Nyt hei ihan oikeasti eli tehokkaasta kommunikaatiosta

20130723-103546.jpg

Leikkipuistossa. Meidän kolmevuotias esikoinen kiipeilee sellaisessa köysistä tehdyssä kiipeilytelineessä, jossa on aika paljon muitakin lapsia. Joku lapsista alkaa pomppia köysissä, ja kolmevuotias keksii että hei, tuohan näyttää kivalta. Alkaa itsekin pomppia, mikä heiluttaa siinä lähellä olevia köysiä.

Isompi lapsi, koululainen jo, ei tykkää tästä.

– Älä!

Kolmevuotias ei huomaa, että hänelle puhutaan, joten hän jatkaa ihanaa köysissä pomppimista.

– Älä-ä!

Ei reaktiota. Tätä toistuu muutaman kerran, ja isompi lapsi alkaa olla selvästi kiukuissaan, että häntä ei kuunnella. Mä huomaan tässä vaiheessa, että tilanne on käynnissä, ja sanon koululaiselle:

– Jos sä haluat, että toinen lopettaa sen heiluttamisen, niin sä voit sanoa vaikka että ”älä heiluta niitä köysiä”. Nyt mä arvelen, ettei *esikoisennimi* kuullut, mitä sä sanoit.

Koululainen mulkaisee mua pahasti, kuin olisin moittinut häntä puolensa pitämisestä – ehkä se hänen korvaansa kuulostikin siltä, mene tiedä – ja lähtee hetken kuluttua pois koko kiipeilytelineestä. Meidän kolmevuotias ilmoittaa vielä hyvin tunnollisesti:

– Nyt minä en enää heiluta.

Mitä menee perille?

Tää tilanne jäi mulle mieleen, koska mua rupesi sitten pohdituttamaan tämä ”Älä!!” -viestiminen. Selvästikään tuossa tilanteessa sillä isommalla lapsella ei tullut mieleen, että pitäisi sanoa jotenkin tarkemmin, minkälainen käytös häntä ärsyttää. Puhumattakaan siitä, että olisi kertonut, miten toivoo toisen käyttäytyvän.

Enkä sano tätä sillä ajatuksella, että tämä olisi ollut sen isomman lapsen vika. Tai sillä, että mun omalle pikku höpönassunuppuselle pitää puhua tietyllä tavalla, kukkasin ja sokerilla höystettynä, tai muuten äiti jyrähtää.

Vaan mua lähinnä jäi vaivaamaan sen kommunikaation täydellinen tehottomuus.

Jos leikkipuiston kiipeilytelineessä yksi kymmenestä lapsesta huutaa ”Älä!”, niin mistä ne loput yhdeksän tietää, ketä tarkoitetaan ja mitä ei saa tehdä? Ei mistään.

Ja juuri kun olin ihmetellyt asiaa, niin sitten  sama ilmiö, sama ei-minkään-viestiminen, pääsi pari päivää myöhemmin omasta suusta kotona.

”Nyt hei ihan oikeasti!” puuskahdin jollekulle perheenjäsenelle, kun alkoi hermostuttaa.

…niin mitä? ”Oikeasti” mitä? ”Nyt hei” mitä? Ai ihan oikeastiko?

Tollainen viesti kertoo lähinnä sen, että nyt puhujaa turhauttaa tai kiukuttaa, eikä oikeastaan mitään muuta. Eikä se kyllä aiheuta mitään reaktiotakaan, ainakaan meidän lapsissa.

Tehokas kommunikaatio…

Tähän kohtaan täytyy tarkentaa, että kommunikaation tehokkuudella mä en tarkoita sitä, että toinen automaattisesti tekee niinkuin minä pyydän. (Sellaiseen tehokkuuteen päästään lyhyellä tähtäimellä esimerkiksi pelkoa tai ahneutta viljelemällä, mutta mä en oikeastaan halua kasvattaa kummallakaan.)

Tehokkuudella mä tarkoitan sitä, että miten kokonaisena puhujan korvien välistä siirtyy viesti kuuntelijan korvien väliin. Että puhuja osaa selkeästi kuvailla oman näkökulmansa, ja että kuuntelija osaa kyseenalaistaa, ymmärsikö nyt varmasti oikein ja varmistaa sen puhujalta. Silloin aika hyvällä todennäköisyydellä molemmilla on keskustelun lopuksi samantyyppinen ymmärrys asiasta.

Toinen tarkennus: kommunikaation tehokkuus on myös hurjan tilannesidonnaista. Jos lapsi juoksee autotielle, niin mun ensimmäinen tavoitteeni ei ole muotoilla eleganttia minäviestiä siitä, että nyt mua pelottaa hurjasti kun sä juokset siellä autojen keskellä koska auto saattaa ajaa sun yli, että voisitko tulla takaisin tänne jalkakäytävälle. Mä huudan SEIS! ja yritän saada lapsen tieltä pois mahdollisimman nopeasti. Sen minäviestin aika on sitten siinä kohtaa, kun tahdonvoimaa pystyy uhraamaan muuhunkin kuin hengenpelastukseen.

Mutta sellaisissa tilanteissa, joissa vaakalaudalla ei ole kenenkään henki tai terveys – ja itse asiassa kyllä silloinkin – on tosi tärkeää tiedostaa, että sillä on oikeasti väliä, miten asiat sanotaan. Tai toisin sanoen: jos harjoittelee sitä tehokasta viestintää silloin, kun epäonnistumisen hintana on ”vain” pahaa mieltä ja pientä epämukavuutta, niin silloin se tulee enemmän luonnostaan myös sellaisissa tilanteissa, jolloin kyseessä on todella se henki tai terveys.

…opitaan kotona

Tästä kaikesta voi päätellä, että mun mielestä vanhempien on tosi hyvä kiinnittää huomiota tehokkaaseen kommunikaatioon, eli omien tunteidensa, tarpeidensa ja pyyntöjensä mahdollisimman läpinäkyvään viestimiseen. Nimittäin viestintätyyli opitaan suureksi osaksi kotoa.

Jos lapsi oppii kommunikoimaan pääasiassa ”Älä!” ja ”Lopeta!” ja ”Nyt ihan oikeasti!” -viestien kautta (puhumattakaan kaikista niistä ”Miten sä voit olla tollainen sottapytty” tai ”Nyt olit kyllä tosi tuhma” -viesteistä, jotka ei edes kerro tilanteesta vaan aikuisen tulkinnasta), niin silloin lapsen kommunikaatiotaidot jää sille tasolle. Jos lapsi kuulee pääasiassa komentelua, niin hän oppii komentamaan saadakseen tahtonsa läpi. Jos lapsi kuulee pyyntöjä ja perusteluja, niin lapsi oppii pyytämään ja perustelemaan. Ja niin edelleen.

Tää nyt ei tarkoita sitä, että jos lapsi huutaa puistossa ”Lopeta!!”, niin häneltä ei ole koskaan mitään pyydetty. Mutta toiseen suuntaan se kyllä toimii: jos lapsi osaa jotain pyytää, niin on todennäköistä että häntä itseään on puhuteltu usein muutenkin kuin komentamalla.

Tuntuu yksinkertaiselta, mutta joskus se on tosi vaikeaa toteuttaa käytännössä. Jotenkin monesti aikuisilla on sellainen ajatus, että lasten pitää osata pyytää, kiittää ja käyttäytyä kunnioittavasti, mutta lapsilta ei tarvitse pyytää, heitä ei tarvitse kiittää tai muutenkaan kunnioittaa.

Mä itse joskus huomaan väsyneenä puhuvani lapsille sellaisella äänensävyllä, jolla en mitenkään kehtaisi puhua esimerkiksi puolisolleni. Tai jos kehtaisin, niin hän saattaisi tuohtua ja ihan aiheesta. Ja sitten kun muksut on nukkumassa, vihdoin viimein, niin mä harmittelen että taas tuli sanottua turhan kärkkäästi. Ja ihmettelen, että miten ihmeessä tolla kolmevuotiaalla onkin tollainen vaihe, että se niin kovasti komentaa ja käskyttää ja huutaa ja kiukkuaa jos asiat ei mene hänen mielensä mukaisesti. Jännä juttu tosiaan, mistäköhän se sen esimerkin ottaa?

Hämmentävää on myös se, että vieraiden ja tutumpienkin ei-perheenjäsenten kanssa kommunikaatio on usein molemmin puolin astetta kunnioittavampaa. Lapsi jaksaa pyytää ja minä jaksan perustella, vaikka väsyttäisikin. Osaltaan kyseessä on kohteliaisuus ja vieraskoreus, osaltaan sosiaalinen monitorointivaikutus: kun on useammat silmät katsomassa, niin ihminen toimii tiedostamattaan enemmän ihanteidensa mukaisesti kuin silloin, jos kukaan ei näe.

Toisaalta se on vähän harmillista: me molemmat opitaan vaivihkaa, että toisten ihmisten läsnäollessa on tärkeämpää olla kohtelias kuin omalla porukalla, ja tuntemattomille ollaan ystävällisempiä kuin perheenjäsenille. Toisaalta se on ihan hyväkin: tuleepahan ainakin harjoiteltua niitä minäviestejä kahta huolellisemmin. 🙂

Minkä nuorena oppii jne.

Mun lempikappale How to talk so kids will listen… -kirjasta on sen 30-vuotispainoksen viimeinen, jossa toisen kirjoittajan nyt jo aikuinen tytär kertoo omia kokemuksiaan äitiydestä ja tehokkaan vuorovaikutuksen opettamisesta silloin, kun on itse kasvanut sen ympäröimänä. Hänelle omien ja lapsen tarpeiden sanoittaminen, ratkaisukeskeinen ongelmien käsittely ja aktiivinen kuuntelu olivat osa äidinkieltä, kirjaimellisesti.

Mä haluaisin hurjasti kasvattaa sellaisia lapsia, joiden ensimmäinen ajatus konfliktitilanteessa ei ole ”Sä olet tyhmä!” vaan ”Mua suututtaa” tai ”Mietitäänpäs, miten tän vois ratkaista.” Sellaisia, jotka osaa koulussa puhua sekä opettajille että luokkatovereille kunnioittavasti. Sellaisia, jotka pystyy aikuisena neuvottelemaan ystävien, seurustelukumppanien, työnantajien ja viranomaisten kanssa rauhallisesti ja yhteistyökykyisesti, silti omaa kantaansa arvostaen.

Sen takia mua kiinnostaa se, että miten mä sanon niille asioita nyt, kun ne on 1- ja 3-vuotiaita. Sen takia mua kiinnostaa, miten mä kuuntelen niitä. Sen takia mua kiinnostaa, miten ne oppii pyytämään ja perustelemaan, kuuntelemaan toisiaan ja meitä aikuisia, sanoittamaan tunteitaan. Ja sen takia mä myös kiinnitän huomiota siihen, miten mä keskustelen puolisoni ja muiden aikuisten kanssa silloin, kun lapset on lähettyvillä.

Mä en pysty kontrolloimaan sitä, että mistä kaikista tilanteista lapset ottaa mallia. Mä en pysty etukäteen tietämään, mitkä sanat tai äänensävyt tai ilmeet jää niille mieleen. Mutta mä pystyn kontrolloimaan omaa käytöstäni. Mä voin tsempata, niin että mä annan heille esimerkkiä parhaan kykyni mukaan joka hetki. (Jollain hetkellä mun parhaat kykyni saattaa riittää siihen ”Nyt hei oikeasti!” -huokaisuun, mutta silloin ne riittää siihen.)

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Kaikenlaiset ajatukset tehokkaaseen kommunikaatioon ja sen toteuttamiseen liittyen tervetulleita, samoin kokemukset sekä niistä ”nyt hei oikeasti” -hetkistä että onnistuneista viestintätilanteista. Kun mietit omaa lapsuudenkotiasi, niin millainen malli sulle on sieltä tarttunut kommunikaatioon? Millaista mallia opetat tällä hetkellä omille lapsillesi?

Tahdonvoiman sovellukset meidän perheen arjessa

20130713-134304.jpg

Kirjoitin ajatuksiani Willpower -kirjasta täällä, ja alunperin tämä teksti oli sen kyseisen kirja-arvion perässä. Ajattelin kuitenkin, että voisin siirtää tän ihan omaksi tekstikseen, koska se menee kuitenkin vähän omaksi aiheekseen.

Pikakertaus tahdonvoimasta, jos et lukenut edellistä artikkelia:

Tahdonvoiman perusajatus on se, että se on ikäänkuin lihas. Jos käytät tahdonvoimaasi tosi paljon aamupäivällä, niin se on iltapäivällä lopussa ja iskee egovajaus. Toisin sanoen tahdonvoimaa vaativiin tehtäviin ei ole enää kapasiteettia. Koska tahdonvoimaa kuluu niin moneen eri asiaan, egovajaus voi näkyä monella eri tavalla.

Egovajaus voi näkyä niin, että yritän päättää, mitä kaupasta ostetaan, ja aivot raksuttavat tyhjää. Tai töräytän vahingossa ilmoille, mitä todella ajattelen ärsyttävästä sukulaisesta. Tai tiuskaisen viidettä kertaa Pikkuisia kultakaloja laulavalle lapselleni että olisi välillä hiljaa, vaikka periaatteessa arvostankin hänen luovuuttaan ja ilmaisuvoimaansa. Tai tuhoan suklaalevyn vartissa, vaikka tarkoitus oli vähentää. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Tahdonvoimaa voi tankata lepäämällä ja syömällä: tahdonvoima on yhteydessä verensokeriin, joten nälkäisenä tankki on tavallistakin tyhjempi, ja väsymys huonontaa aivojen kykyä käyttää verensokeria hyödykseen.

Kirjahylly: Willpower

Mä käytän Willpower -kirjasta löytämiäni ajatuksia varmaankin päivittäin lasteni kanssa. En tosin huutounikouluttamalla tai rankaisemalla ”nopeasti ja kohdennetusti”, vaan huomioimalla oman ja lasteni tahdonvoiman tason ja toimimalla sen puitteissa.

Oman tahdonvoiman huomioiminen

Mä esimerkiksi opettelen kovasti tunnistamaan, kun olen itse ihan lopussa, ja sanon sen lapsille ja puolisolle ääneen. Silloin mulla ei mene tahdonvoimaa sen asian kanssa tsemppaamiseen. Tää on mulle tosi iso prosessi, joka on vielä kesken, mutta jo nyt mä huomaan, miten paljon jo sen asian myöntäminen auttaa.

Välillä, kun pää tuntuu hajoavan ja yksi lapsi huutaa ja toinen kiekuu innosta ja mulla olisi tuhat asiaa joihin pitäisi keskittyä, niin mä päästän sen patoutuneen energian pois laulamalla tai huutamalla suoraa AAAAA-ääntä. Ensimmäisillä kerroilla sanoin lapsille, että äiti menee nyt toiseen huoneeseen ja huutaa, mutta se ei liity teihin. Sitten toiseen huoneeseen ja ääntä peliin. Leuka rentona, vähän kuin synnytyslaulussa.

Nykyään ne jo tietää, että mä en huuda niille, eikä edes hätkähdä. (Esikoinen tietää jo tälle käytökselle nimenkin: primitiivireaktio.) Silloin mulla ei mene tahdonvoimaa sen turhautumisen patoamiseen, vaan mä saan sen hyödynnettyä tilanteen selvittämiseen.

Ja niinkuin edellisessäkin tekstissä mainitsin – kun oon väsynyt ja kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta kiukuttelen muille perheenjäsenille ja käyttäydyn ns. vähemmän elegantisti, niin mä en kuvittele olevani hirviö tai huono äiti tai täysin epäonnistunut kasvattaja. Mä huomaan, että nyt ei yksinkertaisesti kapasiteetti riitä kolmiosaiseen minäviestiin tai empaattiseen kuunteluun, ja tilanteen rauhoituttua mä pyydän lapsilta anteeksi ja annan itsellenikin anteeksi. Koska jos edes osa siitä kärttyilystä ja pahansisuisuudesta on olosuhteiden aikaansaannosta, niin silloin mun ei tarvitse luovuttaa tän hyvän vanhemmuuden tavoittelun kanssa. Mä voin yrittää seuraavalla kerralla ja onnitella itseäni siitä, että sillä kertaa onnistuu ehkä vähän paremmin.

Lasten tahdonvoima – tankki täynnä vai tyhjä?

Muksujen kohdalla mä yritän pysyä aika hyvin kärryillä siitä, että missä kunkin lapsen tahdonvoimamittari menee. Ensinnäkin noin yleisesti päikkärit, ruoka-ajat ja rutiinit – mä yritän pitää huolen siitä, että muksujen ympäristö ja päivärytmi olisi tietyissä puitteissa ennustettava, niin ettei niillä mene kauheasti tahdonvoimaa sellaiseen yleiseen epävarmuuden sietämiseen.

Jos ollaan oltu jossain reissussa, tai esikoinen on ollut yökylässä mummilassa, tai on tapahtunut jotain muuta rutiinin rikkovaa (niinkuin vaikka se mun sairaalakeikka keväällä), niin mä yritän parhaani mukaan suhtautua lapsiin siitä näkökulmasta, että niiden tahdonvoima menee ja on mennyt sen uuden tilanteen sietämiseen. Jos lapsi vetää huutoraivarit (niinkuin esimerkiksi kuopuksella oli tapana talvella tehdä aina kun mä olin kahta minuuttia pitempään suljetun oven takana), niin mä en ajattele, että se on kiukuttelua. Mä ajattelen, että sen lapsen itsekontrolli on kulunut siihen erilaiseen tilanteeseen sopeutumiseen, ja nyt sitä ei ole enää pätkääkään jäljellä minkään tunnereaktion hillitsemiseen. Mun tehtäväni silloin on auttaa lasta käsittelemään se tunnereaktio, ei moittia häntä kiukuttelusta.

Jos sekä minä että puoliso että lapset ollaan egovajaita ja tahdonvoima on ihan lopussa koko porukalta, niin silloin mennään rutiinilla ja vähimmän miettimisen kautta. Mitä vähemmän kenenkään täytyy päättää tai sietää mitään, sen parempi. Jos lapsi halusikin leipää iltapalaksi, niin okei, saat leipää iltapalaksi. Ja mä en ajattele, että se on periksi antamista, koska se tarkoittaisi sitä, että mä olen asettanut itseni ja lapsen jonkinlaisen taistelukentän vastakkaisiin päihin: jos lapsi saa tahtonsa läpi, niin minä häviän, ja toisinpäin.

Sen sijaan mä ajattelen, että me ollaan samassa joukkueessa, ja meidän molempien tavoite on päästä iltatoimien kautta nukkumaan (tai mikä se seuraava lepohetki nyt onkaan) yhteistyössä ja mahdollisimman jouhevasti. Jos mun on mahdollista pienellä vaivalla tehdä jotain sellaista, mikä säästää myös lapsen tahdonvoimaa, niin tyhmähän mä olisin, jos rupeaisin periaatteesta tappelemaan siinä kohtaa ja kuluttaisin molempien tahdonvoimaa entisestään. Ja jos lapsi haluaa leipää ja meillä ei sitä ole, niin mä voin sanoa että leipää ei ole, kurja juttu, sä olisit halunnut leipää. Otatko jotain muuta, täällä olis tällaista ja tällaista? Jos siitä sitten tulee pettymyksen huutoraivari, niin mulla on vielä vähän kapasiteettia jäljellä ottaa se vastaan empaattisesti, koska mä en ole kuluttanut sitä lapsen kanssa kinasteluun. (Tai sitten mä turvaudun edellämainittuun primitiivireaktio-lauluun, jos itseä turhauttaa liikaa, niin etten ala itse kiukutella lapselle.)

Ja jos lapsella on sellainen väärällä jalalla sängystä -päivä (tai viikko), että kaikki on pielessä ja naama norsunkärsällä, niin mun on helpompi ajatella sitä siitä näkökulmasta, että nyt syystä tai toisesta sillä on tankki tyhjänä. Mä tiedän, että levänneinä ja kylläisinä mun lapset on yhteistyökykyisiä ja iloisia, joten jos ne on jotain muuta, niin selvästikään niillä ei joko ole tankki täyttynyt tarpeeksi tai jokin asia kuluttaa sitä tahdonvoimaa ikäänkuin taustalla. Niinkuin vaikka kävelemään oppiminen, tai hampaiden tekeminen, tai kerhon aloitus, tai unien kesken jääminen, tai väärään paikkaan siivottu pehmolelu, tai yötissivieroitus, tai joku muu kriisi tai muutos tai pohdinta tai kasvun paikka.

Eikä mun välttämättä tarvitse tietää, että mikä se on. Toisinaan mä tajuan vasta jälkikäteen, että no ei ihme että se oli kärttyinen, kun oli tulossa kipeäksi tai hammas pukkasi juuri läpi tai se on näköjään pohtinut kovasti sitä eilistä tapahtumaa. Jo se, että mä annan sille lapselle tilan olla oma kärttyinen itsensä, auttaa. Mun ei tarvitse ottaa lapsen käytöstä henkilökohtaisesti (”Miten se kehtaa kiukutella mulle!?!?!”), vaan mä voin sen sijaan auttaa lasta säästämään sitä vähissä olevaa tahdonvoimaa.

Ja niin edelleen

Mä voisin myös kirjoittaa toisen yhtä pitkän tekstin siitä, miten tahdonvoiman käsitettä vois soveltaa parisuhteeseen, mutta ehkä riittää jos mä sanon että nää ylläolevat ajatukset toimii ihan yhtä lailla myös siihen. Jos molemmat on väsyneitä, nälkäisiä ja muuten egovajaita, niin riitoja tulee tosi paljon herkemmin – ja kuitenkin ne on jotenkin tosi paljon helpompi sietää ja selvittääkin silloin.

Kun ne riidat ei oikeasti johdu siitä, että me oltais pohjimmiltamme täysin eri mieltä jostain perustavanlaatuisesta asiasta, vaan kummallakaan ei yksinkertaisesti riitä kapasiteetti katsoa asiaa toisen näkökulmasta tai vaihtoehtoisesti selittää omat tunteensa juurta jaksain. Sit kun on saatu lapset nukkumaan ja vähän kohennettu verensokeria, niin onkin jo paljon helpompi pyytää anteeksi ja selittää, mistä kenkä oikein puristi. 🙂

Entäpä työpaikalla? Kavereiden kanssa? Harrastusporukoissa ja järjestötoiminnassa? Miten nää käsitteet vois soveltua sinne?

Kommenteista:

Saa kommentoida! Jos huomaat käyttäväsi tahdonvoiman sovelluksia arjessa, niin kuulen niitä mielelläni kommenteissa. Tai jos tästä tuli itselle joku oivallus, että ai tuosta se lapsen/oma käytös varmaan johtuukin, niin sellaisetkin voi mielellään jakaa. 🙂

Milloin huomaat, että sulla on oma tahdonvoima koetuksella? Entä milloin huomaat muista perheenjäsenistä, että nyt on paukut aika lopussa? Mitä tapahtuu, kun sekä itselläsi että muilla on samaan aikaan tankki tyhjänä – ja miten niitä tilanteita voisi ehkä ehkäistä tai muuten lievittää?