Sanotko yleensä suoraan vai vähän kiertäen?

20130820-214834.jpg

Meidän puolitoistavuotias on oppinut tärkeän taidon: hän osaa vastata kysymyksiin pudistamalla päätään. Tällä hetkellä tosin se pudistus merkitsee sekä ”joo” että ”ei”, mikä aiheuttaa tahattoman koomisia tilanteita: toinen vilpittömin silmin pudistaa päätään, kun kysytään, että onko kivaa. 🙂

Tämän uuden ”taidon” myötä mulle on tullut entistä selvemmäksi se, miten paljon viestinnässä luotetaan kontekstiin ja sanattomaan viestintään sen itse viestin tulkinnassa. Tietysti se vaihtelee perheittäin, mutta ainakin monet mun tuttavat on tosi taitavia huomaamaan, milloin joku sanoo ”joo” ja tarkoittaa itseasiassa ”ei” tai toisinpäin. Ilmeet, äänensävyt ja sellaiset kertovat aikuiselle tosi paljon siitä, onko sanat tarkoitettu kirjaimellisesti.

Lapset eivät kuitenkaan ole vielä tähän oppineet. Periaatteen Naiselta muistan lukeneeni blogitekstin, jossa päiviteltiin kieli poskessa sitä, että kun uhmaikäiselle sanoo että ”no tee sitten niinkuin tykkäät” niin se vastoin kaikkia oletuksia tekee just niinkuin itse tykkää. Sarkasmin ja ironian taju puuttuu tuon ikäisiltä vielä täysin. Ehkä hyvä niin.

Suoraan vai kierrellen eli viestinnän ääripäitä

Mä olen viime vuosina paljon miettinyt sitä, että millaiseen viestintäkulttuuriin mä haluan omien lasteni kasvavan. Mä olen itse lapsuuteni ja nuoruuteni aikana oppinut kahta tyyliä.

Toinen on sellainen kiertelevä viestintätyyli, että asioita ei syystä tai toisesta sanota suoraan, pyydetä suoraan, kielletä suoraan. Esimerkiksi toteamukset voivat olla oikeasti vaikkapa kysymyksiä tai käskyjä (”Toi ruokapöytä on tosi sotkuinen, vaikka mä just äsken sen siivosin.” = ”Miten sä olet saanut ton ruokapöydän tohon kuntoon näin lyhyessä aikaa?” tai ”Siivoa se ruokapöytä, kun kerran sotkitkin.”). Niistä sitten päätellään, että mitä tässä oikeastaan tarkoitettiin, ja sitten vastataan sopivan epäsuorasti takaisin.

Toinen on sellainen hyvin kirjaimellinen tyyli, että mitään ei jätetä tulkinnan varaan, vaan kaikki sanotaan auki. ”Mä huomaan, että tuo ruokapöytä on tosi sotkuinen, vaikka mä äsken siivosin sen. Mua raivostuttaa, kun musta näyttää että mun työ on mennyt hukkaan. Voisitko siivota jälkesi mielellään nyt heti?”

Mä luin opiskeluaikana sellaisen kirjan kuin That’s Not What I Meant!, joka puhuu juuri tästä asiasta. Siinä puhutaan ihmisen kahdesta tarpeesta: itsenäisyyden tarpeesta ja yhteyden tarpeesta. Nämä molemmat on kaikilla ihmisillä samaan aikaan, mutta ne näyttäytyvät vähän eri tavoilla.

Kirjassa selitettiin tätä vertauksella piikkisioista, jotka yrittävät lämmitellä talvella pysymällä yhdessä kasassa. Jos piikkisiat menevät liian lähelle toisiaan, ne pistävät toisiaan piikeillään. Jos ne menevät liian kauas, tulee kylmä. Lauman liike on jatkuvaa tasapainon hakemista näiden kahden välillä – ei liian kauas, ei liian lähelle.

Kiertelevän tyylin käyttäjille sellainen epäsuoruus ja etäisyys on kohteliaisuutta. Annetaan toiselle ihmiselle tilaa ymmärtää itse, mistä puhutaan. Kunnioitetaan toisen älykkyyttä ja aloitekykyä. Suoraan puhuminen on tuppautumista, junttiutta, epähienoutta tai suoranaista henkistä väkivaltaa.

Kirjaimellisen tyylin käyttäjille suoraan puhuminen on kohteliaisuutta. Arvostetaan toisen ihmisen aikaa ja energiaa, eikä tuhlata sitä ylimääräisiin kiertelyihin. Kunnioitetaan toisen älykkyyttä ja aloitekykyä. Epäsuora viestintä on etäisyyttä, kylmyyttä, manipulointia tai passiivis-aggressiivisuutta.

Mä ajattelen, että kumpikaan näistä tavoista ei ole absoluuttisesti toistaan parempi. On tilanteita, joissa epäsuoruus on tilanteen kannalta sopivaa (esimerkiksi jos täytyy poistua ravintolan pöydästä vessaan). On tilanteita, joissa suora viestintä on elintärkeää (esimerkiksi, jos joku saa sairaskohtauksen ja pitää tietää henkilön taustasta).

Ja sitten on se ääripäiden väliin jäävä alue, jossa kumpaakin viestintätyyliä pystyy perustelemaan vähän siitä riippuen, mikä tuntuu kellekin luontevalta. Kitkaa tällä harmaalla alueella kuitenkin aiheuttaa se, jos yksi keskustelija haluaa pitää etäisyyttä tai muuten kikkailla, ja toinen haluaa puhua asioista suoraan.

Mä ajattelen, että silloin kun tarvitaan selkeää, yksiselitteistä viestintää – esimerkiksi puhuttaessa sellaisista asioista kuin raha, seksi, tunteet, ihmisten turvallisuus, ennakkoluulot – on tosi tärkeää pyrkiä suoraan viestintään, jossa ei ole kauheasti tulkinnanvaraa. Se tarkoittaa, että puhutaan yleistämättä, konkreettisista tapahtumista tai suunnitelmista, omista tunteista ja tarpeista ja havainnoista. Kerrotaan avoimesti, mitä itse havaitsee ja pyydetään toista reagoimaan.

Samaan aikaan mä ajattelen, että ihminen ei pysty vastaanottamaan viestiä, joka tulee häntä kohti ikäänkuin väärällä nopeudella. Suoraan viestintään tottunut ihminen ei ymmärrä, jos hänelle vähän vihjaistaan jotain ja odotetaan, että asiat tapahtuvat. Epäsuoraan viestintään tottunut ihminen tuntee joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi, jos hänelle sanotaan asioita täysin pehmentelemättä. Puhumattakaan siitä, että väsyneellä ja tahdonvoimansa kuluttaneella ihmisellä ei välttämättä riitä kärsivällisyys tai mielenkiinto ruveta purkamaan viestiä, joka ei selviä heti.

Vastuu on silloin sillä, joka haluaa saada viestinsä perille. Epäsuora viestijä joutuu astumaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja opettelemaan, miten sanotaan suoraan, että ”minä en halua että teet noin”. Suora viestijä joutuu opettelemaan, miten omat havainnot, tunteet ja tarpeet puetaan hyökkäämättömään muotoon.

No miten tämä kaikki liittyy lastenkasvatukseen?

Kuten aiemmin tuli mainittua, lapsilla kehittyy ensin suoran, kirjaimellisen viestinnän ymmärtämistaito. Ainakin meidän lapset hämmentyvät jo siitä, että heitä kehottaa pistämään ”puuroa huiviin”, jos kaulassa ei ole huivia. Kaikki asiat pitää selittää.

Silloin mun vastuulla on se, että mä kommunikoin mahdollisimman yksiselitteisesti. Jos mä haluan, että lapsi tekee jotain, niin mun täytyy sanoa se ääneen. Ei riitä, että mä kerron lapselle mielestäni asiaan liittyvät perustelut, jos mä en samalla sano hänelle, että mikä mun toivoma käytös niihin perusteluihin liittyy.

Ja jos mä kiellän lasta tekemästä asiaa X (”ei saa kiivetä pöydälle”), niin on paljon hedelmällisempää kertoa heti siihen perään, että tee mielummin asia Y (”tuohon saat kiivetä”), jos en halua, että lapsi tekee jotain tasan yhtä kiellettyä heti siihen perään. Mun ei kannata olettaa, että lapsi osaa yleistää sen mun pyynnön säännöksi, jos siitä säännöstä ei ole keskusteltu (ainakin sataa kertaa, toim. huom.).

Ja sitten jos jostain asiasta täytyy sanoa tuhat kertaa, niin sen turhautuneen ”mikä ihme nyt on ettei sana mene perille?!” -puuskahduksen jälkeen (tai jopa tilalla) voi ottaa saman lauseen aidon uteliaasti: Mikä ihme nyt on, ettei mun viesti mene perille, vaikka mä mielestäni sanon sen ihan selkeästi?

Oletanko mä lapsen ymmärtävän jotain sellaista, mitä se ei ymmärrä? Tai oletanko, ettei lapsi tajua jotain sellaista, joka onkin jo ihan tuttua?

Oletanko mä lapsen kuuntelevan ja prosessoivan mun puheen ilman, että mä olen varmistanut lapsen huomion?

Sanonko mä asian liian kärkkäästi, jolloin se kuulostaa lapsen korvaan uhkailulta, tai liian epäsuorasti, jolloin se kuulostaa esimerkiksi kysymykseltä?

Reagoiko lapsi mun puheeseen jotenkin, ja mihin osaan siitä hän itse asiassa reagoi?

Kuten sanottua, kaikki perheet on omanlaisiaan. Lapset oppivat vanhempien viestintää seuraamalla käyttämään suhteellisen samanhenkistä kommunikaatiotyyliä. Senpä takia tässä(kään) asiassa ei voi suoraan sanoa, että tee näin ja sano noin, niin sitten kaikki toimii ja elämä on aurinkoa ja kissankelloja ja vaahtokarkkeja. On kuitenkin ihan hyödyllistä muistaa, että silloin kun viestinnässä tulee ongelmia, niin joskus syynä on se, että toinen odottaa suorempaa kommunikaatiota kuin toinen.

Epäilemättä toi meidän juniorikin oppii lopulta sanomaan, milloin oikeasti tarkoittaa joo ja milloin ei. Siihen asti taitaa olla meidän vanhempien vastuulla tulkita, että mitä hän perimmiltään tarkoittaa.

Kommenteista:

Saa kommentoida! Jos joku on sattunut lukemaan sen Deborah Tannenin That’s Not What I Meant -kirjan, niin kuulen mielelläni siitä tuoreempia ajatuksia. Samoin tervetulleita ovat esimerkiksi ajatukset omasta ja perheen kommunikaatiotyylistä, oivallukset tilanteista tähän liittyen, kysymykset ja yleiset filosofoinnit. 🙂 Sillai hyvällä fiiliksellä, tietysti.

P.S. Syyskuussa Helsingissä keskustellaan siitä, miten lapsiperhearkeen löytyisi lisää flow’ta tunteita ja tahdonvoimaa huomioimalla. Käy lukemassa lisää Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivästä ja tule mukaan!

 

Eikun et sä osaa

Suunnilleen joka päivä ruokapöydässä: Kolmevuotias haluaa kaataa itselleen maitoa purkista. Mä mielummin kaataisin itse – menisi todennäköisemmin mukiin, ei tarttisi varautua siivoamaan. Haluaisin kovasti sanoa, että anna kun äiti kaataa kun sä et vielä osaa.

Tänään: istutaan olohuoneen lattialla yksivuotiaan kanssa tekemässä palapeliä. Tai siis taapero tutkii paloja, mä yritän esitellä että miten ne palat loksahtelee sinne oikeanmuotoisiin koloihin. Kolmevuotias – joka on tehnyt kyseisen palapelin vähintään tsiljoona kertaa – tulee auttamaan, eli ottaa palan yksivuotiaan kädestä ja laittaa oikeaan koloon. Mä yritän selittää, että sä kyllä osaat mutta pieni ei vielä osaa, ja että on tärkeää antaa toisen harjoitella vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Jännästi tulee siinä tilanteessa mieleen tämä toistuva maitopurkkitilanne.

On tärkeää antaa toisen harjoitella.

Vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Vaikka tulisi sotkua. Vaikka itse pääsisi sata kertaa helpommalla, kun vaan tekisi itse.

Joissain asioissa mä muistan tän asian helpommin. Palapeliä tehtäessä on suhteellisen helppo muistaa, että tavoitteena ei ole saada sitä kuvaa mahdollisimman nopeasti valmiiksi, vaan antaa lapsen harjoitella avaruudellista hahmottamiskykyään.

Ruokapöydässä mä yleensä muistan, että haarukalla syöminen ei ole itseisarvo, vaan tarkoituksena on ensisijaisesti saada ruokaa lapsen elimistöön niin, että fiilis säilyy mielekkäänä.

Esikoinen valitsee jo päivävaatteensa pääasiassa itse, ja mä useimmiten pystyn hyväksymään hänen yhdistelmänsä, vaikka ne eivät olisikaan täysin oman värisilmäni mukaisia.

Sitten on ne toiset asiat, joissa periaatteessa on kaksi funktiota – lapsen taitojen harjoittelu ja arjen sujuminen. Ne on juuri niitä tilanteita, joissa mun on välillä tosi vaikea muistaa, että lapsi oppii tässä itse asiassa taitoja, joita tarvitsee myöhemmin elämässä.

Silloin vastakkain on Pedagogi-Sari (”kyllähän nyt HYVÄNEN aika lapsen TÄYTYY saada OSALLISTUA arjen puuhiin, niin hän OPPII asioita ja kokee VOIMAANTUMISTA”) ja Arkimutsi-Sari (”joojoo osallistuminen blaablaa voimaantuminen mutta pysy siellä vähän aikaa kun mä tyhjennän tän tiskikoneen ja tuun sitten laittamaan sulle kengät jalkaan että päästään joskus lähtemäänkin”.)

Siinä mielessä luonto on viisas, että juuri siinä parin-kolmen vuoden iässä lapselle iskee enemmän tai vähemmän päälle ”eikun MINÄ ITSE!!!!” -vaihe, jolloin aikuinen ei yleensä enää pääse helpommalla tekemällä asioita lapsen puolesta.

Liian sileää vai liian karua?

Ja kuitenkin, siitä uhmaiästäkin huolimatta, on olemassa ilmiö nimeltä helikopteri- tai curlingvanhemmuus. Lapsen ei anneta ottaa riskejä eikä kokea epäonnistumisia, vaan asioita tehdään lapsen puolesta silloinkin, kun kehitystason puolesta lapselta voisi jo edellyttää osaamista.

Curlingvanhemmuuden vastakohta voisi puolestaan olla sellainen ääri-itsenäistävä kasvatus, että lapsen odotetaan pärjäävän itse monenlaisissa asioissa. Kaikenlainen turhautuminen, hätääntyminen ja muu taitojen riittämättömyydestä kertominen tulkitaan kiukutteluksi tai manipuloinnin yritykseksi. Ajatellaan ehkä, että lapsi kyllä osaisi odottaa rauhassa, tai nukkua yön syömättä ja heräämättä, tai käydä potalla, tai puhua totta, jos vain haluaisi – mutta on niin inhottava tyyppi ettei viitsi.

Ensimmäinen lähestymistapa osoittaa, ettei vanhempi ymmärrä lapsensa taitoja eikä oppimisprosessin luonnetta, eikä siksi luota niihin.

Jälkimmäinen lähestymistapa osoittaa, ettei vanhempi ymmärrä lapsensa taitoja eikä oppimisprosessin luonnetta, eikä siksi luota niihin.

Oman lapsen taidot näkee vain omaan lapseen tutustumalla. Oppimisprosessin luonnetta voi sen sijaan opetella ymmärtämään noin yleisluontoisesti. Ja siihen kuuluu kiinteästi se ajatus, että on tärkeää antaa toisen harjoitella, vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Psykologi Lev Vygotsky (eli herra Lähikehityksen Vyöhyke) oli keskeinen tyyppi sosiokulttuurisen oppimisen saralla, ja hänen ajatuksensa oli yksinkertaistaen seuraavanlainen:

Oppiminen on sitä, että ihminen pystyy tekemään jonkin asian ensin vain taitavamman ihmisen tuella, ja vasta tarpeeksi monen treenikerran jälkeen hän osaa tehdä sen itsenäisesti.

Lähikehityksen vyöhykkeellä ovat ne asiat, joita ihminen ei vielä osaa yksin, mutta joihin hän pystyy silloin kun toinen auttaa – ihmisestä riippuen esimerkiksi nukahtaminen, syöminen, kengännauhojen solmiminen, kiukun ja turhautumisen tunteiden käsittely, puhuminen, empatiakyky ja niin edespäin.

Tuntuu kohtuullisen simppeliltä ajatukselta, eikö?

Curlingvanhemmuuden ongelma tuon teorian valossa on, ettei lapsi pääse itse harjoittelemaan sitä tekemistä. Samaan tapaan kuin lihas kasvaa rasituksesta, oppiminen tapahtuu niissä hetkissä kun vastaan tulee ongelma, joka vaatii kuvaannollisesti venymistä. Oppiminen tapahtuu siinä hetkessä, kun lapsen (tai aikuisen) ymmärrykseen maailmasta tulee hetkeksi särö, ja hän joutuu etsimään jonkun uuden tulkinnan tai ajattelutavan tai taidon, jolla sen särön saa korjattua.

Curlingvanhempi vaikeuttaa niiden säröjen syntymistä, jos ei anna lapsensa ratkoa omia ongelmiaan itse. Tällainen ongelmilta suojeleminen voi myös johtaa siihen, että lapsella on jatkuvasti tylsää, ja sen tylsyyden poistamiseksi pitää ehkä kehittää ongelmia, joita pääsee ratkaisemaan.

Ääri-itsenäistävän kasvatuksen ongelma puolestaan on se, että lapsi ei ehdi harjoitella ongelmatilanteiden ratkomista taitavamman ihmisen avustuksella, kun hän jo joutuu selviytymään niistä yksin. Se puolestaan stressaa kohtuuttomasti – muistele vaikka edellistä kertaa, kun itse jouduit pärjäämään tilanteessa, johon sinulla ei yksinkertaisesti riittänyt osaaminen.

Lisäksi tällä tavalla opitut taidot jäävät pintapuolisiksi, koska ne pitää opetella kriisitilanteessa sen sijaan että niitä pystyisi syventämään rauhassa luotettavan ihmisen tuella. Joissain taidoissa se ei ole niin haitallista – kengännauhoja solmittaessa lopputulos on usein tärkein. Monet taidot, kuten nyt vaikka ihmissuhde- ja tunnetaidot tai itsestä huolehtiminen, ovat kuitenkin sen verran kokonaisvaltaisia alueita, että puutteelliset taidot voivat ajan myötä aiheuttaa kumuloituvia hankaluuksia. Jos vanhempi ei tiedosta noudattavansa näillä alueilla ”ei mullekaan mitään opetettu ja ihan hyvä musta tuli” -logiikkaa, niin saattaa siirtää haluamattaan oman elämänsä kipupisteitä lapselleen.

Tähtäimessä lähikehityksen vyöhyke

No millaista olisi sitten sellainen Kultakutri-henkinen, ”juuri oikean lämpöinen” kasvatus?

Sosiokulttuurisen oppimiskäsityksen valossa hyvä kasvatus olisi sellaista, jossa vanhempi on kartalla siitä, mihin hänen lapsensa pystyy yksin ja mihin toisten avulla. Jos lapsi osaa jotain, hänen annetaan toteuttaa taitojaan. Jos lapsi ei vielä osaa, hänen annetaan harjoitella aikuisen tukemana ja ajan myötä yhä itsenäisemmin.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lapsen annetaan toisinaan kokeilla sellaisia juttuja, joissa vanhempi ei ole ihan varma lapsen pärjäämisestä. Vanhemman on tietysti varmistettava, että harjoittelutilanne on turvallinen.

Kuivaksiopetteluvaiheessa vaippa pois, matot rullalle ja potta näkyville – jos onnistuu niin onnistuu, jos ei niin yritetään myöhemmin uudestaan.

Ruokapöydässä veitsi ja haarukka käteen ja vanhempi näyttää mallia vieressä – jos onnistuu niin onnistuu, jos ei niin yritetään myöhemmin uudestaan.

Jos kavereiden kanssa tulee ongelmaa, niin vanhempi voi kuunnella lasta ja antaa tälle tilaisuuden pyöritellä ongelmaa ensin itse – jos tilanne ratkeaa niin se ratkeaa, jos ei niin aikuinen voi tarjota apua.

Ja niin edespäin. Kuulostaako tää nyt jotenkin yksinkertaistamiselta? Periaate on nimittäin yksinkertainen. Vaikeaa tässä on (vanhemman näkökulmasta riippuen) joko se, että antaa lapsen ottaa vastuun omista ongelmistaan tai se, että hyväksyy lapsen välillä tarvitsevan apua silloinkin, kun jonkin asian on teoriassa ja aikuisen avustuksella pari kertaa osannut.

Hyvä sosiokulttuurinen kasvatus on myös sitä, että vanhempi tunnistaa ja myöntää itsessään paitsi asiat, joissa pärjää sujuvasti, niin myös ne, joihin oikeastaan tarvitsee vielä muiden apua.

Ja sitten oikeasti hankkii apua niihin lähikehityksen vyöhykkeen asioihin: lukee kirjan, kysyy neuvolasta tai muilta asiantuntijoilta, puhuu ystäville tai hankkii muulla tavalla jonkun siinä aiheessa taitavamman tukemaan itseään. Myös me vanhemmat nimittäin opitaan koko ajan uutta.

Esimerkiksi sen, miten annetaan lapselle mahdollisuus opetella maitopurkin käsittelyä ilman verenpaineen nousua. 🙂

Kommenteista:

Saa kommentoida! Tervetulleita ovat esimerkiksi ajatukset ja kysymykset sosiokulttuurisesta oppimisesta tai lähikehityksen vyöhykkeestä, sekä omat kokemukset oppimistilanteista joko oppijana tai vanhempana. Millaisissa asioissa sun on helppoa antaa lapselle tilaa opetella uutta? Missä tilanteissa tai asioissa tekisit mielummin lapsen puolesta? Huomaatko olettavasi jossain asioissa lapsellesi enemmän taitoja kuin mitä hänellä onkaan?

Luuletko että tää on musta kivaa?

20130802-174320.jpg

Tiedättekö sen fiiliksen, kun joku ihminen valittaa asiasta, joka itseä hiertää myös (niinkuin vaikka väsymyksestä, kodin epäjärjestyksestä, jonkun projektin tilanteesta tai tylsyydestä tai pahasta mielestä jne.), ja tekisi mieli huutaa vastaukseksi, että ”Luuletko että tää on mun mielestä kivaa?!”? Erityisesti silloin, jos tuntuu, että itsellä se ongelma on astetta tai kahta akuutimpi kuin sillä valittajalla.

Mulle nimittäin tuli tämä olo jotenkin tosi elävästi mieleen eilen, kun vietettiin väsynyttä sadepäivää sisällä hampaita tekevän puolitoistavuotiaan ja huomionnälkäisen kolmevuotiaan kanssa. Siinä jossain kohtaa, kun molemmat kiipeili mun päällä ja vonkui jotain, niin mielessä välähti tosi selkeänä se ”Luuletteko että tää on musta kivaa, häh?!”

Kunnes mä tajusin, että rehellinen vastaus lapsilta tohon kysymykseen olisi varmaan tyhjä tuijotus. Ja siitä seuraavana loogisena ajatuksena, että niin, mistäs ne tietäis jos mä en kerro.

Siinä kyseisessä tilanteessa mä sitten jotenkin sanoitin muksuille, että nyt äitiä väsyttää ja turhauttaa kun sitä ja tätä, mutta jäin miettimään tätä teemaa.

Jos et tiedä, niin en mä kyllä sitten kerro

 

Pitkin eilistä ja tätä päivää mieleen pulpahteli tilanteita vuosien varrelta, joissa olisi tehnyt mieli huutaa tuo kyseinen lause (ehkä muutamalla v-sanalla ja ärräpäällä höystettynä) milloin kenellekin. Ja jokaisessa tilanteessa huomasin näin jälkikäteen saman asian: todennäköinen vastaus siihen kysymykseen olisi ollut hämmentynyt ”Jaa-a, enpä ole tullut ajatelleeksi.”

Jollain rippileirillä joskus vuonna nakki, kun oon joutunut koputtelemaan yökaudet mekastavien teinien ovelle uudestaan ja uudestaan. ”Luuletteko, että musta on kivaa valvoa kahdelta yöllä kun te ette suostu antamaan toisille unirauhaa?!”

Kassan takana seistessä, kun joku, miten tän sanoisi diplomaattisesti, mielestään tärkeällä asialla oleva asiakas kertoo mulle, miten mun pitäisi tehdä työni. ”Luuletko että mä olen kuuro, tyhmä tai ammattitaidoton?”

Uhmaikäisen iltasirkuksen aikana, kun lapsi juoksee kerta toisensa jälkeen ovelle ja kipittää kikattaen takaisin sänkyyn. ”Luuletko, että musta on hauskaa juosta jatkuvasti sanomassa sulle, että nyt nukkumaan?”

Kun oikeastaan rakentava versio siitä kysymyksestä suuntautuu itselle ja kuuluu näin:

Olenko kertonut tälle ihmiselle, miltä tää tilanne musta tuntuu?

Ja yleensä vastaus on ei.

Niin onko sitten ihme, että toinen ihminen ohittaa mun tunteet ja tarpeet täysin, jos mä kerran en ole edes kertonut hänelle, että mitä ne mahdollisesti voisi olla?

Tai vaihtoehtoisesti oppii tulkitsemaan mun tuhinoita ja puhinoita niin, että kuvittelee mun olevan vihainen silloinkin, kun mä olen vain ajatuksissani tai muuten vaan turhautunut tai kiukkuinen jollekulle ihan ulkopuoliselle tai järkyttävän päänsäryn kourissa?

Ettei tarttis luulla tai arvailla

Silloin, kun mä 15 vuotta sitten ensimmäistä kertaa opin minäviestin (”minua suututtaa, kun jätät likaiset sukkasi lattialle, koska se lisää mun vaivaa siivouksen suhteen” jne.), niin se oli mun mielestä vähän jotenkin itsekeskeinen ajatus. Siis että mä kertoisin toisille ihmisille, että miltä musta tuntuu ja mitä mä ajattelen? Miksi sen niitä pitäisi kiinnostaa? Tai jos niitä kiinnostaa, niin tokihan ne tietää sanomattakin, että miltä musta tuntuu?

Mutta mitä enemmän mä oon erityyppisiä minäviestejä ja tunteiden ja tarpeiden ilmaisemista treenannut, niin sitä vähemmän se tuntuu itsekeskeiseltä. Nykyään mä ajattelen, että minäviestit on vähän niinkuin käyttöohjeita lähimmäisille.

Jos meidän leivänpaahdin on sökönä ja siitä tulee sähköisku, jos sen kytkee seinään, niin mä ihan arvostan jos puoliso laittaa siihen lapun että ”Sähköiskuvaara, älä laita töpseliä seinään!”

Samalla tavalla mä ajattelen, että jos mulla on ns. henkinen sähköiskuvaara käynnissä, turhauttaa tai kiukuttaa tai vaikka pelottaa, niin on ihan ympäristöystävällistä kertoa siitä muille, niin että he osaavat varautua. Sen sijaan, että mä sinnittelisin sen tunteen kanssa ja lopulta räjähtäisin silmille, kun mun tarpeita ei ole huomioitu.

Parempi, ettei oleta toisten luulevan mitään, vaan kertoo jos on jotain kerrottavaa.

Kommenteista:

Saa kommentoida! Tuntuuko sinusta minäviestien käyttäminen luontevalta, tai kankealta, tai itsekeskeiseltä, tai jotain muuta? Milloin viimeksi teki mieli kysyä toiselta, että luuletko että mä nautin tästä tilanteesta? Jos kysyit, niin mitä siinä kävi, tai jos et kysynyt, niin miten muuten käsittelit tilanteen?

Kirjahylly: How to Talk So Kids Will Listen & Listen So Kids Will Talk

How to talk so kids will listen and listen so kids will talk (Adele Faber, Elaine Mazlish)

20130616-174353.jpg

Funktio: Käytännön oppeja, harjoituksia ja toimintamalleja uudenlaisen kommunikaatiotyylin harjoitteluun
Pointti: Kun puhut lapsillesi arvostavasti ja empaattisesti, yhteistyö sujuu paremmin.
(Vanhemmuus: Kirja on suunnattu vanhemmille, mutta siitä on hyötyä myös esimerkiksi erilaisissa kasvatus- ja johtajuustehtävissä toimiville ihmisille.)

Tunteiden tunnistaminen ja käsittely. Yhteistyö. Rangaistusten korvaaminen ongelmanratkaisulla. Lapsen omatoimisuuden ja autonomian tukeminen. Kehuminen. Rooleista ja leimoista vapauttaminen.

Näitä asioita käsittelee How to Talk So Kids Will Listen & Listen So Kids Will Talk. Nykyään samoja juttuja tulee vastaan neuvolasta ja Mannerheimin lastensuojeluliiton ikäkausivihkosista, joten olisi ehkä helppo ohittaa koko kirja. Itse kun luin tätä ensimmäistä kertaa, niin olin vähän että joo, so what.

Kunnes huomasin, että kirja on julkaistu ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa vuonna 1982.

Aikana, jolloin neuvolan lastenkasvatusohjeet on olleet jotain aivan muuta kuin mitä ne ovat nykyään. Aikana, jolloin fyysinen kurittaminen oli Suomessa laillista (se kiellettiin kaksi vuotta myöhemmin), YK:n Lapsen oikeuksien julistukseen oli vielä 7 vuotta, ja kasvatuksen trendinä oli joko tiukka aikuislähtöisyys tai kaiken salliva vapaa kasvatus.

Siihen tilanteeseen tunteiden tunnistaminen, ongelmanratkaisu ja lapsen omatoimisuuden tukeminen ovat epäilemättä olleet vallankumouksellisia ajatuksia. Kirjan kirjoittajilta on vaadittu aikamoista ammattitaitoa, kokemusta ja pelisilmää, jotta he ovat saaneet rakennettua sekä vakuuttavan että käytännöllisen lastenkasvatusoppaan.

Klassikko

How to Talk… perustuukin Faberin ja Mazlishin kehittämiin workshopeihin, joissa harjoiteltiin näitä samoja taitoja ryhmissä. Yhdysvalloissa kirjaan pohjautuvia workshopeja on käytetty menestyksekkäästi paitsi ”tavallisten” perheiden parissa, myös esimerkiksi päihdekuntoutuksessa, vankiloissa, sotilastukikohdissa ja pienituloisten perheiden Head Start -tukiohjelmassa. Toisin sanoen tässä kirjassa, tässä lähestymistavassa on jotain sellaista, mikä auttaa purkamaan potentiaalisesti isojakin sosiokulttuurisia solmuja.

Ja samaan aikaan, kuten jo alussa mainitsin, How to Talk… ei sisällä oikeastaan mitään sellaista, mitä ei käsitteiden ja teorian tasolla löytyisi muistakin kirjoista. Tunteiden tunnistaminen ja salliminen on tärkeää. Kun lapsen saa tekemään yhteistyötä, ei tarvitse niin kovasti komentaa ja kaikilla on parempi fiilis. Ja niin edelleen.

Se, missä tämä kirja onnistuu mun nähdäkseni erityisen hyvin, on kaiken tämän ”joo joo, periaatteessa just näin” -tiedon tuomisessa käytännön arkeen ja sanojen, lauseiden, vuorovaikutuksen tasolle. Vanhempi pääsee monessa kohtaa kirjaa miettimään, miten itse kokisi tilanteen, jossa häntä kohdellaan niinkuin lapsia perinteisesti: ohitetaan, vähätellään, harhautetaan, neuvotaan, selitellään, puolustellaan jonkun muun näkökantaa. Ja sieltä näkökulmasta on sitten helpompi suostua ajattelemaan, että toisinkin voisi toimia.

Sen lisäksi kirjassa on erittäin selkeästi annettu malleja ja vaihtoehtoja: Sen sijaan, että että kyselisit ja neuvoisit, anna lapsen kertoa kokemuksensa ja kuuntele. Sen sijaan, että syyttäisit lasta tekemättömistä hommista, kuvaile, mitä näet. Tää on mun mielestä ihan loistava juttu siksi, että yksi rakentava, konkreettinen vaihtoehto on paljon helpompi muistaa siinä vaiheessa, kun joku on kaatanut jauhot lattialle ja toinen purkaa keskittyneesti roskiksen sisältöä siihen viereen. Sitten, kun se rakentava viestintä sujuu luonnostaan, niin niistä selkeistä vaihtoehdoista voi vapaasti poiketa, mutta opetteluvaiheessa ne ovat kullanarvoisia.

Uuden kielen opettelua

Jossain päin tota kirjaa mainitaan, että tällainen sekä lasta että omia rajoja kunnioittava, yhteistyöhakuinen ja rakentava kommunikaatio voi alussa tuntua siltä, kuin opettelisi puhumaan vierasta kieltä. Ehkä sen takia tää kirja muhun kolahtaakin niin kovaa. 🙂 Ja ihan niinkuin vierasta kieltä opetellessa, kaikkein hyödyllisintä on opetella alkuun muutama fraasi, joilla pärjää, ja sitten hiljalleen rakentaa sitä omaa osaamista pitemmälle. (Tai muiden perheenjäsenten osaamista: tästä kirjasta on siis peräisin fraasi *Those are rough emotions to be having*, ’Nuo ovat raskaita tunteita’, jonka olen opettanut puolisolleni saatesanoilla ”jos haluat kuunnella mua aktiivisesti etkä oikein osaa sanoa mitään, niin sano näin.”)

Ja kuten kielenoppimisessa muutenkin, niin avainsana on harjoittelu. Kuinka moni meistä muistaa istuneensa X sataa tuntia jonkun vieraan kielen tunnilla koulussa, osanneensa käännöslauseita ja saaneensa kelpo numeroita kokeesta, eikä silti avaisi suutaan sillä kielellä mistään hinnasta? Ainakaan selvinpäin? Niinpä. How to Talk… -kielen kanssa tilanne on siinä mielessä onnellinen, että harjoitustilanteita tulee vastaan päivittäin, jos ehtii nähdä lapsiaan ja/tai kumppania hereillä varttia kauemmin.

Alkuun ne harjoitustilanteet huomaa vasta jälkikäteen: äsh, olisin voinut sanoa tuon asian rakentavammin. Silloin on parikin vaihtoehtoa. Voi sanoa sen rakentavamman version itselleen ääneen, tai voi sanoa lapselle, että ”Anteeksi, mun oli tarkoitus sanoa että…”. Tai sitten voi luottaa siihen, että seuraava harjoituskerta tulee vastaan pikemmin kuin huomaakaan. Voi tarkkailla, että millaisia tunteita se rakentavampi viesti itsessä aiheuttaa, tai miltä tuntuu kun huomaa sanoneensa kurjasti vaikka oikeastaan tietää, miten kuuluisi sanoa. Kaikki tämä auttaa tiedostamaan sitä omaa kommunikaatiota, ja se taas auttaa seuraavalla kerralla huomaamaan ne omat vanhat puhumisen tavat pientä hetkeä aikaisemmin.

Jos lukee elämässään vain yhden ”lastenkasvatusoppaan”, niin tää on mun mielestä hyvä vaihtoehto sellaiseksi. Tää myös täydentää hyvin teoreettisempia tekstejä, ja esimerkiksi Alfie Kohnin Unconditional Parenting on hyvin samoilla linjoilla ja tuo sitten enemmän sellaista tutkimustietoon pohjautuvaa näkemystä samaan filosofiaan. Myös esimerkiksi Gordonin minäviestit ja Nonviolent Communicationin havainto, tunne, tarve, pyyntö -ydinnelikko pyörivät sävyinä kirjan sisällössä, vaikka kirja ei suoraan niihin pohjaudukaan.

Tätä ei ole vissiin suomennettu, mikä on sääli. Jos olisin rikas ja mahtava, kustantaisin tämän laadukkaana käännöksenä heti samantien. Sitä odotellessa suosittelen lukemaan englanniksi, vaikka sitten sanakirjan kanssa. Käsitteet ovat sillä tavalla yksinkertaisia, että niiden oppimiseen ei välttämättä tarvitse syvää kielitaitoa, ja joka tapauksessa jokainen perhe joutuu etsimään omaan kielikulttuuriinsa sopivat versiot esimerkiksi niistä ”sen sijaan että X, tee Y” -esimerkeistä. Jos hankit kirjan itsellesi, suosittelen etsimään vuoden 2013 30th anniversary edition -version (tai ostamaan kirjan Kindle-versiona): siinä on nimittäin Adele Faberin tyttären, Joannan, kirjoittama kappale aiheesta ”tällaista on olla vanhemmuusgurun lapsi ja kasvattaa omia lapsia näillä opeilla”. Erittäin kiinnostava kappale. 🙂

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Jos olet lukenut kirjan, niin olisi hauskaa kuulla kommentteja ja mietteitä kirjan sisällöstä. Ja vaikka ei olisikaan lukenut kirjaa, niin kaikenlaiset pohdinnat perheen sisäisestä kommunikaatiosta, uuden kielen opettelusta ja muusta sellaisesta ovat tervetulleita! Myös uutta sivustoa saa kommentoida innostuneesti ja rakentavasti. 😉

Ei kun minä! ja muita näkökulmia

Meidän kohta 3-vuotias esikoinen on viehättävässä iässä. Siinä minä-itse -iässä, tiedättehän, että vaikka jotain ei ihan osaa ja tekemiseen menee tuplasti kauemmin kuin jos vanhempi auttaisi, niin eikun minä itse. Ihan sama, onko kiire tai olisko muuten tärkeää saada joku homma hoidettua tehokkaasti, niin huuto tulee jos yrität auttaa.

Minäminä, minäminäminä

Mua itseäni on tämän vaiheen tuoksinassa auttanut hurjasti se tieto, että lapsi ei tee sitä itsekkyyttään, vaan hän sattuu olemaan kehityspsykologisesti sellaisessa vaiheessa, että hän kykenee näkemään vain oman näkökulmansa. Se nimittäin avaa ymmärrystä aika moneen muuhunkin tilanteeseen.

”Kiire” on lapselle outo teoreettinen käsite, jos (ja kun) hän ei itse hahmota päivän aikataulua. Jos en muista selittää, että miksi olis nyt tärkeää keskittyä lelujen keräämiseen tai potalle menemiseen, niin se aikuisen antama homma unohtuu, kun huomio kiinnittyy johonkin oikeasti mielenkiintoiseen. Siis hänen omasta eli maailman ainoasta näkökulmastaan käsin.

Jos en muista selittää, että miksi olis nyt tärkeää keskittyä lelujen keräämiseen tai potalle menemiseen, niin se aikuisen antama homma unohtuu, kun huomio kiinnittyy johonkin oikeasti mielenkiintoiseen.

”Tossa voi sattua pahasti” on lapselle outo teoreettinen käsite. Äskenkään ei sattunut mitään, niin ihan hyvin voin vielä tehdä uudestaan. Riippumatta siitä, kuinka monta kertaa asiasta on keskusteltu.

Teoreettisella käsitteellä mä tarkoitan sellaista, että ihminen (lapsi tai aikuinen – tähän päästään kohta) tietää, mitä ilmaus tarkoittaa. Hän on kuullut sen, ja on ehkä keskusteltukin siitä että mistä on kysymys. Ihminen osaa tarpeen tullen usein jopa selittää, että mitä se asia tarkoittaa, mutta se ei silti ohjaa käytöstä tai ajattelua.

Aikuisten esimerkkinä voisi olla tupakoitsija, jolle ”tupakointi aiheuttaa keuhkosyöpää ja muita sairauksia” on teoreettinen käsite, koska isoukkikin eli 97-vuotiaaksi vaikka veti askin norttia joka päivä.

Kolmevuotias alkaa jo pikkuisen hahmottaa sitä, että toisiin voi sattua vaikka itseen ei sattuisi. Jos mä sanon, että mua väsyttää tai mun päätä särkee, niin hän usein ensin ilmoittaa että ei minua väsytä, ei minun päähäni satu. Se asia käsitellään ensin sen kautta, että onko minulla tällainen samanlainen tilanne vai ei. Sitten hän saattaa kysyä minulta, että tarviiko sinun levätä, tarviiko sinun mennä sairaalaan.

Miten ajattelu kehittyy

Mä löysin eilen tällaisen loistavan lentävän lauseen:

Education is not the learning of facts, but the training of the mind to think.
– Albert Einstein

Eli kasvatus ei ole faktojen opettelua, vaan ajattelutaidon harjaannuttamista. Samalla tavalla ihmisen kasvu ja kehitys ei ole pelkästään sitä, että tieto lisääntyy. Kehitys tarkoittaa sitä, että ajattelussa tapahtuu perustavanlaatuisia laadullisia muutoksia – ihmisen tapa nähdä maailma (ja itsensä osana maailmaa) muuttuu.

Kehityspsykologisesti ajatellaan, että yhdestä kehitysvaiheesta siirrytään toiseen siinä vaiheessa, kun edellisen vaiheen subjektista tulee seuraavan vaiheen objekti. Toisin sanoen ihminen pystyy tiedostamaan ja tunnistamaan sellaisen asian, joka aikaisemmin on ollut hänelle tiedostamatonta, itsestäänselvää, erottelematonta.

Kehityspsykologisesti ajatellaan, että yhdestä kehitysvaiheesta siirrytään toiseen siinä vaiheessa, kun edellisen vaiheen subjektista tulee seuraavan vaiheen objekti.

Vauva hahmottaa ensin kaiken osaksi omaa itseään, sitten hän alkaa erottaa hahmoja ja kapistuksia. Hahmot ovat kuitenkin olemassa vain silloin, kun hän näkee ne. Jossain vaiheessa lapsi huomaa, että hän onkin itse olemassa myös silloin kun hän on yksin. Fyysisestä kokemuksesta tulee jotain sellaista, minkä olemassaolon vauva pystyy havaitsemaan.

Vähän myöhemmin lapsi alkaa hahmottaa, että kun niille kapistuksille ja hahmoille tekee jotain, niin ne reagoivat. Tilassa olemisesta ja asioiden kanssa vuorovaikuttamisesta tulee sellaista, minkä olemassaolon lapsi pystyy havaitsemaan.

Seuraavaksi lapsi pikkuhiljaa oppii, että on eri asia, tekeekö hän itse jotain vai tekeekö joku niistä hahmoista tai kapistuksista jotain. Silloin on päästy tähän ”eikun minä itse” -vaiheeseen, jossa oma minä ja oma tekeminen on jotain sellaista, minkä lapsi pystyy hahmottamaan. Maailma tapahtuu omasta näkökulmasta.

Kehitys jatkuu.

Lapsi ymmärtää, että niillä omilla teoilla on joku seuraus toisille ihmisille, ja alkaa hahmottaa omaa rooliaan. Kun ihminen (ei välttämättä enää lapsi) kasvaa vielä, hän alkaa hahmottaa, että hänellä voi olla eri rooli eri tilanteissa. Silloin ihminen alkaa havaita erilaisia systeemejä.

Sitten hän alkaa hahmottaa, miten eri systeemit vuorovaikuttavat keskenään – perhe ja yhteiskunta, puoluepolitiikka ja terveydenhoito. Ja että niissä kaikissa on ihmisiä, yksilöitä, samanlaisia kuin hän itse, joilla on oma roolinsa.

Sitten hän alkaa hahmottaa, miten nämä keskenään vuorovaikuttavat systeemit rakentuvat puolestaan korkeamman tason systeemeiksi, jotka vuorovaikuttavat puolestaan korkeammalla tasolla – Suomi ja Ruotsi, YK, NATO ja niin edelleen. Ja miten kaikissa näissäkin on yksilöitä, systeemejä, vuorovaikutusta.

Miten muuten tämän voisi ajatella?

Ihmisen psykologinen kehitys ei siis lopu missään tietyssä iässä, vaan jatkuu niin kauan kuin on mahdollista ottaa vielä askelen korkeampi näkökulma. Kaikki nämä kehitysaskeleet nimittäin edellyttävät sitä, että ihminen ottaa jonkun uuden näkökulman, jota ei ollut aikaisemmin pystynyt havaitsemaan.

Toki on ihmisiä, jotka pystyvät älyllisesti selittämään vaikka mitä yhteiskunnan rakenteita, vaikka heidän oma näkökulmansa yltää laajimmillaan vain omaan viiteryhmään ja sen etuun (*köh puoluepolitiikka köh*). Tällaiselle henkilölle ne ilmiöt ovat kuitenkin vain teoreettisia käsitteitä. Ne eivät ohjaa käytöstä eivätkä ajattelua.

Niin kauan kuin tällainen ihminen ei kykene ottamaan hänen viiteryhmänsä ulkopuolella olevien ihmisten näkökulmaa, hän ei myöskään hahmota, että jokainen yhteiskunnallisen rakenteen osanen on itse asiassa aito, hengittävä ihminen. Myös se tyyppi, joka eniten raivostuttaa ja inhottaa ja ällöttää ja pelottaa. Myös se ihan yhteiskuntarakenteen toisessa päässä oleva, ihan eri arvoja kannattava tyyppi.

Mitä se näkökulman ottaminen sitten käytännössä on?

Sen lisäksi, että syvemmissä kehitysvaiheissa ihminen pystyy ottamaan useampia näkökulmia, hän pystyy myös asettumaan syvemmin toisen ihmisen asemaan ja näkemään hänen näkökulmansa perusteellisemmin.

Alkukantaisimmillaan toisen näkökulman ottaminen liittyy sen ymmärtämiseen, että tuo toinen ei näe samoja asioita kuin minä. Siis fyysisesti.

Alkukantaisimmillaan toisen näkökulman ottaminen liittyy sen ymmärtämiseen, että tuo toinen ei näe samoja asioita kuin minä. Siis fyysisesti.

Meidän melkein kolmivuotias saattaa huutaa toisesta huoneesta ”äiti mikä tämä on?” ja kun kysyn, että mikä, hän vastaa ”no tämä”. Hän näkee sen kapistuksen, eikä hänelle tule mieleenkään, että minä en muka sitä näkisi. Mun pitää kysyä, että no minkä värinen se on, tai tulla itse katsomaan.

Siitä askel syvempään näkökulmaan on sen ymmärtäminen, että toinen ei tiedä samoja asioita kuin minä.

Että jotain voi pitää salaisuutena, eivätkä toiset tiedä sitä. Tai että jos kerron kotiväelle, mitä koulussa tapahtui, minun täytyy jotenkin taustoittaa tilanne. Tai että jos joku toinen ihminen tekee minulle jotain epämiellyttävää, niin tilanteen ulkopuoliset eivät välttämättä tiedä, mitä on tapahtunut

Musta tuntuu, että poliittinen keskustelu on jotenkin tosi usein tätä tasoa. Että jos meidän puolue kertoo tarpeeksi tilastoja, jotka näyttävät ihan selvästi totuuden, niin silloin nuo toiset tajuavat, mistä on kyse, ja automaattisesti ovat meidän kanssamme samaa mieltä.

Mutta se ei ihan vielä riitä. Mä ajattelen, että tarvitaan ainakin vielä muutama askel.

Seuraava olis mun nähdäkseni se, että ymmärtää että toinen ei pidä samoja asioita tärkeinä kuin minä. Että siinä missä minulle on tärkeää tasa-arvo ja ihmisten vapaus elää omaa elämäänsä, niin toisille on tärkeää perinteiden säilyttäminen ja ennustettavuus, noin esimerkiksi.

Ja että vaikka kuinka argumentoisin ja selittäisin omaa näkökulmaani, niin jos puhun toisen mielestä täysin yhdentekevistä asioista, en saa muutosta aikaan. Oli kyse sitten avioliittolaista tai kolmivuotiaan kerhoon ehtimisestä.

Tästäkin mun mielestä pääsee vielä askelen syvemmälle toisen näkökulmaan.

Silloin pitää hahmottaa, että toinen näkee maailman eri tavalla kuin minä, ja haluta selvittää, miten se toinen itse asiassa näkee maailman. Minkälaisia näkökulmia hän pystyy ottamaan? Miten hän tulkitsee tapahtumat, asiat, tilastot, joista olemme eri mieltä?

Minkälaisia näkökulmia hän pystyy ottamaan? Miten hän tulkitsee tapahtumat, asiat, tilastot, joista olemme eri mieltä?

Onko hänelle totta, että mä häviän maailmasta kun menen toiseen huoneeseen?

Onko hänelle totta, että pehmolelut valvovat kun hän nukkuu?

Onko hänelle totta, että kukaan ei tajua häntä?

Onko hänelle totta, että maahanmuutto vaarantaa kaiken sen, mikä tässä maassa on hyvää ja arvokasta?

Onko hänelle totta, että tasa-arvoinen avioliittolaki vähentää hänen oman heteroavioliittonsa arvokkuutta?

Silloin, jos mä pystyn näkemään, mikä tälle ihmiselle on totta, mä voin huomioida sen hänen totuutensa kun mä kerron omaani. Mun ei tarvitse olla samaa mieltä hänen kanssaan, eikä mun tarvitse sietää häneltä minkälaista tahansa käytöstä.

Meidän kuopus esimerkiksi ei tajua, että jos hän puree niin lelua ei satu mutta mua sattuu, enkä mä silti anna hänen purra mua. Mä en toisaalta myöskään syytä häntä julmaksi kaltoinkohtelijaksi, jos mä ymmärrän, että hän ei hahmota sitä eroa. Minulla on siinä tilanteessa useampi näkökulma käytössäni, joten on mun vastuulla toimia niin, että hän ei vahingoita itseään tai muita.

Ja mitä tulee politiikkaan: edustuksellisen demokratian hienous ja kauheus on siinä, että kansa valitsee ansaitsemansa edustajat. Mä ajattelen, että silloin kun eduskuntaan valitaan enimmäkseen ihmisiä, jotka pystyvät ottamaan vain oman viiteryhmänsä näkökulman, jäädään poliittisessa keskustelussa jankkaamisen tasolle. Vasta silloin, kun kansanedustajat osaavat puoluerajoista välittämättä oikeasti miettiä asioita sekä omien äänestäjiensä että koko Suomen tai koko maailman näkökulmasta, tästä tulee aito hyvinvointivaltio.

Ja samaan aikaan mä yritän kovasti muistaa, että kaikille se aito hyvinvointivaltio ei ole yhtä tärkeä asia.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mitä nousi mieleen kehityspsykologiaan, kivoihin kehitysvaiheisiin tai näkökulmiin liittyen? Myös empatia ja sympatia ”minä itse” -vaiheeseen liittyen on tervetullutta.

Millä tasolla sinulle on luontevaa ottaa toisen näkökulma – näkemisen, tiedon, arvojen, maailmankuvan tasolla? Millainen näkökulman ottaminen on sinulle vaikeaa? Millaisessa tilanteessa sinulle voisi olla hyödyllistä opetella katsomaan asiaa ”sen toisen” näkökulmasta? Milloin toivot, että ihmiset näkisivät sinun näkökulmasi selkeämmin – ja miten voisit kertoa oman näkökulmasi heidän maailmankuvansa kielellä?