Frozen ja ajatuksia jäätaikavoimien hallintaan

Katsottiin viikonloppuna Frozen, taas vaihteeksi. Se on yksi niistä elokuvista, joissa minä aloitan vollottamisen lähes ensimmäisestä kohtauksesta ja lopetan sitten lopputekstien kohdalla, koska aika moni leffan teemoista tuntuu osuvan aika lähelle omaa kokemusta.

Elokuvan jälkeen juteltiin esikoisen kanssa Elsan taikavoimista.

(Niille teistä, joille Frozen ei ole tuttu leffa, pieni tiivistys asetelmasta. Elokuva kertoo kahdesta sisaruksesta, joista vanhemmalla, Elsalla, on käsissään jäätaikavoimia. Lapsina leikkiessä Elsa satuttaa taikavoimillaan vahingossa pikkusiskoaan Annaa. Vanhemmille annetaan neuvoksi, että Elsan tulee opetella hallitsemaan taikavoimiaan, mutta pelko voi olla vaaraksi. Vanhemmat tulkitsevat neuvon niin, että Elsan pitää kätkeä taikavoimansa kaikilta, myös rakkaalta pikkusiskoltaan. Hallitsemisen sijaan Elsa oppii pelkäämään ja piilottamaan taikavoimiaan – ja sen myötä myös tunteitaan, koska tunnekuohut voimistavat taikaa. Sen enempää en spoilaa, ja tämäkin tapahtuu leffan ensimmäisen 10 minuutin aikana.)

Mietittiin sitä, että se peittely ja piilottelu ei auttanut Elsaa oppimaan, miten taikavoimia voisi hallita. Että Elsa opetteli käyttämään käsineitä jotta ei satuttaisi ketään, mutta ei silloinkaan uskaltanut leikkiä Annan kanssa, koska pelkäsi voimiaan. Mietittiin myös, että mitenköhän Elsa ja vanhemmat olisivat voineet oikeasti harjoitella sitä taikavoimien hallintaa.

Miksi kirjoitan tästä blogitekstiä?

Mainitsin lapsellekin, että vähän samalla tavalla hänen ja kuopuksen ja kaikkien lasten (ja aikuistenkin) on tärkeää opetella hallitsemaan omia fyysisiä voimiaan ja toimimaan tunteidensa kanssa. Meillä ei ole jäätaikavoimia, mutta jokainen meistä pystyy silti vahingoittamaan toisia ihmisiä, tahallaan tai vahingossa, henkisesti tai fyysisesti, jos tulee tunnekuohu.

Ja valitettavan usein lapsuudessa saatu treeni tai neuvot omien tunteiden hallintaan ja väkivallattomuuteen on samaa sarjaa kuin Elsan ja Annan vanhemmilla: piilota tunteet, älä käytä voimaa tai sano rumasti, ole kiltti ja huomaavainen, suojele muita. Ihan sinänsä hyviä neuvoja, mutta mitä apua niistä on silloin, kun tarkoituksena on harjoitella suuntaamaan se oma voima rakentavasti?

**disclaimer tähän väliin: Kirjoitan tätä äitinä, opettajana, ja Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutuksen osallistujana. En ole terapeutti enkä psykiatri, joten näitä näkökulmia ei tule ottaa minkäänlaisena kliinisenä vihanhallintakoulutuksena tms. Tarkoituksenani on herättää ajatuksia ja pohdintaa siitä, miten me voimme auttaa itseämme ja lapsiamme oppimaan rakentavia tapoja kohdata omat tunteemme, tarpeemme ja voimamme. Jos tuntuu, että tarvitset akuuttia apua väkivallattomuuden opetteluun, niin Maria Akatemia ja Naisten Linja ovat hyviä ensimmäisiä yhteydenottoväyliä.**

Tällaisia asioita keksittiin lapsen kanssa, kun mietittiin, että miten Elsan olisi ollut hyödyllistä harjoitella taikavoimiensa hallintaa.

1. Avoimuus ja hyväksyminen

Elsalla oli taikavoimia. Piilottamalla ne eivät kadonneet, vaan päinvastoin voimistuivat hallitsemattomiksi. Toki elokuva olisi ollut varsin erilainen, jos Elsan perhe olisi alusta asti opetellut hyväksymään sen, että tämä asia nyt on osa meidän perheemme kulttuuria. Sen sijaan ikkunat ja ovet suljettiin, lapset pidettiin sisällä eristyksissä – myös Anna, joka teoriassa olisi voinut hyvin leikkiä vaikka kylän lasten kanssa. Elsan ominaislaadusta tehtiin salaisuus.

Mitä olisi tapahtunut, jos vanhemmat olisivat tehneet toisen valinnan? Jos he olisivat nähneet ennalta, että nimenomaan eristäminen ja salailu kasvattavat pelkoa?

Elsa ja Anna olisivat saaneet kasvaa yhdessä. Anna ei olisi ollut niin tuskallisen yksinäinen, ja olisi ehkä kruunajaispäivänä tehnyt erilaisia valintoja. Vanhemmat olisivat ehkä löytäneet ihmisiä, jotka olisivat voineet auttaa Elsaa ja koko perhettä opettelemaan taikavoimien kanssa elämistä. Elsa olisi kokenut, että hänen erityislaatunsa on lahja, jolla voi tehdä kauniita asioita, ei pelkästään pelottava virhe, joka tekee elämästä helvettiä.

Me jokainen voimme vanhempina miettiä, että mikä on meidän lapsissamme se ainutlaatuinen taikavoima. Onko se temperamentti, tunneherkkyys, impulsiivisuus, asioihin uppoutuminen, pohdiskelevuus, päättäväisyys… Useimmiten ainakin omalla kohdalla sen huomaa niistä hetkistä, jolloin lapsi ei mukaudukaan automaattisesti minun suunnitelmiini, ohjeisiini, aikatauluihini. Niistä hetkistä, jolloin lapsi on ”hankala” tai ”mahdoton” tai ”käsittämätön”.

Niissä hetkissä voin suhtautua lapsen ominaislaatuun kuin Elsan vanhemmat: älä ole tuollainen, ole toisenlainen. Ja voin tehdä sen täydestä rakkaudesta, niinkuin Elsankin vanhemmat. Jos vain olisit toisenlainen, elämäsi olisi helpompaa.

Tai sitten voin opetella suhtautumaan lapsen ominaislaatuun niinkuin se olisi upea lahja, jota lapsen tulee oppia käyttämään, ja jossa minun täytyy auttaa häntä. Lapsi on ihana ja oikeanlainen juuri tuollaisena – miten autan häntä oppimaan sellaisia toimintatapoja, joilla hän saa sen lahjansa suunnattua oikein, eikä satuta ketään (toisia tai itseään) siinä samalla?

2. Yhdessä harjoittelu

Elsa jäi taikavoimiensa kanssa aika yksin. Vanhemmilla ei itsellään mitä ilmeisimmin ollut kokemusta taikavoimista, joten he eivät tienneet, mitä niiden kanssa pitää tehdä.

Ehkä avoimuudella ja hyväksymisellä olisi ollut sekin vaikutus, että jostain päin valtakuntaa olisi löytynyt joku, joka olisi voinut auttaa Elsaa harjoittelussa. Joku, joka olisi osannut antaa neuvoja, vinkkejä ja tekniikoita sekä Elsalle että hänen vanhemmilleen.

Tai ehkä ei. Ehkä Frozen-maailmassa Elsa oli ainoa, jolla oli tällaisia taikavoimia. Silloinkin avoimuus ja hyväksyminen olisivat saaneet aikaan sen, että Elsa olisi voinut alkaa harjoitella vanhempien tai opettajan avulla. Kokeilla, millaisilla tavoilla taikaa saa suunnattua, miten rauhoittua kun hermostuttaa, milloin kannattaa varoittaa toisia että nyt minun on parempi olla hetki yksin.

Ja ehkä silloin Elsalla olisi ollut joku, jolle kertoa kun on neuvoton olo. Joku, jonka kanssa olisi voinut miettiä erilaisia ratkaisuja. Joku, jolle itkeä ja raivota kun ei jaksaisi sitä, että tämä elämä on tällaista. (Kuvitelkaa Elsa murrosiässä: jäätaikavoimat ja hormonimyllerrys samaan aikaan. Siinä on paljon kannettavaa teinille.)

Joskus oman lapsen kanssa on niin kiitollinen tilanne, että lapsen taikavoima on samansuuntainen kuin oma. Räiskyvän temperamentin vanhemmalla on räiskyvä lapsi. Silloin vanhemmalta (ainakin teoriassa) voi löytyä empatiaa lasta kohtaan: tämä on minullekin vaikeaa, kuinka vaikeaa se mahtaakaan olla lapselle? Jos vanhempi on löytänyt keinoja suunnata sitä taikavoimaansa rakentavasti, niin niitä samoja keinoja voi kokeilla lapsen kanssa. Tai sitten lapsi saattaa löytää jonkun keinon, joka toimii myös aikuiselle.

Silloinkin, kun lapsen taikavoima on ihan eri kuin oma, siihen voi suhtautua uteliaasti ja rakastavasti. Selvästi lapsella on näissä tilanteissa vaikeaa – hmm, mikäköhän siihen auttaisi? Mitä minä voisin tehdä? Mitä lapsi voisi kokeilla? Mitähän lapsi tarvitsee?

3. ”Ehkä se voisi harjoitella jonkun ritarin kanssa”, eli suojaaminen

Meidän esikoiselle oli tosi tärkeää, että jos Elsa olisi harjoitellut jonkun kanssa, niin sillä olisi pitänyt olla kypärä, ettei Elsan jäävoimat vaan olisi satuttaneet. ”Ja sitten tässä rinnan päällä ainakin sata paitaa ja vielä takki!” Minä ehdotin, että entäs jos sillä olisikin vaikka haarniska? ”Joo, se voisi harjoitella vaikka jonkun ritarin kanssa!”

Ja tottahan se on. Silloin kun harjoitellaan, niin sattuu virheitä, ja harjoittelukumppanin on tosi tärkeä suojata itsensä. Ensinnäkin se varmistaa, että harjoittelukumppani pysyy turvassa ja hyvinvoivana, ja pystyy jatkamaan harjoittelua. Toisekseen se antaa harjoittelijalle vapauden kokeilla uutta, tehdä niitä virheitä, ja muuttaa toimintaansa niiden virheiden perusteella. Opettelu jää aika ohueksi, jos tekee vain sellaisia asioita, jotka hallitsee täysin.

Jos minä vanhempana autan lasta opettelemaan oman taikavoimansa hallintaa, niin minunkin pitää suojata itseni. Se voi tarkoittaa fyysistä suojaamista – saatan joutua pitelemään raivopäistä lasta, ettei hän lyö minua. Tai se voi tarkoittaa emotionaalista suojaamista – huolehdin omista tarpeistani, lepään, puran ajatuksiani ystäville tai vaikka ammattiauttajalle, jotta pysyn lapsen kanssa kärsivällisenä ja lempeänä. Se voi tarkoittaa sitäkin, että jaan vastuuta lapsen opettelun tukemisesta muillekin turvallisille aikuisille, jotta en polta itseäni loppuun. Ja sitä, että kun lapsen kanssa tilanne on vaativimmillaan, niin annan muissa asioissa itselleni armoa, enkä vaadi itseltäni kaikessa täydellisyyttä.

Itsestä huolehtiminen tarkoittaa myös sitä, että opettelee hallitsemaan niitä omia taikavoimiaan, ymmärtämään ja hyväksymään omia tunteitaan ja tarpeitaan. Opettelee lukemaan merkkejä, jotka kertovat siitä, että nyt on aika hetkeksi keskittyä omaan itseen, oman haarniskan paikkailuun ja korjailuun.

Elsa ei halunnut satuttaa jäävoimillaan. Minä uskon, että meidän lapsemme eivät myöskään halua satuttaa omilla taikavoimillaan.

Mitä paremmassa kunnossa meidän oma haarniskamme on – jaksaminen, tahdonvoima, kärsivällisyys, omat tarpeet, oma ilo ja hyvinvointi – sitä helpompi meidän on suhtautua lapseen rakastavasti ja kannustavasti silloinkin, kun hän heittelee jääpiikkejä vahingossa tai tahallaan. Kun näemme, että lapsi opettelee ja on itsekin taikavoimiensa kanssa pulassa, niin lapsen käytös ei pääse vahingoittamaan meitä samalla tavalla. Silloin pystymme auttamaan lasta tämän tunteiden kanssa, ja voimme yhdessä etsiä tapoja, joilla lapsi saisi tilanteessa tarvitsemansa.

Aikuisenakin voi harjoitella

Elokuvassa Elsa harjoitteli taikavoimiensa hallintaa vasta aikuisena. Olen itsekin opetellut suurimman osan tunnetaidoistani aikuisiällä, joten se kohta kolahti myös omalle kohdalle.

Koskaan ei ole liian myöhäistä hyväksyä, että minä olen tällainen, minulla on tällainen taikavoima, minä tarvitsen näitä asioita ja välillä tunnen kaikenlaisia tunteita. Koskaan ei ole liian myöhäistä etsiä joku, jonka kanssa harjoitella yhdessä (ystävä, terapeutti, valmentaja, kurssi tai kirja…) – joku sellainen, jolla on itsellään niin vahva haarniska, että minun virheeni tai opetteluni eivät voi häntä vahingoittaa.

Olipa meidän taikavoimamme mikä tahansa, niin myös meillä on lupa olla juuri tällaisia kuin olemme – ja mahdollisuus opetella olemaan sitä rakentavasti ja lempeästi. Kun Elsa oppii hallitsemaan taikavoimiaan, hän luo huikeita taideteoksia jäästä. Kun me opimme hallitsemaan omia taikavoimiamme hyväksymisen ja harjoittelun kautta, meillä on sama mahdollisuus.

Ja sellainen esimerkki on myös aika huikea tapa auttaa lasta hyväksymään omat taikavoimansa.

Persoonallisuuden tunteminen ja hyvän vanhemmuuden opettelu

Tarvitseeko vanhemman tietää, mitä persoonallisuustyyppiä hän on, voidakseen olla hyvä vanhempi? Tai tarvitseeko hänen tietää, mitä tyyppiä hänen lapsensa on?

Tämä kysymys nousi mieleen, kun juttelin ystävän kanssa ekstroversiosta ja introversiosta. Siis siitä, että etsiikö herkästi stimulaatiota toisista ihmisistä, saako energiaa vuorovaikuttamalla toisten ihmisten ja ympäristön kanssa, yrittääkö ymmärtää asioita ihmisten ja toiminnan kautta – vai saako energiaa yksinolosta, yrittää ymmärtää asioita informaation ja ilmiöiden kautta, tai välttää herkemmin hakeutumista toisten seuraan.

Ekstroversio on yksi Big Five -persoonallisuuspiirteistä, ja se esiintyy ilman muuta enemmän jatkumona kuin joko-tai -jaotteluna. Toisten käytös ja ajattelu ilmentää suhteessa enemmän ekstroversiota kuin toisten. Sama ihminen voi näyttää ekstrovertilta tai introvertilta riippuen siitä, onko ympärillä olevilla ihmisillä häneen verrattuna enemmän tai vähemmän ekstroversiota persoonallisuudessaan.

Sama pätee moniin muihin persoonallisuuspiirteisiin ja -luokitteluihin. Big Fiven (ekstroversio, neuroottisuus, tunnollisuus, sovinnollisuus, avoimuus uusille kokemuksille) lisäksi ihmisen persoonaa voidaan kuvata ja tulkita esimerkiksi enneagrammin, tai MBTI-luokittelun, tai temperamentin pohjalta. Jotkut näistä korreloivat toistensa kanssa enemmän, jotkut vähemmän.

Persoonallisuuden ymmärtäminen ja hyvä vanhemmuus

No tarvitseeko vanhemman tietää yhtään mitään persoonallisuustyypittelyistä ollakseen hyvä vanhempi? Ei välttämättä.

Voiko oman tai lapsen persoonallisuustyypin tunnistaminen ja ymmärtäminen auttaa olemaan parempi vanhempi? Ilman muuta. (Silloin kun parempi = yhä enemmän lapsensa tarpeita huomioiva ja niihin viipymättä vastaava, empaattisempi, kärsivällisempi ja turvallisempi vanhempi.)

Itselleni erilaisten persoonallisuustyypittelyiden opettelu ja niihin tutustuminen on inspiroiva harrastus. Muutama vuosi sitten luin kaiken Myers Briggs -materiaalin, minkä käsiini sain. Tällä hetkellä opettelen ymmärtämään enneagrammia. Kesällä istuin inspiroituneena persoonallisuuspsykologian luennoilla.

Mikä on suurin hyöty, jonka olen saanut erilaisten persoonallisuustyypittelyjen tuntemisesta?

Se, että minun on helpompi tunnistaa ja nimetä omia ja läheisteni tunteita, tarpeita, taipumuksia ja omituisuuksia. Se, että väsyn ihmisten seurassa olemisesta, ei ole valuvika tai virhe, vaan minun temperamenttini ominaisuus. Se, että minä ja puolisoni teemme päätöksiä eri tavalla, ei tarkoita että kumpikaan meistä olisi väärässä. Ja se, että esikoinen on tasainen uppoutuja ja kuopus räiskähtelevä vauhtihirmu, ei tarkoita että olisin onnistunut yhden kohdalla ja epäonnistunut toisen kanssa. He nyt vain ovat sellaisia kuin ovat.

Lapsen tarpeiden tunnistaminen

Ja siinä mielestäni on keskeisin tapa, jolla persoonallisuustyyppien tunteminen voi auttaa olemaan parempi vanhempi. (Silloin kun parempi = yhä enemmän lapsensa tarpeita huomioiva ja niihin viipymättä vastaava, empaattisempi, kärsivällisempi ja turvallisempi vanhempi.)

Jos tiedän, että lapsellani on taipumusta väsähtää sosiaalisissa tilanteissa, niin osaan varata aikatauluun tietoisemmin rauhallista aikaa yksinololle ja akkujen lataamiselle. Jos taas tiedän, että lapsi kukoistaa kun hänellä on paljon seuraa, niin tunnistan helpommin, mistä kenkä puristaa, jos pitkän kesäloman puolivälissä hän roikkuu turhautuneena kiinni aikuisessa.

Jos puolestaan olettaisin molempien lasten kohdalla, että ratkaisu ”kiukutteluun” ja ”turhautuneeseen riehumiseen” on toisten lasten seura (koska ”kyllähän nyt tuon ikäinen jo seuraa kaipaa”) tai rauhalliset kotipäivät (koska ”kyllähän tuon ikäisen nyt pitää osata leikkiä itsenäisestikin”), niin se toimisi vain toisen lapsen kohdalla. Toisen kohdalla auttamisyritykseni vain pahentaisi tilannetta.

Ja tottakai lapsen tarpeisiin voi opetella vastaamaan kokeilemisen ja onnistumisen kautta ilman mitään persoonallisuuden tuntemustakaan.

Ainakin itselleni on kuitenkin helpompi muistaa, millaisia juttuja kannattaa kokeilla, jos tiedän, millainen persoona lapseni on.

Kannattaako tässä tilanteessa sanoittaa ja nimetä lapsen tunteita vai auttaa häntä purkamaan niitä fyysisesti? Onko klassinen ”valitsetko siniset vai punaiset kurahanskat” -temppu lapsen valintaa helpottava vai vaikeuttava? Onko lapsen helpompi hahmottaa perustelut muodossa ”tällaisia asioita seuraa näistä erilaisista vaihtoehdoista” vai ”kun sinä toimit tällä tavalla, niin sitten tapahtui tätä”?

On myös helpompi muistaa, mitkä jutut toimivat edellisellä kerralla, kun ne on yhdistänyt mielessään sen lapsen persoonallisuustyyppiin.

Lapsellani näyttäisi olevan korkea tunnollisuus, joten autan häntä ennakoimaan tilanteita, jotta äkkiä tapahtuvat muutokset eivät pistä lapsen pasmoja sekaisin. Matalan tunnollisuuden lapseni taas kaipaa toista enemmän apua tavaroiden laittamisessa paikalleen, mutta toisaalta ei tarvitse niin paljon selityksiä ja ennakointia, jos suunnitelmat yhtäkkiä muuttuvat.

…ja vanhemman tarpeiden tunnistaminen

Sama auttaa tietysti silloin, kun puhutaan vanhemman oman persoonallisuustyypin tuntemisesta.

Miten säästän omaa kapasiteettiani niin, että jaksan vastata lapseni tarpeisiin? Toisella vastaus on ”pidän kodin järjestyksessä, jotta ympäristön kaaos ei rassaa minua”, ja toisella vastaus on ”en stressaa kodin järjestyksestä, koska tavaroiden jatkuva paikalleen laittaminen vaatii ihan valtavasti energiaa”. Kumpi on oikeassa? Niinpä. Se, joka saa toiminnallaan aidosti huomioitua omat tarpeensa ja taipumuksensa, eikä odota itseltään ihmetekoja.

Persoonallisuustyypittelyjen tuntemisen ydin hyvän vanhemmuuden kannalta onkin juuri siinä, että auttaako se vanhempaa tunnistamaan ja vastaamaan omiin ja lapsensa tarpeisiin arjessa, tilanteesta toiseen, juuri tässä hetkessä?

Miten vältän stereotyyppiin kompastumista?

Jos tyypittelyä käyttää stereotypisoinnin välineenä (”ei se varmaan halua mennä sinne kaverin synttäreille, kun se on introvertti ja meillä on ollut raskas viikko”), niin mennään metsään ja vauhdilla.

Sen sijaan jos tunnistan sen, millaisia asioita eri tyypit usein tarvitsevat, voin tuoda ne mukaan keskusteluun: ”Tuli kutsu kaverin synttäreille. Olisiko sinne sun mielestäsi kiva mennä? Tuntuuko susta, että on ollut tällä viikolla aika paljon kaikenlaista, ja mietit että jaksatko mennä? Mietitään, että miten onnistuisi sekä juhliin meneminen että lepääminen.”

Ja toki täytyy muistaa, että toisinaan introverttikin innostuu toisten kanssa olemisesta, korkean tunnollisuuden tyyppi haluaa tehdä spontaaneja päätöksiä, ja korkean sovinnollisuuden tyyppi ilmoittaa toiselle, että painu kuule sanonko minne. Persoonallisuus ei rajaa ihmisen käytöstä, vaan se värittää sitä, miten ihminen tyypillisesti havaitsee, tuntee, tai toimii.

Ihmiselle on luontaista havaita toisista ja itsestään sellaiset piirteet ja asiat, jotka vahvistavat aiempaa ajattelua. Senpä takia onkin hyvä pyrkiä erityisesti huomaamaan myös ne hetket, jolloin oma tai lapsen käytös on epätyypillistä persoonaan nähden.

Toisaalta sen epätyypillisen käytöksen huomaaminen auttaa pääsemään pois stereotypisoinnista ja kohti aitoa toisen ihmisen (tai itsensä) näkemistä ja hyväksymistä. Kas, tänään on tällainen päivä, näitäkin näemmä siis on.

Toisaalta se auttaa taas huomioimaan käytöksen takana olevat tarpeet: kertooko tämä käytös siitä, että tarpeet ovat täynnä vai vajaalla? Olenko minä itse asiassa tällainen silloin, kun saan kaiken sen levon, innostuksen, hyväksynnän ja tilan, mitä tarvitsenkin? Vai onko tämä sellaista käytöstä, johon vajoan kun patteri piiputtaa punaisella ja tankissa on vain huurut enää jäljellä? Ja lapsen kohdalla: onko tämä epätyypillinen toiminta lapseltani stressikäytöstä vai hyvinvoivaa käytöstä – ja mitä hän mahdollisesti silloin tarvitsee minulta?

Sellaisten asioiden huomaaminen vie taas askelen lähemmäs hyvää, lapsen tarpeisiin vastaavaa vanhemmuutta.

Tämä toimi tällä kertaa 14: Väärinkäsityksiä

Tapahtumapaikka: iltapalapöytä viikonloppuiltana. Periaatteessa ollaan aikataulussa mutta käytännössä kaikki perheenjäsenet ovat tuhannen väsyneitä.

Kolmevee *sellaisella merirosvon käsiliikkeellä*: Yarrrrr!
Isi *huolissaan, että merirosvon käsiliike vie kohta täyden maitomukin pöydältä lattialle*: Hei ruokapöytä ei ole leikkimisen paikka!
Kolmevee *samalla käsiliikkeellä*: Yarrrrr!

Ei muuten ollut ensimmäinen kerta samana päivänä, kun aikuinen turhautuu siihen, että lapsi tekee just täsmälleen saman asian mistä aikuinen on kolme sekuntia sitten kommentoinut.

Missä tuli väärinkäsitys?

Tämä tilanne sitten selvitettiin siinä iltapalapöydässä (kun ensin aikuinen oli päässyt irti turhautumisestaan ja lapsi siitä tunteesta, että häntä on ihan aiheetta nyt toruttu), ja löytyi tämänkin väärinkäsityksen ydin.

Isi viittasi lapsen käytökseen sanalla ”leikkiminen”. Lapsi ei ajatellut, että se käsiliike on leikkimistä.

Isin mielessä hänen sanomansa lause tarkoitti suunnilleen ”ruokapöydässä istutaan paikallaan ja ollaan huitomatta”.

Lapsen korvissa lause tarkoitti ”ruokapöydässä ei leikitä” – mikä oikeastaan ei edes meidän huushollissa pidä paikkaansa. (Lapset saavat ihan rauhassa leikkiä haarukkani-on-lentokone-ja-suu-on-lentokenttä -leikkiä ja muuta, kunhan se leikki auttaa ruokaa pääsemään lautaselta vatsaan asti.)

Lapsi ei siis yhdistänyt, että aikuisen sanoma lause liittyisi jotenkin kiinteästi hänen käytökseensä, tai olisi esimerkiksi pyyntö lopettaa se käytös. Ei ihme, että se käytös ei muuttunut.

Kun me aikuiset osasimme sanoa lapselle, että voisitko istua paikallasi huitomatta, meitä pelottaa että muki putoaa, niin lapsi istui lopun iltapalaa rauhallisesti ja joi mukin tyhjäksi.

Toinen väärinkäsitys

Saman kolmeveen kanssa käytiin kuluneella viikolla ravintolan leikkipaikan yhteydessä seuraava keskustelu.

Lapsi *ajelee leluautolla leikkipaikan vieressä kulkureitillä*
Minä: Hei muruseni, älä kiitos ajele siinä reitillä, siitä kulkee tarjoilijoita ja asiakkaita joilla voi olla ruokaa käsissä ja voi tulla törmäyksiä. Se ei ole turvallinen paikka tuohon hommaan.
Lapsi: Okei! *Siirtyy ajelemaan leikkipaikan puolelle*
Kaksi minuuttia myöhemmin:
Lapsi *rakentaa palikoista jotain junarataa täsmälleen samassa paikassa kulkureitillä*
Minä: Hei kuule, näidenkin paikka on siellä leikkipaikan puolella. Älä rakenna tähän keskelle, kun siinä on se kulkureitti ja se ei ole turvallista, joku voi kompastua. Tässä matolla ja tämän viivan tällä puolen voit hyvin rakentaa ja leikkiä.
Lapsi: Okei! *Siirtyy rakentamaan matolle*
Vähän myöhemmin, kun on syöty ruoka loppuun:
Lapsi *leikkii leikkipaikan puolella, alkuperäinen leluauto on itsekseen leikkipaikan vieressä kulkureitillä*
Minä: Hei muruseni älä kiitos jätä näitä leluja tähän, kun tässä on tämä kulkureitti, ei ole turvallista, joku voi kompastua näihin leluihin.
Lapsi: Se auto halusi mennä sinne olemaan pois matolta.
Minä: Huomaatko tässä leikkipaikan reunassa on sellaista lattiaa, jossa ei ole mattoa. Lelut kuuluvat tämän viivan tälle puolen, leikkipaikan puolelle.
Lapsi: Okei!

Lopun ravintolareissun ajan kulkureitti pysyi vapaana leluista.

Enkö mä just sanonut?

Tekikö lapsi jatkuvasti juuri sitä, mistä häntä oli kielletty?

Ei mun mielestäni. Hän ei sen ensimmäisen sanomisen jälkeen ajellut autolla siinä kohtaa. Hän vain rakensi siihen rataa, ja se oli hänen mielestään eri asia. Toisen sanomisen jälkeen hän leikki täsmälleen siellä missä olin pyytänyt, mutta siirsi vain sen lelun muualle. Sekin oli hänen mielestään eri asia kuin mistä oli jo sanottu.

Meidän aikuisten on hirveän helppo olettaa, että lapsi osaa yleistää. Ja että hän osaa yleistää juuri siihen suuntaan kuin meidän ajatuksemme kulkevat. Että jos sanotaan, ettei *tässä* saa ajella, niin silloin *tässä* ei saa leikkiä myöskään mitään muutakaan eikä laittaa leluja. Koska turvallisuus, koska blaablaa, koska kompastuminen.

Yleistämisen taito kehittyy kuitenkin vasta lähempänä kouluikää, ja varsinkin kolmevuotiaalla yksittäiset ohjeet ovat vielä yksittäisiä ohjeita. Kolmevee voi hyvin ymmärtää, että se ajeleminen liittyy jotenkin kompastumiseen – mutta entä jos istun tässä ihan paikallani ja kasaan näitä palikoita, kyllähän silloin toiset pääsevät ohi?

Kolmevuotiaalla ei ole vielä sellaista kykyä, jonka avulla hän ymmärtäisi, että toiset asiakkaat ja tarjoilijat eivät ole välttämättä tottuneet tarkistamaan, onko kulkureitillä leluja tai lapsia, tai että lautasta kantava aikuinen ei välttämättä näe paikallaan istuvaa lasta ollenkaan.

Toisin sanoen vastuu lapsen käytöksen ohjaamisesta on silloin minulla. Ja silloin kun operoidaan alle kouluikäisten kanssa, niin minun tehtäväni vanhempana on myös olla aika herkällä korvalla sen suhteen, mitä lapsi minun ohjeistani milloinkin ymmärtää.

Mistä päästään takaisin sinne ensimmäiseen merirosvon käsiliike -tarinaan. Nimittäin vaikka kuinka on fiksu ja Toimivan Perheen käynyt aikuinen, niin väsyneenä se lapsen käytöksen ohjaaminen on vaikeampaa, kun ei vain aivo riitä. Toisinaan tulee annettua tosi typeriä ohjeita ja turhauduttua siihen, kun lapsi ei osannutkaan lukea ajatuksiani. (Tällä kertaa se aikuinen sattui olemaan isi, mutta vain sattumalta. Ihan yhtä lailla itse teen samaa.)

Niissä hetkissä onkin kullanarvoista muistaa, että hei, todennäköisesti tämä on väärinkäsitys. Jos lapsi tekee jotain ihan älytöntä, ja minä olen siitä jo sanonut, niin jossain kohtaa meillä meni viestiminen pieleen. Minä en osannut sanoa, tai lapsi ei kuullut kaikkea, tai lapsi ymmärsi eri tavalla. Vain hyvin harvoin tilanne on se, että lapsi tahallaan tekee jotain sellaista, mistä aikuiselle tulee paha mieli – ja silloinkin syy on enemmän siinä, että lapsella keittää yli ja lapsen tunteidenkäsittelykyky ei riitä senhetkisen kuohun suitsimiseen.

Mitä mä siis tein?

Tällä kertaa selvittiin sillä, että aikuinen myönsi, että olisi voinut sanoa asian selkeämmin. Tällä kertaa tilanteessa oli kaksi aikuista, joilla yhteensä riitti jaksaminen siihen, että löydettiin väärinkäsityksen ydin.

Väsyneinä hetkinä kuitenkin jo sekin ajatus voi auttaa, että todennäköisesti tässä on kyseessä väärinkäsitys. Vaikka en tietäisi, mitä lapsi ymmärsi eri tavalla kuin halusin. Vaikka olisin itse kiukkuinen ja turhautunut, kun lapsi käyttäytyy kuin, no, keskenkasvuinen. Tai vaikka tajuaisin vasta seuraavana päivänä, että voi ryönä, enpäs muuten sanonutkaan sitä mitä luulin sanoneeni.

Väärinkäsityksiä tulee jatkuvasti. Niitä saa vähemmäksi harjoittelemalla selkeää viestintää, mutta kokonaan eroon niistä ei ehkä pääse. Ainakaan minä en ole vielä päässyt.

Kiitollista niissä on se, että juuri väärinkäsityksiä setvimällä pääsee opettelemaan ihan ruohonjuuritasolla, että miten asioita kannattaisi sille omalle lapselle sanoa, jotta tämä ymmärtää mahdollisimman selkeästi. Ja kun lapsi ymmärtää selkeästi, mitä aikuinen toivoo hänen tekevän, niin todennäköisyydet molempia miellyttävään yhteistyöhön kasvavat ratkaisevasti.

Viisi lausetta, joilla lapsen pyyntöihin kannattaa oikeasti vastata

Tulipa vastaan somessa linkki juttuun, jossa kerrottiin (muka) viisi lausetta, joilla lapsen anelun saa katkaistua.

Paitsi että ne ohjeet olivat vähän samaa sarjaa kuin jos kodin turvallisuudesta neuvottaisiin näin:
”Huutaako palohälytin? Ei hätää, ota siitä patterit pois, ja saat nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta.”

Toisin sanoen aivan sama, mistä syystä lapsi pyytää jotain, niin hänet kannattaa (muka) hiljentää sillä, ettei kuuntele, ei vastaa, tai rankaisee jos lapsi jatkaa keskustelua.

Mun oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että tuollaiset ohjeet ovat parhaimmillaankin tehottomia ja pahimmillaan aikamoista henkistä väkivaltaa. Lapsen hiljentäminen tylyttämällä on hyödyllistä vain silloin, jos aikuista kiinnostaa ainoastaan aikuisen oma hyvinvointi. Lapsella on aina joku syy käytökseensä, riippumatta siitä, näkeekö aikuinen sitä vai ei.

Niin senpä takia ajattelin ehdottaa viisi vaihtoehtoista lausetta, joilla saat aidosti lapsen aneluraivaria kohti keskustelua – ilman tylyttämistä, henkistä väkivaltaa tai hatusta vedettyjä rangaistuksia.

Viisi lausetta, joilla lapsen ”anelun” saa oikeasti katkaistua

1. Sua taitaa suututtaa ihan kamalasti.

Jos lapsi huutaa ja raivoaa, niin silloin hänellä on käynnissä joku tunne. Tämä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta joskus se silti unohtuu.

Tunnekuohun keskellä lasta voi auttaa jo se, että hänen tunteensa tulee näkyväksi. Nimeämällä tunteen aikuinen antaa tunteelle luvan olla olemassa. Tämä lause ei vielä kerro mitään siitä, miten aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen, sen aika on myöhemmin.

Tässä kohtaa on myös hyvä pysähtyä kuuntelemaan, mitä lapsi vastaa aikuisen arvaukseen hänen tunteestaan. Ehkä lasta ei suututa, ehkä häntä surettaa? Tai turhauttaa? Tai pelottaa? Tai ärsyttää? Tai hän on pettynyt? Lapsi saattaa vastata ”joo”, tai ”eiii!”, ja molemmat vastaukset vievät keskustelua eteenpäin.

Jos aikuisella loppuu tunnesanat kesken, eikä tule mitään fiksua arvausta mieleen, niin ihan hyvin voi sanoa myös ”mä huomaan, että susta tuntuu nyt tosi pahalta”. Yleissanat kuten ”hyvä” ja ”paha” eivät ole ideaaleimpia tunteiden sanoittamiseen, mutta ne ovat kuitenkin sata kertaa parempia kuin ”nyt suu poikki tai et saa jälkiruokaa”.

2. Mä huomaan, että se on sulle tosi tärkeää.

Jos lapsen raivari liittyy johonkin sellaiseen, mitä lapsi haluaisi (niinkuin tuossa valitettavassa nettiartikkelissa), niin tunteen sanoittamisen lisäksi on usein hyödyllistä sanoa ääneen, että se haluamisen kohde on lapselle tosi tärkeää.

Meistä aikuisista voi tuntua ihan typerältä se, että lapsi haluaa tietynvärisen mukin, tai suostuu pukemaan päälleen vain tietyt sukat ja nekin nurinpäin, tai hän haluaa juuri ne kaikkein kalleimmat kengät, tai kaverin yökylään juuri kun on selvitty stressaavasta viikosta. Ja sitten kun lapsi vetää vielä ihme raivarit siitä, että hän ei saa haluamaansa, niin aikuisellakin helposti nousee v-käyrä yli sivistyneen käytöksen rajan. Ilman muuta.

Ja kuitenkin. Jos lapsi haluaa jotain, niin silloin se haluamisen kohde on hänelle tärkeä, syystä tai toisesta. Lapsi kokee, että se vastaa hänen johonkin tarpeeseensa. Ja siellä taustalla oleva tarve on aina validi ja oikea, vaikka lapsen keksimä ”mä haluan näin” -strategia olisikin epäkäytännöllinen, hankala, tai suorastaan vaarallinen.

Kun sanon lapselle ”huomaan, että se on sulle tosi tärkeää”, mä en edelleenkään ota kantaa siihen, että voidaanko niin tehdä. Mä vain kerron lapselle, että mä kunnioitan hänen tarpeitaan, halujaan ja ajatuksiaan.

3. Samaan aikaan…

Kolmas erittäin hyödyllinen lause, tai lauseen alku, on ”samaan aikaan…”. Nyt on se hetki, kun mä perustelen lapselle, miksi mä en halua, että tehdään lapsen ehdottamalla tavalla.

Sulle on rakas tosi tärkeää, että sä saat päästä varpaisiin harmaat sisävaatteet. Ja samaan aikaan kaikki sun harmaat sukat on pyykissä, eikä me ehditä pestä niitä tähän hätään.

Sä haluaisit tosi kovasti noi ihanat kengät, ja sulle olisi tärkeää että ne olis just noi. Samaan aikaan meillä ei ole tähän kenkäostokseen varattuna niin paljon rahaa, että voitais ostaa ne.

Sä toivoisit, että *kaveri* tulisi yöksi tänään, ja sulle on tosi tärkeää, että sulla olisi oman ikäistä seuraa leikkikaveriksi. Samaan aikaan mulla on ollut tosi rankka viikko, ja mä en millään jaksaisi järjestää sitä yökyläilyä ja paimentaa myös *kaveria* just tänä viikonloppuna.

”Samaan aikaan” kertoo siitä, että meillä molemmilla on ihan yhtä tärkeät tarpeet ja toiveet. Mä en ohita omaa tarvettani, mutta en myöskään ohita lapsen tarvetta vain siksi, että minä olen aikuinen ja minulla on valta ja etuajo-oikeus.

4. Mitäs me keksittäis?

Tämä lause on mun oma henkilökohtainen suosikkini. Kun mä kysyn lapselta ”mitäs me keksittäis”, niin me ollaankin yhtäkkiä samalla puolella ratkomassa yhteistä ongelmaa. Me ei olla enää vastustajia, jotka yrittävät erilaisilla vallankäytön ja manipulaation tekniikoilla pakottaa tai huijata toisiaan.

Lisäksi mä luovun siitä ajatuksesta, että kaikki tämän perheen päätökset pitää olla minun tekemiäni. Mä päästän irti kontrollista ja silti pidän huolta siitä, että mun omat tarpeet tulee kuulluksi.

Mä myös osoitan lapselle, että mä luotan hänen ongelmanratkaisukykyynsä. Mä myös annan hänelle tilaisuuden harkita asiaa myös minun tarpeideni kannalta. Mitä isommasta lapsesta on kyse, niin sitä oivaltavampia ratkaisuja tällaisesta keskustelusta voi tulla.

Ja jos keskustelu uhkaa lähteä sivupoluille, niin voidaan palata takaisin aikaisempiin kohtiin. Ai sä oikeastaan haluaisitkin violetit kengät, ja nämä on ainoat violetit tässä kaupassa. Käviskö sulle jotkut muut kengät, jos ne on violetit? Mentäiskö katsomaan toiseen kauppaan?

Hyvän ratkaisun tunnistaa siitä, että se käy molemmille. Joskus mä joudun joustamaan omasta ”tämän kuuluu mennä näin” -ajatuksestani, jotta molemmat saavat mitä tarvitsevat. On kuitenkin tärkeää, etten mä joudu ihan kauheasti joustamaan omista tarpeistani.

5. Rakastan sinua, ja mulle on tärkeää, että sulla on hyvä olla.

Tämä on sellainen lause, jota voi ripotella sinne keskusteluun ihan niin paljon kuin haluaa.

Toisaalta tällä mä kerron lapselle sanoin sen, mitä mä ilmaisen kaikella tällä muulla keskustelulla. Kuunteleminen on rakkautta. Kunnioitus ja toisen huomioiminen on rakkautta. Rehellisyys omista tarpeista on rakkautta.

Ja oikeastaan vielä tärkeämpää mulle itselleni on se, että kun mä sanon tämän ääneen, niin mä muistan sen itse.

Mä palautan itseni takaisin siihen ajatukseen, että kaikkein tärkeintä on mun ja lapsen rakastava ja läheinen suhde. Mä muistutan itselleni, että mun tehtäväni on auttaa lasta pääsemään siitä huutoraivarikriisistä lähemmäs omaa rauhallista perustilaansa. Mä muistan, että mä olen tässä se aikuinen, eli mulla on enemmän välineitä hallita omia tunteitani kuin lapsella.

Tietysti näiden viiden lauseen lisäksi pitää sanoa paljon muutakin, jotta lapsen pyynnöt saa käännettyä kunnioittavaksi keskusteluksi silloinkin, kun vaihtoehtona ei ole ”joo, ilman muuta nuppuseni”. Lapsen iästä riippuen nämäkin lauseet pitää muotoilla eri tavoilla.

Nämä viisi lausetta ovat kuitenkin valtavan paljon parempi tapa opettaa lapselle omien tunteiden hallintaa, kunnioitusta ja fiksua käytöstä kuin robottimainen ”minä sanoin jo ei” -tyyppisten lauseiden toistelu. Pitkällä tähtäimellä tämä lähestymistapa maksaa myös itsensä monin verroin takaisin.

Kun anteeksipyytäminen on vaikeaa

Meillä on temperamenttinen ja herkkä kolmevuotias.

Se ilmenee muun muassa niin, että hän on hyvin riehakas ja fyysinen, ja innostuessaan saattaa satuttaa toisia. Lähinnä meitä vanhempia ja esikoista, muita harvemmin. Ja sitten kun olisi aika pyytää anteeksi, niin se oma käytös hävettää, ja anteeksipyytäminen on vaikeaa, koska silloin pitäisi myöntää tehneensä jotain väärin.

Samaan aikaan meillä on kaksi aikuista, joille anteeksipyytäminen (ja myös anteeksipyynnön kuuleminen toiselta) on tosi tärkeää, sekä viisivuotias esikoinen, jolta ”anteeksi” tulee lähes automaattisesti. Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kaikki muut paitsi kolmevee pyytävät anteeksi helposti ja usein. Ja kolmevuotiaskin pyytää mutkattomasti anteeksi, paitsi jos on päällä tunnekuohu tai muu itsepäisyyshetki. (Paljastus: kolmevuotiailla niitä tulee paljon.)

Tämä asettaa haasteita.

”Nyt pyydät anteeksi!”

Mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen. Siis sellaiseen ”nyt ei tehdä mitään ennenkuin pyydät anteeksi heti, nytheti, kuulitko!” -meininkiin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että välillä arjessa lankean siihenkin, ennenkuin taas muistan, että miksi en usko siihen.

Ensimmäinen syy on se, että anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin. Me ollaan opetettu lapsille, että ”anteeksi” tarkoittaa ”minun ei ollut tarkoitus loukata sinua”. Se on viesti, jota anteeksipyytäjän pitää oikeasti tarkoittaa. Jotta anteeksipyyntö voisi olla vilpitön, niin anteeksipyytäjän pitää ymmärtää (ikätasoisesti), että mistä käytöksestä toinen loukkaantui, joko fyysisesti tai henkisesti.

Anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin.

Anteeksipyyntöä vaatimalla mä lähetän anteeksipyytäjälle viestin, että se anteeksipyynnön tilanne tai ajankohta on tärkeämpää kuin se, mitä sillä tarkoittaa. Että voi pyytää anteeksi tosta noin vaan, vaikka ei ymmärtäisi tai tarkoittaisi koko ilmiötä.

(Samasta syystä mä en odota anteeksipyyntöä lapsiltani ja puolisoltani samanlaisista asioista. Lapsi voi sanoa asioita, joissa olisi aikuisen sanomana ihan erilaisia merkityksiä.)

Ja kääntäen: jos lapsi onkin aidosti loukkaantunut jostain toisen tekemästä asiasta ja vaikkapa reagoinut siihen lyömällä, niin on lapsen mielipahan sivuuttamista, jos mä yksioikoisesti vaadin lasta pyytämään anteeksi ennen kuin hänen tunteitaan on kuultu. Sillä mä taas lähetän viestin, että lapsen tunteilla ei ole mitään merkitystä, vaan vain sillä, että hän sanoo tietyt sanat.

Toinen syy sille, että mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen, on ettei se yksinkertaisesti toimi anteeksipyynnön opetusmenetelmänä.

Siis ainakaan sellaisen aidon, jossa lapsi ymmärtäisi vastuunsa ja olisi aidosti pahoillaan toiselle aiheuttamastaan kivusta tai mielipahasta. Meidän lapset on molemmat sen verran jääräpäisiä, että jos vaadin anteeksipyyntöä ennenkuin he ovat siihen valmiita, niin lopputuloksena on, että lapsi kahta pahemmin kieltäytyy tekemästä minkäänlaista yhteistyötä kenenkään kanssa.

Pehmeämmällä temperamentilla varustettu lapsi (jollainen olin itse ja olen edelleen) puolestaan ehkä myöntyy pyytämään anteeksi, mutta se anteeksipyyntö jää tyhjäksi. Pahimmillaan ”anteeksi” muuttuu taikasanaksi, jolla päästään pois epämiellyttävältä tuntuvista tilanteista, kuitataan virheet, eikä edelleenkään tiedetä, että mistä tässä nyt oikeasti oli kyse.

No miten me sitten päästään tilanteeseen, jossa kaikki saavat tarvitsemansa?

Entä jos anteeksipyytäminen on vaikeaa?

Jos muille aidon anteeksipyynnön kuuleminen on tärkeää, ja kolmevuotiaalle anteeksipyytäminen on vaikeaa, niin millä ihmeellä tämän ristiriidan sitten saa ratkeamaan?

Sivuhuomio: Tämä ei ole mikään resepti tai kokonaisvaltainen taikaratkaisu, jolla kaikki ongelmat pyyhkiytyvät pois. Tietenkään. Nämä on niitä keinoja, jotka meillä on toimineet, ja voi olla, että jotkut niistä toimivat toisissakin perheissä.

Mulle itselleni ensimmäinen oivallus on ollutkin juuri se, että lapsella on vaikeuksia sen asian kanssa. Ei ihme, että hän ei halua ajatella koko asiaa. Hän periaatteessa osaa pyytää anteeksi, mutta se on hänellä vielä lähikehityksen vyöhykkeellä – onnistuu hyvänä päivänä ja/tai toisten avulla.

Anteeksipyyntö, eli oman virheen myöntäminen ja toisen armoille asettuminen on haavoittuvainen hetki. Monilla meistä aikuisistakin on vaikeuksia sen kanssa. Opettelussa tarvitaan roppakaupalla armollisuutta ja epätäydellisyyden sietämistä.

1. Toivon, että pyytäisit anteeksi

Jos siis on tilanne, jossa mä toivoisin lapsen pyytävän anteeksi, niin mä ihan ensin kysyn häneltä, että miten sanotaan jos on satuttanut toista tai tehnyt pahaa mieltä.

(Itse asiassa ihan ensin mä huomioin ja kuuntelen sitä kaltoin kohdelluksi tullutta osapuolta ja varmistan, että hänellä on kaikki hyvin. Jos minä olen itse se kaltoin kohdelluksi tullut osapuoli, niin mä otan itselleni hetken aikaa ja käsittelen omat tunteeni.)

Mutta sen jälkeen kysyn häneltä, että miten sanotaan tällaisessa tilanteessa. Jos se ”anteeksi” tulee kevyesti muistuttaen, niin asia on ihan ookoo.

2. Mitä tarvitset?

Jos ei, niin lapsi useimmiten sanoo, että ”en halua sanoa sitä”, tai on muuten vain myrtyneen näköinen ja hiljaa. Silloin mä hellästi kysyn, että no mitä sä tarvitsisit, jotta olisi helpompi pyytää anteeksi?

Joskus lapsi tarvitsee multa syliä, joskus hän hakee vesipullonsa ja ottaa siitä huikan, joskus hän haluaa olla hetken yksin. Kaikki tämä on mulle ihan ok. (Se toki edellyttää sitä, että mä olen itse saanut oman tunnekuohuni laantumaan, jos vaikka minä olin se, jota lapsi satutti.)

Kun mä kysyn lapselta, että mitä hän tarvitsee, jotta anteeksipyyntö onnistuisi, niin mä ohjaan häntä tietoisesti tunnistamaan omia tarpeitaan ja vastaamaan niihin. Mä kunnioitan sitä, että lapsi tietää itse, mitä tarvitsee, ja annan hänelle mahdollisuuden ottaa vastuuta omista tarpeistaan.

3. Kuuntelua

Jos lapsi ei tiedä, että mitä hän tarvitsee, niin mä yritän kysymällä ja kuuntelemalla selvittää sitä yhdessä lapsen kanssa. Toisin sanoen mä kerron omin sanoin lapselle, että miltä tilanne musta näytti, mitä arvelen hänen tuntevan, ja niin edespäin. ”Sua suututti ja sä tönäisit L:aa, ja nyt sua harmittaa että sä satutit ja että L:lle tuli paha mieli.” Lapsi voi sanoa kyllä tai ei, ja häntä kuuntelemalla me päästään lähemmäksi asian ydintä.

Lisäksi yritän sanoittaa sitä anteeksipyynnön vaikeutta. ”Susta tuntuu vaikealta pyytää anteeksi, kun sullakin on vielä paha mieli.” Mä yritän kertoa lapselle, että saa tuntua pahalta, omaa käytöstä saa katua, ja anteeksipyytäminen saa tuntua vaikealta.

Tai jos lapsi kertoo, että hänestä ei tunnu tippaakaan kurjalta kun satutti isompaa, niin sitten mä kuulen senkin. ”Sä halusit satuttaa L:aa. Ajattelitko sä, että sulle tulee hyvä mieli siitä?”

Useimmiten siellä satuttamisen takana on (ainakin meidän muksuilla) joku kateus, suru, kiukku tai epäreiluuden kokemus, johon ainoaksi purkamisen keinoksi löytyi lyöminen. Mä voin sataprosenttisesti kuulla ja hyväksyä sen kiukun tai surun tai muun tunteen, ja samalla kertoa lapselle, että silloinkaan ei saa lyödä tai satuttaa.

Mä yritän myös kuulla sen, että mitä lapsi tarvitsi, mitä hän yritti saavuttaa sillä lyömisellä. Oikeudenmukaisuutta, tunteen purkamista, tasapuolisuutta (”isommalla on tulossa kiva juttu X ja mä en pääse, siispä lyön jotta hän ei ole liian iloinen koska se olisi epäreilua”) tai jotain muuta. Lapsen logiikalla ne tarpeet voivat olla ihan itsestäänselviä, aikuisen puolestaan on vaikea nähdä, että miten tämä käytös mitenkään voisi vastata tuohon tarpeeseen. Tärkeää on edelleen aito kuuleminen.

Jos lapsen on vaikea itse pukea tarve sanoiksi, niin aikuisen tehtävä on miettiä päivää tai viikkoa taaksepäin: mitä poikkeuksellista, kuormittavaa, yllättävää tai epämiellyttävää tässä viime aikoina on tapahtunut? Mistä keskustelimme? Mistä lapsi on ollut kiinnostunut? Mitä pettymyksiä hän on kokenut? Jostain sieltä uumenista se tarve usein löytyy.

Ja kun se perimmäinen tarve löytyy, niin on aika miettiä, että millä rakentavalla tavalla sen saisi kohdattua. Viimeisimmässä tilanteessa sovittiin, että koska isommalla on tulossa kiva juttu X, niin keksitään pienemmällekin kiva juttu Y, jotta molemmilla on jotain, mitä odottaa.

4 (eli 1). Toivon, että pyytäisit anteeksi

Sitten kun lapsi on saanut rauhoituttua ja ollaan selvillä siitä, että mitä tunteita ja tarpeita hänellä siinä tilanteessa oli – ja vasta sitten – mä palaan siihen, että mulle olisi tärkeää että lapsi pyytäisi käytöstään anteeksi.

Miksi vasta silloin?

Lapsen (ja aikuisenkin) on helpompaa olla empaattinen ja toista huomioiva silloin, kun hänen tarpeensa ovat täynnä. Lyömistä ja muuta anteeksipyyntöä edellyttävää käytöstä puolestaan tapahtuu useimmiten silloin, kun lapsi tarvitsee jotain, eikä keksi muuta tapaa saada sitä kuin lyöminen. Toisin sanoen heti tilanteen jälkeen anteeksipyyntö on vielä vaikeampi kuin tavallisesti – ja jos se on tavallisestikin vielä opettelun asia, niin tunnekuohussa ja tarpeet vajaalla se on lähes mahdoton juttu.

Toisekseen se antaa lapselle mallia siitä, että tilanteisiin voi hyvin palata myöhemmin, eikä asioita lakaista maton alle. Aiemminkin tapahtuneita asioita voi pyytää anteeksi, eikä se ole noloa tai kummallista, vaan niin tässä elämässä toimitaan.

Kolmanneksi – mun ensisijainen tehtävä vanhempana on se, että kaikilla on tarpeet täynnä. Myös niillä, jotka käyttäytyvät kurjasti toisia kohtaan. Mä haluan, että mun lapsella on hyvä olla, koska hän on mun lapseni. Se ei poissulje sitä, että mä haluan hänen myös oppivan anteeksipyytämistä ja omista teoista vastuun ottamista. Mä kuitenkin haluan antaa lapselleni kokemuksen siitä, että silloinkin kun hän on tehnyt virheitä, satuttanut toisia ja oma käytös hävettää, niin mä rakastan häntä ja olen kiinnostunut hänen hyvinvoinnistaan.

Kaikkien näiden syiden vuoksi lapsen on helpompi kuulla ja kuunnella mua, kun mä kerron, että mä toivoisin hänen pyytävän anteeksi.

5 (eli 2): Mitä tarvitset?

Ja jos se anteeksipyyntö on vieläkin vaikea sanoa, niin mä palaan siihen, että mikä sinua auttaisi, mikä helpottaisi sitä anteeksipyyntöä.

Joskus lapsen on helpompaa sanoa ”anteeksi” eri suuntaan kuin missä anteeksipyynnön vastaanottaja on. Joskus se on helpompi kuiskata. Tässä kohtaa mä en enää lähde vaatimaan mitään täydellisyyttä (”nyt katsot silmiin ja sanot kuuluvalla äänellä”), koska mun mielestäni sitä vähäistä jäljellä olevaa kapasiteettia (sekä minun että lapsen) on turha tuhlata siihen, että aletaan vääntää yksityiskohdista. Mielummin niin, että tilanne saadaan päätökseen ja kaikki voivat jatkaa leikkejään.

Välillä tätä täytyy tehdä muutama kierros, jos se anteeksipyynnön yrittäminen nostaa pintaan taas lisää tunteita ja tarpeita, joita lapsi ei osaa itse vielä kohdata tai sanoittaa.

Joskus siihen aitoon, empaattiseen anteeksipyyntöön pääseminen on työläs ja pitkä prosessi. Välillä tuntuu siltä, että mielummin vain jättäisi koko projektin sikseen ja ilmoittaisi lapselle, että nyt pyydät anteeksi tai muuten. Ärsyttää, että onko noiden lasten pakko olla niin jääräpäisiä, että tästäkin asiasta pitää tehdä tällainen numero.

Samaan aikaan mä tiedän, että juuri tällaisilla asioilla mä saan katkaistua monta ikävää ajattelutapaa ja tunnejumia, jotka on kiusanneet mua itseäni. Niinkuin vaikka virheiden pelkäämisen, tai häpeän siitä, että on loukannut toista, tai kokemuksen siitä, että kelpaan vain silloin kun kaikki ovat iloisia ja hyvällä tuulella.

Ja se jos mikä on ihan varmasti kaiken tämän vaivan arvoista.

Onnistumisen eväitä 4: Mikä tässä tilanteessa on tärkeää?

Onnistumisen eväitä -tekstisarja saa jatkoa. Nämä seitsemän tekijää nousivat esiin kerta toisensa jälkeen, kun kävin syksyllä 2014 pitämässä keskustelutilaisuuksia vanhemmuuden onnistumisista Helsingin leikkipuistoissa. Edellisissä osissa aiheina omat tarpeet, kontrollista luopuminen ja omat tunnetaidot

Mikä tässä tilanteessa on tärkeää?

Sen muistaminen, mikä tässä tilanteessa on minulle pääasia

kaatuuko maailma, jos…?

yksi asia, kaikki muu on plussaa

rajat läheisten kanssa

uskoin sitä, miltä itsestä tuntuu vs. mitä muut sanoo

neuvojen suodattaminen, myös oman pään pitäminen

Monissa vanhemmuuden onnistumisissa tilannetta helpotti se, että vanhemmalla oli itsellään selkeä ajatus siitä, mikä tässä tilanteessa on tärkeää – joko pienessä tai isossa mittakaavassa. Käytän itse tässä tekstissä ilmauksia ”arvot ja tavoitteet”, koska ne kuvaavat mielestäni tätä ilmiötä melko tarkasti.

 

Arvojen ja tavoitteiden muistaminen auttoi erilaisissa tilanteissa pitämään rajoja joko itselle tai toisille. Selkeiden arvojen ja tavoitteiden kautta oli helpompaa suodattaa ulkopuolelta tulevia, hyvää tarkoittavia neuvoja – ovatko nämä minun kasvatustavoitteideni ja -arvojeni mukaisia?

Arvojen ja tavoitteiden mielessä pitäminen auttoi keskittymään niihin asioihin, jotka todella edistivät sitä tavoitetta, esimerkiksi ovesta ulos pääsemistä tai aikuisen ja lapsen välisen luottamuksen vahvistamista.

Se auttoi kohtuullistamaan myös omia odotuksia – Ideaaliminä pystyisi tähän ja kaikkeen muuhunkin, mutta onko minun todella tarpeen pystyä siihen samaan? Mikä on se yksi asia, johon minä haluan tänään pyrkiä?

Tärkeiden asioiden huomaaminen ja niihin keskittyminen auttoi toisin sanoen vanhempia tekemään sellaisia valintoja, joihin he saattoivat olla myös jälkikäteen tyytyväisiä.

Kaikki on arvokasvatusta

Meillä kaikilla on joku arvomaailma ja jonkinlaiset tavoitteet sille, miten haluamme lastemme kasvavan. Haluamme ehkä, että lapsistamme tulee hyvinvoivia tolkullisia kansalaisia, tai jotain muuta. Joskus nämä tavoitteet ovat tietoisia, toisinaan ei. Joskus tavoitteiden taustalla olevat arvot ovat tietoisia, toisinaan ei.

Itse ajattelen, että yksi hyvän vanhemmuuden keskeisistä jutuista on sen tiedostaminen, mitä kohti kasvatuksellaan pyrkii.

Millainen tyyppi haluaisin, että tästä lapsesta kasvaa? Miten haluaisin, että hän suhtautuu itseensä, muihin ihmisiin, maailmaan? Mitä toivoisin, että hän pitää tärkeänä?

Ja kun näihin kysymyksiin on saanut vastattua, herää ehkä seuraavaksi astetta monimutkaisempi kysymys: miten autan lastani kasvamaan tällaiseksi ihmiseksi? Millä tavoin siirrän nämä arvot siihen, miten kasvatan lastani?

Vanhassa käyntikortissani oli Brené Brownin lainaus, joka vastaa tähän kysymykseen kuin nakutettu.

LOM-kayntikortti-taka

Se, keitä olemme ja miten kohtaamme maailman, ennustaa lastemme tulevaisuutta paremmin kuin se, mitä tiedämme vanhemmuudesta.

Toisin sanoen jo se, miten heräämme aamulla ja kohtaamme lapsemme, puhumme itsellemme ja toisillemme, käyttäydymme tuttuja ja tuntemattomia kohtaan, on arvokasvatusta.

Lapsi ymmärtää meidän arvomaailmamme tekojemme, ei sanojemme perusteella.

Jos periaatteessa pidämme tärkeänä kunnioitusta, ja samaan aikaan naureskelemme lapsen (tai jonkun muun) tietämättömyydelle, niin lapsi oppii, että tietämättömiä ei tarvitse kunnioittaa. Jos periaatteessa arvostamme rehellisyyttä, ja samaan aikaan kerromme yhdelle lapselle yhtä ja toiselle toista, niin lapsi oppii, että rehellisyys on arvokasta vain silloin, kun se palvelee omia etuja.

Ja toisaalta, arjen kiireiden ja stressien keskellä, arvovalinta on sekin, että pysähdyn kuuntelemaan lastani kesken pukemisrumban, ja sillä osoitan kunnioitukseni häntä kohtaan. Tai että rehellisesti kerron lapselle, etten tiedä vastausta johonkin asiaan, tai pyydän anteeksi kun tein virheen. Sillä osoitan, että rehellisyys ja kunnioitus ovat minulle tärkeämpiä arvoja kuin virheettömyys tai totteleminen. Sellaiset tilanteet myös tuntuvat jälkikäteen onnistumisilta, kun olen toiminut omien arvojeni mukaisesti silloinkin, kun se ei ollut itsestäänselvää.

Tavoitteet ovat sitten astetta konkreettisempi asia.

Jos arvonani on rehellisyys, niin tavoitteeni voi olla se, että vastaan lapsen kysymyksiin ikätasoisesti parhaan kykyni mukaan, vaikka ne kysymykset käsittelisivät minulle kiusallisia asioita. Käytännössä siis niin, että kun lapsi kysyy, että mistä vauvat tulevat, niin en kerro haikarasta tai sairaalasta haettavista vauvoista, vaan esimerkiksi siitä, että vauva kasvaa äidin kohdussa kunnes se syntyy.

Tai jos arvonani on kunnioitus, niin tavoitteeni voi olla, etten koskaan huuda lapselle, vaan puhun hänelle aina arvostavasti ja ystävällisesti. Käytännössä se vaatii sitä, että osaan ja ehdin rauhoittaa omat tunnekuohuni ennen kuin sanon lapselle mitään.

Kaksipiippuinen juttu

Ja tästä pääsemmekin siihen, miksi arvot ja tavoitteet ovat välillä vanhemmuuden kohdalla niin kaksipiippuinen juttu.

Toisaalta meillä on joka tapauksessa jotkut arvot, joiden perusteella teemme päätöksiä vanhemmuudessa – vanhempi, jonka korkeimpana arvona on lapsen hyvinvointi, tekee erilaisia päätöksiä kuin vanhempi, jonka korkein arvo on vanhemman itsensä mukavuus.

Ja sitten kuitenkin me jäämme tavoitteistamme, epäonnistumme arvojemme mukaan toimimisessa, teemme juuri niitä asioita, joita emme haluaisi. Väsyneenä en jaksa ryhtyä keskustelemaan perusteellisen ja uteliaan leikki-ikäisen kanssa siitä, miten itse asiassa se vauva sinne kohtuun päätyy. Tai kimmastun kolmevuotiaalle, joka ei pyynnöistä huolimatta kuuntele, ja karjaisen niin että lapsi säikähtää ja purskahtaa itkuun. Tai turvaudun unikouluun, vaikka se tuntuu pahalta, koska pään sisällä muut vaihtoehdot ovat vielä pahempia.

Joillekin ihmisille sellaisessa jännitteessä eläminen on niin vaikeaa, että he tinkivät mieluummin arvoistaan kuin huomaavat jatkuvasti epäonnistuvansa. Ihan sama, ei sillä voi niin iso merkitys olla, ihan hyvin sitä on maailmassa ennenkin eletty ilman sellaista ihme sinnittelyä että kaikessa pitää aina pyrkiä parempaan.

Ja tietyssä mielessä se onkin totta. Maailmassa on kasvanut koko ihmisen historian ajan uusia ja uusia sukupolvia, joita on kasvatettu enemmän tai vähemmän tavoitteellisessa mielessä. Siinähän ne on lapset jaloissa pyörineet, onko sillä nyt niin väliä?

Joskus ”siinähän ne pyörii jaloissa” -kasvatus on paikallaan

Tässä kohtaa palataan tuolla yllä esitettyyn kysymykseen. Kasvatustavoitteesi voi nimittäin ihan hyvin olla se, että kasvatat lapsestasi itsesi kaltaisen. Silloin ”lapset pyörivät jaloissa” -kasvatus on ihan loistava metodi. Jos olet tyytyväinen ja onnellinen siitä, millaista elämää elät, millaisia tunteita koet, miten kohtaat toiset ihmiset, ympäristön, virheet ja epäonnistumiset ja elämän arvaamattomuuden, niin silloin vanhemmuuden tavoite voi hyvin olla se, että annat pelkällä olemisellasi lapsellesi hyvää esimerkkiä.

Uskoisin, että suurin osa maailmanhistorian aikana ”jaloissa pyörien” kasvaneista lapsista ovat eläneet juurikin sellaisissa perheissä, joissa vanhemmat ovat pääasiassa ihan tyytyväisiä omaan olemisen tapaansa. Meillä eletään näin, yhteiskunnassa eletään näin, tämä on se oikea olemisen tapa, johon lapsenkin on syytä kasvaa. End of story, ei sen suurempaa ongelmaa.

Ja sitten on tietysti meitä muita. Meitä, jotka tuskailemme omien solmujemme ja ongelmiemme kanssa, emmekä halua siirtää niitä seuraavalle sukupolvelle. Meitä, jotka koemme melkein fyysistä ristiriitaa sen välillä, miten haluaisimme osata käyttäytyä, ja mihin todellisuudessa pyrimme. Meitä, joille vanhemmuuden onnistuminen tuntuu todellakin onnistumiselta, koska tiedämme myös, miten se tilanne olisi voinut mennä ihan toisin.

Silloin kasvatustavoite voikin olla, että haluan kasvattaa lapsestani ihan aavistuksen empaattisemman, kunnioittavamman, rohkeamman, vapaamman, iloisemman, rakastavamman tyypin kuin mitä itse keskimäärin olen. Haluan auttaa lastani kasvamaan itseni yli. Haluan auttaa lastani kasvamaan niin, ettei hänen tarvitse lyödä varvastaan ihan kaikkiin samoihinkiviin kuin minä.

Ja silloin päästään takaisin arvojen ja todellisen elämän ristipaineeseen. Mitä tehdä, kun haluaisin antaa lapselleni sitä hyvää ja kaunista ja arvokasta esimerkkiä, mutta tänään ei rahkeet riittäneet siihen?

Armollisuus ja inspiraatio, edelleen

Mun vastaukseni tähän on armollisuus ja inspiraatio.

Armollisuus on itsessään hyvin rakentava arvo. Se, että kaiken ei tarvitse aina olla täydellistä. Että asiat ovat niinkuin ne ovat, minä olen niinkuin olen, ja saan olla tällaisena hyvä ja arvokas, vaikka en yltäisikään aina nappisuoritukseen.

Armollisuus on sitä, että tunnistan, milloin olen tehnyt parhaani – silloinkin kuin se ”parhaani” olisi jonkun toisen mielestä, tai jonain toisena päivänä itsellenikin, murto-osa keskinkertaisesta.

Ja oikeastaan armollisuus näkyy myös muutamassa noista alussa kertomistani vastauksista. Yksi asia, muu on plussaa. Kaatuuko maailma, jos…?

Armollisuus on sen muistamista, että kaikkeen ei tarvitse revetä, vaan jotkut asiat ovat toisia tärkeämpiä. Maailma ei kaadu, vaikka tekisin virheen tai tinkisin tavoitteistani. Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Kun siihen armollisuuteen yhdistetään muut arvot – kunnioitus, rehellisyys, rohkeus, vapaus, rakkaus – niin pystymme pyrkimään kohti niitä ilman, että täytyy aina onnistua. Silloin tulemme todennäköisesti kohdelleeksi myös lastamme armollisemmin silloin, kun tämä ei yllä omiin tavoitteisiinsa tai meidän odotuksiimme.

Ja ainakin itse pidän tärkeänä auttaa lapsiani kasvamaan ihmisiksi, joille sekä armollisuus että inspiraatio ovat elämän kulmakiviä. (Jos se ei vielä ollut itsestäänselvää. 😀 )

Mitä ajatuksia arvot ja tavoitteet vanhemmuudessa herättävät? Konkretiaa tai käsitteitä, kokemuksia tai ideoita voi vapaasti heitellä kommenteissa! <3

Onnistumisen eväitä 3: Tunnetaidot

Onnistumisen eväitä -tekstisarja jatkuu. Tässä sarjassa aiheena ovat ne seitsemän tekijää, jotka nousivat esille syksyllä 2014 pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Ensimmäiset kaksi osaa käsittelivät omista tarpeista huolehtimista ja kontrolloinnista hellittämistä.

Oma varmuus tilanteessa. Ei stressaa. Tietoinen ajatus: “pysyn rauhallisena”.
Kumpaa meistä tässä harmittaa? Saa harmittaa!
Huomaa merkit, kun alkaa pinna kiristyä.

Moni vanhempi kertoi onnistumisensa taustaksi sen, että onnistui pysymään rauhallisena. Ei mennyt mukaan lapsen raivariin, tai osasi löytää tilanteesta huumoria.

Kaikki se vaatii enemmän tai vähemmän tietoista tunteiden hallintaa. Sitä, että huomaa tunteen, ja osaa arvioida, onko tästä tunteesta enemmän hyötyä vai haittaa tilanteen ratkaisemisen kannalta. Osaa päästää irti ja käsitellä ne tunteet, jotka haittaavat tilanteessa läsnä olemista. Osaa purkaa tunteen mukanaan tuoman kiristyksen ja paineen rakentavasti, niin ettei sillä purkamisellaan vahingoita muita tai itseään.

Tunnetaidot eivät tarkoita sitä, ettei vanhemmuus tai kasvattaminen koskaan tuntuisi miltään.

Tai että kokisi vain mukavia ja miellyttäviä tunteita. Hyvin usein, varsinkin väsyneenä ja stressaantuneena, kasvattajana oleminen kaivaa meistä esiin juuri ne tunteet, joita emme oikeastaan mieluiten tunnistaisi ollenkaan.

Ja kuitenkin juuri niiden tunteiden huomaaminen, tunnistaminen ja rakentava käsitteleminen auttaa meitä olemaan parempia vanhempia. Näiden askelten kautta löydämme tien takaisin sinne rauhalliseen ja huumorintajuiseen mielentilaan. Lisäksi kun olemme sinut omien tunteidemme kanssa, osaamme myös paremmin auttaa lapsiamme käsittelemään itsessään niitä samoja tunteita.

Itse jaan tunnetaidot kahteen eri luokkaan.

On taidot, joita tarvitaan tunnekuohun hetkellä, ja on taidot, joita tarvitaan rauhoittumisen jälkeen.

Tunnekuohuun liittyvät taidot ovat tunteen tunnistaminen ja käsittely.

Kun tunne kuohuu

Oman tunteen tunnistaminen voi alkeellisimmillaan olla mallia “nyt tuntuu hyvältä/pahalta”. Kun taito kehittyy, myös tunnesanasto laajenee: “olen vihainen, peloissani, iloinen, kiitollinen, ahdistunut, tylsistynyt”…

Tähän taitoon liittyy myös tunteen hyväksyminen. Nyt on näin. Tässä hetkessä en saa tunnetta menemään pois vain vastustamalla sen olemassaoloa. Nyt minulla on tällainen tunne mielessä ja kehossa, ja sen kanssa edetään.

Toinen tunnekuohun hetkellä tarvittava taito on tunteen purkaminen ja mielen rauhoittaminen rakentavalla tavalla. Rakentavia tapoja on olemassa tusinoittain ellei sadoittain. Se, mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle, joten itselle sopivat tavat löytyvät kokeilemalla ja harjoittelemalla.

Joillekuille toimii se, että on monta erilaista tapaa, joita voi soveltaa tilanteen mukaan. Toiset löytävät itselleen toimivan ajatuksen tai tekniikan, ja harjoittelevat sitä niin, että se toimii joka kerta kuin napista painaen.

Rauhoittumisen keinoja voi löytyä esimerkiksi seuraavien kysymysten ja ajatusten kautta:

  • Mitä minä tarvitsen, jotta tämä tunne pääsisi menemään menojaan?
  • Voinko päästää tästä tunteesta irti? Huomata vaikkapa sen jännityksen kehossa ja tietoisesti rentouttaa sen kohdan kehosta, joka vastustaa tunnetta?
  • Voinko antaa sen olla tässä ja toimia siitä tunteesta huolimatta, koska se on kuitenkin vain tunne?
  • Voinko kertoa tunteestani toiselle?
  • Auttaako, että pidän tavoitetilan mielessä? Nyt suututtaa, ja haluan rauhaa. Mistä saan rauhaa tässä hetkessä?

Nämä löytyvät kokeilemalla. Itselläni auttaa kaikkein nopeimmin ajatus “nyt on näin, saa olla näin.” Minua suututtaa, saa suututtaa. Minua pelottaa, saa pelottaa. Kaikki, mikä on tässä hetkessä, saa olla läsnä tässä hetkessä.

Kun kuohu laantuu

Kun on saanut tunnekuohun laantumaan, tarvitaankin erilaisia taitoja.

Rauhoittuneessa mielentilassa pystyn tunnistamaan, miten tunne vaikuttaa käytökseeni ja ajatteluuni.
Kiukkuisena minun on vaikeaa olla empaattinen lastani kohtaan. Pelokkaana varoittelen lastani ja yritän kontrolloida hänen käytöstään enemmän kuin olisi aidosti aiheellista. Kiireisenä odotan lapseltani ikätasoon nähden liian ripeää tai oma-aloitteista toimintaa.

Siinä kiukkuisessa tai pelokkaassa mielentilassa näitä asioita ei näe. Tällaisten vaikutussuhteiden näkeminen vaatii nimittäin sen tunnistamista, että olen nyt epätavallisessa tunnetilassa, joka vaikuttaa käytökseeni. Kiukkuisena ja pelokkaana tuntuu, että olen ihan täsmälleen rationaalinen – kunnes rauhoitun ja huomaan, miten epärationaalisesti käyttäydyinkään. (Samasta syystä kiukkuiselle ihmiselle ei kannata sanoa “rauhoitu”, koska hän todennäköisesti suuttuu vielä pahemmin: hänhän nimenomaan ON RAUHALLINEN!!)

Tällaiseen itsereflektioon tarvitsee juuri niitä aivojen osia, jotka ikäänkuin menevät pois päältä silloin kun olemme tunnepurkauksen vallassa. Daniel Goleman kutsuu tätä ilmiötä tunnekaappaukseksi (eng. emotional hijacking).

Lisäksi rauhoittumisen jälkeen on mahdollista myös huomata, tunnistaa ja hyväksyä lapsen tunteet.

Nämäkään asiat eivät onnistu kiihtyneessä mielentilassa, koska se vaatii tulkintaa (koska emme näe lapsen tunteita, vain hänen käytöksensä) ja asioiden katsomista lapsen näkökulmasta. Tulkinta ja näkökulman vaihtaminen ovat myös asioita, joihin tarvittavat aivojen osat eivät ole käytettävissä tunnekaappauksen aikana.

Tunnetaitoihin kuuluu myös se, että jatkuvasti opettelee tunnistamaan, hyväksymään ja käsittelemään itsessään yhä laajemman skaalan tunteita. Tämä on erityisen tärkeä taito nimenomaan vanhemmille. Miksi? Koska voimme tunnistaa ja hyväksyä lapsessamme vain sellaiset tunteet, jotka tunnistamme ja hyväksymme itsessämme.

Jos en tunnista tai hyväksy omaa häpeääni, en voi tunnistaa sitä myöskään lapsessani, koska en osaa tulkita lapsen käyttäytymistä oikein. Jos en tunnista tai hyväksy itsessäni pelkoa, kiukkua, vallanhimoa, vihaa, epämukavuutta epävarmuuden äärellä, kostonhimoa, tai mitä tahansa muuta ihmisen elämään ja kasvuun liittyvää tunnetta, niin en näe sitä myöskään lapsessani, enkä silloin pysty auttamaan häntä käsittelemään sitä tunnetta. Jos näen lapsessani vain vihaa silloin kun hän kokee pelkoa, tai uhmaa silloin kun hän kokee epävarmuutta, niin parhaatkin avuntarjoukseni menevät ohi maalin.

Yksi vanhemman tehtävistä onkin haastaa itsensä kohtaamaan kaikki ne tunteet, joita elämä vastaan heittää, olivat ne sitten miellyttäviä tai epämiellyttäviä, helppoja tai vaikeita kohdata.

Sitä tehtävää helpottaa, jos on armollinen itselle, huolehtii omista tarpeistaan, ja hyväksyy sen, että kaikkea ei voi kontrolloida tai muuttaa. Kuten ensimmäisessä osassa mainitsin, nämä kaikki onnistumista edistävät asiat ovat tavalla tai toisella kytköksissä toisiinsa.

Onnellista tässä onnistumistekijöiden verkottuneisuudessa on, että kun yhteen asiaan panostaa, niin se alkaa tukea muitakin onnistumisen taustatekijöitä.

Kun opettelen pitämään omista tarpeistani huolta, tunnekaappaus ei tapahdu ihan yhtä nopeasti, koska tahdonvoimaa on käytössä enemmän. Kun opettelen hyväksymään asioita, joita en voi hallita, huomaan aika nopeasti, että tunteiden hyväksyminen on itse asiassa nopeampi reitti rauhoittumiseen ja tunnekaappauksesta eroon pääsemiseen kuin tunteiden vastustaminen tai patoaminen. Tavoitteen pitäminen mielessä voi auttaa luopumaan siitä ajatuksesta, että siihen tavoitteeseen pitää päästä juuri niinkuin minä halusin. Ja niin edespäin.

Seuraavan tekstin aiheena onkin juuri omat arvot ja tavoitteet vanhemmuudessa. Jos tästä tekstistä oli apua, niin kuulisin siitä mielelläni kommenteissa! Saa myös vinkata kaverille tai laittaa jakoon sosiaalisessa mediassa.

Ja jos et ole vielä Lupa olla minä -kirjeen lukija, niin tuosta alta (tai tästä linkistä) saat tilattua kirjeen sekä ilmaisen Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssin. Lupa olla minä -kirjeessä kirjoitan viikoittain ajatuksia hyvästä vanhemmuudesta, itsestä huolehtimisesta, armollisuudesta ja inspiraatiosta.

Onnistumisen eväitä 2: Kontrolloinnin tarpeesta hellittäminen

Syksyn 2014 Vanhemmuuden onnistumisia -sessioiden sadonkorjuu jatkuu. Sessioissa oli yhteensä noin 150 osallistujaa, ja keskusteluiden muistiinpanojen perusteella teemoittelin seitsemän tekijää, jotka kaikkein useimmin mainittiin vanhemmuuden onnistumisten taustatekijöiksi. Edellisessä tekstissä aiheena oli kaikkein yleisimmin mainittu taustatekijä, eli vanhemman omista tarpeista huolehtiminen. Tämän päivän aihe nousi keskusteluun melkein yhtä usein.

Kaiken ei tarvitse mennä niinkuin minä päätän.
Pystyy muuttamaan suunnitelmia.
Joustavuus. Armollisuus. Luovuus. Uskallus.
Vain itseään voi muuttaa.

Todella monen onnistumisen taustalla näkyi se, että vanhempi hellitti kontrollista ja muutti suunnitelmiaan tilanteen mukaan.

Välillä se tarkoitti sitä, että lapsi pyysi kiiretilanteessa jotain, sai haluamansa vaikka olikin kiire, ja viidentoista sekunnin päästä oli valmis tekemään yhteistyötä yhteisen tavoitteen ja ehtimisen eteen.

Välillä se tarkoitti sitä, että vanhempi huomasi ja hyväksyi, että omat odotukset ja ihanteet eivät osukaan yksiin tämän lapsen tai tilanteen kanssa.

Usein se tarkoitti sitä, että aikuinen hellitti siitä omasta ajatuksestaan, että asiat menevät oikein vain silloin kun ne menevät minun päättämälläni tavalla.

Mitä voi hallita?

Monella meistä on käsitys, että maailmaa voi hallita.

Olemme tottuneet siihen, että tekniset laitteet toimivat niinkuin eilenkin, ihmiset reagoivat sanoihimme ja tekoihimme ennakoitavalla tavalla, ja meidän odotuksemme maailmasta perustuvat aitoihin ja realistisiin havaintoihin.

Tietyissä tilanteissa näin onkin, ja joitain asioita maailmasta voimme hallita.

Voimme hallita omaa käytöstämme, sikäli kun se on tietoista. Voimme hallita sitä, miten reagoimme omiin tunteisiimme, sikäli kun olemme opetelleet reagoimaan niihin tietoisesti.

Voimme hallita sitä, millaisia tietoja ja taitoja ryhdymme hankkimaan kun huomaamme, että tämänhetkiset taidot eivät jonkin tilanteen käsittelemiseen riitä. Voimme hallita sitä, miten viestimme toisille ihmisille omista tunteistamme ja tarpeistamme.

Tämän kaiken lisäksi on tolkuton määrä asioita, joita me emme voi hallita.

Jotkut asiat ovat itsestäänselviä: emme voi hallita säätä, tai painovoimaa, tai kahvipaketin hintaa, ainakaan kovin suoraan.

Toiset asiat on sellaisia, että välillä unohtuu, miten vähän kontrollia meillä niihin onkaan. Emme voi hallita toisten ihmisten tunteita, tarpeita tai käyttäytymistä. Emme voi hallita sitä, mitä toiset meistä ajattelevat. Emme voi hallita sitä, että joskus käy huono tuuri tai ajattelemattomuus tai huomio herpaantuu, ja jotain kurjaa tapahtuu.

Tyyneysrukouksen nimellä kulkevassa tekstissä tämä teema on tiivistetty suunnilleen näin:
Suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa asiat, joita voin, ja viisautta erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.

Viisautta on nimenomaan olla yrittämättä hallita niitä asioita, joille en voi mitään, ja käyttää energiansa niihin asioihin, jotka ovat aidosti minun hallinnassani. (Siksi kaikki tämän blogisarjankin tekstit käsittelevät vain niitä asioita, joille vanhempi itse voi jotain.)

En voi muuttaa sitä, että tarvitsen sitä mitä tarvitsen. Voin muuttaa sitä, miten reagoin niihin omiin tarpeiisiini.

En voi muuttaa sitä, että jotkut asiat ovat pois minun käsistäni. Voin muuttaa sitä, käytänkö rajallisen kapasiteettini yrittäen hallita hallitsematonta, vai suuntaanko jaksamiseni siihen, että nyt on näin, mitä asialle voisi tehdä.

En voi muuttaa sitä, että asiat herättävät minussa tunteita. Vaikken voisikaan jollekin asialle mitään, se voi silti suututtaa tai turhauttaa tai surettaa. Voin muuttaa sitä, miten kohtaan ne tunteeni siinä hetkessä tai myöhemmin.

Ja niin edelleen.

Miten sitten saisi lisää viisautta erottaa hallitsemattomat ja hallittavat asiat toisistaan?

Varmasti on monia tapoja. Ihan puhdas elämänkokemus vaikuttaa – samoin kuin se, että riittävän monta kertaa lyö päätään kuvaannollisesti seinään, jota ei voi muuttaa vaikka kuinka haluaisi.

Mulle itselleni on ollut apua kahdesta aika yksinkertaisesta ajatuksesta.

Ensimmäinen on “nyt on näin”.

Kauhea stressi kun on kiire. Nyt on näin, että mä haluaisin ehtiä ja mua stressaa, kun tuntuu ettei ehditä. Mikään määrä stressaamista tai hoputtamista ei muuta sitä, että kello on tämän verran ja me ollaan tässä vaiheessa.

Lapsi huutaa yökaudet, naapurit paukuttaa seinää, mua hävettää ja suututtaa ja itkettää ja surettaa. Nyt on näin, että mun lapsella on jostain syystä kurja olla, mä en tiedä mikä sen aiheuttaa, meidän naapurit käyttäytyy noin ja musta tuntuu tältä. Mikään määrä sisäistä pinnistämistä ei muuta sitä, että tilanne on tämä, minä reagoin näin ja muut reagoivat noin.

“Nyt on näin” -ajatus voi vähän lieventää sitä kontrolloinnin halun lukkoa.

Se lieveneminen voi tuntua kehossa konkreettisena jännityksen hellittämisenä, tai jossain päin kehoa joku kohta voi napsahtaa auki, tai voi tulla lämmön tai keveyden tunne. Tai jotain ihan muuta. Pintaan voi nousta joku tunne, jonka olemassaolosta ei ollut mitään aavistusta. Sillekin voi tehdä saman jutun. Nyt on näin, mä huomaan tällaisen tunteen, jota en osaa nimetä. (Seuraavassa artikkelissa kirjoitan tarkemmin tunnetaidoista.)

“Nyt on näin” ei tarkoita, että koko loppuelämä olisi näin.  Loppuelämästä ei voi tietää.

“Nyt on näin” ei myöskään tarkoita sitä, että en voi tästä hetkestä eteenpäin tehdä mitään millekään.

“Nyt on näin” auttaa rauhoittumaan sen verran, että on helpompi huomata, mille asioille voi jotain ja mille ei voi mitään. Sille voin jotain, että rauhoitan itseni ja lapseni. Huomenna voin jotain sille, että valmistelen meidät lähtöön aikaisemmin tai soitan lapselle lääkäriajan.

Toinen ajatus, joka on sukua tälle ensimmäiselle, on kysymys: “Haluaisinko, että tämä olisi eri tavalla? Voisinko hellittää siitä ajatuksesta, että tämän pitäisi olla eri tavalla?”

Meillä on usein tosi vahvat ajatukset siitä, miten asioiden “pitäisi” olla.

Mun pitäisi olla aina ajoissa. Lasten pitäisi tehdä aina niinkuin minä sanon. Mun pitäisi vanhempana tietää, miksi mun vauva itkee, ja mun pitäisi osata helpottaa hänen oloaan. Naapureiden ei pitäisi paukuttaa seinään, jos vauva itkee keskellä yötä.

Ja silloin, kun ne meidän “pitäisi” -asiat törmäävät vastakkain niiden asioiden kanssa, joille me emme mitään voi, tulee stressi.

Mun pitäisi olla ajoissa, ja nyt mä en ole ajoissa, syystä tai toisesta. Mun pitäisi tietää, mikä mun lapseni oloa helpottais, ja mä en tiedä. Naapureiden pitäisi ymmärtää, mutta selvästikään he eivät ymmärrä.

Voisinko hellittää siitä ajatuksesta, että tämän pitäisi olla eri tavalla?

Mun “pitäisi” -ajatus kumpuaa siitä, miten mä olen oppinut näkemään maailman. Ihmisten pitäisi olla ajoissa ja ymmärtää toisiaan. Ja silti on niin, että tässä maailmassa joskus ihmiset eivät ole ajoissa eivätkä ymmärrä toisiaan. Kumpi on väärässä, minä vai maailma? Kumpaa on tässä hetkessä helpompi muuttaa, maailmaa vai omaa ajatusta?

Kun hellitän siitä “pitäisi” -ajatuksesta, mun on vähän helpompi taas erottaa asiat, joille mä en voi mitään, ja asiat, joille voin. Silloin en tuhlaa niin paljoa energiaa stressaten asioita, joille en pystyisi tekemään mitään vaikka kuinka yrittäisin. Ja se energia säästyy niiden asioiden tekemiseen, joille mä oikeasti voin jotain.

En voi mitään sille, että naapurit käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Mä voin jotain sille, että miten mä itse reagoin naapureihin – vienkö lapun rappukäytävään ja jos niin millaisen, soitanko ovikelloa ja mitä sanon jos ovi avataan.

Sitä kautta itse löydän aina vähän enemmän tyyneyttä hyväksyä, rohkeutta muuttaa ja viisautta erottaa. (Myös muissa asioissa kuin vanhemmuudessa.)

Seuraavan tekstin aiheena on kolmanneksi useimmin esiin noussut onnistumisen taustatekijä, nimittäin vanhemman omat tunnetaidot. Sitä odotellessa voit käydä katsomassa, mitä kirjoitin kontrollista luopumisesta, tunnetaidoista ja onnistumisista kolmevuotiaan kanssa.

Tai jos et ole vielä Lupa olla minä -kirjeen tilaaja, niin nappaa tuosta alta itsellesi Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssi. Se on tosi hyvä. 🙂

Onnistumisen eväitä 1: Omien tarpeiden huomioiminen

Mieti tilannetta, jossa koit onnistuneesi vanhempana. Mitä siinä tapahtui? Mitkä asiat edesauttoivat sitä, että tilanne meni onnistuneesti? Ja miten niitä onnistumista edistäviä asioita voisi tuoda lisää omaan arkeen?

Vanhemmuuden onnistumisia

Kävin syksyllä 2014 pitämässä avoimia Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluja ympäri Helsinkiä. Yhteensä keskustelutuokioihin osallistui yli sata vanhempaa. Vanhempien kirjo kattoi sekä esikoisvauvojen että taaperoiden että useamman lapsen vanhempia, ja vanhemmuuskokemusta löytyi vastasyntyneistä murrosikäisiin.

Keskustelut etenivät alussa mainittujen kysymysten kautta, ja kirjoitan seuraavan parin viikon aikana niistä asioista, jotka useimpien mielestä edistivät vanhemmuudessa onnistumista. Olen aiemmin kirjoittanut näihin teemoihin liittyen myös tekstisarjan kolmevuotiaan kanssa onnistumisesta.

Aineistosta (eli sessioissa tekemistämme muistiinpanoista) nousi selkeästi esiin seitsemän teemaa Ne olivat yleisyysjärjestyksessä:

  • omien tarpeiden huomioiminen
  • kontrollista luopuminen
  • omat tunnetaidot,
  • vanhemmuuden arvot ja tavoitteet
  • oman lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen
  • tahdonvoiman säästäminen sekä
  • avun pyytäminen ja vastaanottaminen.

Kaikki nämä ovat tietyssä mielessä saman arpakuution eri puolia. (Siis sellaisen seitsensivuisen arpakuution, jonka löydät vaikkapa roolipelikaupasta.) Kun kapasiteettia on riittävästi, on helppoa olla hyvä vanhempi. Kun odotukset ovat oikeanlaiset, kapasiteettia ei kulu sen kanssa kärvistelyyn, että yritän saada aikaan jotain mahdotonta.

Jokaisella meistä on vanhemmuudessa tavoitteita ja odotuksia. Haluan olla hyvä vanhempi, mitä se ikinä minulle tarkoittaakaan. Siinä tavoitteessa ei sinänsä ole mitään väärää, pahaa tai kuluttavaa. Se tavoite toimii inspiraationa, johtotähtenä tai majakkana. Sellaisia on ihmisellä hyvä olla.

Inspiraatio tarvitsee kuitenkin kaverikseen armollisuutta. Armollisuus on sen myöntämistä, missä juuri nyt olen, mihin nyt pystyn ja mikä on nyt realistista. Jos odotan itseltäni jotain sellaista, mikä on todellisen kapasiteetin kanssa ristiriidassa, niin lopputuloksena on hämmennystä, stressiä ja ristiriitaa.

Toivon, että nämä seitsemän teemaa auttavat sinua löytämään itsellesi sopivan tasapainon sekä armollisuutta että inspiraatiota. Silloin voi pyrkiä hyvään vanhemmuuteen – omannäköiseen, omista arvoista kumpuavaan, oman lapsen erityislaatuun sopivaan hyvään vanhemmuuteen – sellaisella tahdilla, joka ei riko itseä eikä perhettä.

1. Omien tarpeiden huomioiminen

On itse saanut muutakin sisältöä elämään kuin lapsenhoitoa.
Pitää itsestä huolta.
Oma hyvä olo ja jaksaminen. Oma vireystaso. On itse pirteä => kahvi, ja että sen saa juoda rauhassa.
Itselle ruokaa. Itselle yöunet ja omaa aikaa, ettei pinna ole niin kireällä.

Ihan jokaisessa Vanhemmuuden onnistumisia -sessiossa nousi tämä teema tavalla tai toisella pintaan. Kun omat tarpeet ovat täynnä, on helpompaa onnistua vanhemmuudessa.

Fyysisten tarpeiden, kuten yöunien ja syömisen, laiminlyöminen kuluttavat nopeasti ihmisen karrelle. Vauvojen tai pienten lasten kanssa täytyy välillä skarpata kovasti, jotta tulee juotua riittävästi vettä, nukuttua kokonaisia unipätkiä tai syötyä muutakin kuin lasten jämät lautasilta. Yksin suihkussa tai vessassa käyminen on ajoittain harvinaista luksusta.

Me vanhempina tiedämme tämän. Paljon puhutaan väsyneistä vanhemmista, erityisesti äideistä. Siihen on eittämättä monia syitä, miksi niin monella äidillä omat tarpeet jäävät täyttämättä. Se tarkoittaa onneksi sitä, että on myös monia suuntia, joista sitä asiaa voi ryhtyä korjaamaan. Tässä kirjassakin nostan myöhemmin esiin muutamia niistä korjaussuunnista, joita vanhemmat itse tunnistivat Onnistumisia -keskusteluissa.

Tässä kohtaa haluan kuitenkin tutkia sitä ajatusta, että omat tarpeet voisi aidosti laittaa ensimmäiselle sijalle.

Usein nimittäin ne vanhemman omat tarpeet putoavat sinne kiireellisyysjärjestyksen pohjimmaisiksi. Kyllä minä jaksan, kyllä minä pärjään, ei tässä mitään. No joo, tottakai kaikki tuntuu pahalta, mutta sellaista se elämä nyt vaan tässä pikkulapsivaiheessa, ruuhkavuosissa, perhe-elämän tiimellyksessä on.

Itse ajattelen, että se menee nimenomaan toisinpäin.

Elämä tuntuu pahalta, koska omat tarpeet ovat niin pitkään jääneet täyttymättä. Ja ne omat tarpeet ovat jääneet täyttymättä, koska oma huomio menee ensisijaisesti kaikkien muiden ihmisten tarpeista huolehtimiseen.

Tyhjästä kaivosta ei voi ammentaa. Tyhjällä tankilla auto ei liiku, eikä tyhjällä akulla sähkölaite toimi. Vaikka me emme olekaan mekaanisia koneita, niin meillä jokaisella on myös tämä fyysinen keho, jolla pitää olla konkreettisesti energiaa käytössään.

Kehon pitää saada lepoa, jotta se saa korjattua päivän aikana tapahtuneen rasituksen. Myös mieli tarvitsee lepoa, jotta aivot ehtivät jäsentää tapahtumat yhtenäisiksi kokemuksiksi. Tunteet tarvitsevat kohdatuiksi tulemista, jotta kehon energiakapasiteetti ei suotta kulu niiden suitsimiseen.

Omien tarpeiden kunnioittaminen on taitolaji

Jostain syystä monella meistä vanhemmista on omien tunteiden ja tarpeiden kunnioittamisen taito ruosteessa.

Kuten sanottua, siihen on varmasti yhtä monta syytä kuin on vanhempaa.

Ehkä tuntuu, että jos tunnistan sen, mitä haluan, enkä sitten kuitenkaan saa sitä, pettymys on liian suuri kestettäväksi. On helpompaa vain käyttäytyä ikään kuin en tarvitsisi mitään, jotta en sitten joudu pettymäänkään.

Oman kokemukseni perusteella asia on päinvastoin. Vain silloin, kun tunnistan mitä tarvitsen, pystyn huomaamaan ne hetket, jolloin voisin saada tarvitsemani.

Tarvitsen läheisyyttä? Kun tiedän sen, voin aidosti ilahtua siitä hetkestä, kun lapsi kiipeää syliin halaamaan. Tarvitsen rauhaa? Kun huomaan sen, voin uppoutua täysin sydämin niihin hetkiin, kun kukaan ei tarvitse minulta mitään.

Omien tarpeiden tunnistaminen ja huomioiminen on tärkeää myös siksi, että vain sen myötä muut vanhemmuutta edistävät asiat voivat auttaa kohti stressittömämpää lapsiperhearkea.

Kun tiedän, mitä tarvitsen (lepoa? aikuista seuraa? puolison läsnäoloa?), voin pyytää toisilta ihmisiltä apua sen tarpeen täyttämiseen.

Kun tiedän, mitä tarvitsen (inspiraatiota? armollisuutta? iloa?), voin miettiä, miten nämä asiat saisi sovitettua yhteen lapsen tarpeiden kanssa. Voin laittaa tarpeita tärkeysjärjestykseen vain silloin, kun minulla on jotain, mitä laittaa. Ja niin edespäin.

Jos tästä tekstisarjasta jää sinulle yksi asia mieleen, niin toivon sen olevan tämä: Sinun tarpeesi ovat yhtä tärkeitä kuin kaikkien muidenkin. Ei tärkeämpiä, ei vähemmän tärkeitä, vaan yhtä tärkeitä.

Usein aikuinen kykenee odottamaan omien tarpeidensa kohtaamista sen aikaa, että lapsen tarpeet tulevat kohdatuiksi, koska lapsen käsitys ajasta on erilainen kuin aikuisella.

Aikuinenkaan ei kuitenkaan voi loputtomiin odottaa, että kaikkien muiden kaikki tarpeet ovat ensin täynnä, ennenkuin hän voi itse huolehtia itsestään. Tai voi, mutta siinä palaa loppuun nopeammin kuin luulisikaan.

Sarjan seuraavassa osassa aiheena ylenmääräisestä kontrolloinnista luopuminen.

Jos itsestä huolehtimisen taito on ruosteessa, ilmaisessa Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssissa keskitytään muun muassa omien tarpeiden huomioimiseen. Voit tilata sen tuosta alta. Kohti tervettä itsekkyyttä -verkkokurssilla  puolestaan syvennytään itsestä huolehtimisen opetteluun enemmänkin.

”Jos lasta ei kiellä, niin…”

Ei-sanan käytöstä kasvatuksessa on ainakin kahta eri koulukuntaa.

Toiset ovat sitä mieltä, että lasta on paras ohjata muilla sanoilla kuin sanomalla ”ei”. Syynä on esimerkiksi se, että pelkästä kiellosta lapsen on vaikea tulkita, että mitä tämän kielletyn asian sijasta voisikaan tehdä. Tai siksi, että sanomalla EI lapsikin oppii hanakammin sanomaan EI, ja se jos mikä on vanhemmasta ärsyttävää. Me yritetään mennä tämän näkökulman mukaan aika paljon.

Toinen näkökulma on sitten se, että jos lasta ei koskaan kiellä, niin se tarkoittaa samaa kuin että lapsi kasvaa ilman rajoja, eikä opi huomioimaan toisia. Ja toisaalta jos lapsi ei kuule sanaa ”EI”, niin hän ei opi pitämään omia puoliaan ja hänestä tulee kynnysmatto, joka ei osaa kieltäytyä asioista tai suojella itseään.

Voi olla, että tässä jälkimmäisessä logiikassa on muitakin perusteita (ja jos tämän tekstin jälkeen haluat vielä tarkentaa, niin kerro mielellään kommenteissa!). Tarkoitus ei ole tehdä EI:n käytöstä olkiukkoa, vaan yritän aidosti ymmärtää, että mitä syitä sen käyttöön ihmisillä on.

Ainakaan nämä yllämainitut perustelut eivät meidän kasvatuksessa kuitenkaan ole mitenkään ristiriidassa ei-sanaa välttävän lähestymistavan kanssa.

(Toinen disclaimer: tavoitteita voi ja saa olla, vaikkei niihin ihan aina ja joka päivä yltäisikään. Tämän tekstin pointtina ei ole se, että jos käytät EI-sanaa kasvatuksessa niin olet vanhempana X, Y tai Z. Tämän tekstin pointtina on yrittää selkeyttää sekä itselleni että teille lukijoille mun omasta kokemuksesta ja näkemyksistä EI-sanan käytöstä kasvatuksessa. Jos sulla on tällä hetkellä sellainen olo, ettei kestä yhtään mitään kasvatushifistelyä ja pinnistelyä ja pyrkimistä keneltäkään, niin suosittelen lukemaan mieluummin riittävän hyvästä äitiydestä tai armollisuudesta hyvän vanhemmuuden osa-alueena.)

Jos lasta ei koskaan kiellä, niin hän ei opi rajoja!

Niin, mitä rajoja lapsen on syytä oppia? Ja mitä niille rajoille sitten sen oppimisen tuloksena tehdään?

Yleensä tällä mun ymmärtääkseni tarkoitetaan sitä, että lapsi ei opi huomioimaan toisia ihmisiä, jos hänelle ei koskaan sanota EI. Pelkkä EI ei kuitenkaan riitä siihen, että lapsi osaisi huomioida toisten ihmisten tarpeita.

Jos lapsi lyö minua tai vaikkapa sisarustaan, pelkkä EI ei kerro lapselle vielä mitään rajoista. Lapsi ei mitenkään lähtökohtaisesti tiedä, että mitä saa lyödä ja mitä ei. Hän ei tiedä, miksi jotain asioita saa lyödä ja toisia ei.

Lisäksi EI ei millään tavalla huomioi sitä, että lapsella on jokin syy siellä toimintansa taustalla. Hän ehkä haluaa purkaa suuttumusta tai turhautumista lyömällä, tai hän yrittää saada toisen mukaan leikkiinsä, tai sitten hän pyrkii johonkin ihan muuhun.

Useimmat vanhemmat tietävät tämän, ja sen ein jälkeen yrittävät tavalla tai toisella selvittää tilannetta.

Vanhempi saattaa muistuttaa säännöstä (”Ei saa lyödä!”), tai selittää, miksi sääntö on olemassa (”Ei saa lyödä, sattuu jos lyöt.”)

Usein neuvotaan vanhempia kääntämään kielto toimintakehotukseksi (”Ei saa lyödä, mutta hellästi saat silittää.”) Pienen kanssa se toimintakehotus on käytännössä usein sitä, että lapsi siirretään hellästi pois paikasta, jossa kielletty toiminta voisi tapahtua: pois johtojen luota, pois kukkapurkilta, pois isosisaruksen legorakennelmien luota ja niin edespäin.

Aika pienenkin lapsen kanssa voi myös yrittää sanoittaa lapsen motivaatiota – mitä hän yritti tehdä, kun löi? Sinua suututti, tai sinä halusit tietää, mitä tapahtuu, tai sinä halusit että sisko huomaa sinut, tai sinä halusit tutkia sitä juttua mikä veljellä oli kädessä. Pienelläkin on aina joku syy ja logiikka toimintaansa, ja lapsi yrittää aina parhaansa niillä valmiuksilla, jotka hänellä on.

Sen jälkeen voi miettiä, että millä muilla tavoilla samaa tarvetta saisi täytettyä.

Jos lapsi löi koska suututti, niin voidaan yhdessä miettiä, että mikä siihen suuttumukseen voisi auttaa. Huutaminen? Jalan polkeminen? Tyynyn lyöminen? Veden juominen? (Meidän kolmeveellä on juuri nyt kausi, jolloin ihan mihin tahansa auttaa veden juominen. Hämmentävää, mutta en koe tarvetta kyseenalaistaa, jos hän kerran kokee että se auttaa.)

Mihin EI:tä sitten tarvitaan (vai tarvitaanko)?

Oikeastaan se EI tulee useimmiten itseltä ihan puhtaasti primitiivireaktiona.

Lapsi tekee jotain sellaista, mitä en halua hänen tekevän, ja suusta tulee EI ennenkuin aivot ehtivät mukaan ratkomaan tilannetta mitenkään fiksusti. Se EI ei millään tavalla auta purkamaan tilannetta tai opettamaan lapselle rajoja, se on vain minun tapani purkaa se tilanteen turhautuminen ja oma tunnereaktioni.

Toisinaan EI tulee myös tilanteissa, joissa haluan lapsen lopettavan tekemisensä samantien.

Parkkipaikalle juoksemisen, helposti rikkoutuvan asian heiluttelemisen, tai vaikka sisaruksen satuttamisen. Niissäkin tilanteissa ollaan yritetty opetella sen sijaan sanomaan SEIS, koska siinä on kieltämisen lisäksi myös merkityselementti ”pysähdy”. Esikoinen osasi tosi hyvin jo aika pienenä reagoida kun sanottiin SEIS, 3v kuopuksen kanssa edelleen harjoitellaan sitä, että jos aikuinen sanoo SEIS niin mitä tehdään?

On tärkeää, että varsinkin pienillä se toiminnan katkaiseva sana ja ilmaus on selkeä, ytimekäs ja lapsen käsitettävissä. Ensin on tavoitteena saada lapsi lopettamaan toiminta X, ja vasta tilanteen (ja ihmisten) rauhoituttua selvitetään pitemmin. Mä olen itse sitä mieltä, että EI:n sijasta on parempiakin tapoja saada lapsen huomio, niin että lapsi huomaa, ettei näin saa tehdä. SEIS on yksi, satuttamisen kohdalla itse ulvaisen AU!, koska se on rehellisempi reaktio kuin kieltäminen.

Mitä useammin treenaa noita muita näkökulmia ja setvimisen tapoja, niin sitä nopeammin aivot ehtivät mukaan siinä EIII! -primitiivireaktion tilanteessa, ja sitä harvemmin tarvitsee itse asiassa sanoa koko EI-sanaa. Itselläni viiden vuoden aktiivisen harjoittelun jälkeen EI pärähtää suusta useimmiten silloin, kun on väsynyt ja PMS ja muutenkin tahdonvoima aika alhaalla, eli silloin kun aivot ehtivät mukaan hitaasti.

Itse asiassa se väsynyt-ja-PMS -tila vaikuttaa myös niin, että sellaisissa tilanteissa lähtökohtaisesti odotan lapselta epärealistisen tehokasta oman toiminnan säätelyä (”Ei saa hyppiä! Ei saa huutaa! Ei saa juosta autotielle! Eiiih!”), siinä missä levänneempänä osaisin realistisemmin ennakoida – tässä kohtaa lapsi pystyy kulkemaan turvallisesti tasan vain kädestä kiinni pitäen tai kantoreppuun jemmattuna.

Harjoittelu auttaa, samoin kuin omasta jaksamisesta huolehtiminen.

Onko EI:stä sitten jotain haittaa?

No niin, no. Mä en ajattele, että siinä EI:ssä on itsessään mitään erityisen pahaa, noin niinkuin sanana. Se kuuluu kieleen ja puheeseen, ja jos sen käytöstä tekee itselleen jonkun mörön, niin sen mörön välttelyyn menee ihan turhaan kapasiteettia, jonka voisi käyttää muihin asioihin.

Ja samaan aikaan on niin, että jos aikuinen tottuu sanomaan lapselle EI, niin hän samalla tottuu viestimään ikäänkuin hänen oma näkökulmansa olisi lähtökohtaisesti kaikille muillekin oikea, tosi ja noudatettava. Kieltäminen on ajatusprosessina paljon helpompi kuin vaihtoehtoisen toiminnan keksiminen tai oman pyynnön perusteleminen (ja sen takia sitä tuleekin paljon helpommin käytettyä väsyneenä).

Jos aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen lähtökohtaisesti kieltämällä, niin mun mielestäni hän silloin vierittää myös vastuun sen tilanteen onnistumiselta liiaksi lapselle. Aikuinen käytännössä odottaa, että kun hän sanoo EI, niin lapsella riittää kapasiteetti ymmärtää, mistä puuhasta häntä kielletään, arvottaa se kielto tärkeämmäksi kuin hänen oma näkökulmansa, ja lopettaa se omasta näkökulmasta kiinnostava tai tärkeä homma vain siksi, että aikuinen kieltää.

Ja jos lapsi tässä onnistuukin muutamaan kertaan, niin viimeistään silloin hänen tahdonvoimansa alkaa olla vähissä, eikä seuraavissa tilanteissa siitä oman toiminnan ohjaamisesta enää tulekaan mitään. Toisin sanoen kieltämiseen keskittymällä aikuinen säästää omaa tahdonvoimaansa lapsen tahdonvoiman kustannuksella – ja sitten ihmetellään, kun lapset ”kiukuttelevat” tai ”riehuvat” tai ”ovat mahdottomia” ja ”niitä saa olla koko ajan kieltämässä”. No hei onko yllätys, kun ensin lapsilta on odotettu epärealistisia supersankaritekoja? Jos aikuinenkaan ei jaksa olla tehokas, tavoitteellinen ja energinen pitkän päivän jälkeen, niin ei sitä voi mitenkään realistisesti odottaa myöskään lapselta.

Ja siinä on mun nähdäkseni se EI:n suurin haitta: jos aikuinen tottuu ajattelemaan, että kieltämisen jälkeen vastuu lapsen käytöksestä on lapsella itsellään, niin lapsen niskaan kaatuu epärealistisen raskas odotusten taakka. Jos taas aikuisen lähtökohtainen asennoituminen on se, että aikuisen vastuulla on auttaa lasta toimimaan odotusten mukaisesti, niin lapsi saa opetella uutta käytöstä ikätasoisesti ja aikuisen avulla. Silloin lapsella riittää kapasiteettia vaikkapa leikkiin, uusien asioiden tutkimiseen ja opetteluun, ja yleiseen hyvinvointiin.

Mutta entäs se toinen näkökulma? Että lapsi oppii pitämään omat rajansa silloin, kun häntä kielletään?

Jos lasta ei kiellä, niin hän ei opi itse sanomaan EI!

Haha, hahaa. Anteeksi. Mulle tuli jotenkin ihan absurdi mielikuva siitä, millaisia meidän lapset olisivat, jos tämä olisi totta, verrattuna siihen, mikä on todellisuus. Jos tämä pitäisi paikkansa, niin lempeästi ja kuuntelemalla kasvatetuista lapsista tulisi varmaan jotain Stepford-muksuja, jotka kuuliaisesti toimivat niinkuin käsketään, riippumatta heidän omista ajatuksistaan ja tarpeistaan.

Mun kokemus ei ole tämä. Mun kokemus on se, että meidän lempeästi ja kuuntelevasti kasvatetut lapsemme tietävät todellakin, milloin sanotaan EI ja milloin asiat eivät mene niinkuin he haluavat. Lisäksi lapsilta tulee vielä aikuisia useammin primitiivireaktiona se EIIII, erityisesti silloin kun sisarus vohkii jonkun lelun kädestä tai leikistä.

Mene tiedä, jos koko meidän yhteiskuntamme olisi rakennettu niin, että ihmisiä enemmän ohjataan kuin kielletään, niin ehkä lapsi ei oppisi sanomaan EI. Jos yhteiskunnassa pyrittäisiin enemmän ymmärtämään ja auttamaan kohti toisia huomioivaa käytöstä sen sijaan, että rankaistaan virheistä, niin ehkä EI olisi pienillekin tuntematon sana.

Silloin ehkä lasten primitiivireaktio, sen EII:n sijaan, olisi joku muu. Se olisi ehkä suora kehotus toiselle tehdä jotain – tätäkin meidän huushollissa huomaa. (”Pysähdy! Seis! Anna se takaisin!!”) Joka tapauksessa lapsilta tulisi edelleen vaistomainen reaktio siitä, että joku toimii heidän odotustensa vastaisesti, riippumatta siitä mikä sana siinä olisi käytössä.

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että jatkuvasti kieltoja kuuleva lapsi ei opi luottamaan itseensä ja omaan EI-fiilikseensä.

Hän oppii hakemaan itsensä ulkopuolelta informaation siitä, onko jokin asia hyväksyttävää vai ei. Hän ei opi kuuntelemaan omia tarpeitaan, jos aikuinenkaan ei niitä kuuntele. Ja silloin, kun lapsen käytöstä ohjataan pääasiassa kieltämällä, niin aikuinen todennäköisesti keskittyy vain siihen, miltä käytös päällepäin näyttää, eikä siihen, mitä tarpeita sillä käytöksellä pyritään kohtaamaan.

Miten lapsi sitten oppii sanomaan EI?

Miten hän oppii pitämään puolensa, kieltäytymään asioista jotka eivät tunnu hyvältä, luottamaan omaan sisäiseen kompassiinsa ja moraaliinsa silloinkin, kun toiset sanovat, että tämä toiminta on ihan ookoo? Miten autamme lapsiamme oppimaan, että itseään voi ja saa kunnioittaa ihan samalla tavalla kuin toisiakin, eikä mitään sellaista tarvitse tehdä mikä tuntuu pahalta, vaikka muut sanoisivat mitä?

(Ainakin itse haluan kasvattaa lapsistani nimenomaan tällaisia. Minä en voi olla aina heidän mukanaan tekemässä valintoja siitä, mikä on oikein ja turvallista ja rehellistä, joten parasta on auttaa heitä oppimaan, miten tehdä mahdollisimman hyviä päätöksiä.)

Lapsi oppii sanomaan EI silloin, kun hänen omaa EI:tään kunnioitetaan. Tilanteissa, joissa lapsi on itse vallankäytön kohteena (ja niitä tilanteita on arjessa paljon, koska lapsi on aina epätasa-arvoisessa valta-asemassa aikuisiin nähden, sekä kokonsa että kehitystasonsa puolesta), on äärimmäisen tärkeää kuunnella ja huomioida lapsen EI.

Aina sitä EI:tä ei voi aikuinen noudattaa, jos kyse on turvallisuusasioista (”eii, en halua turvavyötä!!”).

Silloinkin aikuisen pitää pystyä selittämään lapselle ikätasoisesti, että miksi aikuinen nyt ohittaa hänen EI:nsä. Jos aikuisella ei ole muuta selitystä sille ohittamiselle kuin ”koska minä sanon niin”, niin on syytä pysähtyä ja miettiä tosi tarkkaan, että onko se hyvä syy. Mulle toimiva ohjenuora on ollut se, että jos mä kehtaan sanoa sen ohittamisen syyn ääneen sekä lapselle että toiselle aikuiselle, niin se on ihan pätevä syy.

Jos taas kyseessä on tilanne, jossa minä haluan jotain (”nyt on nukkumaanmenoaika”) ja lapsi on sitä mieltä, että EIII!, niin meillä lähestytään tilannetta useimmiten kahdella eri tavalla.

Toisaalta mä ensin yritän selvittää, että mistä se EI kumpuaa, eli mitä lapsi haluaa kun mun ehdotukseni ei kelpaa. (”Sulla on lehden katsominen kesken ja sä haluaisit vielä katsoa sen loppuun?”) Sen jälkeen mietitään, että onko lapsen mahdollista tehdä se juttu loppuun, tai vielä muutaman kerran, tai esimerkiksi vaihtaa leikkiä. (”Sä haluaisit vielä leikkiä Ryhmä Hauta? No leikitäänkö, että Ryhmä Haun pennut on menossa nukkumaan?”)

Jos se EI ei liity mihinkään vaihtoehtoiseen toimintaan, niin yritän kuulostella, että onko siellä taustalla joku tunne, joka lasta hiertää. (”Sä et halua, että mä harjaan sun hampaat. Harmittiko sua, kun mä sanoin tiukasti?”) Kun se tunne saadaan sanoitettua ja hyväksyttyä, niin mietitään, että mikä auttaisi. Auttaako siihen harmitukseen jokin? Tai jos siihen ei auta mikään, niin mikä auttaisi niin että saadaan tämä homma yhteisymmärryksessä tehtyä? Haluatko tehdä itse vai autanko?

Ja kuten kaikessa vanhemmuuden opettelussa, arki on jotain sinnepäin

Ideaaliminä osaa nämä kaikki asiat puhtaasti ja välittömästi joka kerta. Oikean maailman reaaliminä onnistuu yhä useammin ja useammin, ja välillä myös epäonnistuu. Se kuuluu asiaan. 🙂

Kuten sanottua, jatkan mielellään keskustelua kommenteissa – kuulisin mielelläni, jos teillä EI on tiiviissä käytössä ja sille on joku tietoinen perustelu. Saa myös jakaa muita ajatuksia ja kommentteja – sillai kunnioittavasti ja arvostavasti, toki. <3