Pysähtyminen 141: En ole kaktus

Mistä tulen?

Yh-arkea jatkui vielä tällä viikolla, ja puoliso palasi ihan vasta kotiin. Tämä oli ihan hyvä ajoitus, koska kaikilla alkoi olla jo aikamoinen ikävä ja sen myötä aika kova väsymys. Toisaalta oli myös ihan hyvä boot camp itselle siitä, että ne omat tarpeet täytyy ihan oikeasti laittaa keskiöön ensin, koska muuten ei irtoa enää mitään, ainakaan meikäläisestä. Ei tullut mieleenkään esim. tinkiä syömisestä tai yöunesta, tai muuta sellaista mikä joskus muinoin olisi kulkenut käsi kädessä stressaavan arjen kanssa.

Huomasin jopa, että liikkuminen auttaa jaksamaan. Tämä tulee shokkina ei-yhtään-kenellekään, tiedän, ja silti vasta nyt tuli sellainen tilanne, että ihan oikeasti tarttee jumpata jotta jaksaa. Tai veivata kahvakuulaa, mutta silti. Tuli kaiveltua myös tunnepuolen pohjamutia, koska mitäpä sitä muuta tekisi kun on arki-iltana saanut lapset nukkumaan eikä kiinnosta viikata pyykkiä. (Toiset harrastaa käsitöitä tai liikuntaa, mä harrastan oman navan kaivelua. Huvinsa kullakin. ? )

Ja kun sitten puoliso tuli kotiin, niin huomasi, miten paljon olin kuitenkin kantanut huomaamattani jännityksiä kropassa. Kaikesta meditaatiosta ja rentoutumisesta huolimatta olin näköjään ollut puolitoista viikkoa jatkuvassa kevyessä jännitystilassa, joka rentoutui vasta kun puoliso palasi. Ehkä se liittyi yhden aikuisen arkeen (jonkun sellaisen ajatuksen kautta, että ”jos mä rentoudun kokonaan niin sitten nukahdan enkä herää jos lapset tarvitsee mua”), ehkä se liittyi ylipäänsä siihen että toinen on kaukana ja jos jotain sattuu niin mä en voi tehdä mitään (ikäänkuin mä voisin tehdä mitään jos jotain sattuu kotimaan kamaralla, mutta eihän nää ikinä oo rationaalisia). Tai joku muu jännitys, en tiedä. Nyt se alkaa hiljalleen purkautua kehosta.

Vaan ihan kiva viikko, jos ei huomioi sitä, että olin jatkuvasti myöhässä omista aikatauluistani ja koko ajan väsytti. ? Kaikki saatiin syötyä ja nukuttua ja välillä ulkoiltuakin, ketään ei tarvinnut käyttää tikattavana lasaretissa eikä mitään mennyt vakuutukseen. Enkä palanut loppuun. Katsoisin että tavoitteisiin päästiin ihan mukavasti.

Missä olen?

Keho tykkää kovasti kahvakuulailusta, ja ehkä kaipaisi sen lisäksi vähän venyttelyä. Vettä voisi aina juoda lisää, tänään se onnistui vähän paremmin kuin viimeiset pari päivää. Olen löytänyt täydellisen aamiaisen (itsetehty uunissa paahdettu mysli, jossa on kaurahiutaleita, hirssiä, erilaisia siemeniä ja pähkinöitä sekä mausteita – viimeisimpään satsiin laitoin kanelia, muskottia, inkivääriä ja neilikkaa pumpkin spice -hengessä), joka pitää kylläisenä pitkälle iltapäivään, joten verensokeri on paremmissa kantimissa kuin pitkään aikaan. Hartiaosasto kerää jännityksiä opettaessa – edelleen mä kannan vastuuta jostain, en tiedä mistä. Lisää tietoisuutta ja hyväksymistä hartioihin, kiitos.

Tunteet on aika hyvällä hyrinällä. Tulin äsken dialogiryhmästä, jossa käsiteltiin U-prosessia eli presencingiä, ja sen myötä on pinnassa innostusta ja kiitollisuutta ja uteliaisuutta ja läsnäoloa. Muutamasta laiminlyödystä hommasta on turhautuminen ja häpeä, ja osasin pyytää niihin apua. (Siitä miljoona onnistumispistettä!! Hurraa!!) Loppuviikon työkuviot vähän jännittää aikataulujen puolesta, ja sitten taas toisaalta sen alla on kuitenkin rauha siitä, että mun ei tarvitse keksiä pyörää uudestaan vaan tehdä sitä mitä osaan.

Ajatukset… Huomaan, että paljon on ajatuksia kohti uutta. Niiden kannoilla tulee ääni, joka varoittaa innostumasta uusista jutuista kun on miljoona muutakin asiaa kesken, ja se on tavallaan ihan relevantti ajatus. Vaan tää tuntuu ehkä erilaiselta. Tämä vire on sellainen, että sen uuden voisi antaa nousta siitä, mitä on jo olemassa tai tuloillaan tai itämässä, eikä välttämättä niin, että keksii tyhjästä jonkun jutun jotta ei tarvitsisi tehdä edellisiä.

Se U-prosessi auttoi jännällä tavalla siltaamaan mennyttä ja tulevaa, ja mulla on aika lupaava fiilis siitä, että se voisi olla jotain sellaista mitä mä voisin käyttää jatkossakin. Ja samalla siinä U-prosessissa on jotain samaa kuin tässä pysähtymisessä, että ensin huomioidaan se, mistä tullaan ja sitten ollaan läsnä sen kanssa mitä tässä hetkessä herää ja sitten jollain lailla konkretisoidaan sitä eteenpäin. Ehkä se siksi tuntui niin tutulta.

Mitä kohti?

U-prosessissa yksi kysymys on suunnilleen ”anna sen nousta esiin mikä on nousemassa; mitä tässä hetkessä on heräämässä”. Jos kuulostelen, että mikä tässä hetkessä on heräämässä, niin…

Strength

Mulla on ollut vähän sellainen ajatus, että mä olen (fyysisesti, jaksamiseltani) heikko ja hauras enkä jaksa mitään. Ja joo, mä olen herkkä sille, että millaisissa olosuhteissa mä toimin. Jos mulla on tarpeet täynnä niin mä jaksan vaikka mitä, ja kun mä treenaan niin mä vahvistun. (Tämä pätee siis sekä kehoon että tunteisiin että ajatuksiin että intuitioon että muihin itsen elementteihin.)

Ja samaan aikaan jos mä en huolehdi mun tarpeista, niin en mä tietenkään jaksa, koska ei ole mistä ammentaa. Jos mä en nuku riittävästi (tai riittävän syvästi – korvatulpat on nykyään mun tästä-ei-tingitä -listalla), tai syö kunnon ruokaa, tai tule kuulluksi, niin totta ihmeessä mä olen heikko ja hauras koska mun energia on ihan lopussa. Jos mä keskityn siihen, että syön ja liikun ja nukun ja huolehdin siitä, että tulen kuulluksi ja nähdyksi ja nauran ja tanssin ja meditoin, niin tottakai mä jaksan paremmin.

Tuli mieleeni se ajatus, että jos kukka ei oikein jaksa kasvaa, niin hyvä puutarhuri kiinnittää huomioita kasvuympäristöön, multaan, valoon, veteen, lannoitteeseen. Ei se valita, että nyt toi on vaan tollainen huono kukka, vaan se miettii, että mitähän tämä kukka tarvitsee. Niin ehkä munkaan ei tarvitse pitää itseäni vääränlaisena kukkana, jos mä en sattumalta olekaan kaktus, joka selviää yhdellä kastelulla vuodessa. Mä nyt vain satun tarvitsemaan tietynlaisen mullan ja tietyn verran vettä ja auringonvaloa ja lämpöä.

Huomaan ajattelevani, että miten voi oikeasti olla niin, että mun tarttee oppia tämä omista tarpeista huolehtimisen tärkeys ja validius näin monta miljoonaa kertaa. Että ei mun pitäisi tarvita näin monta treenikertaa. Ja sekin on taas ”vääränlainen kukka” -ajattelua. Selvästi mun tarttee opetella tämä ainakin miljoona kertaa, jotta se on itsestäänselvää. Minä saan tarvita sitä mitä tarvitsen. ja mun tarpeet saa olla täynnä ja mä saan olla vahva ja voida hyvin.

Niin jos tällä tulevaan viikkoon! Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Pysähtyminen 140: Yh-arkea ja uteliaisuutta

Mistä tulen?

Tällä viikolla oon ollut lasten ainoana vanhempana kotona, koska puoliso on reissulla Atlantin toisella puolen.

Kiitollista:

– Skype ja Facebook Messenger on olleet kovassa käytössä. Toisin sanoen ollaan voitu jutella suht vapaasti ilman pelkoa massiivisista puhelinlaskuista (kiitos wifi ja pakettidata).

– Tällä viikolla mun opetusaikataulu on ollut sellainen, että ei oo tarvinnut vetää ihan sata lasissa. Otin tavoitteeksi, etten pala tällä viikolla loppuun, ja se näyttää onnistuvan.

– Lasten hoitokuviot on menneet sujuvasti vaikka mun töiden takia onkin joutunut tekemään järjestelyitä. Onni on turvaverkko. ❤️

– Noin muuten on peruspalikat olleet kunnossa – ollaan oltu terveitä, asiat on pysyneet ehjinä, päivärytmi on suunnilleen vakaa jo kun hoito- ja työarkea on pyöritetty jo useampi viikko.

Raskasta:

– Aikaeron takia on välillä ollut vaikea löytää hyviä hetkiä soitella – aina on joku menossa nukkumaan tai just heräämässä.

– Kun kaikilla on ikävä, niin se väsyttää entisestään, ja se kiristää pinnaa täällä kotona. Silloinkin, kun ymmärrän, mistä lasten käytös johtuu. Noin objektiivisella tasolla me ollaan kaikki vedetty tosi vahvaa suoritusta, ja tällai subjektiivisesta näkökulmasta sitä on joinain hetkinä vähän vaikea arvostaa.

– Normaalisti meillä puoliso on se, joka laittaa ruoan. Tällä viikolla mun luovuus on puskettu äärimmilleen, kun tarttis keksiä ruokia, joita a) kaikki syö ja b) ei tarttis vääntää tuntikausia. Toisin sanoen helppoa lapsille maistuvaa kasvisruokaa. Toistaiseksi ollaan voiton puolella (esimerkiksi soijasuikale-curryviillokki oli oikeastaan ihan tosi hyvää), mutta huomaan että tämäkin on asia, jossa joudun vähän pois mukavuusalueeltani. Tai siis joko minä joudun tai lapset joutuu, enkä halua myöskään tehdä sellaista ruokaa jota lapset ei edes maista.

– Kämppä näyttää just siltä että ei oo ollut ripaustakaan ylimääräistä energiaa mihinkään siivousta muistuttavaan. Kaukana on ne päivät jolloin kaikki lelut kerättiin ennen nukkumaanmenoa – tällä viikolla se on saavutus, että lastenhuoneen lattia on illalla tyhjä ettei kukaan yöllä hiippaillessaan telo itseään.

Missä olen?

Keho on hartioista aika kiinteä ja silmistä hiekkainen. Joogailin tänään, ekaa kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ja lonkat kyllä muistuttivat että olis vissiin kannattanut tehdä jotain välillä häh. Kurkku on sen tuntuinen, että kunhan puoliso tulee kotiin ja stressi laukeaa niin päästään tämän syksyn toiseen flunssaan kiinni.

Tunteet on sellaisessa… hmm. Aika hauraassa tilassa. Tai viimeiset pari päivää on menneet jonkinlaisessa jumikuplassa, että ei oikein pääse käsiksi siihen, miltä tuntuu. Ja tänään kun tein meditaation, niin jostain aika syvältä aukesi joku itku, ja sen jäljiltä on vielä vähän haavoittuvainen fiilis. Toisaalta on ihan iloinen ja levollinen olo monista asioista, ja jonkin verran on myös sellaista kärsimättömyyttä ja ärtymystä siihen, että en kykene konkreettisten tekojen tasolla kaikkeen siihen mitä haluaisin kun on paria astetta syvempi prosessi viemässä kapasiteettia ja puolisokin on reissussa. Että hittovie ei sellaisen pitäisi (johtolanka! siellä on joku ajatus taustalla!) niin pahasti ihmistä hajottaa että tekeminen ei onnistu.

Ajatukset… kellon raksutus. Lasten Pokémon-intoilu. Skype-puhelut tänään. Maanantaina oli empatiakeskustelu, se oli hyvä. Tänään kuuntelin kiinnostavia juttuja, joista listasin muistiin omia reaktioitani ja vastustuksiani niin niitä voisi työstää tässä nukkumaan käydessä.

Päätä särkee, ehkä hartiat. Miten saisi opettaessa pidettyä hartioista huolta niin, ettei ne jumahtaisi aina näin pahasti? Voisin tietysti ruveta jumppaamaan kun opiskelijat tekee parityötä, mutta se olisi ehkä liian häiritsevää. Jotain läsnäolon ajatusta hartioihin kun huomaan niiden kiristyvän? Mitähän mä niillä hartioilla niin kovasti kannan, että ne jumahtaa aina opettaessa? Paitsi tietysti jollain tavalla vastuuta siitä, että homma etenee. Toisten hyvinvoinnin edistämisen tarve, pätevyyden tarve, ennakoitavuuden tarve? Jotain sellaista. Millähän ajatuksella tai kysymyksellä sitä saisi kevennettyä? Voisiko siihenkin päteä se sama: mitä mun hartiat juuri nyt tarvitsee?

Mitä kohti?

Vielä ensi viikonlopun yli elämme tällaista yh-arkea. Mitä mä siihen kaipaisin?

Läsnäoloa. Helppoutta. Vapautta (jos ei muusta niin kaikenlaisesta ”pitäisi”-smistä.) Rauhaa. Tarpeisiin keskittymistä. Rakkautta. Kärsivällisyyttä.

Ja heti tulee ajatus, että helpommin sanottu kuin tehty. Vaan jos ei sano, niin ei niitä sitten löydy yhtään sen helpommin. Voisiko sen ”kauhea vaatimuslista voisit nyt joskus tyytyä vähän vähempään” -litanian sijasta vaikka ihastella, että wau miten olisikaan mahtavaa jos näitä asioita saisi viikkoon lisää? Että antaisi itsensä vaan haluta näitä ja olla avoin sille, että niitä voi löytyä monella tavalla?

Tämähän meni kysymyspainotteiseksi. Ja toisaalta, uteliaisuus on aika paljon rakentavampi lähtökohta kuin ahdistus ja pessimismi. Ehkä siis uteliaisuuttakin ensi viikolle: aika jännä, tämä meni näin, mitähän seuraavaksi?

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 133: Itkua ja lottopalloja ja hulavanteita

Mistä tulen?

Pari syvää hengitystä sille, mistä tulen. [  hengitys  ] ja [  hengitys  ].

Pidin kotiretriitin, jossa mun tavoitteena ja fokuksena oli huomata, mitä itsessä herää, ja olla sen kanssa läsnä niin lempeästi ja uteliaasti ja vastustamatta kuin vain kykenen. Kuunnella kehoa, sen tarpeita, tuntemuksia ja viestejä. Olla läsnä ja keskittyä omiin tarpeisiini.

Ja tiettekö kun on joku ystävä, joka ei oikein ole tullut kuulluksi pitkiin aikoihin, ja sit kun hänen kanssaan istuu alas ja oikeasti kuuntelee niin sitä asiaa tulee. Ja tulee. Ja tulee.

Viimeisen viikon aikana se ystävä oli mun keho, tunteet, ajatukset, hermosto, sielu.

Löysin selvästi (tai siis ilmeisesti) jonkun uuden tavan kuunnella ja olla läsnä ja pudotella vastustusta pois. Tai sitten kerrankin oli oikeasti aikaa tehdä sitä muutenkin kuin vain ohimennen silloin kun tulee kriisi.

Itkua ilman hammasten kiristystä

Niin sitten aika monet vanhat vanhat jutut alkoi nostella päätään: nytkö on meidän vuoro saada kertoa, mihin kohtaan koskee? Ja kun niille sanoi joo, niin ne kertoivat. Olen viimeisen viikon aikana itkenyt enemmän kuin pitkiin aikoihin – ja se on paljon sanottu, koska kuluneen parin vuoden aikana musta on tullut varsinainen karjalainen itkijänainen, että pienikin liikahdus nostaa itkun.

No nyt oli enemmän kuin pieniä liikahduksia.

Viime viikon itku on ollut enemmän sellaista puhdistavaa ja parantavaa itkua. Tiettekö, itkua ilman hammasten kiristystä. Että antaa tulla läpi vaan, better out than in. Jos olet nähnyt Inside Out -leffan, niin Suru pääsi aika monessa kohtaa ohjaimiin. (Jos et ole, niin katso. Se on ihana. Bing Bong <3 .)

Teki ihan superhyvää ottaa tilaa ja aikaa (ja pyytää myös toisilta empatiaa ja läsnäoloa ja nähdyksi tulemista) niille asioille. Ja niinkuin aina, tunteiden taustalla on joku tarve. Ja sieltähän niitä tarpeita löytyi, kun aloin tutkia.

Yhden kriitikkokeskustelun jälkeen kirjoitin itselleni muistilapun:

Kun iskee kateus, alemmuudentunne tai riittämättömyys, niin tee näin: hengitä syvään kolme kertaa, katso kääntöpuolelta mikä näistä tarpeista on vajaalla, ja hengitä sitä tarvetta sisään ja tunnetta ulos muutaman kerran tai kunnes ei enää kirpaise. Toista tarvittaessa.

Sinne lapun toiselle puolelle kirjoitin ne tarpeet, jotka löysin oman kateuden ja alemmuudentunteen ja vertailun ja sellaisten takaa. (Niitä oli aika monta.) Ja olen muuten käyttänyt sitä lappua tässä myös, että oikein hyvä kun kirjoitin.

Kotiretriitin satoa

Tosta kotiretriitistä ja omien vanhojen kelojen empaattisesta kuuntelemisesta oli monella lailla hyötyä.

Ensinnäkin tuntui, että jonkun osan prosessista sain siinä vietyä loppuun asti, vaikka tietenkään kaikkea ei saa kolmessa tai neljässä päivässä purettua. Sen prosessin loppuun viemisen huomasi siitä, että aiemmin mahdottomilta tuntuneet asiat ei enää tuntuneet niin mahdottomilta.

Toinen hyvä puoli oli se, että kun harjoittelee jotain noin intensiivisesti muutaman päivän, niin jotain siitä kulkeutuu myös arkeen. Sen takia tein muistilappuja ja kirjoitin prosesseja muistikirjaan. Yhden kerran ponnistus on ihan jees, mutta oikea muutos tulee siitä, että sitä uutta tekemisen ja olemisen ja asioiden huomaamisen tapaa toistaa arjessa kunnes se ei enää ole ponnistus eikä tunnu omituiselta.

Oli myös ilahduttavaa huomata, että itsellä riittää työkalut ja kapasiteetti työstää entistä syvempiä juttuja niin, että se tuntuu turvalliselta ja mahdolliselta. Ja kun huomasin, että kapasiteetin reunat tulee vastaan, niin osasin etsiä ja pyytää toisilta sitä, mitä tarvitsen. Tukea, tilaa, empatiaa, nähdyksi tulemista.

Kuuntelin Tara Brachin luentoja (podcastissa löytyy sekä luentoja että meditaatioita, suosittelen lämpimästi) ja Brené Brownia (TEDistä). Ja kun tuntui, että nyt on vähän tullut liikaa prosessointia tähän hetkeen eikä ketään löydy langan päähän, niin luin J.K.Rowlingin uutta Potter-tekstiä. (Kyllä, The Cursed Child -teatterikappaleen teksti ilmestyi la-su yönä ja pompsahti suoraan iBooksiin, kiitos ennakkotilauksen. Ja se on ihana. <3)

Niin ehkä myös se oivallus syveni tällä viikolla, että itsestä ja omasta kapasiteetista huolehtiminen on ensisijaista. Self-care is non-negotiable. Kun tuntuu siltä, että nyt ei riitä lusikat, niin sitten otetaan taukoa ja levätään ja pyydetään apua. Se tuntui aiemmin häpeälliseltä ja mahdottomalta, ja joissain asioissa edelleen, mutta vähemmän kuin aiemmin.

Kun huomaa, miten iso ero on yhtälöiden [iso prosessi] + [levännyt minä] ja [iso prosessi] + [loppuun kulunut minä] välillä, niin… Se ensisijaisuus jotenkin upposi selkärankaan tämän viikon aikana. Ja ehkä myös huomasin eron sen välillä, millaista on olla oikeasti levännyt kuin ei-ihan-loppuun-kulunut. Siinä nimittäin on eroa, ainakin itsellä.

Sometaukokin loppui. Muutamaan kertaan olen käynyt Facebookissa, mutta siitäkin on hävinnyt sellainen pakonomaisuus ja yhteydennälkä. Viikonloppuna avasin Facebookia sen verran, että sain yhden tapahtuman reittiohjeet, ja otin niistä mielummin puhelimella näyttökaappauksen valokuvaksi kuin pidin sovellusta auki yhtään pitempään kuin oli pakko. Toki tässä välillä tuli keksittyä muita tapoja hukata aikaa ruudun ääressä, mutta niissä ei ole samanlaista addiktiopotentiaalia, ainakaan itselle. Tauko teki hyvää. ?

Missä olen?

Keho tuntuu väsyneeltä, kevyeltä, vähän nälkäiseltä. On vähän sellainen jyrän alle jäänyt olo – kehosta on liikahtanut tunteiden mukana myös jotain fyysistä liikkeelle, ja olen paljon tietoisempi kehostani ja sen pienistä epämukavuuksista. Mun keho tarvitsisi ehkä joogaa (ja jostain syystä tunteet vähän vastustaa sitä), ehkä vielä unta (nukuin retriitillä mielestäni ihan hyvin ja samaan aikaan prosessointi on väsyttävää puuhaa).

Tunteet… Mulla on sellainen metahuvitus, että huvittaa kun kaikki tunteet sinkoilee ympäriinsä ihan holtittomasti. Tai ei varmaan holtittomasti, mutta aikamoisella intensiteetillä. Olo on jatkuvasti aika haavoittuva ja herkkä, en tiedä että onko tämä väliaikaista ja prosessiin kuuluvaa vai joku pysyvämpi muutos. Ehkä osittain molempia. Haavoittuvuus ei kuitenkaan tunnu epämiellyttävältä, vaan oikeastaan aika sellaiselta, no, eloisalta. (Meinasin kirjoittaa ”elämänmakuiselta”, mutta se on näköjään mun sisäisessä sanakirjassani synonyymi sosiaalipornolle, eli yök, ei.)

Ajatukset… Viimeisen viikon aikana olen nähnyt tietoisesti vaivaa sen eteen, että kun iskee stressaavia tunteita herättävä ajatus, niin kysyn itseltäni kaksi kysymystä: ”Onko se totta?” ja ”Kuka olisin ilman sitä ajatusta?”. (Nämä ovat osa The Work -prosessia, josta olen kirjoittanut enemmän täällä.) Niin on ilahduttavaa huomata, että jos tunteet sinkoileekin kuin lottopallot lauantaiarvonnassa, niin ajatukset on enemmän saippuakuplia kesätuulessa. Tulee ja menee ja haihtuu omia aikojaan. Tämäkin saattaa olla joko prosessin väliaikaista sivuvaikutusta tai sitten joku pysyvämpi ilmiö, mene tiedä. En lähde arvelemaan.

Mitä kohti?

Elokuu. Arki alkoi, prosessi ei päättynyt. Siinä ehkä päällimmäisin ristiriidalta näyttävä yhtälö. Mitä mä tarvitsisin, jotta se ei olisi ristiriita?

Itsestä huolehtimista.

Self-care is a nonnegotiable. Syön kun on ruoka-aika vaikka ei huvittaisi, koska verensokerin lasku ei missään nimessä auta. Nukun, ja jos ei tule uni niin rentoutan kehoa ja huomaan ajatuksia ja tunteita ja tarpeita ja annan niiden olla läsnä. Tai jos en pysty niin kirjoitan tai pyydän empatiaa joltakulta. Hengitän syvään ja etenen hetki kerrallaan.

Aloittamisen ja lopettamisen rituaaleja, selkeitä rajoja.

Kun teen töitä niin astun siihen vireeseen tietoisesti. Kun en tee töitä, niin astun pois. Kun olen lasten kanssa, tai puolison kanssa, tai itseni kanssa, tai ystävien kanssa, niin astun siihenkin vireeseen tietoisesti.

Selkeitä hulavanteita.

Selkeisiin rajoihin liittyy myös ajatus siitä, että kenen hulavanteessa mikäkin asia on. Jostain bongasin tämänkin vertauskuvan, ja se auttaa:

Jos samassa hulavanteessa on kaksi ihmistä, niin kukaan ei pysty hulaamaan. Siihen auttaa se, että jokainen palaa omaan hulavanteeseensa ja keskittyy sen pyörittämiseen. Toisin sanoen jos mä keskityn siihen, mitä toiset ajattelee, tuntee, mahdollisesti luulee tai odottaa tai tarvitsee ehkä, niin mä yritän olla heidän hulavanteessaan. Tulee törmäyksiä ja kuhmuja ja kipua, koska olo on voimaton. (Ja tottakai onkin, koska mulla ei ole mitään kykyä tehdä yhtään mitään sille, mitä toinen missäkin hetkessä ajattelee tai tuntee tai luulee.)

Sen sijaan jos mä pysyn omassa hulavanteessani – keskityn siihen, mitä mä tunnen ja tarvitsen ja ajattelen – niin mulla on mahdollisuus tehdä jotain. Ja jos mun hulavanteessa nousee tarve toisten hyvinvoinnin edistämiseen, tai ymmärtämiseen, tai vuorovaikutukseen, tai selkeyteen, tai mihin tahansa muuhun mikä liittyy toisiin ihmisiin, niin mä voin sieltä omasta hulavanteestani käsin kysyä, että mitä he ajattelevat tai tuntevat, jos arvelen että sen kuuleminen vastaa tarpeisiini.

Heidän ajatuksensa ja tunteensa ja tarpeensa ovat heidän hulavanteessaan, joten heillä on niihin täysi oikeus, samoin kuin mulla omiini. Toisin sanoen jos yhtään arvelen, että en halua kuulla vaikkapa jotain ajatuksia, niin voin myös sanoa, että nyt en pysty niitä vastaanottamaan, kerro mitä sä tunnet ja tarvitset. Jos en pysty vastaanottamaan edes sitä, niin on parempi kertoa, että nyt haluaisin kovasti auttaa sua vastaamaan tarpeisiisi, ja koska mun kapasiteetti ei riitä, niin keksitään joku toinen tapa.

Tämä hulavanneharjoitus on ihan tolkuttoman vaikea, jos on yhtään oppinut siihen, että toistenkin tunteet ja tarpeet ovat minun vastuullani. Sen takia se on myös tosi hyödyllinen, edes teoriatasolla. Se, että sitä käyttäisi itse tilanteessa tietoisesti, alkaa olla sellaista ninja-jediritari-tasoa, että sellaista ei kannata itseltään edes odottaa ellei se tule luontevasti ja tunnu hyödylliseltä siihen hetkeen. (Olen muutamaan kertaan onnistunut tässä itse kesken haavoittuvan keskustelun, eli se on mahdollista kun treenaa.)

Niin ehkä näillä. Itsestä huolehtimista, tietoista aloittamista ja lopettamista, ja selkeät hulavanteet. Näillä tulevaan viikkoon. ❤️  Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 125: Kroppa sanoo taas ei

Mistä tulen?

Melkein puolentoista viikon pysähtyminen, mutta nyt on näin ja tähän pystytään tällä viikolla.

Viime viikkoa luonnehti sellainen ”kroppa sanoo taas ei” -tyyppinen dynamiikka. Suunnitelmia oli vaikka millä mitalla, ja sitten kroppa pisti hanttiin. Väsymystä, kipua, pahaa oloa, kaikkea sellaista mikä vetää ajatustyöläisen työkyvyn aika nollaan. Sain pakolliset hommat hoidettua ja kaikesta muusta sluibasin. Tai siis, mitenköhän sen sanoisi ilman että tuomitsen oman toimintani huonoksi. No, kuuntelin kehoani ja lepäsin.

Tein kehojuttuja, niinkuin vaikka lenkkeilyä ja joogaa. (Kuulostaapa tehokkaalta. Toisin sanoen kävin puuskuttamassa ja hikoilemassa muutaman puolen tunnin hölkkä-kävely-lenkin.) Useammalla kerralla liikkuessa tai heti sen jälkeen irtosi itku. Ehkä sekin väsytti, kun oli pitkästä aikaa myös kehon kautta yhteydessä johonkin pari kerrosta syvempään.

Puoliso täytti kuluneella viikolla 33, eli saman verran kuin mitä siskoni oli kun kuoli. Siitäkin nousi sellaista ”tiedän ettei kaikki mulle tärkeät ihmiset kuole 33-vuotiaina, mutta entäs jos varmuuden vuoksi vähän panikoisi” -tunnepyöritystä, ja se ihan varmasti tuntui myös kropassa.

Vastustin myös pysähtymisen kirjoittamista tosi tosi voimakkaasti. Tai siis näköjään vastustin – sillä hetkellä se tuntui vain loogiselta ja ”enhän mä nyt ehdi kun on X ja Y ja Z” -rationaaliselta ja hyvältä aikatauluttamiselta.

Sitten tuli vastaan kirjailija Anne Lamottin lainaus:“Lighthouses don’t go running all over an island looking for boats to save; they just stand there shining.” Se osui ja upposi, ja ajattelin että ehkä tämäkin jumi ja angsti voisi olla jollekulle avuksi, jos siitä kirjoittaisi. Että ei aina ole hienoa ja helppoa täälläkään päässä. 🙂

Missä olen?

Keho tykkää kun se on päässyt liikkeelle. Ja saanut unta. Toisaalta töiden takia (ja muutenkin tämän jumittamisen tiimoilta) on tullut tuijotettua ruutuja tarpeettoman paljon, ja se tuntuu päässä ja niskassa. Kävin viime viikolla hammaslääkärissä paikkauttamassa poskihammasta, ja sen jälkeen on ollut sen puolen leukanivel ihan superkipeä. Osteopaatti sai sitä vähän jeesattua mutta vieläkin olen varuillani kun haukkaan sämpylää tai haukottelen. Ärsyttävää.

Tunteet… väsyttää, ärsyttää tosi moni asia, hävettää kaikki tekemättömät hommat, lannistaa kun katsoo kämppää ympäri ja täällä on tällainen kaaos. Toisaalta on iloinen ja kiitollinen fiilis, koska käytiin tänään katsomassa hoitopaikkaa, johon lapset siirtyvät syksyllä. Siellä oli sen oloisia aikuisia, että on kiva viedä muksut sinne kesäloman jälkeen.

Ajatukset… en edes viitsi kirjoittaa, että millaista kuraa sisäiset kriitikot huutelee. Siis ihan sellaista anonyymien nettipalstojen ihmisvihaa, paitsi että minä itse suollan sitä itselleni puoliksi tiedostamatta. Ei ihme että ärsyttää koko ajan, kun tarttee sietää tollaista. 🙂

Mitä kohti?

Mitähän mä tarvitsisin?

Järjestystä
Helppoutta
Rutiinia

Tavallaan kaipaisin sitä, että joku tulis tänne ja laittais kaikki tavarat paikalleen ja keräis mulle sellaisen järkevän todo-listan ja pitäis kädestä kun mä teen ne yksi kerrallaan. Sillai kun itse on lapsille ikäänkuin tahdonvoiman varatankkina kun ne tsemppaa, niin mä kaipaisin nyt sellaisen tahdonvoiman varatankin. Paitsi haha, puoliso lähtee huomenna loppuviikoksi muualle joten oon kotona lasten kanssa keskenäni.

En mä ees tiedä, että miten sellainen onnistuis. Ehkä jos miettis yhden asian kerrallaan siihen asti, että on taas kapasiteetti vähän paremmissa kantimissa? Trust the process ja sillai. Mulla on olemassa ihan fiksut rutiinit, tai siis ne on joskus olleet olemassa, ja nyt niistä vois vähän rapsutella ruosteita ja miettiä että mitenhän ne menikään.

Tällä tähän (loppu)viikkoon. Tämän päivän onnistuminen olkoon myös se, että sain aikaiseksi pysähtyä vastustuksesta ja kriitikkokuorosta huolimatta. Hurraa!

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 116: Herkkänahkainen mielensäpahoittaja

Mistä tulen?

Tämä viikko oli vähän kaksijakoinen. Alkuviikosta oli opetustöitä, suhaamista paikasta toiseen, bussissa istumista ja muutenkin koko lailla aikuisten ihmisten skarppaamista. Heräsin muun muassa joka aamu ennen puolta seitsemää joogaamaan.

Torstaina kävin poistattamassa viisaudenhampaan. Perjantain ja viikonlopun vietinkin sitten erinäisissä päänsäryn, väsymyksen ja flunssan välimuodoissa. Lisäksi lauantaiaamuna kuopus heräsi kuumeisena ja esikoinen oksensi. Viikonloppu näytti siis oikein lupaavalta. Ja vaikka lasten olo kohenikin jo lauantai-iltaa kohti, niin itsellä keho veti alamäkeä. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, kun oli minun vuoroni nukkua pitkään, nukuinkin sitten melkein 12 tuntia putkeen. Vissiin väsytti.

Toisaalta tämä kertoi mulle siitä, että jos viikolla skarppaa niin viikonloppuna täytyy levätä. Oliko yllätys? Ei ollut. Toisaalta arvelen myös, että viisaudenhampaan poisto vaikutti pään ja leuan jännityksiin sen verran, että niiden muuttuminen aiheutti päänsärkyä ja väsymystä. Ja lisäksi ihan puhtaasti onnittelen itseäni siitä, että tajusin levätä kun väsytti.

Emotionaalisella ja ajatusten tasollakin viikonloppu oli aikamoista jännitysten purkamista. Puoliso kysyi jossain vaiheessa varovasti, että näinköhän sulla on PMS tai jotain, ja itsekin arvelin samansuuntaista, mutta kalenteri ei ollut ihan samaa mieltä. Toisin sanoen jokin muu kulutti tahdonvoimaa ja pisti tunteita liikkeelle. Itketti ja ahdisti, ajatukset velloivat aika synkissä pohjamudissa, ainoa mikä auttoi oli niiden ajatusten ja tunteiden kanssa läsnä oleminen ihan hiljaa. Ehkä ne pään jännitysten muutokset vaikuttivat myös sillä tasolla, mene tiedä.

Ja toisaalta, sitten kun kaiken sen kuran läpi oli päästy (tältä erää), niin huomasin, että asiat inspiroivat ihan eri tavalla. Huomasin tästä omasta yrityksestä juttuja, joita en ollut ennen huomannut. Tutkailin töitä ihan uusista näkökulmista. Tavoitteet, jotka olivat tuntuneet sumuisilta, näyttivätkin vähän selkeämmiltä. (Ihmekös tuo, kun siinä välissä ei ollut rapakerrosta sumentamassa. 🙂 ) Että taas kannatti sitten kuitenkin luovia sen suon läpi, kun toisella puolella oli kantavaa maata.

Missä olen?

Keho on flunssainen. Niskaa jumittaa, poskionteloita kuumottaa, kolmas kuppi teetä menossa, paleltaa ja väsyttää. Ehkä siitä ei sen enempää. 🙂

Tunteet hyrräilevät edes takaisin. Huomaan jännitystä – tällä viikolla tulee tilanteita, joiden suhteen huomaan kaipaavani hyväksyntää ja yhteyttä. Toisaalta taas innostusta – kivoja juttuja edessä, ja arvelen että niissä täyttyy yhteyden ja ilon ja oppimisen ja vaikka minkä tarpeita. Rakkautta ja lempeyttä, kun ajattelen lapsia, jotka ovat jotenkin just sellaisessa suvantovaiheessa, että yhteistyö ja yhteys ja rakkaus ja luottamus kukoistavat. Tai siis pienempi ei ole enää eeppisen kolmevuotias ja isommalle ei ole vielä iskenyt kuusivuotiaiden minimurrosikä. Kieltäydyn ajattelemasta, että odotahan vaan, ja sen sijaan keskityn kiitollisuuteen siitä, että nyt on välillä helpompaakin.

Ajatukset… Jostain tulee jännittävä ajatus siitä, että tämä flunssa on mun oma vika. Tai siis että kun tehtiin viikonloppuna juttuja, joita huomasin aivastelevani (kuten leluinventaario => pölyä, tai suklaamousse soijavispistä => ilmeisesti soija aiheuttaa mulle suurina määrinä allergista reaktiota?), niin selvästi olen Ihan Omalla Typeryydelläni nyt Vasiten Hankkinut itselleni tällaisen meininkiä hidastavan taudin. Että jos ymmärtäisin olla tekemättä typeriä, kehoa haittaavia asioita, niin pysyisin aina terveenä ja pystyisin tekemään kaiken mitä haluan. Tää on ehkä joku sellainen pään ääni, joka tarvitsisi kovasti valtaa ja suojelemista ja mun kehon hyvinvointia, ja sen mielestä paras strategia siihen on haukkua mua tyhmäksi jos asiat ei mene niinkuin ehkä toivoisin.

Mitä kohti?

Tällä viikolla on siis luvassa

– opetusta ja sen suunnittelua
– osteopaattikäynti
– kurssi Ipanaisella
– viikonloppuristeily
– laulamista
– ja jonkin verran esikoisen synttärien suunnittelua, hän kun täyttää sitten ensi viikon puolella vuosia.

Mitä mä näihin asioihin tarvitsisin?

Iloa ja leikkiä. Hauskautta, niinkuin meidän neljävee sanoo. Fun and games.

Miten mä saan iloa ja leikkiä tonne sekaan?

– Mä voin tehdä asioita roolissa, keksiä rooliasuja tai hassuja aksentteja (tämä siis ehkä lähinnä noihin kotona tehtäviin töihin – saattais opiskelijat vähän hätkähtää jos tulisin luokkaan roolissa).
– Voin keksiä tehtäville peiteoperaatioita, ikään kuin mun tarkoitus olisikin tehdä jotain ihan muuta.
– Voin huomata aina kun joku nauraa.
– Voin miettiä, että mitkä asiat mun mielestä on oikeasti hauskoja, ja lisätä niitä. (Ja huomata, mitkä asiat ei ole hauskoja vaikka haluaisin, ja vähentää niitä.)

Aivan, tähän hauskuuteen liittyy myös se, että viime viikolla oli aprillipäivä.

Mä huomasin, että en kestänyt somessa olemista yhtään, koska mua kuormitti valtavasti sen miettiminen, että mikä kaikki tästä nyt sitten on aprillia. (Se oli toki myös mun viisurinpoistoa seuraava päivä, eli kapasiteetti oli jo valmiiksi vähissä.) Ja tietysti siinä kohtaa mukaan harppasivat ajatukset siitä, että mä olen yksi huumorintajuton, herkkänahkainen mielensäpahoittaja, jonka olisi parempi pysyä pois koko internetistä jos en kerran vitsejä tajua.

Niin mä selvästi haluaisin jotenkin vahvistusta sille että itse asiassa mulla on huumorintaju, ja mä pidän asioita hauskoina. Ja jos en pidä niin sekin on ihan ok koska ei kaikki vitsit naurata kaikkia. Kun on naimisissa sivutoimisen stand-up-koomikon kanssa, niin toki se oma huumorintaju kalibroituu uudestaan ihan vain siksi, että elää jatkuvan tahattoman (ja tahallisen) vitsitulvan keskellä.

Tai sit jos mä oikeasti olen huumorintajuton herkkänahkainen mielensäpahoittaja, niin senkin mä jotenkin haluaisin itsessäni työstää ja hyväksyä. Mä kaipaan iloa ja hauskuutta, tottakai. Tarkoittaako se sitä, että mä saan myös haluta sitä omilla ehdoillani? Että ei välttämättä tarvitsisi pitää hauskana sitä, mitä joku muu pitää hauskana? Ja jos olen eri mieltä jonkin asian huumoriarvosta, niin mitä se tarkoittaa?

Ehkä näitä mä haluan pohtia. (Ja kas, mä sain ilon ja hauskuuden tarpeestakin väännettyä syvällisen itsekritiikkipohdinnan. Ehkä se mun mielensäpahoittaja -leima ei olekaan niin kaukaa haettu. Tai sitten mä en vain jaksa kirjoittaa hauskoja asioita nettiin, koska joku kuitenkin ymmärtää ne väärin ja puolestaan itse pahoittaa mielensä. Hmm. Kiinnostavaa. Pohdinta jatkuu.)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 113: Itse-empatian kielellä

Mistä tulen?

*Kun istuin koneen ääreen kirjoittamaan pysähtymistä, mun ensimmäinen reaktio tuohon ekaan otsikkoon oli ”en halua, on tyhmää.” Päätin kuunnella sitä ajatusta ja katsoa, että mihin se vie. No, se vei tällaiseen pysähtymiseen.*

…: Mä en halua kirjoittaa, että mistä mä tulen. Se on tyhmää.
Minä: Ahaa, okei. No mistä sä haluaisit kirjoittaa?

…: Mä haluaisin kirjoittaa ihan pelkästään että missä olen. Että mikä on tämän hetken fiilis.
Minä: Me päästään siihenkin kyllä ihan kohta. Mä kuulisin mielelläni lisää siitä, että miksi sä et halua kirjoittaa, että mistä tulet. Turhauttaako sua, kun sä kaipaisit enemmän kuulluksi tulemista tässä hetkessä?

Ihan Pelkästään Että Missä Olen: No joo, musta on tyhmää että sä rajoitat sitä että mistä mä voin kirjoittaa.
Minä: Ärsyttääkö sua kun sä kaipaisit enemmän vapautta ja luovuutta?
IPEMO: Joo, mä haluaisin voida kirjoittaa ihan mitä huvittaa ilman että sä aina mietit, että voiko sen laittaa blogiin.
Minä: Hermostuttaako sua kun sä kaipaisit yksityisyyttä ja luottamusta?

IPEMO: Joo, kun mä haluaisin purkaa vaikka noitakin viikonlopun juttuja ilman että tarttee pelätä että en saa puhua asioista niiden oikeilla nimillä kun en halua että kukaan jotenkin, no, niin. En halua paljastaa ajatuksiani ja tunteitani ihan kaikille, koska mä en halua jutella toisista ihmisistä ja niiden asioista ilman niiden lupaa blogissa. Lastenkin kanssa on vähän niin ja näin, että viitsinkö enää kovasti kirjoitella niiden juttuja tänne, kun ne alkaa olla isompia.

Minä: Eli pelottaako sua kun sä kaipaisit sellaista luottamuksellisuutta ja toisten yksityisyyden kunnioittamista kans, ja ne on sulle niin tärkeitä että sä mielummin et kirjoita sitten mitään?
IPEMO: No joo. Ja sit kun mä haluaisin kirjoittaa vapaasti ja tottakai mä haluan että blogiinkin menee juttuja ja mä en tiedä että miten se sitten oikeastaan tasoittuisi.

Minä: Niin haluaisitko sä sellaista selkeyttä ja helppoutta siihen, kun sä kirjoitat tai me yhdessä kirjoitetaan?
IPEMO: Joo.

Minä: Mä kaipaisin myös ihan noita samoja asioita, selkeyttä ja helppoutta ja kaikkien yksityisyyden kunnioittamista. Kokeiltaisko sellaista, että kertois asioista tarvittaessa koodinimillä tai jollain, ja sitten enemmän vain kirjoittaisi siitä, että miltä se asia tuntui ja mihin tarpeisiin se liittyi?
IPEMO: Voidaan kokeilla.

Mistä tulen?

IPEMO: Viime viikolla mä kaipasin ihan valtavasti lepoa ja rauhaa. Näin jälkikäteen ajateltuna kroppa taisi ottaa tarvitsemansa, ja mä olen tosi kiitollinen että osasin kuunnella. Kävin UFF:n tasarahapäivillä tutkailemassa, ja löysin muutaman vaatteen (ja täydelliset turkoosit korkokengät mun koossa!!), voi vitsi mikä riemu ja onnistuminen kun sai vaatekaappiin kauneutta ja selkeyttä! Samalla oli tosi merkityksellistä, että ei tarvinnut ostaa niitäkään vaatteita uutena ja kuormittaa luontoa.

Viikonloppuna olin RVO-koulutuksessa, ja siellä tuli kaikenlaisia tarpeita kohdattua ja huomattua. Harjoiteltiin sovittelua, ja yhdessä harjoituksessa mietittiin, että mikä olisi pahinta mitä joku voisi mulle sovittelutilanteessa sanoa, ja että mitä itsessä siinä kohtaa tapahtuisi. Mä ihan ällistyin, että millaista tekstiä mä itsestäni ja siitä pahasti sanoneesta ihmisestä sellaisessa tilanteessa ajattelisin, ja samalla oli tosi helpottavaa tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaistenkin ajatusten kanssa. Ja kun vähän aikaa parin kanssa purki, niin löytyi empatia sekä omia tunteita ja tarpeita että sen kuvitteellisen toisen ihmisen tunteita ja tarpeita kohtaan.

Harjoitusten tekeminen jännitti etukäteen tosi monessa kohtaa, halusin niin kovasti oppimista ja pätevyyttä ja yhteyttä niihin harjoituskumppaneihin ja samalla pelotti kun kaipasin turvaa ja luottamusta. Harjoituksia tehdessä jännittikin sitten paljon vähemmän, kun se yhteys oli jo muodostunut ja harjoitteluilmapiiri tuki luottamusta ja turvaa.

Ja vitsi miten yllätti ja vähän nolottikin, että kun tuli kotiin toisen kurssipäivän jälkeen ja vei niitä rakentavan vuorovaikutuksen ja sovittelun juttuja taas käytäntöön, niin se ei mennyt yhtään niinkuin olisin ajatellut. Että jännä juttu, ei sitten kahden päivän fiktiivisellä treenillä mennytkään kaikki tieto suoraan käytäntöön. Tai siis huomasin ajatelleeni, että no niin, nythän tämä taas helpottuu, ja todellisuus olikin se, että omat odotukset niistä tilanteista oli jotain aivan muuta kuin mitä sitten tapahtui. Heräsi sellainen empatian ja hyväksynnän tarve, että saan olla keskeneräinen ja treenata näitä asioita ja silti pitää itselläni tavoitteena, että kohtaan lapseni niin rakentavasti kuin ikinä milläkin hetkellä on mahdollista. Välillä on vähemmän mahdollista.

Missä olen?

Keho kaipaisi vähän ehkä liikettä enemmän, kun viikonloppu meni pääasiassa istuessa. Toisaalta ilahduttaa, että sain liikuttuakin koulutuspäivien seassa. Muistin taas, että miten ihanalta tuntuu kun ottaa hetken vain sellaiselle kuulostelevalle vapaalle liikkeelle, ilman musiikkia tai koreografiaa. Heräsi huoli, kun muistin, että en ole vieläkään käynyt ostamassa tyhjentyneen vitamiinipurkin tilalle uutta. Pää tuntuu siltä, että viikonloppuna olen a) oppinut uutta, b) juonut kahvia, c) valvonut iltoja vähän liian pitkään.

Tunteet on aika leppoisella hyrinällä. Kiitollisuutta kaikesta siitä yhteydestä ja oppimisesta ja ilosta ja huumorista ja liikutuksesta ja empatiasta, jota sai viikonloppuna kokea. Kiitollisuutta ja rakkautta juuri äsken saapuneesta kummilapsen kuvasta. Iloa ja tyytyväisyyttä ja onnistumista siitä, että aamun hoitoon lähtö sujui noin keskimäärin kaikkien tarpeita kunnioittaen ja yhteistyössä. Uteliaisuutta sen suhteen, että pienemmällä on nyt joku ”mä en kuuntele sua” -vaihe – sen taustalla ymmärryksen tarve ja hänen hyvinvointinsa edistämisen tarve, ja tietysti oma yhteistyön ja helppouden ja yhteyden kaipuu.

Ajatukset… Huomaan, miten hassua on, että nyt kun on tässä muutaman hetken kirjoitellut suoraan tunteista ja tarpeista käsin, niin ei oikein tee mielikään ikäänkuin nousta sinne ajatustorniin pyörittämään mitään käsitteitä. Paljon merkityksellisemmältä tuntuu kirjoittaa ja toimia tunteista ja tarpeista käsin. Fyysisesti se tuntuu huomion kiinnittämiseltä enimmäkseen tuohon rintakehän alueelle, ikään kuin sydämeen.

Kun pysähdyn kuuntelemaan ajatuksia, niin ne ovat pääasiassa havaintoihin liittyviä ”pitäisi” -ajatuksia. Verohallinnon kirjekuori => pitäisi. Vesipullo => pitäisi. Päivähoidon kysely lapsille => pitäisi. Vaikka lapset eivät ole edes kotona. Ajatukset ovat näköjään valtavan taitavia juurikin tuossa palapelin rakentamisessa, että mitkä asiat missä järjestyksessä ja millä tavalla. Ja toki myös siinä käsitteellistämisessä, että kun havaitsen asian X niin jos en tiedä, mikä se on, kaivan ajatuksista verrokkitapauksia ja yritän selvittää, mistä on kyse.

Kokemuksiin on kuitenkin tosi vaikea päästä käsiksi ajatuksilla, koska ne ovat pitemmän välimatkan päässä siitä varsinaisesta, no, kokemuksesta, että miltä tämä asia tuntui ja mitähän tarvetta siinä mahdollisesti liipattiin. Toki ajatuksilla on todella hyödyllistä opetella ja jäsentää sitten niiden eri tunteiden ja tarpeiden nimiä, mutta sitä varsinaista kokemusta ja tuntemusta varten ainakin itselle on hyödyllisempi hakea se ns. raakadata jostain muualta. 🙂

Mitä kohti?

Jos mä haluan edelleen pysyä siellä havainnon ja tunteen ja tarpeen ja pyynnön akselilla, niin kysymys voisi olla, että mitä mussa herää kun katson tämän alkavan viikon kalenteria?

Toisaalta helpotusta, kun näyttää vapaalta – ja toisaalta hermostuttaa, kun tiedän, että on hommia joita sillä ”vapaalla” ajalla tarttee tehdä, mutta ne ei näy kalenterissa. Kaipasin enemmän luottamusta ja selkeyttä siihen, että kalenteri oikeasti heijastaisi myös työn määrää.

Pyyntö mulle itselleni voisi olla, että voisinko viettää vaikka 10 minuuttia tämän kirjoittamisen jälkeen ja miettiä tapoja, joilla mä saisin luotua itselleni enemmän luottamusta omaan kalenteriini.

Lisäksi kalenterissa on muutamia kehoon liittyviä juttuja, muun muassa hampaiden hyvinvoinnista huolehtimista. Hermostuttaa vähän, koska tiedän, että se toisen ihmisen päästäminen oman kehon alueelle on tosi haavoittuvainen tilanne. Siinä tilanteessa rauhallisena oleminen vaatii multa aikamoista hyväksymistä ja tsemppaamista, mikä puolestaan väsyttää. Kaipaisin helppoutta, luottamusta ja kunnioitusta, sekä sitten varmaankin lepoa ja rauhaa ennen ja jälkeen niiden tilanteiden.

Pyyntönä itselleni voisin pohtia, että miten mä nostan arjesta näkyviin siellä jo olevaa luottamusta ja helppoutta ja kunnioitusta, jotta ne kehonhuoltotilanteet ei olisi mun ainoita strategioita saada noita asioita.

Työjuttujen puolesta (joita siellä kalenterissa ei siis kaikkia näy, ks. ed.) kaipaisin selkeyttä, tehokkuutta, innostusta ja yhteyttä. Mä kaipaan yhteyttä siihen, mitä toiset ihmiset tarvitsee, sekä sellaista omaa sisäistä yhteyttä ajattelun ja omien tarpeiden välillä. Mä huomaan, että varsinkin kun teen älyllistä työtä, mä helposti hujahdan sinne ajatustorniin ja unohdan suunnilleen syödä, juoda ja käydä vessassa, saatika muuten pitää huomiota siinä, että mitä tämä kaikki työnteko minussa itsessäni herättää.

Pyyntönä itselleni – voisin käydä hakemassa käteen sen rannekorun, joka muistuttaa mua tarpeistani, ja aina kun näen tai muuten huomaan sen niin pysähdyn kuulostelemaan, olenko ajatustornissa vai yhteydessä itseeni.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Saa pohtia tunteiden ja tarpeiden kautta, tai sitten ihan sana vapaa -meiningillä, kommenteissa tai itsekseen. Kuulisin myös tosi mielelläni, että mitä sinussa herättää kun luet tällaista tunteiden ja tarpeiden kielellä kirjoitettua pysähtymistä. Tervetuloa kommentteihin jatkamaan keskustelua!

Pysähtyminen 106: Aikuisuuden koeajoa

Mistä tulen?

Viime viikko oli aikamoista aikuisten elämän koeajamista. Täysiä työpäiviä, viikonloppuna kävin kummilapseni rippikouluun liittyvässä messussa, ja esikoiselta lähti hammas. Tänään pääsin kotiin puoli kahdeksalta, ja lasten nukkumaan laittamisen jälkeen piti vielä tsempata tiskikone päälle ennenkuin istuu alas, koska sen jälkeen ei tapahdu enää mitään mainitsemisen arvoista. Paitsi toki tämä pysähtyminen. 🙂

Toisaalta täysi kalenteri saa aikaan sen, että ennakoimisen ja valmistelun ottaa kerrankin vakavasti. Valitsin viikonloppuna työvaatteet valmiiksi henkareihin viikon joka työpäivälle, niin ei tarvitse aamulla turhaan miettiä. Mietin etukäteen, mitä syön. Noin ylipäänsä ennakoiminen onnistuu jostain syystä paremmin silloin, kun selkeästi lukee kalenterissa ”ole paikassa X aikaan Y”. Jostain mielen naftaliinista ne rutiinit palaavat taas käyttöön, vaikka siitä on tovi kun on viimeksi niitä treenannut.

Ja ehkä tässä on se syy, minkä takia tämä viikko on tuntunut enemmän aikuisuuden teeskentelyltä. Kun vaikka tässä nyt elää tällaista lapsiperheen ruuhkavuosiarkea, päivätyötä ja yrittäjyyttä ja kouluttautumista ja muuta, niin aika usein silti tuntuu siltä, että tässä mennään aika vahvasti improvisaatiolla. Siinä missä ”oikeat aikuiset” ennakoivat, suunnittelevat, tekevät asiat järjestelmällisesti ja heillä on muutenkin eri tavalla pakka kasassa. Ja nyt kun on muutaman päivää olosuhteiden pakosta täytynyt ennakoida tavallista enemmän (koska muuten tulee stressipaniikki ja katoaa työkyky ja kaatuu koko korttitalo) niin huomaa, että wau, kyllä tämä ”oikeiden aikuisten” elämä on muuten oikeastaan aika mukavaa. Että se ennakoiminen, rutiinit, omasta voinnista huolehtiminen ja riittävä lepo tukee paitsi työkykyä niin myös sitä, että on kivempaa.

En tiedä, että onko muilla teknisesti aikuiseksi laskettavilla ihmisillä sellainen olo, että tietää, mitä tekee. Että olis jotenkin selkeät sävelet oman elämän ja arjen ja olemisen ja työn suhteen. Muistan kun opiskeluaikana ajattelin, että sitten varmaan kun on kolmekymppinen perheellinen, niin elämä on jotenkin selkeää ja valmista. (Tyrsk.)

No tavallaan joo, lasten myötä tulee sellainen ennakoinnin tuoma selkeys että voit valita suht pysyvän rutiinin ruokien ja nukkumisten ja ulkoilujen suhteen, tai vaihtoehtoisesti voit valita kaaoksen ja sen tuomat pahoinvoinnin muodot. (Näin siis meidän lapsilla – jos toisissa perheissä kaikkien tarpeet tulevat täyteen toisilla keinoin niin hyvä niin.) Jonkin verran sitä ennakointia on täytynyt ulottaa myös omaan olemiseen, jos kohta ihan vain oman kärsivällisyyden vuoksi.

Niin ehkä nyt on se vaihe, jossa voisi liikahtaa ”en kärsi” -askelmalta kohti ”on kiva olla olemassa” -askelmaa? Ehkä tämä aikuisuuden larppaaminen voisi olla hyvä (teko)syy siihen – koska selvästikään en vielä ole niin sinut omien tarpeideni kanssa, että pelkkä ”jotta tarpeet olisi täynnä” olisi riittävän hyvä syy huolehtia omasta hyvinvoinnista.

Missä olen?

Kehoa väsyttää. (Harkitsin, että olisin katsonut kirjoittamisen jälkeen vielä vähän Sherlockia, mutta ehkä menenkin suoraan nukkumaan.) Keho kaipaisi liikettä ja venyttelyä, ehkä huomenna aamulla? Tämän päivän kehonhuolto taisi hoitua laulutreeneillä – stemmat hoitavat sekä psyykeä että fysiikkaa. Puoliso on flunssassa, mutta itsellä ei ainakaan vielä ole kipeä olo, toivotaan että tämä asiaintila jatkuu.

Tunteet… Nyt kun lapset pääsivät nukkumaan, niin on suhteellisen rauhallinen ja seesteinen olo. Työjuttujen rytmittäminen vähän hermostuttaa ja mietityttää edelleen, mutta samalla yritän kaivaa luottamusta siihen, että viikossa on riittävästi tunteja. Ilahduttaa, että tämä päivä on purkissa ja meni niin mukavasti. Vähän hävettää, että en jaksanut kotiin päästyäni olla lapsille lempeä ja läsnäoleva äiti – tai no, yritin, mutta siinä kohtaa niillä oli niin kova kaahailu menossa että ei äidin kanssa oleminen kiinnostanut, vaan ne kaikki jutut tulivat mieleen vasta valojen sammumisen ja hyvänyön toivotusten jälkeen. Niinkuin aina.

Ajatukset… Kauhean mielellään nyt haluaisivat päästä ääneen kaikki ”sinun olisi pitänyt” -ajatukset. Että jos olisit X niin olisi paljon helpompi Y, mitäs et tehnyt lälläslää. Onneksi sinne sekaan tulee myös niitä ”nyt on näin, tällä mennään” -ajatuksia, jotka saavat vähän sitä pahinta terää hiottua noista pitäisi-ajatuksista.

Näiden ruuhkavuosien ja -päivien raskain osa ainakin itselle on juurikin tämä jatkuva riittämättömyyden tunteen potentiaali: aina olisi voinut olla enemmän, parempi, tehokkaampi, läsnäolevampi, etevämpi. Aina kun tekee yhtä asiaa niin se on kaikista muista pois. Paitsi entä jos ei olekaan? Se riippuu tietysti siitä, kenen näkökulmasta katson. Jos katson lasten näkökulmasta, niin toki niille olisi kivempi, että olisi enemmän läsnäolevaa äiti-aikaa. Ja toisaalta kun mä huolehdin omista tarpeistani, niin mä pystyn paremmin olemaan aidosti läsnä silloin kun olen. Ja toisaalta kun mä muistan, miten tärkeää mulle on olla lasten kanssa, niin mä osaan keskittyä siihen läsnäoloon ja yhteyteen silloin kun olen heidän kanssaan, ja voin luottaa siihen että kaiken muun suhteen teen sen minkä pystyn silloin kun on sen aika, ja se riittää. Sen täytyy riittää, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. (Paitsi se, että teen sen minkä pystyn ja ahdistun samalla kaikesta siitä, mihin en pysty, mutta se nyt on kokonaistaloudellisesti katsoen se huonompi vaihtoehto.)

Mitä kohti?

No niin. Kun katson kalenteriani tulevalle viikolle, näen kolme päivää, jolloin olen opettamassa, yhden päivän, jolloin olen kotona ja lapset on kotona, ja kaksi päivää Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -koulutusta. Toisin sanoen niitä viikkoja, jolloin introvertti-minä ei juurikaan lepäile.

Mitä mä silloin tarvitsen?

Lepoa. Rauhaa. Helppoutta. Ennakoitavuutta. Selkeyttä.

Tällä viikolla mun on ekstratärkeä huolehtia siitä, että lepään ja oikeasti katkaisen työpäivät ja mietin jotain muuta. Voisin taas yrittää hassutella noissa renkaissa, se voisi palauttaa takaisin kehoon ja irti työajatuksista. Irti päästäminen, ehkä TRE?

Ärsyttää edelleenkin se, että näköjään mun keho on nykyään sellainen kukkasen ja korttitalon välimuoto, jota pitää käsitellä silkkihansikkain jotta se ei vedä diivakohtausta ja marssi ulos lavalta, vertauskuvallisesti. Tämä vertauskuva kertoo siis kaiken siitä, miten vakavasti mä olen tottunut ottamaan kehoni tarpeet: joo joo, kauhea valitus, olisit välillä helpompi.

Kun taas kunnioittava näkökulma voisikin olla esimerkiksi se, että mä nyt syystä tai toisesta tarvitsen sen mitä tarvitsen, ja mä pääsen äärimmäisen paljon helpommalla jos mä vain hyväksyn sen, että nyt on näin, mä tarvitsen tän verran lepoa ja rauhaa ja liikettä ja unta jotta mä pystyn tekemään ne jutut, joita haluan tehdä. Ja että mun ei kuulukaan pystyä kaikkeen. Tai siis, onhan tässä arjessa aika monta liikkuvaa osaa, joiden hallitsemista mä ikäänkuin tuosta vain edellytän itseltäni. Ja sitten häpeän ja soimaan itseäni, kun kaikki ei menekään helposti.

Niin ehkä noiden lisäksi mä kaipaan vielä hyväksyntää. Että pääsisi irti niistä ”pitäisi” -ajatuksista ja yhä taas lähemmäs sitä ”nyt on näin” -ajatusta. Joskus muinoin mä pystyin tekemään erilaisia juttuja (ja suoraan sanottuna on ollut vuosikausia, jolloin en ole voinut hyvin, vaikka olenkin ”pystynyt” suorittamaan asioita, joita pidin suorittamisen arvoisina), ja nyt on näin.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi, tyyli on vapaa!

Pysähtyminen 104: Kuntoilun Musta Aukko

Mistä tulen?

Viime viikolla oli viimeinen lomaviikko. Tai siis ”loma”viikko, eli lasten loma hoidosta. Oli myös järkyttävä pakkanen, mutta päästiin silti välillä uloskin. Tänään alkoi sitten arki, eli lasten herättely hoitoon ja varavaatteiden muistaminen ja nimikoiminen (paitsi että jäi muuten kuitenkin lasten joululahjaksi saamat lelut nimikoimatta, pirskales) ja kaikki se normaali ruljanssi. Pehmeää laskua arkeen tuo se, että meillä molemmilla aikuisilla oli tänään töiden suhteen etäpäivä, joten ihan 100% edustuskunnossa ei tarvinnut olla.

Viime viikolla, tai oikeastaan viikonloppuna, ilahdutti myös se, että saatiin koko perheen joululahjaksi tilatut voimistelurenkaat asennettua kattoon. Ihan en tiedä, että kuka meistä oli eniten innoissaan – lapset pyörivät niissä kuin väkkärät, ja tänään aamulla sovittiin, että jos vaikka sitten hoidosta tultua lasketaan renkaat taas käyttöön. Minä ja puoliso treenailtiin renkailla aina kun lapsilla oli jotain muuta tekemistä, ja sen huomaa kieltämättä nyt lihaksissa aika selkeästi. Löytyi sellaisia, jotka eivät vähään aikaan olekaan olleet käytössä. Kroppa kiittää. 🙂

Ja taas arjen teemana on ollut kärsivällisyys sen äärellä, että lapsilla on Ihan Todella Paljon Tunteita erilaisista asioista ja Välillä Vähän Vaikeaa ton yhteistyön kanssa. Ja kun ne Suuret Tunteet saa jonkinlaisella empatialla seilattua läpi, niin sitten onkin takki niin tyhjä että tulee valitettua ihan pikkuasioista. Silloin vasta tunteekin olevansa varsinainen kärsivällisyyden kulmakivi, huhhuh. No, tulee toisaalta sitten harjoiteltua anteeksipyytämistä.

Tälle viikolle toivoin rauhaa, yhteistyötä, lepoa, ennakoimista, sekä helppoutta, iloa, luottamusta, yhteyttä ja kehon hyvinvointia. Paljon oli toiveita, ja kyllä mä ehkä noista löydän sävyjä viime viikolta. Ennakointi onnistui, hurraa siitä! Helppoutta ja kehon hyvinvointia tuli noiden renkaiden myötä tosi paljon – ei siis niin, että niillä tekeminen olisi helppoa, vaan nyt ne on kirjaimellisesti nenän edessä niin on helppoa ryhtyä kikkailemaan. Ja oikeastaan iloakin, kun niillä kokeileminen on ihan hauskaa puuhaa myös.

Missä olen?

Keho on väsynyt ja vielä vähän kipeä voimistelusta, mutta sillai hyvällä tavalla. (Yritän kovasti välttää tässä asiassa ”parempi överit kuin vajarit” -lähestymistapaa, vaikka se vaatiikin jännää itsehillintää.) Uni on vähän hakusessa, mutta muuten keho on vireämmän ja vahvemman tuntuinen kuin pitkiin aikoihin. Erittäin jees.

Tunteet… Iloa liikkumisesta, jee! (Tämä ei ole kauhean yleinen ilmiö meikäläisen elämässä.) Hellyyttä lapsia kohtaan, ja vähän surua ja häpeää siitä, että kiukkuilin tässä illan aikana. Väsymys ja PMS selittänee, mutta ei se silti kivaa ole. Helpotusta ja toiveikkuutta siitä, että tämä ei ehkä kuitenkaan ole pysyvä tila (ks. PMS), ja tyytyväisyyttä siitä että koko ilta ei ollut kiukuttelua. Siis mun puoleltani. Iloa ja rakkautta ja innostusta siitä, että ystäväperheestä kuului vauvantuoksuisia uutisia.

Ajatukset… Nyt mieli on ollut aika vahvasti tutkimusmoodissa ton rengastreenin osalta. Tai siis että mitä kaikkea renkailla voi tehdä, miten TRX-harjoituksia voi soveltaa, mistä kannattaa aloittaa jos haluaa suojella niveliään rikkoutumiselta, ja niin edespäin. Mulle on tyypillistä, että kun mä jostain uudesta asiasta innostun niin mä sukellan Googlen ja Pinterestin kautta inhaloimaan kaiken mahdollisen tiedon tässä alun innostusvaiheessa. Kun tämä sama kävi vauva-aikana vaippojen ja liinojen ja sormiruokailujen jne kanssa, niin sitä olisi voinut kutsua Äitiyden Mustaksi Aukoksi. Näköjään näitä mustia aukkoja löytyy muuhunkin kuin äitiyteen liittyen. 🙂

Mitä kohti?

Tällä viikolla on muutama koulutus (muun muassa Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa -kurssi Ipanaisella), ja sen lisäksi aika paljon valmistelua puolentoista viikon päästä alkavia opetuksia varten. Mitä mä kaipaan?

Helppous

Joo, kyllä. On ihan syynsä siihen, miksi helppous on mun tämän vuoden tähtäyspisteiden listassa ensimmäisenä. Tulin käyttäneeksi tässä eräässä keskustelussa ilmausta ”miten sen voisi tehdä helpoimmalla mahdollisella tavalla”, ja ehkä sitä voisi tälle viikolle etsiä. Miten todo-listaa saisi purettua helpoimmalla mahdollisella tavalla? Miten ylipäänsä todo-listan voisi tehdä mahdollisimman helposti, ja mahdollisimman helposti lähestyttäväksi? Miten mä voisin saada muita tavoitteenani olevia asioita – iloa, luottamusta, kehon hyvinvointia, yhteyttä – mahdollisimman helposti?

Koska mitä helpommin mä saan tehtyä tarvittavat asiat, niin sitä enemmän mulle jää kapasiteettia vaikkapa nyt kivoihin juttuihin, tai lasten kanssa touhuamiseen, tai ylipäänsä siihen että olisi hyvä olla.

Miltä sun pysähtymisesi näyttäisi?

Mennyttä ja tulevaa. Kohti vuotta 2016.

Vuodenvaihteessa mulla on ollut tapana tehdä koko vuoden pysähtyminen. Kysymykset on vähän eri kuin viikoittaisissa, mutta idea on sama. 🙂

Mitkä olivat vuoden 2015 mieleenpainuvimmat tapahtumat?

Vuosi 2015 oli ensimmäinen vuosi pitkästä aikaa, jolloin olin koko vuoden päätoimisesti töissä. Kotiäitivuodet jäivät tukevasti taakse, ja 2015 olikin päivähoidon, yrittäjyyden, palkkatyön, kodin, harrastusten ja ihmissuhteiden jonglööraamista eri tavalla kuin koskaan ennen.

Alkuvuoden olin täysipäiväinen yrittäjä starttirahalla, tein valmennuksia ja koulutuksia ja verkkokursseja. Myös puoliso perusti tammikuussa 2015 oman yrityksen, joten meillä oli samassa huushollissa kaksi epätyypillistä. (Haha, no se nyt ei ollut uutta muutenkaan.) Kesää kohti aloin huomata, että arki ja yritystoiminta ei näyttänyt ihan siltä kuin olisin toivonut – oma kapasiteetti ei riittänyt vääntämään niin isolla vaihteella, jota yritys olisi tarvinnut.

Kesällä tulikin sitten vastaan tilaisuus ryhtyä opettamaan sivutoimisesti englantia ammattikorkeakoulutasolla, joten arjen palapeliin tuli yksi osa lisää. Syksyllä sitten palauttelin mieleen opettajantyön hienouksia ja haasteita samalla, kun pyöritin kevyellä otteella myös Lupa olla minää.

Ai niin, syksyllä aloitin myös kouluttautumisen Rakentavan vuorovaikutuksen (NVC) ohjaajaksi. Rakentavan vuorovaikutuksen kehyksestä käsin pidin syksyllä muutaman työpajan aiheesta Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa, ja ne olivat juuri sitä, mitä toivoinkin. Teorian ja kokemuksen yhdistämistä, ryhmäkeskustelua, oivalluksia, tunteita ja tarpeita, yhteyttä, jakamista. Myös osallistujien palaute oli myönteistä.

Lapsiperheen arjen osalta tämän vuoden haaste oli kuopuksen kolmas ikävuosi. Tai no, ikävuodesta riippumatta kuopuksen temperamentti ja pintaan nousseet itsenäisyyden ja vallan tarpeet – ja niiden törmäykset arjen realiteettien kanssa (= kolmevee ei saa päättää kaikkia perheen asioita, koska muillakin on tarpeita) aiheuttivat sen, että aikuisten kuuntelemisen ja empatian ja kärsivällisyyden taidot olivat aikamoisella treenillä. Esikoisen kanssa samassa iässä pärjättiin enemmän keskustelemisella ja älyllisen yhteisymmärryksen löytämisellä, siinä missä kuopuksen kohdalla tuli enemmän tilanteita, joissa lapsi alkoi huutaa, lyödä, potkia, heitellä tavaroita ja heittäytyä dramaattisesti pitkin pituuttaan lattialle aikuisen selityksistä riippumatta. Että on ollut Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutukseen treenimaastoa ihan omassa huushollissa.

(Viime vuodelta.)

Mitä ominaisuuksia toivoisin vuodelle 2015?

Vuodelle 2015 halusin löytää takaisin mukavuusalueelle.

Mukavuus – että mä tunnistaisin, milloin asiat on mukavasti ja milloin ei ole. (Sekin on välillä tosi vaikeaa.)

Inspiraatio – että mä keksisin, miten pääsen takaisin sinne mukavuusalueelle, tai keneltä voisin pyytää apua, jotta saisin laajennettua lähikehitysvyöhykettä.

Rohkeus – että mä oikeasti tekisin niitä juttuja, enkä vain alistuisi siihen, että ei mulla kuulukaan olla asiat mukavasti. (Tämä erityisesti vähän jänskättää, koska mulla on tapana sekoittaa ”hyväksyminen” ja ”olosuhteisiin sopeutuminen”.)

Hyväksyminen – se liittyy kaikkeen. Sen hyväksyminen, että nyt on näin. Sen, että mä voin tehdä asioille jotain. Sen, että nyt on aika tehdä juttuja. Sen, että mun kapasiteetti on rajallinen. Sen, että kaikkia ideoita ei voi toteuttaa, mutta jotkut voi.

Miltä vuosi näytti näiden näkökulmasta?

Mukavuus:

Vietin aika paljon aikaa epämukavuusalueella. Toisaalta myös huomasin olevani siellä, ja aika usein (mielestäni) osasin kompensoida toisilta elämänalueilta. Aika paljon mukavuuden hyväksymistä oli myös se, että päätin ryhtyä palkkatöihin – yrityksen alkuvaiheessa energiaa kuluu niin paljon muuhun kuin siihen mun mukavuusalueen hommaan, että tutkintoa vastaava työ ja kuukausittainen palkka olivat iso askel pois stressivyöhykkeeltä. Ja koska mukavuus oli mun ensisijainen tavoitteeni tänä vuonna, niin se ratkaisu oli kokonaisuudessaan aika helppo tehdä ja tuntui oikealta. (Tuntuu edelleen.

Inspiraatio:

Aika monet mun vuoden isoista (ja pienemmistäkin) päätöksistä oli enemmän inspiraation kuin päätöksentekoprosessin tuloksia. RVO-koulutukseen ilmoittautuminen? Jep, mennään sitä kohti. Palkkatyö? Jep, tuntuu oikealta. Lisää musiikkia elämään? Hei tässä olisikin sopiva laulubändi. Iltaluento Ipanaisella? No vaikka Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa, kun sitä on tullut tässä treenattua. Kaikki nämä olivat sellaisia juttuja, jotka toki vaativat oman työmääränsä ja vaivannäkönsä, mutta tuntuivat heti mieleen juolahtaessaan oikeilta vaihtoehdoilta. Toki oli varmasti myös hetkiä, jolloin en seurannut inspiraatiota. Ilahdutti myös seurata vierestä, kun puoliso seurasi omia inspiraatioitaan.

Rohkeus:

Tein elämäni ensimmäiset verkkokurssit. Tartuin opetustyön mahdollisuuteen, vaikka se ei sopinutkaan ideaalikuvaani siitä, millaista yritystoimintani ”pitäisi” olla ensimmäisen vuoden jälkeen. Sanoin ei asioille, jotka eivät tuntuneet oikealta. Ihan tässä kalkkiviivoilla menin kaverin kanssa ex tempore burleskitanssitunnille ensimmäistä kertaa elämässäni. Tein RVO-koulutuksessa harjoituksia, jotka meinasivat ensin tuntua ylitsepääsemättömiltä. Olin rehellinen asioista, joista en ole ennen ollut rehellinen. Ja kyllä, kaikki tämä jollain tavalla auttoi löytämään mukavuutta – joko vei lähemmäs, tai sitten valaisi reittiä ihan toiseen suuntaan.

Hyväksyminen:

Ehkä isoin hyväksymisen prosessi liittyi tänä vuonna siihen, että mun yritys ei ensimmäisenä vuotenaan ollutkaan huikean kansallisen menestyksen start-up, vaan asiat menivät eri tavalla kuin suunnittelin. Sekin vaati hyväksymistä, että minun kapasiteettini ja siihen huikeaan menestykseen vaadittava työmäärä eivät vielä kohdanneet. Puhumattakaan siitä, että meillä oli huushollissa temperamenttinen ja suuttuessaan fyysisesti aggressivinen kolmevuotias… njoo. Tuli harjoiteltua hyväksymistä. Ihan tosi paljon tuli myös hyväksyttyä sitä, että tämä ja tuo asia on nyt sellaisia, joille mun pitää tehdä jotain (ja ehkä myös poistua sieltä mukavuusalueelta ja venyä rohkeuden puolelle).

(Viime vuodelta.)

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2015 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Hyvä fiilis ja hyvinvointi saa olla ensisijaisia. Saa keskittyä tekemään asiat sen kautta, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Inspiraatiokin saa olla alisteinen sille, että on hyvä ja turvallinen ja mukava olla.

Ole lasten kanssa silloin kun olet. Ne on aika ihania, ja sä kuitenkin haluat olla niiden kanssa. Niillä on oikeus siihen, että sä jaksat olla niille läsnä ja hyvä tyyppi, joten senkin takia huolehdi omasta hyvinvoinnistasi.

Sun intuitio kertoo aika hyvin, että miten mihinkin juttuihin kannattaa suhtautua. Luota siihen. Tee päätöksiä sillä intuitiolla ja avoimesti, koska sä osaat kuitenkin huomioida myös toisten ihmisten tarpeet.

Sä saat myös nauttia siitä, että on hyvä meininki. Saa iloita, saa olla kiitollinen, ja saa olla luihin ja ytimiin asti onnellinen. Sitä ei tarvitse peitellä tai suojella, koska sen hetken tunnekokemusta ei kukaan voi ottaa pois, vaikka olosuhteet joskus muuttuisivatkin.

Hmmmm. Näitähän tässä on tullut vuoden myötä rämmittyä. Toi luihin ja ytimiin asti onnellisuus on toisinaan löytynyt – siis sellaisia hetkiä, että kiitollisuudesta ja liikutuksesta tulee kyyneleet silmiin. Se ei ole ollut mulle tavallista, mutta tämän vuoden aikana olen löytänyt sellaisenkin puolen itsestäni.

Intuitiota haluaisin osata kuunnella vielä enemmän. Lasten kanssa haluaisin osata olla vielä enemmän läsnä. Siinä olen ehkä tsempannut, mutta aina on työsarkaa.

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2016 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Pysähdy. Pysähdy. Pysähdy. Pysähdy kehoon, pysähdy tunteisiin, pysähdy tuntemuksiin, pysähdy ajatuksiin, pysähdy Pyhän äärelle. Mitä hitaammin kuljet, sitä enemmän koet. Kaikkea ei tarvitse edes ymmärtää, kunhan pysähtyy ja hyväksyy.

Liiku. Se ei ole paradoksi edellisen kanssa, vaikka tavallaan onkin. Kun hyväksyminen avaa ovia, niin kulje niistä ovista. Pidä keho liikkeessä ja vetreänä, se hoitaa koko olemassaoloasi. Mene uteliaasti kohti asioita, jotka tuntuvat puoleensavetäviltä, ja kuulostele, mihin tarpeisiin ne vastaavat. Jätä rohkeasti taakse asiat, jotka eivät tunnu hyvältä. Seisova vesi alkaa haista, virtaava vesi on kirkkaampaa ja puhtaampaa.

Sinä tarvitset sitä mitä tarvitset. Jos tarvitset enemmän hiljaisuutta ja rauhaa ja palautumisaikaa kuin X, Y tai Z, niin sitten on niin. Keho ja tunteet kertovat aika tarkkaan, oletko tarpeidesi tasalla – senkin takia pysähdy niiden äärelle. Samaan aikaan pidä mieli avoinna sille, että niitä tarpeita voi kohdata myös muilla tavoilla kuin niillä, mihin olet tottunut.

Mitä ominaisuuksia toivon vuodelle 2016?

Aloitin Core Desired Feelings -prosessia välipäivinä, ja uuteenvuoteen mennessä olin saanut mietittyä vastaukset kysymyksiin ”mistä olen kiitollinen ja miksi” ja ”mikä ei toimi ja mitä kaikkea se haittaaa”. Niistä vastauksista itse asiassa löytyivätkin aika luontevasti tämän vuoden tähtäyspisteet.

Helppous.
Luottamus.
Ilo.
Yhteys.
Keho.

img_3152

(Tein itselleni ranteeseen korun muistutukseksi näistä.)

Helppoutta olen kaivannut koko kuluneen syksyn. Kun arjen palapelissä on niin paljon paloja kuin meidän perheellä, niin kaikki helppous on tervetullutta. Lisäksi olen huomannut itsessäni taipumusta tehdä asiat vaikean kautta ihan vain siksi, että siitä saa… mitä? Arvostusta (keneltä)? Pätevyyden tunnetta? Jotain, en tiedä. Niin jos tänä vuonna muistuttaisi itseään jatkuvasti siitä, että asiat saa tehdä helposti. Kaikki asiat eivät tietenkään itsessään ole helppoja, kaukana siitä. Sitä suuremmalla syyllä jos jostain kohtaa löytyy helppoutta, niin haluaisin kovasti osata tarttua siihen.

Luottamus on yksi mun Akilleen kantapäistä. Tosi monissa asioissa mun on vaikea luottaa – itseeni, toisiin, aikatauluihin, rutiineihin, prosesseihin… Usein myös juuri niihin asioihin, jotka toisivat sitä kaivattua helppoutta. Mä en kuitenkaan halua ryhtyä sellaiseksi naiviiksi ”kyllä tässä varmaan käy hyvin” -haaveilijaksi. Sen sijaan mä haluan opetella löytämään ja tunnistamaan ne asiat ja hetket, joissa luottamus on oikeasti läsnä. Niinkuin että mä luotan siihen, ettei tämä tuoli, jolla istun, hajoa altani. Mä luotan siihen, että jos mä tarvitsen vettä, niin sitä tulee hanasta. Mä luotan siihen, että jos mä kaipaan yhteyttä, niin mulla on aika monta ihmistä, joille mä voin soittaa tai laittaa viestiä ilman, että ne ihmettelee, mistä on kyse. Ja niin edespäin.

Ilo. Tämä oli 2014 yksi mun ydintunteista, ja se oli ihanaa. 😀 Marie Kondon kirjassa (jonka olen lukenut kahdesti mutta en ole vielä pistänyt käytäntöön muuten kuin pystyviikkaamisen osalta) puhutaan siitä, että kaiken, mitä omistan, olisi syytä ”spark joy” eli herättää iloa. Mä haluaisin elää sellaista arkea, jossa mahdollisimman suuri prosentti mun kohtaamista asioista, ihmisistä ja hommista herättää iloa. Ja mä haluaisin osata löytää myös iloa niihin hommiin, joissa se on piilossa.

Yhteys. Tämä oli myös mulla vuonna 2014 yhtenä ydintunteena (vaikka se onkin enemmän tarve, mutta tähtäyspiste joka tapauksessa). Mulla on taipumusta vetäytyä, eristäytyä, olla kertomatta kenellekään mitään (ks. kohta ”vaikea luottaa” muun muassa siihen, että ketään kiinnostaisi, mitä mulla on sanottavaa). Ja silloin kun mä rohkeasti lähden kohti yhteyttä, kerron miltä musta tuntuu ja mitä mä tarvitsen, teen asioita yhdessä toisten kanssa ja löydän iloa siitä yhteisestä tekemisestä, mä voin paremmin. Kun mulla on tarpeeksi luottamusta, niin mun ei tarvitse suojata itseäni eristäytymällä. (Á la BBC:n Sherlock: Alone is what I have. Alone protects me. Se on mulle tosi tyypillinen ajatus, ja mä tiedän, että se ei pidä paikkaansa. Mä vain tuppaan unohtamaan sen silloin, kun mä en voi hyvin.)

Keho. Sen lisäksi että mä helposti eristäydyn, niin mä myös usein suhtaudun kehoon aivojenkuljetustelineenä. Tänä syksynä keho sitten muistutteli aiheesta aika tiukkaan tahtiin, kun kärsin toistuvista migreeneistä. Ja silloin kun mun keho voi hyvin, niin mä muistan paremmin myös kaikki nämä tavoitteet ja toiveet. Mä muistan, että asiat voi olla helppoja, mä muistan, että mulla on asioita ja ihmisiä joihin mä luotan, mä muistan että yhteys tekee hyvää, mä muistan että elämässä voi olla iloa.

Mä periaatteessa tiedän, että mitä kaikkea mun keho tarvitsee noin yleisesti – unta, ruokaa, vettä, liikettä, läheisyyttä, rentoutumista. Mä haluaisin osata tunnistaa kehon tarpeet myös hetkessä, ja jo ennen kuin kroppa tai mieli menee ihan tilttiin. Tai kun nyt mulla rekisteröityy kehon tila siinä vaiheessa, kun kapasiteettia on 5% ja se pieni akun kuva on jo ihan punaisella. Mä haluaisin osata tunnistaa ja huolehtia kehon tilasta, priorisoida sen, jo siinä vaiheessa kun kapasiteettia on 50%-70%. Tai vaikka 95%. Että ei tarvitsisi aina mennä vajaalla jaksamisella. Hmm, millaistakohan se olisi? No, tänä vuonna voisi kokeilla.

Kiitos, kun olet ollut vuoden mittaan mukana! <3 Toivon sinulle vuoteen 2016 kaikkea sitä, mitä tarvitset ja kaipaat. Tervetuloa pohtimaan omaa vuodenvaihdetta kommentteihin!

Pysähtyminen 100: Entäs keho?

Mistä tulen?

Tänään kirjoitan pysähtymisen tiistaina. Syvä huokaus, ja nyt on näin. Oikein hyvä, saa olla.

Miksi tiistaina? Koska viikonloppu meni Rakentavaa vuorovaikutusta opiskellessa ja maanantai migreenissä. Alkuviikkokin oli kieltämättä aikamoista hoppua ja sinnittelyä, eli ei ihme, että kaikki se purkautui migreeniksi. Liian lyhyitä yöunia, liikaa kahvia, ruutuja, stressiä, ja jatkuvaa ihmisten kanssa olemista.

Ja sattumalta tämä on myös järjestyksessään sadas Pysähtyminen. Ilahduttaa, että olen onnistunut pitämään tätä perinnettä yllä kaikesta mahdollisesta aikataulujen seilaamisesta ja ajoittaisesta vastustuksesta huolimatta. Vähän vaille kaksi vuotta kuluu siihen, että tekee sata viikoittaista pysähtymistä. Niiden kautta on tullut huomattua vaikka mitä omasta kokemuksesta, omista tarpeista, ajatuksista, tunteista, kehosta.

Tälle viikolle halusin keskittyä tarpeiden huomioimiseen. Viikonlopun koulutuksessa sitä tietysti tuli treenattua ihan erityisellä keskittymisellä, ja oli tosi ihanaa ja palkitsevaa löytää harjoituksissa vaikeistakin tilanteista omat ja toisten tunteet ja tarpeet. Ja samalla mä kyllä unohdin kehon tarpeet aika lailla. Tai siis, no niin. Huomasin, että oli tosi vaikea ryhtyä tekemään mitään, ja onneksi kuuntelin sitä tunnetta, vaikka en ymmärtänytkään, mistä se tuli. Nyt kun katson kalenteria, niin tunnistan, että se oli ihan puhtaasti levon ja vapauden tarvetta. Arvelen, että jos olisin siinä kohtaa pakottanut itseni tekemään niitä asioita, joita olin itselleni aikatauluttanut, niin se olisi kostautunut migreeninä aikaisemmin, ja todennäköisesti koulutusviikonloppu olisi mennyt siitä plörinäksi.

Että tavallaan onnistuin kuuntelemaan omia tarpeitani, vaikka en täysin ymmärtänytkään sitä, että mistä nyt tuulee. Saavutus sinänsä sekin. Ja itselle tärkeä muistutus siitä, että aina ei tarvitse kaikkea ymmärtää, jotta voi hyväksyä. Pätee muuten sekä lasten että omalla kohdalla. Ja ehkä lasten kohdalla on helpompikin hyväksyä, että selvästi nyt jostain syystä tämä on hänelle vaikeaa, vaikka mä en ihan hahmottaisi, että mikä syy siellä on taustalla. Sen kun osaisi soveltaa vielä itseensäkin.

Missä olen?

Keho on edelleen aika väsynyt kuluneen viikon ja viikonlopun sekä eilisen migreenin jäljiltä. Kaipaa vettä, liikettä, lepoa. Koulutuksessa tehtiin TRE ( Tension Releasing Exercises)-harjoituksia eli tärinää, ja se teki hyvää. Sitäkin voisi keho vähän kaivata tässä.

Tunteet… Kiitollisuutta siitä, että migreeni hävisi niin, että pääsin eilen illalla laulutreeneihin – ennakoitavuuden, mukavuuden, itseilmaisun tarpeet täyttyivät siitä. Kevyttä pettymystä siitä, että hyvissä ajoin aloitettu joulukorttiprojekti ei ihan ennättänyt päätökseen 2. luokan merkeillä lähetettäviksi – siihen olisin kaivannut lisää ennakoitavuutta, pätevyyttä, järjestystä. Epävarmuutta, kun ajattelen tätä joulunalusaikaa ja työkuvioita – kaipaisin rauhaa ja lepoa, ja samalla toisten hyvinvoinnin edistämistä ja pätevyyttä. Iloa siitä, että kerrankin joululahjakuviot ovat suunnitellulla mallilla jo tässä vaiheessa – ennakoitavuus, toisten hyvinvoinnin edistäminen, ja ehkä jonkinlainen turvan tarvekin täyttyvät siitä asiain tilasta. Myös sellainen väsymykseen liittyvä perusahdistus ja -v*tutus käyvät välillä aina pinnassa – kaipaisin lepoa, rauhaa, vapautta, iloa, inspiraatiota, tukea, yhteyttä, järjestystä ja selkeyttä nyt ainakin, luulen.

Ajatukset… hmmm. Mietityttää tämä migreenihomma, pitää katsoa että helpottaako se jouluvapaiden aikana ja että millaisia systeemejä saisin järjestettyä arkeen, jotta niitä ei tulisi ihan niin usein. Vuodenvaihde tuo mukanaan sellaisen ”hmm, mitähän tänä vuonna oikeastaan tulikaan tehtyä” -reflektoinnin tarpeen, ja sille haluaisin ottaa oikeasti aikaa. Ehkä jos työstäisi taas Desire Mapia? (Jos muuten haluat itsellesi tai lahjaksi ilmaisen Desire Map -äänikirjan ja työkirjan, niin käy tsekkaamassa täältä.)

Mitä kohti?

Tällä viikolla on lasten viimeinen hoitoviikko tältä vuodelta, eli tietty määrä töitä tarttis saada tehtyä ennenkuin voi jäädä uppoutumaan jouluun. Mä haluan siis samaan aikaan olla tosi tehokas ja saada kaikki langat pääteltyä, ja samaan aikaan ei ihan riitä tsemppi nyt mihinkään puristukseen. Miten mä saisin nämä asiat soviteltua keskenään lempeästi ja rakastavasti?

No ehkä niin, että mä pysähdyn kuuntelemaan kehoa. Se toimi viime viikolla, ja sain kuitenkin tehtyä tarvittavat jutut. Jos yrittäisi tehdä kaiken tällä viikolla ns. keho edellä. Että kun kehon tarpeet on täynnä – lepo, liike, rentoutuminen, ravinto, turva, lämpö, mukavuus – niin asiat sujuu sutjakkaammin.

Lisäksi haluaisin opetella siihen, että pitäisin viikosta aina yhden päivän sellaisena kehonhuoltopäivänä. Kun muuten keho näköjään ottaa sellaisen itse, joko migreenin tai muun kautta. Niin että opettelisi oikeasti siihen, että olisi edes yksi päivä viikosta, jolloin keho tekee päätökset.

Sitä mä voisin tällä viikolla opetella.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?