Joulukalenteri 7.12.: Entä ne, joiden kanssa en vietä joulua?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun seitsemännen päivän kysymys on seuraava:

Miten olen yhteydessä ihmisiin, joiden kanssa en vietä aikaa jouluna?

Ehkä perinteisin joulumuistamisen tapa on joulukortti. Omasta lapsuudesta muistan iltoja, jolloin kirjoitettiin porukalla joulukortteihin osoitteita äidin käsin kirjoittamasta osoitekirjasesta. Oih, nostalgia. Silloin joulukortti oli tapa pitää yhteyttä ihmisiin, joita ei ehkä muuten vuoden aikana nähnyt lainkaan. Pieni vuorovaikutuksen hipaisu: olette mielessä, pidetään yhteyttä, toivon teille kaikkea hyvää.

Kortti, kirje, video?

Joulukortit voivat edelleen tuntua merkitykselliseltä osalta joulua. Itse olen ollut joulukorttien suhteen melkoisen askartelevainen – joinain vuosina kortti-idea on mietitty jo marraskuussa, toisinaan vasta joulukuun alussa keskellä askartelukaupan kartonkikäytävää. Viime vuonna kortteja askarreltiin lasten kanssa ns. liukuhihnatyönä useampana iltana. Silloin kortin kuviokin tuli suunniteltua lähinnä sen ehdoilla, että silloin 3- ja 5-vuotiaiden askartelutaidot riittivät: leikkaa huopaa, paina leikkurilla tuosta, liimaa paljetteja. (Ja kun sanon ”suunniteltua”, tarkoitan ”poimittua Pinterestistä”. Hakusanoja ”holiday card ideas” kannattaa käyttää vain sillai omalla vastuulla, you know.)

Kortin sijasta läheisiä voi muistaa toki muutenkin. Joiltain ystäviltä on muutamana jouluna tullut joulukirje, jossa kerrotaan kyseisen perheen kuulumisia vuoden varrelta. Sellaisia on aina lämmittävä lukea, vaikka olisikin ollut yhteyksissä sosiaalisen median puolella, ja erityisesti jos ei ole. Videojoulukortti voisi olla aika huikea, erityisesti jos perheessä on esiintymiseen innostuneita jäseniä. Kuulumiset, joululaulut, lasten jutustelut tai tärkeimmät kapistukset voi esitellä yhdellä kertaa ja jakaa läheisille vaikka salaisella Youtube-linkillä.

Muutamana jouluna ollaan myös soiteltu videopuheluita toiselle puolelle maailmaa, kun ystävät ovat olleet siellä. Silloin tulee aina sellainen ”elämme todella tulevaisuudessa” -fiilis, kun toinen ihminen on melkein siinä lähellä, äänineen ja eleineen ja kaikkineen, vaikka onkin fyysisesti jossain ihan muualla. Lapset eivät toki pitkään jaksa pelkkää videopuhelua, joten meidän perheessä on todettu hyväksi lähestymistavaksi se, että toisinaan videopuhelulaite (läppäri, älypuhelin tai tabletti) laitetaan pöytään ruokailun ajaksi, vaikka muuten ruoka-aikoina ei ruutuja päällä olekaan.

Silloin sukulaisten tai ystävienkään ei tarvitse keksiä erillistä viihdykettä koko ajaksi, ja sitten kun lapset on syöneet, niin aikuinen voi vielä vaikkapa lukea lapselle kirjaa videon kautta. (Silloin toki lasten ruokailualueen täytyy olla riittävän kaukana laitteesta – puuroroiskeet näppäimistöllä tai kamerassa eivät ole mitenkään kauhean ylevä homma.)

Ja mitä siinä sitten sanoisi?

Ja oli muoto mikä tahansa – video, puhelu, tekstari, kirje, kortti – niin on hyvä myös miettiä, että mitä haluan tällä vuorovaikutuksella tuolle toiselle kertoa? Hyvää joulua, olette mielessä, olette tärkeitä, toivon teille kaikkea hyvää. Se riittää jo. Jos haluaa tehdä viestistä henkilökohtaisemman, niin entä jos kertoisikin sille toiselle, minkä takia hän on tärkeä? Mikä hänessä on juuri sellaista, mikä sinua ilahduttaa, lämmittää, liikuttaa, inspiroi? Mitä ihania muistoja sinulla on vuoden varrelta tästä ihmisestä? Tai mistä haluaisit häntä kiittää?

Näitä asioita voi toki kertoa läheisille ja kaukaisemmille muulloinkin kuin jouluna. Vaan tässä vuoden loppuessa on aivan mainio hetki ottaa ihan tavoitteekseen se, että kertoo ihmisille miksi he ovat itselle tärkeitä ja ihania. Kiitollisuus virittää (omasta mielestäni) paljon ihanampaan jouluun kuin sen miettiminen, mitä kaikkea minulta puuttuu ja minkä kaiken haluaisin olevan eri tavalla. Niitäkin asioita voi miettiä, ilman muuta. Ja sitä on hyvä tasapainottaa tietoisella kiitollisuudella ja sen jakamisella. Muuten ne hetket, jolloin sitten saa mitä haluaa, voivat jäädä ontoiksi, kun kiitollisuutta ei ole tullut treenattua.

Eli oikeastaan toisten ihmisten muistamisella ja tietoisella kiitollisuudella tekee myös itselleen taas vähän lämpöisempää joulumieltä. Ei hassumpaa.

Huomenna puhutaan siitä, mikä tekee kodista kauniin ja jouluisen. Onko se joulukuusi, *jaiks* joulusiivous, vai jokin ihan muu?

Ihanaa ja lämminsydämistä joulukuun jatkoa, huomiseen!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Pysähtyminen 91: Riittämättömyyden tunteen täyskäsi

Mistä tulen?

Viime viikolla töiden ja töistä toipumisen tasapaino oli vähän paremmalla mallilla kuin edellisellä. (Se nyt ei ihan maailmaa järisyttävä saavutus ole, mutta jotain sentään.) Onnistuin olemaan ulkoilmassa kauniilla syyssäällä – toki pääasiassa matkalla paikasta toiseen, mutta jotain sentään. Viikonloppuna oli ensimmäiset bänditreenit moneen kuukauteen, ja kyllä vaan huomaa, että sitäkin oli kaivannut.

Edelleen työkuviot hyökkäävät tajuntaan, kun herää yöllä. Tällä viikolla tietoisesti yritin ottaa etäisyyttä siihen moodiin, että aina kun on hereillä niin on työasioiden tavoitettavissa, ja satunnaisesti se onnistuikin. Kuuntelin muutamaan otteeseen onnistuneesti myös omaa hermostumistani ja otin itselleni muutaman hetken suljetun oven takana sillä aikaa, kun esim. puoliso keräsi lasten kanssa leluja. (Korvatulpat. Ne pelastivat aika monta kertaa tällä viikolla.)

Ja sitten oli niitä päiviä, jolloin tuli sellainen riittämättömyyden tunteen täyskäsi: tunsin yhden puolituntisen sisään epäonnistuvani äitinä, vaimona, opettajana, yrittäjänä ja opiskelijana, ja lisäksi ruoanlaittokokeilu meni penkin alle. (Lapset ja puoliso sentään maistoivat, mikä vähän ilahdutti, mutta ei se kenenkään mielestä superherkkua ollut.)

Viime viikolle toivoin selkeyttä. No, toisaalta on kai sekin selkeyttä, että näkee kirkkaassa päivänvalossa miten kaukana toisistaan on odotukset ja todellisuus. Sitä itse tuppaan ajattelemaan, että selkeys on jotenkin puhtaasti positiivinen asia. Siis että kun homma on selkeä, niin sitten kaikki on hyvin. Ja välillä onkin niin, tottakai. Sit taas toisinaan on niinkuin tällä viikolla: selkeys on vain alkusoittoa sille, että hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on. Nyt ei ole niinkuin haluaisin. Nyt en osaa niitä asioita mitä haluaisin osata. Selkeästikään tämä ei toimi näin.

Että taas saa vähän miettiä, mitä toivoo, koska sen saattaa vaikka saadakin. 🙂

Ja sitten taas kun ottaa askelen taaksepäin, hakee selkeyttä vielä seuraavasta mittakaavasta, niin sieltä löytyy taas suhteellisuudentajua. Asiat, joista mä stressaan, on yksi kärpäsenkakka verrattuna kaikkeen siihen, mikä on hyvin. Terveyttä ja turvaa ja rakkautta, niitä on. Niiden puutetta ei tarvitse kärsiä. Se ei poista sitä, mikä on eri tavalla kuin haluaisin. Se ehkä vain asettaa kiitollisuuden ja ahdistuksen oikeisiin mittasuhteisiin.

Missä olen?

Kehoa väsyttää ja paleltaa. Kylmät kelit saapuvat, ja meidän huusholli on sieltä viileämmästä päästä (kesällä kiitollinen asia, talvella tarvitsee villasukat ja hupparin). Syömisten kanssa selvästi stressi vääntää hälläväliä-asennetta, veden juominen unohtuu paitsi opettaessa, kun silloin on koko ajan vesipullo pöydän laidalla. Toisaalta keho on aika kireänä, ja toisaalta kehon jännitysten ja sinnitysten kuulostelu sisäkautta tuo tähän hetkeen ja auttaa rentoutumaan, joten aika fifty-fifty mennään sen osalta.

Tunteet… Kiitollisuutta (lapset ovat nukkumassa, rauhan tarve tyydyttyy). Jotain hyväksynnän, lannistumisen ja pettymyksen välimaastosta (osaamisen ja pystyvyyden tarve ei ihan täyty, ja toisaalta selkeyden tarve on aika hyvin täynnä tämän viikon jäljiltä). Innostusta (uuden oppimisen tarve näyttää täyttyvän muutaman jutun suhteen tämän syksyn aikana). Rakkautta (yhteyden tarve toisten kanssa on ihan hyvällä mallilla).

Ajatukset… Työjuttuja. Taustamusiikkina pyörivän The King’s Speech -leffasoundtrackin kansikuva, sen värit ja muodot. Jostain syystä tuli mieleen Jackson Pollockiin liittyvä joku teksti, en muista missä olen sitä pyöritellyt mutta valkoisella printtipaperilla mustalla kirjoitettu teksti. Alleviivauksia. Työjuttuihin liittyvät mind mapit, luokkahuone, verkko-oppimisympäristö. Meniköhän se viesti kaikille perille? Aikataulun suunnittelua alkavalle viikolle. Auts, lupasin mutta pidinkö sittenkään? Erinäisiä opiskelijoita ja heidän tarpeitaan ja toiveitaan. Tämänpäiväisen opetusrupeaman vikan puolituntisen puheensorina ja nauru – selvästi jotain tein oikein jossain kohtaa. Esikoisen kädet, jotka kuivuvat helakanpunaisiksi niin, että niitä pitää rasvata. Ihan sama juttu kuin minulla joka ikinen talvi. Muistikuvia niistä kerroista, kun on pitänyt laittaa oliiviöljyä käsiin ja muovipussit päälle, jotta iho ei halkeile.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin alkavalle viikolle

Mukavuus.

Aah, mukavuutta! Sellaista, että pysähtyisin kuulostelemaan meininkiä heti jos jokin tuntuu epämukavalta. Että voisin hemmotella itseäni ihan ilman syytä. Että valitsisin kahdesta vaihtoehdosta sen, joka minusta tuntuu mukavammalta, kunhan se vastaa myös toisten tarpeisiin.

Mukavuutta on pehmeä huppari, kun on kylmä. Kuppi teetä. Se, että menee ajoissa nukkumaan. Että juo tarpeeksi vettä. Että halii rakkaita. Että syö kun on nälkä, ja huomaa sen nälän. Että laittaa takin alle ylimääräisen kerroksen, ettei työmatkalla palele. Selvästi jotenkin tämä mukavuus liittyy lämpöön ja pehmeyteen. Mitä kaikkea lämmintä ja pehmeää sitä voisikaan itselleen viikon mittaan löytää? Hmmm.

Miltä näyttäisi sun pysähtyminen? Itsekseen, tai kommenteissa, jutellen tai miettien?