Joulukalenteri 9.12.: Mikä perheelle on joulukodissa tärkeää?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun yhdeksännen päivän kalenteriluukusta kurkistaa seuraava kysymys:

Mikä muille perheenjäsenille on jouluisessa kodissa tärkeää?

Meidän joulukuusessa on tällä hetkellä väriteema. Minun toivomani väriteema. Siellä on valkoisia, kultaisia ja hopeisia koristeita – nauhoja, palloja, askarteluja, enkeleitä, kaikenlaista, mutta vain noissa kolmessa värissä.

Ja sitten siellä on puolison jonain jouluna Hama-helmistä tekemä videopelihahmo. Se ei osu väriteemaan, mutta se on hänelle tärkeä. Olisinko itse valinnut sen kuuseen? En. Kirpaisiko, kun puoliso ilmoitti, että ”se on mulle tärkeä, mä haluan sen kuuseen”? Kyllä.

Ja siellä se silti on, ja minä aktiivisesti harjoittelen sen hyväksymistä.

Jos minä saisin päättää, niin…

Joskus aika pienistä asioista voi tulla merkityksellisiä, varsinkin näin joulun aikaan. Jos minä saisin päättää, niin kuusen koristelu olisi tyylikkään asetelmallista – ja lapsille on puolestaan tärkeää, että he saavat laittaa palloja ja koristeita juuri sinne mihin tykkäävät. Lapsille on tärkeää, että koko perheen yhteinen Lego-joulukalenteri on kuusen vieressä, koska siinä on kaikkein paras paikka leikkiä kalenterista tulevilla tyypeillä. Puolisolle on tärkeää, että joulu ei tarkoita kodin kuorruttamista enkeleillä.

Usein joulun merkitykselliset asiat voivat olla eri perheenjäsenillä erilaiset, koska paljon siitä joulun merkityksellisyydestä liittyy omiin lapsuusjouluihin. Itselleni jouluaamun piirretyt olivat lapsena maailman hienoin juttu, ja olen joinain jouluina ottanut melkein henkilökohtaisesti sen, että omia lapsia ei kiinnosta istua kuuntelemassa Joulupukin Kuumaa Linjaa tuntikausia.

Sama pätee jouluiseen kotiin. Yhdelle siivoaminen on tärkeämpää kuin toiselle, kun toinen haluaisi laittaa valot pois ja kynttilät palamaan niin sotkua ei näy. Yksi haluaa minimalistista eleganssia, toinen haluaa kaikki lasten päivähoitohistorian aikana tehdyt joulukoristeaskartelut mahdollisimman näkyvälle paikalle koska luovuus ja rakkaus.

Jostain syystä näistäkään asioista ei tule keskusteltua ennen kuin on riita tai konflikti käsillä.

Konfliktin taustalla strategiat ja tarpeet, myös jouluna

Silloin kun riidellään joulukoristeista tai siivoamisesta, niin oikeasti on harvoin kyse joulukoristeista ja siivoamisesta. Ne ovat strategioita jonkin tarpeen täyttämiseen.

Itselleni kuusen väriteema liittyy vahvasti selkeyden ja kauneuden tarpeeseen – puolisolla taas se itse tehdyn (kieltämättä taidokkaan) pelihahmokoristeen tärkeys liittyy ehkä merkityksellisyyden ja nähdyksi tulemisen tarpeisiin. Lapsilla koristeluinto liittyy kenties yhteyden, vallan, kauneuden ja inspiraation tarpeisiin? Ainakin kun saivat koristella puolison lapsuudesta periytyneen pikkuisen leikkikuusen, niin sellainen ”laitetaan KAIKKI koristeet” -into ja riemu heijastelivat jotain tällaisia tarpeita.

Ja kun hahmotan, että oikeasti niillä kuusen koristeilla tai siisteyden tasolla ei ole mitään objektiivista ”oikeaa” tai ”väärää, vaan ne ovat pyrkimyksiä täyttää jotain tarpeita, niin päästään kiinni siihen oikeaan kysymykseen: Mitä sellaista minä tarvitsen, mitä yritän tällä asialla täyttää? Ja jos tämä minun valitsemani strategia ei täytäkään kaikkien muiden tarpeita, niin millä muilla tavoilla voisimme yrittää täyttää omia tai toisten tarpeita?

Koska jos pitää valita, niin mielummin valitsen onnelliset ja tyytyväiset perheenjäsenet kuin minkään joulukuusen tai siivousprojektin. Ja aina löytyy strategioita, joiden myötä kaikkien tarpeet voidaan saada huomioiduiksi.

Huomenna puhutaan lahjoista. Haluanko antaa lahjoja, ja jos niin millaisia? Ihanaa ja leppoisaa joulukuuta, huomiseen! <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Joulukalenteri 7.12.: Entä ne, joiden kanssa en vietä joulua?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun seitsemännen päivän kysymys on seuraava:

Miten olen yhteydessä ihmisiin, joiden kanssa en vietä aikaa jouluna?

Ehkä perinteisin joulumuistamisen tapa on joulukortti. Omasta lapsuudesta muistan iltoja, jolloin kirjoitettiin porukalla joulukortteihin osoitteita äidin käsin kirjoittamasta osoitekirjasesta. Oih, nostalgia. Silloin joulukortti oli tapa pitää yhteyttä ihmisiin, joita ei ehkä muuten vuoden aikana nähnyt lainkaan. Pieni vuorovaikutuksen hipaisu: olette mielessä, pidetään yhteyttä, toivon teille kaikkea hyvää.

Kortti, kirje, video?

Joulukortit voivat edelleen tuntua merkitykselliseltä osalta joulua. Itse olen ollut joulukorttien suhteen melkoisen askartelevainen – joinain vuosina kortti-idea on mietitty jo marraskuussa, toisinaan vasta joulukuun alussa keskellä askartelukaupan kartonkikäytävää. Viime vuonna kortteja askarreltiin lasten kanssa ns. liukuhihnatyönä useampana iltana. Silloin kortin kuviokin tuli suunniteltua lähinnä sen ehdoilla, että silloin 3- ja 5-vuotiaiden askartelutaidot riittivät: leikkaa huopaa, paina leikkurilla tuosta, liimaa paljetteja. (Ja kun sanon ”suunniteltua”, tarkoitan ”poimittua Pinterestistä”. Hakusanoja ”holiday card ideas” kannattaa käyttää vain sillai omalla vastuulla, you know.)

Kortin sijasta läheisiä voi muistaa toki muutenkin. Joiltain ystäviltä on muutamana jouluna tullut joulukirje, jossa kerrotaan kyseisen perheen kuulumisia vuoden varrelta. Sellaisia on aina lämmittävä lukea, vaikka olisikin ollut yhteyksissä sosiaalisen median puolella, ja erityisesti jos ei ole. Videojoulukortti voisi olla aika huikea, erityisesti jos perheessä on esiintymiseen innostuneita jäseniä. Kuulumiset, joululaulut, lasten jutustelut tai tärkeimmät kapistukset voi esitellä yhdellä kertaa ja jakaa läheisille vaikka salaisella Youtube-linkillä.

Muutamana jouluna ollaan myös soiteltu videopuheluita toiselle puolelle maailmaa, kun ystävät ovat olleet siellä. Silloin tulee aina sellainen ”elämme todella tulevaisuudessa” -fiilis, kun toinen ihminen on melkein siinä lähellä, äänineen ja eleineen ja kaikkineen, vaikka onkin fyysisesti jossain ihan muualla. Lapset eivät toki pitkään jaksa pelkkää videopuhelua, joten meidän perheessä on todettu hyväksi lähestymistavaksi se, että toisinaan videopuhelulaite (läppäri, älypuhelin tai tabletti) laitetaan pöytään ruokailun ajaksi, vaikka muuten ruoka-aikoina ei ruutuja päällä olekaan.

Silloin sukulaisten tai ystävienkään ei tarvitse keksiä erillistä viihdykettä koko ajaksi, ja sitten kun lapset on syöneet, niin aikuinen voi vielä vaikkapa lukea lapselle kirjaa videon kautta. (Silloin toki lasten ruokailualueen täytyy olla riittävän kaukana laitteesta – puuroroiskeet näppäimistöllä tai kamerassa eivät ole mitenkään kauhean ylevä homma.)

Ja mitä siinä sitten sanoisi?

Ja oli muoto mikä tahansa – video, puhelu, tekstari, kirje, kortti – niin on hyvä myös miettiä, että mitä haluan tällä vuorovaikutuksella tuolle toiselle kertoa? Hyvää joulua, olette mielessä, olette tärkeitä, toivon teille kaikkea hyvää. Se riittää jo. Jos haluaa tehdä viestistä henkilökohtaisemman, niin entä jos kertoisikin sille toiselle, minkä takia hän on tärkeä? Mikä hänessä on juuri sellaista, mikä sinua ilahduttaa, lämmittää, liikuttaa, inspiroi? Mitä ihania muistoja sinulla on vuoden varrelta tästä ihmisestä? Tai mistä haluaisit häntä kiittää?

Näitä asioita voi toki kertoa läheisille ja kaukaisemmille muulloinkin kuin jouluna. Vaan tässä vuoden loppuessa on aivan mainio hetki ottaa ihan tavoitteekseen se, että kertoo ihmisille miksi he ovat itselle tärkeitä ja ihania. Kiitollisuus virittää (omasta mielestäni) paljon ihanampaan jouluun kuin sen miettiminen, mitä kaikkea minulta puuttuu ja minkä kaiken haluaisin olevan eri tavalla. Niitäkin asioita voi miettiä, ilman muuta. Ja sitä on hyvä tasapainottaa tietoisella kiitollisuudella ja sen jakamisella. Muuten ne hetket, jolloin sitten saa mitä haluaa, voivat jäädä ontoiksi, kun kiitollisuutta ei ole tullut treenattua.

Eli oikeastaan toisten ihmisten muistamisella ja tietoisella kiitollisuudella tekee myös itselleen taas vähän lämpöisempää joulumieltä. Ei hassumpaa.

Huomenna puhutaan siitä, mikä tekee kodista kauniin ja jouluisen. Onko se joulukuusi, *jaiks* joulusiivous, vai jokin ihan muu?

Ihanaa ja lämminsydämistä joulukuun jatkoa, huomiseen!

Joulukalenteri 6.12.: Kenen kanssa haluan viettää joulun?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kuudennen luukun kysymys on tämä:

Kenen, tai keiden, kanssa haluan viettää aikaa jouluna ja joulun alla?

Tiedät varmaan sen sanonnan, ”no me nähdään sillai joskus ja jouluna”. Ja niin, jouluna kuuluu perinteisesti nähdä kaikkia niitä ihmisiä, jotka a) on itselle tärkeitä, ja b) on niin kiireisiä tai eri elämäntilanteessa, että vain joulun alla ehditään etsiä kalenterista se tunnin glögivisiitti ja päivitellä, miten lapset on kasvaneet.

Niin tässä joulukuun alkupuolella on itse asiassa ihan hyvä aika miettiä, että keitä ne ihmiset oikeastaan ovat. Keitä haluaisin nähdä joulukuun mittaan? Kenelle haluaisin lähettää viestin, että sovitaanko treffit välipäiville? Kenet toivoisin kylään jouluaattona, joulupäivänä? Vai mennäänkö johonkin muualle joulun viettoon?

Tapaus ”Missä Vietimme Joulunpyhät”

Osittain joulunvieton sanelevat toisaalta perinteet ja toisaalta resurssit. Jos jouluaatto on viimeiset viisitoista vuotta Aina Vietetty Mummulassa Kun Tämä Voi Olla Mummun Viimeinen Joulu, niin voi olla vaikeaa poiketa siitä perinteestä. Samaan aikaan voi tuntua siltä, että kapasiteetti riittäisi tänä vuonna tasan pitsan tilaamiseen ja Jouluradion avaamiseen, eikä kiinnostaisi tippaakaan reissata tuntikausia sukujoulua viettämään.

Silloin jo ihan sen kysyminen voi auttaa, että no mitä mä sitten haluaisin tehdä? Kenen kanssa haluaisin viettää joulua, jos saisin valita? Oman perheen kesken? Kaveriperheen kanssa? Sanoa sukulaisille että tervetuloa meille, ottakaa laatikot ja muut tykötarpeet mukaan niin minä huolehdin että kaikilla on lautaset?

Välillä ne haaveet eivät osu tämän vuoden resursseihin. (”Palkkaan kotiin siivoojien armeijan ja lähdetään joulunpyhiksi reissuun.”) Toisinaan taas voi käydä niin, että joku muukin tuskailee oman joulunsa kanssa, ja yllättävä ratkaisu rakkaiden ihmisten kanssa voi pelastaa paitsi oman jaksamisen myös jonkun muun joulun. Ehkä mummukin on viisitoista vuotta haaveillut kylpyläjoulusta, jossa joku muu pistää pöydän koreaksi, mutta kun pitäähän niille sukulaisille laittaa pöytä notkumaan kun kerran sieltä kaukaa reissaavat.

Näitäkään asioita ei voi tietää, ellei kysy, puhu, kuuntele. Ja usein se vaatii sen yhden rohkean, joka avaa suunsa ja sanoo, että tiedättekö, olispa kiva miettiä että miten tämä joulu tänä vuonna, kun tuntuu aika raskaalta joka vuosi tehdä tämä näin.

Ketkä pöydän ympärille kutsutaan

Ja vaikka joulua viettäisi kotonakin, niin voi miettiä, keitä haluaa mukaan juhlaan.

Ennen lasten syntymää oltiin puolison kanssa joulut lapsuudenperheidemme parissa, ja esikoisen synnyttyä ilmoitimme, että me vietetään joulu kotona, ja isovanhemmat on tervetulleita jouluaattona meille. Sillä perinteellä on menty nämä lapsiperhevuodet, ja toistaiseksi ollaan mahduttu pöydän ympärille oikein mainiosti. Voi olla, että perinteet muuttuvat vuosien myötä, ja sekin on ihan ookoo.

Joulun alla ja välipäivinä nähdään ja kutsutaan kylään myös muita tärkeitä ihmisiä. Toki olisi ihanaa, että kaikki tärkeät ihmiset olisivat saman pöydän ääressä jouluna – ja samalla on hyväksyttävä, että se aikataulupalapeli menee aika nopeasti aika mutkikkaaksi, kun yksi ihminen voi kuitenkin olla vain yhdessä paikassa samaan aikaan. Yksi joulua ratkaisevasti helpottava taito onkin se, että ei ota henkilökohtaisesti sitä, että ihmisillä on muitakin suunnitelmia.

Toki joulukuussa on rajallinen määrä päiviä, eikä kaikkia tärkeitä ihmisiä ehdi kuitenkaan nähdä yhden kuukauden, saatika joulunpyhien, aikana. Silloin voi miettiä, josko ottaisi joulukuussa yhteyttä tärkeisiin ihmisiin ja sopisi tapaamisia suoraan tammikuulle, jos kerran ei joulun tuoksinassa ehdi nähdä. On sitten jotain odottamisen arvoista joulun mentyäkin. 🙂

Huomenna pohditaan tarkemmin sitä, että miten voisi olla yhteyksissä niihin ihmisiin, joiden kanssa ei osuta joulun aikana halausetäisyydelle. Ihanaa itsenäisyyspäivän (kirjoitin pari kertaa ”itsepäisyyspäivän”, ei sekään huono vaihtoehto ole) jatkoa, huomiseen! <3

Joulukalenteri 5.12.: Joulu ja lapset

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun viidennen luukun kysymys on seuraava:

Millaiset asiat joulussa ja sen odotuksessa ovat tärkeitä perheeni tai läheisteni lapsille?

Joulu, lasten juhla. Näinhän sitä moni meistä ajattelee, erityisesti jos omassa perheessä tai lähipiirissä on lapsia. Aikuisten on joskus muuten helppo miettiä omannäköistä joulua – mutta kun ne lapset! Pitäähän lasten takia olla kuusi, piparit, lahjat, pukki, rekiajelut, tiptap-laulut, spektaakkelit, kynttiläaamiaiset, mitä ikinä siihen merkitykselliseen, oikeaan, perinteiseen jouluun omasta mielestä kuuluukin.

Ja sitten jos sattuu kysymään siltä lapselta itseltään, niin merkityksellisiä asioita saattavat olla ihan jotkut muut. Vaikka se, että koristellaan kuusi yhdessä. Tai että laitetaan kynttilät palamaan ja muut valot pois ja kuunnellaan joululauluja. Tai vaikka nyt sitten se lahja, jota on toivonut kesästä asti.

Merkittävää vai merkityksellistä?

Joskus sitä nimittäin (itsekin) hairahtuu ajattelemaan, että joulun ja sen odotuksen täytyy olla jotenkin Merkittävää Spektaakkelia, jotta siitä jäisi lapsille lämpimiä joulumuistoja. Ja sitten tulee niitä viikonloppuja, jolloin puetaan pinna kireällä ja kiukkuitku silmässä toppavaatteita eteisessä kun pitää ehtiä siihen ihanaan jouluiseen koko perheen tapahtumaan Kun Siitä Tulee Niin Hyvät Joulumuistot Laita Nyt Vihdoin Jo Se Haalari Päälle Niin Ehditään Tekemään Ihania Joulumuistoja!!!

Ja joo, joskus se ihana joulufiilis tulee vaikkapa joulumarkkinoiden taianomaisesta karusellista tai siitä piparien leipomisesta tai joululahjan avaamisesta. Joulufiilis vaatii kuitenkin oman kokemukseni mukaan myös sitä, että siinä hetkessä meillä kaikilla – sekä lapsilla että aikuisilla – on tarpeeksi läsnäoloa ja iloa olla yhdessä nauttimassa siitä hetkestä.

Joulufiilistä ei voi suorittaa. Eikä sitä varsinkaan voi suorittaa lasten puolesta.

Sitä ei voi valitettavasti myöskään siirtää lapsille niin, että tekee itselle merkityksellisiä mutta lasten mielestä tylsiä joulujuttuja, koska silloin se lasten reaktio (”miks me ollaan täällä mennään jo kotiin mulla on tylsää eiks oo mitään syötävää saanks mä pelaa sun puhelimella”) voi tuntua epäkiitollisuudelta. Se taas hapantaa sen vähänkin oman joulufiiliksen, ja lopulta kenelläkään ei ole kivaa.

Voi myös kysyä

Niin jos lasten ilo on se, mikä tekee joulun, niin entäs jos kysyisi lapsilta, että mikä heille tekee joulun?

Ja sitten vain hyväksyisi sen, että se kymmenen minuutin joulukuusen koristeluhetki on riittävän merkityksellinen, jos sen jälkeen lapsia kiinnostaa tehdä jotain ihan muuta? Ja jos itsellä on ajatus, että joulupolku tai -konsertti tai -leipominen Pitäisi Olla Lapsille Merkityksellistä (eikä se näytä olevan), niin entäs jos sen voisi tehdä vain siksi, että se on itselle merkityksellistä? Ei tarvitsisi käyttää lapsia tekosyynä, vaan myös oma joulumieli saisi olla hyvä syy tehdä ”lasten jouluun” kuuluvia asioita?

Noita kysymyksiä täytyy ainakin itse pitää elävänä mielessä tässä joulua kohti kulkiessa. Ja ehkä tehdä tuohon kuusen ympärille tilaa, niin voidaan istua siinä ympärillä joku kerta esikoisen toiveen mukaan.

Huomenna pohditaan sitä, kenen kanssa sitä joulua sitten oikeastaan vietetään. Lempeitä ja iloisia joulun odotuksen päiviä, huomiseen! <3

Kunnioitus ja luottamus parisuhteessa

Seurustelin ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana. Siitä on muutama vuosi vierähtänyt, ja niiden vuosien myötä olen kerännyt myös jonkin verran lisää dataa parisuhteista. Pisin parisuhteeni on 12 vuoden edelleen jatkuva yhteinen taival puolison (ja lasten isän) kanssa.

Tässä ruuhkavuosien mylläkässä on löytynyt pari sellaista ydintä, joita itse pidän (rakkauden, unelmien, kemian, mannapuuron ja mansikoiden lisäksi) ihan ratkaisevina tekijöinä parisuhteen onnistumiselle. Ne ovat molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus.

Tänään halusin kirjoittaa siitä, mitä kunnioitus ja luottamus parisuhteessa tarkoittavat minulle.

Näiden asioiden käytäntöön vieminen ei ole aina helppoa. Päinvastoin. Välillä se on niin sielua raastavan vaikeaa että täytyy oikeasti rakastaa toista tosi paljon jotta laittaa itsensä tällaiseen myllyyn. Kasvattavaa se kyllä on, kun tulee jatkuvasti katsottua peiliin ja haastettua niitä omia totuttuja toimimisen tapoja.

Kunnioitus ja luottamus

Kunnioitus parisuhteessa on sitä, että pidän jatkuvasti auki sen mahdollisuuden, että toinen on oikeassa ja minä käyttäydyin kurjasti. Että vaikka olisin mielestäni täysin oikeutetusti toiminut niinkuin kuka tahansa järkevä ihminen toimisi, niin se saattoi loukata toista – ja on tärkeää ja arvokasta että hän kertoo siitä loukkaantumisestaan minulle.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että kun kysyn toiselta ”mikä on” niin voin luottaa siihen, että hän puhuu totta. Että hän ei sano ”ei mikään” jos jokin hiertää. Luottamus tarkoittaa myös sitä, että kun toinen kysyy ”mikä on” niin voin sanoa ”en tiedä” tai ”en nyt halua puhua siitä” ja se on riittävän hyvä vastaus siihen hetkeen – koska toinen tietää, että kerron heti kun tiedän tai haluan puhua.

Voin luottaa siihen, että minun ei tarvitse pienentää tai himmentää omaa iloani ja omien tarpeideni täyttymistä.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että silloinkin, kun toisen naama ja olemus riepoo sata tuhatta diljardia prosenttia, niin pidättäydyn piikittelemästä ja kuittailemasta ja kerron rehellisesti, mikä mättää. En myöskään edes vitsillä piikittele toiselle, tai toisesta muille, sellaisilla tavoilla joiden tiedän loukkaavan toista. Tai ainakin pyydän anteeksi ja muutan käytöstäni samantien kun tajuan, että tulin piikitelleeksi ja kuittailleeksi.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että voin vapaasti riemuita ja iloita asioista, jotka menevät ihanasti, ja luottaa siihen, että toinen riemuitsee ja iloitsee kanssani. Voin luottaa siihen, että minun ei tarvitse pienentää tai himmentää omaa iloani ja omien tarpeideni täyttymistä siltä varalta, että toiselle tulee siitä paha mieli. Ja jos toiselle siitä jotain kurjia fiiliksiä herää, niin voin luottaa siihen, että hän ottaa niistä vastuun eikä syytä niistä tunteista minun onnistumistani.

Erityisesti silloin kun on vaikeaa

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että molemmat saavat asettaa rajoja omien tarpeidensa suojaksi. Että kun pyydän toiselta jotain ja hän sanoo EI, niin olen aidosti kiitollinen siitä, että hän suojeli omia rajojaan. Ja kun hän pyytää minulta jotain, niin voin sanoa EI ilman pelkoa siitä, että saan sen jälkeen niskaani syyllistämistä tai valitusta.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa, että olen rehellinen toiselle silloinkin kun se tuntuu vaikealta.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että pidämme lupauksemme, tai kerromme toiselle heti kun näyttää siltä, että emme siihen ehkä pysty. Se tarkoittaa myös sitä, että jos lupaus joskus kuitenkin rikkoutuu, niin luotan siihen, että toinen teki parhaansa – ja hän luottaa siihen, että minä tein parhaani.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa, että olen rehellinen toiselle silloinkin kun se tuntuu vaikealta. En jätä asioita kertomatta ikäänkuin suojellakseni toista (eli oikeastaan suojellakseni itseäni niiltä vaikeilta keskusteluilta).

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että kaikkea ei kuitenkaan tarvitse jakaa tai avata. Minulla on oma elämäni, toisella on oma elämänsä, ja vaikka ne yhtenevät monissa kohdissa, ne eivät silti ole täysin päällekkäiset. Luotan siihen, että toinen kertoo minulle asioita siinä määrin kuin ne koskettavat minun elämääni, ja siinä määrin kuin hän haluaa minulle asioita jakaa.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa, että tiedän ettei toinen tahallaan ja tietoisesti tekisi mitään loukatakseen tarpeitani.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa, että otan vastuun omista tunteistani ja tarpeistani, ja huomioin myös toisen tunteet ja tarpeet – ja muistan samalla, että toinen on itse vastuussa omista tunteistaan ja tarpeistaan.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa, että tiedän ettei toinen tahallaan ja tietoisesti tekisi mitään loukatakseen tarpeitani – ja jos niin tapahtuu, kyseessä on varmaankin väärinkäsitys, ja voin turvallisesti kertoa toiselle tunteistani ja tarpeistani.

Yhteinen nimittäjä

Toki kunnioitus ja luottamus ovat ihan keskeisiä asioita missä tahansa ihmissuhteessa. Monet noista yllä kuvatuista periaatteista toimivat sellaisenaan myös lasten kanssa, tai työpaikalla, tai esimerkiksi harrastusporukassa.

Ja toki, taas, ytimessä on se, että pystyn kunnioittamaan itseäni ja luottamaan itseeni. Minä olen kaikkien elämäni ihmissuhteiden yhteinen nimittäjä. On tärkeää, että kunnioitan omia rajojani ja tarpeitani, että luotan siihen että teen parhaani, että puhun itselleni ja itsestäni kunnioittavasti, että luotan onnistumisiini ja taitoihini ilman jatkuvaa itsekritisoinnin tarvetta.

Minä olen kaikkien elämäni ihmissuhteiden yhteinen nimittäjä.

Ja mitä enemmän treenaan kunnioittavaa käytöstä ja luottamusta itseni suuntaan, niin sitä helpompaa on olla kunnioittava, luotettava ja luottavainen myös toisten ihmisten kanssa. <3

Ensi viikolla tulee lisää tietoa siitä, miten itsestä huolehtimista ja omien tarpeiden kunnioittamista voi harjoitella syksyn Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -kurssin myötä. Tilaa uutiskirje, niin saat tiedon kurssista suoraan sähköpostiisi – ja saat sopivasti loppukesään ”Kärsivällinen aamu” -minikurssinkin, jonka myötä syksyn aloitus (sitten joskus miljoonan vuoden päästä) käy lempeämmin. <3

Tämä toimi tällä kertaa 18: Epätäydellisyyden ristiaallokko

Kesälomalauantai. Aamiaisen jälkeen lapset tsemppautuvat ulos leikkimään, koska koko aamu on mennyt piirrettyjen parissa. Minä teen aamurutiinia eli yritän meditoida siinä kaiken kaaoksen keskellä. Viisivuotiaalla on kauhea kriisi siitä, että isi haluaa laittaa vessanoven kiinni kun viisvee on vessassa ja isi juo aamukahvia.

Viisvee: Mikään ei auta paitsi se, että saan pelata.
Minä: No sit sä varmaan istut ja pidät ikävää koko päivän.
Viisvee: No on itse asiassa toinenkin asia joka auttaa. *hakee pehmolelun ja tulee mun syliin siihen joogamatolle kippuraan.*

Siinä me sitten hetken syliteltiin, ja sit patistelin lapsen pukemaan. No, hän löysi sukat ja housut ja tuli taas mun syliin, jossa vaiheessa hän rupesi näpräämään mun jalkapohjia vaikka sanoin monta kertaa että älä koske. Ja kun siirsin jalkoja niin, että jalkapohjat oli saavuttamattomissa, niin taas tuli huuto.

Minä: Hei älä koske ilman lupaa, ihan niinkuin säkin aina sanot.
Viisvee: Mutkun mä…
Minä: Mua ei nyt kiinnosta selittelyt, mua kiinnostaa anteeksipyyntö ja se, että sä muutat sun käytöstä. Ihan niinkuin jos suhun joku koskee sillai miten et halua, niin ei sun tarvitse kuunnella selityksiä, vaan toisen tehtävä on pyytää anteeksi ja muuttaa käytöstä.
Viisvee: Anteeksi!
Minä: Saat. Voitko mennä kauemmaksi pukemaan, kun sä tulit tähän kesken mun joogan?
Viisvee: Mä haluan pukea tässä!
Minä: Ja mä haluan joogata tässä, ja sä tulit tähän kun mä olin ensin.

Siinä kohtaa mua otti päähän koko episodi sen verran, että menin toiseen huoneeseen ja puoliso sai hoitaa pukemiset loppuun.

Tässä ei ollut patenttiratkaisuja

En tiedä, onko tässä tarinassa mitään varsinaista opetusta tai esimerkkiä.

Huomasin tilanteen jälkeen, että mua samaan aikaan ärsytti etten saanut omaa tilaa, ja hävetti etten osannut olla lapselle paremmin läsnä. Hän selkeästi halusi syliin ja lähelle, ja aluksi osasin olla läsnä ja kutsua lapsen syliin mykkyrälle. Ja sitten kohta en halunnutkaan.

Voisin perustella ihan suvereenisti kumman tahansa näkökulman.

Että kyllä, mun on tärkeä saada omaa aikaa ja tilaa, aamurutiini on mun hyvinvoinnille tosi tärkeä, oma happinaamari päähän ensin, ei tarvitse joustaa vanhemman aina omista tarpeistaan. Lapsen on tärkeää kokea, että aikuinen asettaa rajat oman hyvinvointinsa suojaksi, koska sitten hän näkee mallin siitä, että niin saa tehdä.

Ja kyllä, lapsi tarvitsi läheisyyttä ja nähdyksi tulemista, ja aikuisen on tärkeä pystyä säätelemään omien tarpeidensa täyttymistä koska lapsi ei välttämättä pysty odottamaan ja ennakoimaan samalla tavalla kuin aikuinen. Lapsella on selkeästi nyt joku muukin myllerrys käynnissä, ja siihen auttaa läheisyys ja rakkaus ja empatia paljon paremmin kuin rajojen tiukentaminen.

Niin ehkä kirjoitin tämän tekstin esimerkkinä siitä, että kaikki tilanteet ei aina ratkea mitenkään sisäsiististi tai tyylikkäästi, vaikka olisikin kiinnostunut omista ja toisten tarpeista. Ei kaikkiin tilanteisiin ole mitään patenttiratkaisua, että nyt ensin tehdään näin ja sitten noin ja sen jälkeen kaikilla on hyvä fiilis ja kaikkien tarpeet täyttyy.

Epävarmuus ja epätäydellisyys

Tottakai mä pelkään että toi viisvee on parin kolmen vuosikymmenen päästä terapiassa valittamassa, miten äidistä ei ikinä tiennyt että pääseekö sen syliin vai ei. Aika usein, kun laitan omat tarpeeni lasten tarpeiden edelle, koen olevani kuin Ibsenin Nukkekodin Nora, joka hylkää lapsensa lopullisesti koska kokee olevansa niin kelvoton heitä kasvattamaan. Ja noi on viisi ja seitsemän. Aika pieniä mutta ei ihan taaperoita enää kuitenkaan.

En mä tiedä, että muuttuuko tämä koskaan. Että onko tää samanlaista silloin kun lapset on viisitoista ja seitsemäntoista. Mutta ihan tällai vertaistukena vanhemmalta toiselle: tässä samassa epävarmuuden ja epätäydellisyyden ristiaallokossa me seilataan kaikki. ❤️

Ja ihan tyytyväisiä ääniä tuolta ikkunan toiselta puolelta kuuluu, niin vissiin sillä viisivuotiaallakin on nyt kaikesta huolimatta asiat ihan kohtuullisesti. Vaikka kaikki ei mennytkään täydellisesti.

Tämä toimi tällä kertaa 17: Kahden kriisin aamu

Lauantaina pidän uuden Ipanaisen liikkeen avajaisissa puolenpäivän jälkeen luennon tarpeiden merkityksestä kärsivällisyydessä. Sen kunniaksi tarjoan Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa -verkkokurssin alehintaan 25€ (norm 37€) 5.3. klo 22 asti alekoodilla IPANAINEN. Tule mukaan lauantaina tai hae tukea kärsivällisyyteen verkkokaupasta! <3

Tänään aamulla meidän juuri viisi vuotta täyttäneellä meni kaksi kertaa päivä pilalle ennen kello puolta yhdeksää. Tämä on tarina siitä, miten näistä päivän pilaantumisista huolimatta hän ehti ajoissa ja hyvällä mielellä päiväkodin aamupalalle.

Kriisi numero yksi: Unilelu hukassa.

Lapsella on tapa, että aina kun hän kömpii yöllä meidän kainaloon, hän ottaa mukaansa tietyt unilelut. Aamulla lapsi etsi huolissaan yhtä niistä, vaikka oli jo vaatteiden pukemisen aika. Sitten kun se löytyi sängyn ja seinän välistä, hän puhkesi lohduttomaan itkuun.

Minä: Mikä sua surettaa?
Lapsi: No kun mä halusin yöllä ottaa diplodocuksen mukaan, ja mä en ottanut!!!
Minä: Oliksä pettynyt kun se ei mennyt sillai kuin halusit?
Lapsi: Jooooo! Mun päivä on nyt ihan pilalla?
Minä: Voi että, kuulostaa tosi kurjalta. Kuinka pilalla se päivä nyt on?
Lapsi: Ihan, ihan maapallon kokoisella pilalla!
Minä: Wou, niin paljon! Miten se mahtuukaan olemaan niin pilalla? Ohhoh.

Tässä kohtaa lapsi hetken aikaa näpräsi jotain lelua eikä vastannut, joten odotin hetken.

Minä: Saisitko vaatteet päälle vai autanko?
Lapsi: Sä autat.

Sitten päästiin pukemaan, ja lähtemään, ja päiväkodille asti. Ja sitten se alkoi.

Kriisi numero kaksi: Tossut jäi kotiin.

Lapsi oli saanut synttärilahjaksi maailman ihanimmat Dori-tossut (Doria etsimässä on universumin kaikkeist eniten lempparileffa juuri nyt). Ne olivat kuitenkin jääneet lähtöhässäkässä kotiin, ja vaihtoehtona olivat vain tavalliset valkoiset tossut.

Lapsi: Mä en halua noita tossuja, mä haluan ne Dori-tossut!
Minä: Rakas, nyt on nämä tossut vaihtoehtona. Mä luulin että sä laitoit ne sun reppuun ite.
Lapsi: Ne ei mahtuneet!
Minä: Ja mä en hoksannut tarkistaa, että onko ne mukana. Anteeksi.

Tässä kohtaa yksi lapsen hoitokavereista oli jo käynyt tarjoamassa lapselle omia tossujaan lainaan, jos ne vaikka toisivat paremman mielen. Lasten empatia ja ongelmanratkaisukyky. ❤️ Kiitimme kauniisti ja jatkoimme ratkomista.

Minä: Surettaako sua kun ne jäi kotiin? Onks ne susta maailman ihanimmat?
Lapsi: Joo. Mä haluun ne tossut!
Minä: Rakas, jos mä voisin muuttua Dori-tossuiksi niin muuttuisin. Jos voisin mennä aikakoneella takaisin niin ottaisin ne tossut mukaan. Sillai mä en voi tehdä, mutta mulle sopii että mä käyn tuomassa ne tossut sulle tänään vielä. Nyt sun silti tarttee laittaa nää tossut jalkaan että ehdit aamupalalle, se ehtii loppua ennenkuin kerkiän takaisin.
Lapsi: Eikun hae ne tossut niin nopeasti kuin voit! Mä istun tässä sen aikaa.
Minä: Mä haen ne just niin nopeasti, ja mä en voi lähteä hakemaan niitä ennenkuin sä oot laittanut noi toiset tossut jalkaan ja mennyt aamupalalle. Mitä nopeammin niin tapahtuu niin sitä nopeammin saat ne omat tossutkin. Auttaisko että otat ton Dori-unilelun mukaan ja kysytään että voisko se olla sun kaverina kun nyt ei oo tossuja?

Se sopi, tossut saatiin jalkaan ja kädet pestyä. Päiväkodin aikuisella oli kuitenkin oma raja:

Lapsi (päiväkodin aikuiselle): Voinko ottaa tän unilelun pöytään mukaan kun mulla jäi tossut kotiin?
Aikuinen: Tänään ei oo oman lelun päivä niin ei oteta leluja pöytään, muillakaan lapsilla ei ole. (Tässä kohtaa lapsi alkoi taas vähän nieleskellä kyyneliä.)
Minä: Sopisko että se olis jossain hyllyllä niin [nimi] näkee sen?
Aikuinen: Voidaan laittaa se vaikka tolle hyllylle niin se sitten katselee sua.
Minä: Haluatko että [aikuisen nimi] laittaa vai mä laitan sen sinne?
Lapsi: Mä haluun ite laittaa!
Aikuinen [puolen sekunnin hiljaisuuden jälkeen]: No tuu kokeilemaan että yletätkö sä sen sinne.
Lapsi: Mähän oon jo viis niin mä yletän kyllä!

Lelu saatiin hyllyyn, kyyneleet saatiin pyyhittyä, ja aamupalakin maistui. Mä sain käveltyä näppärästi aamulenkin samalla kun kävin kotoa hakemassa tossut.

Mitä mä siis tein?

Näissä tilanteissa oli toki sen verran samaa, että molemmissa oli sama lapsi ja iso kriisi. Toisessa kuitenkin oli vaihtoehtoja tilanteen parantamiseksi, toisessa ei enää voinut asialle mitään. Tunteen käsittely alkaa kuitenkin aina samasta palikasta: empatiasta.

Jos ei voi tehdä mitään, niin voi antaa empatiaa

Ensimmäisen kriisin kohdalla ei oikeastaan ollut yhtään mitään sellaista, mitä olis voinut tehdä tilanteen korjaamiseksi tai muuttamiseksi. Ainoa, millä tilannetta pystyi auttamaan, oli empatia. Se onneksi auttoi.

Mun vakkarilauseita lasten kanssa on juurikin tuo ”ärsyttääkö/petyitkö/suututtaako kun se ei mennyt niinkuin olisit halunnut?” Vaikka en tietäisi tilanteesta vielä mitään, vaikka en osaisi arvata että mikähän tarve siellä olis takana, niin usein tuo lause riittää antamaan empatiaa niihin tilanteisiin, joissa lapsella oli Suunnitelma Joka Meni Mönkään.

Toinen, mikä tuossa ekassa kriisissä auttoi, oli sen pettymyksen suuruuden näkyväksi tekeminen. Jos päivä on pilalla, niin sitten se todellakin on pilalla – siinä hetkessä. Minkäänlainen selittely tai ”no mutta kohta päästään hoitoon, ketäs kivoja kavereita siellä on” -meininki ei auta silloin kun se pettymys ja suru ja ärsytys kaipaa tulla nähdyiksi.

Välillä, varsinkin kiireessä, tuntuu että jos annan tilaa ja validointia sille lapsen tunteelle, niin sittenhän se vasta kestääkin. Ja toki voi joskus olla niin, että kun tunteelle antaa tilan niin se purskahtaa pintaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jos tunteen ohittaa tai ei kommentoi sitä, niin yhteistyö maagisesti sujuu paremmin. Lasta harvoin kiinnostaa teeskennellä, että kaikki on hyvin, jos ei ole. (Tai ehkä puen sen sanoiksi näin: itse yritän kasvattaa lapsiani siihen, että he eivät halua teeskennellä tunteidensa suhteen yhtään mitään, varsinkaan minun tunteitani tai suunnitelmiani suojellakseen.)

Usein tunteen kieltäminen ja ohittaminen on varmin tapa siirtää se yhdestä asiasta herännyt kriisi joka ikiseen muuhunkin tilanteeseen. Jos sitä unilelusuunnitelman pieleen menemistä ei saa surra, niin sitten se jää hiertämään ja pilaa myös sukkahousujen laittamisen, haalarin pukemisen, ja hoitomatkan. Tätäkin versiota on testattu – lähinnä sellaisina aamuina jolloin itse kaipaisin samaa kuulluksi ja nähdyksi tulemista eikä itsellä ole yhtään kapasiteettia olla aidosti empaattinen ja läsnä lapsen kriisissä.

Jos voi tehdä jotain, niin silti omien rajojen puitteissa

Toisen kriisin kohdalla sitten olikin niin, että mulla oli aikataulun puolesta mahdollisuus käydä hakemassa ne unohtuneet tossut. Jos en olisi ehtinyt, niin olisin sanonut sen suoraan, ja se suru olisi käsitelty pois myös.

Tuossa tilanteessa huomasin, että ensin yritin järkeillä. Nyt kävi näin, ei voi mitään. Se ei toiminut. Ihan pikkuisen kävi myös mielessä sellainen ”nyt oli kyllä sinun vastuulla pitää huolta niistä tossuista ja ottaa ne mukaan, sen siitä saa kun ei huolehdi tavaroistaan” -saarna, mutta onneksi sain itseni pysäytettyä ennenkuin se tuli suusta ulos. Sen sijaan pyysin anteeksi, etten itse ollut huolehtinut niitä tossuja mukaan, kun kerran tiesin, että ne on lapselle tärkeät.

Sitten kun oltiin saatu se suru ja pettymys purettua empatialla, niin alettiin miettiä strategioita. Tuo ”jos pystyisin tekemään X niin tekisin, mutta en pysty” -lause on How to talk so kids will listen and listen so kids will talk -kirjasta, joka on ihan loistava konkreettinen opus vuorovaikutukseen vaikeissa tilanteissa. Ehdotin mun strategiaa, lapsi ehdotti omaansa, mä kerroin että mulle ei sovi hänen ehdotuksensa, ja sitten neuvoteltiin. Lapsella oli ehkä tarve olla jollain lailla yhteydessä siihen lempparihahmoon, ehkä tarve tulla nähdyksi sen rakkaan hahmon kanssa, jotain sinnepäin.

Tosi tärkeä osa sitä neuvottelua on se, että vaikka lapsi on kiukkuinen ja äreä ja hänen puheensa kuulostaa komentamiselta, niin mä valitsen kuulla ne pyyntöinä. Toisin sanoen mä jätin huomiotta sen lapsen komentavan äänensävyn, koska tiedän että hän ei siinä pettymyksessä ja tunnekuohussa rakentavampaan pysty. Mä en kysynyt ”onko sulla mulle joku pyyntö”, vaikka rauhallisemmissa tilanteissa saatan niin tehdäkin, jos arvelen että lapsella riittää kapasiteetti muotoilla lauseensa fiksummin. Nyt arvelin, että en jaksa alkaa käyttää kummankaan aikaa ja energiaa niiden pyyntöjen muotoilemiseen, vaan käsittelen lapsen lauseita ikäänkuin ne olisivat pyyntöjä.

Ja siinä vaiheessa kun saatiin strategia mietittyä ja kädet pestyä, niin lapsi osasi hyvin huomaavaisesti pyytää päiväkodin aikuiselta, saisiko hän ottaa sen pehmolelun pöytään. Aikuinen asetti rajan, ja sekä minä että lapsi kunnioitettiin sitä rajaa. Sitten mietittiin uusia strategioita.

Mua ilahdutti ja lämmitti päiväkodin aikuisen ote siihen tilanteeseen – hän huomasi, että lapsi oli ollut tolaltaan, ja oli samaan aikaan selkeä omien rajojensa suhteen ja joustava uusien strategioiden suhteen.

Meille kaikille siinä tilanteessa oli tärkeintä, että lapsi pääsee hyvällä fiiliksellä aamiaiselle. Kukaan ei joustanut omista tarpeistaan, vaan mietittiin sellaisia keinoja, jotka toimi kaikille. Kukaan ei kyseenalaistanut toisten tarpeita, vaan ainoastaan niitä ehdotettuja strategioita. Tarpeiden kyseenalaistamista olisi ollut vaikkapa se, jos mä olisin sanonut että lapsi ei tarvitse just niitä tossuja, tai jos lapsi olisi sanonut että kyllä voin ihan hyvin ottaa lelun pöytään vaikka muut lapset ei saa.

Kaikki hyväksyivät, että joku tässä on nyt toiselle niin tärkeää, että mietitään miten tämä voisi onnistua toisin.

Tämä kaikki on helpompaa, kun huolehtii jaksamisesta

Tämä kaikki onnistuu aikuiselta helpommin silloin, jos me ollaan valmiita asettautumaan lapsen asemaan, päästämään hetkeksi irti siitä ”tämän kuuluisi mennä näin” -ajatuksesta, ja huolehtimaan siitä että meillä on itsellä tarpeet riittävän täynnä, niin että meillä riittää empatiaa sille lapselle.

Tämä ei tarkoita, että arjen tarvitsisi olla helppoa tai täydellistä – ei todellakaan. Se tarkoittaa, että erityisesti silloin kun arki ei ole helppoa tai täydellistä, me huolehditaan omista tarpeistamme, jotta se arjen kuormittavuus ei kaadu lapsen niskaan. Lapsi kun ei valitse aikuisen arkea. <3

Parhaiten itsestä huolehtiminen onnistuu silloin, kun se on rutiini. Helpomman arjen vinkkejä löytyy lisääkin helmikuun teksteistä, esimerkiksi meidän arjen helpottajia sekä ajattelun helpottajia.

Lauantaina pidän uuden Ipanaisen liikkeen avajaisissa puolenpäivän jälkeen luennon tarpeiden merkityksestä kärsivällisyydessä. Sen kunniaksi tarjoan Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa -verkkokurssin alehintaan 25€ (norm 37€) 5.3. klo 22 asti alekoodilla IPANAINEN. Tule mukaan lauantaina tai hae tukea kärsivällisyyteen verkkokaupasta! <3

Empatiaharjoitus: Tasa-arvokeskustelu

No eilen oli sitten tämä koulujen tasa-arvo-ohjelmasta noussut kohu. Tai siitä uutisoitiin, ja sitten sitä otsikoitiin, ja sitten siitä kohistiin. Itse pysyttelin aika tiiviisti poissa sosiaalisesta mediasta, koska arvelin, että kommentointia lukemalla saan vain maksimoitua ahdistuksen. En halunnut jakaa tai kirjoittaa asiasta yhtään mitään, koska kaikki maailman argumentit puoleen ja toiseen oli jo sanottu, eikä kukaan niitä kuullut kuitenkaan.

Ja sitten tässä päivän ja yön asiaa sulateltuani ajattelin, että ehkä se juuri onkin ongelma. Että keskustelua käydään parhaimmillaankin väittelynä ja kamalimmillaan huutomatsina, jossa tarkoitus on todistaa toiselle ja itselle, että on oikeassa. Puhtaan loogisissa keskusteluissa sellainen toisinaan toimii, jos keskustelijat pystyvät pitämään väittelyn viihdearvoisena ja kunnioittavat toisiaan. Selvästikään koulujen tasa-arvo-ohjelma ei ole sellainen keskustelu – sukupuolen kokemus ja sen sosiaalinen konteksti menevät niin syvälle ihmisen olemukseen, että tunteiden heräämiseltä ei voi välttyä.

Eikä tunteita tarvitsekaan välttää, edes keskustelussa. Ne kertovat meille aina jotain tärkeää siitä, mitä meidän tarpeillemme kuuluu. Mitä voimakkaampi tunne, sen kovempaa tarpeet huutavat taustalla. Ja tasa-arvokeskustelussa näyttäisi noin äkkipäätä olevan kaikilla puolilla ihan valtava määrä erilaisia tarpeita, joilla on todella kova hätä tulla kuulluiksi.

Niin ajattelin argumentaation ja väittelyn sijaan ottaa askelen kohti dialogia ja kuulemista (Otto Scharmerin kuuntelun tasojen hengessä) ja kirjoittaa ihan puhtaan empatiaharjoituksen siitä, mitähän tunteita ja tarpeita tasa-arvokeskustelussa on yleensä läsnä. Sanon ”yleensä”, koska tämä kohu (tai se, mitä siitä näin ennenkuin suljin sosiaalisen median) on läheistä sukua aika monelle muulle käymälleni ja näkemälleni keskustelulle sukupuolten välisestä tasa-arvosta, sukupuolineutraaliudesta ja -tietoisuudesta, sukupuolesta ylipäänsä.

Usein näissä keskusteluissa on kaksi päänäkökulmaa: toinen on se, että sukupuolitietoisuus ja -neutraalius ja -tasa-arvo ovat hyviä, kannatettavia ja tervetulleita ilmiöitä, ja toinen on se, että sellainen on tarpeetonta tai haitallista tai vääriin asioihin keskittymistä. Jos pyrkisin argumentaatioon, näitä väitteitä tarvitsisi täsmentää valtavasti, koska nyt käsillä on käytännössä kaksi olkiukkoa. (Tai siis olkihenkilöä.) Empatiaharjoituksessa sitävastoin tarkat argumentit eivät omasta mielestäni ole ihan niin tärkeitä.

Todennäköisesti arvaan joitakin tunteita ja tarpeita joidenkin ihmisten kohdalta väärin. Se on tarkoituskin.

Jo se, että asetun toisen ihmisen asemaan ja mietin, mitähän hän tässä tilanteessa tuntee ja tarvitsee, avaa omaa ajatteluani ja tunnemaailmaani vastakkainasettelusta kohti dialogia. Ja se, että toinen ihminen huomaa omat tarpeensa – vaikka sitten sen kautta, että en minä niinkään ennakoitavuutta kaipaa vaan kuulluksi tulemista – antaa puolestaan hänelle, ja meille kuuntelijoille, arvokasta tietoa siitä, mistä tässä nyt oikeasti on kyse.

Ja koska empatiaa voi antaa vasta sitten kun sitä on itse saanut, niin aloitan omasta näkökulmastani.

Itse-empatia: mitä minä tarvitsen?

Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä se, miten itse asiasta ajattelen. Itse olen iloinen ja helpottunut siitä, että kouluissa pyritään vähentämään ulkopuolelta tulevaa sukupuolittamista ja tarjoamaan tietoa sukupuolen moninaisuudesta. Osaltaan se liittyy omiin kokemuksiin – itse olen mm. meinannut 11-vuotiaana saada bussissa turpaan väärän kiekkojengin kannattamisesta, koska sen toisen joukkueen kannattajat (lapsia siis itsekin) luulivat minua pojaksi. Molempia omia lapsiani on sukupuolitettu väärin, ja se on ollut molemmille todella epämiellyttävää ja aiheuttanut surua.

Päällimmäisenä tarpeena itselläni tämän ilon ja helpotuksen taustalla on kunnioituksen, hyväksynnän ja nähdyksi tulemisen tarve. Että jokaista ihmistä kunnioitettaisiin sellaisena kuin hän on, ja hänet nähtäisiin ja hyväksyttäisiin sellaisena kuin hän on, ilman ulkopuolelta (erityisesti auktoriteeteilta) tulevaa lokeroimista tai painetta. (Tämäkään tulee tuskin yllätyksenä kenellekään, joka on lukenut blogiani kahta tekstiä enempää.)

Lisäksi tietysti kaipaan ymmärrystä, harmoniaa ja sopusointua. Yleensä aiemmin mainitut väärinsukupuolittamiset, sekä omalla että lasten kohdalla, ovat liittyneet ihmisten väärinkäsityksiin siitä, mikä on sukupuoli ja mikä sen määrittää. Jos toinen näyttää pojalta, niin häntä helposti kohdellaan poikana, riippumatta siitä mikä lapsen todellinen sukupuoli on. Toivoisin kovasti, että tasa-arvo-ohjelman myötä kouluikäisten lasten (ja toivottavasti sitä myötä myös lasten vanhempien) ymmärrys ja hyväksyminen sukupuolen ja sen ilmaisemisen moninaisuutta kohtaan lisääntyy, ja sitä myötä myös harmonia ja sopusointu kouluissa, kun lasten on helpompi hyväksyä taas vähän useammanlaiset koulukaverit.

Kaipaan kovasti myös todellisuuksien kohtaamista: on ihmisiä, jotka ihan oikeasti kärsivät siitä, että heitä jatkuvasti, päivästä ja viikosta ja vuodesta toiseen, kohdataan ja kohdellaan jonkun tietyn ominaisuutensa perusteella eri tavalla kuin mitä he itse toivoisivat ja tarvitsisivat. Transihmiset kokevat jatkuvasti syrjintää, väkivaltaa, häirintää – ja ainakin itselle on päivänselvää (turhauttaa ja kiukuttaa => kunnioituksen ja turvan tarve oikein huutaa!!) että jatkuva tyttöihin ja poikiin sukupuolittaminen ja sukupuolen korostaminen vaikuttaa siihen, että ihmisten on vaikea hyväksyä muuta kuin stereotyyppien mukaista sukupuoli-ilmaisua.

Ja niinkuin tästä tekstistä huomaa, kuulemisen ja kuulluksi tulemisen tarve on myös itselläni valtavan voimakas, niin paljon että turhauttaa. Olisi ihanaa ja tärkeää tulla kuulluksi siitä, miten tämäkin avoimuuden ja hyväksymisen suuntaan otettu askel mielestäni auttaa kaikkia, myös niitä joiden sukupuolikokemus on mutkaton ja kenenkään kyseenalaistamaton. Avoimuus ja hyväksyminen ei ole koskaan keneltäkään pois, päinvastoin ne antavat kaikille meille lisää tilaa olla empaattisia itseämme ja toisiamme kohtaan, ja se puolestaan lisää aitoa kohtaamista ja kuulluksi tulemista ihan kaikille. Edelleen myös niille, joille tämä teema ei ole henkilökohtaisesti ongelmallinen.

Sen lisäksi kaipaan ymmärtämistä siitä näkökulmasta, että haluaisin niin kovasti ymmärtää myös niiden ihmisten tarpeet, jotka eivät ole kanssani samaa mieltä. Sen takia arvailen seuraavaksi niitä.

Empatia: mitä toinen ehkä tarvitsee?

No mitä sitten tuntevat ja tarvitsevat ne ihmiset, joiden mielestä tämä tasa-arvo-ohjelma (ainakin uutisoinnin perusteella) on tarpeeton tai haitallinen tai vääriin asioihin keskittyvä? Minähän en sitä tiedä. Vaan nyt otan sen riskin että olen väärässä, koska se on oikeastaan ainoa tapa löytää avoimempaa dialogia poteroitumisen sijaan.

(Varsinaisessa keskustelussa on todennäköisesti hyödyllistä aloittaa antamalla empatiaa toiselle ihmiselle, sen jälkeen kun on ensin itse hiljaa huomannut ja antanut empatiaa niille omille tarpeille. Harva pystyy kuulemaan toisen tarpeet jos omat tarpeet ovat vajaalla, ja jos keskustelun haluaa viedä väittelystä kohti dialogia, jommankumman täytyy ensin huolehtia itse-empatiasta ja sitten keskittyä vain empaattiseen kuuntelemiseen.)

Ensimmäinen tunne, joka joistain verkkokommenteista (kyllä, uskaltauduin lukemaan niitäkin) iskee vastaan, on turhautuminen ja epäusko. Että eikö enää saa olla tyttöjä ja poikia ollenkaan? Minun korvaani kuulostaa, että siellä saattaisi olla taustalla reiluuden ja nähdyksi tulemisen tarvetta: jos kerran on lapsia, jotka identifioituvat tytöiksi tai pojiksi, niin ollaanko sitä heidän omaa tärkeää identiteettiään nyt häivyttämässä? Ja onko reilua, että muutamien erilaisten, siis oikeastaan vähemmistön, takia aletaan romuttamaan kokonaista sukupuolijärjestelmää, joka on (ainakin minulle) toiminut tähän asti ihan ilman mitään ongelmia?

Kuulen pelkoa siitä, että ne ”tavalliset”, eli tyttö/poika -sukupuolijärjestelmään helposti sujahtavat (eli cis-)lapset eivät saakaan enää olla sitä mitä ovat. Taustalla oleva tarve voisi olla suojeleminen, aitous, ehkä kunnioituskin?

Lisäksi arvelen, että joillekin ihmisille on vaikea ajatus, että sukupuoli ei olisikaan kaksinapainen ilmiö. Useimmat meistä ovat kasvaneet siihen ajatteluun, että on tyttöjä jotka kasvavat naisiksi ja heillä on tietynlainen keho, ja on poikia jotka kasvavat miehiksi ja heillä on tietynlainen keho. Ja että tytöt ja naiset ovat jotenkin ratkaisevasti, laadullisesti erilaisia kuin pojat ja miehet, siinä missä vaikkapa pitkät ihmiset ja lyhyet ihmiset, tai sinisilmäiset ja ruskeasilmäiset ja vihreäsilmäiset, ovat periaatteessa kuitenkin samaa laatua tämän ominaisuuden eroista huolimatta.

Sitten kun kyseenalaistetaan tämä ajatus ja sanotaan, että oikeastaan sukupuoli on yksi ominaisuus muiden joukossa ja siinäkin on sävyjä ja vaihtelua, niin se voi tuntua vähän samalta kuin liikenteestä poistettaisiin kaikki liikennesäännöt. Että eikös tässä nyt tule aikamoinen kaaos maailmaan? Taustalla oleva tarve saattaa olla ennakoitavuus, selkeys, järjestys, helppous. Ehkä myös yhteistyö ja kunnioitus – eikö nyt sen verran voi ihmiset tehdä yhteistyötä minun kanssani ja kunnioittaa minua, että pelattaisiin kaikki yhteisten sääntöjen mukaan?

Ja sitten tietysti on tämä ”eikö meillä maailmassa ole tärkeämpiäkin asioita mietittäväksi” -näkökulma. Sielläkin kuulen turhautumista ja huolta siitä, että keskitytään asioihin, joista ehkä itsellä ei ole minkäänlaista omaa kokemusta. Ja jos itselle ei tule mieleen yhtäkään tapausta, jossa tällainen sukupuolitietoisuus tai sukupuolen korostamatta jättäminen olisi millään tavalla ollut tarpeen, niin silloin helposti ajattelee, että sitä ilmiötä ei ole olemassa. Ei ihme, jos turhauttaa, kun näyttää että valtakunnan tasolla laaditaan ohjelmia olemattomien ongelmien ratkomiseen. Siellä taustalla arvaisin olevan merkityksellisyyden ja tehokkuuden tarvetta – toivetta siitä, että käytettäisiin yhteiskunnan resursseja sellaisiin asioihin, joilla on oikeasti merkitystä ja vaikutusta useampien ihmisten hyvinvointiin.

Tietysti kaikessa tässä on myös kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve jokaikisellä kommentoijalla. Tarve osallistua, tulla huomioiduksi ja kuulluksi keskustelussa, tulla otetuksi vakavasti silloinkin, kun toinen on eri mieltä argumenteista.

Tässä tekstissä nyt ei ihan kauheasti ole mitään argumentaatiota, mutta toivon, että tämä auttaa hahmottamaan, miten itse-empatia ja keskustelukumppanille annettava empatia voisivat purkaa poteroitumista ja vastakkainasettelua. Itse uskon, että kun molemmat tuntevat tulevansa kuulluksi, niin aito dialogi ja ymmärrys alkaa olla mahdollista, vaikka argumentit olisivatkin kaukana toisistaan.

*Tämän tekstin kommentointi on suljettu. Jos haluat kommentoida minulle, voit tehdä sen Lupa olla minän Facebook-sivulla. Kaikkein mieluiten näkisin, että argumentoinnin sijaan antaisit itselle ja toisille empatiaa, joko sosiaalisessa mediassa tai IRL. Otatko haasteen vastaan? 😉 *

Omat rajat ja toisten hyvinvointi (video)

Hulavannevideo sai jatkoa! (Edelleenkään en pyöritä siinä konkreettista hulavannetta, vaan vain vertauskuvallista. Toivottavasti tämä ei tule isona pettymyksenä. 🙂 )

Tosi usein itselle käy niin, että omista rajoista tulee tingittyä kun ajattelee, että se on toisille parhaaksi. Että omista rajoista kiinni pitäminen on itsekästä tai ilkeää, ja omista rajoista joustaminen puolestaan auttaa kaikkia muita.

Tällaisesta ajatuksesta opettelen kovasti pois, ja siksi mulle on ollut tärkeää miettiä syitä, miten omista rajoista huolehtiminen on itse asiassa myös toisten hyvinvoinnin edistämistä. Tässä videossa kerron viisi sellaista syytä. Enjoy!

Tämä toimi tällä kertaa 15: Minä rakastan sinua aina

Tilanne

Kello on neljä ja risat aamuyöllä. Kuopus, neljä vuotta, herättää kiipeämällä kainaloon möyrimään. Kuiskuttelee siinä samalla juttuja Pokémoneista ja päivähoidosta ja muista tärkeistä asioista. Minä vastailen sanomalla, että jutellaan tästä aamulla, nyt minä haluan nukkua. Sitten lapsi kuiskaa:

Lapsi: Tykätäänhän me aina toisistamme?
Minä: Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Silloinkin kun sä et halua olla mun kanssa?

Huokaisen. Mieleen nousee viikonlopulta tilanne, jossa lapsen käytös osui suoraan omiin vajaalla oleviin tarpeisiini: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, luottamus, kunnioitus, ennakoitavuus, helppous. (Siinä tilanteessa suutuin ihan kamalasti, huusin ja murisin että nyt mua ärsyttää ja suututtaa ihan kauheasti kun sanoin että X ja sitten sä teit Y. Oltiin aiemmin sovittu, että kylvetän lapset, ja suuttumisen jälkeen pyysin puolisoa kylvettämään kuopuksen koska pelkäsin että en kykene riittävästi rauhoittumaan jotta yhteinen kylpyhetki olisi mukava molemmille. Pyysin myöhemmin anteeksi huutamista.)

Minä: Jos mä en halua olla sun kanssa, niin se johtuu siitä, että mä tarvitsen tilaa ja rauhaa, ei siitä ettenkö rakastaisi. Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Niin, vaikka et aina tykkäisi musta niin rakastat mua.
Minä: Joskus mä en tykkää sun käytöksestä, silloin kun se haittaa mun tarpeita. Silloinkin mä tykkään sun ajatuksista, ja siitä mikä sulle on tärkeää.

Hetken mietin hiljaa. Harmitti, kun tuntui että olin lokeroinut lapsen osiin: noita osia rakastan, toisia en.

Minä (lasta hellästi rutistaen): Minä rakastan sua ihan just tollaisena kuin sä olet.
Lapsi: Ai öinä?
Minä: Joo, yöllä ja päivällä ja aamulla ja illalla ja ihan aina.
Lapsi: Niin sitten mä voin paremmin leikkiä ja touhuta renkaissa.
Minä: Ai kun mä rakastan sua niin sun on kivempi tehdä mukavia juttuja?
Lapsi: Niin.

Sitten vielä vähän kuiskuteltiin siitä, mitä lapsi huomiselta toivoo. Lopulta alkoi kainalosta kuulua tasainen tuhina. Itse valvoin vielä tovin.

Mitä mä siis tein?

1. Kuuntelin.

Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että yöllä päällimmäinen tarve meillä kaikilla on uni, silloin tällöin myös läheisyys. Ja välillä tulee näitä tilanteita, joissa periaate ei pidäkään paikkaansa, koska lapsen päällimmäisenä tarpeena on vaikka yhteys tai luottamus tai vakuuttuminen siitä, että äiti kuitenkin rakastaa.

Tavallisesti meidän ”minä rakastan sinua” -keskustelut lasten kanssa menee nimittäin näin:
Aikuinen: Hei [nimi], mulla on sulle yks tärkeä juttu.
Lapsi: No mitä?
Aikuinen: Minä rakastan sinua.
Lapsi: Mä tiiän! Sä oot sanonut sen ainakin miljoona kertaa! *tuhahdus*

Tähän nähden lapsen kysymys oli niin iso poikkeus, että siihen en enää halunnut vastata ”jutellaan siitä huomenna, hyvää yötä”.

Jostain lapselle oli selvästi tullut kysymysmerkki tästä asiasta. Se saattoi jäädä viikonlopusta, vaikka se asia sitten käsiteltiinkin rauhoittumisen jälkeen. Se saattoi johtua päiväkodin ja päivähoitorytmin vaihtumisesta, tai kesäloman loppumisesta, tai jostain ihan muusta.

Eikä minun tehtäväni ollut (ensiksi, tai välttämättä ollenkaan) saada ensin omaa ymmärryksen tarvettani täyteen ja kysellä, että miksi nyt näin, miten niin muka, tai helpottaa omaa oloani sanomalla vaikka että höpö höpö totta kai äiti rakastaa. Lapselle oli tärkeää saada aito ja rehellinen vastaus.

2. Tein parhaani vaikkei mennytkään oppikirjan mukaan.

Siinä keskustelun jälkeen valvoessa pohdiskelin aika pitkään sitä, että miten olisin voinut hoitaa sen viikonlopun tilanteen paremmin, tai miten olisin voinut käydä tuon keskustelun paremmin.

Olisin viikonloppuna voinut selkeämmin kertoa, että nyt olisin niin kaivannut luottamusta ja kuulluksi tulemista. Olisin voinut siinä yöllä ensin arvata lapsen tunnetta ja tarvetta, niin että olisin osannut paremmin vastata hänen tarpeeseensa, ei pelkästään kysymykseen. Olisin voinut käyttää lapsen omaa sanaa (lapsi puhui tykkäämisestä, minä rakastamisesta, miksi se piti vaihtaa?) jotta lapsi olisi tuntenut tulleensa kuulluksi paremmin.

Ja samaan aikaan olin kiitollinen siitä, että osasin sen minkä osasin.

Viikonloppuna pidin huolta, että kun kiukkusin niin keskityin ensin omista tunteista ja omista havainnoista puhumiseen. Menin eri huoneeseen, niin ettei lapsen tarvinnut katsella huutavaa aikuista. Otin sitä tilaa ja rauhaa, pyysin puolisolta apua, ja sitten kun olin rauhoittunut niin halittelin lapsen kanssa ja pyysin anteeksi.

Siinä yöllisessä keskustelussa osasin kertoa lapselle, että mun käytös ja haluaminen liittyy mun tunteisiin ja tarpeisiin, ei häneen tai siihen, minkä verran häntä rakastan. Kun huomasin, että sanoin mielestäni hölmösti ja eri tavalla kuin halusin, niin palasin siihen keskusteluun. Ja sitten kun lapsi vielä halusi jutustella ja kertoa toisesta aiheesta, niin kuuntelin häntä, jotta hän varmasti tunsi tulleensa kuulluksi.

Vaikka asioita tietää, niin niitä ei välttämättä kaikkia osaa siinä itse tilanteessa toteuttaa tyylipuhtaasti. (Vaikka olisi miten Rakentavan Vuorovaikutuksen Ohjaaja.) Se ei haittaa.

Sekin on iso voitto ja onnistuminen, että jälkikäteen huomaa ajatuksen ”olisinpa toiminut tässä tilanteessa näin”. Siitä voi oppia, ja sen voi usein kertoa myös sille toiselle: ”Vitsi mua harmitti kun sanoin X, olisin halunnut osata sanoa Y”.

3. Olin rehellinen omista tarpeistani.

Lapsi huomaa, kun en ole iloinen hänen käytöksensä jälkeen. Minulta olisi ollut epärehellistä sanoa, että eikun aina haluan olla sun kanssa. Koska oikeasti en aina halua olla neljävuotiaan kanssa – joskus haluan olla yksin, joskus haluan olla töissä tai ystävien kanssa tai esikoisen kanssa tai puolison kanssa tai niin edespäin.

Ja toisaalta ei olisi ollut myöskään rehellistä sanoa, että joskus en tykkää sinusta mutta rakastan sinua. Mitä se edes tarkoittaa?

Jos se tarkoittaa, että tykkääminen on sitä kun minulla on hyvä fiilis sinun läsnäollessasi, niin joo, ehkä. Ja silloinkaan se ei tarkoita, että tykkään tai en tykkää siitä koko lapsesta (tai ihmisestä).

Voi käydä niin, että tykkään tuosta ihmisestä edelleen 80-prosenttisesti, ja sitten 20% havainnostani osuu johonkin mun tarpeeseen ja sitten kiehahtaa tai itkettää tai muuta. Eikä se 80% mene mihinkään, ja sitten on ristiriitainen olo, ja sitten tuntuu pahalta ja kivuliaalta ja puristavalta. Sen takia onkin niin kivuliasta, kun omat rakkaat ihmiset toimii tavalla, joka tökkii mun tarpeiden täyttymistä vastaan.

Paljon rehellisempää ja totuudenmukaisempaa on mielestäni kertoa, mikä sen tunteen herättää. Se ei ole toisen ihmisen käytös. Se ei ole toisen ihmisen olemisen tapa. Minun tunteeni taustalla on joku minun tarpeeni, ja se tarve on vain ja ainoastaan minun vastuullani ja minun hulavanteessani.

Jos lapsi ajattelee, että joskus en tykkää hänestä – hänen olemuksestaan, hänen ainutlaatuisuudestaan – niin hän voi ottaa sen viestinä siitä, että hän on vääränlainen. Ja lapsen ei pidä joutua muuttamaan itseään (tai edes ajattelemaan, että se olisi ratkaisu) jotta minä olisin iloinen ja tyytyväinen hänen läsnäollessaan (eli ”tykkäisin hänestä”) koko ajan.

Niin mitä enemmän ja aidommin ja rehellisemmin puhun siitä, että minun tunteeni taustalla on minun tarpeeni, niin sitä helpompi lapsen on erottaa toisistaan oma toimintansa ja minun reaktioni siihen. Jos se on välillä aikuisellekin vaikeaa, niin lapsi varsinkin tarvitsee siinä tukea ja toistoja ja vakuuttumista. Ja ehkä sitten kun kuopus on minun ikäiseni, niin hänelle on vähän luontevampaa ajatella, että häntä rakastetaan silloinkin, kun kaikki ympärillä eivät ole jatkuvasti iloisia.

**Tunteista, tarpeista ja lapsen kohtaamisesta puhun myös ilmaisessa Eikun minä itse! -webinaarissa, jonka seuraava uusintakierros on 15.9.2016 klo 17-18. Lue lisää webinaarista ja ilmoittaudu mukaan!**