Joulukalenteri 16.12.: Stressaavat kohtaamiset jouluna

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kuudennentoista päivän kysymys on seuraava:

Onko joku ihminen, joka liittyy joulunviettoon ja jonka kanssa oleminen stressaa tai kuluttaa? Miten voin valmistautua?

On ihanaa, jos voi valita, kenen kanssa viettää joulun. Aina ei voi valita. Tai sitten joku ihminen on sillä tavalla ristiriitainen tyyppi, että hän on tärkeä osa joulua ja samalla syystä tai toisesta hänen kanssaan oleminen vie omaa energiaa.

Näihinkin tilanteisiin voi valmistautua etukäteen, ja ne on hyvä tehdä rauhassa ja vaiheittain.

1. Itse-empatia, tunteiden ja ajatusten nimeäminen ja hyväksyminen

Itse yleensä aloitan siitä, että hengitän syvään ja ajattelen tämän ihmisen kohtaamista – rauhassa ja reilusti etukäteen. Huomaan, mitä kaikkia ajatuksia ja tunteita minulla tämän ihmisen kohtaamiseen liittyy.

Oikein voimakkaissa reaktioissa istun ensin ihan rauhassa paikallani ja nimeän, mitä tuntemuksia huomaan kehossani kun ajattelen, että kohtaan tämän ihmisen. ”Rintakehässä puristaa, niskaa kiristää, kurkkua kuristaa, vaikea hengittää.” Niille tuntemuksille voi vaikka sanoa ”saat olla”, tai ”kiitos”, tai vain ajatella niihin rakkautta ja lämpöä. Hyväksyä ne tunteet ja tuntemukset, joita sen kohtaamisen ajattelu herättää – vaikka niille ei vielä löytäisi edes sanoja.

Tähän kohtaan voin pyytää avuksi myös jonkun toisen ihmisen, jonka tehtävä on kuunnella empaattisesti, arvata millaisia tunteita päässäni ehkä liikkuu, tai vain istua hiljaa vieressä ja antaa minun hengittää sitä omaa prosessiani.

2. Ajatusten näkyviin tuominen ja purkaminen

Sitten kun reaktio on laantunut sen verran, että löydän sanoja kokemukselleni, usein kirjoitan paperille tai koneelle, mitä kaikkia tunteita ja ajatuksia huomaan. Sensuroimatta ja niin suorin sanankääntein kuin ikinä – näissä prosessoinneissa ei tarvitse kainostella.

”Hävettää, kun en ole osannut siitäkään yhdestä asiasta kertoa, kun pelkään, että se ajattelee että oon kauhea ihminen jos se saa tietää. Ahdistaa, kun en jaksaisi sitä takapajuista jankkaamista sellaisista asioista mistä se ei mitään tiedä. Vituttaa, kun tiedän jo valmiiksi että se alkaa marttyyriksi kun puhutaan siitä tietystä aiheesta ja mä en jaksaisi kuunnella sellaista uhriutumista.”

Ja niin edespäin.

Joskus työstän sitä kirjoittamaani tekstiä lause kerrallaan samoilla Byron Katien opeilla, joista oli puhetta jo ajan ja resurssien yhteydessä. Onko tämä ajatus totta? Miltä minusta tuntuu, miten käyttäydyn, kun ajattelen näin? Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Ja niin edespäin.

Usein The Work -prosessointi auttaa keventämään oloa huomattavasti. Muitakin tällaisia uskomuksia purkavia tekniikoita on, esimerkiksi Ho’oponopono, jonka idea on periaatteessa vain sanoa niille ajatuksille ja tunteille kiitos-anteeksi-rakastan sinua kun ne heräävät huomion kohteiksi.

3. Omat tarpeet

Kun olen saanut sitä pahinta ajatusmylläkkää purettua ja uskomuksia ehkä jollain tavalla kevennettyä, niin voi olla hyvä hetki miettiä, mitkä tarpeet minulla heräävät ääneen kun olen tämän ihmisen kanssa läsnä. Mitä kaipaan, mitä tarvitsen, kun ajattelen hänen kohtaamistaan? Luottamusta, kunnioitusta, turvaa, yhteyttä? Vuorovaikutusta, aitoutta, rehellisyyttä, vastavuoroisuutta? Vapautta, seikkailua, huumoria? (Yhden listauksen ihmisen eri tarpeista löydät täältä.)

Tarve on eri asia kuin strategia. Voin kaivata kunnioitusta, ja se on eri asia kuin ”hänen pitäisi kunnioittaa minua”. (Jälkimmäinen on uskomus siitä, että tuo on paras tai ainoa strategia saada kunnioitusta – muitakin on.) Usein jos jonkun ihmisen käytös tökkää minussa hereille esimerkiksi luottamuksen tai kunnioituksen tarpeen, niin kaikkein paras tapa helpottaa tilannetta on etsiä oma luottamuksen tai kunnioituksen tankki täyteen jollain toisella tavalla.

Jos luottamuksen tarpeeni on täynnä, niin minun on helpompi tulkita toisen ”sinä kun olet sellainen tuuliviiri hehheh” -kuittaukset tai marttyyriasenteet niin, että ne kertovat hänen omasta näkökulmastaan, eivät minusta. Jos kunnioituksen tarpeeni on täynnä, ja toinen kohtelee minua epäkunnioittavasti, niin minun on helpompi sanoa ääneen, että tuo ei ole ookoo, ole hyvä ja lopeta.

Niitä omia tarpeita on myös hyvä kirjoittaa itselleen muistiin. Niihin voi nimittäin palata siinä vaiheessa, kun miettii sopivia hätästrategioita varsinaisen tilanteen varalle.

4. Empatia toista ihmistä kohtaan

Omien tarpeiden huomioimisen jälkeen seuraava hyödyllinen askel on usein se, että mietin kymmenen asiaa, joita minulla ja tällä vaikealla ihmisellä on yhteistä. Se tuntuu aina aloittaessa teennäiseltä ja väkinäiseltä, mutta sitten kun on saanut ensimmäiset pari itsestäänselvää juttua mietittyä (”1: Haluamme molemmat viettää joulun näiden ihmisten kanssa. 2: Pidämme molemmat luumutortuista.”), niin siellä seitsemännen, kahdeksannen, yhdeksännen kohdalla alkaa usein jo aidosti löytyä empatiaa sitä ihmistä kohtaan. Hänkin on vain ihminen, hänelläkin on tunteet ja mieltymykset, hänkin yrittää parhaansa mukaan täyttää tarpeitaan.

Sen jälkeen, kun pystyn ajattelemaan sitä toista ihmistä jonkinlaisella lämmöllä ja hyväksynnällä (enkä enää voimakkaan negatiivisen reaktion värittämänä – jos sitä vielä tapahtuu, niin on hyvä palata kohtiin 1-3), niin voin aidosti treenata empatiaa häntä kohtaan.

Jos tämä ihminen tekee toistuvasti jotain sellaista, mikä minua hiertää ja ahdistaa, niin (riittävän itse-empatian ja ajatusten purkamisen jälkeen) voin miettiä, että mitähän tarpeita tämä ihminen yrittää tuolla käytöksellään täyttää? Jos on niin, että kaikki toimintamme on pyrkimystä täyttää joku tarve, niin mitähän tarpeita tämän ihmisen toiminnan taustalla saattaisi olla?

Toinen, astetta extremempi empatiakysymys voi olla tämä: Mitä tämä ihminen saattaisi tarvita, niin että hänellä olisi vähän helpompaa olla tässä tilanteessa ystävällisesti ja kunnioittavasti läsnä?

Joskus (usein) nimittäin käy niin, että ihmiset purkavat omaa tarpeiden täyttymättömyyttään toisiin epäkunnioittavilla tavoilla. Jos pystyn etukäteen miettimään, mitä toinen saattaisi tarvita, niin saatan pystyä toimimaan sellaisella tavalla, joka helpottaa tilannetta pitkällä tähtäimellä. Tämä ei kuitenkaan ole minun vastuullani, varsinkaan jos omatkaan tarpeeni eivät tunnu olevan täynnä. (Sen takia tämä on extremeversio: jotta pystyisin aidosti huolehtimaan toisen tarpeista, minulla täytyy olla omat tarpeeni hyvissä kantimissa. Siihen on syytä panostaa ensimmäisenä.)

5. Hätävarastrategiat varsinaisen tilanteen varalle

Tämän kaiken prosessoinnin jälkeen voi olla helpompaa olla toisen kanssa samassa tilassa, tai voi olla että edelleen huomaan reagoivani tähän ihmiseen voimakkaammin kuin toivoisin. Siltä varalta on hyvä etukäteen miettiä, miten toimia jos tunteet kuohahtavat tai tarpeet piiputtavat punaista.

Itselläni on lapulle kirjoitettuna ”emergency protocol” eli askeleet tunnereaktio-hätätilanteiden varalle. Sinun prosessisi voi olla jotain ihan muuta, mutta siihen voi olla hyvä kirjoittaa vaikkapa seuraavanlaiset asiat:

  • Hengitä! (Sisäänhengityksellä laske 1-2-3-4, uloshengityksellä 1-2-3-4-5-6-7-8, niin hermosto rauhoittuu)
  • Itse-empatia: huomaa, mitä tunteita on, ja mitä tarvitsen. (Tähän kohtaan voi kirjoittaa vaikka niitä kohdan 3 arvauksia, niin ne on helpompi muistaa.)
  • Jos Byron Katien prosessi tai Ho’oponopono tai joku muu toimii, niin sen ydinsanat (esim ”kiitos-anteeksi-rakastan sinua” tai ”Onko se totta? Kuka olisin ilman tätä ajatusta?” tai ”Tämä on vain ajatus, se menee ohi.”)
  • Ehdotuksia strategioista, joilla niitä omia tarpeita voi hätätilanteen myötä täyttää. (Esim. Rauha => mene toiseen huoneeseen sillä verukkeella, että läheisellä on vaikeaa ja haluat lähettää hänelle viestin tai soittaa. Luottamus => sovi ystävän kanssa, että voit laittaa hänelle ”aaargh pää hajoaa en kestä aaargh” -viestin ja hän voi vastata empaattisesti. Vuorovaikutus => kysy tältä ihmiseltä ”ai jaa, mikä siinä on sulle tärkeää” ja kuuntele.)
  • Tarpeet, joita arvaat tällä ihmisellä olevan käytöksensä taustalla (jos tuntuu, että pystyt huomioimaan niitä itse tilanteessa, ei välttämättä tarvitse!)

Jos nämä asiat saa mahtumaan vaikkapa puhelimen muistiinpanoon tai post-it -lapulle, niin niihin voi vaivihkaa palata kuluttavan kohtaamisen mittaan.

On ihan sallittua ottaa itselleen aikaa prosessointiin – se aika nimittäin menee joka tapauksessa, joko etukäteen ja sen kohtaamisen aikana tai sitten jälkikäteen stressistä toipuessa ja verenpainetta laskiessa. Ja jos joku ihmettelee, että miksi tuo nyt tuolla tavalla jatkuvasti ravaa toisessa huoneessa, niin voit hyvin vaikka sanoa, että teet sellaista yhtä harjoitusta minkä löysit internetistä. Se pitää nimittäin ihan paikkansakin. (Jos joku kysyy tarkemmin, niin ihmisestä riippuen voit vaikka sanoa, että se on vähän sellainen monimutkainen juttu, selitän joskus myöhemmin. Jos hän kysyy myöhemmin niin voit linkata vaikka tämän tekstin.)

Huomenna on viikko jouluaattoon, ja silloin mietitään, että onko alkuperäinen joulusuunnitelma edelleen realistinen. Lämpöistä ja leppoista joulun odotusta, huomiseen! <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Joulukalenteri 15.12.: Joulun perinteet ja tarinat

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun 15. päivän kalenteriluukusta kurkistaa seuraava kysymys:

Mitkä perinteet haluan opettaa lapsille? Mistä haluan keskustella lasten kanssa?

Perinteisesti jouluna aina… niin, mitä perinteisesti jouluna aina tehdään? Se on kysymys, johon jokainen perhe ja joulunviettäjä joutuu itse kaivamaan vastauksen, niin erilaisia jouluperinteitä Suomenkin kokoisessa pienessä maassa jouluun liittyy. Milloin syödään mitäkin, jaetaanko lahjoja ja kuka jakaa, miten jouluaaton ja -päivän vietto etenee, entä tapaninpäivän?

Ja toki kun puhutaan joulusta ja lasten kanssa keskustelemisesta, niin ainakin meidän perheessä ne keskustelut liittyvät vahvasti Joulupukkiin. Meillä on ollut perinteenä, että lapsille ei valehdella edes joulupukista, joten on kerrottu että Joulupukki on lasten ja aikuisten yhteinen leikki, joka liittyy jouluun, ja että lahjat tulevat vanhemmilta ja muilta läheisiltä. Esikoinen ilmoitti tästä huolimatta muutama viikko sitten, että hän haluaa uskoa Joulupukkiin – mitäpä siihen sitten muuta sanomaan kuin että tietenkin saat uskoa ihan miten uskot.

Tänään oli myös lasten päiväkodin joulukirkko. Aamulla hoitomatkalla juteltiin siitä, että mitähän mahdollisesti siellä kirkossa kerrotaan, ja että miksi nimenomaan Jeesuksen syntymäpäivä on sellainen asia, jota kristityt juhlistavat. Ja kun esikoinen totesi, että hänen hoitokavereistaan muslimit eivät varmaankaan tule joulukirkkoon, niin taas juteltiin siitä, miten eri uskonnoissa ajatellaan ja uskotaan joistain asioista eri lailla ja että jokainen saa uskoa sillä tavalla kuin uskoo.

Joulun tarinat

Perinteet, merkitykset, tarinat liittyvät jouluun vahvasti. Jokainen meistä rakentaa oman tarinansa joulusta ja siitä, miksi ja miten joulua vietetään – ja jokainen meistä rakentaa sen joka vuosi uudelleen. Itse ajattelen, että näistä perinteistä ja tarinoista on hyvä puhua myös lasten kanssa, avoimesti ja ihmetellen.

Itse pyrin puhumaan erityisesti uskonasioista niin, että käytän termejä ”jotkut ihmiset uskovat” tai ”minä uskon”, tai perinteistä ”jotkut tekevät” tai ”meillä tehdään” sen sijaan, että kertoisin mikä on ainoa oikea tapa olla, tehdä tai uskoa. Se paitsi helpottaa sitä keskustelua (koska aina on joku Sami Plankton joka on hoidossa sanonut ihan eri tavalla – silloin voi hyvin vaan sanoa että okei, Sami Planktonin perheessä on sitten varmaan sillä tavalla) myös auttaa lasta hiljalleen oppimaan, että maailmassa on miljardeja tapoja olla ja elää ja monet niistä ovat aivan yhtä hyviä kuin toiset.

Joskus tuntuu vaikealta ja haavoittuvalta jutella lasten kanssa siitä, miksi meillä tehdään näin, uskotaan näin, ei uskota näin. Ainakin itselläni se vaikeus usein johtuu siitä tiedosta, että ne omat vastaukset eivät välttämättä ole ainoita oikeita vastauksia, eikä aina ole helppo selittää, miksi jokin asia tuntuu tärkeältä tai merkitykselliseltä tai oikealta.

”En tiedä” on myös vastaus

 

Tässä vuosien varrella on tullut opeteltua, että senkin voi sanoa ääneen: en tiedä miksi, mutta se tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä asialta. Ei lapsillekaan tarvitse aina olla varmoja vastauksia, päinvastoin lapselle voi olla virkistävää kuulla, että aikuinenkaan ei aina tiedä kaikkia asioita, eikä tarvitsekaan.

Vaikkapa että miksi jouluna viedään haudalle kynttilöitä? En tiedä, se tuntuu tärkeältä asialta tehdä juuri jouluna. Tai miksi jouluna lauletaan juuri näitä lauluja? En tiedä, jostain syystä juuri tämä laulu tuntuu merkitykselliseltä. Sitten voi lapsen kanssa vaikka yhdessä pohtia, että minkähän takia se voisi olla ihmisille tärkeää? Sellaisista pohdinnoista nousee usein kuuluviin lapsen ajattelun helmiä, joita arjessa ehkä harvemmin herää.

Ja jos lapsesta tuntuu, että joku perinne voisi olla mielekäs – vaatteiden lahjoittaminen Joulupataan, kynttilöiden sytyttäminen haudalle, karjalanpiirakoiden leipominen tai joulukirkko – niin miten valtavan paljon ihanampaa sellaisia asioita on tehdä yhdessä. Silloin siitä tulee lapsellekin ehkä merkityksellisempi muisto, ja ehkä hän haluaa rakentaa sen osaksi omaa joulun tarinaansa seuraavinakin jouluina.

Huomenna aiheena on suunnitelmat siltä varalta, jos joulunviettoon liittyy joku ihminen, jonka kanssa oleminen on kuluttavaa. Huomiseen, ihanaa joulun odotusta!

Joulukalenteri 11.12.: Joululahjat – kenelle ja mitä?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun yhdennentoista päivän kysymys kuuluu:

Kenelle haluan antaa joululahjoja, ja mistä he ilahtuisivat?

Eilen pohdittiin lahjojen antamista antajan näkökulmasta: joululahjan antamisella yritän täyttää jotain omaa tarvettani. Tänään pohditaan lahjaa sen saajan näkökulmasta: kenelle haluan antaa lahjoja, ja mitä heidän tarvettaan yritän sillä lahjalla täyttää?

Ja oikeastaan ihan ensimmäinen kysymys on tämä: ilahtuuko tämä ihminen enemmän lahjasta vai jostain ihan muusta muistamisesta? Joidenkin mielestä lahjojen saaminen ja antaminen on maailman ihaninta. Toiselle taas yhdessä vietetty aika tai lämmin halaus välittävät lämpimiä tunteita paljon enemmän. (Five love languages -sivustolta voi lukea lisää näistä erilaisista ”rakkauden kielistä”, jos aihe kiinnostaa.) On lahja jo itsessään, kun pysähtyy miettimään, että mikä olisi vastaanottajalle mahdollisimman antoisa tapa saada välittämisen ja rakkauden viesti – lahja, kauniit sanat, vai jokin muu tapa.

Lahjan antamalla haluan vastata toisen tarpeisiin

Jos haluan ilahduttaa toista, niin haluan jollain tavalla vastata johonkin hänen tarpeeseensa – miellyttävät tunteet kertovat siitä, että jotkin tarpeet ovat täynnä.

Joulun aikaan markkinoidaan vahvasti lahjoja, jotka pyrkivät vastaamaan esimerkiksi nautinnon (suklaa tai muut herkut, alkoholi, kylpyvaahdot ja muu kehonhoito jne), tehokkuuden (tekniset laitteet), tai esimerkiksi vapauden (lahjakortit, leffaliput) tarpeisiin. Why not, ne ovat hyviä vaihtoehtoja. (Todennäköisesti monet meikäläisen tämän joulun lahjoista löytyvät ylläolevalta listalta.) Silloin täytyy vain tietää, että mikä on vastaanottajan mielestä esimerkiksi nautinnollista.

Myös inspiraatio ja merkityksellisyys (aineettomat lahjat, kirjat, taidelahjakortit jne) sekä hauskuus ja seikkailu (taas ne leffaliput, elämyslahjakortit) ovat suosittuja lahjojen taustalla olevia tarpeita – silloin täytyy jo tietää astetta tarkemmin, että mikä olisi vastaanottajan mielestä inspiroivaa tai hauskaa.

Itselläni on aika ristiriitainen suhde lahjoihin. Niitä on mukava antaa (jos tietää, mitä toinen haluaa), ja ihan kiva vastaanottaa (lähinnä siksi, että tiedän, että toinen on halunnut vastata tarpeisiini). Lahjan antajana rimani on yleensä ihan valtavan korkealla, vastaanottajana taas en koskaan tiedä, mitä odottaa. Lahjojen antamisen taito onkin sellainen, mitä haluaisin treenata enemmän, koska yleensä luotan aika vahvasti toivelistoihin vaikka ihanaa olisi osata improvisoida joku ”tämmöst mä oon aina halunnut mutta en koskaan uskaltanut toivoa” -lahja jokaiselle vastaanottajalle joka joulu.

Jotkut lahjat vastaavat nimittäin nähdyksi ja kuulluksi tulemisen sekä arvostuksen tarpeisiin ihan vain sillä, että lahjan antaja on syystä tai toisesta tiennyt täsmälleen, mitä vastaanottaja toivoo.

Aina voi myös kysyä – itseltä ja toiselta

Onneksi aina voi myös kysyä. ”Haluaisin ilahduttaa sinua jotenkin joulun tiimoilta, mikä juuri sinua ilahduttaisi?” Tähän kysymykseen on ehkä piirun verran helpompi vastata kuin siihen ikuiseen ”mitä haluaisit joululahjaksi?” -kysymykseen, koska ilahduttaa voi niin paljon useammalla tavalla kuin vain antamalla lahjoja.

Mikäänhän ei estä kysymästä tätä myös itseltä. ”Haluaisin ilahduttaa itseäni joulun tiimoilta – mikä juuri minua ilahduttaisi?” Silloin voi olla aavistuksen helpompi vastata, jos joku sattuu kysymään itseltä joululahjatoiveita. Ja tietysti itselleenkin voi antaa joululahjan ja vastata niihin omiin tarpeisiin.

Nimittäin silloin kun olen ottanut vastuun omista tarpeistani, huolehtinut itse omasta inspiraatiostani ja merkityksellisyydestäni ja tehokkuudestani ja nautinnosta, niin lahjoihin liittyvä paine kevenee huomattavasti. Ja mitä enemmän voin luottaa siihen, että myös muut ottavat itse vastuun omista tarpeistaan eivätkä lataa kohtuuttomia odotuksia esimerkiksi niihin joululahjoihin, niin lahjan antaminenkin on miellyttävämpää.

Taas yksi syy, miksi omista tarpeista huolehtiminen auttaa myös muita. <3

Huomenna mietitään aikaa ja resursseja lahjojen suhteen. Ihanaa ja lämpöistä joulun odotusta, huomiseen!

Joulukalenteri 10.12.: Haluanko antaa lahjoja, ja miksi?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukalenterin kymmenes luukku kätkee sisäänsä seuraavanlaisen kysymyksen:

Haluanko antaa lahjoja? Jos, niin miksi, ja millaisia?

Jos katsoo mainoksia ja populaarikulttuuria, niin voisi helposti kuvitella, että joulun keskeinen merkitys on mahdollisimman hienojen ja näyttävien lahjojen antaminen mahdollisimman monelle ihmiselle. Monille meistä on itsestäänselvää, että tietysti jouluun kuuluu lahjojen antaminen.

Mutta miksi se on itsestäänselvää? Miksi jouluna kuuluu antaa lahjoja? En minä tiedä. Niin on perinteisesti tehty. Ja jos tämä perinne yhtään ärsyttää tai ahdistaa, niin on älyttömän hyödyllistä kysyä itseltään, että haluaako ylipäänsä antaa lahjoja?

Mihin tarpeisiin lahjan antaminen vastaa?

Lahjan antaminen on siinä mielessä jännittävä juttu, että lahjan antaja yrittää lahjan antamalla vastata johonkin omaan tarpeeseensa ja samalla (mahdollisesti) myös johonkin lahjan saajan tarpeeseen. Toisin sanoen antamani lahja on minun strategiani vastata omiin tarpeisiini, mitä ne sitten ovatkaan – esimerkiksi yhteyden, toisen hyvinvoinnin edistämisen, nähdyksi tulemisen, arvostuksen, tai vaikkapa vallan tarpeisiin. (Listan erilaisista ihmisellä olevista tarpeista löydät esimerkiksi täältä.)

Samalla jokin osa minusta ehkä ajattelee myös vastaanottajan tarpeita – nautinnon, nähdyksi tulemisen, arvostuksen, kauneuden, vapauden tarvetta? Ainakin ehkä jollain tiedostamattomalla tasolla. Harva meistä antaa toiselle lahjan vain omia tarpeita täyttääkseen, vaan jossain siellä taustalla on jokin sellainen ”tämä asia ehkä jollain tavalla ilahduttaisi tätä ihmistä” -ajatus.

Se, miten hyvin lahjan antajan ajatus ilahduttamisesta osuu lahjan saajan kokemukseen, vaatii taas sitten empatiakykyä. Harva meistä antaisi toipuvalle alkoholistille lahjaksi viskipullon tai neljävuotiaalle kotikaupungin akateemisen historiikin – jollain tavalla hahmotamme, että tämä ihminen ei välttämättä siitä ilahdu, vaikka se olisi omasta mielestä itselle ihana lahja.

Usein kuitenkin tapahtuu niinsanottu ”tavallinen virhe”, eli oletamme että koska minä tykkään asiasta X niin kaikki muutkin tykkäävät asiasta X. Koska omasta mielestäni olisi ihanaa, jos joku antaisi minulle suklaata ja lahjakortin hierontaan, niin hankin lahjoiksi suklaata ja hierontalahjakortteja, jotka eivät sitten välttämättä ikinä tule käyttöön (koska vastaanottajista yksi välttelee sokeria, toinen ei pidä vieraiden ihmisen kosketuksesta ja kolmannella on vakkarihieroja joka työskentelee ihan eri yrityksessä).

Joten jos haluaa oikeasti antaa ihania ja vastaanottajaansa ilahduttavia lahjoja, niin niiden miettiminen on hyvä aloittaa kahdella kysymyksellä:

1) Mitä omaa tarvettani haluan sillä lahjan antamisella täyttää?

Haluanko tulla nähdyksi tietyllä lailla (jolloin kaikkien lahjojeni täytyy olla esimerkiksi tietyn hintaisia kelvatakseen)?

Haluanko edistää toisen hyvinvointia (jolloin kysyn toiselta, mitä hän toivoo lahjaksi, ja hankin jotain sellaista, enkä lähde improvisoimaan)?

Haluanko käyttää luovuuttani (jolloin en todellakaan kysy toiselta, mitä hän toivoo, vaan utelen kautta rantain ja läheisiltä, että mitä toinen kaipaa ja haikailee, ja sitten keksin jotain muuta sen tarpeen täyttämiseen)?

Vai kaipaanko valtaa (jolloin hankin jotain sellaista, mikä suuntaa toisen ihmisen käytöstä tai ostotottumuksia, esimerkiksi hankin lahjakortin tiettyyn kauppaan jossa hän ei ehkä muuten kävisi)?

2) Mitä lahjan saajan tarvetta haluan lahjan antamisella täyttää?

Nähdyksi tulemisen, rauhan, luovuuden, leikin, vapauden, arvostuksen, nautinnon, levon, inspiraation tarvetta? Ja mikä olisi tälle ihmiselle siihen tarpeeseen hyvä strategia?

Huomisessa joulukalenterissa jatketaan tämän jälkimmäisen kysymyksen pohtimista. Siihen asti iloisia ja inspiroivia joulun odotuksen hetkiä! <3

Joulukalenteri 6.12.: Kenen kanssa haluan viettää joulun?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kuudennen luukun kysymys on tämä:

Kenen, tai keiden, kanssa haluan viettää aikaa jouluna ja joulun alla?

Tiedät varmaan sen sanonnan, ”no me nähdään sillai joskus ja jouluna”. Ja niin, jouluna kuuluu perinteisesti nähdä kaikkia niitä ihmisiä, jotka a) on itselle tärkeitä, ja b) on niin kiireisiä tai eri elämäntilanteessa, että vain joulun alla ehditään etsiä kalenterista se tunnin glögivisiitti ja päivitellä, miten lapset on kasvaneet.

Niin tässä joulukuun alkupuolella on itse asiassa ihan hyvä aika miettiä, että keitä ne ihmiset oikeastaan ovat. Keitä haluaisin nähdä joulukuun mittaan? Kenelle haluaisin lähettää viestin, että sovitaanko treffit välipäiville? Kenet toivoisin kylään jouluaattona, joulupäivänä? Vai mennäänkö johonkin muualle joulun viettoon?

Tapaus ”Missä Vietimme Joulunpyhät”

Osittain joulunvieton sanelevat toisaalta perinteet ja toisaalta resurssit. Jos jouluaatto on viimeiset viisitoista vuotta Aina Vietetty Mummulassa Kun Tämä Voi Olla Mummun Viimeinen Joulu, niin voi olla vaikeaa poiketa siitä perinteestä. Samaan aikaan voi tuntua siltä, että kapasiteetti riittäisi tänä vuonna tasan pitsan tilaamiseen ja Jouluradion avaamiseen, eikä kiinnostaisi tippaakaan reissata tuntikausia sukujoulua viettämään.

Silloin jo ihan sen kysyminen voi auttaa, että no mitä mä sitten haluaisin tehdä? Kenen kanssa haluaisin viettää joulua, jos saisin valita? Oman perheen kesken? Kaveriperheen kanssa? Sanoa sukulaisille että tervetuloa meille, ottakaa laatikot ja muut tykötarpeet mukaan niin minä huolehdin että kaikilla on lautaset?

Välillä ne haaveet eivät osu tämän vuoden resursseihin. (”Palkkaan kotiin siivoojien armeijan ja lähdetään joulunpyhiksi reissuun.”) Toisinaan taas voi käydä niin, että joku muukin tuskailee oman joulunsa kanssa, ja yllättävä ratkaisu rakkaiden ihmisten kanssa voi pelastaa paitsi oman jaksamisen myös jonkun muun joulun. Ehkä mummukin on viisitoista vuotta haaveillut kylpyläjoulusta, jossa joku muu pistää pöydän koreaksi, mutta kun pitäähän niille sukulaisille laittaa pöytä notkumaan kun kerran sieltä kaukaa reissaavat.

Näitäkään asioita ei voi tietää, ellei kysy, puhu, kuuntele. Ja usein se vaatii sen yhden rohkean, joka avaa suunsa ja sanoo, että tiedättekö, olispa kiva miettiä että miten tämä joulu tänä vuonna, kun tuntuu aika raskaalta joka vuosi tehdä tämä näin.

Ketkä pöydän ympärille kutsutaan

Ja vaikka joulua viettäisi kotonakin, niin voi miettiä, keitä haluaa mukaan juhlaan.

Ennen lasten syntymää oltiin puolison kanssa joulut lapsuudenperheidemme parissa, ja esikoisen synnyttyä ilmoitimme, että me vietetään joulu kotona, ja isovanhemmat on tervetulleita jouluaattona meille. Sillä perinteellä on menty nämä lapsiperhevuodet, ja toistaiseksi ollaan mahduttu pöydän ympärille oikein mainiosti. Voi olla, että perinteet muuttuvat vuosien myötä, ja sekin on ihan ookoo.

Joulun alla ja välipäivinä nähdään ja kutsutaan kylään myös muita tärkeitä ihmisiä. Toki olisi ihanaa, että kaikki tärkeät ihmiset olisivat saman pöydän ääressä jouluna – ja samalla on hyväksyttävä, että se aikataulupalapeli menee aika nopeasti aika mutkikkaaksi, kun yksi ihminen voi kuitenkin olla vain yhdessä paikassa samaan aikaan. Yksi joulua ratkaisevasti helpottava taito onkin se, että ei ota henkilökohtaisesti sitä, että ihmisillä on muitakin suunnitelmia.

Toki joulukuussa on rajallinen määrä päiviä, eikä kaikkia tärkeitä ihmisiä ehdi kuitenkaan nähdä yhden kuukauden, saatika joulunpyhien, aikana. Silloin voi miettiä, josko ottaisi joulukuussa yhteyttä tärkeisiin ihmisiin ja sopisi tapaamisia suoraan tammikuulle, jos kerran ei joulun tuoksinassa ehdi nähdä. On sitten jotain odottamisen arvoista joulun mentyäkin. 🙂

Huomenna pohditaan tarkemmin sitä, että miten voisi olla yhteyksissä niihin ihmisiin, joiden kanssa ei osuta joulun aikana halausetäisyydelle. Ihanaa itsenäisyyspäivän (kirjoitin pari kertaa ”itsepäisyyspäivän”, ei sekään huono vaihtoehto ole) jatkoa, huomiseen! <3

Joulukalenteri 5.12.: Joulu ja lapset

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun viidennen luukun kysymys on seuraava:

Millaiset asiat joulussa ja sen odotuksessa ovat tärkeitä perheeni tai läheisteni lapsille?

Joulu, lasten juhla. Näinhän sitä moni meistä ajattelee, erityisesti jos omassa perheessä tai lähipiirissä on lapsia. Aikuisten on joskus muuten helppo miettiä omannäköistä joulua – mutta kun ne lapset! Pitäähän lasten takia olla kuusi, piparit, lahjat, pukki, rekiajelut, tiptap-laulut, spektaakkelit, kynttiläaamiaiset, mitä ikinä siihen merkitykselliseen, oikeaan, perinteiseen jouluun omasta mielestä kuuluukin.

Ja sitten jos sattuu kysymään siltä lapselta itseltään, niin merkityksellisiä asioita saattavat olla ihan jotkut muut. Vaikka se, että koristellaan kuusi yhdessä. Tai että laitetaan kynttilät palamaan ja muut valot pois ja kuunnellaan joululauluja. Tai vaikka nyt sitten se lahja, jota on toivonut kesästä asti.

Merkittävää vai merkityksellistä?

Joskus sitä nimittäin (itsekin) hairahtuu ajattelemaan, että joulun ja sen odotuksen täytyy olla jotenkin Merkittävää Spektaakkelia, jotta siitä jäisi lapsille lämpimiä joulumuistoja. Ja sitten tulee niitä viikonloppuja, jolloin puetaan pinna kireällä ja kiukkuitku silmässä toppavaatteita eteisessä kun pitää ehtiä siihen ihanaan jouluiseen koko perheen tapahtumaan Kun Siitä Tulee Niin Hyvät Joulumuistot Laita Nyt Vihdoin Jo Se Haalari Päälle Niin Ehditään Tekemään Ihania Joulumuistoja!!!

Ja joo, joskus se ihana joulufiilis tulee vaikkapa joulumarkkinoiden taianomaisesta karusellista tai siitä piparien leipomisesta tai joululahjan avaamisesta. Joulufiilis vaatii kuitenkin oman kokemukseni mukaan myös sitä, että siinä hetkessä meillä kaikilla – sekä lapsilla että aikuisilla – on tarpeeksi läsnäoloa ja iloa olla yhdessä nauttimassa siitä hetkestä.

Joulufiilistä ei voi suorittaa. Eikä sitä varsinkaan voi suorittaa lasten puolesta.

Sitä ei voi valitettavasti myöskään siirtää lapsille niin, että tekee itselle merkityksellisiä mutta lasten mielestä tylsiä joulujuttuja, koska silloin se lasten reaktio (”miks me ollaan täällä mennään jo kotiin mulla on tylsää eiks oo mitään syötävää saanks mä pelaa sun puhelimella”) voi tuntua epäkiitollisuudelta. Se taas hapantaa sen vähänkin oman joulufiiliksen, ja lopulta kenelläkään ei ole kivaa.

Voi myös kysyä

Niin jos lasten ilo on se, mikä tekee joulun, niin entäs jos kysyisi lapsilta, että mikä heille tekee joulun?

Ja sitten vain hyväksyisi sen, että se kymmenen minuutin joulukuusen koristeluhetki on riittävän merkityksellinen, jos sen jälkeen lapsia kiinnostaa tehdä jotain ihan muuta? Ja jos itsellä on ajatus, että joulupolku tai -konsertti tai -leipominen Pitäisi Olla Lapsille Merkityksellistä (eikä se näytä olevan), niin entäs jos sen voisi tehdä vain siksi, että se on itselle merkityksellistä? Ei tarvitsisi käyttää lapsia tekosyynä, vaan myös oma joulumieli saisi olla hyvä syy tehdä ”lasten jouluun” kuuluvia asioita?

Noita kysymyksiä täytyy ainakin itse pitää elävänä mielessä tässä joulua kohti kulkiessa. Ja ehkä tehdä tuohon kuusen ympärille tilaa, niin voidaan istua siinä ympärillä joku kerta esikoisen toiveen mukaan.

Huomenna pohditaan sitä, kenen kanssa sitä joulua sitten oikeastaan vietetään. Lempeitä ja iloisia joulun odotuksen päiviä, huomiseen! <3

Joulukalenteri 4.12.: Mikä on joulun merkitys minulle?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta – tänäkin vuonna on päätettävä, millainen joulu vietetään, miksi, ja miten se toteutetaan. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Lupa olla minän Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan. <3 

Joulukuun neljännen luukun kysymys on seuraava:

Mikä on minulle joulun syvä merkitys? Miten saan joulun merkitystä tuotua joulun odotukseen ja arkeen?

Monille meistä joululla on tärkeä merkitys. Vaan mikä se on? Liittyykö se kristilliseen perinteeseen? Ehkä perheen ja läheisten kanssa vietettyyn aikaan ja lasten riemuun? Omasta jakamiseen, toisista huolehtimiseen ja kiitollisuuteen? Herkutteluun ja hyvinvointiin Tai ehkä lapsuudenperinteiden ylläpitoon? Johonkin ihan muuhun? Merkityksiä voi olla monia, ne voivat liittyä toisiinsa ja risteillä välillä jännittävillä tavoilla toistensa lomassa.

Huomaan, että tästä asiasta on vaikea kirjoittaa, ja ehkä se on siksi tärkeää.

Toisaalta monelle ihmiselle on valtavan merkityksellistä, että joulua vietetään nimenomaan kristillisenä juhlana. Toisaalta on myös tärkeää, että joulua saavat – omalla tavallaan, halutessaan – viettää myös ne, joille kristillinen sanoma ei tunnu hyvältä tai omalta. Kaikille näille joulun viettämisen tavoille ja merkityksille löytyy tilaa tästä maailmasta, niin kauan kun niihin ei liity tuputtamista tai oman näkökulman pitämistä ainoana oikeana.

Että olisi tilaa

Meidän perheestä minä olen se, joka haluaa sytytellä adventtikynttilöitä ja lukea adventinaikana jouluevankeliumia. Puoliso ei kuulu kirkkoon. Lapset suhtautuvat joulun uskonnolliseen puoleen mutkattomasti, kiitos päiväkodin avaran asenteen eri uskontoja ja kulttuureja kohtaan (”Ai onks joulu niinku Jeesuksen syntymäpäiväjuhla?” ”Joo, kristityt viettää sitä sen takia.” ”Ai jaa. Muslimit ei vietä joulua, mutta viimeks id-juhlan aikaan jotkut meidän ryhmästä ei tullu eskariin kun se oli niiden tärkeä juhla.” Uskonnolliset näkökulmat -keskustelu kuusivuotiaan kanssa: done.)

Oli joulun viettämisen merkitys sitten mikä tahansa, niin tämän kysymyksen ydin on seuraava: miten saamme tästä joulun odotuksesta ja joulunvietosta sellaisen, että me kaikki voimme kokea sen merkitykselliseksi ja omanlaiseksi, ilman että kenenkään oma kokemus joko sysätään syrjään tai nostetaan ainoaksi hyväksyttäväksi?

Tuohon sanojen ”joulun odotus ja jouluvietto” kohdalle voi tietysti vaihtaa esimerkiksi yhteiskunnan tai planeetan, mutta joulu on hyvä mikrokonteksti harjoitella. Kenelläkään ei ole monopolia jouluun, eikä kenelläkään ole (minun mielestäni) oikeutta kohdella toista epäkunnioittavasti vain siksi, että tämä viettää tai on viettämättä joulua eri tavalla.

Ja sitten konkreettisesti arjessa

Niin miten sitä merkitystä sitten voisi tuoda sinne arkeen – näillä resursseilla, tämän joulukuun ja tämän elämäntilanteen puitteissa?

Jos joulussa on kyse perinteistä, niin mitä perinteitä haluaisin arjessa toteuttaa? Jos on kyse jakamisesta, anteliaisuudesta ja kiitollisuudesta, niin miten sitä voisi tehdä? Ja niin edespäin.

Pienet, viiden tai kymmenen minuutin hetket esimerkiksi iltaruoan yhteydessä tai ennen nukkumaanmenoa voivat olla uusi, ihana jouluperinne. Haluammeko jutella perheen kanssa kiitollisuuden aiheista? Kerätä hädänalaisille lahjoitettavia tavaroita? Laulaa joululauluja? Rakentaa seimikuvaelmaa? Pienistä, helpoista merkityksellisyyden pilkahduksista voi syntyä ihania muistoja vuosiksi eteenpäin.

Omassa joulussani on merkityksellistä kristillisen rakkauden ja toivon viestin lisäksi läheisten kanssa läsnäolo, rauhoittuminen ja läsnäolo, perinteiden kunnioittaminen (sekä lapsuudenperinteiden että uusien, oman perheen perinteiden) sekä toisista huolehtiminen. Tänä vuonna niiden asioiden arkeen tuominen tapahtuu todennäköisesti enemmän pienten pilkahdusten kuin massiivisten projektien kautta – joinain vuosina on ollut itsetehtyä joulukalenteria ja niitä adventtikynttilöitä, tänä vuonna jotain muuta. Ehkä tämä blogijoulukalenterikin on yhdenlainen lahja teille lukijoille. ❤️

Huomenna jatketaan sen miettimisellä, että mikä joulunvietossa on merkityksellistä ja tärkeää lasten näkökulmasta. Merkityksellistä joulunodotusta sinulle!

Kunnioitus ja luottamus parisuhteessa

Seurustelin ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana. Siitä on muutama vuosi vierähtänyt, ja niiden vuosien myötä olen kerännyt myös jonkin verran lisää dataa parisuhteista. Pisin parisuhteeni on 12 vuoden edelleen jatkuva yhteinen taival puolison (ja lasten isän) kanssa.

Tässä ruuhkavuosien mylläkässä on löytynyt pari sellaista ydintä, joita itse pidän (rakkauden, unelmien, kemian, mannapuuron ja mansikoiden lisäksi) ihan ratkaisevina tekijöinä parisuhteen onnistumiselle. Ne ovat molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus.

Tänään halusin kirjoittaa siitä, mitä kunnioitus ja luottamus parisuhteessa tarkoittavat minulle.

Näiden asioiden käytäntöön vieminen ei ole aina helppoa. Päinvastoin. Välillä se on niin sielua raastavan vaikeaa että täytyy oikeasti rakastaa toista tosi paljon jotta laittaa itsensä tällaiseen myllyyn. Kasvattavaa se kyllä on, kun tulee jatkuvasti katsottua peiliin ja haastettua niitä omia totuttuja toimimisen tapoja.

Kunnioitus ja luottamus

Kunnioitus parisuhteessa on sitä, että pidän jatkuvasti auki sen mahdollisuuden, että toinen on oikeassa ja minä käyttäydyin kurjasti. Että vaikka olisin mielestäni täysin oikeutetusti toiminut niinkuin kuka tahansa järkevä ihminen toimisi, niin se saattoi loukata toista – ja on tärkeää ja arvokasta että hän kertoo siitä loukkaantumisestaan minulle.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että kun kysyn toiselta ”mikä on” niin voin luottaa siihen, että hän puhuu totta. Että hän ei sano ”ei mikään” jos jokin hiertää. Luottamus tarkoittaa myös sitä, että kun toinen kysyy ”mikä on” niin voin sanoa ”en tiedä” tai ”en nyt halua puhua siitä” ja se on riittävän hyvä vastaus siihen hetkeen – koska toinen tietää, että kerron heti kun tiedän tai haluan puhua.

Voin luottaa siihen, että minun ei tarvitse pienentää tai himmentää omaa iloani ja omien tarpeideni täyttymistä.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että silloinkin, kun toisen naama ja olemus riepoo sata tuhatta diljardia prosenttia, niin pidättäydyn piikittelemästä ja kuittailemasta ja kerron rehellisesti, mikä mättää. En myöskään edes vitsillä piikittele toiselle, tai toisesta muille, sellaisilla tavoilla joiden tiedän loukkaavan toista. Tai ainakin pyydän anteeksi ja muutan käytöstäni samantien kun tajuan, että tulin piikitelleeksi ja kuittailleeksi.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että voin vapaasti riemuita ja iloita asioista, jotka menevät ihanasti, ja luottaa siihen, että toinen riemuitsee ja iloitsee kanssani. Voin luottaa siihen, että minun ei tarvitse pienentää tai himmentää omaa iloani ja omien tarpeideni täyttymistä siltä varalta, että toiselle tulee siitä paha mieli. Ja jos toiselle siitä jotain kurjia fiiliksiä herää, niin voin luottaa siihen, että hän ottaa niistä vastuun eikä syytä niistä tunteista minun onnistumistani.

Erityisesti silloin kun on vaikeaa

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että molemmat saavat asettaa rajoja omien tarpeidensa suojaksi. Että kun pyydän toiselta jotain ja hän sanoo EI, niin olen aidosti kiitollinen siitä, että hän suojeli omia rajojaan. Ja kun hän pyytää minulta jotain, niin voin sanoa EI ilman pelkoa siitä, että saan sen jälkeen niskaani syyllistämistä tai valitusta.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa, että olen rehellinen toiselle silloinkin kun se tuntuu vaikealta.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että pidämme lupauksemme, tai kerromme toiselle heti kun näyttää siltä, että emme siihen ehkä pysty. Se tarkoittaa myös sitä, että jos lupaus joskus kuitenkin rikkoutuu, niin luotan siihen, että toinen teki parhaansa – ja hän luottaa siihen, että minä tein parhaani.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa, että olen rehellinen toiselle silloinkin kun se tuntuu vaikealta. En jätä asioita kertomatta ikäänkuin suojellakseni toista (eli oikeastaan suojellakseni itseäni niiltä vaikeilta keskusteluilta).

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että kaikkea ei kuitenkaan tarvitse jakaa tai avata. Minulla on oma elämäni, toisella on oma elämänsä, ja vaikka ne yhtenevät monissa kohdissa, ne eivät silti ole täysin päällekkäiset. Luotan siihen, että toinen kertoo minulle asioita siinä määrin kuin ne koskettavat minun elämääni, ja siinä määrin kuin hän haluaa minulle asioita jakaa.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa, että tiedän ettei toinen tahallaan ja tietoisesti tekisi mitään loukatakseen tarpeitani.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa, että otan vastuun omista tunteistani ja tarpeistani, ja huomioin myös toisen tunteet ja tarpeet – ja muistan samalla, että toinen on itse vastuussa omista tunteistaan ja tarpeistaan.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa, että tiedän ettei toinen tahallaan ja tietoisesti tekisi mitään loukatakseen tarpeitani – ja jos niin tapahtuu, kyseessä on varmaankin väärinkäsitys, ja voin turvallisesti kertoa toiselle tunteistani ja tarpeistani.

Yhteinen nimittäjä

Toki kunnioitus ja luottamus ovat ihan keskeisiä asioita missä tahansa ihmissuhteessa. Monet noista yllä kuvatuista periaatteista toimivat sellaisenaan myös lasten kanssa, tai työpaikalla, tai esimerkiksi harrastusporukassa.

Ja toki, taas, ytimessä on se, että pystyn kunnioittamaan itseäni ja luottamaan itseeni. Minä olen kaikkien elämäni ihmissuhteiden yhteinen nimittäjä. On tärkeää, että kunnioitan omia rajojani ja tarpeitani, että luotan siihen että teen parhaani, että puhun itselleni ja itsestäni kunnioittavasti, että luotan onnistumisiini ja taitoihini ilman jatkuvaa itsekritisoinnin tarvetta.

Minä olen kaikkien elämäni ihmissuhteiden yhteinen nimittäjä.

Ja mitä enemmän treenaan kunnioittavaa käytöstä ja luottamusta itseni suuntaan, niin sitä helpompaa on olla kunnioittava, luotettava ja luottavainen myös toisten ihmisten kanssa. <3

Ensi viikolla tulee lisää tietoa siitä, miten itsestä huolehtimista ja omien tarpeiden kunnioittamista voi harjoitella syksyn Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -kurssin myötä. Tilaa uutiskirje, niin saat tiedon kurssista suoraan sähköpostiisi – ja saat sopivasti loppukesään ”Kärsivällinen aamu” -minikurssinkin, jonka myötä syksyn aloitus (sitten joskus miljoonan vuoden päästä) käy lempeämmin. <3

Tämä toimi tällä kertaa 18: Epätäydellisyyden ristiaallokko

Kesälomalauantai. Aamiaisen jälkeen lapset tsemppautuvat ulos leikkimään, koska koko aamu on mennyt piirrettyjen parissa. Minä teen aamurutiinia eli yritän meditoida siinä kaiken kaaoksen keskellä. Viisivuotiaalla on kauhea kriisi siitä, että isi haluaa laittaa vessanoven kiinni kun viisvee on vessassa ja isi juo aamukahvia.

Viisvee: Mikään ei auta paitsi se, että saan pelata.
Minä: No sit sä varmaan istut ja pidät ikävää koko päivän.
Viisvee: No on itse asiassa toinenkin asia joka auttaa. *hakee pehmolelun ja tulee mun syliin siihen joogamatolle kippuraan.*

Siinä me sitten hetken syliteltiin, ja sit patistelin lapsen pukemaan. No, hän löysi sukat ja housut ja tuli taas mun syliin, jossa vaiheessa hän rupesi näpräämään mun jalkapohjia vaikka sanoin monta kertaa että älä koske. Ja kun siirsin jalkoja niin, että jalkapohjat oli saavuttamattomissa, niin taas tuli huuto.

Minä: Hei älä koske ilman lupaa, ihan niinkuin säkin aina sanot.
Viisvee: Mutkun mä…
Minä: Mua ei nyt kiinnosta selittelyt, mua kiinnostaa anteeksipyyntö ja se, että sä muutat sun käytöstä. Ihan niinkuin jos suhun joku koskee sillai miten et halua, niin ei sun tarvitse kuunnella selityksiä, vaan toisen tehtävä on pyytää anteeksi ja muuttaa käytöstä.
Viisvee: Anteeksi!
Minä: Saat. Voitko mennä kauemmaksi pukemaan, kun sä tulit tähän kesken mun joogan?
Viisvee: Mä haluan pukea tässä!
Minä: Ja mä haluan joogata tässä, ja sä tulit tähän kun mä olin ensin.

Siinä kohtaa mua otti päähän koko episodi sen verran, että menin toiseen huoneeseen ja puoliso sai hoitaa pukemiset loppuun.

Tässä ei ollut patenttiratkaisuja

En tiedä, onko tässä tarinassa mitään varsinaista opetusta tai esimerkkiä.

Huomasin tilanteen jälkeen, että mua samaan aikaan ärsytti etten saanut omaa tilaa, ja hävetti etten osannut olla lapselle paremmin läsnä. Hän selkeästi halusi syliin ja lähelle, ja aluksi osasin olla läsnä ja kutsua lapsen syliin mykkyrälle. Ja sitten kohta en halunnutkaan.

Voisin perustella ihan suvereenisti kumman tahansa näkökulman.

Että kyllä, mun on tärkeä saada omaa aikaa ja tilaa, aamurutiini on mun hyvinvoinnille tosi tärkeä, oma happinaamari päähän ensin, ei tarvitse joustaa vanhemman aina omista tarpeistaan. Lapsen on tärkeää kokea, että aikuinen asettaa rajat oman hyvinvointinsa suojaksi, koska sitten hän näkee mallin siitä, että niin saa tehdä.

Ja kyllä, lapsi tarvitsi läheisyyttä ja nähdyksi tulemista, ja aikuisen on tärkeä pystyä säätelemään omien tarpeidensa täyttymistä koska lapsi ei välttämättä pysty odottamaan ja ennakoimaan samalla tavalla kuin aikuinen. Lapsella on selkeästi nyt joku muukin myllerrys käynnissä, ja siihen auttaa läheisyys ja rakkaus ja empatia paljon paremmin kuin rajojen tiukentaminen.

Niin ehkä kirjoitin tämän tekstin esimerkkinä siitä, että kaikki tilanteet ei aina ratkea mitenkään sisäsiististi tai tyylikkäästi, vaikka olisikin kiinnostunut omista ja toisten tarpeista. Ei kaikkiin tilanteisiin ole mitään patenttiratkaisua, että nyt ensin tehdään näin ja sitten noin ja sen jälkeen kaikilla on hyvä fiilis ja kaikkien tarpeet täyttyy.

Epävarmuus ja epätäydellisyys

Tottakai mä pelkään että toi viisvee on parin kolmen vuosikymmenen päästä terapiassa valittamassa, miten äidistä ei ikinä tiennyt että pääseekö sen syliin vai ei. Aika usein, kun laitan omat tarpeeni lasten tarpeiden edelle, koen olevani kuin Ibsenin Nukkekodin Nora, joka hylkää lapsensa lopullisesti koska kokee olevansa niin kelvoton heitä kasvattamaan. Ja noi on viisi ja seitsemän. Aika pieniä mutta ei ihan taaperoita enää kuitenkaan.

En mä tiedä, että muuttuuko tämä koskaan. Että onko tää samanlaista silloin kun lapset on viisitoista ja seitsemäntoista. Mutta ihan tällai vertaistukena vanhemmalta toiselle: tässä samassa epävarmuuden ja epätäydellisyyden ristiaallokossa me seilataan kaikki. ❤️

Ja ihan tyytyväisiä ääniä tuolta ikkunan toiselta puolelta kuuluu, niin vissiin sillä viisivuotiaallakin on nyt kaikesta huolimatta asiat ihan kohtuullisesti. Vaikka kaikki ei mennytkään täydellisesti.

Miten puhua lapsen kanssa sateenkaaren väreistä?

Pride-viikko on loistava aika keskustella lasten kanssa sateenkaaren väreistä eli erilaisista ihmisistä ja erilaisista perheistä. Vaan miten niistä kannattaa keskustella, jos kerran aikuistenkin kanssa se on välillä vaikeaa?

Tässä tekstissä halusin kertoa 4 vinkkiä, jotka on helpottaneet meidän (myöskin enemmän tai vähemmän sateenkaarevan) perheemme keskusteluja. Nämä vinkit helpottavat ilman muuta myös aikuisten välisiä keskusteluja.

1. Ota selvää

Keskusteluun on paljon helpompi ryhtyä kun on ensin itse selvillä siitä, mistä puhutaan kun puhutaan sateenkaari-ihmisistä ja -perheistä. Setan sivut ovat hyvä aloituskohta opettelulle, ja englanniksi olen itse oppinut valtavasti Everyday Feminism -sivuston asiallisista artikkeleista.

Itseäni on myös auttanut se, että olen miettinyt etukäteen helppoja, lapsentajuisia määritelmiä esimerkiksi sukupuolelle, seksuaalisuudelle, cis/transihmisyydelle, ja niin edespäin. Itse käytän esimerkiksi lasten kanssa jutellessa suunnilleen seuraavanlaisia määritelmiä:

Sukupuoli

= ihmisen kokemus siitä, onko tyttö tai nainen, poika tai mies, tai jotain muuta, vaikkapa muunsukupuolinen. Ihminen itse tietää oman sukupuolensa, eikä se riipu siitä, millaiseen kehoon on syntynyt tai siitä, miltä näyttää tai mistä tykkää. Joidenkin ihmisten kokemus sukupuolesta voi muuttua iän myötä, eikä sen kanssa tarvitse olla valmis – ja joillain ihmisillä on tosi pienestä asti tosi selkeää, onko tyttö tai poika tai jotain muuta.

Seksuaalisuus

= se, miten ja keneen ihminen ihastuu ja rakastuu. Jotkut ihastuvat yleensä tyttöihin tai naisiin, toiset yleensä poikiin tai miehiin, joillain sukupuoli ei vaikuta siihen keneen ihastuu. Jotkut ihastuvat tosi harvoin ja jotkut eivät ollenkaan. Se, keneen ihastuu, ei riipu siitä, mitä sukupuolta itse on.

Cis/trans/intersukupuolinen

Kun vauva syntyy, niin Suomessa ja monissa muissa maissa kätilö arvaa vauvan kehon perusteella, että onko vauva tyttö vai poika. (Sellaista vaihtoehtoa ei vielä ole, että kätilö arvaisi ”ei kumpikaan” ja se riittäisi kaikille, mikä on ihan hupsua.) Joskus se arvaus osuu oikeaan, ja se tytöksi arvattu vauva lapseksi ja nuoreksi kasvaessaan tuntee olevansa tyttö. Silloin puhutaan cis-ihmisestä – sama sukupuoli kuin mitä kätilö arvasi.

Jos taas se tytöksi arvattu vauva kasvaa isoksi ja onkin poika, niin puhutaan trans-ihmisestä – eri sukupuoli kuin mitä kätilö arvasi. Silloin meidän tarttee kunnioittaa sitä sukupuolta, joka se lapsi tai nuori tai aikuinen on oikeasti, ja opetella että hän onkin poika vaikka luultiin että hän on tyttö.

Intersukupuolinen ihminen on sellainen, jonka kehossa on syntymästä asti sekä tytön että pojan piirteitä, niin että kätilöllä voi olla vaikea arvata, onko hän tyttö tai poika. Hänenkin sukupuolensa, ihan niinkuin kaikkien muidenkin, selviää sitten kun hän kasvaa ja itse kertoo, että onko hän tyttö tai poika tai muunsukupuolinen tai jotain muuta.

Erilaiset perheet

Joissain perheissä on yksi lapsi, toisissa kaksi, joissain kolme, neljä tai enemmän. Samalla tavalla joissain perheissä on yksi vanhempi, toisissa kaksi, joissain kolme, neljä tai enemmän. Ihan niinkuin lapset voivat olla tyttöjä, poikia, tai muunsukupuolisia, niin vanhemmat voivat olla naisia, miehiä, tai muunsukupuolisia. Se, kuinka monta lasta tai vanhempaa perheessä on, ei vaikuta siihen, onko siinä perheessä hyvä elää ja olla. Siihen vaikuttaa se, kuinka rakastavasti ja kunnioittavasti kaikki perheenjäsenet käyttäytyvät toisiaan kohtaan, ja kuinka hyvin kaikkien tarpeet täyttyvät.

2. Normalisoi erilaisuus – sano ”joskus”, ”toisinaan” ja ”en tiedä”

Ihmisiä ja perheitä on niin valtava kirjo, että itse olen ainakin luopunut kokonaan sanomasta ”kaikki”, ”aina” tai ”ei koskaan”. (Tästä itse opettelin pois jo silloin, kun sääntöihin helposti rakastuvan esikoisen kanssa monestakaan asiasta ei voinut sanoa ”kaikki” tai ”aina”, koska sitten heti seuraavana päivänä tuli poikkeus vastaan.)

Sen sijaan puhun lapsille siitä, että ”usein” ihmisillä sukupuoli on sama kuin mitä syntyessä on arvattu, ja ”toisinaan” käy ilmi että niin ei ollutkaan. Tai ”joskus” tytöt ihastuvat poikiin ja joskus tyttöihin. Tai jos lapsi kysyy, että voiko olla sellainen ihminen jolla X, niin korkeintaan sanon että minä en ole kuullut sellaisesta tapauksesta, mutta en voi sanoa varmaksi. Ja että maailmassa on niin paljon erilaisia ihmisiä, että enemmän ihmetyttäisi jos ei olisi sellaistakin.

Samalla on hyvä totutella sanomaan, että ei tiedä. Esimerkiksi jos lapseni kysyvät minulta jotain transaikuisen elämästä, niin minä cis-naisena en oikeastaan voi sanoa siihen mitään. En tiedä. Voin tietysti sanoa, että selvitetään, etsiä tietoa esimerkiksi Setan sivuilta, tai muuten yrittää löytää vastauksia heidän kysymyksiinsä.

3. Hyväksy haavoittuvuus, häpeä ja yksityisyys

Sukupuoli ja seksuaalisuus voivat olla herkkiä, haavoittuvia ja yksityisiä asioita. Vaatii luottamusta ja empatiaa, että niistä asioista tuntuu mukavalta puhua. Tämä pätee sekä lapsiin että meihin aikuisiin. Erityisesti silloin, jos oma suhde sukupuoleen tai seksuaalisuuteen on ollut jotain muuta kuin luonteva ja iloinen, niin lapsen kanssa aiheesta puhuminen saattaa tuntua ihan mahdottomalta.

Saa tuntua vaikealta ja haavoittuvalta. Häpeää ei tarvitse hävetä, se on tunne siinä missä muutkin. Ja silti on tärkeää, että me aikuisina otamme vastuun siitä, että hankimme itsellemme tukea ja empatiaa, jotta emme siirrä omaa häpeäämme lapselle.

Sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on tärkeä puhua lapsen kanssa sellaisilla sanoilla, että lapsi itse pystyy omia kokemuksiaan käsittelemään. Kehonosien nimet, tykkäämiset, mielihyvä ja omat rajat ovat sellaisia asioita, joihin pienelläkin lapsella on oikeus.

(Tässä kohtaa suosittelen lämpimästi Viekkua ja doula-seksuaalikasvattaja Anna-Riittaa, joka auttaa vanhempia muun muassa lapsen seksuaalikasvatuksessa.)

Samaan aikaan on tärkeä huomioida meidän jokaisen yksityisyyden tarve. Lapsen on tärkeä kuulla, että aikuisellakin on kokemus omasta sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan – ja sekä lapsen että aikuisen yksityisyyden tarvetta palvelee se, että aikuinen ei kerro enempää kuin mitä on tarpeen lapsen kysymyksiin vastaamiseksi.

Tässä kohtaa aikuisen on valtavan tärkeä opetella erottamaan, milloin hän haluaa lopettaa keskustelun häpeää välttääkseen ja milloin oman ja lapsen yksityisyyden tarpeen suojelemiseksi. Eron voi löytää esimerkiksi siitä, että häpeään liittyy ajatus, että on ylipäänsä väärin ja kauheaa puhua tällaisista asioista – seksuaalisuudesta, sukupuolesta, niiden ilmaisemisesta – lapsen kanssa. Yksityisyyden tarpeen kohdalla tunnistan, että näistä asioista on tärkeä puhua, ja haluan huolehtia, että en vaivaannuta lasta tai itseäni kertomalla liikaa tai liian yksityiskohtaisesti.

Ja jos huomaan, että häpeä iskee kesken keskustelun, niin senkin voi sanoa lapselle. Että nyt tuntuu vaikealta ja nololta jutella näistä asioista, eikä se tarkoita että niissä olisi mitään pahaa, vaan tämä on minulle uutta ja uudet asiat ovat joskus vaikeita.

4. Kuuntele lasta

Kuten yllä mainitsin, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on tärkeä puhua lapsen kanssa siksi, että lapsella on sanat kuvata omaa kokemustaan. Keskustelu onkin parhaimmillaan sitä, että aikuinen kyselee lapsen omia ajatuksia ja kokemuksia asioista samalla kun kertoo. Kysyä voi esimerkiksi seuraavia asioita:

  • Oletko sinä tyttö tai poika tai jotain muuta?
  • Millaisista asioista tiedät, että [kaverin nimi] on tyttö / poika?
  • Millaisista asioista tiedät, että sinä olet tyttö / poika / muunsukupuolinen?
  • Oletko joskus ihastunut johonkin tyyppiin? Mikä hänessä oli ihanaa?
  • Tunnetko sellaisia kavereita, joilla on samanlainen perhe kuin meillä?
  • Tunnetko kavereita, joilla on erilainen perhe kuin meillä? Millainen heidän perhe on?
  • Onko susta kummallista vai tavallista, että [mistä juuri puhuttiin]?

On myös tärkeää kuunnella lasta ja hyväksyä hänet siinä, mitä hän kertoo omasta sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan. Erityisesti silloin, jos lapsi kertoo sukupuolestaan tai seksuaalisuudestaan jotain meidän odotuksistamme poikkeavaa. Voi helposti tulla ajatus, että lapsi ei vielä tiedä, ei oikein ole varma, ei ole ymmärtänyt mistä on kysymys, tai niin edespäin. Ja silti meidän on tärkeää kuunnella ja kunnioittaa sitä, mitä lapsi kertoo. Lapsi on itse oman sukupuolensa ja seksuaalisuutensa asiantuntija.

Jo se, että lapsi kertoo meille jotain sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan, on luottamuksen osoitus. Meidän tehtävämme on olla sen luottamuksen arvoisia. Silloin, kun meillä on yhteiset sanat joilla puhua hänen kokemuksestaan, meidän on helpompi kunnioittaa ja antaa tilaa hänelle olla oma ihana itsensä myös sukupuolen ja seksuaalisuuden osalta.

Iloa ja vapautta pride-viikkoon kaikkien sukupolvien sateenkaarikansalle ja läheisille. ❤️