Perjantain pysähtyminen 9: Vaikuttais vähän vuoristoradalta

Se on täällä taas, perjantai! Tulee mieleen ne ”Yay, Friday! Oh yeah, I’m a mother” –meemit, jotka kiertelevät tasaiseen tahtiin ympäri sosiaalista mediaa. Mutta siis oikeasti tämän pysähtymisten tradition myötä mulla on sellainen fiilis, että jee, perjantai.

Mistä tulen?

Tällä viikolla oli aika paljon vuoristorataa. Tosi hyviä fiiliksiä ja kivoja juttuja, kuten kuopuksen synttärit, ystävän kanssa vietettyä aikaa, kivoja harrastusjuttuja ja inspiroivia työjuttuja. Siellä seassa oli myös aikamoisia syväkyykkyjä noin niinkuin emotionaalisesti. Toivottomuutta ja ahdistusta ja suoranaista v*tutustakin. Tällä kertaa arvelen, että hormonitoiminta ei ollut tämän hurjastelun taustalla, mutta yksi tekijä saattoi olla se, että paastonaika alkoi, ja mä paastoan tänä vuonna sokerista.

Toisin sanoen tiistaihin asti menin sellaisella karnevaalihenkisellä ”pitää nyt syödä suklaata varastoon” -asenteella, ja keskiviikosta eteenpäin olen tehnyt surutyötä sen suklaattomuuden suhteen. 😀 Tämä on siis juuri se syy, miksi paastoan sokerista: mä huomaan olevani verensokerin vaihteluille nykyään niin herkkä, että sekä nousut että laskut on melko jyrkkää kyytiä jos syön mitään puhdistettua sokeria.

En muuten rehellisyyden nimissä oivaltanut, että tämän viikon mielialaralli ja sokeripaaston alku liittyisivät mitenkään toisiinsa, ennenkuin just nyt kun kirjoitin tästä. (Tämän takia nämä pysähtymiset on niin arvokkaita.) Toki olosuhteitakin oli viikon mittaan erilaisia, mutta en mä mielestäni tavallisesti reagoi niihin noin voimakkaasti – ja yksi merkki verensokerin alhaisuudesta ja siihen liittyvästä tahdonvoiman vähäisyydestä on juuri se, että kaikki TUNTUU VAAN NIIN TOSI PALJON.

Huh, helpotti jo tämä oivallus. 🙂 Lisäksi oon erityisesti niiden murheen alhojen kohdalla yrittänyt päästä kiinni sellaiseen tunteiden läpi päästämiseen, että nyt mä oon tosi kireänä, saan olla kireänä. Nyt mulla on tosi paha olla, saa olla paha olla. Oon päässyt harjoittelemaan aika paljon sitä, että nää on vain tunteita, nää on vain ajatuksia, se ei ole vaarallista, ne menevät ohi. Katri Manninen kirjoitti blogissaan tästä aspektista (taas) mun mielestä kattavasti ja ajatuksia herättävästi.

Mä toivoin tälle viikolle yhteyttä, oivalluksia, edistymistä, iloa ja helppoutta. Sain purkkiin useampia operaatioita, ja niiden kautta myös ominaisuuksia.

Yhteyttä oli tosi paljon – erityisesti yhteyttä omiin fiiliksiin, koska ne olivat nyt vaan aika tapetilla tällä viikolla. Oivalluksia tuli roppakaupalla sekä itselle että coaching-asiakkaille, mikä oli siistiä. Edistymistäkin, iloa, joo.

Helppoutta ehkä siinä mielessä, että onnistuin capoeirassa tekemään yhden harjoituksen puhtaasti ekan kerran elämässäni (!!!). Kun tein yhtä yllättäen ilmennyttä operaatiota, niin huomasin, että mä olen jossain vaiheessa tehnyt tän työn jo. Mun ei tarvinnut kuin vain muotoilla se sopivaan muotoon. Se oli aika siistiä. Näitäkään en olisi huomannut, jos en olisi nyt tässä näitä kirjoittanut.

Missä olen?

Kurkku on karhea ja väsyttää. Hartiat ja kyljet ovat vähän juntturassa capoeiran jäljiltä, ja muutenkin koko keho on sellaisessa vähän välitilassa. Ei ihan kohdillaan, mutta ehkä sinne suuntaan hitaasti liikkeessä, sen sijaan että se olisi tiukasti jumissa jossain pahan tuntuisessa olemisen tilassa. Ehkä sekin liittyy sokerista luopumiseen, tai sitten ei. Mene tiedä.

Tunteet ovat juuri nyt, tällä hetkellä, ihan tyynet. Silloin kun saan keskittyä kirjoittamiseen, kaikki on hyvin. 🙂

Ajatukset pyörivät aika paljon käytännön tasolla. Jos tämä asia tapahtuu ensi viikolla, niin mitä se tarkoittaa loppukuun näkökulmasta? Entä jos tuo toinen asia tapahtuu? Siis sellaista palapelin tekemistä etukäteen. Sairaan hyödyllistä, joo (not), mutta sellainen hyrrä on nyt käynnissä.

Luin tässä loppuviikosta Dan ja Chip Heathin kirjan Decisive, jossa käsiteltiin päätöksentekoprosesseja ja sitä, miten siinä prosessissa voisi varmistaa, ettei mene oman ajattelunsa ja omien ennakkoluulojensa ansaan. Siis että välttää sellaiset ”nämä ovat nyt ainoat vaihtoehdot, päätetään näistä”, ”ihan varmasti se menee just näin”, tai ”mä oon ihan sairaan innoissani/peloissani/vihainen tästä jutusta!” -tyyppiset kuopat, ja saa tehtyä tasapainoisempia päätöksiä. Ihan tosi hyvä kirja, ja mä kirjoitan siitä ehtiessäni myös Kirjahylly-tekstin. Nyt kun mun aivot on sellaisessa päätöksentekovireessä, niin mä bongailen niitä ajatusvirheitä joka puolella (esimerkkinä vaikka kannustuspoliittiset ”nyt on tehtävä leikkauksia tai sitten asiat menevät päin helvettiä” -rajaukset. …Ai nämä ovat ainoat vaihtoehdot? Jännä maailma.).

Mitä kohti?

Ominaisuuksia ensi viikolle:

  • ilo
  • yhteys
  • edistyminen
  • rauha
  • flow

Hahaa, naureskelen itselleni tässä. Viime viikon listassa ei ollut rauhaa eikä flow’ta, ja niitä kyllä sitten puuttuikin sieltä viikon matkalta. Tai ehkä niitä oli, mutta mä en samalla tavalla ollut virittänyt aivojani huomaamaan niitä rauhan ja flow’n hetkiä, joten viikko tuntui aika kaoottiselta.

Operaatioita, joissa haluan toteuttaa tai löytää näitä ominaisuuksia

Operaatio MitäMissäMilloin – The Next Generation: yhteys, edistyminen, flow
Operaatio Nostot: edistyminen, yhteys, flow
Operaatio Makustelu: edistyminen, yhteys, flow

Ahaa, mun kaikki ensi viikon operaatiot liittyvät edistymiseen, yhteyteen ja flow’hun. Niitä on siis luvassa joka tapauksessa. Mutta miten mä saan iloa ja rauhaa?

Ilo: viikonlopun kurssi, capoeira. Lisäksi ehkä jonkinlainen kiitollisuusharjoitus? Meillä on kiitollisuuspurkki, joka on jäänyt vähän paitsioon. Sen voisi ottaa taas jokailtaiseen käyttöön.
Operaatio Purkin Elvytys: ilo, yhteys, rauha

Entäs rauha? No ainakin tota kiitollisuuspurkkia työstämällä sais sitä vähäsen. Muita keinoja? Meditaatio, venyttely, ajatuksista ja tunteista irti päästäminen. Tota viimeistä mä itse asiassa oon tehnyt koko tämänkin viikon, ja lopputulemana on ollut kyllä rauhallisia hetkiä. Siinä mielessä viime viikollakin on ollut rauhaa, mä en vain muista sitä tunnekokemusta, vaan vain sen kaaoksen tunteen.

Sit mä oikeasti haluaisin kokea rauhaa ihan muutaman tietyn teeman suhteen, joten ehkä mä voisin ottaa tietoiseen käyttöön yhdistelmän ”päästä ensin irti huolehtimisesta ja sen jälkeen tee asioille jotain, jos pystyt”. Siis niinkuin se kuuluisa Tyyneyden Rukous: Anna kärsivällisyyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, voimaa muuttaa asiat jotka voin, ja viisautta tietää mikä on mikäkin. Tätä voi siis konkreettisesti harjoitella sillä, että antaa niiden tunnekokemusten tulla ja mennä ja sitten rauhallisemmassa mielentilassa miettiä, voiko asialle tehdä jotain.

Operaatio Tyyne(yden harjoitus): rauha, eteneminen, flow, ilo.

No on näissä nyt ainakin viikoksi tekemistä. Katotaan, millainen viikko tulee tällä pohjustuksella. 🙂

Jos inspiroiduit pohtimaan näitä juttuja, niin kerro ihmeessä kommenteissa! Saa vastata vaikka kaikkiin kolmeen pääkysymykseen tai vain yhteen tai kahteen, ihan miltä itsestä tuntuu. Tai sitten tän harjoituksen voi tehdä itsekseen tai vaikka ystävän tai puolison kanssa kunhan muksut ovat viimein nukkumassa. 🙂 Saa myös kommentoida ja pysähtyä, vaikka ei olisikaan perjantai. <3

Vuosi vaihtuu taas, hurraa!

20131230-145127.jpg

 

Vanha vuosi loppuu, uusi vuosi alkaa. On taas ajankohtaista tehdä katsausta taaksepäin ja eteenpäin. Kaivelin esiin viime vuoden vuodenvaihdereflektion , ja siellä olikin ihan kiinnostavia kysymyksiä ja juttuja. Tähänkään uuteenvuoteen ei kuulu paljettitoppia, vaan enemmänkin niitä naamiaisia. (Toki naamiaisissa voisi hyvinkin vetää paljetteja niskaan, hmm… )

Siellä viime vuoden puolella oli useampiakin tällä hetkellä kiinnostavia kysymyksiä, mutta aloitetaan ihan lainaamalla viime vuoden toivetta.

(Viime vuodelta:)

”Mitä ominaisuuksia toivon tältä vuodelta?

Rauhaa. Selkeyttä. Vakautta. Kasvua. Iloa. Tyytyväisyyttä. Kärsivällisyyttä. Luottamusta. Innostusta.”

Jollain tavalla nämä kaikki olivat läsnä viime vuodessa. Siis sillä tavalla, että jos niitä ei alkuvuodesta kauheasti ollutkaan, niin siinä vuoden mittaan tuli opittua.

Alkuvuotta leimasi aika vahvasti se kyynärpääkeikka. Hämmentävällä tavalla sen myötä tuli tosi monta näistä mun toivomista ominaisuuksista, vaikka noin lähtökohtaisesti ei ollutkaan maailman siisteintä, että käsi murtui.

Kasvua tuli ihan valtavasti. Siinä mielessä, että mä löysin keinoja päästä kiinni näihin ominaisuuksiin sisäkautta, ulkoisista puitteista riippumatta. (Kolme päivää sairaalassa kelpo lääkityksellä = rauhaa, kärsivällisyyttä, luottamusta. Pakko pyytää läheisiltä ja tuttavilta apua arjen pyörittämiseen = kasvua, selkeyttä, luottamusta, iloa. Ja niin edelleen.)

Mun mielestä on eri asia paeta ongelmia tulkitsemalla ne päälleliimatun optimistisesti kuin luottaa siihen, että asioissa on kaksi puolta (sekä että) ja että mä voin tietoisesti valita, milloin mä mihinkin keskityn.

Mun opittu taipumus on tehdä sitä ensinmainittua – että joo, onhan tässä käsi hajalla ja elämä telakalla, mutta ei se mitään, ainakin sain hyvät yöunet sairaalassa, ei tässä oikeasti mitään ongelmaa ole. Tän vuoden aikana mä oon yrittänyt opetella sitä jälkimmäistä: nyt on näin. *syvä huokaus* Surettaa ja pelottaa ja hävettää. *syvä huokaus* Saa olla näin. Ai kas, olen myös helpottunut ja kiitollinen. *syvä huokaus* Saa olla näinkin.

Mitkä olivat vuoden 2013 mieleenpainuvimmat tapahtumat?

Keväällä se kyynärpään murtuminen, leikkauksesta toipuminen ja siihen liittynyt valtava hyväntahdon tulva läheisiltä ja tuttavilta. Se teki muhun lähtemättömän vaikutuksen ja pisti kokonaan uusiksi mun ajattelun siitä, milloin voi pyytää apua.

Kesällä – mitäköhän kesällä tapahtui? Se jäi mieleen, kun ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen uskalsin sitoa lapsen kantoliinalla selkään. Siitä tuli sellainen fiilis, että kyllä tämä tästä suttaantuu. Vietettiin myös juhannusta sairaalan sijaan tanssilavan juhannusjuhlilla koko perheen kesken. Pääsin kesällä myös viimein takaisin bänditreeneihin.

Kesällä kuopuksen allergiat hellittivät sen verran, että pystyin jättämään imetysdieettaamisen pois. Samoin kuopuksen perussairauden lääkitys saatiin purettua. Toisin sanoen syksyn alkaessa oltiin taas melkein kuin normaali perhe.

Ai niin, sitten mä täytin kolmekymmentä. Kävin syksyllä muutaman kurssin. Muuten syksy oli ihanan rauhallinen, siis sillai ennustettava, vaikka hommaa riittikin. Syksyä leimasi eniten se, että mä pääsin oikeasti taas kouluttamaan, coachaamaan, opiskelemaan ja soveltamaan oppimaani. Huomasin, miten se on just sitä, mikä mut sytyttää. Sitä lisää ensi vuodelle.

(Viime vuodelta:)

”Mitä kuvittelisit, että vuotta 2013 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Rohkeasti vaan.

Pidä huolta siitä, että jaksat.

Karsi turhaa, karsi merkityksetöntä. Satsaa tärkeään ja olennaiseen, sekä aikaa että rahaa että tilaa.

Lapset on pieniä vain hetken, ja lähes kaikki muu voi odottaa.”

Joo, nää on olleet aika lailla tän vuoden oppeja. On jännittävää, miten nämä samat lauseet on olleet vuosi sitten enemmän ajatuksen tasolla, ja nyt kaikkiin niihin liittyy vahva kokemuksen juuristo. Että näitä asioita mun pitikin tänä vuonna oppia.

Musta tuntuu, että nämä kaikki on sellaisia asioita, joita pitää oppia koko elämän ajan, yksi kokemuskerros kerrallaan. Pitää saada uudelleen ja uudelleen se fiilis, että ai tätä tarkoitetaan, kun sanotaan että pidä ensin huolta itsestäsi, tai että lapset on pieniä vain hetken. Ilman sitä syvää kehollis-kokemuksellista ymmärtämistä, ilman muistoja niistä konkreettisista tilanteista joissa tämä on totta, tällaiset lauseet jää ärsyttäviksi latteuksiksi.

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2014 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Mene kohti sitä, mikä sytyttää ja inspiroi ja vahvistaa ja hoitaa. Syvennä sitä, mikä on hyvää ja mikä toimii.

Luota itseesi, luota toisiin. Luota siihen että jos asiat näyttävät olevan päin persettä niin se on näköharhaa eikä todellisuutta.

Etsi win-win -ratkaisuja. Yritä olla samalla puolella etsimässä ratkaisua, älä vastapuolella etsimässä voittomahdollisuutta.

Asiat saa tehdä myös helposti, ei välttämättä aina vaikeimman kautta.

Mitä ominaisuuksia toivon vuodelta 2014?

Rauhaa. Iloa. Flow’ta. Yhteyttä. (Nää on olleet mun Core Desired Feelings, ja niillä jatketaan.) Helppoutta. Nostetta. Avautumista, syventymistä. Saavuttamisesta riemuitsemista.

Näiden myötä mä toivon myös sulle hyvää ja innostavaa ja avartavaa ja rakkaudentäyteistä vuotta 2014. Ja kiitos, kun olet täällä lukemassa. Se merkitsee ihan valtavasti.

Jos haluat itse pohtia samoja kysymyksiä kommenteissa, niin se on enemmän kuin tervetullutta. Myös oman pään sisällä pohtiminen lasketaan. 😉

Tämä toimi tällä kertaa 4: Joskus ne juoksee karkuun ja nauraa.

Tilanne: ollaan meidän lähileikkipuistossa sisällä, lähdössä ulos. Mä oon sanonut kolmevuotiaalle useamman kerran, että nyt mennään ulos, ja hän on sanonut että joo, mennään vaan. Mä pyydän lasta laittamaan ulkohousut jalkaan. Ollaan päästy jo eteiseen, kun kolmevuotias lähtee nauraen juoksemaan toiselle puolelle leikkipuiston kerhotaloa. Mä menen perässä.

Minä: Toi ei tuntunut nyt musta yhtään kivalta, kun sä juoksit karkuun.
Lapsi: (virnuilee, välttelee katsekontaktia)
M: Tuntuuko susta, että on vähän vaikea ottaa nyt mua vakavasti?
L: Joo. M: Onks tää susta hassu juttu?
L: Joo. (kihertää naurua)
M: Okei. No mä kerron, että miksi tää ei oo mun mielestä hassu juttu. Mua harmittaa se, että me ollaan lähdössä ulos, ja sä tarviit ulkohousut, mutta sä et teekään yhteistyötä vaan lähdet nauraen karkuun. Ymmärrätkö?
L: En.
M: Okei. No mihinkäs me ollaan menossa?
L: Ulos.
M: Ja mitäs tarvii laittaa, ennenkuin mennään ulos?
L: Ulkovaatteet.
M: Joo. Mutta ne ulkovaatteet ei löydykään täältä. Missäs vois olla hyvä paikka laittaa ulkohousut jalkaan?
L: Eteisessä. (Hyppää penkiltä ja juoksee eteiseen.)

Mitä mä tein?

Ensinnäkin mä aloitin minäviestillä, ihan vain siksi että mun piti saada se oma turhautuminen purettua jotenkin rakentavasti. Kun mä huomasin, että se ei mennyt lapselle yhtään perille, niin mä vaihdoin kuuntelemiseen ja sanoittamiseen.

Pari viikkoa sitten coaching-koulutuksessa opin tuon kullanarvoisen lauseen – tuntuuko, että sun on nyt vaikea ottaa tätä tilannetta vakavasti – joka toimii näköjään sekä lapsiin että aikuisiin. Toki siis jo draamakasvatuksen opinnoissa treenattiin sitä, että aina lähdetään liikkeelle osallistujien senhetkisestä mielentilasta, oli se sitten mikä tahansa, ja se on ilmeisen hyvä muistaa myös tällaisten tilanteiden purkamisessa.

Noissa kysymyksissä ihan avainasemassa oli se, että mä yritin pitää äänensävyni mahdollisimman neutraalina ja hyväksyvänä. Noi samat kysymykset voisi nimittäin kysyä myös hyvin syyttävästi, niin että pelkästä äänensävystä tulee selväksi että lapsi on tehnyt aikuisen mielestä jotain väärää. Erityisesti toi ”onko tää susta hassu juttu” on mulle itselleni vaikea, koska silloin kun toinen nauraa päin naamaa ja itseä suututtaa, niin tekee usein mieli kysyä se sillä, noh, vähän painokkaammalla sävyllä. Tällä kertaa onnistuin kuin onnistuinkin pitämään äänensävynikin rakentavana. 🙂

Kun olin pari kysymystä lapselta kysynyt, niin huomasin, että lapsen oli helpompi ottaa muhun katsekontaktia, joten arvelin että hän ehkä pystyis nyt jo kuuntelemaan mua. (Jos olis käynyt niin, että lapsi olis edelleen vältellyt mun katsetta, niin mä olisin vaihtanut taas kuuntelemiseen ja tunteiden sanoittamiseen.)

Mä kerroin, että mikä mua siinä tilanteessa harmitti, ja tarkistin, että mitä meni perille. (Jos vastaus olisi ollut ”joo”, niin mä olisin pyytänyt lasta kertomaan, että mitä mä oikeastaan sanoin.) Tässä kohtaa rupesin sitten selvittämään, että mikä on lapsen käsitys meidän suunnitelmasta. Hän oli ihan samaa mieltä siitä, että ulos ollaan menossa, mutta se koko tilanne ei ollut hänelle ihan selkeä.

Kun saatiin pieni pala kerrallaan selvitettyä kokonaiskuva – miten ulkohousut ja ulos lähteminen liittyvät toisiinsa – niin lapsi teki ihan mielellään yhteistyötä. Lapsi tarvitsi kontekstin – ymmärryksen siitä, miten hänen tekemisensä vaikuttavat suurempaan kokonaisuuteen.

Loppunäytös

Myöhemmin samana päivänä, kotona ruokapöydässä:

L: Anteeksi kun… anteeksi kun lähdin nauraen karkuun.
M: Saat anteeksi.

Mä en tilanteen selvittyä päivällä edes muistanut, että lapsi ei ollut pyytänyt anteeksi. Olin vain tyytyväinen siitä, että päästiin lähtemään ulos. Lapsi itse sen kesken jääneen asian kuitenkin muisti, ja halusi selvittää sen kun tilanne oli rauhoittunut. Me ollaan siis opeteltu, että silloin pyydetään anteeksi kun tekee jotain sellaista, mistä toista sattuu tai tulee paha mieli.

Sen aikuisen pahan mielen kertomisessa pitää toki olla sillai lapsentasoinen, että ei kaada sitä omaa suuttumustaan tai pettymystään täydellä voimalla lapsen niskaan. Erityisesti herkän lapsen, sellaisen helposti asioista vaikuttuvan, kanssa pitää olla hellävarainen. Samaan aikaan mun mielestä on tärkeää, että myös aikuisella on lupa kertoa lapselle, kun ottaa päähän, erityisesti jos lapsen käytös jotenkin myötävaikuttaa siihen tunteeseen.

Toi mun tunneviesti (”Mua harmittaa se, että me ollaan lähdössä ulos, ja sä tarviit ulkohousut, mutta sä et teekään yhteistyötä vaan lähdet nauraen karkuun”) ei nyt ollut ihan tyylipuhdasta NVC:tä tai mitään muutakaan. Se oli paras, mihin mun kapasiteetti riitti siinä tilanteessa, ja onneksi sillä saatiin ongelma ratkaistua. Sen takia mun mielestä on ihan äärimmäisen tärkeä treenata näitä juttuja. Jos rakentavia vuorovaikutustapoja ei ole treenannut rauhallisessa ja rakentavassa ympäristössä, niin ei niitä kyllä muista siinä konfliktitilanteessakaan.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Ajatuksia siitä, miten olet itse pärjännyt virnuilevien uhmaikäisten kanssa, tai jotain muita oivalluksia aiheeseen liittyen. Myös yleinen sympatiseeraaminen ja omat pohdinnat tervetulleita. 🙂

P.S. Vielä ehtii ilmoittautua mukaan ensi viikonlopun Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivään!

Sanotko yleensä suoraan vai vähän kiertäen?

20130820-214834.jpg

Meidän puolitoistavuotias on oppinut tärkeän taidon: hän osaa vastata kysymyksiin pudistamalla päätään. Tällä hetkellä tosin se pudistus merkitsee sekä ”joo” että ”ei”, mikä aiheuttaa tahattoman koomisia tilanteita: toinen vilpittömin silmin pudistaa päätään, kun kysytään, että onko kivaa. 🙂

Tämän uuden ”taidon” myötä mulle on tullut entistä selvemmäksi se, miten paljon viestinnässä luotetaan kontekstiin ja sanattomaan viestintään sen itse viestin tulkinnassa. Tietysti se vaihtelee perheittäin, mutta ainakin monet mun tuttavat on tosi taitavia huomaamaan, milloin joku sanoo ”joo” ja tarkoittaa itseasiassa ”ei” tai toisinpäin. Ilmeet, äänensävyt ja sellaiset kertovat aikuiselle tosi paljon siitä, onko sanat tarkoitettu kirjaimellisesti.

Lapset eivät kuitenkaan ole vielä tähän oppineet. Periaatteen Naiselta muistan lukeneeni blogitekstin, jossa päiviteltiin kieli poskessa sitä, että kun uhmaikäiselle sanoo että ”no tee sitten niinkuin tykkäät” niin se vastoin kaikkia oletuksia tekee just niinkuin itse tykkää. Sarkasmin ja ironian taju puuttuu tuon ikäisiltä vielä täysin. Ehkä hyvä niin.

Suoraan vai kierrellen eli viestinnän ääripäitä

Mä olen viime vuosina paljon miettinyt sitä, että millaiseen viestintäkulttuuriin mä haluan omien lasteni kasvavan. Mä olen itse lapsuuteni ja nuoruuteni aikana oppinut kahta tyyliä.

Toinen on sellainen kiertelevä viestintätyyli, että asioita ei syystä tai toisesta sanota suoraan, pyydetä suoraan, kielletä suoraan. Esimerkiksi toteamukset voivat olla oikeasti vaikkapa kysymyksiä tai käskyjä (”Toi ruokapöytä on tosi sotkuinen, vaikka mä just äsken sen siivosin.” = ”Miten sä olet saanut ton ruokapöydän tohon kuntoon näin lyhyessä aikaa?” tai ”Siivoa se ruokapöytä, kun kerran sotkitkin.”). Niistä sitten päätellään, että mitä tässä oikeastaan tarkoitettiin, ja sitten vastataan sopivan epäsuorasti takaisin.

Toinen on sellainen hyvin kirjaimellinen tyyli, että mitään ei jätetä tulkinnan varaan, vaan kaikki sanotaan auki. ”Mä huomaan, että tuo ruokapöytä on tosi sotkuinen, vaikka mä äsken siivosin sen. Mua raivostuttaa, kun musta näyttää että mun työ on mennyt hukkaan. Voisitko siivota jälkesi mielellään nyt heti?”

Mä luin opiskeluaikana sellaisen kirjan kuin That’s Not What I Meant!, joka puhuu juuri tästä asiasta. Siinä puhutaan ihmisen kahdesta tarpeesta: itsenäisyyden tarpeesta ja yhteyden tarpeesta. Nämä molemmat on kaikilla ihmisillä samaan aikaan, mutta ne näyttäytyvät vähän eri tavoilla.

Kirjassa selitettiin tätä vertauksella piikkisioista, jotka yrittävät lämmitellä talvella pysymällä yhdessä kasassa. Jos piikkisiat menevät liian lähelle toisiaan, ne pistävät toisiaan piikeillään. Jos ne menevät liian kauas, tulee kylmä. Lauman liike on jatkuvaa tasapainon hakemista näiden kahden välillä – ei liian kauas, ei liian lähelle.

Kiertelevän tyylin käyttäjille sellainen epäsuoruus ja etäisyys on kohteliaisuutta. Annetaan toiselle ihmiselle tilaa ymmärtää itse, mistä puhutaan. Kunnioitetaan toisen älykkyyttä ja aloitekykyä. Suoraan puhuminen on tuppautumista, junttiutta, epähienoutta tai suoranaista henkistä väkivaltaa.

Kirjaimellisen tyylin käyttäjille suoraan puhuminen on kohteliaisuutta. Arvostetaan toisen ihmisen aikaa ja energiaa, eikä tuhlata sitä ylimääräisiin kiertelyihin. Kunnioitetaan toisen älykkyyttä ja aloitekykyä. Epäsuora viestintä on etäisyyttä, kylmyyttä, manipulointia tai passiivis-aggressiivisuutta.

Mä ajattelen, että kumpikaan näistä tavoista ei ole absoluuttisesti toistaan parempi. On tilanteita, joissa epäsuoruus on tilanteen kannalta sopivaa (esimerkiksi jos täytyy poistua ravintolan pöydästä vessaan). On tilanteita, joissa suora viestintä on elintärkeää (esimerkiksi, jos joku saa sairaskohtauksen ja pitää tietää henkilön taustasta).

Ja sitten on se ääripäiden väliin jäävä alue, jossa kumpaakin viestintätyyliä pystyy perustelemaan vähän siitä riippuen, mikä tuntuu kellekin luontevalta. Kitkaa tällä harmaalla alueella kuitenkin aiheuttaa se, jos yksi keskustelija haluaa pitää etäisyyttä tai muuten kikkailla, ja toinen haluaa puhua asioista suoraan.

Mä ajattelen, että silloin kun tarvitaan selkeää, yksiselitteistä viestintää – esimerkiksi puhuttaessa sellaisista asioista kuin raha, seksi, tunteet, ihmisten turvallisuus, ennakkoluulot – on tosi tärkeää pyrkiä suoraan viestintään, jossa ei ole kauheasti tulkinnanvaraa. Se tarkoittaa, että puhutaan yleistämättä, konkreettisista tapahtumista tai suunnitelmista, omista tunteista ja tarpeista ja havainnoista. Kerrotaan avoimesti, mitä itse havaitsee ja pyydetään toista reagoimaan.

Samaan aikaan mä ajattelen, että ihminen ei pysty vastaanottamaan viestiä, joka tulee häntä kohti ikäänkuin väärällä nopeudella. Suoraan viestintään tottunut ihminen ei ymmärrä, jos hänelle vähän vihjaistaan jotain ja odotetaan, että asiat tapahtuvat. Epäsuoraan viestintään tottunut ihminen tuntee joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi, jos hänelle sanotaan asioita täysin pehmentelemättä. Puhumattakaan siitä, että väsyneellä ja tahdonvoimansa kuluttaneella ihmisellä ei välttämättä riitä kärsivällisyys tai mielenkiinto ruveta purkamaan viestiä, joka ei selviä heti.

Vastuu on silloin sillä, joka haluaa saada viestinsä perille. Epäsuora viestijä joutuu astumaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja opettelemaan, miten sanotaan suoraan, että ”minä en halua että teet noin”. Suora viestijä joutuu opettelemaan, miten omat havainnot, tunteet ja tarpeet puetaan hyökkäämättömään muotoon.

No miten tämä kaikki liittyy lastenkasvatukseen?

Kuten aiemmin tuli mainittua, lapsilla kehittyy ensin suoran, kirjaimellisen viestinnän ymmärtämistaito. Ainakin meidän lapset hämmentyvät jo siitä, että heitä kehottaa pistämään ”puuroa huiviin”, jos kaulassa ei ole huivia. Kaikki asiat pitää selittää.

Silloin mun vastuulla on se, että mä kommunikoin mahdollisimman yksiselitteisesti. Jos mä haluan, että lapsi tekee jotain, niin mun täytyy sanoa se ääneen. Ei riitä, että mä kerron lapselle mielestäni asiaan liittyvät perustelut, jos mä en samalla sano hänelle, että mikä mun toivoma käytös niihin perusteluihin liittyy.

Ja jos mä kiellän lasta tekemästä asiaa X (”ei saa kiivetä pöydälle”), niin on paljon hedelmällisempää kertoa heti siihen perään, että tee mielummin asia Y (”tuohon saat kiivetä”), jos en halua, että lapsi tekee jotain tasan yhtä kiellettyä heti siihen perään. Mun ei kannata olettaa, että lapsi osaa yleistää sen mun pyynnön säännöksi, jos siitä säännöstä ei ole keskusteltu (ainakin sataa kertaa, toim. huom.).

Ja sitten jos jostain asiasta täytyy sanoa tuhat kertaa, niin sen turhautuneen ”mikä ihme nyt on ettei sana mene perille?!” -puuskahduksen jälkeen (tai jopa tilalla) voi ottaa saman lauseen aidon uteliaasti: Mikä ihme nyt on, ettei mun viesti mene perille, vaikka mä mielestäni sanon sen ihan selkeästi?

Oletanko mä lapsen ymmärtävän jotain sellaista, mitä se ei ymmärrä? Tai oletanko, ettei lapsi tajua jotain sellaista, joka onkin jo ihan tuttua?

Oletanko mä lapsen kuuntelevan ja prosessoivan mun puheen ilman, että mä olen varmistanut lapsen huomion?

Sanonko mä asian liian kärkkäästi, jolloin se kuulostaa lapsen korvaan uhkailulta, tai liian epäsuorasti, jolloin se kuulostaa esimerkiksi kysymykseltä?

Reagoiko lapsi mun puheeseen jotenkin, ja mihin osaan siitä hän itse asiassa reagoi?

Kuten sanottua, kaikki perheet on omanlaisiaan. Lapset oppivat vanhempien viestintää seuraamalla käyttämään suhteellisen samanhenkistä kommunikaatiotyyliä. Senpä takia tässä(kään) asiassa ei voi suoraan sanoa, että tee näin ja sano noin, niin sitten kaikki toimii ja elämä on aurinkoa ja kissankelloja ja vaahtokarkkeja. On kuitenkin ihan hyödyllistä muistaa, että silloin kun viestinnässä tulee ongelmia, niin joskus syynä on se, että toinen odottaa suorempaa kommunikaatiota kuin toinen.

Epäilemättä toi meidän juniorikin oppii lopulta sanomaan, milloin oikeasti tarkoittaa joo ja milloin ei. Siihen asti taitaa olla meidän vanhempien vastuulla tulkita, että mitä hän perimmiltään tarkoittaa.

Kommenteista:

Saa kommentoida! Jos joku on sattunut lukemaan sen Deborah Tannenin That’s Not What I Meant -kirjan, niin kuulen mielelläni siitä tuoreempia ajatuksia. Samoin tervetulleita ovat esimerkiksi ajatukset omasta ja perheen kommunikaatiotyylistä, oivallukset tilanteista tähän liittyen, kysymykset ja yleiset filosofoinnit. 🙂 Sillai hyvällä fiiliksellä, tietysti.

P.S. Syyskuussa Helsingissä keskustellaan siitä, miten lapsiperhearkeen löytyisi lisää flow’ta tunteita ja tahdonvoimaa huomioimalla. Käy lukemassa lisää Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivästä ja tule mukaan!