Onko ton lapsen aina pakko olla noin luova?!

Toukokuun teemana blogissa on luovuus.

Voisitko olla vähemmän kekseliäs?!

Lapsi ja luovuus, osa yksi.

Minä: Miksi olet kuskannut kaikki pehmolelut sohvalle?
Lapsi: Koska teen niistä pomppulinnan.
Minä: … Olipas ihan hienosti keksitty, paitsi että arvaa mitä? Saako sohvalla pomppia?
Lapsi: Ei saa. … Minäpäs teen pomppulinnan lattialle!
Minä: *syvä huokaus*

Hei, ei saa piirtää jakkaraan! Vain paperiin saa piirtää! Ja kuka on piirtänyt näihin poneihin??

Lapsi ja luovuus, osa kaksi.

Muksut levittelevät liituja ympäri olohuoneen lattiaa.
Minä: Hei, ei saa piirtää jakkaraan! Vain paperiin saa piirtää! Ja kuka on piirtänyt näihin poneihin??
*syvä huokaus*

Joinain päivinä mä jaksan muistaa, että lapsen luovuus on ihana ja virkistävä voimavara. Joinain päivinä mä jaksan valita sanani niin, että mä samaan aikaan toisaalta rohkaisen ja tuen lapsen luovuutta ja toisaalta pidän kiinni ennakkoon päätetyistä turvallisuuden rajoista.

Toisina päivinä, kuten tänään, mua kiinnostaa aika vähän lapsen luovuuden rohkaiseminen ja tukeminen – jos se vain tarkoittaisi sitä, että mun ei tarvitsisi enää koskaan jynssätä kuulakärkikynää irti sohvasta (suihkaus hiuslakkaa ja jynssäämistä). Tai väriliitua jakkarasta (taikasieni). Tai purkkaa pikkulelujen uumenista (tähän mä en ole edes keksinyt mitään fiksua ratkaisua).

Ääh, ei noin!

Oikeastihan se ei ole kauhean vaarallista, jos niissä poneissa nyt onkin väriliitua. Mä noin aivoilla tiedän tämän. Toisinaan mä muistankin sen, ihan oikeasti. Mä olen itse tehnyt aika paljon pahempaa jälkeä aikanaan siskon entisille Barbie-nukeille saksilla ja huulipunalla. Se on vain materiaa.

Kun asioita yhdistellään ennakkoluulottomasti ja uudella tavalla, niin aina jollakulla menee pasmat sekaisin ja purskahtaa aamukahvi suusta. Että eihän noin voi tehdä.

Ja toisaalta kun on oppinut siihen, että asiat tehdään niinkuin ne kuuluu tehdä, niin niiden kategorioiden murtuminen tai ylittäminen aiheuttaa myllerrystä. On asioita, joihin ei piirretä, koska niihin ei piirretä. Kuten sohva, lastenhuoneen ovi, jakkara tai muoviset ponilelut. Jos niihin piirtää, niin ensimmäinen reaktio on, että eihän noin voi tehdä.

Siitä tietää, että on kyse luovuudesta. Kun asioita yhdistellään ennakkoluulottomasti ja uudella tavalla, niin aina jollakulla menee pasmat sekaisin ja purskahtaa aamukahvi suusta. Että eihän noin voi tehdä.

Lasten kohdalla se kategorioiden murtuminen ja ylittäminen on tahatonta, tietämättömyydestä tai muistamattomuudesta johtuvaa. Lapsi ei ole vielä oppinut, että noihin asioihin ei piirretä. Se yhdisteleminen on aidosti ennakkoluulotonta, koska lapsella niitä ennakkoluuloja ei kirjaimellisesti vielä ole.

Kun mä kysyn lapselta, että miksi piirsit poniin, niin lapsella ei ole vastausta siihen. Hän ei mielestään ole ylittänyt mitään sellaista rajaa, ettäkö siihen päätökseen olisi tarvinnut jonkun syyn.

Kun aikuinen yhdistelee asioita samalla tavalla, siinä onkin yhtäkkiä Merkitys. Me toiset aikuiset oletamme, että aikuinen tietää ylittävänsä kategorioiden rajoja, ja yhtäkkiä meitä alkaa kiinnostaa, että miksi juuri nämä kategoriat? Miksi juuri tällä värillä piirrettiin juuri tähän kohtaan ovea?

Siinä, missä lapsen teos on ennakkoluuloton, aikuisen täsmälleen sama teos on ennakkoluuloja haastava. Miten niin muka ei voi tehdä noin? Silloin luovuudesta kumpuaa taidetta, ja useimmat meistä nauttivat taiteen tuottamista oivalluksista.

Ennakkoluulojen haastamista

Periaatteessa niihin lapsenkin, krhm, luovuuden osoituksiin voi suhtautua oman päänsä sisällä taiteena. Siis niin, että näiden tarkoitus on nyt haastaa mun ennakkoluuloja. Jos mä ajattelen, että tohon ei kuulu piirtää, niin miksi mä ajattelen niin? Mikä tarve tässä on nyt vaakalaudalla, kun tohon oveen/jakkaraan/sohvaan onkin piirretty?

Silloin kun ne kysymykset eivät kohdistu lapsen toimintaan (”Miksi piirsit oveen?”) vaan mun omaan toimintaani ja ajatteluuni (”Miksi tämä häiritsee mua niin paljon?”), niin mä osaan suhtautua lapsen härväämiseen ja ennakkoluulottomuuteen rakentavasti.

Jos mä ajattelen, että tohon ei kuulu piirtää, niin miksi mä ajattelen niin? Mikä tarve tässä on nyt vaakalaudalla, kun tohon onkin piirretty?

Ja sitten kun mä löydän rehelliseltä tuntuvat vastaukset niihin kysymyksiin (”Koska mä olen itse tämän oven joskus vaivalla valkoiseksi maalannut, ja musta tuntuu pahalta kun sitä mun vaivannäköä ei kunnioiteta.”), niin mä pystyn perustelemaan sen mun oman rajani ikätasoisesti myös lapselle.

Mä voin pyytää, että lapsi ei piirrä seinään ilman lupaa, koska me isin kanssa maalattiin nämä seinät tarkoituksella valkoisiksi, ja meistä ne on kauniit ilman piirustuksia. Sitten voidaan miettiä, että piirsikö lapsi nimenomaan seinää kaunistaakseen, ja miten sitä seinää saisi kauniimmaksi ilman, että piirretään suoraan maalipintaan. Ja niin edespäin.

Koska vaikka mä kuinka haluaisin, niin tämä ei taatusti ole viimeinen kerta, kun mä joudun etsimään itsestäni rakentavaa tapaa suhtautua lasteni luovuuteen ja ennakkoluulottomuuteen. On toisaalta ihan kiitollista, että tämä harjoitustanner on niinkin harmiton kuin väriliidut ja muoviponit.

Kommentteja, ajatuksia, oivalluksia? Ideoita, miten lapsen luovuuden osoituksia saa irti eri pintamateriaaleista? Kaikenlaista saa jakaa kommenteissa!

Perjantain pysähtyminen 16: Sun hiukset on jotenkin erilaiset? Joo, mä pesin ne.

Mistä tulen?

Pääsiäinen tuli ja meni. Oli kivaa. Pertti hävisi vähän kauemmaksi, kiitos muun muassa kärsivällisyyden. Tuli keskusteltua ja vietettyä aikaa hyvien tyyppien kanssa. Sain hyviä ideoita, tai ainakin ideoita, joita työstää eteenpäin.

Toisaalta aikataulujen ristikkäisyydet taas söivät tehokasta tekemisen aikaa. Juttuja jäi väliin säätämisen takia. Nukkumaanmenoajat olivat yksi suuri vitsi koko viikon, vaikka muksut herättivät joka aamu ennen seitsemää, eli fiilis oli parhaimmillaan aika rouhea.

Ihan kiitollista, että kohdalle ei osunut mitään järkyttävää kriisiä tai suurempaa takaiskua. Toisaalta viikko tuntui taas siltä, että se hujahti ohi jälkiä jättämättä. Eikun joo, olihan siinä alkuviikosta vähän taas kärsivällisyys kovilla, sekä oma että toisten. Jännä miten sellaisiakaan ei meinaa muistaa, kun ne on kertaalleen kunnolla purkanut pihalle.

Paitsi että useamman kerran tällä viikolla tuli vastaan tuo otsikon kysymys. Sun hiukset on jotenkin erilaiset? Joo, mä pesin ne. 😀 Pipokausi on ohi, ja mulla on hiuskriisi. Onnelliset on murheet elämässä jos ei sen ihmeempää kriisiä ole.

Missä olen?

Keho on väsynyt (ks. nukkumaanmenoajat) mutta muuten hyvillä fiiliksillä. Tunnepuolella kuplii ilo ja odotus, kun viikonloppuna on kivoja juttuja luvassa. Selvästi kevään kriisiahdistusvaihe alkaa olla taittumaan päin.

Ajatukset hyrräävät taas aikatauluissa ja tulevissa hommissa. Toisaalta puoli aivoa tarkkailee lasten touhuja, kun ne nyt sattuvat tuossa hereillä olemaan. Sellaista kauhean syvällistä pohdintaa ei tällä hetkellä pääse herättelemään, mutta ehkä se ei haittaa. Sillekin on ollut viikon mittaan aikansa.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan tulevalle viikolle

ilo
yhteys
inspiraatio
eteneminen
flow

Jos aikaisemmin keväällä mä kaipasin lepoa ja rauhaa ja helppoutta, niin nyt on sellainen fiilis, että kaipaan kaikkea kuplivaa. Iloa, etenemistä, flow’ta, inspiraatiota, yhteyttä. Tekemistä ja aikaansaamista ja tehokkuutta ja nostetta ja uusia juttuja ja tuoretta ja raikasta. Let’s do this.

Sitä varten mä toki tarvitsen myös itsestä huolehtimista ja tilaa sille luovuudelle. Nyt kuitenkin tuntuu jo siltä, että itsestä huolehtiminen ja oma rauha ei enää uppoa pohjattomaan mustaan aukkoon, vaan siitä voisi kasvaa jotain uutta. Sen pohjattoman aukon pohja tuli näköjään vastaan, kun on tarpeeksi levännyt.

Miten mä niitä tuon itselleni?

Noi kaikki jutut on sellaisia, joita mä saan silloin kun mä olen läsnä tilanteissa. Kun mä olen vuorovaikutuksessa ihmisten ja ideoiden kanssa. Kun mulla on kapasiteettia suhtautua asioihin avoimin mielin, eikä mun tartte olla jumissa oman pääni sisällä.

Toisin sanoen kunhan mä huolehdin siitä, että mun ja maailman välissä on mahdollisimman vähän ajattelua ja tulkintaa ja mun oman mielen rojua, niin sitä helpommin mä pääsen kiinni iloon ja yhteyteen ja noihin muihin. (Ihan niinkuin kaikkeen muuhunkin tulisi aina tämä sama vastaus. Jännä.)

Millaista sun perjantaihisi kuuluu? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti? Kerro kommenteissa!

Vastaanottavana osapuolena

Mitä mä osaan tänään kirjoittaa kärsivällisyydestä? Nyt just tuntuu, että en mitään.

Sellainen vahvasti meni -aamu

Mä muistin aamulla, että mulla on yksi kiva keväthame kaapissa, ja päätin laittaa sen päälle. Paitsi että se ei mahtunutkaan päälle. Hävetti ja harmitti. Tästä täysin loogisena seurauksena mä kiehahdin viisi minuuttia myöhemmin neljävuotiaalle, joka noin seitsemästä pyynnöstä huolimatta ei ollut vieläkään ruvennut laittamaan omia päivävaatteitaan päälle.

On ylevä tunne, kun pääsee pyytämään lapselta anteeksi omaa kiukuttelua ja komentelua ennen aamukymmentä. Ja vielä ylevämpää, kun lapsi sitten kärsivällisesti kertoo mulle, että välillä hänellä on vaan sellaisia päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Jep, niin äidilläkin.

On ylevä tunne, kun pääsee pyytämään lapselta anteeksi omaa kiukuttelua ja komentelua ennen aamukymmentä.

Tai puoliso pyytää jotain ihan neutraalisti, ja mä tiuskaisen vastaukseksi. Uudestaan ja uudestaan. Ja sitten seuraavana aamuna se kärsivällisesti kysyy, että onko sulla tänään parempi päivä, koska jos se on huonompi kuin eilinen niin ei hyvä heilu.

On sietämätöntä, kun huomaa olevansa sen kärsivällisyyden vastaanottava osapuoli. Tai siis se on ihanaa ja hienoa, ei sillä. Mielummin niin päin, kuin että mulle pistettäisiin samalla mitalla. Siitähän vasta sota syntyisi. Mutta toisen ihmisen kärsivällisyys… Se menee ihon alle. Ehkä siinä on vaikeinta, kun tajuaa olevansa epätäydellinen ja yhteistyökyvytön ja tarvitsevansa sitä kärsivällisyyttä.

Sellainen kärsivällisyyttä vaativa tyyppi

Teoriassa mä tiedän, että vanhemman on hyvä olla haavoittuvainen ja epätäydellinen. Näyttää tunteensa ja tehdä virheitä ja sietää epävarmuutta. Käytännössä mä haluaisin, että se haavoittuvuus ja epätäydellisyys olisi salonkikelpoista ja hienoa. Sellaista, jonka saa selitettyä ja jalostettua oppimiskokemukseksi ihan siinä heti paikalla, että hups, teinpä virheen, kas noin, homma hanskassa. En mä oikeastaan haluaisi, että lasten ja puolison tarvitsisi olla mua kohtaan kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä ja empaattisia.

Käytännössä mä haluaisin, että se haavoittuvuus ja epätäydellisyys olisi salonkikelpoista ja hienoa.

En mä halua, että tunteiden näyttäminen ja virheiden tekeminen tarkoittaa, että kun puoliso vinkkaa, että mitäs jos pyytäisit lapsilta anteeksi kun huusit, niin mä vastaan että en halua ja sulkeudun vessaan. Vaikka mä tiedän, että mun kuuluisi just samantien päästää irti siitä kiukusta ja nähdä asioiden suurempi konteksti ja ymmärtää ja olla lempeä. Ja mä en vaan siinä hetkessä kykene.

Ja sitä se kuitenkin näköjään on.

Haavoittuvuus ja epätäydellisyys on myös niissä hetkissä, kun mä olen kiukuissani siellä suljetun vessanoven takana ja suren sitä, että en osaa mielestäni tarpeeksi nopeasti käsitellä näitä asioita.

Ja niissä hetkissä, jolloin mä osaan ottaa vastaan kärsivällisyyttä juuri silloin, kun mä en ole sitä missään määrin ansainnut.

Ja nyt, tässä, kun mä kerron tästä sulle.

Hyvää esimerkkiä epätäydellisyydestä

Lapselle voi olla tosi tärkeä kokemus saada olla välillä se kärsivällinen ja empaattinen osapuoli, vaikka sitten vanhemman suuntaan. Tietysti ikätasoisesti ja lapsen kapasiteetin mukaan ja niin edespäin – lapsen ei ole missään nimessä tarkoitus olla vanhempansa terapeutti tai likasanko, päinvastoin.

Kuitenkin jos puhutaan sen ikäisestä lapsesta, jolla empatian kehitys on jo jollain mallilla, niin lapselle voi olla iso oivallus, että vanhemmatkin mokailevat ja kiukuttelevat ja välillä eivät osaa. Että vanhemmillakin on välillä päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Silloin lapsen voi olla helpompi hyväksyä sellaiset piirteet myös itsessään. Koska niitä päiviä tulee vielä monta. Se on ihmisenä olemisen sivuvaikutus.

Että vanhemmillakin on välillä päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Silloin lapsen voi olla helpompi hyväksyä sellaiset piirteet myös itsessään.

Ja näin mokailevan vanhemman näkökulmasta on tosi terveellistä välillä muistaa, että ei ne hyvät aikeet aikuisillakaan aina toteudu. Vaikka kuinka aivoilla tietäisi, miten pitäisi käyttäytyä. Sellainen empatia myös kehittää kärsivällisyyttä sinne lasten suuntaan.

Kommenteissa saa mielellään kertoa omia ajatuksia ja kokemuksia aiheesta ja sen vierestä. Sillai lempeän empaattisesti, tottakai. 🙂

Perjantain pysähtyminen 15: Pertti

Pitkäperjantai on ollut sen verran pitkä, että vasta näin illalla pääsee kirjoittamaan.

Mistä tulen?

Onpa nyt vaikea kirjoittaa. Tuntuu, että viikossa on ollut paljon kaikenlaista, mutta mitään ei taaskaan ole saanut aikaan. Viikonloppuna oli esikoisen synttärijuhlat, onnistuin hajottamaan puhelimeni, alkuviikosta oltiin taas puolison kanssa vuorotellen illat poissa kotoa, menin melkein joka ilta liian myöhään nukkumaan, ja niin edelleen.

Torstai oli poikkeuksellisen hyvä päivä viime viikossa. Sain juttuja tehtyä, löysin energiaa (joka oli toiveissakin), oli hyvä fiilis kaikenkaikkiaan. Nyt mä yritän kuumeisesti miettiä, että mitkä asiat siinä nimenomaisessa päivässä olivat niitä, jotka toimivat. Olin edellisenä iltana ollut capoeiraamassa, ja se antoi energiaa. Sain työjuttuja ja oman pään sisäisiä juttuja eteenpäin, eli se etenemisen fiilis kantoi, ja sieltä löytyi myös flow’ta. Lisäksi toiveissa oli rauhaa, ja ehkä sitäkin tuli muutaman jutun suhteen silloin torstaina.

Ongelmana Pertti

Mulla on ollut tässä tämän kevään hankaluutena teema, joka on jotenkin viimeisen parin viikon ajan ollut tosi kovasti läsnä. Olkoon se nimeltään vaikka Pertti (vaikka kyseessä ei siis ole henkilö).

Pertti on siis stressannut mua jotenkin tosi paljon ehkä nyt viimeisen kuukauden ajan, koska musta muun muassa tuntuu, että Pertti hankaloittaa mun elämää.Se estää mua tekemästä juttuja, tai ainakin mä saan kovasti aina taivutella sitä, että onnistuisiko ne. Mä joudun Pertin takia pyytämään apua sellaisissa jutuissa, joissa mä en yhtään haluaisi pyytää apua. Pertti rapauttaa mun itseluottamusta ja omanarvontuntoa jotenkin pelkällä läsnäolollaan.

Mulla ei ole aikaisemmin ollut kauheasti ongelmia Pertin suhteen, koska mä olen luonteeltani sellainen tyyppi, että mä näen aika paljon vaivaa pitääkseni Pertin loitolla. Mä en pidä Pertistä kauheasti (muun muassa yllämainittujen syiden takia), mutta aikaisemmin mulla ei ole ollut kauhean läheistä kokemusta Pertistä. Mä olen itse asiassa luullut tuntevani Pertin jo aiemmin, mutta selvästikään mulla ei ole ollut mitään käsitystä tyypin todellisesta luonteesta.

Nyt kuluneen talven ja kevään aikana Pertti on pikkuhiljaa päässyt hivuttautumaan lähemmäksi, ja mua ahdistaa se kovasti. Erityisesti viimeisen parin viikon aikana on ollut monta kertaa sellainen ajatus, että mä oon ihan oikeasti luullut että Pertti ottaisi viimein hatkat, mutta ei. Ja se rassaa tosi paljon. Mä en jaksaisi koko ajan ottaa Perttiä huomioon, mutta jos mä käyttäydyn niinkuin Perttiä ei olisi olemassakaan, niin se pääsee vielä lähemmäksi ja on vielä veemäisempi.

Kysymys: Miten mä pääsen Pertistä eroon?

Siihen vaaditaan toisaalta kärsivällisyyttä – mä tiedän, että jossain vaiheessa Pertti hievahtaa ainakin vähän kauemmaksi, mutta se ajankohta on tässä siirtynyt ja siirtynyt useampaan otteeseen.

Lisäksi siihen vaaditaan itseluottamusta. Mä tiedän muutamia juttuja, joita mä voin itse tehdä, jotta Pertti lähtisi vähän ripeämmin.Ongelma on se, että kun Pertin läsnäolo itsessään rapauttaa mun itseluottamusta, niin sitä ei kauheasti jää niihin Pertin karkoittamiseen tehtäviin juttuihin. Ei kapasiteetti riitä.

Seuraava kysymys on, että mistä mä saan lisää kapasiteettia? Ehkä mä voin tässä vaiheessa antaa itselleni luvan siihen, että jos kerran Pertti on niin energiasyöppö, niin mä voisin ehkä tinkiä jostain muualta. Mun ei tarvitse tuntea häpeää siitä, että oon väsynyt ja tarvitsen paljon lepoa, koska niin suuri osa mun energiasta menee Pertin kanssa selviytymiseen.

Lisäksi mä tarvitsen noin ylipäänsä luottamusta myös toisiin ihmisiin. Siihen, että vaikka nyt on Pertti, niin toiset ihmiset ei oikeasti katso mua sen takia kieroon. Ainakaan ne ihmiset, joiden mielipiteellä on merkitystä. Se on mulle tosi vaikea pala sisäistää, koska tosi monesta suunnasta tulee sellaista viestiä, että Pertin kanssa tekemisissä olevat ihmiset ei oikeastaan ole minkään arvoisia, koska itsepähän Pertin kylään kutsuitte. Ja toisaalta, jos jollakulla on oma Pertti, niin en mä niistä sillä tavalla ajattele. Mun pitää harjoitella luottamaan siihen, että mä en ole maailmankaikkeuden ainoa ihminen, joka suhtautuu tällä tavalla. Ja ehkä myös sanomaan rehellisesti, että by the way, Pertin takia mä en nyt pysty tekemään tätä juttua.

Ehkä sekin auttaisi, että mä kirjoittaisin – itsekseni, itselleni – ylös, mitä mä oikeastaan tiedän Pertistä. Että minkä takia se on mun mielestä niin äärimmäisen kuluttava ja rasittava tyyppi. Jos mä vaikka osaisin suhtautua Perttiin vähän mutkattomammin.

Missä olen?

Keho tuntuu väsyneeltä, mutta vahvalta. Tein capoeiratreeneissä kärrynpyöriä ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen, ja olkapäissä tuntuu edelleen. Korjattu kyynärpää ei ollut moksiskaan, mikä on mahtavaa.

Tunnepuolella on muun muassa Pertin takia aikamoista myllerrystä, lannistumisesta ja lapsille kiukuttelusta rauhaan, iloon ja innostukseen. Muksut eivät ole huomanneet Perttiä, muuten kuin ehkä sen kautta, että mä olen välillä aika kiukkuinen ja komentelen tarpeettoman tiukalla äänensävyllä. (Esikoinen sanoi viimeksi tänään loukkaantuneella äänellä: ”Sä komensit! Sun olisi pitänyt pyytää!”)

Ajatukset pyörivät valitettavan paljon Pertin ympärillä, sekä Perttiin liittymättömissä käytännön jutuissa: aikatauluissa, tehtävälistoissa ja sensellaisissa. Aika vähän on sellaista sulavaa huikeaa ajatuksen lentoa, kun niin suuri osa kapasiteettia on kiinni Pertissä. Sekin on ärsyttävää: mä en ole yhtään itseni, ja tuntuu että puolet mun aivoista häviää Pertin myötä taivaan tuuliin. Pitää välillä tietoisesti ottaa hetkiä, jolloin ensin häädän Pertin ajatuksistani hitolle ja vasta sitten alan pohtia muita juttuja.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon tälle viikolle:

kärsivällisyys
itseluottamus
luottamus
uteliaisuus

Nämä ovat oikeastaan ne ominaisuudet, joita mainitsin tuossa yllä tarvitsevani Pertin hätistämiseen. Tavallaan nämä kaikki menevät myös käsi kädessä: jos mä jaksan olla utelias ja luottavainen, niin mun on helpompi olla myös kärsivällinen. Jos mä luotan itseeni, että pärjään ja osaan ja jaksan ja pystyn, niin mä pystyn helpommin luottamaan myös toisiin. Ja jos mä pystyn olemaan kärsivällinen enkä heti mene paniikkiin kun asiat eivät tapahdu justnyt, niin ehkä mä huomaan, että maailma ei kaadukaan siihen että jutut eivät mene niinkuin minä haluaisin.

On tavallaan kauhean huvittavaa, että juuri tämän kuun teema on kärsivällisyys, kun se tuntuu juuri tässä kuussa olevan tosi paljon koetuksella moneen eri suuntaan. No, tuleepahan tutustuttua kyseiseen aiheeseen ihan atomitasolla.

Onko sulla tällä hetkellä jonkinlainen Pertti? Tai muistatko lähimenneisyydestä Pertin, josta olet jollain lailla päässyt jo eroon? Jos tuli jotain oivalluksia tai ajatuksia, niin kerro ihmeessä kommenteissa!

Kärsivällisenäkin ketuttaa

Kärsivällisyys on sitä, että jaksaa odottaa. Kärsivällisyys on sitä, että antaa asioiden tapahtua omaan tahtiinsa, eikä hötkyile.

Mutta onko se kärsivällisyyttä, jos siinä odottaessa kiukuttaa tai ärsyttää? Vai onko kärsivällisyyttä vain se, että odottaminen tuntuu luontevalta ja miellyttävältä?

Kärsivällisyys – tekoja vai mielentila?

Tätä kysymystä mä oon vähän aikaa tässä miettinyt. Kun on itse vastikään ollut useampaan sellaisissa tilanteissa, joissa se oma kärsivällinen käytös on vaatinut aika paljon sisäisen kuohunnan ulos päästämistä. Tai nähnyt tilanteita, joissa toinen toimii mun mielestäni tosi kärsivällisesti mutta on itse tilanteeseen tosi turhautunut.

Jos mä haluan, että asiat tapahtuvat NYT!, niin odottaminen on välillä tosi vaikeaa. Silloin sitä kärsivällisyyttä oikeasti tarvitaan.

Jos mä haluan, että asiat tapahtuvat NYT!, niin odottaminen on välillä tosi vaikeaa. Silloin sitä kärsivällisyyttä oikeasti tarvitaan. Jos mulle on ihan sama, laittaako lapsi vaatteet päälle nyt vai tunnin päästä, niin en mä silloin edes tarvitse kärsivällisyyttä. Jos mä rupean siinä kohtaa lempeästi ohjaamaan lasta, niin se johtuu pikemminkin hyvästä ennakkosuunnittelusta kuin kärsivällisyydestä.

Mä ajattelen, että kärsivällisyys liittyy enemmän käytökseen kuin mielentilaan. Sitä, että jaksan hoputtamisen sijaan odottaa, että jotain tapahtuu, koska arvelen, että hoputtaminen tai tilanteeseen puuttuminen olisi jotenkin hyödytöntä tai haitallista.

Kärsivällistäkin välillä ketuttaa

Kärsivällisyys ei tarkoita mun mielestä sitä, että siinä odottaessa ei saisi ketuttaa. Tai siis mun mielestä on äärimmäisen luontevaa, että välillä sieppaa kun asiat eivät mene niinkuin minä haluaisin. Se ketutus ei poissulje sitä, että voin käyttäytyä kärsivällisesti, jos kapasiteetti riittää.

Se ketutus ei poissulje sitä, että voin käyttäytyä kärsivällisesti, jos kapasiteetti riittää.

Tietysti jos esimerkiksi lapsen käytös koettelee mun kärsivällisyyttäni ja jostain syystä mua suututtaa, niin mun on tärkeä sanoa siitä ääneen, mielellään rakentavasti: Mua nyt kiukuttaa tosi paljon se, että monta kertaa pitää sanoa samasta asiasta kun mä haluaisin olla jo menossa.

Voi olla, että se menee lapselle perille ja voi olla, että ei mene. Voi olla, että lapsi haluaa muuttaa käytöstään (tai pystyy muuttamaan sitä) mun ilmaisemani tunteen takia – tai voi olla, että ei halua tai pysty. Se ei oikeastaan ole mun asiani ollenkaan.

Tunteen hyväksyminen voi auttaa olemaan kärsivällisempi

Sanoittaminen on siitä tärkeää, että silloin olen myöntänyt myös itselleni sen mun tunteen, joten mulla ei mene ihan niin paljon kapasiteettia sen suitsimiseen ja piiloon painamiseen. Jos mä tiedän, että lapsi ei sitä asiaa pysty mitenkäänpäin hahmottamaan, niin mä voin sanoa sen ääneen jollekulle muulle.

Mä saan haluta, että asiat ei olisi näin.

Ääneen sanominen auttaa asioiden hyväksymisessä: nyt asiat on näin, nyt mulla on siitä tällaiset tunteet ja tällaiset ajatukset, ja mulla saa olla ne. Ja mua saa ottaa päähän se, että mulla on tällaiset tunteet ja ajatukset. Mä saan haluta, että asiat ei olisi näin. Mua saa ketuttaa tämä asia. Mulla on lupa kokea näin.

Kärsivällisyys kestää sitten siihen mihin se sillä kertaa kestää. Kun mä annan itselleni luvan siihen ketutukseen, niin se ehkä kestää vähän pitempään. Ja sitten kun kärsivällisyys alkaa olla lopussa, niin on syytä  pysähtyä ja varmistaa, että pystyy edelleen käyttäytymään rakentavasti.

(Jos tuntuu, että oma kärsivällisyys on siinä määrin koetuksella, että lapsen tai oma hyvinvointi huolestuttaa, niin Tuntea saa -kampanja  ja Katri Mannisen artikkeli äitiyden pimeästä puolesta voivat olla hyödyllistä luettavaa.)

Onko kärsivällisyys sinun mielestäsi käyttäytymistä vai mielentila? Mitä ajatuksia heräsi tästä mun näkökulmastani? Kerro kommenteissa!

Kun on jo sata kertaa sanottu

Mun kärsivällisyyttäni koettelee tällä hetkellä se, että huushollin molemmat lapset on ”eikö tästä ole sanottu jo sata kertaa” -vaiheessa. Viimeisin esimerkki on ruokapöydästä. Vuorotellen saa sanoa esikoiselle ”ruoka on ruokaa, ei muovailuvahaa” ja kuopukselle ”ota hei sormet pois sieltä mukista”. Rasittavinta on, että näistäkin asioista on sanottu aika monta kertaa ruokapöydässä aikaisemmin.

Rasittavinta on, että näistäkin asioista on sanottu aika monta kertaa ruokapöydässä aikaisemmin.

Sen mä tiedän, että tämä vaihe kestää. Se alkoi suunnilleen siinä kohtaa, kun lapsi lähti liikkeelle, enkä usko, että se loppuu ennenkuin muksut muuttavat omilleen. Ruokapöydän lisäksi se liittyy muun muassa sellaisten asioiden oppimiseen kuin ”älä ota kädestä”, ”ei saa töniä”, ”nyt on toisen vuoro, odota hetki”, ”jos haluat itse laittaa ulkovaatteet niin laita sitten itse ulkovaatteet” ja niin edelleen.

Ja vaikka niihin sanomisiin yhdistää sen ohjauksen, että näin voit pyytää, silittää saa, tuosta kohtaa menee jalka lahkeeseen, niin silti kestää, ennenkuin se homma menee perille.

Toisinaan lapsi on virkeä ja skarppi, ja silloin homma toimii hienosti. Sitä rasittavampaa on, kun on jo tottunut siihen että lapsi osaa jotain, ja sitten puff, koko taito ikäänkuin häviää lapselta muistista kun tulee joku stressaava elämäntilanne tai muuten vaan jännittävä viikonloppu tai flunssa tai muu kapasiteettia kuluttava juttu.

Uuden tavan oppiminen kestää

Aikuisista puhuttaessa usein törmää ajatukseen, että uuden tavan oppiminen kestää kolmesta viikosta pariin kuukauteen. Jos joka päivä teet jonkun jutun samalla tavalla, niin muutaman kuukauden päästä se toiminta on siirtynyt autopilotille.

Silloin menee enemmän energiaa, jos jättää sen homman tekemättä. Tarkka aika riippuu varmasti ihmisestä, tavasta ja käytettävissä olevasta kapasiteetista, mutta ainakin sen voi yleistää, että toistoja tarvitaan.

Uuden tavan oppiminen kestää kolmesta viikosta pariin kuukauteen.

Jos mä olisin jokaisesta innostumisesta ja hyvästä aikomuksesta saanut viikossa luotua itselleni uuden tavan, niin mä olisin aika erilaisessa fyysisessä kunnossa ja meidän kämppä näyttäis vähän erilaiselta. Noin esimerkiksi. Joku teistä lukijoista pystyy ehkä samaistumaan.

Tietoinen harjoitus ja toistot vahvistavat aivoissa siihen toimintaan tarvittavia yhteyksiä, jotta sinne reitille on tarvittaessa helpompi päästä. Ja ne yhteydet vahvistuvat vain treenaamalla.

Umpihanki vai nelikaistatie?

Uusi tapa on kuin umpihanki, totuttu tekemisen tapa puolestaan tasaiseksi tamppaantunut väylä. Ensimmäiset toistot ovat vaivalloisia, kun pitää tarpoa kokonaan uusi reitti. Se vaatii tietoista huomiota ja skarppausta. Viikon tai parin päästä polku on jo vähän helpompi kulkea.

Ensimmäiset toistot ovat vaivalloisia, kun pitää tarpoa kokonaan uusi reitti.

Sitten usein tossa kolmen viikon tai kuukauden kohdalla tulee julmettu lumimyräkkä – flunssa, kiirettä töissä tai muualla, lapsella Joku Vaihe, läheisillä hankalaa, PMS, mitä näitä nyt on. Molemmat polut vaativat yhtäkkiä ylimääräistä energiaa.

Olisi kauhean paljon helpompaa mennä sitä vanhaa reittiä, kun se on vähän vähemmän tukossa kuin se uusi, hyvälle mallille päässyt polku. (Tähän mulla itselläni usein kaatuu sen Uuden Paremman Elämän opettelu.) Jos muistaa, että tämä kuuluu asiaan ja nyt mun uusi tekemisen tapani punnitaan, niin on vähän helpompi keskittyä taas siihen, että rämpii sen uuden reitin auki.

Lapsenikin tarpoo umpihangessa

Lapsilla on sama juttu. Toistoja tarvitaan. Toistoja tarvitaan. Lisäksi lapsella ei välttämättä ole kykyä hahmottaa, miksi juuri tästä kohtaa mennään tuohon suuntaan umpihangen läpi, kun tuolla olisi tuo ihan hyvä valmiiksi tallattu reitti ihan vieressä.

Tässä kohtaa se ohjauksen ja auttamisen merkitys tulee tosi selkeästi esiin. Jos lapsi opettelee menemään tuosta kohtaa umpihangen läpi ihan muuten vaan, niin mikään ei auta häntä muistamaan sitä seuraavalla kerralla. Että jos ei saa töniä, niin saako lyödä? Tai purra? Jos lapselle osoittaa sieltä umpihangen toiselta puolelta, että tuota ”Ei saa satuttaa toista” -taloa kohti mennään, niin lapsen on helpompi muistaa, mistä oli kyse.

Tämä umpihanki ja tallattu polku -mielikuva auttaa mua pysymään kärsivällisempänä silloin, kun lapset vaikka nyt uittavat sormiaan maitolasissa tai muovailevat sämpylän sisuksesta pallosia. *huokaus*

Se reitti aivoissa ei vain ole vielä valmis, eikä mikään määrä mun räksyttämistäni saa sitä yhtään valmiimmaksi.

Se reitti aivoissa ei vain ole vielä valmis, eikä mikään määrä mun räksyttämistäni saa sitä yhtään valmiimmaksi. Päinvastoin – kun mä jaksan selittää sen asian vielä viidettäsadatta kertaa, niin se menee ehkä hivenen paremmin perille.

Ja sitten kun se menee perille, niin tulee seuraava umpihanki, ja seuraava, ja seuraava. Ja yhtäkkiä mä huomaan, että kukaan ei ole pitkään aikaan esimerkiksi yrittänyt kaivaa huonekasvista multia lattialle. Se polku tuli valmiiksi, ihan kuin huomaamatta. Silloin onnittelen itseäni, että jaksoin olla sen asian kanssa kärsivällinen, vaikka aina se ei ollutkaan helpoin vaihtoehto.

Miten teillä ilmenee tällä hetkellä ”eikö tästä ole jo sata kertaa puhuttu” -vaihe? Huomaatko itsessäsi tuota umpihangessa tarpomista jonkin asian suhteen? Kerro kommenteissa! 🙂

Kun olen kärsimätön, niin mitä oikeastaan tunnen?

Huhtikuussa blogin teemana on kärsivällisyys – juuri se ominaisuus, joka niin usein on koetuksella lapsiperhearjen keskellä.

Mitä kärsivällisyys on?

Etsin erilaisia määritelmiä kärsivällisyydelle, ja tämä oli kiinnostava. Kärsivällinen on sellainen, ”joka odottaa rauhassa, huolestumatta tai hermostumatta”.

Kärsivällinen ”odottaa rauhassa, huolestumatta tai hermostumatta”.

Osui aika konkreettisesti kohdalleen. Omassa elämässä kärsivällisyys on koetuksella juuri niissä hetkissä, kun pitäisi odottaa. Haluan jo tehdä jotain, mutta toinen hidastelee. Olen pyytänyt lasta tekemään yhteistyötä esimerkiksi pukemisen tai muun kanssa, ja vastaus on ”joo joo” mutta mitään ei tapahdu. Tai haluaisin, että joku asia selviäisi jo, mutta on vielä monta liikkuvaa osaa, joiden pitää loksahtaa kohdalleen. Ja itse ei voi tehdä muuta kuin odottaa.

Toi jälkiosa oli myös ajatuksia herättävä. Että odottaa ”huolestumatta tai hermostumatta”. Tämä heti herätti mut ajattelemaan.

Kun mä olen kärsimätön, niin olenko mä huolissani vai hermostunut? Pelkäänkö mä, että jotain pahaa tapahtuu? Vai ärsyttääkö mua se, että mä en ehkä saa jotain sellaista, mitä mä tarvitsisin tässä hetkessä? Vai ehkä molempia?

Kärsimättömyyden anatomiaa

Kuvitellaan, että mä alan olla kärsimätön kun kävellään puistosta kotiin ja lapsi kävelee hiiiitaasti, hädin tuskin liikuttaa jalkojaan, ja ehkä vaikka harmittelee jotain asiaa siinä samalla. Mä haluaisin olla jo kotona laittamassa ruokaa pöytään ja pikkusisarusta päikkäreille. Miksi mä olen kärsimätön?

No, mitä väsyneempi ja nälkäisempi mä olen, sitä vähemmän mulla on tahdonvoimaa jäljellä ja sitä enemmän mua ärsyttää.

Lisäksi mulla on illuusio siitä, että mä voin tälle asialle jotain. Mä kuvittelen, että mun puhina tai narina tai valitus tai hoputus saa lapsen jotenkin kävelemään nopeammin, joten mä puhisen ja narisen ja valitan ja hoputan.

Mä kuvittelen, että mun puhina tai narina tai valitus tai hoputus saa lapsen jotenkin kävelemään nopeammin, joten mä puhisen ja narisen ja valitan ja hoputan.

Jos mä kaiken lisäksi pelkään, että lapsi jotenkin ”oppii huonoille tavoille” ellen mä hoputa häntä, niin siinä sitä sitten ollaan.

Mikä siihen voisi auttaa?

Kärsivällisyyden oppiminen on siitä rasittava homma, että siihenkin tarvitaan kärsivällisyyttä. Se ei tapahdu välttämättä nopeasti eikä vaivattomasti. Erityisesti silloin, jos mua ärsyttää se oma kärsimättömyyteni (”miten mä oon taas tällainen?!?!”) tai pelottaa, että siitä on esimerkiksi muksuille haittaa. Hyvinkin itseään ruokkiva kehä, siis.

Hyvä uutinen on, että moniin itseään ruokkiviin kehiin toimii sama asia: huomaaminen ja tiedostaminen. Ihan vain, että ahaa, nyt mä olen taas kärsimätön. Myös sen huomaaminen auttaa, että onko tässä taustalla huolestuminen vai hermostuminen – ja että se tunne tapahtuu mun korvieni välissä.

Hyvä uutinen on, että moniin itseään ruokkiviin kehiin toimii sama asia: huomaaminen ja tiedostaminen.

Kärsimättömyys nimittäin kohdistuu itsen ulkopuolelle. Kärsimättömälle odottaminen on vaikeaa, koska ulkomaailma saa mut tuntemaan erinäisiä asioita. Silloin vastuu siitä kärsimättömyydestä on pois mun harteiltani – jos maailma kerran on niin huolestuttava ja ärsyttävä paikka, niin ei mulla ole muita vaihtoehtoja kuin olla kärsimätön.

Siinä vaiheessa, kun huomaan, että mua huolestuttaa tai mua hermostuttaa, niin on ehkä helpompi hyväksyä ne tunteet. Jos mä huomaan, että se hermostumisen ja huolestumisen alkusyy on mun omien korvien välissä, mun on helpompi ottaa niistä tunteista myös vastuu. Myöntää vaikka ääneen, että mun on nyt vaikea odottaa koska mä olen väsynyt ja kiukkuinen ja mua huolestuttaa, että me ei ehditä ajoissa. Ja vaikka en muuttuisikaan taikaiskusta lehmänhermoiseksi zen-munkiksi, niin pienikin huomaaminen (ja pienikin hyväksyminen) murtaa sitä kehää vähäsen.

Seuraavalla kerralla mä ehkä huomaan vähän aikaisemmin sen kärsimättömyyteni, huolestumiseni, hermostumiseni. Seuraavalla kerralla mun on ehkä aavistuksen helpompi hyväksyä se, että nyt mulla on tällainen fiilis. Ja sitten sitä seuraavalla ja sitä seuraavalla hiljalleen oppii siihen, että ai niin, nyt mä meinaan taas hermostua ja huolestua, ja on vaikea odottaa.

Mitä ajatuksia heräsi? Onko sinulla taipumusta kärsimättömyyteen, ja tunnistatko itsessäsi hermostumista tai huolestumista siellä taustalla? Kerro kommenteissa! 🙂