Tämä toimi tällä kertaa 15: Minä rakastan sinua aina

Tilanne

Kello on neljä ja risat aamuyöllä. Kuopus, neljä vuotta, herättää kiipeämällä kainaloon möyrimään. Kuiskuttelee siinä samalla juttuja Pokémoneista ja päivähoidosta ja muista tärkeistä asioista. Minä vastailen sanomalla, että jutellaan tästä aamulla, nyt minä haluan nukkua. Sitten lapsi kuiskaa:

Lapsi: Tykätäänhän me aina toisistamme?
Minä: Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Silloinkin kun sä et halua olla mun kanssa?

Huokaisen. Mieleen nousee viikonlopulta tilanne, jossa lapsen käytös osui suoraan omiin vajaalla oleviin tarpeisiini: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, luottamus, kunnioitus, ennakoitavuus, helppous. (Siinä tilanteessa suutuin ihan kamalasti, huusin ja murisin että nyt mua ärsyttää ja suututtaa ihan kauheasti kun sanoin että X ja sitten sä teit Y. Oltiin aiemmin sovittu, että kylvetän lapset, ja suuttumisen jälkeen pyysin puolisoa kylvettämään kuopuksen koska pelkäsin että en kykene riittävästi rauhoittumaan jotta yhteinen kylpyhetki olisi mukava molemmille. Pyysin myöhemmin anteeksi huutamista.)

Minä: Jos mä en halua olla sun kanssa, niin se johtuu siitä, että mä tarvitsen tilaa ja rauhaa, ei siitä ettenkö rakastaisi. Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Niin, vaikka et aina tykkäisi musta niin rakastat mua.
Minä: Joskus mä en tykkää sun käytöksestä, silloin kun se haittaa mun tarpeita. Silloinkin mä tykkään sun ajatuksista, ja siitä mikä sulle on tärkeää.

Hetken mietin hiljaa. Harmitti, kun tuntui että olin lokeroinut lapsen osiin: noita osia rakastan, toisia en.

Minä (lasta hellästi rutistaen): Minä rakastan sua ihan just tollaisena kuin sä olet.
Lapsi: Ai öinä?
Minä: Joo, yöllä ja päivällä ja aamulla ja illalla ja ihan aina.
Lapsi: Niin sitten mä voin paremmin leikkiä ja touhuta renkaissa.
Minä: Ai kun mä rakastan sua niin sun on kivempi tehdä mukavia juttuja?
Lapsi: Niin.

Sitten vielä vähän kuiskuteltiin siitä, mitä lapsi huomiselta toivoo. Lopulta alkoi kainalosta kuulua tasainen tuhina. Itse valvoin vielä tovin.

Mitä mä siis tein?

1. Kuuntelin.

Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että yöllä päällimmäinen tarve meillä kaikilla on uni, silloin tällöin myös läheisyys. Ja välillä tulee näitä tilanteita, joissa periaate ei pidäkään paikkaansa, koska lapsen päällimmäisenä tarpeena on vaikka yhteys tai luottamus tai vakuuttuminen siitä, että äiti kuitenkin rakastaa.

Tavallisesti meidän ”minä rakastan sinua” -keskustelut lasten kanssa menee nimittäin näin:
Aikuinen: Hei [nimi], mulla on sulle yks tärkeä juttu.
Lapsi: No mitä?
Aikuinen: Minä rakastan sinua.
Lapsi: Mä tiiän! Sä oot sanonut sen ainakin miljoona kertaa! *tuhahdus*

Tähän nähden lapsen kysymys oli niin iso poikkeus, että siihen en enää halunnut vastata ”jutellaan siitä huomenna, hyvää yötä”.

Jostain lapselle oli selvästi tullut kysymysmerkki tästä asiasta. Se saattoi jäädä viikonlopusta, vaikka se asia sitten käsiteltiinkin rauhoittumisen jälkeen. Se saattoi johtua päiväkodin ja päivähoitorytmin vaihtumisesta, tai kesäloman loppumisesta, tai jostain ihan muusta.

Eikä minun tehtäväni ollut (ensiksi, tai välttämättä ollenkaan) saada ensin omaa ymmärryksen tarvettani täyteen ja kysellä, että miksi nyt näin, miten niin muka, tai helpottaa omaa oloani sanomalla vaikka että höpö höpö totta kai äiti rakastaa. Lapselle oli tärkeää saada aito ja rehellinen vastaus.

2. Tein parhaani vaikkei mennytkään oppikirjan mukaan.

Siinä keskustelun jälkeen valvoessa pohdiskelin aika pitkään sitä, että miten olisin voinut hoitaa sen viikonlopun tilanteen paremmin, tai miten olisin voinut käydä tuon keskustelun paremmin.

Olisin viikonloppuna voinut selkeämmin kertoa, että nyt olisin niin kaivannut luottamusta ja kuulluksi tulemista. Olisin voinut siinä yöllä ensin arvata lapsen tunnetta ja tarvetta, niin että olisin osannut paremmin vastata hänen tarpeeseensa, ei pelkästään kysymykseen. Olisin voinut käyttää lapsen omaa sanaa (lapsi puhui tykkäämisestä, minä rakastamisesta, miksi se piti vaihtaa?) jotta lapsi olisi tuntenut tulleensa kuulluksi paremmin.

Ja samaan aikaan olin kiitollinen siitä, että osasin sen minkä osasin.

Viikonloppuna pidin huolta, että kun kiukkusin niin keskityin ensin omista tunteista ja omista havainnoista puhumiseen. Menin eri huoneeseen, niin ettei lapsen tarvinnut katsella huutavaa aikuista. Otin sitä tilaa ja rauhaa, pyysin puolisolta apua, ja sitten kun olin rauhoittunut niin halittelin lapsen kanssa ja pyysin anteeksi.

Siinä yöllisessä keskustelussa osasin kertoa lapselle, että mun käytös ja haluaminen liittyy mun tunteisiin ja tarpeisiin, ei häneen tai siihen, minkä verran häntä rakastan. Kun huomasin, että sanoin mielestäni hölmösti ja eri tavalla kuin halusin, niin palasin siihen keskusteluun. Ja sitten kun lapsi vielä halusi jutustella ja kertoa toisesta aiheesta, niin kuuntelin häntä, jotta hän varmasti tunsi tulleensa kuulluksi.

Vaikka asioita tietää, niin niitä ei välttämättä kaikkia osaa siinä itse tilanteessa toteuttaa tyylipuhtaasti. (Vaikka olisi miten Rakentavan Vuorovaikutuksen Ohjaaja.) Se ei haittaa.

Sekin on iso voitto ja onnistuminen, että jälkikäteen huomaa ajatuksen ”olisinpa toiminut tässä tilanteessa näin”. Siitä voi oppia, ja sen voi usein kertoa myös sille toiselle: ”Vitsi mua harmitti kun sanoin X, olisin halunnut osata sanoa Y”.

3. Olin rehellinen omista tarpeistani.

Lapsi huomaa, kun en ole iloinen hänen käytöksensä jälkeen. Minulta olisi ollut epärehellistä sanoa, että eikun aina haluan olla sun kanssa. Koska oikeasti en aina halua olla neljävuotiaan kanssa – joskus haluan olla yksin, joskus haluan olla töissä tai ystävien kanssa tai esikoisen kanssa tai puolison kanssa tai niin edespäin.

Ja toisaalta ei olisi ollut myöskään rehellistä sanoa, että joskus en tykkää sinusta mutta rakastan sinua. Mitä se edes tarkoittaa?

Jos se tarkoittaa, että tykkääminen on sitä kun minulla on hyvä fiilis sinun läsnäollessasi, niin joo, ehkä. Ja silloinkaan se ei tarkoita, että tykkään tai en tykkää siitä koko lapsesta (tai ihmisestä).

Voi käydä niin, että tykkään tuosta ihmisestä edelleen 80-prosenttisesti, ja sitten 20% havainnostani osuu johonkin mun tarpeeseen ja sitten kiehahtaa tai itkettää tai muuta. Eikä se 80% mene mihinkään, ja sitten on ristiriitainen olo, ja sitten tuntuu pahalta ja kivuliaalta ja puristavalta. Sen takia onkin niin kivuliasta, kun omat rakkaat ihmiset toimii tavalla, joka tökkii mun tarpeiden täyttymistä vastaan.

Paljon rehellisempää ja totuudenmukaisempaa on mielestäni kertoa, mikä sen tunteen herättää. Se ei ole toisen ihmisen käytös. Se ei ole toisen ihmisen olemisen tapa. Minun tunteeni taustalla on joku minun tarpeeni, ja se tarve on vain ja ainoastaan minun vastuullani ja minun hulavanteessani.

Jos lapsi ajattelee, että joskus en tykkää hänestä – hänen olemuksestaan, hänen ainutlaatuisuudestaan – niin hän voi ottaa sen viestinä siitä, että hän on vääränlainen. Ja lapsen ei pidä joutua muuttamaan itseään (tai edes ajattelemaan, että se olisi ratkaisu) jotta minä olisin iloinen ja tyytyväinen hänen läsnäollessaan (eli ”tykkäisin hänestä”) koko ajan.

Niin mitä enemmän ja aidommin ja rehellisemmin puhun siitä, että minun tunteeni taustalla on minun tarpeeni, niin sitä helpompi lapsen on erottaa toisistaan oma toimintansa ja minun reaktioni siihen. Jos se on välillä aikuisellekin vaikeaa, niin lapsi varsinkin tarvitsee siinä tukea ja toistoja ja vakuuttumista. Ja ehkä sitten kun kuopus on minun ikäiseni, niin hänelle on vähän luontevampaa ajatella, että häntä rakastetaan silloinkin, kun kaikki ympärillä eivät ole jatkuvasti iloisia.

**Tunteista, tarpeista ja lapsen kohtaamisesta puhun myös ilmaisessa Eikun minä itse! -webinaarissa, jonka seuraava uusintakierros on 15.9.2016 klo 17-18. Lue lisää webinaarista ja ilmoittaudu mukaan!**

Pysähtyminen 131: Rutiinien Palauttelu 2 – Kriitikkoarmeija iskee

Mistä tulen?

Jos edellisellä viikolla oli teemana rutiinien hukkaaminen ja etsiminen, niin tämä viikko oli jatko-osa sille. Perjantaina kyläiltiin kaveriperheessä ja viikonloppuna käytiin mun serkun häissä parin tunnin ajomatkan päässä. Sunnuntai ja alkuviikko oli sitten sellaista itsensä keräilyä ja toipumista, että kunhan saatais tasaisin väliajoin ruokaa niin olis hyvä, ja ulos pääsemisestä sai tuhat miljoonaa tsemppipistettä. (Kiitos Helsingin kaupungille liikuntapuistoista, joissa on lapsille kiipeilytelineitä ja aikuisille penkki. ? )

Vaan hiljalleen tää taas tästä. Löysin meidän kirjahyllystä Keys to Drawing -piirustusopettelukirjan, ja rupesin sen innoittamana piirtelemään lyijykynäluonnoksia asioista. Ikinä en oo varsinaisesti itseäni pitänyt piirtäjänä, mutta on hauska huomata, että kyllä niistä piirustuksista tulee ihan kivoja, kun keskittyy piirtäessä havainnoimiseen eikä lopputulokseen.


Toistaiseksi olen piirtänyt kiipeilytelineitä, teekuppeja ja omia varpaitani ? eli aiheet menee hyvin tähän kesäloman henkeen. Tekee ihan hyvää tehdä jotain sellaista, mikä ei yhtään liity työhön eikä ruudun tuijottamiseen – eikä tartte olla hyvä, vaan pelkkä tekeminen ja treenaaminen riittää. Saa nähdä montako päivää tämä innostus kestää – ja sekin on tosi vapauttavaa, että ei haittaa vaikken tekisi enää yhtään niistä kirjan harjoituksista, koska ainakin toistaiseksi ilo on löytynyt siitä piirtämisestä, ei suorittamisesta.


Piirtäminen on myös hyvä tapa harjoitella puhtaan havainnon tekemistä ja sen erottamista tulkinnasta. Huomaan, että oma treeni esimerkiksi lasten käytöksen suhteen (ts. se, että keskittyy havaintoon eikä tulkintaan tai lapsen käytöksen leimaamiseen) auttaa myös tässä piirtämisessä pääsemään sellaiseen objektiiviseen ”kas, tuossa on ääriviiva ja tuossa on muoto” -tilaan. Olisi jännä tutkailla ja havainnoida, että meneekö se myös toisinpäin? Että jos haluaa treenata esim. toisten ihmisten käytöksen havainnointia ilman tulkintaa, niin auttaako jos treenaa piirtämistä ja sen kautta puhtaampaa havaintoa? (Jos joku on tällaista itsessään huomannut niin mielelläni kuulisin!)

Missä olen?

Keho tuntuu rutiinien retuperästä huolimatta ihan kohtalaisen kivalta. Mitä nyt vähän päätä ja niskaa särkee yhdistelmä liikaa kahvia + liikaa ruutuja + liian vähän joogaa. Jännä huomata, että puolentoista viikon tauko joogassa tuntuu jo. (Ja sieltä löytyi taas yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä mitään ei saisi tarvita, varsinkaan kroppaan liittyvää, ja ”aikamoista kermap***e-meininkiä tollainen että heti ruvetaan valittamaan kun vähän on joogassa taukoa, ei oo kuulkaa sata vuotta sitten kukaan joogannut ja ylämäkeen hiihdettiin koulumatkat kesät talvet että vähän nyt ryhtiä tohon hommaan.” Tää onkin aika hyvä tapa näköjään kaivaa esiin noita sisäisiä kriitikoita, että huomaa ääneen mitä tarvitsisi.)

Tunteet… Edellisten viikkojen myllerrykseen verrattuna nyt on suhteellisen tasainen tunneilmasto. Kiitollinen fiilis siitä, että huomasin kierron vaiheen (kalenteri ilmoitti että ”PMS-varoitus”) ja osasin tulkita mittakaavaan kaiken sellaisen ”mä oon ihan paskamutsi kun en osaa lapsistani huolehtia/käydä niiden kanssa ulkona/aurinkokin paistaa/ja tällä me vaan kökötetään sisällä/kauhee mä oon” -meiningin (siitähän tuli hei modernistiruno, wau). Tai kun kaikki Ideaaliminän käytöksestä poikkeava tuntuu Ihan Kauhealta Mokailemiselta, niin se ei välttämättä ole koko todellisuus.

Ajatukset… Vain vähän työjutuissa. Kesälomalla se on varmaan ihan suotavaa näin. Toisaalta ajatukset askartelee tämän rutiinien palauttamisen kanssa, ja toisaalta tiedän että jos nyt kovasti rupean sen kanssa puskemaan niin sit taas huomenna tarttee toipua. (Ja sieltä taas löytyi yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä on ihan naurettavaa, että ”tarttee toipua, voi elämä, mikä ihme nössö säkin oot kun pitää tollai varovasti hipsutella, eikös vaan jos ihan tekis kerralla kunnolla niin sit olis rutiinit?!” Mä itse asiassa tunnistan äänestä, että keneltä olen nuo jutut omaksunut sisäiseksi kriitikokseni. Selvästi tässä rutiinikuviossa on taustalla enemmän kuin mitä mä tästä päältä huomaan, kun kriitikot alkaa huudella heti ja kovaa. Kiinnostavaa.)

Mitä kohti?

Kokeillaanpas tällä tavalla.

Jos mä haluaisin ensi viikolla keskittyä rutiinien vahvistamiseen, niin minkä takia se olisi ongelma?

Sisäisten Kriitikoiden edustaja: No ensinnäkään sä et osaa. Mieti nyt kuinka monta kertaa sä olet yrittänyt rakentaa itsellesi fiksuja rutiineja ja aina kun tulee joku tuulenhenkäys ja erilainen meininki niin ne hajoaa kuin korttitalo. Ihan turha edes yrittää. Ei susta ole siihen.
Minä: Ahaa, kiitos. Ärsyttääkö teitä, kun me ollaan epäonnistuttu niin monta kertaa tässä projektissa?
SK: No hei arvaa. Kun et sä koskaan keskity niihin rutiineihin niin pitkään, että ne juurtuis kunnolla, kun sä aloitat taas sit jonkun uuden jutun ja innostut ja kaikki edelliset jää levälleen ja kesken.

Minä: Okei, eli siis turhauttaako kun te kaipaisitte enemmän pitkäjänteisyyttä siihen rutiinien opetteluun?
SK: No todellakin! Kun ei pelkällä tahdonvoimalla pysty mihinkään ja vaikka sä kuinka haluaisit olla pitkäjänteinen niin aina jotain unohtuu, näkeehän sen siitä sun rutiinitaulukostakin, että nollariviä on joogat ja meditaatiot vaikka kuinka on hyvät aikomukset.
Minä: Ahaa, haluaisitteko te sinne jatkuvuutta ja sitten ärsyttää kun sinne tulee taukoja? Ajattelitteko te, että vasta sitten on onnistuttu kun kaikki rutiinit menee sillai kuin ensimmäisellä kerralla päätettiin?
SK: No just niin. Jos sulla jää rutiinit välistä niin eihän ne sit enää oo rutiineja vaan jotain satunnaisia pyrähdyksiä vaan.
Minä: Eli se jatkuvuus ja ennakoitavuus olis teille tosi tärkeää.

SK: Joo, ja se että me nähtäis että sä edes vähän tsemppaat niiden rutiinien kanssa etkä vaan sluibaa niitä kun sä et viitsi.
Minä: Joo, nyt kuulostaa tutulta toi viitsiminen. Ajattelitteko te, että mä huvikseni skippaan rutiineja vain sen takia ettei mua huvita?
SK: No mitä muuta selitystä siihen vois olla?

Minä: Haluatteko te kuulla mun kokemuksen tästä asiasta? Auttaisko se selkeyttämään tätä tilannetta?
SK: No ainahan sitä voi kokeilla, mutta vähän skeptinen mä kuitenkin oon tän asian suhteen.

Minä: Tehän tiedätte, että uusien rutiinien opetteluun menee energiaa, eiks niin? Ja nyt meillä on opeteltavana lista rutiineja, jotka auttaa pitkällä tähtäimellä säästämään ja lisäämään energiaa, niinkuin vaikka meditaatio ja jooga ja fiksuun aikaan nukkumaan meneminen. Ja silloin kun ollaan oltu vaikka jossain tapahtumassa viikonloppuna, niinkuin ne festarit ja nyt noi häät, niin mulla on tahdonvoima aika vähissä, eikä se opettelu sillä hetkellä onnistu.
SK: Kato nyt, mä sanoin ettei ne sun rutiinit kestä!!

Minä: Saanko jatkaa?

Se, että sinne tulee taukoja, ei tarkoita että se aiempi työ olisi mennyt hukkaan. Joka kerta kun me toistetaan niitä rutiineja, niin sen rutiinin reitit aivoissa vahvistuu. Ne reitit ei häviä mihinkään taukojen aikana. Joka kerta kun me ajatellaan niitä rutiineja lempeästi ja empaattisesti (eikä itseämme tuomiten tai häveten) niin niiden rutiinien yhteys myönteisiin tunteisiin vahvistuu myös. Joten ne rutiinit myös herättää myönteisiä tunteita kun me sitten palataan niiden pariin. Miltä tää kuulostaa?

SK: No edelleen mä oon vähän skeptinen, mutta kun sä kerran puhut aivoista niin mä vähän luotan tohon.

Minä: Haluaisitteko te auttaa mua tässä rutiinien vahvistamisen projektissa? Niin ettei ne seuraavalla kerralla leviäis ihan niinkuin korttitalo?
SK: (neuvottelua) Sillä ehdolla että me saadaan varata oikeus sanoa ”mitäs me sanottiin” jos homma taas leviää käsiin.
Minä: Voisitteko te auttaa mua sillai, että huolehtisitte siitä pitkäjänteisyydestä? Kun se oli teille tärkeää. Sen sijaan, että muistuttaisitte miten mä en oo tässä vielä ikinä onnistunut, niin pidettäis se sama pitkä perspektiivi mutta tulevaisuuteen?
SK: Miten?

Minä: No vaikka niin, että aina jos jää joku kerta väliin, niin auttaisitte muistamaan, että puolen vuoden tai vuoden mittakaavassa ne yksittäiset skipatut päivät tai viikotkin on aika pieni juttu. Että tää on pitkä projekti, ja tänään voi hyvin tehdä parhaansa vaikka eilinen olisi ollut mitä. Ja kun tänään tekee parhaansa niin sit huomenna se on taas vähän helpompaa.
SK: Auttaako tollainen oikeasti?
Minä: Ainakin se säästää mun energiaa siihen opetteluun, kun ei tartte käsitellä kaikkea sitä häpeää ja riittämättömyyden tunnetta, jota teidän ”ei susta oo mihinkään” -viesteistä on mulla herännyt. Se jo auttaa paljon. Jos vaikka sanoisitte vaan, että tänään teet sen mihin pystyt ja se riittää. Siitä olisi tosi paljon apua.
SK: Ehkä me voidaan yrittää. Mutta vuoden päästä voidaan katsoa että miten meni ja sanoa että ”eikös me sanottu” jos edelleenkään ei oo rutiinit hanskassa.

Minä: Mun puolesta voidaan sopia niin. Jos joka päivä vuoden ajan muistutatte mulle, että se riittää mihin tänään pystyn, eikä siltikään oo rutiinit kasassa, niin sit keksitään joku muu tapa.

Mitä mä tarvitsen?

No tämän keskustelun perusteella

  • pitkäjänteisyyttä
  • armollisuutta
  • tukea (rutiinitaulukosta, Sisäisiltä Kriitikoilta, keneltä muulta?)

Ahhh, syvä huokaus. Se riittää, mihin mä tänään pystyn. Saiskohan tämän tatuoitua johonkin? 😀

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Lukijan kysymys: Kun lapsi viivyttelee

Lukijalta tuli kysymys (jos haluat lähettää omasi, tee se täältä):

Kysymys: Miten toimia viivyttelevän / hidastelevan lapsen kanssa, joka keksii aina sata muuta puuhaa ennen syömistä tai kotiinlähtöä?

Alla on suunnilleen se, mitä vastasin lukijalle, ja arvelin, että siitä voisi olla iloa sinullekin. 🙂

Mikä tarve siellä on takana?

Aina kun vastaan tulee ”miksi lapsi toimii noin” -kysymys, niin yritän löytää sieltä alta vastauksen kysymykseen ”mitä tarvetta lapsi yrittää tuolla toiminnallaan täyttää?” Nimittäin kaikki, mitä teemme (ja kaikki, mitä lapsi tekee) on pyrkimystä täyttää joku tarve.

Ja jos haluamme lapsen muuttavan strategiaansa, niin sen uuden strategian täytyy pyrkiä täyttämään myös ne edellisen strategian tarpeet – koska miksi lapsi vaihtaisi toimivan strategian toimimattomaan?

Joka tilanteessa vastaus on tietysti eri, mutta ainakin meidän muksujen kanssa taustalla on usein tämänlaisia tarpeita:

  • ilo, hauskanpito (leikki kesken ja on liian hauskaa)
  • järjestys (täytyy saada ajatus tai leikki loppuun ennenkuin voi siirtyä seuraavaan hommaan)
  • valta, valinta (haluan itse päättää, milloin mennään ja mitä tehdään)
  • selkeys, johdonmukaisuus (leikki ja omat ajatukset ovat minulle selkeitä, mutta aikuisen suunnitelma tai rutiini eivät oikein ole selkeitä; tai aikuinen sanoi yhtä ja nyt hän sanoo toista)
  • yhteys, yhteenkuuluvuus (erityisesti jos leikkii toisten lasten kanssa tai jotain sellaista roolileikkiä, johon samaistuu tosi vahvasti)

No miten näihin tarpeisiin sitten voi vastata?

Järjestyksen ja selkeyden tarpeeseen käytän usein itse ”montako haluat olla” -kysymystä. Se auttaa itse asiassa myös vallan ja valinnan tarpeeseen, koska lapsi saa itse valita, kuinka pitkään leikki vielä jatkuu.

Kun lapsen valitsema luku on laskettu, niin pyrin itse pitämään siitä kiinni.

”Noin, sinä valitsit että näin monta, ja nyt mun mielestä on reilua että pidetään kiinni siitä mitä luvattiin ja lähdetään syömään/kotiin/ruvetaan keräämään leluja.”

Jos lapsella vaikuttaa olevan leikin tarve, niin yritän useimmiten tehdä siitä siirtymästä leikin.

Kysyn lapselta, miten se leikki voisi mennä niin, että päästäis samalla kotiin/syömään/kerättäis lelut, ja sitten seuraan lapsen ohjeistusta. Tai ehdotan, että voisiko nää leikkiä sen seikkailun vaikka tuohon suuntaan, tai voisiko nämä tyypit mennä jo syömään, tai niin edespäin.

Tällä hetkellä meidän huushollissa ajankohtaisia leikkejä: Inside Out -tunteet keräävät muistot päämajasta säilömuistiin; Dinotrux-dinot menevät syömään malmia; Jake ja merirosvot hyppäävät Tyrskyn eli auton kyytiin.

Ja toki jos siirtymä on muuten tosi vaikea, niin lapsen tunteen ja tarpeen arvaaminen ja empatia voi auttaa.

”Onko susta ihanaa kun ollaan täällä? Ärsyttääkö sua kun pitää mennä kotiin, kun sä haluaisit päättää että ollaan täällä aina? Onks susta ihan tylsää lopettaa leikki ja mennä syömään?”

 

Aikuisenkin tarpeet on hyvä tehdä näkyviksi

Kun lapsen tunne on tullut kuulluksi ja hyväksytyksi, niin aikuinen voi kertoa myös oman tarpeensa:

”Sulle olisi tärkeää, että saatais vielä leikkiä, JA mulla alkaa olla nälkä ja tylsää. Mitäs me keksittäis?”

On myös tärkeää, että aikuinen sanoo selkeästi, että minulle ei sovi tuo ehdotus/tuo käytös, koska minusta on reilua että minuakin kuunnellaan. Tai jos lapsi esim. ehdottaa, että lasketaan sataan ja sitten mennään, niin aikuisen on tärkeä kertoa, missä oma raja menee. (”Minulle ei sovi sata, mutta minulle sopisi 20.”)

Usein itse huomaan tekeväni niin, että pyydän lasta vaihtamaan strategiaa vasta sitten kun minua ottaa päähän ihan todella. Tai siis kun ollaan ulkoilemassa, niin alan tehdä lähtöä vasta sitten kun minulla on oikeasti jo vessahätä ja kylmä ja nälkä ja ärsyttää.

Jos sen sijaan kerron lapselle jo ensimmäisistä tylsyyden aavistuksista, että kohta haluan kotiin, niin lapsella on pitempi aika valmistautua siihen siirtymään (ja minulla on enemmän kärsivällisyyttä kertoa hänelle, että kyllä, sinä haluat leikkiä, ja minä haluan kotiin).

Toivottavasti näistä löytyy jotain vinkkejä ja oivalluksia! Jonkin verran puhun näistä samoista jutuista myös elokuussa Eikun minä itse -webinaarissa, eli jos haluat testata näitä vinkkejä ja tulla kertomaan tai kyselemään lisää niin tervetuloa mukaan!

Vanhempien ja lasten häpeästä

”Häpeä on universaali tunne, joka liittyy siihen, ettei ihminen koe olevansa rakastamisen arvoinen.

Häpeä viihtyy salaisuuksissa ja toisten tuomitsemisessa. Häpeän vastalääkkeitä ovat rohkeus, empatia ja yhteys toisiin.

Häpeän voi tiivistää kahteen perusajatukseen.

Ensimmäinen on ”minä en ole tarpeeksi __.” Tarpeeksi fiksu, tarpeeksi rikas, tarpeeksi laiha, tarpeeksi ahkera, tarpeeksi hyvä äiti, tarpeeksi tehokas, tarpeeksi tunnollinen.

Jos pääsee yli tuosta ensimmäisestä, niin häpeän seuraava ääni on ”kuka oikein luulet olevasi?”. Luuletkos olevasi fiksu, kun kehtaat sanoa noin? Luuletkos olevasi kovinkin taitava, kun näytät työsi toisille? Luuletkos olevasi jotenkin erityinen, kun kehtaat näkyä?”

Näin tiivistin Brené Brownin ajatuksia täällä blogissa muutama vuosi sitten. Silloin omat lapset oli vielä aika pieniä ja, no, häpeämättömiä, joten suurimmat häpeän käsittelyt liittyivät omaan sisäiseen häpeään ja siihen, etten vahingossa siirrä omaa häpeääni lapsille.

No, vuodet vierii ja lapset kasvaa. Olen nähnyt paljon vaivaa sen suhteen, etten kasvata häpeällä tai häpeää lietsomalla. Kerron lapsille, että he ovat ihania ja rakkaita juuri tuollaisina kuin ovat. Yritän tietoisesti tuoda empatiaa sellaisiin tilanteisiin, joissa itselläni meinaa lähteä häpeämyrsky liikkeelle.

Kaikesta tästä huolimatta silti koen noloutta ja suoranaista häpeää välillä, kun en onnistu toimimaan omien kasvatusarvojeni mukaisesti.

Hoksaan vasta tilanteen jälkeen, että aivan totta, en oikeastaan pelkää päivähoidon aamupalalta myöhästymistä niinkään kuin sen myöhästymisen aiheuttamaa häpeää. (”Mikä se sellainenkin äiti on joka ei lapsiaan saa ajoissa liikkeelle?!”)

Tai vaivaannun, kun lapseni ottaa kontaktia toisiin eri tavalla kuin minulle olisi luontevaa. Tai häpeän itseäni kasvattajana, kun lapseni ei vieläkään osaa sellaista taitoa, joka keskimäärin ja ikätasoon nähden hänen jo ”pitäisi” osata.

Tähän kun vielä lisätään kaikkiin muihin elämänalueisiin liittyvä häpeä ja nolous (hävettää, etten osaa pitää keittiötä siistinä ja harrastettua säännöllistä liikuntaa ja luovuttua sokerista ja huolehdittua kehon hyvinvoinnista ja ja ja…), niin on aika selvää, että ainakin oma elämä on jatkuvaa häpeän kanssa taiteilua ja elämistä.

Äitiyden häpeä vs. lasten häpeä

Ja silti, jostain syystä, en ollut oikeastaan lasteni kanssa puhunut siitä, että miltä tuntuu kun hävettää tai nolottaa. Se on aika kummallista, koska melkein kaikenlaisista muista tunteista meillä puhutaan jatkuvasti.

Nyt tässä kirjoittaessa huomaan siellä taustalla tällaisen ajatusketjun:

– Olen tiedostanut omassa elämässäni paljon häpeää.

– Kun häpeän tiedostaa, niin se ei siirry eteenpäin.

– Jos lapseni kokevat häpeää, niin se on minun vikani kasvattajana, koska en ole onnistunut luomaan heille riittävän vahvaa sisäistä perusluottamusta siihen, että he ovat hyviä ja rakastettavia ihmisiä.

– On siis häpeällistä, jos lapseni häpeävät.

Noin kirjoitettuna tuo ajatusketju tuntuu aika absurdilta, mutta joku tällainen logiikka siellä on taustalla. Ikäänkuin minä äitinä olisin a) vastuussa lasteni tunteista ja b)kykenevä jotenkin niiden olemassaoloon vaikuttamaan. Huhhuh.

Häpeä on sosiaalinen tunne

No, onneksi tuli Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -koulutuksessa käsiteltyä myös häpeää. Rakentavan vuorovaikutuksen, ja sen taustalla olevan NVC:n, näkökulmasta häpeän tunne liittyy siihen, että olemme toimineet tavalla, joka on (oikeasti tai pelkomme mukaan) ristiriidassa toisten ihmisten tarpeiden tai omien syvien tarpeidemme kanssa. Se on myös sosiaalinen tunne – häpeä herää helposti siinä kohtaa, kun toiset näkevät meidän toimivan tällaisella ei-harmonisella tavalla.

Toisin sanoen siinä kohtaa, kun minä pelkään aamupalalta myöhästymistä, niin pelkään, että minun toimintani (tuon lapset hoitoon klo XX, kun aamupala loppui viisi minuuttia sitten) haittaa toisten tarpeita, kuten lasteni ravinnon tarvetta ja hoitajien ennakoitavuuden tarvetta. Samalla pelkään, että sama toiminta haittaa minun kunnioituksen ja järjestyksen tarvettani. Lisäksi pelkään sitä, että minä tulen nähdyksi ihmisenä, joka ei huomioi toisten tarpeita, ja se vasta kirpaiseekin.

Ja kun siinä häpeää välttääkseni yritän saada lapset valmiiksi kotona, niin siinäkin tulee lipsuttua käytökseen, joka herättää itsessäni häpeää ja noloutta. Häpeän pelko saa minut toimimaan tavalla, joka ei kunnioita lasteni yhteyden ja kunnioituksen ja ennakoitavuuden tarpeita, ilosta ja helppoudesta ja rauhasta puhumattakaan. Että toiminpa miten tahansa, niin aina hävettää.

Lapsiakin nolottaa – ja senkin voi hyväksyä

Tästä näkökulmasta on myös helpompi hyväksyä se, että tottakai lapsenikin välillä tuntevat häpeää ja noloutta. Kun on vaikka pikaistuksissaan lyönyt rakasta sisarusta, tai unohtunut puuhaamaan ihan muita juttuja vaikka on pyydetty laittamaan ne ulkovaatteet päälle ja äitiä turhauttaa, tai jos ehtii vaikka tulla pissa housuun vahingossa.

Lyöminen voi nolottaa, koska lapsi kuitenkin rakastaa sisarusta ja haluaa hänelle hyvää, vaikka kiukuspäissään lyöminen tuntui hyvältä tavalta vastata omaan vallan tarpeeseen. Pukemisesta harhautuminen voi nolottaa, koska lapsen leikin ja rauhan saamisen strategia olikin ristiriidassa kunnioituksen, yhteistyön tai toisten hyvinvoinnin edistämisen tarpeen kanssa.

Silloin, jos pystyn hyväksymään lapsen häpeän ja nolouden ja antamaan sille empatiaa (esimerkiksi arvaamalla tunteen ja sen taustalla olevan tarpeen), sen noloutta aiheuttaneen tilanteen käsittely helpottaa. Noloudenkin taustalla olleet tarpeet tulevat näkyviin, ja on taas vähän helpompi keksiä strategia, joka vastaa kaikkiin niihin tarpeisiin.

Ja ehkä vielä tärkeämpää – tulen antaneeksi lapselle (ja itselleni) kokemuksen tilanteesta, jossa häpeää itseään ei tarvitse hävetä, vaan siitä voi puhua ja sitä voi käsitellä. Tilanteesta, jossa asioita voi tehdä ja uusia asioita kokeilla häpeästä ja noloudesta huolimatta.

(Tässä kohtaa oma henkilökohtainen häpeäkuoroni katsoi asialliseksi ilmoittaa, että tämä koko teksti on täynnä itsestäänselvyyksiä ja kannattavampaa olisi vain painaa ”delete” -nappia ja unohtaa kaikki mahdolliset kirjoittamiset ennenkuin mulla on vähintään väitöskirja tekeillä aiheesta. Tai sitten jos haluaisin, että tämä olisi ”riittävän hyvä” teksti, niin mun vähintään pitäisi kirjoittaa vielä perään yksityiskohtaiset ohjeet siihen, että miten häpeätilanteet kohdataan Rakentavan vuorovaikutuksen havainto-tunne-tarve-pyyntö -mallilla, koska muuten tästä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Noin demonstraation nimissä ajattelin antaa tälle häpeäkuorollekin puheenvuoron tässä lopussa – mutta painan silti mielummin ”julkaise” -nappia.)

Heräsikö ajatuksia, tunteita, kysymyksiä tai kommentteja? Kuulen niitä mielelläni kommenteissa!

 

Pysähtyminen 113: Itse-empatian kielellä

Mistä tulen?

*Kun istuin koneen ääreen kirjoittamaan pysähtymistä, mun ensimmäinen reaktio tuohon ekaan otsikkoon oli ”en halua, on tyhmää.” Päätin kuunnella sitä ajatusta ja katsoa, että mihin se vie. No, se vei tällaiseen pysähtymiseen.*

…: Mä en halua kirjoittaa, että mistä mä tulen. Se on tyhmää.
Minä: Ahaa, okei. No mistä sä haluaisit kirjoittaa?

…: Mä haluaisin kirjoittaa ihan pelkästään että missä olen. Että mikä on tämän hetken fiilis.
Minä: Me päästään siihenkin kyllä ihan kohta. Mä kuulisin mielelläni lisää siitä, että miksi sä et halua kirjoittaa, että mistä tulet. Turhauttaako sua, kun sä kaipaisit enemmän kuulluksi tulemista tässä hetkessä?

Ihan Pelkästään Että Missä Olen: No joo, musta on tyhmää että sä rajoitat sitä että mistä mä voin kirjoittaa.
Minä: Ärsyttääkö sua kun sä kaipaisit enemmän vapautta ja luovuutta?
IPEMO: Joo, mä haluaisin voida kirjoittaa ihan mitä huvittaa ilman että sä aina mietit, että voiko sen laittaa blogiin.
Minä: Hermostuttaako sua kun sä kaipaisit yksityisyyttä ja luottamusta?

IPEMO: Joo, kun mä haluaisin purkaa vaikka noitakin viikonlopun juttuja ilman että tarttee pelätä että en saa puhua asioista niiden oikeilla nimillä kun en halua että kukaan jotenkin, no, niin. En halua paljastaa ajatuksiani ja tunteitani ihan kaikille, koska mä en halua jutella toisista ihmisistä ja niiden asioista ilman niiden lupaa blogissa. Lastenkin kanssa on vähän niin ja näin, että viitsinkö enää kovasti kirjoitella niiden juttuja tänne, kun ne alkaa olla isompia.

Minä: Eli pelottaako sua kun sä kaipaisit sellaista luottamuksellisuutta ja toisten yksityisyyden kunnioittamista kans, ja ne on sulle niin tärkeitä että sä mielummin et kirjoita sitten mitään?
IPEMO: No joo. Ja sit kun mä haluaisin kirjoittaa vapaasti ja tottakai mä haluan että blogiinkin menee juttuja ja mä en tiedä että miten se sitten oikeastaan tasoittuisi.

Minä: Niin haluaisitko sä sellaista selkeyttä ja helppoutta siihen, kun sä kirjoitat tai me yhdessä kirjoitetaan?
IPEMO: Joo.

Minä: Mä kaipaisin myös ihan noita samoja asioita, selkeyttä ja helppoutta ja kaikkien yksityisyyden kunnioittamista. Kokeiltaisko sellaista, että kertois asioista tarvittaessa koodinimillä tai jollain, ja sitten enemmän vain kirjoittaisi siitä, että miltä se asia tuntui ja mihin tarpeisiin se liittyi?
IPEMO: Voidaan kokeilla.

Mistä tulen?

IPEMO: Viime viikolla mä kaipasin ihan valtavasti lepoa ja rauhaa. Näin jälkikäteen ajateltuna kroppa taisi ottaa tarvitsemansa, ja mä olen tosi kiitollinen että osasin kuunnella. Kävin UFF:n tasarahapäivillä tutkailemassa, ja löysin muutaman vaatteen (ja täydelliset turkoosit korkokengät mun koossa!!), voi vitsi mikä riemu ja onnistuminen kun sai vaatekaappiin kauneutta ja selkeyttä! Samalla oli tosi merkityksellistä, että ei tarvinnut ostaa niitäkään vaatteita uutena ja kuormittaa luontoa.

Viikonloppuna olin RVO-koulutuksessa, ja siellä tuli kaikenlaisia tarpeita kohdattua ja huomattua. Harjoiteltiin sovittelua, ja yhdessä harjoituksessa mietittiin, että mikä olisi pahinta mitä joku voisi mulle sovittelutilanteessa sanoa, ja että mitä itsessä siinä kohtaa tapahtuisi. Mä ihan ällistyin, että millaista tekstiä mä itsestäni ja siitä pahasti sanoneesta ihmisestä sellaisessa tilanteessa ajattelisin, ja samalla oli tosi helpottavaa tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaistenkin ajatusten kanssa. Ja kun vähän aikaa parin kanssa purki, niin löytyi empatia sekä omia tunteita ja tarpeita että sen kuvitteellisen toisen ihmisen tunteita ja tarpeita kohtaan.

Harjoitusten tekeminen jännitti etukäteen tosi monessa kohtaa, halusin niin kovasti oppimista ja pätevyyttä ja yhteyttä niihin harjoituskumppaneihin ja samalla pelotti kun kaipasin turvaa ja luottamusta. Harjoituksia tehdessä jännittikin sitten paljon vähemmän, kun se yhteys oli jo muodostunut ja harjoitteluilmapiiri tuki luottamusta ja turvaa.

Ja vitsi miten yllätti ja vähän nolottikin, että kun tuli kotiin toisen kurssipäivän jälkeen ja vei niitä rakentavan vuorovaikutuksen ja sovittelun juttuja taas käytäntöön, niin se ei mennyt yhtään niinkuin olisin ajatellut. Että jännä juttu, ei sitten kahden päivän fiktiivisellä treenillä mennytkään kaikki tieto suoraan käytäntöön. Tai siis huomasin ajatelleeni, että no niin, nythän tämä taas helpottuu, ja todellisuus olikin se, että omat odotukset niistä tilanteista oli jotain aivan muuta kuin mitä sitten tapahtui. Heräsi sellainen empatian ja hyväksynnän tarve, että saan olla keskeneräinen ja treenata näitä asioita ja silti pitää itselläni tavoitteena, että kohtaan lapseni niin rakentavasti kuin ikinä milläkin hetkellä on mahdollista. Välillä on vähemmän mahdollista.

Missä olen?

Keho kaipaisi vähän ehkä liikettä enemmän, kun viikonloppu meni pääasiassa istuessa. Toisaalta ilahduttaa, että sain liikuttuakin koulutuspäivien seassa. Muistin taas, että miten ihanalta tuntuu kun ottaa hetken vain sellaiselle kuulostelevalle vapaalle liikkeelle, ilman musiikkia tai koreografiaa. Heräsi huoli, kun muistin, että en ole vieläkään käynyt ostamassa tyhjentyneen vitamiinipurkin tilalle uutta. Pää tuntuu siltä, että viikonloppuna olen a) oppinut uutta, b) juonut kahvia, c) valvonut iltoja vähän liian pitkään.

Tunteet on aika leppoisella hyrinällä. Kiitollisuutta kaikesta siitä yhteydestä ja oppimisesta ja ilosta ja huumorista ja liikutuksesta ja empatiasta, jota sai viikonloppuna kokea. Kiitollisuutta ja rakkautta juuri äsken saapuneesta kummilapsen kuvasta. Iloa ja tyytyväisyyttä ja onnistumista siitä, että aamun hoitoon lähtö sujui noin keskimäärin kaikkien tarpeita kunnioittaen ja yhteistyössä. Uteliaisuutta sen suhteen, että pienemmällä on nyt joku ”mä en kuuntele sua” -vaihe – sen taustalla ymmärryksen tarve ja hänen hyvinvointinsa edistämisen tarve, ja tietysti oma yhteistyön ja helppouden ja yhteyden kaipuu.

Ajatukset… Huomaan, miten hassua on, että nyt kun on tässä muutaman hetken kirjoitellut suoraan tunteista ja tarpeista käsin, niin ei oikein tee mielikään ikäänkuin nousta sinne ajatustorniin pyörittämään mitään käsitteitä. Paljon merkityksellisemmältä tuntuu kirjoittaa ja toimia tunteista ja tarpeista käsin. Fyysisesti se tuntuu huomion kiinnittämiseltä enimmäkseen tuohon rintakehän alueelle, ikään kuin sydämeen.

Kun pysähdyn kuuntelemaan ajatuksia, niin ne ovat pääasiassa havaintoihin liittyviä ”pitäisi” -ajatuksia. Verohallinnon kirjekuori => pitäisi. Vesipullo => pitäisi. Päivähoidon kysely lapsille => pitäisi. Vaikka lapset eivät ole edes kotona. Ajatukset ovat näköjään valtavan taitavia juurikin tuossa palapelin rakentamisessa, että mitkä asiat missä järjestyksessä ja millä tavalla. Ja toki myös siinä käsitteellistämisessä, että kun havaitsen asian X niin jos en tiedä, mikä se on, kaivan ajatuksista verrokkitapauksia ja yritän selvittää, mistä on kyse.

Kokemuksiin on kuitenkin tosi vaikea päästä käsiksi ajatuksilla, koska ne ovat pitemmän välimatkan päässä siitä varsinaisesta, no, kokemuksesta, että miltä tämä asia tuntui ja mitähän tarvetta siinä mahdollisesti liipattiin. Toki ajatuksilla on todella hyödyllistä opetella ja jäsentää sitten niiden eri tunteiden ja tarpeiden nimiä, mutta sitä varsinaista kokemusta ja tuntemusta varten ainakin itselle on hyödyllisempi hakea se ns. raakadata jostain muualta. 🙂

Mitä kohti?

Jos mä haluan edelleen pysyä siellä havainnon ja tunteen ja tarpeen ja pyynnön akselilla, niin kysymys voisi olla, että mitä mussa herää kun katson tämän alkavan viikon kalenteria?

Toisaalta helpotusta, kun näyttää vapaalta – ja toisaalta hermostuttaa, kun tiedän, että on hommia joita sillä ”vapaalla” ajalla tarttee tehdä, mutta ne ei näy kalenterissa. Kaipasin enemmän luottamusta ja selkeyttä siihen, että kalenteri oikeasti heijastaisi myös työn määrää.

Pyyntö mulle itselleni voisi olla, että voisinko viettää vaikka 10 minuuttia tämän kirjoittamisen jälkeen ja miettiä tapoja, joilla mä saisin luotua itselleni enemmän luottamusta omaan kalenteriini.

Lisäksi kalenterissa on muutamia kehoon liittyviä juttuja, muun muassa hampaiden hyvinvoinnista huolehtimista. Hermostuttaa vähän, koska tiedän, että se toisen ihmisen päästäminen oman kehon alueelle on tosi haavoittuvainen tilanne. Siinä tilanteessa rauhallisena oleminen vaatii multa aikamoista hyväksymistä ja tsemppaamista, mikä puolestaan väsyttää. Kaipaisin helppoutta, luottamusta ja kunnioitusta, sekä sitten varmaankin lepoa ja rauhaa ennen ja jälkeen niiden tilanteiden.

Pyyntönä itselleni voisin pohtia, että miten mä nostan arjesta näkyviin siellä jo olevaa luottamusta ja helppoutta ja kunnioitusta, jotta ne kehonhuoltotilanteet ei olisi mun ainoita strategioita saada noita asioita.

Työjuttujen puolesta (joita siellä kalenterissa ei siis kaikkia näy, ks. ed.) kaipaisin selkeyttä, tehokkuutta, innostusta ja yhteyttä. Mä kaipaan yhteyttä siihen, mitä toiset ihmiset tarvitsee, sekä sellaista omaa sisäistä yhteyttä ajattelun ja omien tarpeiden välillä. Mä huomaan, että varsinkin kun teen älyllistä työtä, mä helposti hujahdan sinne ajatustorniin ja unohdan suunnilleen syödä, juoda ja käydä vessassa, saatika muuten pitää huomiota siinä, että mitä tämä kaikki työnteko minussa itsessäni herättää.

Pyyntönä itselleni – voisin käydä hakemassa käteen sen rannekorun, joka muistuttaa mua tarpeistani, ja aina kun näen tai muuten huomaan sen niin pysähdyn kuulostelemaan, olenko ajatustornissa vai yhteydessä itseeni.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Saa pohtia tunteiden ja tarpeiden kautta, tai sitten ihan sana vapaa -meiningillä, kommenteissa tai itsekseen. Kuulisin myös tosi mielelläni, että mitä sinussa herättää kun luet tällaista tunteiden ja tarpeiden kielellä kirjoitettua pysähtymistä. Tervetuloa kommentteihin jatkamaan keskustelua!

Pysähtyminen 112: Reissussa rähjää(nty)mistä

Mistä tulen?

Onpa nyt vaikeaa ruveta kirjoittamaan viime viikosta. Tuntuu, kuin en olisi saanut mitään aikaan, ja sen vuoksi ei olisi mitään kerrottavaa. (Toisin sanoen vain aikaansaannoksista voi kertoa. Hmm.)

No mitä viime viikolla sitten tapahtui?

No, keskiviikkona heräsin aamuyöllä siihen, että vatsa tuntuu kamalalta, ja aika pian sitten selvisi, että siitä päivästä ei tulisi työpäivää. Onneksi sain suhteellisen vaivattomasti ilmoitettua olennaisille ihmisille sieltä sängynpohjan uumenista, että suunnitelmat muuttuvat. Keskiviikko menikin sitten nukkuessa, kuumetta nostaessa ja laskiessa, ja noin muutenkin tehokkaasti sairastaessa. Torstainakaan en vielä uskaltanut lähteä mihinkään sen pitemmälle, koska halusin itselläkin pitää yhden kuumeettoman päivän etten tartuta ketään. Lisäksi viikonlopulle oli suunniteltu pitempää reissua, ja halusin keskittyä paranemiseen, etten vie tuliaisina pöpöjä.

Onneksi olo siinä sitten asettui, ja perjantaina päästiin lähtemään Lappeenrantaan. Sieltä reissattiin sitten lauantaina esikoisen kanssa Joensuuhun ystävän lapsen ristiäisiin. Oli mukavaa viettää kerrankin esikoisen kanssa kahdestaan rauhallista yhteistä aikaa – ja kuopus puolestaan sai olla anoppilassa huomion keskipisteenä. Win-win suorastaan.

Viikolle toivoin puskuriaikaa, ja erityisesti tässä viikonlopun myötä reissatessa tuli oltua aika tietoinen kaikenlaisesta ehtimisestä. Se on jännä, että vaikka on ihminen varannut johonkin asiaan kolme tuntia, niin siitä tulee ikäänkuin urheilusuoritus, että saadaanko tästä tavoiteajasta nyt kuinka monta minuuttia höylättyä pois. Onneksi sain itseni aika nopeasti kiinni sellaisesta ajatuksesta, ja hyväksyin sen, että kun lähdettiin kello X niin perillä ollaan kello Y, ja se matkanteko nyt vain kestää tietyn ajan. Että periaatteessa ihan mukavasti löytyi sitä puskuriaikaa, kun olin kuitenkin alunperin varannut ihan riittävästi aikaa, jotta ei tullut kiire mutta oltiin sovituissa paikoissa sovittuun aikaan.

Tuossa reissatessa huomasi aika konkreettisesti senkin, että niillä omilla aikatauluilla ei ollut mitään merkitystä, jos niitä ei tarpeeksi selkeästi toisille kertonut. Tai jos odotti, että toiset ajattelevat saman aikataulun mukaan, ja sitten turhautuu kun kukaan ei näköjään toimikaan niinkuin halusin. Tämän huomasi sekä esikoisen kanssa kahdestaan että sitten koko perheellä. Tosin pelkästään lapsen kanssa liikkuessa oli helpompi muistaa, että lapsi ei välttämättä hahmota aikatauluja. Aikuisten kohdalla usein odottaa, että heillä on sama aikakäsitys, eikä varmista sitä omaa aikatauluajatusta ääneen.

Ja toki tämä kaikki pätee myös normaaliin arkeen, kun ei olla reissussa. Arjessa vain ne ”tuo varmaan ajattelee asioista samoin kuin minä” -hetket jäävät vielä enemmän piiloon, koska rutiini auttaa etenemään tilanteissa vaikka väärinkäsityksiä tulisikin. Reissussa ratkottavia tilanteita tulee vastaan niin paljon, että asioista on pakko puhua ääneen, jos haluaa selvitä paikasta A paikkaan B. Plus että reissaaminen itsessään väsyttää, joten ärsytyskynnys tulee vastaan pienemmistä asioista kuin tavallisesti.

Että siinäkin mielessä reissaaminen on hyödyllistä – se tulee purkaneeksi sellaisia ”tottakai tämä menee niinkuin minä ajattelin” -ajatusvirheitä oikein urakalla. 🙂

Missä olen?

Keho on toisaalta virkistynyt ja toisaalta väsynyt reissaamisen jäljiltä. Liikettä tarvitsisi, samoin vettä, mutta energiataso on suhteellisen hyvissä kantimissa.

Tunteet ovat vähän käymistilassa. Pitkää matkaa ajaessa ehtii olla läsnä itsensä ja omien kokemustensa kanssa – ja toisaalta kun setvii väärinkäsityksiä, niin tulee (kiitollista kyllä) nähneeksi ja sanoittaneeksi kaikenlaisia puolia itsestään.

Tunteissa on siis liikkeellä toisaalta iloa ja kiitollisuutta ja rauhaa, kun on saanut olla läsnä rakkaiden ihmisten kanssa. Toisaalta taas huomaan sellaista ärtymystä ja kiukkua ja kärsimättömyyttä, joka ei oikeastaan liity mihinkään olosuhteeseen vaan joka vaikuttaisi olevan tosi vanhaa perua. Jollain lailla tuossa viikonlopun aikana myllääntyi pintaan sellainen puoli itsestä, joka mieluiten vain huutaisi ja raivoaisi ja heittelisi tavaroita seinään. Sen kanssa läsnä oleminen on toisaalta jännittävää ja toisaalta ilahduttavaa – ja se jos mikä nimenomaan vaatii puskuriaikaa, jotta en oikeasti ryhdy huutamaan ja raivoamaan ja heittelemään tavaroita seinään. (Tällainen ”kärsivällisyyttä sisäisen kolmevuotiaan kanssa” -harjoitus, ehkäpä.)

Ajatukset ovat vielä viikonlopussa. Varasin itselleni maanantait kokonaan oman yrityksen kanssa vietettäviksi päiviksi, ja selvästi se tekee hyvää näin siirtymävaiheena viikonlopun ja työviikon välillä. Lisäksi mieli haluaisi kovasti askarrella taas vaatteisiin liittyvien asioiden kanssa – viikonlopuksi pakkasin repullisen vaatteita ja se riitti mainiosti, vaikka ohjelmassa oli sekä kyläilyä että ristiäisiä että hotellissa löllöilemistä. Niin nyt taas joku järjestelmällisyyttä ja selkeyttä kaipaava osa minusta haluaa pelkästään lukea Vivienne Filesiä ja fiilistellä erilaisia kapselivaatekaappeja. (Ainakin paljon mielummin kuin siivota keittiötä ja miettiä työviikkoa.)

Mitä kohti?

Yksi syy, miksi tykkään reissaamisesta, on se, että asiat ovat selkeästi rajattuja. On vain tietty määrä tavaraa mukana. On selkeä aikataulu, jonka puitteisiin voin sovittaa oman tekemiseni ja olemiseni. Useimmat paikat, joissa reissussa yöpyy, ovat selkeämpiä ja siistimpiä kuin oma koti. (No se nyt ei ole kauhean vaikeaa.)

Selkeys

Niin jos tälle viikolle vaikka etsisin selkeyttä sellaisista jutuista, jotka reissussa ilahduttavat. Vaikka siitä, että miettii ensin ja tekee sitten. Tai laittaa tavarat jo illalla valmiiksi, jotta aamulla lähteminen on helpompaa. Tai miettii huolellisesti etukäteen, mitä tarvitaan mukaan, ja sitten laittaa muut tavarat pois.

Kovasti on miettimistä. Ehkä tämäkin on sitä puskuriaikaa, siis että kun aloittaa jonkin jutun niin aloittaa sen rauhassa, ja sitten vie sen loppuun asti ennenkuin aloittaa seuraavan jutun. Se voisi tuoda selkeyttä. Ainakin tässä fyysisessä ympäristössä näen aika monta asiaa, jotka kaipaisivat loppuun viemistä, ja itse asiassa muutama mielen päällä oleva juttukin hyötyisivät siitä, että ensin tehdään asiat loppuun.

Voisin yrittää sitä vaikka niin, että aina kun pysähdyn tai pidän paussin tai mietin, että mitäköhän seuraavaksi tekisi, niin laittaisin ensin kolme asiaa paikoilleen tai loppuun. (Heti tuli mieleen, että näinköhän on joku laskuri-app, jolla voisi laskea päivän mittaan, että kuinka monta kolmen asian settiä tulee laitettua pois. Ehkä se tulisi silloin näkyväksi eri tavalla. Tutkin asiaa.)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tervetuloa pysähtymään kommenteissa tai jatkamaan keskustelua!

Pysähtyminen 110: Sisäisen kriitikkoarmeijan paluu!

Mistä tulen?

Viime viikolla oli vähän niinkuin vapaampaa, lepoa, keveyttä. Töitä, toki, mutta enemmän verkkarit päällä tehtävää sorttia kuin opetusta. Oli jopa bänditreenit, se oli huikean kivaa.

Suoraan sanoen unohdin kaikki mahdolliset supervoimat ja tutkimiset, kun iski päälle sellainen maailmanlopun turnausväsymys. Vetämättömyyttä ja vastustusta ja v… no muita v-kirjaimella alkavia tunnetiloja. 😀 Ja siihen päälle vielä reilu kauhallinen häpeää siitä, että vieläkö muka pitää levätä, eikö se nyt jo parilla päivällä olisi tämä lepääminen ja omista tarpeista huolehtiminen purkissa.

Viime viikon fiiliksistä kertoo jotain sekin, että muistan varsinaisista tapahtumista aika vähän. Kalenteria katsoen muistaa, että aivan totta, Rakentavan Vuorovaikutuksen Ohjaaja -koulutuksen empatiaparipuhelu oli, ja totta juu, tuossa kävikin Se-Ja-Se kylässä, ja niin edespäin. Mitähän sitä tuli viime viikolla oikeasti tehtyä? Näköjään ei ainakaan oltua kauheasti läsnä. Väsymys heittää nopeasti sellaiseen moodiin, että ei oikeasti lepää mutta ei oikeasti tee mitään muutakaan, vaan tuijottaa pää tyhjänä joko ruutua tai kirjaa tai jotain muuta.

Ai niin, tehtiin me lasten kanssa paperimassataidetta. Pöydän kulmalla oli ikuisuuspino silppuriin kuskattavia papereita, joita ensin antaumuksella silputtiin saksilla ämpäriin (sellaiset moniteräiset yrttisakset on siihen hommaan ihan loistavat) ja sitten tehtiin paperimassasta vaikka mitä. Paperivellin hämmentäminen puukauhalla oli yllättävän meditatiivista. 😀 Noin yleisestikin ehkä parhaat hetket viime viikosta oli ne, jolloin oikeasti keskityin tekemään jotain muuta kuin töitä tai yleistä homehtumista – oli se ”muuta” sitten päikkärit tai paperimassa tai pöydän siivoaminen.

Selvästi ensi viikolle tarvii vielä lisää läsnäoloa. Se on väsyneenä selvästi vaikeampaa, ja väsyneenä sitä tarvitsisi vielä enemmän kuin tavallisesti, jotta saisi oikeasti huomioitua ne tarpeet, jotka on vajaalla.

(Tähän kohtaan mun sisäinen kriitikkoarmeija haluaa vielä tähdentää, että onhan tämä nyt typerää etten mä vieläkään osaa tällaisia asioita.

Että jumankauta montako vuotta tätä on tässä nyt tahkottu, ja vieläkin oon täysi amatööri itseni kuuntelemisessa ja tehokkaassa lepäämisessä! Että kyllä sitä pitäisi osata levätä sillä tavalla taloudellisesti, että jää aikaa myös muihin, tärkeämpiin asioihin.

Ja vielä kehtaan kirjoittaa, siis julkisesti, siitä että teen tällaisia amatöörien virheitä, ”en ollut tarpeeksi läsnä” voi video. Heitä myös hävettää mun puolestani, koska mä en selkeästi osaa hävetäkään tällaisia asioita tarpeeksi, niin että tajuaisin olla levittelemättä niitä kaikille maailman ihmisille.)

Tähän kohtaan syvä huokaus ja empatiaa kriitikkoarmeijalle. Olisikohan siellä jotain pätevyyden ja kasvun tarvetta siellä turhautumisen taustalla? Ja ehkä sellaista nähdyksi tulemisen tarvetta ja samalla pelkoa? Nyt he ainakin tulivat kuulluksi, näin alkuun.

Missä olen?

Keho on väsynyt, vähän selkä jumittaa sen paperimassan hämmentämisen takia, päänsärky muistuttelee että vettä voisi juoda.

Tunteet… no tässä kohtaa edelleen nolottaa se kriitikkoarmeija, mutta vähän myös huvittaa. Työjuttujen suhteen on puoliksi innostusta ja puoliksi jännitystä, että miten tässä loppuviikosta saa hommia tehtyä kun lapsilla on hiihtoloman takia lyhyempi viikko. Iloa ja innostusta siitä, että on kivoja juttuja tulossa viikonvaihteessa ja seuraavalla viikolla.

Ajatukset… Töissä, pyykeissä, edelleen vähän myös vegaanisen ruokavalion opettelussa, suunnitelmissa, budjeteissa. Kriitikkoarmeija yrittää änkeä vähän aina sinne sekaan ja muistutella asioista, jotka ovat heidän mielestään Totta.

Mitä kohti?

No jos tälle viikolle sitä läsnäoloa. Keep it short and simple.

Läsnäoloa kehossa: kun mä huomaan, että oon taas vajonnut johonkin tiedottomaan jumittamiseen, niin hengittäisin pari kertaa syvään ja huomaisin, että mitä mun kehossa tapahtuu ja mitä mun keho tarvitsee. (Yleensä se tarvii päikkärit.)

Läsnäoloa tunteissa: kun mä huomaan kehosta, että jostain alkaa kiristää ja verenpaine alkaa nousta, tai vastaavasti kun on kivaa ja ihanaa, niin pistäisin merkille, miltä musta tuntuu ja mitä mä tarvitsen. Tai sitten aina kun huomaan, että kriitikkoarmeija alkaa pitää sellaista aivojen sisäistä presentaatiota aiheesta ”180 Syytä Miksi Juuri Sinä Olet Ihan Täysi Luuseri”, niin palaisin taas tunteisiin ja tarpeisiin.

Läsnäoloa ajatuksissa: Mä tykkään kovasti Byron Katien The Workin kysymyksistä ”Onko se totta?” ja ”Kuka tai mitä olisin, jos en ajattelisi näin?”. Ne auttavat kriitikkoarmeijaan. Ne auttavat myös silloin, kun mä yritän ajatella jotain asiaa ns. ensin valmiiksi, sen sijaan että kokeilisin ja katsoisin, miltä tilanne näyttää.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 103: Arkeen laskeutumisen harkitsemista

Mistä tulen?

Vuosi vaihtui, lasten loma hoidosta jatkuu. Siinä päällimmäiset. 🙂 Vuodenvaihteessa pidettiin taas perinteiset meidän perheen naamiaiset, ja tällä kerralla oli muitakin osallistujia kuin oma porukka, kun kuopuksen kummi kumppaneineen tuli uudenvuodenviettoon mukaan.

Valitsin itselleni myös tälle vuodelle tavoitetunteet, ja esikoinenkin valitsi itselleen mun Tunne- ja Tarvekorteista tunteet, joita haluaa kokea uuden vuoden aikana. Se oli aika liikuttavaa, ja mielettömän hyödyllistä – otin kuvan niistä korteista, ja kun juteltiin, että mistä asioista hänelle näitä tunteita tulee (mm. ”mukava” tunne tulee siitä, kun saa olla äidin ja isin ja E:n kanssa, ja ”rauhallinen” tunne tulee siitä ettei ole kiire vaan saa tehdä asioita omassa tahdissa), niin mä voin palata niihin aina jos itsellä on vaikeuksia ymmärtää, että miten tuolla lapsella voi olla niin vaikeaa olla nyt omissa nahoissaan. Tulee eittämättä tulevan vuoden aikana hyödynnettyä, kun hän tosiaan huhtikuussa täyttää kuusi. (Kuopus halusi valita ”kaikki tunteet” eli joka ikisen 55 kortista, mikä kertoo hänen temperamentistaan kaiken tarvittavan.)

img_3144
Noin muuten viikko onkin sitten mennyt kärsivällisyyttä treenatessa. En tiedä, johtuuko loman rutiinittomuudesta, aikuisten meiningistä (kun töitä pitää saada vuorovedolla tehtyä vaikka lapset ovatkin kotona), iästä vai mistä, mutta tuntuu että molemmilla lapsilla on ihan ihme ”teen just päinvastoin kuin sanotaan” -meininki. No esikoisella osa siitä johtuu varmasti tuosta lähenevästä kuuden vuoden iästä, kun aivoissa menee yhteydet uusiksi ja asioita pitää opetella uudestaan – ja kun siihen menee kapasiteettia, niin vastoinkäymiset ovat helposti aika musertavia.

Kuopuksella taas, jaa-a. Paljon uuden oppimista samaan aikaan, unirytmin risaisuutta (hoidossa nukkuu päikkärit, mutta kotona ei sitten niin millään), sellainen yleinen kolmevee-meininki, oma temperamentti, ehkä vähän flunssaakin siellä vielä seassa… Johtui mistä johtui, niin raskasta on. Taas muistaa, että millaista oli olla lasten kanssa kotona – no toisaalta silloin oli erilaiset rutiinitkin, mutta silti.

Tänään vähän meinasi tulla nostalgia kotivuosia kohtaan, kun oltiin käyty pakkasulkoilulla ja mä laittelin lounasta samalla kun lapset katsoivat piirrettyjä. Tai ehkä tuli vain nostalgia sitä vaihetta kohtaan, kun itse sai keskittyä ihan hyvällä omallatunnolla vaan siihen lasten ja kodin hoitamiseen. Ja se nostalgia hävisikin sitten aika nopeasti kun muistin, että enhän mä silloinkaan lapsiin ja kotiin keskittynyt, vaan gradun jälkeen yhdistyshommiin ja kouluttautumiseen ja kaikkeen sellaiseen. Että oikeastaan se nostalgia kohdistui vain niihin hetkiin, kun aurinko kimmelsi lumella ja keittiössä tuoksui ruoka, ja niitä voi olla ihan vaikka viikonloppuisinkin.

Ehkä nämä joululoman päivät on siinä mielessä hyvää muistutusta, että noille tekee tosi hyvää olla hoidossa ja mulle töissä. Siis niinkuin pitkällä tähtäimellä. Toki jos mä ottaisin tämän sellaisena ”nyt pidetään järjestelmällisesti Hyvää Perhearkea Koko Porukalle” -leirinä, niin olisi tavoitteita ja onnistumisia ja muuta. Ehkä tämän loppuviikon voisikin ajatella sellaisena puolivälin versiona? Että skarppaisi kohti normaalia arkirytmiä ja tekisi yhteisiä juttuja ihan suunnitellusti, mutta yrittäisi jostain löytää hetken myös omalle lepäämiselle? Nimittäin sellaista lepolomaahan tämä ei ole, paitsi niinä harvoina hetkinä kun molemmat lapset yllättäen löytävät vaikkapa jonkun kiinnostavan värityskirjan ja taloon laskeutuu autuas hiljaisuus.

Missä olen?

Flunssa vääntää viimeisiä tihutöitään poskionteloissa – tunnollinen työntekijä sairastaa lomalla ja miten se meni. On sellainen olo että voi kun menisi jo flunssa pois niin saisi hyvällä omallatunnolla jumppailla, ja se vasta on kummallista. Toki tervetulluttakin.

Tunteiden puolella on toisaalta rauhaa ja iloa, toisaalta jännitystä ja hermostumista kun on Yks Homma, joka pitäisi hoitaa ja en millään haluaisi. Tai siis haluaisin ja se tuntuu vaikealta. Ja sitten on vielä, hmm, kärsimättömyyttä itseä ja lapsia kohtaan kun on jatkuvasti joku skisma selvitettävänä (ja kun mun Pitäisi tietysti osata ne selvittää aina tosi tyylikkäästi ja heti ja asianmukaisesti, tai auttaa lapsia neuvottelemaan ne keskenään rauhanomaisesti), kaipaisin harmoniaa ja yhteistyötä ja rauhaa ja tällä viikolla ja tällä hetkellä arki ei ihan sitä tarjoa niin paljon kuin toivoisin. Tai sitten mä en keskity siihen niin paljon kuin voisin.

Ajatukset… Lähinnä ajatukset pyörivät akselilla ”mitä kaikkea voisin tehdä jos ei olisi flunssa”, tai ”asioita joita pitäisi tehdä kunhan saisi sopivan hetken ja lapset pois pyörimästä jaloista”. Mä voisin kirjoittaa listan, jotta näkisin, että mitkä niistä jutuista oikeasti haluan tehdä tällä viikolla (toisten aikataulujen vuoksi jne.) ja sitten huolehtia, että saan ne tehtyä ja oon lopun aikaa ihan vaan ressaamatta. Ensi viikolla lapset menee hoitoon kuitenkin, joten silloin on aikaa.

Mitä kohti?

Tulevalla viikolla on luvassa kivoja juttuja, jonkin verran työjuttuja, siirtymävuosipäivää, ja oikeastaan enimmäkseen sitä arkeen laskeutumista. Tai siis toivoisin, että ensi viikon maanantaina kun kello soi seitsemältä, niin olo olisi kaikilla edes suunnilleen positiivisen puolella.

Mitä siihen tarvitaan?

Rauhaa, ennakointia, yhteistyötä, selkeyttä, lepoa. Niitä nyt ainakin.

Esikoisen kohdalla voisi tosiaan palata niihin hänen valitsemiinsa tavoitetunteisiin ja miettiä, että miten niitä saisi tässä tämän viikon aikana tuettua. Kuopuksenkin kanssa varmaan kortteja voisi käyttää, mutta sen lisäksi tarttee keksiä vielä joku luova konsti, jotta tullaan molemmat kuulluksi ja saadaan oikeasti keksittyä kokeiluun keinoja, jotka auttaisivat siihen yhteistyöhön ja rauhan säilyttämiseen. Lupa olla minä -kenttälaboratorio jatkaa siis toimintaansa. 🙂

Itselleni tarvitsen myös rauhaa, ennakointia, selkeyttä ja lepoa. Ja kyllä, yhteistyötäkin. Vaikka kauheasti haluaisin ajatella, että minä kyllä itse ja yksin selviän ja hienosti menee, niin… no, ei se ihan niin mene.

Ja tietysti ensi viikolle opettelen myös niitä tämän vuoden tavoitteita, eli helppoutta ja luottamusta ja iloa ja yhteyttä ja kehon hyvinvoinnin vaalimista. Miten tämän voisi tehdä mahdollisimman helpoksi? Hmmm…

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

#AnnaLapsesiPukeaSinut ja näkökulmia vanhemmuuteen

Tänään on kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä. Samaan aikaan somessa pyörii #AnnaLapsesiPukeaSinut -tunnisteella varustettuja valokuvia aikuisista, jotka eivät välttämättä näytä ihan samalta kuin muina arkipäivinä.

Alunperin mietin, että onpas aika hauska tempaus, ja lähinnä hauskaa lasten näkökulmasta, kun saavat päättää aikuisen vaatteet. Kysyinkin lapsiltani, että haluavatko he päättää minun vaatteeni, ja molemmat lähtivät innosta piukeina mukaan.

Tässä kun kirjoitan tekstiä korut kilisten ja korkokengät jalassa (selvästikään en arjessa käytä kumpaakaan lasteni mielestä riittävästi), niin alkaa vähitellen valottua, että miksi se, että annan lapseni pukea minut, on myös aikuiselle tosi tervehdyttävää.

1. Valta-asetelmien kääntäminen tekee välillä tosi hyvää.

Kun annan lapselleni vallan valita vaatteeni, olen yhtäkkiä meistä kahdesta se haavoittuvampi osapuoli. Luovutan valtaani pois, ja pääsen kokemaan, että millaista on olla se, jota kohtaan käytetään valtaa.

Valta itsessään on nimittäin neutraalia. Se, miten sitä käyttää ja hyödyntää, voi olla joko rakentavaa tai tuhoavaa. Me usein totumme käyttämään valtaa tietyllä tavalla, ja totumme olemaan tietynlaisen vallankäytön kohteena. Näiden tottumusten muuttaminen vaatii tietoista työtä, ja tietoinen työ alkaa yksinkertaisesti niiden tottumusten huomaamisesta. Huomaaminen puolestaan välillä vaatii näkökulman muutosta, uutta tapaa ajatella, astumista kohti oman mukavuusalueen reunamia.

2. Lapsen tapa käyttää valtaa toimii peilinä minun vanhemmuudelleni.

Niinkuin olen kirjoittanut aiemminkin, lapsi toimii valta-asemassa niinkuin on nähnyt valta-asemassa olevien toimivan. Käytännössä usein se tarkoittaa sitä, että kuulen omat lauseeni lapsen suusta. Tai minua ohjeistetaan samoilla sanoilla, joita itse käytän lapseni ohjeistamiseen.

Se kokemus voi olla joko herättävä tai helpottava. Me nimittäin emme aikuisina muista, että haavoittuvassa, valta-asemaltaan heikommassa asemassa oleva kuulee sanat aivan eri tavalla kuin vahvoilla oleva. Kun lapsi komentaa meitä ikäänkuin alhaalta päin, niin että meillä on valta sanoa vastaan, se voi ärsyttää. Jos lapsi komentaa täsmälleen samoilla sanoilla silloin, kun olemme luovuttaneet sen osan valtaamme pois, se voi tuntua ihan eri tavalla ahdistavalta.

Ja sama päinvastoin. Tuntuu turvalliselta ja helpottavalta, kun lapsi ohjeistaa minua pukemaan sanomalla ”sit jos sä haluat niin voisit laittaa tämän”. Silloin kun toinen luottaa minun vapaaehtoisuuteeni. Silloin kun toinen huomioi sen, että minulla saattaa olla jotain sitä asiaa vastaan – ja sen on tärkeää tulla kuulluksi ja huomioiduksi. Aikuinen voi ainoastaan kuvitella, miten iso juttu se on lapselle, jolla ei ole arjessaan mahdollisuutta päättää, että ei ollakaan enää näinpäin, vaan nyt on taas minun vuoroni päättää.

(Se kokemus, herättävä tai helpottava, voi antaa ihan uudella lailla motivaatiota joko opetella uusia vuorovaikuttamisen tapoja tai jatkaa harjoittelua edelleen. Ainakin itselläni kävi juuri näin.)

3. Tärkeistä asioista täytyy voida neuvotella.

Aikuisten on välillä vaikea antaa neuvottelulle tilaa lapsiperheen arjessa. Minä olen aikuinen, minulla on kokemusta ja ymmärrystä, minä tiedän aikataulut ja eri vaihtoehtojen seuraukset, minä tiedän ja päätän. Lisäksi välillä pelottaa, että jos minä nyt annan tästä asiasta lapselle valtaa, niin me ei päästä koskaan mihinkään, kun kaikki asiat menee vänkäämiseksi.

Ja sitten tällaisessa hassussa harjoituksessa tulee tilanne, että lapsi pyytää minua pukemaan neuletakin mekon alle, ja minua huolestuttaa, että mahtuukohan se, risahtaakohan mekosta saumat jos yritän tehdä niinkuin lapsi ehdottaa. Tai valitsee kengiksi sandaalikorkokengät, joiden kurakelin kestävyys on noin viisitoista sekuntia. Minulle on tärkeää, etteivät vaatteeni mene rikki tai pilalle, joten kerron lapselle, että nyt en haluaisi tehdä näin, vaan voitaisko tehdä toisella tavalla. Tai voidaanko vaihtaa kengät sitten kun mennään ulos.

Ne asiat, joista lapsi ”vääntää vastaan”, ovat lapselle ihan yhtä tärkeitä. Lapsi ei ehkä osaa perustella niitä samalla tavalla kuin aikuinen, mutta se ei vähennä niiden merkityksellisyyttä. Rakentavaa, tervettä vallankäyttöä on (minun mielestäni) se, että kun heikompi osapuoli ilmaisee tyytymättömyytensä, niin päättävän osapuolen reaktio on hyväksyvä ja kysyvä: Okei, sinä haluaisit että se tapahtuisi näin, onko sinulla joku toinen ehdotus? Rakentavaa vallankäyttöä on se, että heikommalla osapuolella on mahdollisuus saada äänensä ja tarpeensa kuuluviin, ja vahvempi osapuoli huolehtii siitä, että lopullinen ratkaisu ottaa myös ne toiveet ja tarpeet huomioon.

4. Mitä enemmän on panoksena, sitä tärkeämpää on saada oma ääni kuuluviin.

Tänään omassa aikataulussani ei ole opetusta tai asiakastapaamisia. Toisin sanoen oli aika helppoa antaa lasten pinota päälleni koruja, helyjä, korkokenkiä ja niin edespäin. Jos #AnnaLapsesiPukeaSinut -päivä olisi osunut esimerkiksi opetuspäivälle, en tiedä, mistä asioista olisin ollut eri mieltä. Olisinko ollut riittävän rohkea, niin että olisin mennyt luokan eteen näissä vaatteissani? En tiedä.

Tämän kokemuksen perusteella voin kuitenkin luottaa siihen, että olisin voinut sanoa lapsilleni, että tämä tuntuu minusta epämukavalta, voisitko valita jotain muuta. Tai että en mielelläni mene piikkikoroissa opettamaan, koska sen jälkeen jalkoihin sattuu varmasti loppuillan. Puhumattakaan siitä, että kyseessä olisi ollut joku ratkaiseva tilanne – suuremman luokan esiintyminen, työhaastattelu, tai joku muu.

Todennäköisesti jos tällaisessa tilanteessa lapsi ilmoittaisi, että ei kun nyt laitat nämä ja sillä sipuli, oma reaktioni olisi turhautuminen, kiukku, ärtymys.

Me emme voi lapsistamme etukäteen tietää, mitkä tilanteet tai asiat ovat heille tärkeitä ja ratkaisevia. Lapselle voi olla supertärkeää vaikka se, että tanssitunnilla on ihan tietyt vaatteet, tai että joku laulu kuunnellaan alusta loppuun, tai että häntä ei keskeytetä kun hän kertoo jotain juttua. Lapsen reaktio meidän vallankäyttöömme ja päätöksentekoomme (”eikun nyt laitat nuo ja sillä sipuli” tai jotain lempeämpää) voi kuitenkin auttaa ymmärtämään, että kyseessä on erityisen tärkeä tilanne. Tai lapsella on syystä tai toisesta vähemmän tahdonvoimaa kuin yleensä. Tai jostain muusta syystä lapsi ei nyt pysty tästä strategiasta joustamaan.

Kun kuuntelemme lapsen reaktiota empaattisesti, tunteita ja tarpeita arvaten, meidän on helpompi ymmärtää, mistä kenkä puristaa. Jos luotamme siihen, että lapsi tekee mielellään yhteistyötä silloin kun hänen tarpeensa ovat täynnä, niin on helpompi ryhtyä miettimään, mitä lapsi tarvitsisi, jotta hänen olisi turvallista ja miellyttävää tehdä yhteistyötä. Ja mitä ratkaisevampi tilanne on kyseessä, sitä hyödyllisempää on heti ruveta miettimään, mitkä tarpeet kaipaavat kohtaamista, sen sijaan että keskustelusta tekee juupas-eipäs -valtataistelun.

Niin että suosittelen kaikille teille muillekin. Kokeilkaa, millaista on antaa lapsen valita päivän vaatteet, vaikka ei olisikaan Lapsen oikeuksien päivä. Avaa ihan uudella tavalla näkökulmaa siihen omaan vanhemmuuteen. <3

Pysähtyminen 93: Vahvaa tsemppiä ja hyväksyntää

Tämän viikon pysähtyminen alkaa metrosta.

Mistä tulen?

Viime viikko oli edelliseen nähden vahvaa tsemppiä, koska migreenien määrä oli nolla. Tapasin kavereita ja ystäviä yllättävän paljon, sain kotipäivinä hommia tehtyä, Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa -illat Ipanaisella täyttyivät vauhdilla, ja viikonloppuun tuli tunti ylimääräistä kellojen siirtämisen myötä. (Toki lapset heräsivät sitten tavallaan tuntia tavallista aiemmin, mutta se tunti tuli sitten hyödynnettyä rauhalliseen aamukahviin, ja vielä oli aikaa leikkiä muksujen kanssa ja laittaa pyykkejä.)

Eli oikeastaan kiva viikko. En tiedä, että teinkö mitään tietoisen erityistä sen saavuttamiseksi. No ainakin menin suht ajoissa nukkumaan, päästelin tietoisesti irti stressistä ja välillä jumppailin. Myös olosuhteet alkaa keventyä.

Missä olen?

Keho: Hartiat ihan jäkissä, vaikka olin juuri laulamassa ja siellä verryteltiin. Eilenkin verryttelin. Suunta on oikea, tahti vähän vielä riittämätön. Unitasot ihan hyvissä kantimissa, sokerinkulutus taas palaamassa fiksumpiin uomiin.

Tunteet. Kiitollisuutta tuoreesta lauluproggiksesta – luovuuden tarve täyttyy. Ai niin, soittelin viikonloppuna kitaraa, ja olin unohtanut millaiset tunnereaktiot kitarakopan resonanssi laittaa liikkeelle. Ei tarvinnut edes laulaa kun tutut sointukulut pistivät itkettämään. Jännitystä, koska pystyvyyden tarve on vähän siinä ja siinä (tosin laulutreenit vähän täyttivät sitäkin). Iloa, kun viime viikolla oli niin hyvä olla – vakauden ja fyysisen hyvinvoinnin tarve oli taas hyvissä kantimissa.

Ajatukset. Töitä, politiikkaa, laulustemmoja, aikatauluja, kesken olevaa kirjaa. Raha-asioita, lasten kanssa hupsutteluja, podcastia, kodin ääniä ja hurinoita. Omaa jaksamista, blogiteksti-ideoita, neuletöiden suunnittelua. Voisi keittää teetä.

Mitä kohti?

Ensi viikkoa varten… Tai siis tätä alkavaa viikkoa varten. Mitä tarvitsen? No niin no. Alkuviikko on aika täynnä aamusta iltaan, sitten on pari päivää tyhjää kalenterissa (tai siis ”tyhjää” eli etätöitä ja suunnitteluja) ja viikonloppuna koulutusta. Jaiks, ehkä siinä tyhjässä kalenterin kohdassa sittenkin on hyvä raivata sitä tyhjääkin.

Tämän vuoden Core Desired Feelings, tavoitteena olevat ydintunteet, on mulle mukavuus, inspiraatio, rohkeus ja hyväksyntä.

Ehkä niistä tälle viikolle mä toivon hyväksyntää.

Sitä, että hyväksyisi omat tarpeensa ja omat rajansa. Että hyväksyisi myös sen, että nyt on tällaiset hommat edessä, sekä sen, että mitä mä oikeastaan tarvitsen jotta pystyn tekemään ne asiat. (Ks. kohta: jos viikonloppu on ihan täynnä, niin jossain muualla pitää voida levätä.) Hyväksyisi sen, että joka viikko ei pysty tekemään kaikkea ihanaa, mutta että pienissä palasissa voi saada aikaan yllättävän paljon.

Niinkuin vaikka viime viikonloppuna se, että soitin kitaraa ja lähdin lasten kanssa pihalle, vaikka alunperin suunnittelin ihan muuta. Ja voi että, miten se tekikin hyvää. Että hyväksyisi sellaiset impulssit ja vaikka vähäksi aikaa menisi niiden mukaan – vartti kitaransoittoa tekee jo tosi hyvää, tai kymmenen minuuttia venyttelyä ja hartioiden lämmittelyä, ja niin edespäin.

Mä haluaisin osata hyväksyä sen, että mun keho ja mieli oikeastaan kyllä tietää, mitä ne tarvitsee. Kun mä vaan osaan kuunnella, niin mä pysyn aika hyvin kiinni siinä intuitiossa ja flow’ssa, ja sitten ne vaadittavat hommatkin on helpompi tehdä. Kun taas jos mä pakottaisin ensin itseni vääntämään ne hommat ja sitten palkitsisin itseni kivoilla jutuilla, niin ei mulla olisi mistä ammentaa.

Tällä tulevaan viikkoon. Loppuun sentään kirjoitin kotona. Mitä sun pysähtymiseen kuuluisi?