaa mankelin läpi. Nyt alkaa jo helpottaa, monellakin rintamalla, mutta sitä viime viikolla toivottua helppoutta ei kyllä ihan kauheasti ollut.

Tai no niin no. Oliko sittenkin? Koska siis aikataulut lopulta solahtivat tosi sujuvasti, teknologia ei kenkkuillut kriittisillä hetkillä niinkuin viimeisinä parina viikkona, ja mä sanouduin lähtökohtaisesti irti siitä kirjahyllyhurrikaanista, joten mun ainoa tehtävä sen suhteen oli vastata satunnaisesti kysymyksiin ”onko tämä meidän kirja vai ei?” ja ”tarvitsetko vielä tätä?”.

Että ehkä mä vaan valitsen tästä sen tulkinnan, että kaiken tämän härdellin kanssa olisi ollut huomattavan enemmän helisemässä, jos asiat ei olisi menneet suhteellisen helposti sitten kuitenkin.

Missä olen?

Keho alkaa muistuttaa, että kohta olisi loman aika. Väsymystä, random allergiakohtauksia, vetämättömyyttä, suklaanhimoa ja kaikenlaista.

Tunneosastolla on ollut sellainen meininki, että on tullut otettua ihan kaikki Kärsivällinen kasvattaja -verkkokurssin opit taas tietoiseen käyttöön omassakin arjessa, ihan tunnekuohun rauhoittamisesta alkaen. Ja irti päästämistä ja irti päästämistä, koko ajan.

Ajatukset on puolestaan aika lyhyen tähtäimen suunnittelua. Ensi viikolla käydään Tukholmassa perheen kanssa, ja siihen mennessä on aika tarkka suunnitelma siitä, että mitä tehdään missäkin vaiheessa jotta hommat tulevat hoidetuiksi. Valitettavasti se suunnitelma on tehty ideaalijaksamisen pohjalta, joten se menee vielä aika monta kertaa uusiksi tässä ennen lähtöä, koska tämänhetkinen tila on aika kaukana ideaalijaksamisesta. Hiljalleen ja itsestä huolehtien, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Mitä kohti?

Mikä onnistui viime viikolla niin hyvin, että sitä voisi ottaa tällekin viikolle?

– Fiktion lukeminen. Kirjahyllyhurrikaanista oli se ilo, että mun rakkaat Terry Pratchettit löysivät taas päivänvaloon, ja niiden lukeminen oli tällä viikolla juuri sitä rentoutumista, mitä kaipasinkin työnteon ohessa.

– Sokerilakko/hiilarien vähentäminen. Pakko sanoa, että alkuviikko, jolloin söin tietoisesti vähemmän nopeita hiilareita ja enemmän papuja ja salaattia, oli vireeltään ihan eri luokkaa kuin tämä loppuviikko. Ainakin höttöpullan vähentämiseen voisin panostaa ensi viikollakin, vaikka ihan sokerittomaksi ei menisikään (enkä ennen laivareissua ja kröhm aamiaisbuffettia haluaisikaan).

– Empatia, sekä itseä että lapsia kohtaan. Kuopuksen räkäraivarit lauhtuivat poikkeuksetta kuuntelemisella, hyväksymisellä ja sanoittamisella, ja samantien kun tajusin tehdä sitä itsellekin, niin olo alkoi kohentua.

– Päikkärit. Ei onnistunut joka päivä, mutta hyvänen aika mikä efekti oli jo puolen tunnin torkuilla siinä kohtaa, kun maailma näytti synkältä ja kauhealta.

– Veden juominen. Vesipullo kulki hollilla tosi kiitettävästi, ja voin vain kuvitella, miten hajalla olisin ollut, jos sekin olisi vielä unohtunut.

Mikä olisi ensi viikolle tärkeä ominaisuus?

Replenishing. Palautuminen. Tankkaus. Että etsiytyy paikkoihin ja ympäristöihin ja puuhiin, jotka luonnostaan tekevät mulle hyvää, ja sitten antaa sen hyvän imeytyä. Että prioriteetti olisi hyvältä tuntuviin asioihin uppoutuminen ja niistä energian tankkaaminen. Että tietoisesti miettisi, mitä tarvetta tämä puuha palvelee ja sitten keskittyisi siihen.

Ja että aktiivisesti miettisi, mikä tarve mulla on nyt vähissä ja keskittyisi sen tankkaamiseen. Ei feikkaisi tai yrittäisi täyttää tarvetta jollain tyhjällä puuhalla, vaan oikeasti asettuisi sen äärelle, että mitä mä nyt tarvitsen.

Sen muistaa silloin kun voi hyvin – vai onko niin, että voin hyvin juuri siksi, että muistan sen? Hmm.

No, harjoitukset jatkuvat. 🙂 Tällä seuraavaan viikkoon. Pysähtyä saa kommenteissa ja tyyli on vapaa, tervetuloa!

”Jos lasta ei kiellä, niin…”

Ei-sanan käytöstä kasvatuksessa on ainakin kahta eri koulukuntaa.

Toiset ovat sitä mieltä, että lasta on paras ohjata muilla sanoilla kuin sanomalla ”ei”. Syynä on esimerkiksi se, että pelkästä kiellosta lapsen on vaikea tulkita, että mitä tämän kielletyn asian sijasta voisikaan tehdä. Tai siksi, että sanomalla EI lapsikin oppii hanakammin sanomaan EI, ja se jos mikä on vanhemmasta ärsyttävää. Me yritetään mennä tämän näkökulman mukaan aika paljon.

Toinen näkökulma on sitten se, että jos lasta ei koskaan kiellä, niin se tarkoittaa samaa kuin että lapsi kasvaa ilman rajoja, eikä opi huomioimaan toisia. Ja toisaalta jos lapsi ei kuule sanaa ”EI”, niin hän ei opi pitämään omia puoliaan ja hänestä tulee kynnysmatto, joka ei osaa kieltäytyä asioista tai suojella itseään.

Voi olla, että tässä jälkimmäisessä logiikassa on muitakin perusteita (ja jos tämän tekstin jälkeen haluat vielä tarkentaa, niin kerro mielellään kommenteissa!). Tarkoitus ei ole tehdä EI:n käytöstä olkiukkoa, vaan yritän aidosti ymmärtää, että mitä syitä sen käyttöön ihmisillä on.

Ainakaan nämä yllämainitut perustelut eivät meidän kasvatuksessa kuitenkaan ole mitenkään ristiriidassa ei-sanaa välttävän lähestymistavan kanssa.

(Toinen disclaimer: tavoitteita voi ja saa olla, vaikkei niihin ihan aina ja joka päivä yltäisikään. Tämän tekstin pointtina ei ole se, että jos käytät EI-sanaa kasvatuksessa niin olet vanhempana X, Y tai Z. Tämän tekstin pointtina on yrittää selkeyttää sekä itselleni että teille lukijoille mun omasta kokemuksesta ja näkemyksistä EI-sanan käytöstä kasvatuksessa. Jos sulla on tällä hetkellä sellainen olo, ettei kestä yhtään mitään kasvatushifistelyä ja pinnistelyä ja pyrkimistä keneltäkään, niin suosittelen lukemaan mieluummin riittävän hyvästä äitiydestä tai armollisuudesta hyvän vanhemmuuden osa-alueena.)

Jos lasta ei koskaan kiellä, niin hän ei opi rajoja!

Niin, mitä rajoja lapsen on syytä oppia? Ja mitä niille rajoille sitten sen oppimisen tuloksena tehdään?

Yleensä tällä mun ymmärtääkseni tarkoitetaan sitä, että lapsi ei opi huomioimaan toisia ihmisiä, jos hänelle ei koskaan sanota EI. Pelkkä EI ei kuitenkaan riitä siihen, että lapsi osaisi huomioida toisten ihmisten tarpeita.

Jos lapsi lyö minua tai vaikkapa sisarustaan, pelkkä EI ei kerro lapselle vielä mitään rajoista. Lapsi ei mitenkään lähtökohtaisesti tiedä, että mitä saa lyödä ja mitä ei. Hän ei tiedä, miksi jotain asioita saa lyödä ja toisia ei.

Lisäksi EI ei millään tavalla huomioi sitä, että lapsella on jokin syy siellä toimintansa taustalla. Hän ehkä haluaa purkaa suuttumusta tai turhautumista lyömällä, tai hän yrittää saada toisen mukaan leikkiinsä, tai sitten hän pyrkii johonkin ihan muuhun.

Useimmat vanhemmat tietävät tämän, ja sen ein jälkeen yrittävät tavalla tai toisella selvittää tilannetta.

Vanhempi saattaa muistuttaa säännöstä (”Ei saa lyödä!”), tai selittää, miksi sääntö on olemassa (”Ei saa lyödä, sattuu jos lyöt.”)

Usein neuvotaan vanhempia kääntämään kielto toimintakehotukseksi (”Ei saa lyödä, mutta hellästi saat silittää.”) Pienen kanssa se toimintakehotus on käytännössä usein sitä, että lapsi siirretään hellästi pois paikasta, jossa kielletty toiminta voisi tapahtua: pois johtojen luota, pois kukkapurkilta, pois isosisaruksen legorakennelmien luota ja niin edespäin.

Aika pienenkin lapsen kanssa voi myös yrittää sanoittaa lapsen motivaatiota – mitä hän yritti tehdä, kun löi? Sinua suututti, tai sinä halusit tietää, mitä tapahtuu, tai sinä halusit että sisko huomaa sinut, tai sinä halusit tutkia sitä juttua mikä veljellä oli kädessä. Pienelläkin on aina joku syy ja logiikka toimintaansa, ja lapsi yrittää aina parhaansa niillä valmiuksilla, jotka hänellä on.

Sen jälkeen voi miettiä, että millä muilla tavoilla samaa tarvetta saisi täytettyä.

Jos lapsi löi koska suututti, niin voidaan yhdessä miettiä, että mikä siihen suuttumukseen voisi auttaa. Huutaminen? Jalan polkeminen? Tyynyn lyöminen? Veden juominen? (Meidän kolmeveellä on juuri nyt kausi, jolloin ihan mihin tahansa auttaa veden juominen. Hämmentävää, mutta en koe tarvetta kyseenalaistaa, jos hän kerran kokee että se auttaa.)

Mihin EI:tä sitten tarvitaan (vai tarvitaanko)?

Oikeastaan se EI tulee useimmiten itseltä ihan puhtaasti primitiivireaktiona.

Lapsi tekee jotain sellaista, mitä en halua hänen tekevän, ja suusta tulee EI ennenkuin aivot ehtivät mukaan ratkomaan tilannetta mitenkään fiksusti. Se EI ei millään tavalla auta purkamaan tilannetta tai opettamaan lapselle rajoja, se on vain minun tapani purkaa se tilanteen turhautuminen ja oma tunnereaktioni.

Toisinaan EI tulee myös tilanteissa, joissa haluan lapsen lopettavan tekemisensä samantien.

Parkkipaikalle juoksemisen, helposti rikkoutuvan asian heiluttelemisen, tai vaikka sisaruksen satuttamisen. Niissäkin tilanteissa ollaan yritetty opetella sen sijaan sanomaan SEIS, koska siinä on kieltämisen lisäksi myös merkityselementti ”pysähdy”. Esikoinen osasi tosi hyvin jo aika pienenä reagoida kun sanottiin SEIS, 3v kuopuksen kanssa edelleen harjoitellaan sitä, että jos aikuinen sanoo SEIS niin mitä tehdään?

On tärkeää, että varsinkin pienillä se toiminnan katkaiseva sana ja ilmaus on selkeä, ytimekäs ja lapsen käsitettävissä. Ensin on tavoitteena saada lapsi lopettamaan toiminta X, ja vasta tilanteen (ja ihmisten) rauhoituttua selvitetään pitemmin. Mä olen itse sitä mieltä, että EI:n sijasta on parempiakin tapoja saada lapsen huomio, niin että lapsi huomaa, ettei näin saa tehdä. SEIS on yksi, satuttamisen kohdalla itse ulvaisen AU!, koska se on rehellisempi reaktio kuin kieltäminen.

Mitä useammin treenaa noita muita näkökulmia ja setvimisen tapoja, niin sitä nopeammin aivot ehtivät mukaan siinä EIII! -primitiivireaktion tilanteessa, ja sitä harvemmin tarvitsee itse asiassa sanoa koko EI-sanaa. Itselläni viiden vuoden aktiivisen harjoittelun jälkeen EI pärähtää suusta useimmiten silloin, kun on väsynyt ja PMS ja muutenkin tahdonvoima aika alhaalla, eli silloin kun aivot ehtivät mukaan hitaasti.

Itse asiassa se väsynyt-ja-PMS -tila vaikuttaa myös niin, että sellaisissa tilanteissa lähtökohtaisesti odotan lapselta epärealistisen tehokasta oman toiminnan säätelyä (”Ei saa hyppiä! Ei saa huutaa! Ei saa juosta autotielle! Eiiih!”), siinä missä levänneempänä osaisin realistisemmin ennakoida – tässä kohtaa lapsi pystyy kulkemaan turvallisesti tasan vain kädestä kiinni pitäen tai kantoreppuun jemmattuna.

Harjoittelu auttaa, samoin kuin omasta jaksamisesta huolehtiminen.

Onko EI:stä sitten jotain haittaa?

No niin, no. Mä en ajattele, että siinä EI:ssä on itsessään mitään erityisen pahaa, noin niinkuin sanana. Se kuuluu kieleen ja puheeseen, ja jos sen käytöstä tekee itselleen jonkun mörön, niin sen mörön välttelyyn menee ihan turhaan kapasiteettia, jonka voisi käyttää muihin asioihin.

Ja samaan aikaan on niin, että jos aikuinen tottuu sanomaan lapselle EI, niin hän samalla tottuu viestimään ikäänkuin hänen oma näkökulmansa olisi lähtökohtaisesti kaikille muillekin oikea, tosi ja noudatettava. Kieltäminen on ajatusprosessina paljon helpompi kuin vaihtoehtoisen toiminnan keksiminen tai oman pyynnön perusteleminen (ja sen takia sitä tuleekin paljon helpommin käytettyä väsyneenä).

Jos aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen lähtökohtaisesti kieltämällä, niin mun mielestäni hän silloin vierittää myös vastuun sen tilanteen onnistumiselta liiaksi lapselle. Aikuinen käytännössä odottaa, että kun hän sanoo EI, niin lapsella riittää kapasiteetti ymmärtää, mistä puuhasta häntä kielletään, arvottaa se kielto tärkeämmäksi kuin hänen oma näkökulmansa, ja lopettaa se omasta näkökulmasta kiinnostava tai tärkeä homma vain siksi, että aikuinen kieltää.

Ja jos lapsi tässä onnistuukin muutamaan kertaan, niin viimeistään silloin hänen tahdonvoimansa alkaa olla vähissä, eikä seuraavissa tilanteissa siitä oman toiminnan ohjaamisesta enää tulekaan mitään. Toisin sanoen kieltämiseen keskittymällä aikuinen säästää omaa tahdonvoimaansa lapsen tahdonvoiman kustannuksella – ja sitten ihmetellään, kun lapset ”kiukuttelevat” tai ”riehuvat” tai ”ovat mahdottomia” ja ”niitä saa olla koko ajan kieltämässä”. No hei onko yllätys, kun ensin lapsilta on odotettu epärealistisia supersankaritekoja? Jos aikuinenkaan ei jaksa olla tehokas, tavoitteellinen ja energinen pitkän päivän jälkeen, niin ei sitä voi mitenkään realistisesti odottaa myöskään lapselta.

Ja siinä on mun nähdäkseni se EI:n suurin haitta: jos aikuinen tottuu ajattelemaan, että kieltämisen jälkeen vastuu lapsen käytöksestä on lapsella itsellään, niin lapsen niskaan kaatuu epärealistisen raskas odotusten taakka. Jos taas aikuisen lähtökohtainen asennoituminen on se, että aikuisen vastuulla on auttaa lasta toimimaan odotusten mukaisesti, niin lapsi saa opetella uutta käytöstä ikätasoisesti ja aikuisen avulla. Silloin lapsella riittää kapasiteettia vaikkapa leikkiin, uusien asioiden tutkimiseen ja opetteluun, ja yleiseen hyvinvointiin.

Mutta entäs se toinen näkökulma? Että lapsi oppii pitämään omat rajansa silloin, kun häntä kielletään?

Jos lasta ei kiellä, niin hän ei opi itse sanomaan EI!

Haha, hahaa. Anteeksi. Mulle tuli jotenkin ihan absurdi mielikuva siitä, millaisia meidän lapset olisivat, jos tämä olisi totta, verrattuna siihen, mikä on todellisuus. Jos tämä pitäisi paikkansa, niin lempeästi ja kuuntelemalla kasvatetuista lapsista tulisi varmaan jotain Stepford-muksuja, jotka kuuliaisesti toimivat niinkuin käsketään, riippumatta heidän omista ajatuksistaan ja tarpeistaan.

Mun kokemus ei ole tämä. Mun kokemus on se, että meidän lempeästi ja kuuntelevasti kasvatetut lapsemme tietävät todellakin, milloin sanotaan EI ja milloin asiat eivät mene niinkuin he haluavat. Lisäksi lapsilta tulee vielä aikuisia useammin primitiivireaktiona se EIIII, erityisesti silloin kun sisarus vohkii jonkun lelun kädestä tai leikistä.

Mene tiedä, jos koko meidän yhteiskuntamme olisi rakennettu niin, että ihmisiä enemmän ohjataan kuin kielletään, niin ehkä lapsi ei oppisi sanomaan EI. Jos yhteiskunnassa pyrittäisiin enemmän ymmärtämään ja auttamaan kohti toisia huomioivaa käytöstä sen sijaan, että rankaistaan virheistä, niin ehkä EI olisi pienillekin tuntematon sana.

Silloin ehkä lasten primitiivireaktio, sen EII:n sijaan, olisi joku muu. Se olisi ehkä suora kehotus toiselle tehdä jotain – tätäkin meidän huushollissa huomaa. (”Pysähdy! Seis! Anna se takaisin!!”) Joka tapauksessa lapsilta tulisi edelleen vaistomainen reaktio siitä, että joku toimii heidän odotustensa vastaisesti, riippumatta siitä mikä sana siinä olisi käytössä.

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että jatkuvasti kieltoja kuuleva lapsi ei opi luottamaan itseensä ja omaan EI-fiilikseensä.

Hän oppii hakemaan itsensä ulkopuolelta informaation siitä, onko jokin asia hyväksyttävää vai ei. Hän ei opi kuuntelemaan omia tarpeitaan, jos aikuinenkaan ei niitä kuuntele. Ja silloin, kun lapsen käytöstä ohjataan pääasiassa kieltämällä, niin aikuinen todennäköisesti keskittyy vain siihen, miltä käytös päällepäin näyttää, eikä siihen, mitä tarpeita sillä käytöksellä pyritään kohtaamaan.

Miten lapsi sitten oppii sanomaan EI?

Miten hän oppii pitämään puolensa, kieltäytymään asioista jotka eivät tunnu hyvältä, luottamaan omaan sisäiseen kompassiinsa ja moraaliinsa silloinkin, kun toiset sanovat, että tämä toiminta on ihan ookoo? Miten autamme lapsiamme oppimaan, että itseään voi ja saa kunnioittaa ihan samalla tavalla kuin toisiakin, eikä mitään sellaista tarvitse tehdä mikä tuntuu pahalta, vaikka muut sanoisivat mitä?

(Ainakin itse haluan kasvattaa lapsistani nimenomaan tällaisia. Minä en voi olla aina heidän mukanaan tekemässä valintoja siitä, mikä on oikein ja turvallista ja rehellistä, joten parasta on auttaa heitä oppimaan, miten tehdä mahdollisimman hyviä päätöksiä.)

Lapsi oppii sanomaan EI silloin, kun hänen omaa EI:tään kunnioitetaan. Tilanteissa, joissa lapsi on itse vallankäytön kohteena (ja niitä tilanteita on arjessa paljon, koska lapsi on aina epätasa-arvoisessa valta-asemassa aikuisiin nähden, sekä kokonsa että kehitystasonsa puolesta), on äärimmäisen tärkeää kuunnella ja huomioida lapsen EI.

Aina sitä EI:tä ei voi aikuinen noudattaa, jos kyse on turvallisuusasioista (”eii, en halua turvavyötä!!”).

Silloinkin aikuisen pitää pystyä selittämään lapselle ikätasoisesti, että miksi aikuinen nyt ohittaa hänen EI:nsä. Jos aikuisella ei ole muuta selitystä sille ohittamiselle kuin ”koska minä sanon niin”, niin on syytä pysähtyä ja miettiä tosi tarkkaan, että onko se hyvä syy. Mulle toimiva ohjenuora on ollut se, että jos mä kehtaan sanoa sen ohittamisen syyn ääneen sekä lapselle että toiselle aikuiselle, niin se on ihan pätevä syy.

Jos taas kyseessä on tilanne, jossa minä haluan jotain (”nyt on nukkumaanmenoaika”) ja lapsi on sitä mieltä, että EIII!, niin meillä lähestytään tilannetta useimmiten kahdella eri tavalla.

Toisaalta mä ensin yritän selvittää, että mistä se EI kumpuaa, eli mitä lapsi haluaa kun mun ehdotukseni ei kelpaa. (”Sulla on lehden katsominen kesken ja sä haluaisit vielä katsoa sen loppuun?”) Sen jälkeen mietitään, että onko lapsen mahdollista tehdä se juttu loppuun, tai vielä muutaman kerran, tai esimerkiksi vaihtaa leikkiä. (”Sä haluaisit vielä leikkiä Ryhmä Hauta? No leikitäänkö, että Ryhmä Haun pennut on menossa nukkumaan?”)

Jos se EI ei liity mihinkään vaihtoehtoiseen toimintaan, niin yritän kuulostella, että onko siellä taustalla joku tunne, joka lasta hiertää. (”Sä et halua, että mä harjaan sun hampaat. Harmittiko sua, kun mä sanoin tiukasti?”) Kun se tunne saadaan sanoitettua ja hyväksyttyä, niin mietitään, että mikä auttaisi. Auttaako siihen harmitukseen jokin? Tai jos siihen ei auta mikään, niin mikä auttaisi niin että saadaan tämä homma yhteisymmärryksessä tehtyä? Haluatko tehdä itse vai autanko?

Ja kuten kaikessa vanhemmuuden opettelussa, arki on jotain sinnepäin

Ideaaliminä osaa nämä kaikki asiat puhtaasti ja välittömästi joka kerta. Oikean maailman reaaliminä onnistuu yhä useammin ja useammin, ja välillä myös epäonnistuu. Se kuuluu asiaan. 🙂

Kuten sanottua, jatkan mielellään keskustelua kommenteissa – kuulisin mielelläni, jos teillä EI on tiiviissä käytössä ja sille on joku tietoinen perustelu. Saa myös jakaa muita ajatuksia ja kommentteja – sillai kunnioittavasti ja arvostavasti, toki. <3

Armollisuus ja inspiraatio kasvatuksen keinoina

Kirjoitin alkuviikosta siitä, miten hyvä vanhemmuus alkaa armollisuudesta ja inspiraatiosta – nimenomaan omaa itseä kohtaan. Ja koska vanhemmuus on pohjimmiltaan erilaisia vuorovaikuttamisen tapoja sen oman lapsen kanssa, niin tässä tekstissä avaan ajatustani siitä, miten armollisuus ja inspiraatio rakentavat hyvää vanhemmuutta myös vanhempi-lapsi -suhteessa.

Armollisuutta itselle ja muille

Se, miten kohtelemme itseämme, heijastuu siihen, miten suhtaudumme lapsiimme. Oma tunneilmastomme heijastuu kodin ilmapiiriin. Omalla käytöksellämme näytämme lapsillemme esimerkkiä siitä, miten tässä elämässä on asiallista suhtautua itseensä, toisiin ihmisiin, tavoitteisiin, virheisiin, epäonnistumisiin ja ristiriitoihin. Noin esimerkiksi.

Sama pätee myös toisinpäin. Voimme opetella armollisuutta kohtelemalla lapsiamme tietoisen armollisesti. Voimme opetella suhtautumaan tavoitteisiin ja epäonnistumisiin rakentavasti esimerkiksi niin, että autamme lapsiamme oppimaan rakentavia suhtautumistapoja näihin asioihin.

Sellaista ei voi opettaa, mitä ei ole oppinut. Sellaista voi kuitenkin harjoitella, mitä on ainakin kertaalleen oivaltanut – ja sen voi myös kertoa lapselle.

Tässä me yhdessä opettelemme sitä, että pettymykset eivät niin kovasti kirvelisi. Yhdessä opettelemme, miten voisi asettua toisen asemaan ja miettiä tilannetta hänenkin näkökulmastaan. Yhdessä harjoittelemme olemaan itsellemme ja toisillemme armollisia, hyväksyviä, lempeitä, ennen kuin alamme toivoa tai odottaa toiselta yhtään mitään.

Mitä mun mielestäni tarkoittaa armollisuus omaa lasta kohtaan?

Lapsi on sellainen kuin hän on. Jo vastasyntynyt vauva saapuu maailmaan omanlaisenaan: hänellä on tietynlainen hermoston herkkyys, joka saa hänet reagoimaan ärsykkeisiin siten kuin reagoi. Hänellä on tietty kehitysvaihe, johon liittyvät sen kehitysvaiheen tarpeet. Hänellä on tietyt sisäänrakennetut tavat pyrkiä saamaan itselleen sitä, mitä tarvitsee – hamuaminen, tarttuminen, itkeminen ja niin edespäin.

Kun vauva kasvaa isommaksi, taaperoksi, leikki-ikäiseksi, hän edelleen toimii siitä omasta lähtökohdastaan käsin. Kasvun myötä hän oppii, että tietyillä tavoilla saa mitä tarvitsee, ja toisilla tavoilla ei saa – ja se oppimisprosessi riippuu vahvasti siitä, miten me vanhempina reagoimme lapsen käytökseen ja pyrkimyksiin.

Jos lapsi oppii, että itkemällä ei saa tarpeitaan täytetyiksi, koska hänestä huolehtivat aikuiset eivät vastaa itkuun, hän pian lakkaa itkemästä, ja etsii toisia keinoja saada tarvitsemansa. Tai hän lannistuu, ja oppii sivuuttamaan kyseisen tarpeen, koska kukaan ei koskaan ole sitä tarvetta huomioinut. Se, miten nopeasti tämä oppiminen tapahtuu, riippuu taas lapsen ominaislaadusta: hermoston herkkyydestä, temperamentista ja niin edespäin.

Armollisuus vanhempana tarkoittaa minulle sitä, että me näemme, ymmärrämme ja hyväksymme, että lapsellamme on kaikenlaisia tarpeita.

Se tarkoittaa, että pyrimme parhaamme mukaan näkemään, mitä tarvetta lapsi käytöksellään yrittää kohdata.

Se tarkoittaa myös sitä, että hyväksymme lapsemme tarpeiden olemassaolon ja tärkeyden aina.

Silloinkin, kun emme tiedä, miten niihin vastaisimme – tai että mikä tarve siellä viestin takana oikeastaan onkaan. Silloinkin, kun olemme itse väsyneitä ja ärsyyntyneitä siihen, että lapsi taas tarvitsee jotain. Silloinkin, kun lapsi yrittää viestiä siitä tarpeestaan meidän mielestämme epämiellyttävällä, epäkohteliaalla, loukkaavalla tai muuten väärällä tavalla.

Armollisuuden voi kiteyttää näihin sanoihin:

Ahaa, lapsi käyttäytyy noin. Mitäköhän hän tarvitsee?

Kaikki, mitä me ihmiset teemme, on pyrkimystä täyttää joku tarve. Käytöksemme voi olla ristiriidassa toisten tarpeiden kanssa – ja silti, silloinkin, siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea. Voi olla, että emme edes itse tiedä, mitä tarvetta yritämme täyttää – ja silloinkin siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea.

Armollisuus vanhemmuudessa on myös sen ymmärtämistä ja muistamista, että lapsi vasta harjoittelee.

Kehitysvaiheesta riippuen hänellä joko on tai ei ole ymmärrystä siitä, että toisillakin ihmisillä on tunteita ja tarpeita. Tietyn ikäinen lapsi ei edes pysty asettumaan toisen näkökulmaan, ellei häntä siinä tietoisesti ja lempeästi auteta ja ohjata. Ei usein silloinkaan.

Jos kerran meillä aikuisillakin on vaikeuksia nähdä asiat toisen ihmisen (eli oman lapsemme) näkökulmasta, vaikka olemme harjoitelleet vuosikausia, niin on ihan absurdia olettaa, että lapsi pystyisi esimerkiksi yhden tai kahden harjoituskerran jälkeen aina muistamaan, että ai niin, toiselta ei saa ottaa kädestä, ketään ei saa lyödä, ja kiiretilanteessa irvistely ei teekään aikuiselle hyvää mieltä.

Tässä taas palataan siihen, että armollisuus itseä kohtaan auttaa armollisuudessa lasta kohtaan. Kun muistan, että minäkään en ole valmis, täydellinen tai kaikkea osaava, niin se on helpompi muistaa ja hyväksyä myös lapsen kohdalla.

Kun huomaan ja muistan, että oppiminen vaatii oivallusten lisäksi myös harjoittelua, niin osaan suhtautua lempeämmin ja hyväksyvämmin sekä omiin että lapsen epäonnistumisiin ja harjoitustilanteisiin.

Kun osaan pyytää lapselta anteeksi, niin minun on helpompi muistaa, miten vaikealta se voi joskus tuntua lapsestakin.

Minä olen sellainen kuin olen, ja saan olla tällainen. Lapseni on sellainen kuin on, ja saa olla. Minä tarvitsen sitä mitä tarvitsen, ja saan tarvita. Lapseni tarvitsee sitä mitä tarvitsee, ja saa tarvita. Me olemme molemmat riittävän hyviä tällaisina, keskeneräisinä ja asioita opettelevina.

Inspiraatio toimii opettelun moottorina

Kaikki, mitä teemme, pyrkii täyttämään jotain tarvetta, kuten jo sanottua. Mun mielestäni yksi vanhemman tärkeimmistä tehtävistä on auttaa lastaan oppimaan rakentavia ja kunnioittavia tapoja saada tarpeensa kohdatuiksi niin, että myös toisten tarpeet voivat tulla kohdatuiksi.

Toisin sanoen auttaa lapsiaan kasvamaan sellaisiksi ihmisiksi, joille on luontevaa kunnioittaa sekä omia tarpeita että toisten ihmisten tarpeita, etsiä kaikkia huomioivia toimintatapoja, ja olla valmis muuttamaan omaa toimintaansa, jos käykin ilmi, että se loukkaa toisten tarpeita.

Niin miten sellaisia lapsia sitten kasvatetaan?

Oikeastaan kaikki rakennuspalikat ovat jo tulleet tämän tekstisarjan aikana näkyviin.

Vanhemman armollisuus lapsen tarpeita kohtaan auttaa lasta oppimaan, että omat tarpeet ovat tärkeitä ja kohtaamisen arvoisia. Se auttaa lasta tunnistamaan omia tarpeitaan, sanoittamaan niitä ja pyytämään apua silloin, kun omat keinot eivät riitä. Se myös antaa lapselle esimerkkiä siitä, että kun oma ja toisen käytös ovat ristiriidassa, niin silloinkin toisen tarpeita kunnioitetaan, vaikka keinoja ja käytöstä tarvitsisikin muuttaa.

Vanhemman armollisuus omia tarpeitaan kohtaan puolestaan antaa lapselle luontevan ympäristön opetella, että toisillakin ihmisillä on tarpeita – ja että nekin ovat kunnioittamisen ja kohtaamisen arvoisia. Vanhempi on lapselle ensimmäinen ihminen, josta huomaa, että toisia ei saa kohdella miten tahansa.

Vanhemman oma inspiraatio puolestaan antaa lapselle mallia siitä, että omia tarpeita voi pyrkiä kohtaamaan erilaisilla keinoilla. Vanhempi toimii esimerkkinä siitä, että voi opetella uusia tekemisen tapoja, tehdä virheitä ja korjata niitä. Aikuisen esimerkki näyttää lapselle, että on tärkeää ja arvokasta pyrkiä omiin tavoitteisiinsa, olivat ne sitten lyhyen tai pitkän tähtäimen tavoitteita.

Kun lapsen (ja aikuisenkin) tarpeet ovat täynnä, niin hän on luonnostaan utelias, hyväntahtoinen, yhteistyöhaluinen ja uuteen pyrkivä. Jos hän ei ole näitä asioita, hänen tarpeensa eivät ole siinä tilanteessa täynnä. Siksi lapsen inspiraationkin tukeminen kumpuaa ensin armollisuudesta.

No entäs konkreettisesti? Entä jos haluan saada lapseni käyttäytymään tietyllä tavalla?

Arjessa tämä kaikki armollisuudesta ja inspiraatiosta puhuminen voi tuntua haaveksimiselta. Joo joo kivoja tavoitteita, mutta minä haluan, että lapseni pukee reippaasti tai syö tai nukkuu tai lopettaa jatkuvan puremisen.

Perinteisesti kasvatus on ajateltu juurikin tästä näkökulmasta. Miten saan lapseni tekemään asian X niinkuin minä haluan? Lempeämpien kasvatussuuntien lisäkaneetti tähän kuuluu: …sellaisella tavalla, että kunnioitan myös lapseni tarpeita?

Ja silloinkin, arjessa, siinä ruohonjuuritasolla leivänmurujen ja duplojen ja hammaspesujen ja niistämisen keskellä, mun vastaus tähän kysymykseen on ensin armollisuus itseä kohtaan.

Nyt on näin, että minä haluan lapsen käyttäytyvän tietyllä tavalla. Mitä omaa tarvettani minä sillä yritän kohdata? Tarvitsenko oikeasti sitä, että päästään ovesta ulos tasaan mennessä, vai tarvitsenko jotain muuta?

Nyt on näin, että minun on vaikea olla kärsivällinen lasta kohtaan. Nyt on näin, että minua harmittaa kun tämä meni taas tähän. Saa olla, saa harmittaa, saan tarvita sitä mitä tarvitsen vaikken ihan edes tietäisikään, mitä se on.

Tämän kaiken voi myös sanoa ääneen ja kertoa lapselle. Se auttaa lasta näkemään asiaa vanhemman näkökulmasta ja kasvattaa hänen empatiakykyään.

Seuraava askel on inspiraatio.

Miten haluaisin, että tämä tilanne menisi? Mikä minulle on oikeasti tässä tärkeää? Jos pitää valita ehtimisen ja hyvän fiiliksen väliltä, niin kumman valitsisin? Tarvitseeko valita, vai keksinkö jonkun tavan tuoda sekä ehtimistä että hyvää fiilistä tähän tilanteeseen?

Tämänkin keskustelun voi käydä ääneen. Lapsi saattaa keksiä jonkun hyvän ratkaisun, tai sitten jo se, että kuulen omat ajatukseni, auttaa selkeyttämään niitä. Vähintään annan lapselle taas esimerkkiä siitä, että millaisten pohdintojen kautta uusia toimintatapoja voi etsiä.

Sitten löydetään armollisuutta lasta kohtaan.

Jostain syystä tämä asia on nyt lapselle tosi vaikeaa. Saa olla. Jokin tässä on sellaista, että lapsi ei itse vielä osaa kohdata omia tarpeitaan sellaisella tavalla, että mun tarpeet tulisivat kohdatuiksi. Lapsi tarvitsee nyt minulta jotain, koska tuo homma ei onnistu itse.

Tässä kohtaa viimeistään kannattaa kysyä lapselta: mitä sinä tarvitset? Tai yrittää asettautua lapsen asemaan: hänellä jäi leikki kesken kun ruvettiin pukemaan, ehkä hänellä on leikillisyyden ja hassuttelun tarve?

Sitten vasta viimeiseksi pääsemme siihen, että miten autan lasta keksimään rakentavia tapoja, joilla voisimme yhdessä vastata meidän molempien tarpeisiin. Toisin sanoen lapsen käytöstä ohjaavaan inspiraatioon.

Sinä tarvitset nyt tätä, ja minä tarvitsen tuota. Keksitkö jonkun hyvän tavan, millä nämä saisi sovitettua yhteen? Entä jos leikitään kissaperhettä, jotka pukevat päälle lähteäkseen ulos? Auttaako, jos lasken kymmenestä yhteen lähtölaskennan, niin katsotaan, että ehditkö sillä aikaa?

Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän tätä keskustelua käy vanhempi ääneen itsekseen. Sekin on tärkeä osa vanhemmuuden vuorovaikutusta, koska vanhemman eri strategioihin vastaamalla ja reagoimalla lapsi kertoo, mikä toimi ja mikä ei. Silloinkin lapsi oppii lähikehityksen vyöhykkeellä (eli vanhemman avustuksella) huomaamaan, mitkä keinot toimivat minkäkinlaisen tunteen tasaannuttamiseen.

Tällaisen lähestymistavan oppiminen (ensin omat tarpeet, sitten omat tavoitteet, sitten toisen tarpeet, sitten yhteiset tavoitteet) vaatii itsessäänkin oivalluksen lisäksi harjoitusta. Eli siis kokeiluja, epäonnistumisia, lisää oivalluksia, lisää harjoitusta. Jotta jaksaa harjoitella, tarvitaan armollisuutta itseä kohtaan – jo se, että opettelen uutta, on merkki hyvästä ja omistautuneesta vanhemmuudesta.

Lisäksi tarvitaan selkeä tavoite siitä, että jonain päivänä haluan osata suhtautua tilanteisiin tuolla tavalla. Eli siis inspiraatiota. Inspiraatio antaa myös vinkkiä siitä, mitä konkreettisia keinoja missäkin tilanteessa voisi käyttää. Toimintatavat vaihtelevat lapsen iän ja kehitystason mukaan, mutta armollisuuden ja inspiraation yhdistelmä toimii vauvasta teiniin.

Muun muassa näistä syistä riittävän hyvä vanhemmuus löytyy – minun mielestäni – armollisuuden ja inspiraation risteyksestä. Sen opettelua haluan myös auttaa työni kautta. (Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy esimerkiksi Hyvän vanhemmuuden minikurssilta, jonka saat lahjaksi kun tilaat Lupa olla minä -sähköpostikirjeen.)

Tämä toimi tällä kertaa 13: Sinä halusit tehdä hyvää mieltä.

Meidän kolmevuotias on nyt päässyt siihen vaiheeseen, että kaikenlaisten konfliktien kohdalla aletaan naureskella, juosta karkuun, irvistellä, ja ylipäänsä käyttäytyä, no, eri tavalla kuin mitä aikuinen odottaa.

Me aikuiset olemme usein tottuneet siihen, että jos on joku konflikti, kurja mieli tai selvitettävä ikävä asia, niin kaikki suhtautuvat siihen asiaankuuluvalla vakavuudella. Ei vaihdeta puheenaihetta, ei irvistellä tai naureskella, ei vitsailla silloin kun toisella on kurja mieli.

Usein se johtaa sitten siihen, että kun se pari-kolmevuotias alkaa irvistellä, lällätellä, naureskella tai muuten ”pelleillä” kesken ”vakavan” tilanteen, niin aikuista alkaa ärsyttää. Kiusallaan käyttäytyy epäkunnioittavasti, ei mitään empatiakykyä, huonotapainen, miten mä olen onnistunut tollaisen kiusankappaleen kasvattamaan, ja niin edespäin.

No, tähän aiheeseen liittyen olemme käyneet aika monta keskustelua sen kolmevuotiaan kanssa tässä viime viikkoina – ja erittäin hedelmällisesti sittenkin. Mä nimittäin joskus luin jostain foorumikeskustelusta oivalluksen, joka on tullut juurikin tässä vaiheessa käyttöön tosi usein.

Tilanne

Ollaan pukemassa, kun lähdetään johonkin, tai lapsi on juuri hääräämisellään hajottanut jotain, tai muuten aikuisella on hyvin vakava meininki.

Tai ihan viimeisin esimerkki: 5v esikoiselta oli hajonnut hänelle tärkeä lelu, ja mä lohdutin häntä. Kolmevuotias tulee viereen lauleskelemaan kovaan ääneen lastenohjelman laulua ja tökkimään esikoista ja minua.

Minä: Hei nyt mä lohdutan [esikoista], odotatko vähän?
Kolmevee: *jatkaa*
Minä: *lamppu syttyy päässä* Muruseni, harmittaako sua, että [esikoisella] ja mulla on kurja mieli? Ja sä halusit tehdä parempaa mieltä?
Kolmevee: Joo!
Minä: Hurjan ihanasti ajateltu. Sinä huomasit, että [esikoinen] tykkää siitä laulusta ja teillä oli aikaisemmin kiva kutitusleikki, ja sinä niillä ajattelit saada [esikoisen] iloiseksi?
Kolmevee: Joo.
Minä: Tiedätkö mä luulen, että ne ei nyt auta. Jos sä haluat tehdä parempaa mieltä, niin me voidaan kysyä [esikoiselta], että mikä auttaisi. Auttaisko halaus? *esikoinen nyökkää*
Kolmevee: *halaa isompaa*

Mitä mä siis tein?

Usein ne ”pelleily”jutut, joihin meillä aikuisilla menee vakavissa tilanteissa hermot, on täsmälleen samoja juttuja, joille on tunti sitten tai aamulla tai edellisenä päivänä yhdessä naurettu. Joku hassuttelu tai muu, johon aikuinen on rauhallisessa tilanteessa reagoinut naurulla, hymyllä tai muulla ilolla.

Kolmevuotias ei näe meidän kiirettämme, ei suruamme, ei kiukkuamme tai turhautumistamme. Hän näkee ilmeestämme, että meitä ei tosiaankaan naurata. Sitten tulee oivallus: hei se yksi juttu sai tuon toisen ihmisen iloiselle tuulelle aiemmin. Entäs jos minä tekisin sen, niin sitten hänelle varmaan tulisi taas iloinen mieli?

Ihan loogista. Aikuisetkin tekevät samaa, sekä lasten että aikuisten kanssa.

Samasta hyvästä aikomuksesta nimittäin usein kumpuaa se (omasta mielestäni pökerryttävän raivostuttava) tapa, jolla jotkut aikuiset suhtautuvat lasten itkuun: kun lapsi itkee, niin tärkein tehtävä on saada itku loppumaan. Jos lapsi on aikaisemmin ilahtunut jostain leikistä, niin se leikki on varmaankin hyvä tapa saada lapsi taas iloiselle tuulelle. Kukkuluuruu, eihän me nyt itketä kun täällä on tällainen hieno lelu, ai mutta mikäs tämä oli, katsopas tänne?

Hyvästä aikomuksesta huolimatta sellainen harhauttaminen ei ole empatiaa, vaan toisen tunteen ohittamista. On silti ihan keskeisen tärkeää, että se hyvä aikomus tuodaan näkyviin – sekä itselle että sille toiselle – jotta voi tarjota empaattisempia suhtautumisen tapoja.

Kun meidän kolmevuotias kokee, että minä näen hänen hyvän tarkoituksensa, niin hänen on helpompi kuunnella, kun mä ehdotan, että millä tavalla voisi oikeasti auttaa, kun toisella näyttää olevan kurja mieli.

Ja kun minä näen ja sanon ääneen hänen hyvän tarkoituksensa, niin mun on äärimmäisen paljon helpompi kertoa ne eri ehdotukset kärsivällisesti ja rakentavasti.

Yhtäkkiä me ei olla enää vastakkaisilla puolilla, vaan samalla puolella. Meillä on yhteinen tavoite: saada mulle (tai esikoiselle, tai isovanhemmalle) rauhallisempi ja iloisempi fiilis.

Mun on helpompi muistaa, että kolmevuotias ei ole vastuussa mun tunteistani, eikä isosisaruksen tunteista, eikä isovanhempien tai muiden aikuisten tunteista. Samaan aikaan mä huomaan, että lapsella on aito tarve auttaa, hoivata ja ilahduttaa, joten mä voin ehdottaa hänelle ikätasoisia tapoja itse vastata siihen omaan auttamisen, hoivaamisen ja ilahduttamisen tarpeeseensa.

Jos kokeilet tätä kotona, tai jos sinulla on samankaltaisia kokemuksia, niin kuulisin niistä mielelläni kommenteissa!

Kunnioitus, solidaarisuus ja #ihanaäiti

Ihana Äiti -kampanjan ytimessä ovat sellaiset asiat kuin solidaarisuus, kunnioitus ja armollisuus. Voimme olla itsellemme armollisia, jos emme yletä aina Ideaaliminän huippusuorituksiin. Voimme olla myös kanssaäideillemme solidaarisia ja kunnioittavia, vaikka he tekisivät asiat eri tavalla kuin me itse.

Teoriassa kuulostaa ihanalta ja kannatettavalta. Käytännössä se kunnioitus on joskus ihan käsittämättömän vaikeaa. Erityisesti silloin, jos toinen ihminen näyttää vahingoittavan itseään tai toisiaan – erityisesti lapsiaan, äitiydestä puhuttaessa – tuntuu ihan mahdottomalta kunnioittaa ja olla solidaarinen. Miten tuo ihminen voi toimia noin?!

Tottakai meitä kiinnostaa esimerkiksi se, että lapsia kohdellaan hyvin, arvostavasti, lempeästi ja suojellen. Tietyssä mielessä meidän vastuumme yhteisönä on pitää huolta siitä, että heikoimpia suojellaan ja heistä pidetään huolta.

Vanhempien välinen solidaarisuus ei saa tarkoittaa sitä, että asioista vaietaan, jottei kukaan joutuisi kyseenalaistamaan omaa toimintaansa ja kohtaamaan omaa epätäydellisyyttään.

Päinvastoin.

Solidaarisuus ja kunnioitus kulkevat juuri siksi käsi kädessä, että voisimme yhteisesti suojella kaikkein heikoimpia, esimerkiksi nyt lapsia.

Solidaarisuus ja kunnioitus rakentavat yhteisöllisyyttä

Mieti omalle kohdallesi tilanne:

Olet lapsesi kanssa vaikkapa kaupassa, ja toimit niinkuin sinun on lapsesi kanssa tapana toimia. Lapsi on vaunuissa, liinassa, ostoskärryissä tai kulkee vierelläsi. Yhtäkkiä täysin tuntematon ihminen tulee kertomaan sinulle, että hänen mielestään toimintasi vaarantaa lapsesi hyvinvoinnin.

Miten sinä reagoisit? Millainen viesti sinun olisi helpointa ottaa vastaan? Tai millaisesta viestistä raivoistuisit ja toivottaisit tämän hyvää tarkoittavan tuntemattoman paikkaan, jossa aurinko ei paista?

Kunnioittava, solidaarinen viesti olettaa, että sinä aikuisena haluaa lapsellesi hyvää ja teet parhaasi.

Kunnioittava, solidaarinen viesti huomioi sekä aikuisen että lapsen tarpeet tilanteessa.

Kunnioittava ja solidaarinen viesti voi olla esimerkiksi tällainen:

Hei anteeksi, huomasin että [aikuisen toiminta]. Minua huolestutti, että [seuraus lapselle], koska minusta näytti, että [lapsen käytös].

Anteeksi, huomasin että sun lapsi on tuolla liinassa, ja mua huolestutti, että hänen niskansa ei saa tarpeeksi tukea, kun hänen päänsä heiluu tuolla tavalla.

(Jos olisin kuullut tämän aikanaan bussipysäkillä random mummelilta vuosikasta selässä kantaessani, niin olisin reagoinut ehkä vähän myönteisemmin. Se, mitä kuulin, oli ”ai herranjumala miten se tuolla retkottaa” samalla kun mummeli alkoi härkkiä liinassa nukkuvan lapseni päätä lupaa kysymättä. Verenpaine nousee pelkästä muistikuvasta.)

Kunnioittavaan ja solidaariseen viestiin liittyy myös se, että viestin lähettäjä on valmis myös vastaanottamaan sen toisen ihmisen reaktion. Ohikulkiessa huudettu, ns. drive-by-kritiikki, ei ole kunnioittavaa eikä solidaarista.

Tietysti jos näen tilanteen, jossa lapsi on väkivallan (joko henkisen tai fyysisen) kohteena, niin viesti voi olla painokkaampikin.

Hei, älä tee noin. Huomaatko, sun lapsesi pelkää/lapseesi sattuu.

Silloinkin mä kunnioitan sitä toista aikuista sen verran, että selitän hänelle, miksi hänen käytöksensä ei ole mun mielestäni hyväksyttävää. Sanon hänelle suoraan sen sijaan, että soittaisin rekisterinumeron perusteella lastensuojeluun tai tekisin jotain muuta vastaavaa.

Ja samalla, sillä kunnioittavalla puuttumisella, osoitan siinä tilanteessa olevalle lapselle, että häntä ei saa kohdella väkivaltaisesti.

Aika harva meistä toivottavasti joutuu kohtaamaan tällaista tilannetta, mutta valitettavasti niitäkin tilanteita tulee. Itse olen vielä aika varovainen puuttumaan, mutta yritän opetella sitä koko ajan.

Kunnioitus ja solidaarisuus tarkoittavat myös sitä, että osaa erottaa isot asiat ja pienet asiat.

Isot ja pienet asiat, värikoodeilla

Isoja asioita ovat henkinen ja fyysinen väkivalta, laiminlyöminen sekä lapsen terveyteen ja turvallisuuteen liittyvät teot ja tekemättä jättämiset. Harkitsemisen liikennevalojen näkökulmasta punaiset jutut.

Jos punaisissa asioissa menee jotain pieleen, niin silloin ei selvitä pelkällä anteeksipyynnöllä, vaan edessä voi olla sairaalakeikka, psyykkiset tai fyysiset vammat tai kuolema. Niissä meidän kaikkien pitää huolehtia paitsi omista myös toistemme lapsista. Näissä asioissa myös laki on usein selkeä: esimerkkeinä mainitsen tieliikennelain pykälät turvaistuinten käytöstä, fyysinen koskemattomuus rikoslain puitteissa, tai lapsen oikeuksien sopimuksen.

Keltaiset asiat ovat niitä, joista selviää anteeksipyynnöllä, mutta jotka toistuessaan rapauttavat luottamusta ja kunnioitusta, tai voivat jopa eskaloitua punaiselle puolelle laiminlyömiseksi tai kaltoinkohteluksi.

Valehteleminen. Epäkunnioittava käytös lasta kohtaan. Huutaminen. Manipulointi. Tunnekuohussa olevan lapsen yksin jättäminen. Näissä kohdissa puuttuminen on kaikkein vaikeinta, koska yksittäisistä tilanteista on vaikea sanoa, onko käytös toistuvaa.

Erityisesti tällaisissa tilanteissa se kunnioittava, solidaarinen viesti on ensiarvoisen tärkeä: Minun ymmärtääkseni tuon tapainen [aikuisen käytös] voi aiheuttaa lapsessa [seuraus lapselle] – olitko tästä tietoinen? Huomasitko, että teit [aikuisen käytös]? Tai: Kun itse välillä [aikuisen käytös], niin huomaan sen siitä, että [oma reaktio, lapsen käytös], ja yritän paikata sen niin, että [oma käytös].

Ja sitten on niitä pieniä asioita, vihreitä tilanteita, joissa lapsen tarpeet voi kohdata monella eri tavalla.

Saa olla ideaaleja, tavoitteita ja toiveita. Voi olla iloinen siitä, että onnistuu tavoitteessaan tai pettynyt, jos ei onnistu. Ja jos se menee eri tavalla, niin pääasia on, että lapsen tarpeet on täytetty.

Imetys tai pulloruokinta? Imetyksen hyödyistä on valtavasti näyttöä, ja samaan aikaan korvikkeet ovat olemassa juuri siksi, että vauvan eloonjääminen ei riippuisi pelkästä imetyksestä.

Perhepeti vai oma sänky? Niin kauan kuin lapsella on turvallinen paikka nukkua ja hän saa aikuisen läsnäoloa ja läheisyyttä aina sitä tarvitessaan, niin pääasia, että kaikki saavat nukuttua.

Liina, vaunut, kantoreppu? Kunhan turvallisuudesta ja ergonomiasta on huolehdittu, niin lapsi kulkee parhaiten siinä missä hän viihtyy ja mikä sopii häntä kuljettavalle aikuiselle.

Päivähoito vai kotihoito? Kunhan lapsi saa riittävästi läheisyyttä ja huomiota päivän ja yön aikana, ja kunhan hänen tarpeisiinsa vastataan ripeästi ja lempeästi, niin paras ratkaisu on se, joka sopii kyseiselle perheelle.

Jos olen huolissani siitä, että lapsen terveys tai turvallisuus vaarantuu tämäntyyppisten valintojen myötä, niin silloin on tietysti hyvä puuttua tilanteeseen. (Sen bussipysäkkimummelin mielestä varmaan mun liinalapseni näytti olevan todella vaaravyöhykkeellä, ja sinänsä olen kiitollinen siitä, että hän huolehti lapseni turvallisuudesta.)

Silloinkin kunnioitus ja solidaarisuus ovat ensiarvoisen tärkeitä.

Tai ei. Erityisesti silloin kunnioitus ja solidaarisuus ovat ensiarvoisen tärkeitä. Jos en kerro omaa huolenaihettani kunnioittavasti, toinen ei välttämättä kuule sitä, mitä yritän hänelle sanoa. Hän saattaa kuulla vain, että kritisoin hänen tapaansa olla äiti ja tehdä sellaisia valintoja, jotka eivät kenellekään muulle kuulu.

Tämä pätee tietysti nettikeskusteluissa vielä enemmän kuin kasvokkain. Kasvotusten meidän on edes vähän helpompi nähdä, että toinen ihminen on itse asiassa ihan oikea ihminen, ei yksiulotteinen lapsensa laiminlyöjä. (Näin kärjistäen.)

Netissä näemme toisesta vain ohuen suikaleen, ja siitä suikaleesta on helppo tehdä tulkintoja, jotka menevät pahimmillaan todella kaukaa todellisuuden ohi.

Puuttua saa, jos huolestuttaa. Sekin on solidaarisuutta ja lasten tarpeiden kunnioitusta. Kaikkein tehokkainta ja hyödyllisintä se puuttuminen on silloin, kun sen tekee myös aikuista kunnioittaen, koska silloin se viesti menee kaikkein todennäköisimmin perille niin kuin me sen tarkoitimme.

Miten sinun vanhemmuuteesi on puututtu, joko kunnioittavasti tai vähemmän? Miten olisit toivonut, että epäkunnioittava puuttuminen olisi tehty kunnioittavammin ja solidaarisemmin? Kerro kommenteissa! Samoin saa (kunnioittavasti ja solidaarisesti) avata omia näkökulmia, ajatuksia, odotuksia ja tunteita, joita tämä teksti herätti noin muuten.