Minä ja muut: itsestä huolehtimisen kompastuskivet yhteisössä

Toissa viikolla aloin kirjoittaa vaiheesta, joka sijoittuu omien tarpeiden tunnistamisen ja niihin vastaamisen väliin. Toisilla se vaihe on lyhyt, selkeä ja luonteva. Toisilla taas selkeys ja luontevuus ovat vielä tavoitteen asteella, ja matka tarpeiden tunnistamisesta niihin vastaamiseen tuntuu enemmänkin suon läpi rämpimiseltä. Yksin. Flunssassa. (Rikkinäisillä kumisaappailla. Ilman karttaa. Ja niin edelleen.)

Tässä tekstissä jatkan niiden kohtien pohtimista, joihin itsestä huolehtimisen prosessi voi tyssätä. Lähtökohtana näissä artikkeleissa on ajatus siitä, että jokaiseen ilmiöön, myös itsestä huolehtimiseen, liittyy erottamattomasti neljä näkökulmaa.

Jokaiseen ilmiöön, myös itsestä huolehtimiseen, liittyy erottamattomasti neljä näkökulmaa.

Yksilön sisäinen, tunteiden ja ajatusten näkökulma.
Yksilön ulkoinen, tekojen ja käytöksen näkökulma.
Yhteisön sisäinen, kulttuurin ja ihmissuhteiden näkökulma.
Yhteisön ulkoinen, ympäristön ja yhteiskunnan näkökulma.

Jos itsestä huolehtiminen ja omista tarpeista huolehtiminen tuntuu vaikealta, niin ongelma voi näyttäytyä missä tahansa (tai kaikissa) näistä näkökulmista.

Kun tunnistaa, missä kohta omista tarpeista huolehtimisessa milloinkin vuotaa (tai mistä se vuotaa kaikkein tyypillisimmin), niin sitä vuotokohtaa voi alkaa paikata. Ja sitten sen suon ylittäminen on taas vähän kevyempää, tai ainakin jalat pysyvät kuivempina.

3. Ihmissuhteet ja kulttuuri

Tässä kulmassa asuvat sellaiset teemat kuin ”mitä toiset ajattelevat”, ”miten on ollut tapana”, tai ”miten tämä vaikuttaa toisiin ihmisiin”. Samoin kuin luottamus, yhteistyö, solidaarisuus, kunnioitus, ja muut yhteisölliset tarpeet.

Tämän kulman kompastuskivinä ovat vaikkapa sellaiset hetket, kun läheiset kritisoivat omia valintoja, tuomitsevat tai manipuloivat, käyttäytyvät epäkunnioittavasti tai muuten vaikeuttavat minun tarpeideni kohtaamista.

Tähän kulmaan liittyvät myös vuorovaikutuksen vaikeudet: miten saan omat tarpeeni kerrottua toisille niin, että heidän on mahdollisimman helppo huomioida ne ja kunnioittaa niitä, ja jopa auttaa minua kohtaamaan omia tarpeitani.

Tämän kulman kompastuskivien kääntämiseen tarvitaan kunnioitusta ja luottamusta.

Toisaalta tarvitaan kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan: heilläkin on tunteensa ja tarpeensa, he tekevät omanlaisiaan valintoja, usein epätäydellisistä lähtökohdista, ihan niinkuin minäkin. Toiset ihmiset yrittävät parhaansa ja haluavat voida hyvin tässä elämässä. Joskus he myös aidosti haluavat minulle hyvää, vaikka heidän näkemyksensä ”hyvästä” ja tapansa ilmaista se minulle olisivatkin… no, jotain muuta kuin mitä toivoisin.

Kunnioittamalla toisia näytän esimerkkiä siitä, millaisessa maailmassa haluan itse elää.

Samaan aikaan minun täytyy kunnioittaa itseäni ja omia tarpeitani. Jos joku loukkaa minua, fyysisesti tai tunnetasolla, minulla on oikeus sanoa asiasta, poistua loukkaavasta tilanteesta ja suojata itseäni samanlaiselta käytökseltä jatkossa. Epäkunnioittavaa käytöstä ei tarvitse sietää, vaikka kyseisen ihmisen tarpeita kunnioittaisikin.

Jos toinen yrittää täyttää jotain omaa tarvettaan, mutta yrityksensä myötä loukkaa minun tarpeitani, niin ensisijaisesti olen vastuussa omista tarpeistani ja niiden viestimisestä toiselle. Jos hän ei niitä kuuntele tai kunnioita, minun vastuuni on suojata itseäni.

Luottamus on mahdollista vain kunnioituksen ilmapiirissä, ja toisaalta luottamus ja kunnioitus ruokkivat toisiaan.

Me jokainen tarvitsemme ihmisen, johon voimme luottaa. Jos omia tarpeita on vaikea kunnioittaa, niin siitä on hyvä puhua luotettavan ihmisen kanssa. Sellaisen, jonka kanssa ei tarvitse pelätä häpeää, moitteita, kilpailua tai nälvimistä. Erityisesti silloin, jos omien tarpeiden huomioimista vaikuttaa toisen ihmisen epäkunnioittava käytös, luotettavan ihmisen kanssa keskustelu voi olla elintärkeää. Kun kuulee toiselta aidosti ”Ketään ei saa kohdella noin” tai ”olipa kyllä asiatonta käytöstä”, se antaa myös itselle luottamusta siihen, että minun tarpeeni ovat ihan normaaleja ja hyväksyttäviä.

Tämä pätee erityisesti fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan (ja muihin väkivallan muotoihin).

On totta, että ihminen on lähtökohtaisesti itse vastuussa omista tarpeistaan. Samaan aikaan väkivallan ilmapiirissä elävällä ihmisellä voi olla hyvinkin alentunut kyky kantaa sitä vastuuta, koska vapauttakaan ei ole eikä kapasiteetti riitä.

Erityisesti sellaisissa tilanteissa toisten ympärillä olevien ihmisten osoittama luottamus ja kunnioitus voivat olla kirjaimellisesti elintärkeitä, jotta ihminen pystyy lopulta turvaamaan itsensä ja irtautumaan väkivallan otteesta. Noin yleisesti ottaen sellainen ”sinun pitäisi” tai ”mikset sinä vain” -tyyppinen holhoaminen ja tuomitseminen ei osoita kunnioitusta eikä luottamusta. Niiden sijaan vaikeassa tilanteessa olevaa ihmistä auttavat empatia, kuunteleminen, ihmisen senhetkisten tarpeiden kuunteleminen ja niistä tarpeista kumpuava avun tarjoaminen.

Ja koska ikinä ei voi tietää, kuka milloinkin on tietämättämme vaikeassa tilanteessa, on varminta suhtautua kunnioittavasti ja empaattisesti ihan jokaiseen kohtaamaansa ihmiseen.

4. Ympäristö ja yhteiskunta

Tässä kulmassa asuvat elämän systeemit ja palapelit. Huushollin aikuisten aikataulut, lähiympäristön ja elämänpiirin palvelut ja tuet, suunnitelmat, pitkän tähtäimen visiot, syyt ja seuraukset.

Tämän kulman ydinkysymys on ”miten tämän saisi toimimaan?”. Kompastuskiviä voivat olla vaikka sellaiset, että tekemistä olisi enemmän kuin tunteja vuorokaudessa, joten miten kaiken ehtii; budjetointi; yhteiskunnan tarjoamien lapsiperheiden tukien aika- tulo- ja muut rajat; tavaroiden säilytys ja järjestys, ja niin edelleen.

Ympäristö ja yhteiskunta liittyy kiinteästi konkreettisten tekojen osastoon. Jos kodissa on toimiva järjestys ja asioille on tilaa, niin tavarat on konkreettisesti helpompi laittaa paikalleen. Jos olen järjestänyt ajankäyttöni omiin tarpeisiini sopivaksi, niin minulla on myös aikaa laittaa tavaroita paikalleen, eikä se tunnu siltä, että uhraan esimerkiksi lepoaikaani siivoamiseen.

Tämän kulman kompastuskiviin toimivimmat ratkaisut löytyvät fiksujen systeemien rakentamisesta.

Realistinen aikataulutus, joka kaikkien on helppo nähdä, on aikaan liittyvä systeemi. Kodin toimiva järjestys on tilaan liittyvä systeemi. Budjetti on rahaan liittyvä systeemi. Ilta- tai aamurutiini, johon kuuluu omista tarpeista huolehtimista, on itsestä huolehtimiseen liittyvä systeemi. Ja niin edespäin.

Systeemi on kehys, johon konkreettisia tekoja voi ripustaa. Systeemi toistuu, vaikka konkreettiset teot vaihtuisivat. Ja kun systeemiä toistaa riittävän usein, niin siitä tulee tottumus ja tapa, jolloin on helpompaa toimia opitun systeemin mukaan kuin rikkoa rutiini.

Hyvän systeemin rakentaminen vaatii usein sitä, että istutaan pöydän ääreen ja listataan kaikki osa-alueet, joita systeemiin haluaa sisällyttää.

Budjettia laatiessa kirjataan ylös kaikki rahan lähteet ja käyttökohteet. Aikataulua laatiessa listataan asiat, joita haluaa päivän tai viikon aikana tehdä. Toimiva systeemi on aina tarvelähtöinen: mitä minä tarvitsen, millä konkreettisilla asioilla sitä saisin, ja millä tavoilla voin ripustaa niitä konkreettisia asioita tähän systeemiin?

Toinen toimivan systeemin piirre on se, että sen toimivuus tarkistetaan aika ajoin senhetkisten tarpeiden valossa. Kun ajattelin, että haluaisin herätä joka aamu viideltä ja joogata tunnin, niin miten se on toiminut? Olenko noussut ajoissa, olenko saanut riittävästi unta, koenko että tämä järjestely vastaa tarpeisiini? Jos systeemi ei palvele tarpeitani, niin mistä kohtaa sitä pitäisi muuttaa?

Periaatteessa myös politiikka tähtää siihen, että luodaan systeemejä, jotka vastaavat mahdollisimman monien yhteiskunnan jäsenten tarpeisiin. Tai siis minun mielestäni politiikan pitäisi olla sitä. 🙂 Mitä fiksumpi systeemi on, sitä paremmin se vastaa kaikkien asianosaisten tarpeisiin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että fiksussa systeemissä kaikki saavat mitä haluavat.

Poliittisessa päätöksenteossa on osallisina niin paljon ihmisiä, joilla on niin valtavasti erilaisia tarpeita – ja useimmilla myös voimakkaita mielipiteitä siitä, mitä muiden ihmisten on hyväksyttävää tarvita – että en todellakaan kadehdi niitä ihmisiä, jotka tänä keväänä valitaan Arkadianmäelle pätkätyöhön. Silti ehkä toivoisin, että yhä enemmän päätöksenteossa päättäjät osaisivat laittaa omat egonsa, halunsa ja hyväksynnän kaipuunsa sivuun ja miettiä aidosti sitä, mitä ihmiset tarvitsevat.

Missä huomaat itselläsi suurimmat kompastuskivet itsestä huolehtimisen ja terveen itsekkyyden saralla? Onko ongelma tarpeiden tunnistamisessa, vai tuleeko törmäyksiä tässä kohtaa, kun jotain pitäisi konkreettisesti tehdäkin? Kerro kommenteissa! (Ja apua kaikkiin näihin näkökulmiin löytyy tietysti, esimerkiksi Kohti tervettä itsekkyyttä -valmennuksista.)

Tapaus Joulupukki eli periaatteita ja käytäntöä

Aikaisemmin en ole tainnut joulupukista kirjoittaakaan. Tarkoitus on ollut kyllä, aina kun näihin aikoihin vuodesta aktivoituu Se Keskustelu eri puolilla internettiä ja livemaailmaa. Että miten missäkin perheessä toimitaan joulupukki-myytin suhteen.

On tätä pohdittukin

Mä oon itse ollut esikoisen vauva-ajasta lähtien vahvasti sitä koulukuntaa, että joulupukki on leikki, jota voidaan yhdessä leikkiä, jos kaikki niin haluavat. Lapsille on kerrottu, että lahjat tulevat läheisiltä, ja jossain saattaa nähdä joulupukiksi pukeutuneita näyttelijöitä. Voidaan laulaa joulupukista, kertoa joulupukkisatuja, ja niin edespäin.

Isovanhempien kanssa on juteltu, että mitään ”tontut-kurkkivat-ikkunoista-oletkos-kilttinä” -juttuja ei ruveta pelottelemaan. Lahjoja ei yhdistetä siihen, onko kilttinä vai ei. Jos halutaan antaa lahjoja, niin sitten annetaan, tai jos ei halua niin ei anneta. Vallankäyttöä lahjojen suhteen mä en henkilökohtaisesti siedä missään tilanteessa, myöskään jouluna.

Kaikki tämä on ollut muksuille ihan ok. Mielikuvitusta ja leikkiä on riittänyt yllin kyllin ilman aikuisilta tulevaa ”kyllä vaan onkin se joulupukki, mites joulupukki, oletkos jo joulupukille kirjoittanut” -vakuuttelua.

Meidän joulukalenteri on sellainen, että kaksi lelutonttua piiloutuvat joka päivä johonkin jännään paikkaan ja tuovat mukanaan kuusenkoristeita, ja lasten mielestä on maailman hauskinta etsiä niitä. Toiseksi maailman hauskinta on piilottaa niitä aikuisen avustuksella, niin että joku toinen aikuinen saa ne etsiä. Silti koko ajan leikitään, että ”tontut” menevät piiloon. Mystiikka ei häviä mihinkään, vaikka lapset tietävätkin asian oikean laidan.

Ja aina ei voi itse päättää

Tossa pari viikkoa sitten muksut kävivät isin kanssa läheisessä kauppakeskuksessa, ja näkivät siellä Joulupukin. Isompi kävi pukin sylissä istumassa ja kertomassa lahjatoiveet, pienempi piiloutui isin taakse ja oli kuulemma aika jännittynyt, että mikä homma tuo oikeastaan on.

Sen reissun jälkeen esikoinen mietti vähän aikaa, että näinköhän se joulupukki oli ihan oikea vai ehkä näyttelijä. Hän päätyi siihen lopputulokseen, että on se ollut kyllä ihan oikea. Kun mä vielä mainitsin, että ”muistathan, että lahjat tulee mummeilta ja kummeilta ja joulupukki on sellainen kiva satu”, niin hän ilmoitti topakasti, että ”Minä haluan uskoa, että se oli ihan oikea Joulupukki eikä mikään näyttelijä.”

Asia selvä.

Tänä vuonna esikoinen siis uskoo, että Joulupukki on olemassa. Kuopus, kohta 3v, ei kauheasti vielä siitä pukki-tarinasta perusta mihinkään suuntaan, kunhan pukki ei vain tule liian lähelle.

Mun tehtävä vanhempana ja aikuisena on kunnioittaa näitä molempia suhtautumistapoja. Silloinkin, kun mä toivoisin, että meillä olisi yhteinen, rationaalinen tapa ajatella tätä asiaa.

Jokin siinä joulupukki-myytissä kiehtoo meidän esikoista niin paljon, että hän valitsee uskoa siihen, vaikka tietää periaatteessa, että toisinkin voisi ajatella. Mun ei tarvitse ymmärtää sitä, jotta voin kunnioittaa sitä. Eikä mun tarvitse myöskään oman rationaalisuuteni nimissä vesittää hänen kokemustaan siitä pukkiin uskomisesta.

Päinvastoin, jos siitä pukkiin uskomisesta ei ole lapselle itselleen tai muille mitään haittaa, niin aikamoista henkistä väkivaltaahan se olisi, jos vähättelisin kokemusta, joka on hänelle selkeästi tärkeä.

Samaan aikaan mun on tärkeä myös pitää huoli siitä, että isomman joulupukkiusko ei näyttäydy tavoilla, joista pienemmälle tulisi pelkoja tai ahdistusta. Joku tuntematon parrakas tyyppi tulee ihan pyytämättä mörisemään, kuvittele nyt omalle kohdalle.

Kunnioitusta suuntaan ja toiseen

Kolmevuotiaan ymmärrys yltää eri asioihin kuin neljä-ja-puolivuotiaan, tai kolmekymppisen, tai kuusikymppisen. Mä en voi vaikuttaa siihen, että miten mun lapset lähtökohtaisesti asiat ymmärtää tai miten he eri asioita pitävät totena. Sitä mä sen sijaan voin havainnoida, että millaisia tunteita ne ajatukset ja uskomukset mun lapsissani herättävät.

Jos isompi reagoi mun rationaalisiin selityksiin kiihkeästi uskoaan puolustaen, niin silloin se on selkeästi lapselle tärkeä kokemus. Silloin se on niin, vaikka mä en sitä ymmärtäisi. Mun tehtävä on kunnioittaa sitä tunnetta ja tarvetta, vaikka se perustuisi erilaiseen ajatteluun kuin mulla itselläni.

Jos pienempi menee piiloon pukin nähdessään, niin se on selkeästi hänelle pelottava tilanne. Silloin se on niin, vaikka mä en sitä ymmärtäisi. Mun tehtävä on kunnioittaa sitäkin tunnetta ja tarvetta, vaikka se perustuisi erilaiseen ajatteluun kuin mulla itselläni.

Ja toisaalta mä en myöskään halua tinkiä omista periaatteistani.

Siis siitä, että vaikka lapsi uskoisikin joulupukkiin (tai varsinkaan silloin) niin sitä ei käytetä kiristyksen tai uhkailun tai lahjonnan välineenä. Ei mitään ”jos X, niin joulupukki tulee/ei tule/tuo ihania lahjoja/ei tuo mitään” -meininkiä.

Isompi on jo miettinyt, että mitä se tarkoittaa että joulupukki tuo kilteille lapsille lahjoja (kiitos joka ikinen TV-ohjelma, jossa on joulujakso…). Ollaan puhuttu, että meidän kotona lahjat ei liity siihen, että onko kiltti, ja kilttikin voi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Se on ollut lapsen mielestä ihan ok.

Ei se helppoa ole, tietenkään. Erilaisten uskomusten ja ajatusten kunnioittaminen konkreettisesti arjen tasolla. Vaan sitten kun se onnistuu omassa kodissa, niin ehkä se onnistuu noin laajemminkin, ja muunkinlaisten uskonkappaleiden kohdalla kuin vain joulupukin. 🙂

Jos teidän perheessä toimii joulupukki-kuviot sellaisella tavalla, että kaikilla on hyvä ja turvallinen olla, niin hyvä. Kaikilla ei tarvitse mennä samalla tavalla kuin meillä, tietenkään. 🙂 Jos taas tuntuu, että se pukki-kuvio on jollekulle ahdistava, lapselle tai aikuiselle, niin sitäkin fiilistä kannattaa kunnioittaa ja tutkailla. Ehkä tästä tekstistä tulee jotain oivalluksia, joista sitä tilannetta voi alkaa työstää.

Jätän tämän tekstin myötä blogin joululomalle, Perjantain pysähtymisiä lukuunottamatta, joten artikkelityyppisiä tekstejä tulee lisää vuodenvaihteen jälkeen. (Jos tulee kova lukemisen tarve, niin blogin arkistosta löytyy vaikka mitä. 😉 )

Käy myös tsekkaamassa valmennuspaketit Lupa olla minä -verkkokaupassa! Ennen joulua (23.12.2014 mennessä) ostettuihin Kohti tervettä itsekkyyttä -paketteihin saat viidennen session kaupan päälle.

Lempeää ja sydämellistä joulua. <3