Lapsesi ei ole pahanteossa

Somessa vastaantullutta viimeisen parin viikon aikana: video, jossa kuvaaja avaa oven, ja ehkä 4-5 -vuotias lapsi on yltä päältä glitterissä. Tai kaverin valokuvasarja taaperon väriliituaikaansaannoksista ikkunassa, matossa ja seinissä. Viimeksi tänään aamulla itse ärsyynnyin kun esikoisen leggareissa oli reikä, ja kun kysyin sen alkuperää, niin hän kertoi että hän oli leikannut sen saksilla. Itse! Tarkoituksella! Ihan hyvät housut!! Jotka minun täytyy nyt korjata!! Murinaamurinaa.

Tällaiset yllä kuvatut keissit on aikuisen näkökulmasta ihan valtavan helppo leimata pahanteoksi, tai tahalliseksi sotkemiseksi, tai jopa aikuisen kiusaamiseksi. Niin helppo, että itsekin lankesin samaan ansaan kun en ollut vielä syönyt aamiaista ja aamun aikataulu oli taas venähtänyt. (Kyllä, kaikesta ennakoimisesta huolimatta. Silti lapset ehtivät päiväkodin aamiaiselle ajoissa. Hästäg Kärsivällinen aamu -minikurssi, suosittelen lämpimästi.)

Lapsi ei kuitenkaan tee pahojaan. Mä uskon vahvasti siihen, että lapsi tekee aina parhaansa täyttääkseen omia tarpeitaan ja mahdollisuuksien mukaan myös muiden tarpeita. Lapsi ei ikinä tahallaan haittaa toisen tarpeita – paitsi jos hän ei tiedä niitä. Tai jos tietää, niin silloin hän pitää toisten tarpeiden huomiotta jättämistä aivan välttämättömänä omien tarpeidensa täyttämiseksi.

Sama pätee, väitän näin sivumennen, myös aikuisiin. (Myös niihin, joita toivoisit että kukaan ei näissä kunnallisvaaleissa äänestäisi.) Jokainen tekee parhaansa huolehtiakseen niistä tarpeista, joita pitää oman maailmankuvansa näkökulmasta tärkeinä huolehtia – toisilla se maailmankuva on kapeampi kuin toisilla, joten harvempien ihmisten ja ryhmien tarpeet ovat keskiössä.

Ja koska kevään teemana on kärsivällisyys, niin mitä tämä tarkoittaa kärsivällisyyden näkökulmasta?

Kaikki alkaa itse-empatiasta

Lapsi teki jotain, minkä haluaisit leimata pahanteoksi, kiusaamiseksi, tottelemattomuudeksi. Se kertoo siitä, että lapsen toiminta ei vastannut sinun tarpeisiisi, ja se voi nostaa pintaan kaikenlaisia tunteita.

Kärsimättömyyden lisäksi seassa saattaa olla omaa turhautumista ja surua siitä, että sotku täytyy siivota, kriisi täytyy selvittää, ja mahdollisesti luopua jostain sellaisesta, mikä on ollut itselle tärkeää. Niinkuin vaikka matosta, josta liitu ei lähdekään, tai puolesta tunnista omaa aikaa, joka nyt meneekin tämän asian selvittelyyn.

Kun kaikenlaisia tunteita herää, niin silloin niitä herää, ja silloin itse-empatia on kullanarvoinen taito osata. Jopa niin kullanarvoinen, että mielestäni aito kärsivällisyys on supervaikeaa ellei osaa antaa itselleen ensin empatiaa niistä tunteista ja tarpeista, joita joku tilanne nostaa pinnalle. Vasta kun omat tunteet ja tarpeet on tulleet nähdyiksi, niin kannattaa edes yrittää löytää empatiaa (ja kärsivällisyyttä) toista kohtaan. (Tarpeita voi kuulostella esimerkiksi tältä tarvelistalta.)

Empatiaa lasta kohtaan

Itse-empatian jälkeen pystyn paremmin näkemään tilanteen lapsen näkökulmasta. Ja aito kärsivällisyys kumpuaa empatiasta toisen tarpeita ja strategioita kohtaan. Jos aidosti ymmärrän, mitä tarvetta lapsi yrittää tässä tilanteessa täyttää, niin kärsimättömyys sulaa samantien.

Empatia ja kärsivällisyys toista kohtaan tarkoittaa sitä, että pystyn pysähtymään sen äärelle, että nyt tämä oli lapsen mielestä paras mahdollinen strategia täyttää joku tarve. Hän teki parhaansa, piste.

Ei ”…mutta kun MINÄ”, ei ”…mutta oikeastihan hänen olisi PITÄNYT”, tai mitään muita lisänäkökulmia. Hän teki parhaansa, ja se meni nyt näin.

Kun lapsi huomaa tehneensä jotain, mistä aikuiselle tulee kurja fiilis, niin lapsi saattaa hätääntyä, nolostua, käydä puolustuskannalle, vähätellä tekemisiään, tai reagoida jotenkin muuten. Minun tehtäväni aikuisena on ensin huolehtia, että omat tunteeni ovat suhteellisen rauhallisissa kantimissa, ja sitten sen jälkeen kuunnella lasta ja auttaa häntä tulemaan kuulluksi, nähdyksi, hyväksytyksi.

Ensinnäkin sen takia, että rakastan lastani ja haluan, että hänen tarpeensa ovat täynnä. Ja toisekseen siksi, että hätääntynyt tai muunlaisessa tunnekuohussa oleva ihminen ei pysty ottamaan vastaan mitään pyyntöjä, parannusehdotuksia tai kritiikkiä. (Jos et usko, niin pyydä puolisoa tai ystävää keskeyttämään sinut seuraavan kerran kun sinua ärsyttää, ja kertomaan sinulle miten itse asiassa virhe on sinun ja olisit voinut välttää virheen tekemällä tällä tavalla.)

Ihan samalla tavalla kuin sinä tarvitset (itse-)empatiaa saadaksesi tunnekuohun laantumaan ja pystyäksesi ajattelemaan selkeästi, niin lapsi tarvitsee empatiaa samasta syystä.

Ja koska lasten itse-empatiataidot ovat usein harjaantumattomammat kuin meillä aikuisilla, niin meidän aikuisten tehtävä on olla heille siinä tukena. Tämä tietysti tarkoittaa, että meidän täytyy myös itse löytää itsellemme riittävästi empatiaa ja kuulluksi tulemista: oli kuuntelija sitten ystävä, puoliso, valmentaja, pomo tai läheinen sukulainen (ja mielellään useampikin näistä), niin oma pinna pysyy valtavan paljon pitempänä silloin, kun tulemme säännöllisesti kuulluiksi ja saamme empatiaa ja ymmärrystä omaan elämäämme.

Strategiat ja pyynnöt

Alussa sanoin, että lapsi tekee parhaansa täyttääkseen omat tarpeensa ja huomioidakseen ne muiden tarpeet, jotka siinä tilanteessa pystyy huomioimaan. Se tarkoittaa, että aikuisen on tärkeä myös kertoa omista tarpeista lapselle, ja esittää pyyntöjä niihin liittyen.

Tässäkin kohtaa itse-empatia on keskeisessä roolissa: ilman omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamista on ihan mahdotonta kertoa toiselle, että mitä tarvitsisin ja miten toivoisin toisen auttavan niiden tarpeiden täyttämisessä.

Samaan aikaan on ihan valtavan tärkeää muistaa, että omat tarpeeni ovat omalla vastuullani. Voin pyytää lasta huomioimaan minun tarpeitani, ja silloin minun tehtäväni on myös huolehtia siitä, että lapsi voi tehdä sen vapaaehtoisesti. Sitävastoin aikuisena, vallankäyttäjänä, minulla on vastuu siitä, että huomioin valtaa käyttäessäni myös lapseni tarpeet niin, että hänellä on mahdollisuus huomioida myös minun tarpeeni. (Tässäkin kohtaa meinaa ajatus lipsua kunnallisvaalien puolelle, joten tiivistän: vallankäyttö ilman vallan kohteiden tarpeiden aitoa huomioimista on väkivaltaa, oli kyse sitten perheestä tai politiikasta.)

Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kerron lapselle selkeästi, mitä tarvitsen: järjestystä, helppoutta, rauhaa, harmoniaa, ennakoitavuutta (”olisi kiva jos vaatteissa ei olisi reikiä”). (Lista erilaisista tarpeista löytyy esimerkiksi täältä.)

Se tarkoittaa myös sitä, että pyydän selkeästi, miten toivoisin lapsen toimivan. Ja jos lapsi sanoo EI (joko sanoilla tai käytöksellä) niin kuuntelen sitä EI:tä. Se nimittäin tarkoittaa, että pyyntöni tai ehdottamani strategia ei jostain kohtaa vastaa lapsen tarpeisiin. Ja koska haluan, että lapseni tarpeet täyttyvät (koska sitä rakkaus tarkoittaa), haluan löytää sellaisen strategian, joka vastaa meidän molempien tarpeisiin niin, että voimme hyvillä mielin suostua siihen molemmat.

Se tarkoittaa myös sitä, että jos valitsemme jonkun strategian, ja se ei toimikaan (vaan ensikin viikolla on lattia täynnä glitteriä tai uusissa housuissa reikä, ja sitten räjähdän ja hävettää), niin vika ei ole minussa eikä lapsessa, vaan strategiassa. Se ei selvästikään huomioinut kaikkia meidän tarpeitamme, ja on aika miettiä, mitkä tarpeet jäivät huomioimatta. There’s no failure, only feedback, niinkuin esimerkiksi NLP:n kontekstissa (ja monessa muussa) sanotaan. Ei ole epäonnistumista, vain palautetta.

Tässä kohtaa huomautus sisäiselle perfektionistille

Jos tämä kuulostaa mahdottomalta, tai hävettää ettet ole osannut toimia näin, tai ärsyttää että pitää ruveta opettelemaan taas jotain uutta, niin ymmärrän tosi hyvin. On ihan mielettömän haavoittuvaa huomata, että on toiminut jossain asiassa eri tavalla kuin miten Ideaaliminä toimisi – erityisesti niin tärkeässä ja haavoittuvassa asiassa kuin vanhemmuus. Erityisesti siksi, että harva meistä on tietoisesti opetellut vanhemmuutta yhtään enempää kuin mitä neuvolassa on kerrottu ja kaverien kanssa tullut puhuttua.

Vanhemmuutta voi kuitenkin opetella. Kunnioittavaa, tarvelähtöistä suhtautumista lapseen (ja ihmisiin) voi opetella. Ihan samalla tavalla kuin pyörällä ajo tai vieraan kielen puhuminen, kärsivällisempi vanhemmuus on taito. Ihan samalla lailla kuin missä tahansa taidossa, ensin pitää huomata ja hyväksyä ettei vielä osaa, ja sitten suostua harjoittelemaan ja mokailemaan. Meillä aikuisilla se opettelu usein sakkaa nimenomaan siihen ajatukseen, että pitäisi jo osata kaikki se, minkä ymmärtää – eikä niin voi olla, tietenkään.

Jos haluat tämän tekstin perusteella treenata omaa vanhemmuuttasi, niin valitse yksi asia, jota harjoittelet tänään tai huomenna. (Ja jos sisäinen perfektionisti löi päälle ihan todella kovilla panoksilla, niin suosittelen lämpimästi itse-empatiaa harjoittelun kohteeksi. Puhun kokemuksesta. ❤️ ) Ei tarvitse osata koko hommaa tänään, eikä huomenna. Yksi asia riittää.

Ja jos haluaisit enemmän tukea kärsivällisyyden ja itse-empatian harjoitteluun, niin pääsiäisen jälkeen 17.4.2017 alkaa uudistunut  Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssi. Siellä treenataan muun muassa itse-empatiaa, tarpeiden huomioimista ja asioiden näkemistä lapsen näkökulmasta. Early Bird -hinta on voimassa 31.3.2017 asti, ja puolison tai kaverin kanssa kurssille tulijat saavat 20% alennusta kurssihinnasta. Lue lisää: Kärsivällinen kasvattaja 2.0.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Tämä toimi tällä kertaa 17: Kahden kriisin aamu

Lauantaina pidän uuden Ipanaisen liikkeen avajaisissa puolenpäivän jälkeen luennon tarpeiden merkityksestä kärsivällisyydessä. Sen kunniaksi tarjoan Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa -verkkokurssin alehintaan 25€ (norm 37€) 5.3. klo 22 asti alekoodilla IPANAINEN. Tule mukaan lauantaina tai hae tukea kärsivällisyyteen verkkokaupasta! <3

Tänään aamulla meidän juuri viisi vuotta täyttäneellä meni kaksi kertaa päivä pilalle ennen kello puolta yhdeksää. Tämä on tarina siitä, miten näistä päivän pilaantumisista huolimatta hän ehti ajoissa ja hyvällä mielellä päiväkodin aamupalalle.

Kriisi numero yksi: Unilelu hukassa.

Lapsella on tapa, että aina kun hän kömpii yöllä meidän kainaloon, hän ottaa mukaansa tietyt unilelut. Aamulla lapsi etsi huolissaan yhtä niistä, vaikka oli jo vaatteiden pukemisen aika. Sitten kun se löytyi sängyn ja seinän välistä, hän puhkesi lohduttomaan itkuun.

Minä: Mikä sua surettaa?
Lapsi: No kun mä halusin yöllä ottaa diplodocuksen mukaan, ja mä en ottanut!!!
Minä: Oliksä pettynyt kun se ei mennyt sillai kuin halusit?
Lapsi: Jooooo! Mun päivä on nyt ihan pilalla?
Minä: Voi että, kuulostaa tosi kurjalta. Kuinka pilalla se päivä nyt on?
Lapsi: Ihan, ihan maapallon kokoisella pilalla!
Minä: Wou, niin paljon! Miten se mahtuukaan olemaan niin pilalla? Ohhoh.

Tässä kohtaa lapsi hetken aikaa näpräsi jotain lelua eikä vastannut, joten odotin hetken.

Minä: Saisitko vaatteet päälle vai autanko?
Lapsi: Sä autat.

Sitten päästiin pukemaan, ja lähtemään, ja päiväkodille asti. Ja sitten se alkoi.

Kriisi numero kaksi: Tossut jäi kotiin.

Lapsi oli saanut synttärilahjaksi maailman ihanimmat Dori-tossut (Doria etsimässä on universumin kaikkeist eniten lempparileffa juuri nyt). Ne olivat kuitenkin jääneet lähtöhässäkässä kotiin, ja vaihtoehtona olivat vain tavalliset valkoiset tossut.

Lapsi: Mä en halua noita tossuja, mä haluan ne Dori-tossut!
Minä: Rakas, nyt on nämä tossut vaihtoehtona. Mä luulin että sä laitoit ne sun reppuun ite.
Lapsi: Ne ei mahtuneet!
Minä: Ja mä en hoksannut tarkistaa, että onko ne mukana. Anteeksi.

Tässä kohtaa yksi lapsen hoitokavereista oli jo käynyt tarjoamassa lapselle omia tossujaan lainaan, jos ne vaikka toisivat paremman mielen. Lasten empatia ja ongelmanratkaisukyky. ❤️ Kiitimme kauniisti ja jatkoimme ratkomista.

Minä: Surettaako sua kun ne jäi kotiin? Onks ne susta maailman ihanimmat?
Lapsi: Joo. Mä haluun ne tossut!
Minä: Rakas, jos mä voisin muuttua Dori-tossuiksi niin muuttuisin. Jos voisin mennä aikakoneella takaisin niin ottaisin ne tossut mukaan. Sillai mä en voi tehdä, mutta mulle sopii että mä käyn tuomassa ne tossut sulle tänään vielä. Nyt sun silti tarttee laittaa nää tossut jalkaan että ehdit aamupalalle, se ehtii loppua ennenkuin kerkiän takaisin.
Lapsi: Eikun hae ne tossut niin nopeasti kuin voit! Mä istun tässä sen aikaa.
Minä: Mä haen ne just niin nopeasti, ja mä en voi lähteä hakemaan niitä ennenkuin sä oot laittanut noi toiset tossut jalkaan ja mennyt aamupalalle. Mitä nopeammin niin tapahtuu niin sitä nopeammin saat ne omat tossutkin. Auttaisko että otat ton Dori-unilelun mukaan ja kysytään että voisko se olla sun kaverina kun nyt ei oo tossuja?

Se sopi, tossut saatiin jalkaan ja kädet pestyä. Päiväkodin aikuisella oli kuitenkin oma raja:

Lapsi (päiväkodin aikuiselle): Voinko ottaa tän unilelun pöytään mukaan kun mulla jäi tossut kotiin?
Aikuinen: Tänään ei oo oman lelun päivä niin ei oteta leluja pöytään, muillakaan lapsilla ei ole. (Tässä kohtaa lapsi alkoi taas vähän nieleskellä kyyneliä.)
Minä: Sopisko että se olis jossain hyllyllä niin [nimi] näkee sen?
Aikuinen: Voidaan laittaa se vaikka tolle hyllylle niin se sitten katselee sua.
Minä: Haluatko että [aikuisen nimi] laittaa vai mä laitan sen sinne?
Lapsi: Mä haluun ite laittaa!
Aikuinen [puolen sekunnin hiljaisuuden jälkeen]: No tuu kokeilemaan että yletätkö sä sen sinne.
Lapsi: Mähän oon jo viis niin mä yletän kyllä!

Lelu saatiin hyllyyn, kyyneleet saatiin pyyhittyä, ja aamupalakin maistui. Mä sain käveltyä näppärästi aamulenkin samalla kun kävin kotoa hakemassa tossut.

Mitä mä siis tein?

Näissä tilanteissa oli toki sen verran samaa, että molemmissa oli sama lapsi ja iso kriisi. Toisessa kuitenkin oli vaihtoehtoja tilanteen parantamiseksi, toisessa ei enää voinut asialle mitään. Tunteen käsittely alkaa kuitenkin aina samasta palikasta: empatiasta.

Jos ei voi tehdä mitään, niin voi antaa empatiaa

Ensimmäisen kriisin kohdalla ei oikeastaan ollut yhtään mitään sellaista, mitä olis voinut tehdä tilanteen korjaamiseksi tai muuttamiseksi. Ainoa, millä tilannetta pystyi auttamaan, oli empatia. Se onneksi auttoi.

Mun vakkarilauseita lasten kanssa on juurikin tuo ”ärsyttääkö/petyitkö/suututtaako kun se ei mennyt niinkuin olisit halunnut?” Vaikka en tietäisi tilanteesta vielä mitään, vaikka en osaisi arvata että mikähän tarve siellä olis takana, niin usein tuo lause riittää antamaan empatiaa niihin tilanteisiin, joissa lapsella oli Suunnitelma Joka Meni Mönkään.

Toinen, mikä tuossa ekassa kriisissä auttoi, oli sen pettymyksen suuruuden näkyväksi tekeminen. Jos päivä on pilalla, niin sitten se todellakin on pilalla – siinä hetkessä. Minkäänlainen selittely tai ”no mutta kohta päästään hoitoon, ketäs kivoja kavereita siellä on” -meininki ei auta silloin kun se pettymys ja suru ja ärsytys kaipaa tulla nähdyiksi.

Välillä, varsinkin kiireessä, tuntuu että jos annan tilaa ja validointia sille lapsen tunteelle, niin sittenhän se vasta kestääkin. Ja toki voi joskus olla niin, että kun tunteelle antaa tilan niin se purskahtaa pintaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jos tunteen ohittaa tai ei kommentoi sitä, niin yhteistyö maagisesti sujuu paremmin. Lasta harvoin kiinnostaa teeskennellä, että kaikki on hyvin, jos ei ole. (Tai ehkä puen sen sanoiksi näin: itse yritän kasvattaa lapsiani siihen, että he eivät halua teeskennellä tunteidensa suhteen yhtään mitään, varsinkaan minun tunteitani tai suunnitelmiani suojellakseen.)

Usein tunteen kieltäminen ja ohittaminen on varmin tapa siirtää se yhdestä asiasta herännyt kriisi joka ikiseen muuhunkin tilanteeseen. Jos sitä unilelusuunnitelman pieleen menemistä ei saa surra, niin sitten se jää hiertämään ja pilaa myös sukkahousujen laittamisen, haalarin pukemisen, ja hoitomatkan. Tätäkin versiota on testattu – lähinnä sellaisina aamuina jolloin itse kaipaisin samaa kuulluksi ja nähdyksi tulemista eikä itsellä ole yhtään kapasiteettia olla aidosti empaattinen ja läsnä lapsen kriisissä.

Jos voi tehdä jotain, niin silti omien rajojen puitteissa

Toisen kriisin kohdalla sitten olikin niin, että mulla oli aikataulun puolesta mahdollisuus käydä hakemassa ne unohtuneet tossut. Jos en olisi ehtinyt, niin olisin sanonut sen suoraan, ja se suru olisi käsitelty pois myös.

Tuossa tilanteessa huomasin, että ensin yritin järkeillä. Nyt kävi näin, ei voi mitään. Se ei toiminut. Ihan pikkuisen kävi myös mielessä sellainen ”nyt oli kyllä sinun vastuulla pitää huolta niistä tossuista ja ottaa ne mukaan, sen siitä saa kun ei huolehdi tavaroistaan” -saarna, mutta onneksi sain itseni pysäytettyä ennenkuin se tuli suusta ulos. Sen sijaan pyysin anteeksi, etten itse ollut huolehtinut niitä tossuja mukaan, kun kerran tiesin, että ne on lapselle tärkeät.

Sitten kun oltiin saatu se suru ja pettymys purettua empatialla, niin alettiin miettiä strategioita. Tuo ”jos pystyisin tekemään X niin tekisin, mutta en pysty” -lause on How to talk so kids will listen and listen so kids will talk -kirjasta, joka on ihan loistava konkreettinen opus vuorovaikutukseen vaikeissa tilanteissa. Ehdotin mun strategiaa, lapsi ehdotti omaansa, mä kerroin että mulle ei sovi hänen ehdotuksensa, ja sitten neuvoteltiin. Lapsella oli ehkä tarve olla jollain lailla yhteydessä siihen lempparihahmoon, ehkä tarve tulla nähdyksi sen rakkaan hahmon kanssa, jotain sinnepäin.

Tosi tärkeä osa sitä neuvottelua on se, että vaikka lapsi on kiukkuinen ja äreä ja hänen puheensa kuulostaa komentamiselta, niin mä valitsen kuulla ne pyyntöinä. Toisin sanoen mä jätin huomiotta sen lapsen komentavan äänensävyn, koska tiedän että hän ei siinä pettymyksessä ja tunnekuohussa rakentavampaan pysty. Mä en kysynyt ”onko sulla mulle joku pyyntö”, vaikka rauhallisemmissa tilanteissa saatan niin tehdäkin, jos arvelen että lapsella riittää kapasiteetti muotoilla lauseensa fiksummin. Nyt arvelin, että en jaksa alkaa käyttää kummankaan aikaa ja energiaa niiden pyyntöjen muotoilemiseen, vaan käsittelen lapsen lauseita ikäänkuin ne olisivat pyyntöjä.

Ja siinä vaiheessa kun saatiin strategia mietittyä ja kädet pestyä, niin lapsi osasi hyvin huomaavaisesti pyytää päiväkodin aikuiselta, saisiko hän ottaa sen pehmolelun pöytään. Aikuinen asetti rajan, ja sekä minä että lapsi kunnioitettiin sitä rajaa. Sitten mietittiin uusia strategioita.

Mua ilahdutti ja lämmitti päiväkodin aikuisen ote siihen tilanteeseen – hän huomasi, että lapsi oli ollut tolaltaan, ja oli samaan aikaan selkeä omien rajojensa suhteen ja joustava uusien strategioiden suhteen.

Meille kaikille siinä tilanteessa oli tärkeintä, että lapsi pääsee hyvällä fiiliksellä aamiaiselle. Kukaan ei joustanut omista tarpeistaan, vaan mietittiin sellaisia keinoja, jotka toimi kaikille. Kukaan ei kyseenalaistanut toisten tarpeita, vaan ainoastaan niitä ehdotettuja strategioita. Tarpeiden kyseenalaistamista olisi ollut vaikkapa se, jos mä olisin sanonut että lapsi ei tarvitse just niitä tossuja, tai jos lapsi olisi sanonut että kyllä voin ihan hyvin ottaa lelun pöytään vaikka muut lapset ei saa.

Kaikki hyväksyivät, että joku tässä on nyt toiselle niin tärkeää, että mietitään miten tämä voisi onnistua toisin.

Tämä kaikki on helpompaa, kun huolehtii jaksamisesta

Tämä kaikki onnistuu aikuiselta helpommin silloin, jos me ollaan valmiita asettautumaan lapsen asemaan, päästämään hetkeksi irti siitä ”tämän kuuluisi mennä näin” -ajatuksesta, ja huolehtimaan siitä että meillä on itsellä tarpeet riittävän täynnä, niin että meillä riittää empatiaa sille lapselle.

Tämä ei tarkoita, että arjen tarvitsisi olla helppoa tai täydellistä – ei todellakaan. Se tarkoittaa, että erityisesti silloin kun arki ei ole helppoa tai täydellistä, me huolehditaan omista tarpeistamme, jotta se arjen kuormittavuus ei kaadu lapsen niskaan. Lapsi kun ei valitse aikuisen arkea. <3

Parhaiten itsestä huolehtiminen onnistuu silloin, kun se on rutiini. Helpomman arjen vinkkejä löytyy lisääkin helmikuun teksteistä, esimerkiksi meidän arjen helpottajia sekä ajattelun helpottajia.

Lauantaina pidän uuden Ipanaisen liikkeen avajaisissa puolenpäivän jälkeen luennon tarpeiden merkityksestä kärsivällisyydessä. Sen kunniaksi tarjoan Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa -verkkokurssin alehintaan 25€ (norm 37€) 5.3. klo 22 asti alekoodilla IPANAINEN. Tule mukaan lauantaina tai hae tukea kärsivällisyyteen verkkokaupasta! <3

Tämä toimi tällä kertaa 16: Tai en oo enää sun ystävä

Keskustelut EIstä ja rajoista tuntuu välillä vaikeilta ihan näin perheenkin kesken. Sitten kun palapeliin tulee vielä kaverit ja kaverien (ja kaverien kasvuympäristön) vuorovaikutuksen tapa, niin tuntuu melkoiselta luovimiselta sanoa asioita riittävän suoraan ja kaunistelematta ja samalla kaikkien osapuolten tunteita ja tarpeita kunnioittaen.

”…Tai en oo enää sun ystävä.”

Hain lapset eilen hoidosta, ja eskarilainen ilmoitti, että meidän pitää mennä tekemään asia X. Kun kysyin miksi, hän kertoi luvanneensa kaverille. Kun vielä kyselin, että miten sinä niin lupasit, niin kuulemma kaveri oli sanonut, että ”sun pitää [tehdä X] tai mä en oo enää sun ystävä”.

Hmmmmm. Interesting.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tällaista ”tee X tai en ole enää sinun ystäväsi” -teemaa näkyy meille kotiin asti, eikä se todennäköisesti jää viimeiseksi. Sen takia halusin (tarkemmat yksityiskohdat sensuroiden) jakaa oman puoleni tästä keskustelusta.

Hetken kun kuuntelin eskarilaista, niin kävi ilmeiseksi, että lapselle on tärkeää olla tämän kyseisen kaverin ystävä. Sen peilasin hänelle ääneenkin – ”onks sulle tosi tärkeää, että [kaverinnimi] on sun ystävä?” Kuulemma juuri sen takia hän ei ollut halunnut sanoa kaverille ei.

Minä: ”Ajatteletko, että ystävät ei sano toisilleen ei?”
Lapsi: ”Joo.”

M: ”Arvaatko, kuinka monta kertaa äiti ja [esikoisen kummi] ollaan sanottu toisillemme ei?”
L: ”No varmaan aika monta.”
M: ”Entä arvaatko kuinka monta kertaa äiti ja [mun lapsuudenystävä] ollaan sanottu toisillemme ei?”
L: ”No ihan tosi monta.”

M: ”Niinpä. Ja just sen takia me ollaan niin läheisiä ystäviä keskenämme, kun me voidaan sanoa toisillemme joo tai ei ja luottaa siihen, että se toinen on silloinkin vielä ystävä.”

Luottamus, rehellisyys, läheisyys

”Tiedätkö, miten mä sen ajattelen? Mitä rakkaampi ja läheisempi joku ihminen on, niin sitä tärkeämpää sille on sanoa EI heti kun joku asia tuntuu epäreilulta tai kurjalta. Tiedätkö miksi?”
L: ”No miksi?”

M: ”Koska se, että heti pienestäkin asiasta sanoo rehellisesti EI, osoittaa että luottaa toiseen ja kunnioittaa sitä, että hän haluaa olla mun ystävä vaikka en aina tekisi niinkuin hän haluaa. Ja sitten se ystävyys pysyy avoimempana ja reilumpana. Muistatko kun sanoit, että siitä [kaveri]lle lupaamisesta tuli sulle vähän sellainen ristiriitainen ja kurja olo? Jos sellaisia kurjia ja ristiriitaisia tunteita kertyy paljon, niin lopulta sen ystävän kanssa ei ookaan enää niin kiva olla. Kun sanoo heti ja rehellisesti, niin niitä kurjia tunteita ei kerry.”

Tähän eskarilainen kommentoi, että hän ei ollutkaan tullut ajatelleeksi sitä noin.

Ja välillä on niinkuin Frozenissa

Minä (hetken pohdittuani): ”Ja sitten jotkut ihmiset saattaa sanoa olevansa jonkun ystävä ja tykkäävänsä vain siksi, että ne saisi jotain kivaa. Muistatko niinkuin Frozenissa [en spoilaa leffaa lukijoilta, mutta jos olet nähnyt niin tiedät, kenen nimen mainitsin]?”

”Joskus voi käydä niin, että kun sellaiselle ihmiselle sanoo EI, niin hän ei sitten enää haluakaan olla sun kaveri. Silloin se ihminen ei kuitenkaan alunperin tykännyt susta, vaan enemmän siitä ajatuksesta, että hän saisi jotain kivaa.”

Tämä sama keskustelu jatkui eri muodoissaan pitkin iltaa, kun lapsi pohdiskeli, että mitenkäs sen lupauksen kanssa sitten. Onko lupauksen rikkomista muuttaa mieltään, jos se lupaus on annettu ristiriitaisissa tunnelmissa? Onko lupauksen rikkomista sanoa, ettei sittenkään halua tehdä jotain asiaa?

Vaikeita kysymyksiä nämä ovat aikuisellekin. Ehkä siksi on ihan hyvä, että niitä keskusteluja käydään jo nyt, niin sitten koulussa ja teini-iässä niihin löytyy ehkä helpommin selkeyttä.

Mitä kohti 2017 –arvontakyselyyn voi osallistua vielä 1.2.2017 asti! Ja Mitä kohti 2017 –webinaariinkin on vielä paikkoja – tule mukaan selkeyttämään tavoitteita ja strategioita uuteen, ihanaan vuoteen!

Joulukalenteri 16.12.: Stressaavat kohtaamiset jouluna

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kuudennentoista päivän kysymys on seuraava:

Onko joku ihminen, joka liittyy joulunviettoon ja jonka kanssa oleminen stressaa tai kuluttaa? Miten voin valmistautua?

On ihanaa, jos voi valita, kenen kanssa viettää joulun. Aina ei voi valita. Tai sitten joku ihminen on sillä tavalla ristiriitainen tyyppi, että hän on tärkeä osa joulua ja samalla syystä tai toisesta hänen kanssaan oleminen vie omaa energiaa.

Näihinkin tilanteisiin voi valmistautua etukäteen, ja ne on hyvä tehdä rauhassa ja vaiheittain.

1. Itse-empatia, tunteiden ja ajatusten nimeäminen ja hyväksyminen

Itse yleensä aloitan siitä, että hengitän syvään ja ajattelen tämän ihmisen kohtaamista – rauhassa ja reilusti etukäteen. Huomaan, mitä kaikkia ajatuksia ja tunteita minulla tämän ihmisen kohtaamiseen liittyy.

Oikein voimakkaissa reaktioissa istun ensin ihan rauhassa paikallani ja nimeän, mitä tuntemuksia huomaan kehossani kun ajattelen, että kohtaan tämän ihmisen. ”Rintakehässä puristaa, niskaa kiristää, kurkkua kuristaa, vaikea hengittää.” Niille tuntemuksille voi vaikka sanoa ”saat olla”, tai ”kiitos”, tai vain ajatella niihin rakkautta ja lämpöä. Hyväksyä ne tunteet ja tuntemukset, joita sen kohtaamisen ajattelu herättää – vaikka niille ei vielä löytäisi edes sanoja.

Tähän kohtaan voin pyytää avuksi myös jonkun toisen ihmisen, jonka tehtävä on kuunnella empaattisesti, arvata millaisia tunteita päässäni ehkä liikkuu, tai vain istua hiljaa vieressä ja antaa minun hengittää sitä omaa prosessiani.

2. Ajatusten näkyviin tuominen ja purkaminen

Sitten kun reaktio on laantunut sen verran, että löydän sanoja kokemukselleni, usein kirjoitan paperille tai koneelle, mitä kaikkia tunteita ja ajatuksia huomaan. Sensuroimatta ja niin suorin sanankääntein kuin ikinä – näissä prosessoinneissa ei tarvitse kainostella.

”Hävettää, kun en ole osannut siitäkään yhdestä asiasta kertoa, kun pelkään, että se ajattelee että oon kauhea ihminen jos se saa tietää. Ahdistaa, kun en jaksaisi sitä takapajuista jankkaamista sellaisista asioista mistä se ei mitään tiedä. Vituttaa, kun tiedän jo valmiiksi että se alkaa marttyyriksi kun puhutaan siitä tietystä aiheesta ja mä en jaksaisi kuunnella sellaista uhriutumista.”

Ja niin edespäin.

Joskus työstän sitä kirjoittamaani tekstiä lause kerrallaan samoilla Byron Katien opeilla, joista oli puhetta jo ajan ja resurssien yhteydessä. Onko tämä ajatus totta? Miltä minusta tuntuu, miten käyttäydyn, kun ajattelen näin? Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Ja niin edespäin.

Usein The Work -prosessointi auttaa keventämään oloa huomattavasti. Muitakin tällaisia uskomuksia purkavia tekniikoita on, esimerkiksi Ho’oponopono, jonka idea on periaatteessa vain sanoa niille ajatuksille ja tunteille kiitos-anteeksi-rakastan sinua kun ne heräävät huomion kohteiksi.

3. Omat tarpeet

Kun olen saanut sitä pahinta ajatusmylläkkää purettua ja uskomuksia ehkä jollain tavalla kevennettyä, niin voi olla hyvä hetki miettiä, mitkä tarpeet minulla heräävät ääneen kun olen tämän ihmisen kanssa läsnä. Mitä kaipaan, mitä tarvitsen, kun ajattelen hänen kohtaamistaan? Luottamusta, kunnioitusta, turvaa, yhteyttä? Vuorovaikutusta, aitoutta, rehellisyyttä, vastavuoroisuutta? Vapautta, seikkailua, huumoria? (Yhden listauksen ihmisen eri tarpeista löydät täältä.)

Tarve on eri asia kuin strategia. Voin kaivata kunnioitusta, ja se on eri asia kuin ”hänen pitäisi kunnioittaa minua”. (Jälkimmäinen on uskomus siitä, että tuo on paras tai ainoa strategia saada kunnioitusta – muitakin on.) Usein jos jonkun ihmisen käytös tökkää minussa hereille esimerkiksi luottamuksen tai kunnioituksen tarpeen, niin kaikkein paras tapa helpottaa tilannetta on etsiä oma luottamuksen tai kunnioituksen tankki täyteen jollain toisella tavalla.

Jos luottamuksen tarpeeni on täynnä, niin minun on helpompi tulkita toisen ”sinä kun olet sellainen tuuliviiri hehheh” -kuittaukset tai marttyyriasenteet niin, että ne kertovat hänen omasta näkökulmastaan, eivät minusta. Jos kunnioituksen tarpeeni on täynnä, ja toinen kohtelee minua epäkunnioittavasti, niin minun on helpompi sanoa ääneen, että tuo ei ole ookoo, ole hyvä ja lopeta.

Niitä omia tarpeita on myös hyvä kirjoittaa itselleen muistiin. Niihin voi nimittäin palata siinä vaiheessa, kun miettii sopivia hätästrategioita varsinaisen tilanteen varalle.

4. Empatia toista ihmistä kohtaan

Omien tarpeiden huomioimisen jälkeen seuraava hyödyllinen askel on usein se, että mietin kymmenen asiaa, joita minulla ja tällä vaikealla ihmisellä on yhteistä. Se tuntuu aina aloittaessa teennäiseltä ja väkinäiseltä, mutta sitten kun on saanut ensimmäiset pari itsestäänselvää juttua mietittyä (”1: Haluamme molemmat viettää joulun näiden ihmisten kanssa. 2: Pidämme molemmat luumutortuista.”), niin siellä seitsemännen, kahdeksannen, yhdeksännen kohdalla alkaa usein jo aidosti löytyä empatiaa sitä ihmistä kohtaan. Hänkin on vain ihminen, hänelläkin on tunteet ja mieltymykset, hänkin yrittää parhaansa mukaan täyttää tarpeitaan.

Sen jälkeen, kun pystyn ajattelemaan sitä toista ihmistä jonkinlaisella lämmöllä ja hyväksynnällä (enkä enää voimakkaan negatiivisen reaktion värittämänä – jos sitä vielä tapahtuu, niin on hyvä palata kohtiin 1-3), niin voin aidosti treenata empatiaa häntä kohtaan.

Jos tämä ihminen tekee toistuvasti jotain sellaista, mikä minua hiertää ja ahdistaa, niin (riittävän itse-empatian ja ajatusten purkamisen jälkeen) voin miettiä, että mitähän tarpeita tämä ihminen yrittää tuolla käytöksellään täyttää? Jos on niin, että kaikki toimintamme on pyrkimystä täyttää joku tarve, niin mitähän tarpeita tämän ihmisen toiminnan taustalla saattaisi olla?

Toinen, astetta extremempi empatiakysymys voi olla tämä: Mitä tämä ihminen saattaisi tarvita, niin että hänellä olisi vähän helpompaa olla tässä tilanteessa ystävällisesti ja kunnioittavasti läsnä?

Joskus (usein) nimittäin käy niin, että ihmiset purkavat omaa tarpeiden täyttymättömyyttään toisiin epäkunnioittavilla tavoilla. Jos pystyn etukäteen miettimään, mitä toinen saattaisi tarvita, niin saatan pystyä toimimaan sellaisella tavalla, joka helpottaa tilannetta pitkällä tähtäimellä. Tämä ei kuitenkaan ole minun vastuullani, varsinkaan jos omatkaan tarpeeni eivät tunnu olevan täynnä. (Sen takia tämä on extremeversio: jotta pystyisin aidosti huolehtimaan toisen tarpeista, minulla täytyy olla omat tarpeeni hyvissä kantimissa. Siihen on syytä panostaa ensimmäisenä.)

5. Hätävarastrategiat varsinaisen tilanteen varalle

Tämän kaiken prosessoinnin jälkeen voi olla helpompaa olla toisen kanssa samassa tilassa, tai voi olla että edelleen huomaan reagoivani tähän ihmiseen voimakkaammin kuin toivoisin. Siltä varalta on hyvä etukäteen miettiä, miten toimia jos tunteet kuohahtavat tai tarpeet piiputtavat punaista.

Itselläni on lapulle kirjoitettuna ”emergency protocol” eli askeleet tunnereaktio-hätätilanteiden varalle. Sinun prosessisi voi olla jotain ihan muuta, mutta siihen voi olla hyvä kirjoittaa vaikkapa seuraavanlaiset asiat:

  • Hengitä! (Sisäänhengityksellä laske 1-2-3-4, uloshengityksellä 1-2-3-4-5-6-7-8, niin hermosto rauhoittuu)
  • Itse-empatia: huomaa, mitä tunteita on, ja mitä tarvitsen. (Tähän kohtaan voi kirjoittaa vaikka niitä kohdan 3 arvauksia, niin ne on helpompi muistaa.)
  • Jos Byron Katien prosessi tai Ho’oponopono tai joku muu toimii, niin sen ydinsanat (esim ”kiitos-anteeksi-rakastan sinua” tai ”Onko se totta? Kuka olisin ilman tätä ajatusta?” tai ”Tämä on vain ajatus, se menee ohi.”)
  • Ehdotuksia strategioista, joilla niitä omia tarpeita voi hätätilanteen myötä täyttää. (Esim. Rauha => mene toiseen huoneeseen sillä verukkeella, että läheisellä on vaikeaa ja haluat lähettää hänelle viestin tai soittaa. Luottamus => sovi ystävän kanssa, että voit laittaa hänelle ”aaargh pää hajoaa en kestä aaargh” -viestin ja hän voi vastata empaattisesti. Vuorovaikutus => kysy tältä ihmiseltä ”ai jaa, mikä siinä on sulle tärkeää” ja kuuntele.)
  • Tarpeet, joita arvaat tällä ihmisellä olevan käytöksensä taustalla (jos tuntuu, että pystyt huomioimaan niitä itse tilanteessa, ei välttämättä tarvitse!)

Jos nämä asiat saa mahtumaan vaikkapa puhelimen muistiinpanoon tai post-it -lapulle, niin niihin voi vaivihkaa palata kuluttavan kohtaamisen mittaan.

On ihan sallittua ottaa itselleen aikaa prosessointiin – se aika nimittäin menee joka tapauksessa, joko etukäteen ja sen kohtaamisen aikana tai sitten jälkikäteen stressistä toipuessa ja verenpainetta laskiessa. Ja jos joku ihmettelee, että miksi tuo nyt tuolla tavalla jatkuvasti ravaa toisessa huoneessa, niin voit hyvin vaikka sanoa, että teet sellaista yhtä harjoitusta minkä löysit internetistä. Se pitää nimittäin ihan paikkansakin. (Jos joku kysyy tarkemmin, niin ihmisestä riippuen voit vaikka sanoa, että se on vähän sellainen monimutkainen juttu, selitän joskus myöhemmin. Jos hän kysyy myöhemmin niin voit linkata vaikka tämän tekstin.)

Huomenna on viikko jouluaattoon, ja silloin mietitään, että onko alkuperäinen joulusuunnitelma edelleen realistinen. Lämpöistä ja leppoista joulun odotusta, huomiseen! <3

Joulukalenteri 15.12.: Joulun perinteet ja tarinat

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun 15. päivän kalenteriluukusta kurkistaa seuraava kysymys:

Mitkä perinteet haluan opettaa lapsille? Mistä haluan keskustella lasten kanssa?

Perinteisesti jouluna aina… niin, mitä perinteisesti jouluna aina tehdään? Se on kysymys, johon jokainen perhe ja joulunviettäjä joutuu itse kaivamaan vastauksen, niin erilaisia jouluperinteitä Suomenkin kokoisessa pienessä maassa jouluun liittyy. Milloin syödään mitäkin, jaetaanko lahjoja ja kuka jakaa, miten jouluaaton ja -päivän vietto etenee, entä tapaninpäivän?

Ja toki kun puhutaan joulusta ja lasten kanssa keskustelemisesta, niin ainakin meidän perheessä ne keskustelut liittyvät vahvasti Joulupukkiin. Meillä on ollut perinteenä, että lapsille ei valehdella edes joulupukista, joten on kerrottu että Joulupukki on lasten ja aikuisten yhteinen leikki, joka liittyy jouluun, ja että lahjat tulevat vanhemmilta ja muilta läheisiltä. Esikoinen ilmoitti tästä huolimatta muutama viikko sitten, että hän haluaa uskoa Joulupukkiin – mitäpä siihen sitten muuta sanomaan kuin että tietenkin saat uskoa ihan miten uskot.

Tänään oli myös lasten päiväkodin joulukirkko. Aamulla hoitomatkalla juteltiin siitä, että mitähän mahdollisesti siellä kirkossa kerrotaan, ja että miksi nimenomaan Jeesuksen syntymäpäivä on sellainen asia, jota kristityt juhlistavat. Ja kun esikoinen totesi, että hänen hoitokavereistaan muslimit eivät varmaankaan tule joulukirkkoon, niin taas juteltiin siitä, miten eri uskonnoissa ajatellaan ja uskotaan joistain asioista eri lailla ja että jokainen saa uskoa sillä tavalla kuin uskoo.

Joulun tarinat

Perinteet, merkitykset, tarinat liittyvät jouluun vahvasti. Jokainen meistä rakentaa oman tarinansa joulusta ja siitä, miksi ja miten joulua vietetään – ja jokainen meistä rakentaa sen joka vuosi uudelleen. Itse ajattelen, että näistä perinteistä ja tarinoista on hyvä puhua myös lasten kanssa, avoimesti ja ihmetellen.

Itse pyrin puhumaan erityisesti uskonasioista niin, että käytän termejä ”jotkut ihmiset uskovat” tai ”minä uskon”, tai perinteistä ”jotkut tekevät” tai ”meillä tehdään” sen sijaan, että kertoisin mikä on ainoa oikea tapa olla, tehdä tai uskoa. Se paitsi helpottaa sitä keskustelua (koska aina on joku Sami Plankton joka on hoidossa sanonut ihan eri tavalla – silloin voi hyvin vaan sanoa että okei, Sami Planktonin perheessä on sitten varmaan sillä tavalla) myös auttaa lasta hiljalleen oppimaan, että maailmassa on miljardeja tapoja olla ja elää ja monet niistä ovat aivan yhtä hyviä kuin toiset.

Joskus tuntuu vaikealta ja haavoittuvalta jutella lasten kanssa siitä, miksi meillä tehdään näin, uskotaan näin, ei uskota näin. Ainakin itselläni se vaikeus usein johtuu siitä tiedosta, että ne omat vastaukset eivät välttämättä ole ainoita oikeita vastauksia, eikä aina ole helppo selittää, miksi jokin asia tuntuu tärkeältä tai merkitykselliseltä tai oikealta.

”En tiedä” on myös vastaus

 

Tässä vuosien varrella on tullut opeteltua, että senkin voi sanoa ääneen: en tiedä miksi, mutta se tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä asialta. Ei lapsillekaan tarvitse aina olla varmoja vastauksia, päinvastoin lapselle voi olla virkistävää kuulla, että aikuinenkaan ei aina tiedä kaikkia asioita, eikä tarvitsekaan.

Vaikkapa että miksi jouluna viedään haudalle kynttilöitä? En tiedä, se tuntuu tärkeältä asialta tehdä juuri jouluna. Tai miksi jouluna lauletaan juuri näitä lauluja? En tiedä, jostain syystä juuri tämä laulu tuntuu merkitykselliseltä. Sitten voi lapsen kanssa vaikka yhdessä pohtia, että minkähän takia se voisi olla ihmisille tärkeää? Sellaisista pohdinnoista nousee usein kuuluviin lapsen ajattelun helmiä, joita arjessa ehkä harvemmin herää.

Ja jos lapsesta tuntuu, että joku perinne voisi olla mielekäs – vaatteiden lahjoittaminen Joulupataan, kynttilöiden sytyttäminen haudalle, karjalanpiirakoiden leipominen tai joulukirkko – niin miten valtavan paljon ihanampaa sellaisia asioita on tehdä yhdessä. Silloin siitä tulee lapsellekin ehkä merkityksellisempi muisto, ja ehkä hän haluaa rakentaa sen osaksi omaa joulun tarinaansa seuraavinakin jouluina.

Huomenna aiheena on suunnitelmat siltä varalta, jos joulunviettoon liittyy joku ihminen, jonka kanssa oleminen on kuluttavaa. Huomiseen, ihanaa joulun odotusta!

Joulukalenteri 11.12.: Joululahjat – kenelle ja mitä?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun yhdennentoista päivän kysymys kuuluu:

Kenelle haluan antaa joululahjoja, ja mistä he ilahtuisivat?

Eilen pohdittiin lahjojen antamista antajan näkökulmasta: joululahjan antamisella yritän täyttää jotain omaa tarvettani. Tänään pohditaan lahjaa sen saajan näkökulmasta: kenelle haluan antaa lahjoja, ja mitä heidän tarvettaan yritän sillä lahjalla täyttää?

Ja oikeastaan ihan ensimmäinen kysymys on tämä: ilahtuuko tämä ihminen enemmän lahjasta vai jostain ihan muusta muistamisesta? Joidenkin mielestä lahjojen saaminen ja antaminen on maailman ihaninta. Toiselle taas yhdessä vietetty aika tai lämmin halaus välittävät lämpimiä tunteita paljon enemmän. (Five love languages -sivustolta voi lukea lisää näistä erilaisista ”rakkauden kielistä”, jos aihe kiinnostaa.) On lahja jo itsessään, kun pysähtyy miettimään, että mikä olisi vastaanottajalle mahdollisimman antoisa tapa saada välittämisen ja rakkauden viesti – lahja, kauniit sanat, vai jokin muu tapa.

Lahjan antamalla haluan vastata toisen tarpeisiin

Jos haluan ilahduttaa toista, niin haluan jollain tavalla vastata johonkin hänen tarpeeseensa – miellyttävät tunteet kertovat siitä, että jotkin tarpeet ovat täynnä.

Joulun aikaan markkinoidaan vahvasti lahjoja, jotka pyrkivät vastaamaan esimerkiksi nautinnon (suklaa tai muut herkut, alkoholi, kylpyvaahdot ja muu kehonhoito jne), tehokkuuden (tekniset laitteet), tai esimerkiksi vapauden (lahjakortit, leffaliput) tarpeisiin. Why not, ne ovat hyviä vaihtoehtoja. (Todennäköisesti monet meikäläisen tämän joulun lahjoista löytyvät ylläolevalta listalta.) Silloin täytyy vain tietää, että mikä on vastaanottajan mielestä esimerkiksi nautinnollista.

Myös inspiraatio ja merkityksellisyys (aineettomat lahjat, kirjat, taidelahjakortit jne) sekä hauskuus ja seikkailu (taas ne leffaliput, elämyslahjakortit) ovat suosittuja lahjojen taustalla olevia tarpeita – silloin täytyy jo tietää astetta tarkemmin, että mikä olisi vastaanottajan mielestä inspiroivaa tai hauskaa.

Itselläni on aika ristiriitainen suhde lahjoihin. Niitä on mukava antaa (jos tietää, mitä toinen haluaa), ja ihan kiva vastaanottaa (lähinnä siksi, että tiedän, että toinen on halunnut vastata tarpeisiini). Lahjan antajana rimani on yleensä ihan valtavan korkealla, vastaanottajana taas en koskaan tiedä, mitä odottaa. Lahjojen antamisen taito onkin sellainen, mitä haluaisin treenata enemmän, koska yleensä luotan aika vahvasti toivelistoihin vaikka ihanaa olisi osata improvisoida joku ”tämmöst mä oon aina halunnut mutta en koskaan uskaltanut toivoa” -lahja jokaiselle vastaanottajalle joka joulu.

Jotkut lahjat vastaavat nimittäin nähdyksi ja kuulluksi tulemisen sekä arvostuksen tarpeisiin ihan vain sillä, että lahjan antaja on syystä tai toisesta tiennyt täsmälleen, mitä vastaanottaja toivoo.

Aina voi myös kysyä – itseltä ja toiselta

Onneksi aina voi myös kysyä. ”Haluaisin ilahduttaa sinua jotenkin joulun tiimoilta, mikä juuri sinua ilahduttaisi?” Tähän kysymykseen on ehkä piirun verran helpompi vastata kuin siihen ikuiseen ”mitä haluaisit joululahjaksi?” -kysymykseen, koska ilahduttaa voi niin paljon useammalla tavalla kuin vain antamalla lahjoja.

Mikäänhän ei estä kysymästä tätä myös itseltä. ”Haluaisin ilahduttaa itseäni joulun tiimoilta – mikä juuri minua ilahduttaisi?” Silloin voi olla aavistuksen helpompi vastata, jos joku sattuu kysymään itseltä joululahjatoiveita. Ja tietysti itselleenkin voi antaa joululahjan ja vastata niihin omiin tarpeisiin.

Nimittäin silloin kun olen ottanut vastuun omista tarpeistani, huolehtinut itse omasta inspiraatiostani ja merkityksellisyydestäni ja tehokkuudestani ja nautinnosta, niin lahjoihin liittyvä paine kevenee huomattavasti. Ja mitä enemmän voin luottaa siihen, että myös muut ottavat itse vastuun omista tarpeistaan eivätkä lataa kohtuuttomia odotuksia esimerkiksi niihin joululahjoihin, niin lahjan antaminenkin on miellyttävämpää.

Taas yksi syy, miksi omista tarpeista huolehtiminen auttaa myös muita. <3

Huomenna mietitään aikaa ja resursseja lahjojen suhteen. Ihanaa ja lämpöistä joulun odotusta, huomiseen!

Joulukalenteri 10.12.: Haluanko antaa lahjoja, ja miksi?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukalenterin kymmenes luukku kätkee sisäänsä seuraavanlaisen kysymyksen:

Haluanko antaa lahjoja? Jos, niin miksi, ja millaisia?

Jos katsoo mainoksia ja populaarikulttuuria, niin voisi helposti kuvitella, että joulun keskeinen merkitys on mahdollisimman hienojen ja näyttävien lahjojen antaminen mahdollisimman monelle ihmiselle. Monille meistä on itsestäänselvää, että tietysti jouluun kuuluu lahjojen antaminen.

Mutta miksi se on itsestäänselvää? Miksi jouluna kuuluu antaa lahjoja? En minä tiedä. Niin on perinteisesti tehty. Ja jos tämä perinne yhtään ärsyttää tai ahdistaa, niin on älyttömän hyödyllistä kysyä itseltään, että haluaako ylipäänsä antaa lahjoja?

Mihin tarpeisiin lahjan antaminen vastaa?

Lahjan antaminen on siinä mielessä jännittävä juttu, että lahjan antaja yrittää lahjan antamalla vastata johonkin omaan tarpeeseensa ja samalla (mahdollisesti) myös johonkin lahjan saajan tarpeeseen. Toisin sanoen antamani lahja on minun strategiani vastata omiin tarpeisiini, mitä ne sitten ovatkaan – esimerkiksi yhteyden, toisen hyvinvoinnin edistämisen, nähdyksi tulemisen, arvostuksen, tai vaikkapa vallan tarpeisiin. (Listan erilaisista ihmisellä olevista tarpeista löydät esimerkiksi täältä.)

Samalla jokin osa minusta ehkä ajattelee myös vastaanottajan tarpeita – nautinnon, nähdyksi tulemisen, arvostuksen, kauneuden, vapauden tarvetta? Ainakin ehkä jollain tiedostamattomalla tasolla. Harva meistä antaa toiselle lahjan vain omia tarpeita täyttääkseen, vaan jossain siellä taustalla on jokin sellainen ”tämä asia ehkä jollain tavalla ilahduttaisi tätä ihmistä” -ajatus.

Se, miten hyvin lahjan antajan ajatus ilahduttamisesta osuu lahjan saajan kokemukseen, vaatii taas sitten empatiakykyä. Harva meistä antaisi toipuvalle alkoholistille lahjaksi viskipullon tai neljävuotiaalle kotikaupungin akateemisen historiikin – jollain tavalla hahmotamme, että tämä ihminen ei välttämättä siitä ilahdu, vaikka se olisi omasta mielestä itselle ihana lahja.

Usein kuitenkin tapahtuu niinsanottu ”tavallinen virhe”, eli oletamme että koska minä tykkään asiasta X niin kaikki muutkin tykkäävät asiasta X. Koska omasta mielestäni olisi ihanaa, jos joku antaisi minulle suklaata ja lahjakortin hierontaan, niin hankin lahjoiksi suklaata ja hierontalahjakortteja, jotka eivät sitten välttämättä ikinä tule käyttöön (koska vastaanottajista yksi välttelee sokeria, toinen ei pidä vieraiden ihmisen kosketuksesta ja kolmannella on vakkarihieroja joka työskentelee ihan eri yrityksessä).

Joten jos haluaa oikeasti antaa ihania ja vastaanottajaansa ilahduttavia lahjoja, niin niiden miettiminen on hyvä aloittaa kahdella kysymyksellä:

1) Mitä omaa tarvettani haluan sillä lahjan antamisella täyttää?

Haluanko tulla nähdyksi tietyllä lailla (jolloin kaikkien lahjojeni täytyy olla esimerkiksi tietyn hintaisia kelvatakseen)?

Haluanko edistää toisen hyvinvointia (jolloin kysyn toiselta, mitä hän toivoo lahjaksi, ja hankin jotain sellaista, enkä lähde improvisoimaan)?

Haluanko käyttää luovuuttani (jolloin en todellakaan kysy toiselta, mitä hän toivoo, vaan utelen kautta rantain ja läheisiltä, että mitä toinen kaipaa ja haikailee, ja sitten keksin jotain muuta sen tarpeen täyttämiseen)?

Vai kaipaanko valtaa (jolloin hankin jotain sellaista, mikä suuntaa toisen ihmisen käytöstä tai ostotottumuksia, esimerkiksi hankin lahjakortin tiettyyn kauppaan jossa hän ei ehkä muuten kävisi)?

2) Mitä lahjan saajan tarvetta haluan lahjan antamisella täyttää?

Nähdyksi tulemisen, rauhan, luovuuden, leikin, vapauden, arvostuksen, nautinnon, levon, inspiraation tarvetta? Ja mikä olisi tälle ihmiselle siihen tarpeeseen hyvä strategia?

Huomisessa joulukalenterissa jatketaan tämän jälkimmäisen kysymyksen pohtimista. Siihen asti iloisia ja inspiroivia joulun odotuksen hetkiä! <3

Joulukalenteri 6.12.: Kenen kanssa haluan viettää joulun?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kuudennen luukun kysymys on tämä:

Kenen, tai keiden, kanssa haluan viettää aikaa jouluna ja joulun alla?

Tiedät varmaan sen sanonnan, ”no me nähdään sillai joskus ja jouluna”. Ja niin, jouluna kuuluu perinteisesti nähdä kaikkia niitä ihmisiä, jotka a) on itselle tärkeitä, ja b) on niin kiireisiä tai eri elämäntilanteessa, että vain joulun alla ehditään etsiä kalenterista se tunnin glögivisiitti ja päivitellä, miten lapset on kasvaneet.

Niin tässä joulukuun alkupuolella on itse asiassa ihan hyvä aika miettiä, että keitä ne ihmiset oikeastaan ovat. Keitä haluaisin nähdä joulukuun mittaan? Kenelle haluaisin lähettää viestin, että sovitaanko treffit välipäiville? Kenet toivoisin kylään jouluaattona, joulupäivänä? Vai mennäänkö johonkin muualle joulun viettoon?

Tapaus ”Missä Vietimme Joulunpyhät”

Osittain joulunvieton sanelevat toisaalta perinteet ja toisaalta resurssit. Jos jouluaatto on viimeiset viisitoista vuotta Aina Vietetty Mummulassa Kun Tämä Voi Olla Mummun Viimeinen Joulu, niin voi olla vaikeaa poiketa siitä perinteestä. Samaan aikaan voi tuntua siltä, että kapasiteetti riittäisi tänä vuonna tasan pitsan tilaamiseen ja Jouluradion avaamiseen, eikä kiinnostaisi tippaakaan reissata tuntikausia sukujoulua viettämään.

Silloin jo ihan sen kysyminen voi auttaa, että no mitä mä sitten haluaisin tehdä? Kenen kanssa haluaisin viettää joulua, jos saisin valita? Oman perheen kesken? Kaveriperheen kanssa? Sanoa sukulaisille että tervetuloa meille, ottakaa laatikot ja muut tykötarpeet mukaan niin minä huolehdin että kaikilla on lautaset?

Välillä ne haaveet eivät osu tämän vuoden resursseihin. (”Palkkaan kotiin siivoojien armeijan ja lähdetään joulunpyhiksi reissuun.”) Toisinaan taas voi käydä niin, että joku muukin tuskailee oman joulunsa kanssa, ja yllättävä ratkaisu rakkaiden ihmisten kanssa voi pelastaa paitsi oman jaksamisen myös jonkun muun joulun. Ehkä mummukin on viisitoista vuotta haaveillut kylpyläjoulusta, jossa joku muu pistää pöydän koreaksi, mutta kun pitäähän niille sukulaisille laittaa pöytä notkumaan kun kerran sieltä kaukaa reissaavat.

Näitäkään asioita ei voi tietää, ellei kysy, puhu, kuuntele. Ja usein se vaatii sen yhden rohkean, joka avaa suunsa ja sanoo, että tiedättekö, olispa kiva miettiä että miten tämä joulu tänä vuonna, kun tuntuu aika raskaalta joka vuosi tehdä tämä näin.

Ketkä pöydän ympärille kutsutaan

Ja vaikka joulua viettäisi kotonakin, niin voi miettiä, keitä haluaa mukaan juhlaan.

Ennen lasten syntymää oltiin puolison kanssa joulut lapsuudenperheidemme parissa, ja esikoisen synnyttyä ilmoitimme, että me vietetään joulu kotona, ja isovanhemmat on tervetulleita jouluaattona meille. Sillä perinteellä on menty nämä lapsiperhevuodet, ja toistaiseksi ollaan mahduttu pöydän ympärille oikein mainiosti. Voi olla, että perinteet muuttuvat vuosien myötä, ja sekin on ihan ookoo.

Joulun alla ja välipäivinä nähdään ja kutsutaan kylään myös muita tärkeitä ihmisiä. Toki olisi ihanaa, että kaikki tärkeät ihmiset olisivat saman pöydän ääressä jouluna – ja samalla on hyväksyttävä, että se aikataulupalapeli menee aika nopeasti aika mutkikkaaksi, kun yksi ihminen voi kuitenkin olla vain yhdessä paikassa samaan aikaan. Yksi joulua ratkaisevasti helpottava taito onkin se, että ei ota henkilökohtaisesti sitä, että ihmisillä on muitakin suunnitelmia.

Toki joulukuussa on rajallinen määrä päiviä, eikä kaikkia tärkeitä ihmisiä ehdi kuitenkaan nähdä yhden kuukauden, saatika joulunpyhien, aikana. Silloin voi miettiä, josko ottaisi joulukuussa yhteyttä tärkeisiin ihmisiin ja sopisi tapaamisia suoraan tammikuulle, jos kerran ei joulun tuoksinassa ehdi nähdä. On sitten jotain odottamisen arvoista joulun mentyäkin. 🙂

Huomenna pohditaan tarkemmin sitä, että miten voisi olla yhteyksissä niihin ihmisiin, joiden kanssa ei osuta joulun aikana halausetäisyydelle. Ihanaa itsenäisyyspäivän (kirjoitin pari kertaa ”itsepäisyyspäivän”, ei sekään huono vaihtoehto ole) jatkoa, huomiseen! <3

Joulukalenteri 5.12.: Joulu ja lapset

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun viidennen luukun kysymys on seuraava:

Millaiset asiat joulussa ja sen odotuksessa ovat tärkeitä perheeni tai läheisteni lapsille?

Joulu, lasten juhla. Näinhän sitä moni meistä ajattelee, erityisesti jos omassa perheessä tai lähipiirissä on lapsia. Aikuisten on joskus muuten helppo miettiä omannäköistä joulua – mutta kun ne lapset! Pitäähän lasten takia olla kuusi, piparit, lahjat, pukki, rekiajelut, tiptap-laulut, spektaakkelit, kynttiläaamiaiset, mitä ikinä siihen merkitykselliseen, oikeaan, perinteiseen jouluun omasta mielestä kuuluukin.

Ja sitten jos sattuu kysymään siltä lapselta itseltään, niin merkityksellisiä asioita saattavat olla ihan jotkut muut. Vaikka se, että koristellaan kuusi yhdessä. Tai että laitetaan kynttilät palamaan ja muut valot pois ja kuunnellaan joululauluja. Tai vaikka nyt sitten se lahja, jota on toivonut kesästä asti.

Merkittävää vai merkityksellistä?

Joskus sitä nimittäin (itsekin) hairahtuu ajattelemaan, että joulun ja sen odotuksen täytyy olla jotenkin Merkittävää Spektaakkelia, jotta siitä jäisi lapsille lämpimiä joulumuistoja. Ja sitten tulee niitä viikonloppuja, jolloin puetaan pinna kireällä ja kiukkuitku silmässä toppavaatteita eteisessä kun pitää ehtiä siihen ihanaan jouluiseen koko perheen tapahtumaan Kun Siitä Tulee Niin Hyvät Joulumuistot Laita Nyt Vihdoin Jo Se Haalari Päälle Niin Ehditään Tekemään Ihania Joulumuistoja!!!

Ja joo, joskus se ihana joulufiilis tulee vaikkapa joulumarkkinoiden taianomaisesta karusellista tai siitä piparien leipomisesta tai joululahjan avaamisesta. Joulufiilis vaatii kuitenkin oman kokemukseni mukaan myös sitä, että siinä hetkessä meillä kaikilla – sekä lapsilla että aikuisilla – on tarpeeksi läsnäoloa ja iloa olla yhdessä nauttimassa siitä hetkestä.

Joulufiilistä ei voi suorittaa. Eikä sitä varsinkaan voi suorittaa lasten puolesta.

Sitä ei voi valitettavasti myöskään siirtää lapsille niin, että tekee itselle merkityksellisiä mutta lasten mielestä tylsiä joulujuttuja, koska silloin se lasten reaktio (”miks me ollaan täällä mennään jo kotiin mulla on tylsää eiks oo mitään syötävää saanks mä pelaa sun puhelimella”) voi tuntua epäkiitollisuudelta. Se taas hapantaa sen vähänkin oman joulufiiliksen, ja lopulta kenelläkään ei ole kivaa.

Voi myös kysyä

Niin jos lasten ilo on se, mikä tekee joulun, niin entäs jos kysyisi lapsilta, että mikä heille tekee joulun?

Ja sitten vain hyväksyisi sen, että se kymmenen minuutin joulukuusen koristeluhetki on riittävän merkityksellinen, jos sen jälkeen lapsia kiinnostaa tehdä jotain ihan muuta? Ja jos itsellä on ajatus, että joulupolku tai -konsertti tai -leipominen Pitäisi Olla Lapsille Merkityksellistä (eikä se näytä olevan), niin entäs jos sen voisi tehdä vain siksi, että se on itselle merkityksellistä? Ei tarvitsisi käyttää lapsia tekosyynä, vaan myös oma joulumieli saisi olla hyvä syy tehdä ”lasten jouluun” kuuluvia asioita?

Noita kysymyksiä täytyy ainakin itse pitää elävänä mielessä tässä joulua kohti kulkiessa. Ja ehkä tehdä tuohon kuusen ympärille tilaa, niin voidaan istua siinä ympärillä joku kerta esikoisen toiveen mukaan.

Huomenna pohditaan sitä, kenen kanssa sitä joulua sitten oikeastaan vietetään. Lempeitä ja iloisia joulun odotuksen päiviä, huomiseen! <3

Joulukalenteri 4.12.: Mikä on joulun merkitys minulle?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta – tänäkin vuonna on päätettävä, millainen joulu vietetään, miksi, ja miten se toteutetaan. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Lupa olla minän Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan. <3 

Joulukuun neljännen luukun kysymys on seuraava:

Mikä on minulle joulun syvä merkitys? Miten saan joulun merkitystä tuotua joulun odotukseen ja arkeen?

Monille meistä joululla on tärkeä merkitys. Vaan mikä se on? Liittyykö se kristilliseen perinteeseen? Ehkä perheen ja läheisten kanssa vietettyyn aikaan ja lasten riemuun? Omasta jakamiseen, toisista huolehtimiseen ja kiitollisuuteen? Herkutteluun ja hyvinvointiin Tai ehkä lapsuudenperinteiden ylläpitoon? Johonkin ihan muuhun? Merkityksiä voi olla monia, ne voivat liittyä toisiinsa ja risteillä välillä jännittävillä tavoilla toistensa lomassa.

Huomaan, että tästä asiasta on vaikea kirjoittaa, ja ehkä se on siksi tärkeää.

Toisaalta monelle ihmiselle on valtavan merkityksellistä, että joulua vietetään nimenomaan kristillisenä juhlana. Toisaalta on myös tärkeää, että joulua saavat – omalla tavallaan, halutessaan – viettää myös ne, joille kristillinen sanoma ei tunnu hyvältä tai omalta. Kaikille näille joulun viettämisen tavoille ja merkityksille löytyy tilaa tästä maailmasta, niin kauan kun niihin ei liity tuputtamista tai oman näkökulman pitämistä ainoana oikeana.

Että olisi tilaa

Meidän perheestä minä olen se, joka haluaa sytytellä adventtikynttilöitä ja lukea adventinaikana jouluevankeliumia. Puoliso ei kuulu kirkkoon. Lapset suhtautuvat joulun uskonnolliseen puoleen mutkattomasti, kiitos päiväkodin avaran asenteen eri uskontoja ja kulttuureja kohtaan (”Ai onks joulu niinku Jeesuksen syntymäpäiväjuhla?” ”Joo, kristityt viettää sitä sen takia.” ”Ai jaa. Muslimit ei vietä joulua, mutta viimeks id-juhlan aikaan jotkut meidän ryhmästä ei tullu eskariin kun se oli niiden tärkeä juhla.” Uskonnolliset näkökulmat -keskustelu kuusivuotiaan kanssa: done.)

Oli joulun viettämisen merkitys sitten mikä tahansa, niin tämän kysymyksen ydin on seuraava: miten saamme tästä joulun odotuksesta ja joulunvietosta sellaisen, että me kaikki voimme kokea sen merkitykselliseksi ja omanlaiseksi, ilman että kenenkään oma kokemus joko sysätään syrjään tai nostetaan ainoaksi hyväksyttäväksi?

Tuohon sanojen ”joulun odotus ja jouluvietto” kohdalle voi tietysti vaihtaa esimerkiksi yhteiskunnan tai planeetan, mutta joulu on hyvä mikrokonteksti harjoitella. Kenelläkään ei ole monopolia jouluun, eikä kenelläkään ole (minun mielestäni) oikeutta kohdella toista epäkunnioittavasti vain siksi, että tämä viettää tai on viettämättä joulua eri tavalla.

Ja sitten konkreettisesti arjessa

Niin miten sitä merkitystä sitten voisi tuoda sinne arkeen – näillä resursseilla, tämän joulukuun ja tämän elämäntilanteen puitteissa?

Jos joulussa on kyse perinteistä, niin mitä perinteitä haluaisin arjessa toteuttaa? Jos on kyse jakamisesta, anteliaisuudesta ja kiitollisuudesta, niin miten sitä voisi tehdä? Ja niin edespäin.

Pienet, viiden tai kymmenen minuutin hetket esimerkiksi iltaruoan yhteydessä tai ennen nukkumaanmenoa voivat olla uusi, ihana jouluperinne. Haluammeko jutella perheen kanssa kiitollisuuden aiheista? Kerätä hädänalaisille lahjoitettavia tavaroita? Laulaa joululauluja? Rakentaa seimikuvaelmaa? Pienistä, helpoista merkityksellisyyden pilkahduksista voi syntyä ihania muistoja vuosiksi eteenpäin.

Omassa joulussani on merkityksellistä kristillisen rakkauden ja toivon viestin lisäksi läheisten kanssa läsnäolo, rauhoittuminen ja läsnäolo, perinteiden kunnioittaminen (sekä lapsuudenperinteiden että uusien, oman perheen perinteiden) sekä toisista huolehtiminen. Tänä vuonna niiden asioiden arkeen tuominen tapahtuu todennäköisesti enemmän pienten pilkahdusten kuin massiivisten projektien kautta – joinain vuosina on ollut itsetehtyä joulukalenteria ja niitä adventtikynttilöitä, tänä vuonna jotain muuta. Ehkä tämä blogijoulukalenterikin on yhdenlainen lahja teille lukijoille. ❤️

Huomenna jatketaan sen miettimisellä, että mikä joulunvietossa on merkityksellistä ja tärkeää lasten näkökulmasta. Merkityksellistä joulunodotusta sinulle!