Ajatuksia Kamalan ihana päivä -kirjasta

Tänään tein videon! Hurraa! Sain nimittäin arvioitavaksi Elina Kauppilan melko tuoreen Kamalan ihana päivä – lasten mindfulness -kirjan, ja siitä oli niin paljon sanottavaa että oli helpompi vain puhua menemään ja kirjoittaa sitten tekstiksi. 😀

Videon sisältö löytyy siis videon alta myös tekstinä, jos se on helpompi tai näppärämpi tapa ottaa informaatiota haltuun. Videota saa myös ilman muuta jakaa ihan niin paljon kuin inspiroi. 🙂

 

Tekstiversio

Moi. Tämä on Lupa olla minä, mä olen Sari Paavilainen. Mä halusin tehdä tämmöisen pienen videon, koska sain arviointiin ihanan… tai siis Kamalan ihanan päivän, Elina Kauppilan kirjan lasten mindfulnessista.

Kamalan ihana päivä on siis kirja lasten mindfulnessista. Se jakaantuu kahteen osaan: siinä on tarina siitä, että miten Meini päivänsä myötä kohtaa kaikenlaista sellaista mitä lapsi arjessa kohtaa, ja miten Meinin äiti siinä hänen kanssaan on siinä päivässä. Sen lisäksi täällä kirjassa on erilaisia mindfulness-harjoituksia useampi sivu.

Me ollaan meidän lasten kanssa siis luettu se tarina muutamaan kertaan, ja meidän esikoinen on myös itsekseen, niinkun, olen huomannut että hän on joskus käynyt poimimassa kirjan ja sitä lueskelee tossa sohvalla. Harjoituksia me ei olla testattu mutta kerron siitä, kun itse luin niitä harjoituksia, että mitä mulle heräsi, ja voin tehdä toisen videon vaikka siitä, että kun ollaan tehty niitä harjoituksia niin mitä kokemuksia mulla siitä heräsi.

Tarina

Tarina, josta me siis aloitettiin, niin… Lapset oli siis aivan haltioissaan siitä. Kun saatiin tää kirja ja kysyin lapsilta, että haluatteko tulla kuuntelemaan, niin isompi sanoi että joo, tuli mun kainaloon, ja pienempi oli että ei, ja hän meni omaan huoneeseen leikkimään. Ruvettiin lukemaan, ja pikkuhiljaa pienempikin hiippaili uteliaana kuuntelemaan. Selvästi kun hän kuuli miten se tarina eteni, niin se osui johonkin sellaiseen, että se oli hänestä sen arvoinen, että hän keskeytti leikin ja tuli kuuntelemaan tarinaa.

Se mikä mun mielestä tässä Meinin tarinassa on niin ihanaa, mikä mulle siinä osuu, on se, että… Tosi usein kirjoissa tai ohjelmissa tai leffoissa tai muissa, ainakin meillä, tulee lasten kanssa keskusteltua siitä että olipas kummallista, mitenhän se nyt tolla tavalla sanoi. Esimerkiksi jos jonkun mielestä on hassua että toinen pelkää, tai sanotaan että ei saa kiukutella, tai joku tahallaan tekee pahaa mieltä toiselle, tai tämäntyyppisiä ajatuksia. Sit mietitään että olipas kummallista, mitenhän se silleen.

Ja musta oli ihana lukea tätä tarinaa, ihan sen takia että siinä ei yhtään tarvinnut suodattaa mitään, tai ei tarvinnut itse bongata sellaisia kohtia, että ”tää varmaan olis hyvä lasten kanssa käsitellä”. Vaan se, että miten Meini ja äiti toisiinsa siinä arjessa suhtautuu, on tosi tosi linjassa sen kanssa, miten itse haluaa hyvinä päivinä – tai kaikkina päivinä – osata suhtautua lapseen. Se toimii itselle semmoisena opettelun keinona, ja lapselle ja itselle myös mallina siitä, että  ai niin, tälleenkin, tällaisiakin tapoja olla toisen kanssa voi olla.

Niinkuin vaikka se, että jos äiti on vihainen ja Meini ei silti haluakaan tehdä yhteistyötä, niin sitten äiti kiinnittää huomiota siihen Meinin kiukkuun ja huomaa sen ja haluaa tehdä yhteistyötä ja keksii jonkun leikin, jonka avulla siitä tulee mukavaa siitä yhteistyöstä. Se lämmittää mua jotenkin tosi paljon, ettei tarvitse filtrata sitä tarinaa yhtään.

Ja se on silti – ja ehkä myös siksi – lapselle kiehtova. Siihen ei oo tarvinnut rakentaa mitään semmoista myöskään ylimääräistä hyvis-pahis-jännitettä tai mitään sellaista päälleliimattua, vaan se draama… siinä on hyvä draaman kaari, ja siinä riittää jännitettä, ja se jännite tulee semmoisesta lapsen arjessa tutusta asiasta. Se on vain kerrottu semmoisella hyvin jäntevällä ja kiinnostavalla ja läsnäolevalla tavalla. Ihan jo pelkästään sen tarinan takia tämä kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Harjoitukset

Ja sen lisäksi täällä on myös näitä harjoituksia, joita tosiaan me ei olla vielä lasten kanssa käytetty.

Ensinnäkin kun mä luin näitä harjoituksia, niin tosi monessa kohtaa mulle tuli tippa linssiin siitä, että… miten tärkeitä asioita on se, että ylipäänsä ihminen oppii olemaan itsessään läsnä, ja tunnistamaan ajatuksiaan ja tunteitaan, ja hyväksymään, ja kaikkia näitä mindfulness-taitoja. Ja se, miten selkeäksi ja helpoksi Elina on sen näissä harjoituksissa tehnyt, että ei tarvii olla ammattilainen eikä tarvii olla kokenut, jotta siitä ohjeesta saa sen harjoituksen ytimen.

Ja, no. Ite nyt on tietysti, mulla on jonkun verran tota taustaa, ja sen takia mä pystyn ehkä sanomaan sillä tavalla, että on myös sellaisia ohjeistuksia joissa ei välttämättä samalla tavalla tuu se ydin ja helppous: ”Okei, nyt kun mä olen lukenut tämän, niin mä tiedän, miten tää harjoitus tehdään.” Ja musta näissä harjoituksissa se on jotenkin semmoisella… semmoista ihanaa tukea ja helppoutta, mitä niistä tulee. Että kun valkkaa tuolta harjoituksen, niin mun ei tarvitse erikseen suunnitella että nyt me tehdään ja harjoitellaan ja lukea että aa, näin ja näin, vaan että mä voin siinä, kun teen harjoitusta lapsen kanssa, niin tehdä yhdessä.

Täällä oli esimerkiksi näitä aistiharjoituksia, että mitä värejä huomaat ja mitä tuoksuja haistat ja näin. Mulle tuli sellainen ajatus niistä, että seuraavan kerran kun mennään pitkälle autoreissulle lasten kanssa, niin otetaan kirja mukaan. Ja sitten sillä hetkellä, kun huomaa että niillä rupeaa tulemaan sellainen venkoilumeininki, niin kattoo täältä näitä harjoituksia. Että voisko ehkä tuoda jotain sellaista läsnäolon leikkiä siihen tilanteeseen.

Ja toinen ajatus, mikä mulle tuli, oli se että vois ottaa joka päivä semmoisen, että joko lapset saa valita tai yhdessä päätetään joku harjoitus mitä voitais kokeilla yhdessä. Niin että se olis se meidän yhteinen aika myös, että me harjoitellaan. Koska tottakai siinä tulee itellekin sit samalla sitä mindfulnessia ja läsnäoloa ja lasten kanssa yhdessä olemista ja pohtimista ja muuta.

Se mikä musta oli tälleen draamaopettajan näkökulmasta tosi ilahduttavaa, ja semmoista mitä halusin vielä mainita, on se, että… täällä on muutamia sellaisia harjoituksia joissa ollaan roolissa, tai on joku semmoinen taika tai magneetti tai joku muu kehys siihen tekemiseen. Tavallaan leikin kautta lapsi löytää jonkun sellaisen kokemuksen mitä ei oo ehkä aikaisemmin löytänyt.

Ja mulle itelleni on tosi tärkeää, ja mua ilahdutti se tässä kirjassa, että se on tosi selkeästi rajattu silleen, että näin se alkaa ja tällä tavalla se loppuu se taika, tai tällä tavalla se laitetaan pois se magneetti. Tavallaan että sille leikille tulee turvalliset kehykset, jotta se ei vahingossa jää päälle: ”Oliks nyt magneetti vai eiks ollut magneetti?” Vaan että se selkeä ohjeistus myös siitä aikuiselle – just taas tää helppous: Aikuisen ei tarvitse muistaa tai tietää tällaisia asioita, vaan se on siellä ohjeessa, että kun se harjoitus päättyy niin näin se lopetetaan. Ja se on tärkeää just sen takia, että se leikin ja kokeilun maailma ja sit se oikea maailma pysyy siististi erossa toisistaan, jotta ei tuu semmoista hämmennystä, että olikohan tää nyt vai eiks tää ollut.

Mikä siis, lapsellehan se on luontevaa, että on leikin maailma ja sitten leikki seis ja tehdään jotain muuta. Ja aikuinen ei välttämättä ehkä muista sanoa sitä, että okei, nyt loppui tää magneettileikki tähän, ja tehdään seuraavia juttuja. Niin se on musta ihanaa, että se on täällä myös tosi konkreettisesti niissä ohjeistuksissa. Ja se lisää semmoista helppouden ja turvan… Mun helppouden ja turvan tarpeitani, ja tuen tarpeita täyttää se, että ne on niin selkeästi kirjoitettu ne ohjeet.

Toivottavasti tästä videosta on sinulle ollut jotain apua tahi iloa. Jos haluat löytää Kamalan ihanan päivän, niin niitä löytyy… varmasti paras tapa löytää kirja on Kamalan ihanan päivän Facebook-sivulta, sieltä löytyy sitten muita resursseja ja mistä kaikkialta kirjaa saa. Kirjakaupoista, nettikaupoista ja niin eespäin löytyy tämä Kamalan ihana päivä.

Mä oon tosi kiitollinen että tämmöisiä kirjoja on maailmassa, koska se tekee tästä omasta vanhemmuudesta vähän helpompaa, että ei tarvitse ihan yksin aina keksiä kaikkia, että mitenhän tän asian nyt käsittelisi ja opettelisi lapsen kanssa yhdessä.

Kiitoksia kun katsoit, ja jos tästä heräsi jotain niin olispa ihanaa että kommentoisit tai laittaisit vaikka sähköpostia mulle, sari at lupaollamina piste fi. Moi moi.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Luottamus ja odotukset

Yksi mun tämän vuoden sanoista on luottamus. Haluan löytää lisää aitoa luottamusta elämääni – ja samalla säilyttää sellaisen jalat-maassa -realismin, että en hurahda luottamaan sellaisiin asioihin, jotka eivät lopulta kannakaan.

(Tästä jo huomaa, miten vaikea asia luottamus mulle on. Siis että mä haluan lisää luottamusta, mutta en luota siihen, että luottamus olisi pelkästään hyvä asia. :D)

Luottamus ja odotukset

Luottamus on (mun määritelmän mukaan) pohjimmiltaan sitä, että uskon, että asiat tapahtuvat niinkuin odotan niiden tapahtuvan. Jos luotan toiseen ihmiseen, niin uskon, että hän käyttäytyy odotusteni mukaisesti – mitä ne odotukset sitten ovatkaan.

Jonkun ihmisen kohdalla saatan luottaa siihen, että hän ei naura päin naamaa jos kerron pelkääväni jotain. Toisen kohdalla luotan siihen, että hän osaa käydä itsenäisesti vessassa. Kolmannen kohdalla saattaa olla, että luotan hänen arvostelukykyynsä, jos pyydän häneltä neuvoa.

Eli oikeastaan ”lisää luottamusta” tarkoittaakin samaa kuin ”realistisempia odotuksia”. Eikö vaan? Koska jos valitan sitä, että en voi ikinä luottaa ihmiseen X, koska hän aina tekee Y vaikka pyysin ettei tekisi… niin eikö silloin realistisempaa olisi odottaa, että ihminen X tekee näissä olosuhteissa Y? Ja että jos en halua olla asian Y vaikutuspiirissä, niin silloin pelkkä pyytäminen ei ole minun puoleltani riittävä toimenpide?

Klassinen esimerkki lapsiperheestä.

Voinko luottaa siihen, että lapseni keräävät lelut lattialta illalla?

No, se riippuu siitä, minkälaiset odotukset minulla on heitä kohtaan. Jos odotan, että lapset keräävät lelut yhdestä sanomisesta sillä aikaa, kun minä teen jotain ihan muuta, niin saatan joutua pettymään. Jos puolestaan odotan jo lähtökohtaisesti, että lapseni tarvitsevat apua ja läsnäoloa lelujen keräämisen kanssa, niin kyllä, voin ehkä luottaa siihen että yhdessä saamme tavarat kerättyä.

Tai voinko luottaa siihen, että lapseni eivät lyö toisiaan?

Todellisuushan sen näyttää. Jos jostain syystä lapsi lyö toista, niin silloin näköjään odotukseni tässä tilanteessa oli liian korkea. Ja jos haluan, että he pysyvät turvassa, niin silloin minun tehtäväni aikuisena on mennä väliin, suojata heitä väkivallalta, ja selvittää tilanteen rauhoituttua, että mitä lapset olisivat rauhallisempaan yhteiseloon tarvinneet.

Voinko luottaa itseeni vanhempana?

No, riippuu siitä, mitä itseltäni odotan. Jos odotan sitä, että kaikilla on aina kivaa ja itse osaan aina olla lempeä ja kärsivällinen ja empaattinen, niin en tietenkään voi luottaa sellaiseen. Päinvastoin, voin melkeinpä luottaa siihen, että välillä olen väsynyt ja äkäinen kiukkuperse, joka valittaa pikkuasioista ja käyttäytyy loukkaavasti.

Mikä olisi realistisempi odotus?

Vaan ehkä voisin vanhempana luottaa siihen, että korjaan jälkeni heti kun kykenen ja huomaan? Että pyydän anteeksi kiukkuamistani siinä vaiheessa kun oma kapasiteetti riittää virheen myöntämiseen? Luottaisin siihen, että jälkikäteenkin voi miettiä, mitähän siinä tilanteessa oikeasti tapahtui ja mitä kukakin tarvitsi. Siihen, ettei kaikkia asioita tarvitse osata heti ja harjoittelematta, vaan asioita saa opetella.

Tosi monessa vaikean luottamuksen asiassa näyttää ytimenä olevankin juuri tuo ”pitäisi osata” -ajatus.

Että mä odotan itseltäni (ja välillä lapsiltani), että asiat pitäisi onnistua jo, kun ne asiat on joskus onnistuneet. Tai kun teoriassa tiedän, miten se homma menee, niin minun pitäisi käytännössäkin osata jo ne asiat. Pitäisi osata arvata lasten tarpeet ja keksiä sopiva strategia niiden kohtaamiseksi kolme sekuntia sen jälkeen, kun on huomannut, että lapsella on kurja olla. Pitäisi osata tunnistaa omat tarpeet ja tietää, miten niihin saisi vastattua, ennen kuin alkaa oma tankki vilkkua tyhjää. Ja kun se ei onnistu, niin ilman muuta on vaikea luottaa itseensä tai lapsiin.

(Puhumattakaan sitten siitä surullisesta tilanteesta, kun ei enää ole mitään odotuksia toista kohtaan, koska ei lähtökohtaisesti luota siihen, että mikään menisi koskaan niinkuin toivoo tai odottaa. Silloin ei ole enää vaikea luottaa, vaan luottamusta ei vain ole.)

No miten luottamusta sitten saisi lisää?

Jos luottamus on realistisempia odotuksia, niin yksi keino saada lisää luottamusta on olemassaolevien realististen odotusten huomaaminen ja tunnistaminen.

Mihin, tai keneen, luotan järkähtämättä? Minkä, tai kenen, kanssa odotukseni toteutuvat lähes aina? Missä osaan jo? Löydänkö 25 asiaa, joihin luotan tällä hetkellä?

  1. Puolison ja muutamien (monienkin) ystävien kanssa voin luottaa siihen, että tulen kohdatuksi omana itsenäni, kuulluksi ja nähdyksi, silloinkin kun olen hajalla tai epäedustava tai ärsyttävä.
  2. Rakentavan vuorovaikutuksen prosessin kanssa voin luottaa siihen, että kun pysyn omien ja toisten ihmisten tunteiden ja tarpeiden taajuudella, osaan kuulla ja nähdä toisen, koen yhteyttä ja rakkautta ja empatiaa.
  3. Omaan kehooni luotan siinä, että se kertoo minulle aika selkeästi, milloin arki ja elämäntavat ovat hyvällä tolalla ja milloin tarvitsen korjausliikkeitä. (Siis kunhan pysähdyn kuuntelemaan.)
  4. Kun kuuntelen sitä yhtä soittolistaa Spotifysta, luotan siihen, että saan 100% lisää energiaa.
  5. Luotan siihen, että osaan lukea…
  6. …ja kirjoittaa
  7. …ja puhua
  8. …ja kuunnella,
  9. …kävellä
  10. …ja istua,
  11. …nukkua
  12. …ja syödä itse.
  13. Luotan siihen, että kun teen punnerruksia tai muita käsivoimia vaativia liikkeitä, niin korjattu kyynärpää kestää ja jaksaa.
  14. Luotan siihen, ettei kukaan lue päiväkirjaani ilman lupaa.
  15. Luotan siihen, että vaikka joku lukisi päiväkirjaani ilman lupaa, niin mitään vaarallista ei tapahtuisi.
  16. Luotan siihen, että aina on joku kiinnostava kirja, jota en ole lukenut.
  17. Tai aina on joku kiinnostava kirja, jonka olen lukenut, jonka uudelleen lukemalla oivallan jotain syvempää.
  18. Luotan siihen, että jos en osaa ratkaista jotain ongelmaa, niin Shiva Nata ja meditaatio auttavat selkeyttämään sitä.
  19. Luotan siihen, että voimistelurenkaiden teline pysyy katossa.
  20. Luotan siihen, että minulla on tarpeeksi vaatteita ja kenkiä kelille kuin kelille, jotta voin olla tilanteen ja sään mukaan pukeutunut.
  21. Luotan siihen, että talven jälkeen tulee kevät ja kesä.
  22. Luotan siihen, että osaan tehdä työni.
  23. Luotan siihen, että Klean Kanteen -vesipulloni kestää ehjänä seuraavat 10 vuotta.
  24. Luotan siihen, että kun kirjoitan tämän tekstin, niin siitä on iloa jollekulle, että myös julkaisen sen.
  25. Luotan siihen, että mielestä ja sielusta löytyy aina jotain, mistä kirjoittaa.

Mikä on fiilis näiden 25 asian löytämisen jälkeen?

Lämmin. Kevyt. Liikuttunut. Kiitollinen. Yllättynyt, kun huomaan, miten vähän listalla on ihmisiä. (Toisaalta en ole lainkaan yllättynyt, koska sitähän tässä on tarkoitus harjoitella vuoden mittaan.) Ja toisaalta ne kaikkein tärkeimmät ihmiset ovat tuolla heti ensimmäisenä – sieltäkin saisi helposti kymmenen, jos erottelisi jokaisen omaksi kohdakseen. En tänään erottele. olkoot siellä. 🙂

Ja mikäli uskomme Rick Hansonia ja Hardwiring Happiness -kirjaa (ja miksi emme uskoisi), luottamuksen kykyä voi treenata ja syventää sillä, että palauttaa mieleensä ja kehoonsa luottamusta herättäviä tilanteita ja uppoutuu niihin puoleksi minuutiksi kerrallaan. Esimerkiksi tuollainen luottoasioiden listaus, viisi tai kymmenen tai kaksikymmentäviisi kerrallaan, voisi toimia loistavana tapana syventää luottamuksen kokemisen ja havaitsemisen kykyä.

Haluaisin antaa itselleni tehtäväksi listata joka päivä kymmenen asiaa, joihin luotan, mutta en oikein luota, että tulisin tehneeksi sen. 😀 Paradoksi. Voisin yrittää tehdä vaikka niin, että kun teen työpäivän aluksi todo-listan, niin kirjoitan siinä samalla ne kymmenen asiaa. Se voisi onnistuakin.

Jos haluat tehdä omaa luottoasioiden listaustasi, niin olet tervetullut jakamaan listan kommentteihin! Tai jos tämä teksti kirvoitti sinussa ajatuksia tai tunteita tai kysymyksiä, tai jos se vastasi johonkin tarpeeseesi, niin kuulisin senkin mielelläni! <3

Perjantain pysähtyminen 46: Vieteriukko

Tänään ollaan askel lähempänä sellaista Suomea, jossa jokainen saa luvan kanssa olla sellainen kuin on, eikä valtio pistä kauheasti hanttiin. Jee Tahdon2013-kampanja ja jee eduskunta.

Mistä tulen?

Aloin lukea taas kerran Sedona-kirjaa läpi, varmaan viidettä tai kuudetta tai kymmenettä kertaa, kun aina niistä harjoituksista nousee jotain uutta oivallusta. Tällä viikolla huomasin ja hyväksyin ja päästelin irti tosi paljon kontrollin tarvetta sekä hyväksynnän tarvetta. Sitä, kuinka paljon haluan asioiden olevan ja menevän niinkuin minä päätän. Sitä, kuinka paljon haluaisin kaikkien tykkäävän minusta. Mä oon sitä peltoa jo aika monta vuotta kyntänyt, ja vieläkin siellä näköjään riittää aika isoja kiviä käännettäväksi.

Sitä, kuinka paljon haluan asioiden olevan ja menevän niinkuin minä päätän. Sitä, kuinka paljon haluaisin kaikkien tykkäävän minusta.

Fyysisesti koko viikko meni taas flunssan aallonpohjia möyriessä. Yhtenä aamupäivänä osasin jopa ottaa lepoa, ja useampana iltana pääsin ihan fiksuun aikaan nukkumaan. Tätä jälkimmäistä edesauttoi se Sedona-kirja ja niiden harjoitusten tekeminen; on helpompaa huomata olevansa väsynyt, kun meinaa nukahtaa sohvalle kesken mielikuvaharjoituksen. Sokerilakko siirtyi puolihuomaamatta hyllylle, kun tahdonvoima oli flunssan ja PMS:n ja kaikenkaikkisen marraskuun ansiosta ihan finaalissa.

Vuorovaikutuksen näkökulmasta tämä viikko oli ehkä tavallista hiljaisempi. Sinänsä autuaallista, koska se tarkoitti edes jonkinasteista latautumisaikaa introvertille.

Systeemitasolla viikon kohokohta oli tietysti tämän perjantain äänestys eduskunnassa. Toki se näkyi aika paljon myös viikon mittaan somessa, eli tavallaan siellä vuorovaikutuksen puolella.

Ja ai joo, perhesysteemin tasolla nähtiin eilen ihan huikea onnistuminen, kun olin hoitoaamuna unohtanut laittaa herätyskellon päälle ja kuopus herätti koko porukan klo 7.43 kun halusi potalle. Jokin maaginen yhdistelmä rutiinia, Sedona-harjoitusten tuomaa hyväksymistä ja kohtuullisen hyviä yöunia sai aikaan sen, että oltiin 8.02 ulko-ovella puettuina ja tavarat mukana, valmiina hoitoon. Kaikilla oli hyvä mieli, eikä kenelläkään palanut pinna. Toki aamupalan söivät vasta hoidossa, mutta silti siinä meni tosi monta liikkuvaa osaa kerrankin oikeisiin koloihin. Tätä onnistumista on ehkä purettava vielä tarkemmin tänne blogiin joku kerta.

Missä olen?

Keho on aika finaalissa. Väsy ja hormonit ja lihaksia särkee ja silmiä kutittaa allerginen reaktio. (Meidän lapsilla on tapana puoliksi vitsillä ja puoliksi tosissaan ilmoittaa aina matkalla jonnekin, että ”mulla on nälkä ja jano ja väsy ja pissahätä ja kädetkin on ihan likaiset.” Niin mulla on just sellainen olo. Ei mikään tunnu nyt kropassa olevan oikein hyvin, vinkuvonku.) Mikä kropassa sitten kuitenkin on hyvin? No mulla ei ole kylmä, edes varpailla. Nenän kautta kulkee ilma, mikä ei ole flunssassa lainkaan itsestäänselvyys. Eikä ole nälkä tai jano. Eli sitten kuitenkin keskimäärin ihan jees.

Mikä kropassa sitten kuitenkin on hyvin?

Tunnepuolella pinnassa kuplii toisaalta ilo, kiitollisuus ja rauha – puoliso otti vastuulleen lasten nukuttamisen, jotta mä saan kirjoittaa! Loistavaa! Toisaalta viikon ja päivän kaikuina läsnä on myös riittämättömyyden tunne. Kun on joutunut (onnistunut) joutunut (onnistunut) pitämään vapaita hetkiä parantuakseen flunssasta, niin niissä hetkissä ei ole muka tehnyt Mitään Oikeaa Tai Arvokasta. Vaikka mä olenkin edistänyt niillä sitä mun tän syksyn tavoitettani, että olisi enemmän hyviä fiiliksiä kuin kamalia, niin silti.

Kun on joutunut (onnistunut) joutunut (onnistunut) pitämään vapaita hetkiä parantuakseen flunssasta, niin niissä hetkissä ei ole muka tehnyt Mitään Oikeaa Tai Arvokasta.

Tai ehkä mä vertaan omaa edistymistäni toisiin, ja siitä tulee sellainen fiilis, että en tee tarpeeksi. Korjaan: ihan ehdottomasti vertaan omaa edistymistäni toisiin, sen sijaan että vertaisin sitä omaan edistymiseeni. Mulla on inspiraatiota vaikka kuinka, ja sit taas sen armollisuuden tuominen tähän omaan elämään: mä pystyn siihen mihin mä pystyn, ja muuhun en pysty. Toiset pystyvät siihen mihin he pystyvät, eikä se ole mun asiani.

Enkä mä oikeasti halua ajatella niinkään, että ihmisen tehtävä on rikkoa itsensä tavoitteisiin pyrkiessään. Se on vain niin syvään juurtunut tuolla oman minän uumenissa se ajatus, että varsinkin tällai tankki tyhjänä se putkahtaa mieleen kuin joku rivo vieteriukko. ”Pojoing, vielä sulla näyttäis olevan pari rahtusta kapasiteettia jäljellä, ET SIIS TEE TARPEEKSI. Pojoing, LUULIS TÄN OLEVAN TÄRKEÄÄ että TSOPI TSOPI NYT VAAN.”

Pojoing, vielä sulla näyttäis olevan pari rahtusta kapasiteettia jäljellä, ET SIIS TEE TARPEEKSI. Pojoing, LUULIS TÄN OLEVAN TÄRKEÄÄ että TSOPI TSOPI NYT VAAN.

Ja toki siellä kummittelee se hyväksynnän kaipuu (”jos mä teen tän jutun tosi hyvin, niin sitten mä olen oikeasti arvokas”) ja kontrollin kaipuu (”jos mä kerran haluan tehdä tän asian, niin mä en perhana vieköön anna sellaisten sivuseikkojen kuin ’jaksamisen’ tai ’hyvän fiiliksen’ estää mua, stana.”) myös taustalla.

Kuten sanottua, vielä riittää kiviä käännettäväksi.

Mitä kohti?

No sitä armollisuutta. Edelleen ja vieläkin. Että mä pystyn siihen, mihin pystyn, osaan sen minkä osaan, teen sen minkä teen. Se riittää, koska sen on riitettävä. Mä voin pyrkiä parempaan ja hienompaan ja inspiroivampaan, kunhan mä teen sen siellä mun kapasiteetin puitteissa.

Ja mä voin olla itselleni armollinen myös silloin, kun se vieteriukko pompsahtaa huutelemaan niitä hävyttömyyksiään riittämättömyydestä ja huonoudesta ja siitä, miten selvästikään asiat ei ole mulle riittävän tärkeitä jos mä kerran en suostu rikkomaan itseäni niiden vuoksi. Se vieteriukko on harjoitellut ihan todella monta vuotta. Se löytää tosi taitavasti just ne hauraimmat hetket. Mun ei tarvitse olla aina valppaana huomaamaan ja tiedostamaan ja bongaamaan.

Se vieteriukko on harjoitellut ihan todella monta vuotta. Se löytää tosi taitavasti just ne hauraimmat hetket.

Kunhan mä huomaisin sen edes jossain vaiheessa. Kun mä huomaan sen, niin mä voin antaa sille luvan olla ja huudella ihan rauhassa, eikä mun tarvitse sen jälkeen enää ottaa sitä tosissani. Ai niin, sä olit se vieteriukko, joo, toi alkaa olla jo aika vanha virsi.

Tällä viikolla onnistuin tässä pari kertaa yhden toisen vieteriukon kanssa. Se on sellainen ”mua hävettää olla tällainen p*ska” -ajatus, joka pompsahtaa mieleen aina silloin tällöin. Yleensä silloin, kun tuntuu, ettei mikään etene. No, huomasin sen ajatuksen (pojoing, vieterityyppi pompsahti), ja mun ajatukset eteni näin.

”Aagh, mua hävettää olla tällainen p*ska. Aha, tossa oli taas toi ajatus. Mulla taitaa olla nyt aika kurja fiilis, kun se taas ilmaantui. Voinko mä päästää sen ajatuksen matkoihinsa?”

Sit mä jatkoin sitä hommaa, joka mulla oli kesken, ja se ajatus vielä vähän hengaili siellä mielessä, ja sitten tuli joku toinen ajatus. Neutraalimpi ja mukavampi, varmaankin, en muista mikä se oli.

Ehkä mä kaipaankin kuitenkin hyväksymistä. Se on vähän sama kuin armollisuus, mutta se on mun mielestä tavallaan konkreettisempaa tekemistä. Sellaista ”nyt on näin” -asennetta, ja ajatusta, ja luottamusta siihen, että näinkin on ihan hyvä. Näinkin pääsee eteenpäin. Vaikka mielessä pomppisi mikä vieteriukko.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti? Tai tuliko mieleen joku muu oivallus, omista ajattelun vieteriukoista tai muusta? Kerro kommenteissa!

Tämä toimi tällä kertaa 11: Mitäs jos se olisikin? Joo!

Kuopuksella on Vaihe. Tällä kertaa se vaihe on ”en halua” – aamulla ”en halua hoitoon”, iltapäivällä ”en halua kotiin”, pukiessa ”en halua rukkasia”. En halua potalle, en halua ruokapöytään, en halua en halua.

Tähän on kokeiltu monia erilaisia lähestymistapoja. Tänään toimi tällainen:

Muksuilla on pari päivää ollut leikki, jossa kuopus on kissa, joka sanoo ainoastaan ”mau”. Tänään aamulla pyydettiin laittamaan ulkohaalari päälle, ja lapsi seisoo haalarin vieressä ja sanoo mau. En halua haalaria.

Sitten löytyi oikea kysymys: ”Mitäs jos se olisikin kissan turkki?”

Sen jälkeen sai auttaa haalarin päälle. Muut ulkovaatteetkin saatiin suunnilleen sutjakkaasti, mutta sitten – dön dön döö – ne rukkaset. En halua rukkasia. Ennn halua.

”Sä et halua rukkasia, okei. Mitä jos ne olisikin kissan tassut?”
”Joo!” Lapsi ilahtui, ojensi käden, ja rukkaset saatiin käteen ilman suurempia angsteja.

Mitä mä siis tein?

Suurin vaikutus taisi olla sillä, että mä olin just edellisenä iltana lukenut taas Sedona-kirjaa ja kohtaa, jossa puhuttiin vastustamisesta. Siitä, miten paljon energiaa meillä menee siihen, että pistämme hanttiin olosuhteille ja sille, mitä maailma eteen tarjoaa. Olin myös tajunnut mennä yllättävän aikaisin nukkumaan.

No, aamulla sitten mä tietoisesti otin sellaisen ”Ai sulla on näin? Okei.” -asenteen lasten kanssa, enkä vastustanut yhtään mitään. Ai sä et halua mennä potalle? Okei. Ai sä hait lehden ja menit itse potalle? Okei.

Näin jälkikäteen se muistutti mua teatteri-improssa tarvittavasta asenteesta.

Impron iloja

Improvisaatiossa puhutaan tarjouksista, hyväksymisestä ja tyrmäämisestä. Kun kaksi improvisoijaa on lavalla, niin mitään ei oikeastaan tiedetä etukäteen. Hyvä ja kiinnostava improvisaatio tulee siitä, että improvisoijat suhtautuvat toistensa sanoihin, eleisiin ja ilmeisiin tarjouksina, hyväksyvät ne ja jatkavat siitä tarinaa eteenpäin. Tyrmääminen on sitä, että toinen ehdottaa jotain ja toinen ei hyväksy sitä mukaan tarinaan.

Jos lavalla on vaikka kaksi näyttelijää, joista toinen aivastaa ja sanoo ”Huhhuh, kauhea heinänuha”, niin vastanäyttelijä voi hyväksyä tai tyrmätä tämän tarjouksen.

Hyväksymistä on vaikka ruveta haromaan kuin kulkisi heinäpellossa, tai ruveta puhumaan heinänuhaepidemioista, tai jotenkin muuten ottaa se heinänuha mukaan tarinaan. Tyrmäämistä on vaikkapa sanoa ”Nythän on talvi”, tai jotenkin muuten osoittaa yleisölle ja kanssanäyttelijälle, että tuo äskeinen ei muuten ollut totta.

Tyrmääminen kumpuaa siitä, että yksi tai kaikki lavalla olijat haluavat kontrolloida sitä, mihin suuntaan tarina menee.

Kun hyväksyy toisen tarjouksen, niin samalla suostuu siihen, että tämä menikin nyt eri tavalla kuin mitä minä halusin.

Se on joskus helpompaa ja joskus vaikeampaa, mutta aika moni joutuu totuttelemaan siihen.

Lasten kanssa toimii tosi usein samanlainen hyväksymisen ja tyrmäämisen huomaaminen. Noin ylipäänsä siinä kohtaa, kun jokin asia menee eri tavalla kuin halusin, tietysti. Ja myös silloin, kun kyseessä on tällainen nimenomaan rooliin tai leikkiin liittyvä tarjous.

Leikki on improvisointia

Jos lapsella on joku leikki käynnissä, niin on usein paljon vaivattomampaa hyväksyä sen leikin tarjous ja jatkaa samalla niitä arkisia puuhia, jos se vain lapsen puolesta leikkiin sopii.

”Mau” oli kuopukselta tarjous kissaleikistä, ja jatkamalla sitä kissateemaa mä osoitin hyväksyväni sen tarjouksen.

Isompikin tykkää siitä, jos otetaan arkeen mukaan joku leikki tai rooli. ”Voidaanko leikkiä Turtlesia?” hän pyytää iltapalan jälkeen. ”Joo, voidaan. Voisitko Leonardo laittaa yökkärin päälle, niin minä tulen pesemään sinun ja Michelangelon hampaat.”

Toisinaan tällainen leikki toimii myös niinpäin, että mä itse ehdotan sitä. ”Leikittäiskö niin, että me oltais siivousrobotteja ja meidän tehtävä olisi siivota lelut olohuoneesta?” Silloin kiinnostus saattaa olla lyhytkestoisempi kuin lapsen itse ehdottamassa leikissä, mutta pitempi kuin pelkästään sanomalla ”hei kerätäänpä lelut”.

Kaikkein parhaiten näissäkin pitää-saada-tehtyä-jokin-homma-leikin-kautta -tilanteissa kuitenkin toimii se, että mä kysyn lapselta, mikä hän haluaisi olla. Tai jos illan viimeinen leikki on ollut supersankarileikki, niin mä voin kysyä, että voisivatko nämä supersankarit nyt vielä viimeisenä tehtävänä pelastaa kaupungin kaikki lelut paikalleen.

Silloin lapsen ei tarvitse vaihtaa aivojaan pois sieltä supersankarileikin raiteelta, vaan vain kohdistaa se toiminta eri tavalla.

Taas päästään hyväksymiseen. Mä hyväksyn sen, että lapsella on nyt mielessä tällainen leikki, tilanne tai rooli, ja hänellä on tarve toimia sen kautta. Mä hyväksyn myös sen, että mulla on tarve saada lapsi puettua ja vietyä hoitoon, tai saada siivottua lelut lattialta, tai saada muksut iltarutiinissa eteenpäin. Usein niiden tarpeiden yhtymäkohta löytyy sieltä leikin maailmasta.

Jos lapsi tyrmää minun tarjoukseni (”en halua”)

Tietyllä tavalla mä siinä leikin improvisaatiossa yritän kontrolloida sitä, että miten tämä tarina etenee. Jos käy niin, että lapsi ei halua siinä leikissäkään kerätä leluja, tai laittaa niitä rukkasia, niin silloin hän tietyllä tavalla tyrmää mun tarjoukseni. Joskus lapsella on tosi selkeä kuva mielessään siitä, miten tämä leikki oikeasti leikitään, eikä siihen leikkiin kuulu lelujen kerääminen tai rukkaset.

Silloin mun on hyvä pystyä taas hyväksymään se, että nyt tämä meni näin, ja miettiä, mikä mulle on tässä tilanteessa tärkeää.

Onko olennaista, että lapsi kerää lelut itse? Onko olennaista, että lelut tulevat kerätyiksi? Onko olennaista, että se lelujen kerääminen tapahtuu nyt, eikä kymmenen minuutin päästä? Onko olennaista, että ne rukkaset menevät käteen? Onko olennaista, että päästään lähtemään viiden minuutin kuluessa?

Tilanteesta riippuen vastaus voi olla mihin tahansa kysymykseen kyllä tai ei. Jos esimerkiksi tuossa alussa kerrotussa mau-tilanteessa lapsi olisi kieltäytynyt edelleen rukkasista, niin mä olisin voinut kertoa, että mulle on tärkeää, että hänellä on rukkaset, koska muuten sormet paleltuvat ulkona. Sitten olisin saattanut kysyä, että ”jos sinä olet kissa maumau, niin mitä nämä rukkaset voisivat olla, niin että ne pääsisivät käteen?”

Sillä tavalla mä taas annan lapselle kontrollia ja päätäntävaltaa siitä tilanteesta.

Erityisesti sellaisessa Vaiheessa, jossa lapsi Ei Halua Yhtään Mitään (terveisiä vaan täältä Vaiheen keskeltä), mikä tahansa tilanne, jossa mä voin suostua ja hyväksyä siihen lapsen haluamiseen ja päätökseen, auttaa lasta säästämään kapasiteettiaan, jotta hän pystyy myöhemmin tekemään yhteistyötä.

Onko sulla omia kokemuksia siitä, miten lapsen leikkiin tai muuhun tarjoukseen suostuminen on vienyt tilannetta eteenpäin? Tervetuloa jakamaan kokemuksia kommenteissa!

Perjantain pysähtyminen 40: Selkeys ja edistyminen

Tänään kokeilen jotain uutta ja ihmeellistä.

Kirjoitan Perjantain pysähtymisen päivällä. En vasta sitten, kun lapset ovat nukkumassa ja aivojen tilalla enää puuroa. Ennakoivaa itsestä huolehtimista, anyone? Kyllä.

Niin sitä vaan uudestaan ja uudestaan lankeaa siihen ansaan, että itsestä huolehtiminen jää tärkeysjärjestyksessä viimeiseksi. Tänään kokeilen, että mitä tapahtuu, jos niin ei olisikaan.

Mistä tulen?

Tähän viikkoon on mahtunut ystävän häät viikonloppuna ja muksut mummolassa, maanantaina kotipäivä muksujen kanssa (voitte arvata), keskusteluja Vanhemmuuden onnistumisista – sekä yksi haastattelu.

Muutama amk-opiskelija halusi haastatella sosiaalialan yrittäjää, ja olivat saaneet mun kaveriltani mun yhteystiedot. Haastattelivat siis minua. Olipa kyllä inspiroivaa puhua välillä ihan vaan omasta työstään ja siitä, miksi teen sitä mitä teen. Tai siis tätä. Vaikka tiedän omasta kokemuksesta, miten paljon puhuminen selkeyttää ajatuksia, niin se yllättää aina uudestaan ja uudestaan.

Olipa kyllä inspiroivaa puhua välillä ihan vaan omasta työstään ja siitä, miksi teen sitä mitä teen. Tai siis tätä.

(Tähän saumaan mainitsen, että jos tarvitset toisinaan puhelimen päähän jonkun, jonka kanssa voit puhua vaikkapa työn ja perheen yhdistämisestä, omasta hyvinvoinnista, tai vaikka kasvatuksen huippuhetkistä tai kompastuskivistä, niin Hyvän vanhemmuuden minikurssiin kuuluu ilmainen puolen tunnin puhelincoaching-tuokio. Hyödynnä ihmeessä omasi, siitä aukeaa usein yllättäviä uusia näkökulmia. Pitemmistä coaching-jaksoista on tietysti vielä isompi hyöty.)

Tälle viikolle toivoin sitä, että voisi sanoa asioille kyllä. Onnistuin siinä moneen otteeseen.

Tuli muutama pyyntö, joihin en kokenut voivani lähteä mukaan, ja onnistuin sanomaan niihin lempeän ystävällisesti ”ei” ja olemaan kiitollinen siitä, että minua pyydettiin.

Kävin etsimässä koulutuksen kotitehtäväksi määrättyä DVD:tä paristakin eri kirjastosta melkoisessa aikapaineessa. Ensimmäinen, jossa kävin, aukesi vasta tuntia myöhemmin, enkä voinut jäädä odottelemaan. Matkalla sinne seuraavaksi lähimpään oli vaikka mitä tietöitä ja muita viivytyksiä. Vähän teki mieli kiroilla ja upota sellaiseen ”voi eeeei miksi aaaaina mulle käy näääin” -suohon, kun vähän väsytti ja stressasi ja pelkäsin, etten ehdi hoitaa kaikkia tarpeellisia asioita ennen kuin piti hakea lapset hoidosta. Huomasin sen, hengitin syvään, aahh. Nyt on näin.

Vähän teki mieli kiroilla ja upota sellaiseen ”voi eeeei miksi aaaaina mulle käy näääin” -suohon, kun vähän väsytti ja stressasi ja pelkäsin, etten ehdi hoitaa kaikkia tarpeellisia asioita.

Tietyörakentajat eivät kiusallaan pura koko väylää juuri tänään. Sen kirjastonkin aukioloajan olisi nähnyt netistä samalla kun tarkistin, että se leffa löytyy sieltä.

En tarkistanut aukioloaikaa, nyt on näin. Olisin voinut käydä monta päivää sitten, enkä käynyt, nyt on näin. Voisinko päästää irti siitä, että haluaisin tämän olevan toisin? Syvä hengitys, nyt on näin. Kyllä. Kaikesta tästä tunnemylläkästä huolimatta nyt on näin.

No, sain leffan, ehdin katsoa sen (kröh, osittain pikakelauksella – olin tosin nähnyt sen aiemminkin) ennen kuin piti hakea lapset hoidosta. Mikään muu ei oikeastaan kärsinyt kuin mun ajatukseni siitä, että asioiden pitäisi mennä tietyllä tavalla tai mun pitäisi aina tehdä asiat tietyllä tavalla. Kyllä, tämä voi olla myös näin. (Ikäänkuin sillä mun suostumisellani olisi mitään vaikutusta. Mun itseni on helpompi olla, jos mä suostun siihen, että maailma ja mun toiminta yhdessä aiheuttivat sen, että nyt tänään meni näin.)

Mikään muu ei oikeastaan kärsinyt kuin mun ajatukseni siitä, että asioiden pitäisi mennä tietyllä tavalla tai mun pitäisi aina tehdä asiat tietyllä tavalla.

Missä olen?

Keho selvästi tykkää siitä, että suurimman osan viikosta mä vältän viljoja, perunaa ja sokeria. Kasvissyöjälle se tarkoittaa sitä, että papuja ja linssejä kuluu vauhdilla, mutta nekin vaikuttaa sopivan mulle. Tänään on viikon herkkupäivä, ja lupasin lapsille, että leivotaan pullaa hoitopäivän jälkeen. Saa nähdä, mitä siitä tulee. Capoeiratreeneissä en ollut tällä viikolla, toivottavasti taas ensi viikolla onnistuu. Liikkuminen on jäänyt vähemmälle, ja sen huomaa taas hartioissa ja selässä.

Taustalla kuuluu vielä kaikuja sekä tämän viikon inspiroivista keskusteluista ja siitä haastattelusta

Tunteet… no, tällä hetkellä fiilis on hyvä, innostunut ja luottavainen. Taustalla kuuluu vielä kaikuja sekä tämän viikon inspiroivista keskusteluista ja siitä haastattelusta – ne tunteet tuovat nimenomaan sitä iloa ja luottamusta monella eri tasolla. Toisaalta tällä viikolla oli myös taas Naisten Linjan päivystäjäkoulutus, jonka antia reflektoin aamulla vihkooni. Sieltä kumpusi kaikenlaista surua ja haavoittuvuutta, pelkoakin, jotka edelleen myös väreilevät taustalla.

Ajatukset pyörivät toki noissa viime viikon kuvioissa, kun niistä juuri kirjoitin. Samalla mielessä pyörivät kaikki mahdolliset jutut ja projektit ja strategiat, joita voisi tehdä, jos tekisi 12-tuntisia työpäiviä eikä tarvitsisi huolehtia mistään muusta kuin omasta hyvinvoinnista.

Viime keväänä oli yksi tapahtuma Keski-Euroopassa – en osallistunut, mutta haaveilin siitä.

Idea oli se, että koko sen tapahtuman ajan saa keskittyä omaan projektiinsa, ja kun tulee mutka matkaan, niin sinne on varattu tapoja purkaa niitä mutkia. Niinkuin vaikka paperia ja värikyniä, pehmoleluja, tyynyjä ja vilttejä – mitä ikinä ihminen sattuu tarvitsemaan, kun kaipaa muuta ajateltavaa muttei halua katkaista sitä ajatusprosessia tyystin. Ruoka kuului osallistumismaksuun, ja muilta osallistujilta sai pyytää apua jos hekin hengailivat ns. yhteisissä tiloissa – kaikki käytössä olevat omat ja toisten voimavarat oli siis valjastettu siihen, että sitä omaa proggista saa vietyä eteenpäin.

Muutama keskeytymätön päivä keskellä ei-mitään, muiden luovuudelle ja omille projekteilleen omistautuneiden ihmisten kanssa.

Mä kaipaisin just sellaista. Muutama keskeytymätön päivä keskellä ei-mitään, muiden luovuudelle ja omille projekteilleen omistautuneiden ihmisten kanssa. Mahdollisuus jutella tai olla juttelematta, tehdä jotain ihan muuta ja työstää sitä omaa proggista välillä aktiivisesti, välillä taustalla. Se olisi autuaallista. Ehkä jonain päivänä mä järjestän sellaisen tänne, niin ei tarvitse raahautua Keski-Eurooppaan asti.

Mitä kohti?

Mä sanoin tossa yllä, että mä kaipaan sellaista keskittynyttä aikaa projektien työstämiselle.

Nyt kun oon käynyt pitämässä noita keskusteluita, niin tehokas työaika jää väkisinkin vähän lyhyeksi. Erityisesti niinä päivinä, jolloin on mun vuoro hakea lapset hoidosta, tuntuu että saa tosi vähän oikeita asioita aikaan (vaikka ne Vanhemmuuden onnistumisia -keskustelut on mitä suurimmassa määrin oikeaa asiaa).

Oivallus!

Mä luin kuluneella viikolla The Progress Principle -nimistä kirjaa työhyvinvoinnista. (Suomeksi se on Pienet suuret teot, ja luen nimenomaan sitä suomennosta. Se on kuitenkin valitettavan kökköä kieltä, eli jos englanniksi lukeminen onnistuu niin suosittelen mielummin alkukielistä.) Nimessä oleva progress principle eli edistymisen periaate tarkoittaa yksinkertaisuudessaan tätä: Ihmisen työhyvinvointiin vaikuttaa eniten se, kokeeko hän edistyvänsä merkityksellisessä työssä. Siis että saako tehtyä sitä työtä, ja onko sillä väliä.

Ihmisen työhyvinvointiin vaikuttaa eniten se, kokeeko hän edistyvänsä merkityksellisessä työssä. Siis että saako tehtyä sitä työtä, ja onko sillä väliä.

Mun on vaikea laskea edistymiseksi sitä, että mä käyn pitämässä noita keskusteluita. Se on kivaa ja palkitsevaa ja markkinoinninkin puolesta ihan perusteltua. Ja silti musta tuntuu, että kun mä en istu tietokoneella ja kirjoita tai suunnittele tai kontaktoi, niin se ei ole edistymistä.

Ja ehkä mun on vaikeaa laskea sitä edistymiseksi, koska mulla ei ole selkeänä itsellä mielessä tavoitteita… tai no ei. Mulla on selkeät tavoitteet jokaiselle sessiolle, ja mulla on selkeät tavoitteet sen suhteen, että montako käyntiä mulla kunkin viikon aikana on. Ahaa, mutta mä en ole laittanut niitä samaan listaan kaikkien muiden tavoitteiden kanssa. Sen takia ei tunnu siltä, että saisin ikäänkuin ruksattua jotain tehtävälistalta, koska ne sessiot eivät ole tehtävälistalla vaan ”vain” kalenterissa näkymättömissä.

Ahaa, mutta mä en ole laittanut niitä samaan listaan kaikkien muiden tavoitteiden kanssa. Sen takia ei tunnu siltä, että saisin ikäänkuin ruksattua jotain tehtävälistalta.

Eli siis mitä mä haluan?

Mä haluan, että mä saan luotua ensi viikolle selkeän listan tavoitteista, joita mun on realistista saavuttaa työajan puitteissa. Ja sitten vain keskittyä niihin, sen sijaan että lähtisin haahuilemaan jotain sinänsä innostavaa, mutta kaukaa haettua uutta projektia.

Ihan perus-productivity-juttuja, tietysti. Niihin pitää selvästikin törmätä otsa edellä, jotta niitä tajuaa taas treenata käytäntöön.

Ominaisuus, jota toivon ensi viikolle:

SELKEYS

Kun jutut on selkeästi listassa ja kalenterissa, mun on helppo edistyä ja huomata se edistys. Tämä pätee kuitenkin myös työtuntien ulkopuolella (ja siellä seassa) tunteiden ja ajatusten suhteen.

Kun mä käytän hetken siihen, että mä pysähdyn tunteideni kanssa – niinkuin tänään niitä koulutuksen teemoja reflektoidessani – niin mä osaan usein nimetä ne. Kun niillä on nimet, niin mun on helpompi hyväksyä ne. Moi pelko, siinähän sinä. Moi suru, huomaan sinut. Moi viha, sinäkin tulit kylään.

Kun mä pysähdyn ja selkeytän ajatuksiani, vaikka Shiva Natan jälkeen tai muuten, niin mä en ole niiden vietävänä. Jos päässä on sata ajatusta, niin on paljon vaikeampi keskittyä mihinkään, kuin jos päässä olisi vaikka viisitoista ajatusta. Ja kun tietoisessa mielessä voi olla vain yksi ajatus kerrallaan kuitenkin, niin se selkeyttäminen, ajatusten huomaaminen ja hyväksyminen, oikeastaan vaan hidastaa niiden ajatusten vaihtumistahtia.

Välillä ajatukset juoksevat.

LaitanSähköpostinAiNiinPyykitMitenköhänNeTalvikengät-PitiköMunSoittaaSilleMissäköhänSeTilioteOnPitiköKäydäKaupassa-MitäMunPitikäänTehdä

…koska mieli vaan toimii niin. Sitten turhautuu, kun yhtäkään niistä ajatuksista ei saa kiinni tai toteutettua. Vaan jos hengittää, ja pysähtyy, ja hetken katselee sitä ajatusten karusellia, niin se alkaa hidastua.

LaitanSähköpostinAiNiin-pyykit-mitenköhän-ne-talvikengät–pitikö-mun-soittaa sille…missäköhän se tiliote on…pitikö käydä kaupassa…

Mitä mun pitikään tehdä? Laitan sähköpostin.

Ai niin pyykit.

Mitenköhän ne talvikengät?

Joillakin toimii meditaatio, eli se, että istuu ja huomaa ne ajatukset. Toisinaan ihan pelkkä kirjoittaminen auttaa, siis sellainen aivodumppaus-henkinen, että kaikki mahdolliset ajatukset kirjoittaa paperille tai ruudulle. Sitten sen dumppauksen jälkeen voi miettiä, että mitkä näistä asioista oikeasti on niitä, jotka vaativat samantien toimintaa, ja mitkä sietävät odottaa hetken.

Useimmat asiat sietävät odottaa hetken. Sen vaan liian usein unohtaa.

Miltä näyttäisi sun Perjantain pysähtyminen? Kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi, lisäapuja saat Itsestä huolehtimisen työkirjasta! Ja hei, tule mukaan Kohti hyvää vanhemmuutta -päiväkurssille 18.10.! Siellä harjoitellaan tätä samaa lähestymistapaa ja etsitään keinoja pitää itsestä parempaa huolta sen lapsiperhekarusellin keskellä.

Perjantain pysähtyminen 31: [iso asia]

Elokuun perjantai. Lämmin, vielä valoisa, silti selkeästi erilainen kuin vaikkapa kesäkuiset illat. Jännä. Hyvin jännä.

Mistä tulen?

Tämän viikon teemoja olivat PMS ja hyvin tietoinen välttely. Mä toisaalta toivoin tälle viikolle intentionaalisuutta, joten sitä sitten oli – tosin vähän eri tavalla kuin mitä mä arvelin. Ja toisaalta, niinhän siinä aina käy. Se mun toivoma ominaisuus kyllä näyttäytyy, mutta ihan eri pukineissa kuin mitä mä olisin halunnut.

Mulla oli siis työn alla [iso asia], jonka aloittaminen tuntui lähestulkoon mahdottomalta. Sain alkuviikosta yhtenä päivänä avattua yhden tekstidokumentin ja kirjoitettua siihen viisi lausetta, ja siinä se.

Se mun toivoma ominaisuus kyllä näyttäytyy, mutta ihan eri pukineissa kuin mitä mä olisin halunnut.

 

Kiertokalenterista huomasin, että nyt on PMS:n takia joka tapauksessa tahdonvoima ihan nollissa, joten päätin suoraan, että en yritä puskea [isoa asiaa] yhtään eteenpäin ennenkuin pahin hormonimyrsky hellittää. Lauantai meni migreenistä kärsiessä, ja maanantaina kävin osteopaatilla, joka sai muun muassa sen migreenijumin purettua.

Tiistaina sain e-kirjastosta lainaan pitkään odottamani Radical Acceptance -kirjan, ja sen lukeminen pisti selvästi jotain liikkeelle, koska torstai oli aivan järkyttävä itkupäivä. Tänään sitten pääsin muutamaksi tunniksi rauhassa toimistolle, ja kuinka ollakaan, sain [isoa asiaa] eteenpäin ihan todella hyvällä meiningillä. Ilman mitään angsteja. Lisäksi joogasin torstaina ja perjantaina aamulla. Ilman mitään sen suurempia päättämisiä tai tsemppaamisia tai sen pohtimista, olenko mä nyt tarpeeksi hyvä tässä vai en.

Että jotain tässä viikon aikana tapahtui keho-mieli-akselilla, selvästikin.

Missä olen?

Keho tuntuu… hmm. Aavistuksen jäntevämmältä kuin vähään aikaan, kiitos aamujoogan. Vaikka tein vain muutaman aurinkotervehdyksen, niin jollain lailla sekin tuo päivään vähän enemmän kehotietoisuutta. Sokerilakko on tässä helteiden kantimissa lipsunut, ja huomaan, että tosi sokeristen juttujen syömisestä tulee heti päänsärky.

Tunteet ovat juuri nyt tällä hetkellä melko tyynet. Mä olen ihan todella innoissani siitä Radical Acceptance -kirjasta, koska siinä on tosi paljon sellaista, mikä mua juuri nyt puhuttelee. Paljon tuttua, juurikin tunteiden nimeämisestä ja asioiden huomaamisesta ja lempeästä hyväksymisestä ja kehotietoisuudesta ja läsnäolosta ja sellaisesta. Ja vaikka se on tuttua, niin se on puettu juuri sopivaan muotoon mulle tähän hetkeen. Lisäksi mä olen edelleen ihan valtavan kiitollinen openlibrary.org-palvelusta, jonka kautta mä olen saanut niin paljon luettavaa tosi kätevästi. Ja toki mä olen myös iloinen siitä, että mä sain viimein sitä [isoa asiaa] edistymään.

”Jos [iso asia] olisi mun vaatekaappi, niin mitä tämän blogin lukeminen siihen prosessiin antaisi?”

Ajatukset… mä yritän pukea sanoiksi tätä tämänhetkistä kokemusta. Mä huomaan, että ajatuksista kiinni saaminen on melkoisen hankalaa, koska ne ajatukset livahtavat karkuun kun niitä yrittää huomioida. Mulla pyörii mielessä myös löytämäni tyyliblogi The Vivienne Files: olen lukenut sitä tässä tietoisen välttelyn prosessissani aika paljon, ja tykkään blogin lähestymistavasta kovasti.

Tietoisen välttelyn tekniikkana käytin siis sitä, että annoin itselleni luvan uppoutua blogin arkistoihin ja tutkia, mihin kiinnostaviin suuntiin arkistojen lukeminen minut vei. Sen lisäksi kirjoitin puolessavälissä viikkoa ajatuksenvirtaa muun muassa aiheesta ”jos [iso asia] olisi mun vaatekaappi, niin mitä tämän blogin lukeminen siihen prosessiin antaisi?” Mä päätän uskoa, että se oli yksi osa siinä prosessissa, joka edesauttoi sitä, että mä tänään sain [isoa asiaa] oikeasti eteenpäin.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan ensi viikolle:

LOISTAVAA, JUST NÄIN!

rauha
ilo
oivallus
eteneminen
hyväksyminen

Tämän viikon ominaisuus on vaikea kuvata yhdellä sanalla, mutta sen tunnesisältö on tuo ”loistavaa, just näin!”. Että mun olosuhteet ja suhtautuminen kohtaisivat sillä tavalla, että mä mahdollisimman usein ilahdun ja yllätyn siitä, miten hyvin jokin asia loksahtaakaan kohdalleen.

Tältä viikolta esimerkkiä: tänään piti olla yksi tapaaminen. Se siirtyi ensi torstaille, jolloin mä olen vielä kaupungissa (ennen Luovuuden meditaatio -retriittiin lähtemistä, vink vink) mutta mun maanantaista keskiviikkoon sovittu tapaamishaitari ei mene sen kanssa päällekkäin. Ja tänään sen tapaamisen sijaan, kun olin jo muutenkin sopinut lastenhoitokuviot, mä pääsin sinne toimistolle tekemään [isoa asiaa] eteenpäin. Loistavaa, just näin!

Että vaikka asiat menisivät vastoin mun odotuksia, niin ne voi silti vastata juuri siihen, mitä mä tarvitsen sillä hetkellä.

Olosuhteiden muutos, jota mä en odottanut, mutta joka oli lopulta juuri sitä, mitä mä tarvitsinkin. Sitä mä haluan ensi viikolle. Että vaikka asiat menisivät vastoin mun odotuksia, niin ne voi silti vastata juuri siihen, mitä mä tarvitsen sillä hetkellä. Ja tästä ominaisuudesta vain osa on olosuhteiden muuttumista ja loput sitä, miten mä asennoidun ja havainnoin omia tarpeitani.

Tämä ei ole myöskään sitä, että ”no ei mun tarpeilla ole niin väliä, tehdään vaan ihan miten teille käy, kyllä mä saan tämän jotenkin toimimaan” -tyyppistä pakkopositiivisuutta. Päinvastoin. Mä toivon ja odotan ensi viikolle sitä, että mä voin aidosti ilahtua siitä, miten hyvin joku juttu voikaan mennä, vaikka mä en olisi itse sitä suunnitellut yhtään noin. Tai sitten se menee just niinkuin mä olin suunnitellut, mutta mun ei tarvitse vääntämällä vääntää sitä oikeaan muotoon. Että kävi miten kävi, mä näen helposti siinä sen ”Loistavaa, just noin!” -näkökulman.

Jos haluat jakaa oman pysähtymisesi tai muita ajatuksia kommenteissa, niin olet lämpimästi tervetullut!

Perjantain pysähtyminen 6: Jälkihöyryissä

Perjantai. Syvä huokaus. Sit taas mennään.

Mistä tulen?

Tällä viikolla sain tehtyä ja julkaistua tämän englanninkielisen e-kirjan. Tai siis saimme koko perheen voimin, koskapa puolisoni taittoi ja suunnitteli. Aika paljon oli työtä ihan loppuun asti, mutta mä olen ihan hurjan tyytyväinen lopputulokseen. Seuraavat projektit ovat tuon suomentaminen ja englanninkielisen version tunnetummaksi tekeminen. Nyt kuitenkin tuntuu, että ensin pitää ottaa pari päivää vähän rauhallisemmin. On nimittäin aika väsynyt fiilis jännästi.

Ihan kamalan paljon muuta ei tähän viikkoon ole oikeastaan mahtunut. Se on toisaalta ihan tervettä, siinä mielessä että joskus muutama vuosi sitten olisin varmaan helposti pakannut tällaisenkin viikon ihan tupaten umpeen kaikkea mahdollista. Edistystä. 🙂

Tälle viikolle mä toivoin selkeyttä, tasapainoa, iloa, rauhaa, yhteyttä, luovuutta, helppoutta ja ”tarpeeksi”-utta. Erityisesti sitä tarpeeksi-utta. Tietoisesti mä en muistanut sitä tuoda mitenkään elämään, ainakaan tässä loppuviikosta, mutta jollain lailla tällai jälkikäteen noita tuntui löytyvän.

Ehkä jotain noista toiveista jäi sillä tavalla muhimaan, että mä en ihan täysin rikkonut itseäni tällä viikolla, vaikka kiirettä ja aivotyötä olikin sen verran että niillä olisi helposti saanut itsensä rikki. Tai ehkä siinä viime viikonloppuna mä just sen verran sain kylvettyä noita asioita mieleeni, että ne kantoivat loppuviikkoon. Oli miten oli, selvästi tekee hyvää palauttaa noita mieleen ainakin kerran viikossa.

Missä olen?

Kroppa on viikko viikolta vähän vähemmän jumissa capoeiran jäljiltä. Lisäksi mun tahdonvoima on mennyt lähes kokonaan ton kirjaprojektin kanssa, joten oon ihan surutta säästänyt sitä esimerkiksi ruokavalioon keskittymisestä. Toisin sanoen terapiasuklaata on mennyt jonkin verran, ja selvästi suurempi sokerimäärä vaikuttaa mulla vireystasoon. Tämäkin on toisaalta arvokasta informaatiota, siinä mielessä että tällaisen on-off-vaihtelun myötä mä huomaan kropassani selkeämmin sen, miten eri asiat vaikuttavat. Jos mä vaan olisin koko ajan syömättä sokeria, niin mä ehkä tottuisin siihen, että päätä ei särje tai olo on muuten virkeä.

Tunnepuolella toi projektin valmiiksi saaminen nosti pintaan ihan valtavan haavoittuneisuusaallon. Mitä jos kukaan ei tykkää siitä? Entäs jos se onkin ihan kauhea? Mitä jos mä vain kuvittelen osaavani oikeasti jotain? Kenelle mä nyt edes tästä kerron, kun ei ketään kiinnosta kuitenkaan? (Te, joita kiinnostaa ja jotka olette jo ostaneet: Kiitos!

Mielessä pyörii strategiat ja systeemit ja että millä kaikilla tavoilla saisi tuosta kirjasta sanaa levitettyä. Mä teoriassa tiedän kauheasti kaikkia juttuja, että mitä voisi tehdä (vierasblogitekstit! kirja-arvostelut! fooruminäkyvyys!), mutta sitten kun siihen sekoittuu tuo tunnepuolen ”emmäkehtaa kelleen mitään sanoa kun kuka mäkin kuvittelen olevani” -osasto, niin teorian soveltaminen käytäntöön ei oikeasti olekaan enää niin helppoa. Mulla on myös aika paljon kaikkia tekniikoita, joilla mä pääsen niistä tunnepuolen hommista eteenpäin, mutta sekin vaatii aikaa ja keskittymistä. Hiljalleen etenemistä. Siihenkin tarvii kärsivällisyyttä ja tahdonvoimaa, että jos sitä vaikka tankkais ensin itsensä takaisin hyvään toimintakuntoon ja sitten rupeais työstämään eteenpäin.

Ai niin, lisäksi on ystävänpäivä. Mulla ei jotenkin kauheasti ole siihen asiaan sanottavaa, ja varsinkin kaikki angloamerikkalaisten blogien ja muiden hehkutus tuntuu aika vieraalta tähän omaan tilanteeseen verrattuna. Ystävänpäivä on ollut meidän huushollissa isoin juttu ehkä tuolle kohta nelivuotiaalle, jolle se tarkoittaa sitä että käydään koko ajan halimassa ja pussailemassa äitiä, isiä ja pikkusisarusta. Tai no, ehkä mä lasken ystävänpäivälahjaksi sen, että puoliso hoiti muksujen aamurutiinit ja mä sain nukkua projektiväsymystäni pois. Ainakaan mä en keksi mitään parempaa ystävänpäivälahjaa kuin parin tunnin ylimääräiset unet.

Mitä kohti?

Tälle viikolle mä toivoisin

  • lepoa
  • helppoutta
  • kasvua
  • yhteyttä
  • flow’ta
  • iloa
  • avoimuutta

Mä en oikein edes tiedä, mitä mun pitäisi ensi viikolle toivoa. Tai siis pitäisi ja pitäisi, minähän sen päätän että mitä mä ensi viikolle toivon ja tarvitsen. Mutta siis mulla on nyt vähän sellainen olo, että tosta edellisen ponnistuksen jäljiltä on vielä vähän hukassa, että mitä mä oikeasti nyt tarvitsen ja mitä mun ikäänkuin kuuluisi (niiden kaikkien teorioiden ja tee-näin-mallien mukaan) haluta.

Lepoa mä tarvitsen ihan varmasti, helppous on aina plussaa, yhteys ja flow on sellaiset joita mä muutenkin toivon itselleni jokaiselle päivälle eri muodoissaan. Kasvu on vähän kaksiteräinen miekka, koska terve kasvu on aina aikaavievää ja vaatii myös energiaa ja vaivannäköä. Tavallaan mä siis toivon itselleni vaivannäköä? No toisaalta silloin ei ole mikään ihme, että listassa lepo on ykkösenä.

Iloa ja avoimuutta mä kaipaan, koska mun tutuin ja automaattisin reaktio tällaiseen uutta luoneeseen haavoittuvaiseen tilaan on käpertyä omiin oloihini ahdistumaan ja häpeämään sitä, että kehtasinkin tehdä jotain, mikä mä luulen olevani. Vois kokeilla, että miltä elämä näyttäisi jos kertoisi iloisesti ja avoimesti, että tällaisen mä tein, kato, eiks oo hieno.

Niin että tällaisen mä tein, kattokaa, eikö oo hieno. 🙂 (Puoliso suunnitteli kannen, kunnia siitä hänelle.)

ITTNT-hardcover image

Jos haluat toivoa itsellesi ensi viikolle ominaisuuksia tai pohtia muuten näitä kysymyksiä, niin kommentit ovat juuri oikea paikka sitä varten!

Liika vapaus väärässä kohtaa johtaa kaaokseen

Tuleeko sulle jo Lupa olla minä -kirje? Käy lukemassa edelliset ja liity mukaan listalle täältä!

* * *

Uusien, hyvien toimintatapojen opettelemisen ongelma on usein se, että ihminen haluaa kahta eri asiaa. Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow -kirjassa puhutaan kahdesta ajattelusysteemistä: Systeemi 1 on nopea, intuitiivinen, laiska ja mukavuudenhaluinen, kun taas Systeemi 2 on hidas, rationaalinen, ja pystyy ajattelemaan asioita suuremmassa mittakaavassa. Jälkimmäinen on usein se, joka päättää, että nyt mä ryhdistäydyn, rupean kuntoilemaan, siivoamaan ja elämään kaikenkaikkiaan kunnollista elämää. Se toinen on sitten se, jonka ansiosta tätä uutta hienoa elämää jaksaa kaksi päivää, jonka jälkeen havahtuu kaaoksen keskeltä tyhjien suklaalevypaperien ympäröimänä. (Eiks niin, että muillekin kuin mulle käy näin?)

No, mä oon viimeisen viikon ajan käyttänyt sellaista palvelua kuin Lift.do, jotta saisin keittiön siivottua iltaisin. Se on siis ilmainen yhteisöpalvelu ja app, jonka idea on, että liitytään johonkin ryhmään (vaikka ’clean the kitchen before bed’), ja sitten aina kun sen jutun on tehnyt, niin saa klikata että tehty! Ja sitten siinä samassa ryhmässä olevat näkee toistensa saavutukset ja kommentit, ja niitä voi peukuttaa ja kommentoida. Tarkoituksena on, että se yhteisön tuki ja ”jo näin monta päivää peräkkäin, jihuu!” -fiilis motivoi toistamaan sitä toivottua käytöstä niin pitkään, että siitä lopulta tulee tapa.

Usein sanotaan, että vaaditaan 21 päivää (tai 28 päivää tai joku muu tarkka lukumäärä) siihen, että toiminnasta tulee tapa. Mulle itselleni enemmän kohdalle kolahti tällainen määritelmä (jonka lähdettä en muista, valitettavasti), että jostain toiminnasta on tullut tapa siinä vaiheessa, kun sen väliin jättäminen vaatii enemmän energiaa kuin sen tekeminen. Toisin sanoen aivoissa se reitti, joka määrittää että tässä vaiheessa toimitaan näin, on vahvistunut niin paljon että siitä on tullut automaattinen. Siihen voi mennä 25 päivää tai 50 päivää tai jotain ihan muuta. Tärkeintä on toisto, toisto ja toisto.

Mä oon noin yleisesti sitä mieltä (enkä ole yksin), että palkinnot ja rangaistukset ja muut sellaiset ulkoisen motivaation kapistukset vähentää sisäistä motivaatiota tehdä jokin asia. Samaan aikaan mä olen nyt ihan häkeltynyt siitä, että meidän kroonisen kaoottinen keittiö on pysynyt enemmän tai vähemmän siistinä jo viikon ja vain siksi, että mun aivot kokee sen ”olet tehnyt tämän jo X päivää putkeen, hurraa!” -viestin jotenkin palkintona. Mistä on kyse?

Sisäinen sluibaaja kuriin

Ehkä yksi avain tähän mysteeriin on se, että mä ihan oikeasti haluan, että meidän keittiö on siisti. Mulla on olemassa sisäinen motivaatio tehdä asialle jotain, ainakin silloin kun mä olen virkeä ja hyvinsyönyt ja muutenkin tahdonvoimamittari on korkealla. Ongelma tulee tavallisesti siinä vaiheessa, kun on ilta ja muksut on viimein saatu nukkumaan ja mä haluaisin vain kaatua sohvalle homehtumaan. Keittiön siisteys on siinä kohtaa ehkä viimeisenä tärkeysjärjestyksessä. Esimerkiksi nyt kuluneena viikonloppuna, kun puoliso oli reissussa, niin olin iltaisin sanotaanko nyt aika väsynyt. Siinä vaiheessa iltaa, kun puhelin muistutti, että ”siivoa keittiö, niin olet tehnyt sen X kertaa putkeen!”, niin ensimmäinen ajatus oli että just joo, ihan varmasti.

Seuraava ajatus oli kuitenkin se, että hmm, totta, mulla menee hyvä putki poikki jos mä nyt sluibaan tästä asiasta. Että jos mä nyt jätän tän illan välistä, niin sit mun pitää aloittaa huomenna taas nollasta. Yhtäkkiä siihen sluibaamiseen liittyikin jotain menetettävää. Ja ihmisen intuitiolle jonkin asian menettäminen on voimakkaammin vastenmielistä kuin saman asian saavuttaminen olisi miellyttävää (ns. loss aversion). Tai siis ihminen on valmis tekemään enemmän työtä välttääkseen 100€ menetyksen kuin saadakseen 100€ ja niin edelleen.

Jos mä olisin siinä kohtaa jättänyt keittiön siivoamatta, niin toki mä olisin silloin menettänyt myös sen siististä keittiöstä tuntemani hyvän fiiliksen seuraavalta aamulta. Mutta siinä illan tankki-tyhjänä -vaiheessa seuraava aamu on suunnilleen yhtä konkreettinen ajankohta kuin seuraava vuosisadan vaihde. Mä periaatteessa tiedän, että se on tulossa, mutta käytännössä mun senhetkinen toiminta ei millään tavalla tunnu liittyvän siihen, että millaista mun (tai muiden) elämä on sitten joskus. Mun ajattelu suuntautuu paljon lähemmäksi.

Tää on sama mekanismi, johon perustuu esimerkiksi ajatus siitä, että ilmastonmuutosta hillittäisiin vaikkapa verottamalla lentämistä tai lihansyöntiä raskaasti. Suurin osa ihmisistä on periaatteessa sitä mieltä, että olisi ihan kiva, jos maailma olisi vielä elinkelpoinen planeetta sadan vuoden päästä. Käytännössä monet eivät näe, että miten juuri heidän tekemisensä, lentämisensä, lihansyöntinsä tai sähkönkulutuksensa tähän asiaan mitenkään liittyvät. Niistä on itselle hyötyä ja iloa tällä hetkellä, enkä hahmota lainkaan, että mitä haittaa niistä kenellekään olisi, paitsi ehkä teoriassa vähäsen.

Jos lentolippu maksaisi vaikkapa nelinkertaisesti tämänhetkiseen verrattuna, niin useampi voisi kokea, että se lentäminen aiheuttaa itselle enemmän haittaa (eli rahanmenetystä) kuin mitä siitä olisi itselle iloa. Toisin sanoen se aito, toiminnasta koituva haitta (oli se sitten sotkuinen keittiö tai ylikuumentunut planeetta) näkyisi siinä arjen päätöksenteon tasolla, ja voisi siten suunnata ihmisten toimintaa myös silloin, kun heidän on vaikea ajatella asioita suuremmassa mittakaavassa.

Vapaus on hienoa ja myös työlästä

Eikö tämä ole sitten ihmisten vapauden rajoittamista? Hmm, toisaalta joo ja toisaalta ei. Mulla on täysi vapaus jättää keittiö siivoamatta, jos mä haluan, mutta tän mun uuden seurantajutun myötä se tarkoittaa, että mä ”maksan” siitä. Samalla tavalla lentämistä, lihansyöntiä ja muuta ilmastoa kurittavaa toimintaa saisi edelleen tehdä ihan vapaasti, jos kokisi sen niin tärkeäksi että uhraisi sen vuoksi jotain muuta, johon rahansa muuten käyttäisi.

(Siinä mielessä se on vapauden rajoittamista, että ihmiset eivät saisi enää tehdä mitä haluavat ilman sen suurempia seuraamuksia. Samalla tavalla esimerkiksi laki rajoittaa sitä, että ihmisiä ei saa käydä suutuspäissään pätkimässä turpaan vain, koska huvittaa. Ainakaan Suomessa. Mä koen, että on ihan hyvä asia, ettei kuka tahansa saa kusta muiden muroihin ihan vain siksi, että siitä on itselle tai läheisille iloa ja hyötyä.)

Vapaus on siitä hankala homma, että kun on täysin vapaa, niin jokainen asia pitää päättää itse. Ja siihen päättämiseen menee tahdonvoimaa. Se tarkoittaa, että vaikka aamupäivästä ja heti lounaan jälkeen pystyisikin tekemään fiksuja päätöksiä, niin väsyneenä ja stressaantuneena on vaikeampi tehdä mitään muuta kuin mennä sen totutun, vanhan ja tutun mukaan. Ajatella vain senhetkistä omaa etua, itselle helpointa ja vaivattominta toimintatapaa. Olla itsekäs ja lyhytnäköinen.

Se, minkä mä olen huomannut itselleni toimivimmaksi tavaksi, on että mä mietin juuri silloin levänneenä ja hyvällä fiiliksellä, että mikä mulle, lapsille ja muulle maailmalle olisi mahdollisimman hyvä tapa toimia. Silloin mä olen vähiten itsekäs ja pystyn ajattelemaan muutakin kuin sohvanpohjaa ja suklaata. Ja sit mä mietin, että miten mä voisin rajoittaa siltä itsekkäältä, väsyneeltä itseltäni vapautta juuri tarpeeksi, että se ei sabotoi mun hyviä aikeita.

Siitä, miten sen sais siirrettyä poliittiseen päätöksentekoon, mulla ei ole sen suurempia ideoita. 😉

Kommenteista:

Kommentit tervetulleita! Ajatuksia omista pyrkimyksistä, uusista tavoista, tai oivaltavista keinoista rajoittaa sitä omaa sisäistä sabotoijaa, noin esimerkiksi. Tai kysymyksiä, kommentteja, omia kokemuksia tai tuntemuksia. Täällä saa vapaasti kommentoida, niin kauan kun tekee sen rakentavasti ja kaikkia keskustelijoita kunnioittaen.

Kirjahylly: How to Talk So Kids Will Listen & Listen So Kids Will Talk

How to talk so kids will listen and listen so kids will talk (Adele Faber, Elaine Mazlish)

20130616-174353.jpg

Funktio: Käytännön oppeja, harjoituksia ja toimintamalleja uudenlaisen kommunikaatiotyylin harjoitteluun
Pointti: Kun puhut lapsillesi arvostavasti ja empaattisesti, yhteistyö sujuu paremmin.
(Vanhemmuus: Kirja on suunnattu vanhemmille, mutta siitä on hyötyä myös esimerkiksi erilaisissa kasvatus- ja johtajuustehtävissä toimiville ihmisille.)

Tunteiden tunnistaminen ja käsittely. Yhteistyö. Rangaistusten korvaaminen ongelmanratkaisulla. Lapsen omatoimisuuden ja autonomian tukeminen. Kehuminen. Rooleista ja leimoista vapauttaminen.

Näitä asioita käsittelee How to Talk So Kids Will Listen & Listen So Kids Will Talk. Nykyään samoja juttuja tulee vastaan neuvolasta ja Mannerheimin lastensuojeluliiton ikäkausivihkosista, joten olisi ehkä helppo ohittaa koko kirja. Itse kun luin tätä ensimmäistä kertaa, niin olin vähän että joo, so what.

Kunnes huomasin, että kirja on julkaistu ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa vuonna 1982.

Aikana, jolloin neuvolan lastenkasvatusohjeet on olleet jotain aivan muuta kuin mitä ne ovat nykyään. Aikana, jolloin fyysinen kurittaminen oli Suomessa laillista (se kiellettiin kaksi vuotta myöhemmin), YK:n Lapsen oikeuksien julistukseen oli vielä 7 vuotta, ja kasvatuksen trendinä oli joko tiukka aikuislähtöisyys tai kaiken salliva vapaa kasvatus.

Siihen tilanteeseen tunteiden tunnistaminen, ongelmanratkaisu ja lapsen omatoimisuuden tukeminen ovat epäilemättä olleet vallankumouksellisia ajatuksia. Kirjan kirjoittajilta on vaadittu aikamoista ammattitaitoa, kokemusta ja pelisilmää, jotta he ovat saaneet rakennettua sekä vakuuttavan että käytännöllisen lastenkasvatusoppaan.

Klassikko

How to Talk… perustuukin Faberin ja Mazlishin kehittämiin workshopeihin, joissa harjoiteltiin näitä samoja taitoja ryhmissä. Yhdysvalloissa kirjaan pohjautuvia workshopeja on käytetty menestyksekkäästi paitsi ”tavallisten” perheiden parissa, myös esimerkiksi päihdekuntoutuksessa, vankiloissa, sotilastukikohdissa ja pienituloisten perheiden Head Start -tukiohjelmassa. Toisin sanoen tässä kirjassa, tässä lähestymistavassa on jotain sellaista, mikä auttaa purkamaan potentiaalisesti isojakin sosiokulttuurisia solmuja.

Ja samaan aikaan, kuten jo alussa mainitsin, How to Talk… ei sisällä oikeastaan mitään sellaista, mitä ei käsitteiden ja teorian tasolla löytyisi muistakin kirjoista. Tunteiden tunnistaminen ja salliminen on tärkeää. Kun lapsen saa tekemään yhteistyötä, ei tarvitse niin kovasti komentaa ja kaikilla on parempi fiilis. Ja niin edelleen.

Se, missä tämä kirja onnistuu mun nähdäkseni erityisen hyvin, on kaiken tämän ”joo joo, periaatteessa just näin” -tiedon tuomisessa käytännön arkeen ja sanojen, lauseiden, vuorovaikutuksen tasolle. Vanhempi pääsee monessa kohtaa kirjaa miettimään, miten itse kokisi tilanteen, jossa häntä kohdellaan niinkuin lapsia perinteisesti: ohitetaan, vähätellään, harhautetaan, neuvotaan, selitellään, puolustellaan jonkun muun näkökantaa. Ja sieltä näkökulmasta on sitten helpompi suostua ajattelemaan, että toisinkin voisi toimia.

Sen lisäksi kirjassa on erittäin selkeästi annettu malleja ja vaihtoehtoja: Sen sijaan, että että kyselisit ja neuvoisit, anna lapsen kertoa kokemuksensa ja kuuntele. Sen sijaan, että syyttäisit lasta tekemättömistä hommista, kuvaile, mitä näet. Tää on mun mielestä ihan loistava juttu siksi, että yksi rakentava, konkreettinen vaihtoehto on paljon helpompi muistaa siinä vaiheessa, kun joku on kaatanut jauhot lattialle ja toinen purkaa keskittyneesti roskiksen sisältöä siihen viereen. Sitten, kun se rakentava viestintä sujuu luonnostaan, niin niistä selkeistä vaihtoehdoista voi vapaasti poiketa, mutta opetteluvaiheessa ne ovat kullanarvoisia.

Uuden kielen opettelua

Jossain päin tota kirjaa mainitaan, että tällainen sekä lasta että omia rajoja kunnioittava, yhteistyöhakuinen ja rakentava kommunikaatio voi alussa tuntua siltä, kuin opettelisi puhumaan vierasta kieltä. Ehkä sen takia tää kirja muhun kolahtaakin niin kovaa. 🙂 Ja ihan niinkuin vierasta kieltä opetellessa, kaikkein hyödyllisintä on opetella alkuun muutama fraasi, joilla pärjää, ja sitten hiljalleen rakentaa sitä omaa osaamista pitemmälle. (Tai muiden perheenjäsenten osaamista: tästä kirjasta on siis peräisin fraasi *Those are rough emotions to be having*, ’Nuo ovat raskaita tunteita’, jonka olen opettanut puolisolleni saatesanoilla ”jos haluat kuunnella mua aktiivisesti etkä oikein osaa sanoa mitään, niin sano näin.”)

Ja kuten kielenoppimisessa muutenkin, niin avainsana on harjoittelu. Kuinka moni meistä muistaa istuneensa X sataa tuntia jonkun vieraan kielen tunnilla koulussa, osanneensa käännöslauseita ja saaneensa kelpo numeroita kokeesta, eikä silti avaisi suutaan sillä kielellä mistään hinnasta? Ainakaan selvinpäin? Niinpä. How to Talk… -kielen kanssa tilanne on siinä mielessä onnellinen, että harjoitustilanteita tulee vastaan päivittäin, jos ehtii nähdä lapsiaan ja/tai kumppania hereillä varttia kauemmin.

Alkuun ne harjoitustilanteet huomaa vasta jälkikäteen: äsh, olisin voinut sanoa tuon asian rakentavammin. Silloin on parikin vaihtoehtoa. Voi sanoa sen rakentavamman version itselleen ääneen, tai voi sanoa lapselle, että ”Anteeksi, mun oli tarkoitus sanoa että…”. Tai sitten voi luottaa siihen, että seuraava harjoituskerta tulee vastaan pikemmin kuin huomaakaan. Voi tarkkailla, että millaisia tunteita se rakentavampi viesti itsessä aiheuttaa, tai miltä tuntuu kun huomaa sanoneensa kurjasti vaikka oikeastaan tietää, miten kuuluisi sanoa. Kaikki tämä auttaa tiedostamaan sitä omaa kommunikaatiota, ja se taas auttaa seuraavalla kerralla huomaamaan ne omat vanhat puhumisen tavat pientä hetkeä aikaisemmin.

Jos lukee elämässään vain yhden ”lastenkasvatusoppaan”, niin tää on mun mielestä hyvä vaihtoehto sellaiseksi. Tää myös täydentää hyvin teoreettisempia tekstejä, ja esimerkiksi Alfie Kohnin Unconditional Parenting on hyvin samoilla linjoilla ja tuo sitten enemmän sellaista tutkimustietoon pohjautuvaa näkemystä samaan filosofiaan. Myös esimerkiksi Gordonin minäviestit ja Nonviolent Communicationin havainto, tunne, tarve, pyyntö -ydinnelikko pyörivät sävyinä kirjan sisällössä, vaikka kirja ei suoraan niihin pohjaudukaan.

Tätä ei ole vissiin suomennettu, mikä on sääli. Jos olisin rikas ja mahtava, kustantaisin tämän laadukkaana käännöksenä heti samantien. Sitä odotellessa suosittelen lukemaan englanniksi, vaikka sitten sanakirjan kanssa. Käsitteet ovat sillä tavalla yksinkertaisia, että niiden oppimiseen ei välttämättä tarvitse syvää kielitaitoa, ja joka tapauksessa jokainen perhe joutuu etsimään omaan kielikulttuuriinsa sopivat versiot esimerkiksi niistä ”sen sijaan että X, tee Y” -esimerkeistä. Jos hankit kirjan itsellesi, suosittelen etsimään vuoden 2013 30th anniversary edition -version (tai ostamaan kirjan Kindle-versiona): siinä on nimittäin Adele Faberin tyttären, Joannan, kirjoittama kappale aiheesta ”tällaista on olla vanhemmuusgurun lapsi ja kasvattaa omia lapsia näillä opeilla”. Erittäin kiinnostava kappale. 🙂

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Jos olet lukenut kirjan, niin olisi hauskaa kuulla kommentteja ja mietteitä kirjan sisällöstä. Ja vaikka ei olisikaan lukenut kirjaa, niin kaikenlaiset pohdinnat perheen sisäisestä kommunikaatiosta, uuden kielen opettelusta ja muusta sellaisesta ovat tervetulleita! Myös uutta sivustoa saa kommentoida innostuneesti ja rakentavasti. 😉