Perjantain pysähtyminen 74: P niinkuin…

Tämän viikon pysähtyminen sai tällaisen muodon. Mitkä P:llä alkavat sanat kuvaavat parhaiten (tai edes osittain) fiiliksiä menneestä, tästä hetkestä ja tulevasta?

Mistä tulen?

Priorisoiminen – paljon tekemistä, aikaa rajallisesti

Pohtiminen – ongelmanratkaisua monella tasolla

Pysähtyminen – tämä oli tavoitteena, toisinaan se myös onnistui

Persoonallisuuspsykologia – luennot kestivät varttia vaille kahdeksaan, ja silti niiden jälkeen oli aina ihan liekeissä. Tämä! Tätä lisää! Innostus ja inspiraatio!

Ponnistelu – muutamassa asiassa pääsin venymään aika lailla, ja lopulta sain hommat siihen ojoon kuin halusin

Prosessointi – luopuminen, pysähtyminen, hyväksyminen, vertauskuvat, sisäinen keskustelu.

Missä olen?

Pääjumi – menin myöhään nukkumaan mutta vastaavasti heräsin sitten tavallista aikaisemmin

Planning mode – tuleviin juttuihin orientoitumisessa on ajatukset aika vahvasti

Päikkärien tarpeessa – ks. ensimmäinen kohta 🙂

Pirskahteleva – tulevat jutut innostaa, vaikka niihin meneekin aika paljon kaistaa

Mitä kohti?

Palaverit – aika paljon tapaamisia ensi viikolla, sekin on kivaa (vaikka introvertiltä niihin ja niistä toipumiseen meneekin aika paljon energiaa)

Prosessit – sisäinen prosessointi toimi, sitä lisää, ja sen lisäksi konkreettisten systeemien ja prosessien miettiminen on ensi viikolla ajankohtaista

Patience – Kärsivällinen kasvattaja -kurssi pyörii, lisäksi tulossa englanninkielinenkin versio, ja kaiken tämän härdellin keskellä myös oma kärsivällisyys on aika lailla harjoituskappaleena. (Onpa hyvä, että on noi videot, joihin voi itsekin palata…)

Pystyvyys – ensi viikolla haluan kokea sellaista pystyvyyden, pätevyyden ja aikaansaamisen flow’ta. Ei pinnistelemällä, vaan mahdollisimman helposti (mitä ikinä se ”mahdollisimman” tarkoittaakaan).

Paimentaminen – lähinnä haluaisin osata paimentaa itseäni lempeästi sekä hommiin että lepoon silloin kun on sen aika. Toisaalta myös lasten lempeä paimentaminen, siis siinä määrin kuin ollaan samaan aikaan kotosalla.

Perheaika – loppuviikosta lähdetään juhannuksenviettoon anoppilaan, siellä keskitytään yhdessäoloon, ei töihin.

Millä kirjaimella sun pysähtyminen voisi tällä viikolla alkaa?

”Jos lasta ei kiellä, niin…”

Ei-sanan käytöstä kasvatuksessa on ainakin kahta eri koulukuntaa.

Toiset ovat sitä mieltä, että lasta on paras ohjata muilla sanoilla kuin sanomalla ”ei”. Syynä on esimerkiksi se, että pelkästä kiellosta lapsen on vaikea tulkita, että mitä tämän kielletyn asian sijasta voisikaan tehdä. Tai siksi, että sanomalla EI lapsikin oppii hanakammin sanomaan EI, ja se jos mikä on vanhemmasta ärsyttävää. Me yritetään mennä tämän näkökulman mukaan aika paljon.

Toinen näkökulma on sitten se, että jos lasta ei koskaan kiellä, niin se tarkoittaa samaa kuin että lapsi kasvaa ilman rajoja, eikä opi huomioimaan toisia. Ja toisaalta jos lapsi ei kuule sanaa ”EI”, niin hän ei opi pitämään omia puoliaan ja hänestä tulee kynnysmatto, joka ei osaa kieltäytyä asioista tai suojella itseään.

Voi olla, että tässä jälkimmäisessä logiikassa on muitakin perusteita (ja jos tämän tekstin jälkeen haluat vielä tarkentaa, niin kerro mielellään kommenteissa!). Tarkoitus ei ole tehdä EI:n käytöstä olkiukkoa, vaan yritän aidosti ymmärtää, että mitä syitä sen käyttöön ihmisillä on.

Ainakaan nämä yllämainitut perustelut eivät meidän kasvatuksessa kuitenkaan ole mitenkään ristiriidassa ei-sanaa välttävän lähestymistavan kanssa.

(Toinen disclaimer: tavoitteita voi ja saa olla, vaikkei niihin ihan aina ja joka päivä yltäisikään. Tämän tekstin pointtina ei ole se, että jos käytät EI-sanaa kasvatuksessa niin olet vanhempana X, Y tai Z. Tämän tekstin pointtina on yrittää selkeyttää sekä itselleni että teille lukijoille mun omasta kokemuksesta ja näkemyksistä EI-sanan käytöstä kasvatuksessa. Jos sulla on tällä hetkellä sellainen olo, ettei kestä yhtään mitään kasvatushifistelyä ja pinnistelyä ja pyrkimistä keneltäkään, niin suosittelen lukemaan mieluummin riittävän hyvästä äitiydestä tai armollisuudesta hyvän vanhemmuuden osa-alueena.)

Jos lasta ei koskaan kiellä, niin hän ei opi rajoja!

Niin, mitä rajoja lapsen on syytä oppia? Ja mitä niille rajoille sitten sen oppimisen tuloksena tehdään?

Yleensä tällä mun ymmärtääkseni tarkoitetaan sitä, että lapsi ei opi huomioimaan toisia ihmisiä, jos hänelle ei koskaan sanota EI. Pelkkä EI ei kuitenkaan riitä siihen, että lapsi osaisi huomioida toisten ihmisten tarpeita.

Jos lapsi lyö minua tai vaikkapa sisarustaan, pelkkä EI ei kerro lapselle vielä mitään rajoista. Lapsi ei mitenkään lähtökohtaisesti tiedä, että mitä saa lyödä ja mitä ei. Hän ei tiedä, miksi jotain asioita saa lyödä ja toisia ei.

Lisäksi EI ei millään tavalla huomioi sitä, että lapsella on jokin syy siellä toimintansa taustalla. Hän ehkä haluaa purkaa suuttumusta tai turhautumista lyömällä, tai hän yrittää saada toisen mukaan leikkiinsä, tai sitten hän pyrkii johonkin ihan muuhun.

Useimmat vanhemmat tietävät tämän, ja sen ein jälkeen yrittävät tavalla tai toisella selvittää tilannetta.

Vanhempi saattaa muistuttaa säännöstä (”Ei saa lyödä!”), tai selittää, miksi sääntö on olemassa (”Ei saa lyödä, sattuu jos lyöt.”)

Usein neuvotaan vanhempia kääntämään kielto toimintakehotukseksi (”Ei saa lyödä, mutta hellästi saat silittää.”) Pienen kanssa se toimintakehotus on käytännössä usein sitä, että lapsi siirretään hellästi pois paikasta, jossa kielletty toiminta voisi tapahtua: pois johtojen luota, pois kukkapurkilta, pois isosisaruksen legorakennelmien luota ja niin edespäin.

Aika pienenkin lapsen kanssa voi myös yrittää sanoittaa lapsen motivaatiota – mitä hän yritti tehdä, kun löi? Sinua suututti, tai sinä halusit tietää, mitä tapahtuu, tai sinä halusit että sisko huomaa sinut, tai sinä halusit tutkia sitä juttua mikä veljellä oli kädessä. Pienelläkin on aina joku syy ja logiikka toimintaansa, ja lapsi yrittää aina parhaansa niillä valmiuksilla, jotka hänellä on.

Sen jälkeen voi miettiä, että millä muilla tavoilla samaa tarvetta saisi täytettyä.

Jos lapsi löi koska suututti, niin voidaan yhdessä miettiä, että mikä siihen suuttumukseen voisi auttaa. Huutaminen? Jalan polkeminen? Tyynyn lyöminen? Veden juominen? (Meidän kolmeveellä on juuri nyt kausi, jolloin ihan mihin tahansa auttaa veden juominen. Hämmentävää, mutta en koe tarvetta kyseenalaistaa, jos hän kerran kokee että se auttaa.)

Mihin EI:tä sitten tarvitaan (vai tarvitaanko)?

Oikeastaan se EI tulee useimmiten itseltä ihan puhtaasti primitiivireaktiona.

Lapsi tekee jotain sellaista, mitä en halua hänen tekevän, ja suusta tulee EI ennenkuin aivot ehtivät mukaan ratkomaan tilannetta mitenkään fiksusti. Se EI ei millään tavalla auta purkamaan tilannetta tai opettamaan lapselle rajoja, se on vain minun tapani purkaa se tilanteen turhautuminen ja oma tunnereaktioni.

Toisinaan EI tulee myös tilanteissa, joissa haluan lapsen lopettavan tekemisensä samantien.

Parkkipaikalle juoksemisen, helposti rikkoutuvan asian heiluttelemisen, tai vaikka sisaruksen satuttamisen. Niissäkin tilanteissa ollaan yritetty opetella sen sijaan sanomaan SEIS, koska siinä on kieltämisen lisäksi myös merkityselementti ”pysähdy”. Esikoinen osasi tosi hyvin jo aika pienenä reagoida kun sanottiin SEIS, 3v kuopuksen kanssa edelleen harjoitellaan sitä, että jos aikuinen sanoo SEIS niin mitä tehdään?

On tärkeää, että varsinkin pienillä se toiminnan katkaiseva sana ja ilmaus on selkeä, ytimekäs ja lapsen käsitettävissä. Ensin on tavoitteena saada lapsi lopettamaan toiminta X, ja vasta tilanteen (ja ihmisten) rauhoituttua selvitetään pitemmin. Mä olen itse sitä mieltä, että EI:n sijasta on parempiakin tapoja saada lapsen huomio, niin että lapsi huomaa, ettei näin saa tehdä. SEIS on yksi, satuttamisen kohdalla itse ulvaisen AU!, koska se on rehellisempi reaktio kuin kieltäminen.

Mitä useammin treenaa noita muita näkökulmia ja setvimisen tapoja, niin sitä nopeammin aivot ehtivät mukaan siinä EIII! -primitiivireaktion tilanteessa, ja sitä harvemmin tarvitsee itse asiassa sanoa koko EI-sanaa. Itselläni viiden vuoden aktiivisen harjoittelun jälkeen EI pärähtää suusta useimmiten silloin, kun on väsynyt ja PMS ja muutenkin tahdonvoima aika alhaalla, eli silloin kun aivot ehtivät mukaan hitaasti.

Itse asiassa se väsynyt-ja-PMS -tila vaikuttaa myös niin, että sellaisissa tilanteissa lähtökohtaisesti odotan lapselta epärealistisen tehokasta oman toiminnan säätelyä (”Ei saa hyppiä! Ei saa huutaa! Ei saa juosta autotielle! Eiiih!”), siinä missä levänneempänä osaisin realistisemmin ennakoida – tässä kohtaa lapsi pystyy kulkemaan turvallisesti tasan vain kädestä kiinni pitäen tai kantoreppuun jemmattuna.

Harjoittelu auttaa, samoin kuin omasta jaksamisesta huolehtiminen.

Onko EI:stä sitten jotain haittaa?

No niin, no. Mä en ajattele, että siinä EI:ssä on itsessään mitään erityisen pahaa, noin niinkuin sanana. Se kuuluu kieleen ja puheeseen, ja jos sen käytöstä tekee itselleen jonkun mörön, niin sen mörön välttelyyn menee ihan turhaan kapasiteettia, jonka voisi käyttää muihin asioihin.

Ja samaan aikaan on niin, että jos aikuinen tottuu sanomaan lapselle EI, niin hän samalla tottuu viestimään ikäänkuin hänen oma näkökulmansa olisi lähtökohtaisesti kaikille muillekin oikea, tosi ja noudatettava. Kieltäminen on ajatusprosessina paljon helpompi kuin vaihtoehtoisen toiminnan keksiminen tai oman pyynnön perusteleminen (ja sen takia sitä tuleekin paljon helpommin käytettyä väsyneenä).

Jos aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen lähtökohtaisesti kieltämällä, niin mun mielestäni hän silloin vierittää myös vastuun sen tilanteen onnistumiselta liiaksi lapselle. Aikuinen käytännössä odottaa, että kun hän sanoo EI, niin lapsella riittää kapasiteetti ymmärtää, mistä puuhasta häntä kielletään, arvottaa se kielto tärkeämmäksi kuin hänen oma näkökulmansa, ja lopettaa se omasta näkökulmasta kiinnostava tai tärkeä homma vain siksi, että aikuinen kieltää.

Ja jos lapsi tässä onnistuukin muutamaan kertaan, niin viimeistään silloin hänen tahdonvoimansa alkaa olla vähissä, eikä seuraavissa tilanteissa siitä oman toiminnan ohjaamisesta enää tulekaan mitään. Toisin sanoen kieltämiseen keskittymällä aikuinen säästää omaa tahdonvoimaansa lapsen tahdonvoiman kustannuksella – ja sitten ihmetellään, kun lapset ”kiukuttelevat” tai ”riehuvat” tai ”ovat mahdottomia” ja ”niitä saa olla koko ajan kieltämässä”. No hei onko yllätys, kun ensin lapsilta on odotettu epärealistisia supersankaritekoja? Jos aikuinenkaan ei jaksa olla tehokas, tavoitteellinen ja energinen pitkän päivän jälkeen, niin ei sitä voi mitenkään realistisesti odottaa myöskään lapselta.

Ja siinä on mun nähdäkseni se EI:n suurin haitta: jos aikuinen tottuu ajattelemaan, että kieltämisen jälkeen vastuu lapsen käytöksestä on lapsella itsellään, niin lapsen niskaan kaatuu epärealistisen raskas odotusten taakka. Jos taas aikuisen lähtökohtainen asennoituminen on se, että aikuisen vastuulla on auttaa lasta toimimaan odotusten mukaisesti, niin lapsi saa opetella uutta käytöstä ikätasoisesti ja aikuisen avulla. Silloin lapsella riittää kapasiteettia vaikkapa leikkiin, uusien asioiden tutkimiseen ja opetteluun, ja yleiseen hyvinvointiin.

Mutta entäs se toinen näkökulma? Että lapsi oppii pitämään omat rajansa silloin, kun häntä kielletään?

Jos lasta ei kiellä, niin hän ei opi itse sanomaan EI!

Haha, hahaa. Anteeksi. Mulle tuli jotenkin ihan absurdi mielikuva siitä, millaisia meidän lapset olisivat, jos tämä olisi totta, verrattuna siihen, mikä on todellisuus. Jos tämä pitäisi paikkansa, niin lempeästi ja kuuntelemalla kasvatetuista lapsista tulisi varmaan jotain Stepford-muksuja, jotka kuuliaisesti toimivat niinkuin käsketään, riippumatta heidän omista ajatuksistaan ja tarpeistaan.

Mun kokemus ei ole tämä. Mun kokemus on se, että meidän lempeästi ja kuuntelevasti kasvatetut lapsemme tietävät todellakin, milloin sanotaan EI ja milloin asiat eivät mene niinkuin he haluavat. Lisäksi lapsilta tulee vielä aikuisia useammin primitiivireaktiona se EIIII, erityisesti silloin kun sisarus vohkii jonkun lelun kädestä tai leikistä.

Mene tiedä, jos koko meidän yhteiskuntamme olisi rakennettu niin, että ihmisiä enemmän ohjataan kuin kielletään, niin ehkä lapsi ei oppisi sanomaan EI. Jos yhteiskunnassa pyrittäisiin enemmän ymmärtämään ja auttamaan kohti toisia huomioivaa käytöstä sen sijaan, että rankaistaan virheistä, niin ehkä EI olisi pienillekin tuntematon sana.

Silloin ehkä lasten primitiivireaktio, sen EII:n sijaan, olisi joku muu. Se olisi ehkä suora kehotus toiselle tehdä jotain – tätäkin meidän huushollissa huomaa. (”Pysähdy! Seis! Anna se takaisin!!”) Joka tapauksessa lapsilta tulisi edelleen vaistomainen reaktio siitä, että joku toimii heidän odotustensa vastaisesti, riippumatta siitä mikä sana siinä olisi käytössä.

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että jatkuvasti kieltoja kuuleva lapsi ei opi luottamaan itseensä ja omaan EI-fiilikseensä.

Hän oppii hakemaan itsensä ulkopuolelta informaation siitä, onko jokin asia hyväksyttävää vai ei. Hän ei opi kuuntelemaan omia tarpeitaan, jos aikuinenkaan ei niitä kuuntele. Ja silloin, kun lapsen käytöstä ohjataan pääasiassa kieltämällä, niin aikuinen todennäköisesti keskittyy vain siihen, miltä käytös päällepäin näyttää, eikä siihen, mitä tarpeita sillä käytöksellä pyritään kohtaamaan.

Miten lapsi sitten oppii sanomaan EI?

Miten hän oppii pitämään puolensa, kieltäytymään asioista jotka eivät tunnu hyvältä, luottamaan omaan sisäiseen kompassiinsa ja moraaliinsa silloinkin, kun toiset sanovat, että tämä toiminta on ihan ookoo? Miten autamme lapsiamme oppimaan, että itseään voi ja saa kunnioittaa ihan samalla tavalla kuin toisiakin, eikä mitään sellaista tarvitse tehdä mikä tuntuu pahalta, vaikka muut sanoisivat mitä?

(Ainakin itse haluan kasvattaa lapsistani nimenomaan tällaisia. Minä en voi olla aina heidän mukanaan tekemässä valintoja siitä, mikä on oikein ja turvallista ja rehellistä, joten parasta on auttaa heitä oppimaan, miten tehdä mahdollisimman hyviä päätöksiä.)

Lapsi oppii sanomaan EI silloin, kun hänen omaa EI:tään kunnioitetaan. Tilanteissa, joissa lapsi on itse vallankäytön kohteena (ja niitä tilanteita on arjessa paljon, koska lapsi on aina epätasa-arvoisessa valta-asemassa aikuisiin nähden, sekä kokonsa että kehitystasonsa puolesta), on äärimmäisen tärkeää kuunnella ja huomioida lapsen EI.

Aina sitä EI:tä ei voi aikuinen noudattaa, jos kyse on turvallisuusasioista (”eii, en halua turvavyötä!!”).

Silloinkin aikuisen pitää pystyä selittämään lapselle ikätasoisesti, että miksi aikuinen nyt ohittaa hänen EI:nsä. Jos aikuisella ei ole muuta selitystä sille ohittamiselle kuin ”koska minä sanon niin”, niin on syytä pysähtyä ja miettiä tosi tarkkaan, että onko se hyvä syy. Mulle toimiva ohjenuora on ollut se, että jos mä kehtaan sanoa sen ohittamisen syyn ääneen sekä lapselle että toiselle aikuiselle, niin se on ihan pätevä syy.

Jos taas kyseessä on tilanne, jossa minä haluan jotain (”nyt on nukkumaanmenoaika”) ja lapsi on sitä mieltä, että EIII!, niin meillä lähestytään tilannetta useimmiten kahdella eri tavalla.

Toisaalta mä ensin yritän selvittää, että mistä se EI kumpuaa, eli mitä lapsi haluaa kun mun ehdotukseni ei kelpaa. (”Sulla on lehden katsominen kesken ja sä haluaisit vielä katsoa sen loppuun?”) Sen jälkeen mietitään, että onko lapsen mahdollista tehdä se juttu loppuun, tai vielä muutaman kerran, tai esimerkiksi vaihtaa leikkiä. (”Sä haluaisit vielä leikkiä Ryhmä Hauta? No leikitäänkö, että Ryhmä Haun pennut on menossa nukkumaan?”)

Jos se EI ei liity mihinkään vaihtoehtoiseen toimintaan, niin yritän kuulostella, että onko siellä taustalla joku tunne, joka lasta hiertää. (”Sä et halua, että mä harjaan sun hampaat. Harmittiko sua, kun mä sanoin tiukasti?”) Kun se tunne saadaan sanoitettua ja hyväksyttyä, niin mietitään, että mikä auttaisi. Auttaako siihen harmitukseen jokin? Tai jos siihen ei auta mikään, niin mikä auttaisi niin että saadaan tämä homma yhteisymmärryksessä tehtyä? Haluatko tehdä itse vai autanko?

Ja kuten kaikessa vanhemmuuden opettelussa, arki on jotain sinnepäin

Ideaaliminä osaa nämä kaikki asiat puhtaasti ja välittömästi joka kerta. Oikean maailman reaaliminä onnistuu yhä useammin ja useammin, ja välillä myös epäonnistuu. Se kuuluu asiaan. 🙂

Kuten sanottua, jatkan mielellään keskustelua kommenteissa – kuulisin mielelläni, jos teillä EI on tiiviissä käytössä ja sille on joku tietoinen perustelu. Saa myös jakaa muita ajatuksia ja kommentteja – sillai kunnioittavasti ja arvostavasti, toki. <3

Armollisuus ja inspiraatio kasvatuksen keinoina

Kirjoitin alkuviikosta siitä, miten hyvä vanhemmuus alkaa armollisuudesta ja inspiraatiosta – nimenomaan omaa itseä kohtaan. Ja koska vanhemmuus on pohjimmiltaan erilaisia vuorovaikuttamisen tapoja sen oman lapsen kanssa, niin tässä tekstissä avaan ajatustani siitä, miten armollisuus ja inspiraatio rakentavat hyvää vanhemmuutta myös vanhempi-lapsi -suhteessa.

Armollisuutta itselle ja muille

Se, miten kohtelemme itseämme, heijastuu siihen, miten suhtaudumme lapsiimme. Oma tunneilmastomme heijastuu kodin ilmapiiriin. Omalla käytöksellämme näytämme lapsillemme esimerkkiä siitä, miten tässä elämässä on asiallista suhtautua itseensä, toisiin ihmisiin, tavoitteisiin, virheisiin, epäonnistumisiin ja ristiriitoihin. Noin esimerkiksi.

Sama pätee myös toisinpäin. Voimme opetella armollisuutta kohtelemalla lapsiamme tietoisen armollisesti. Voimme opetella suhtautumaan tavoitteisiin ja epäonnistumisiin rakentavasti esimerkiksi niin, että autamme lapsiamme oppimaan rakentavia suhtautumistapoja näihin asioihin.

Sellaista ei voi opettaa, mitä ei ole oppinut. Sellaista voi kuitenkin harjoitella, mitä on ainakin kertaalleen oivaltanut – ja sen voi myös kertoa lapselle.

Tässä me yhdessä opettelemme sitä, että pettymykset eivät niin kovasti kirvelisi. Yhdessä opettelemme, miten voisi asettua toisen asemaan ja miettiä tilannetta hänenkin näkökulmastaan. Yhdessä harjoittelemme olemaan itsellemme ja toisillemme armollisia, hyväksyviä, lempeitä, ennen kuin alamme toivoa tai odottaa toiselta yhtään mitään.

Mitä mun mielestäni tarkoittaa armollisuus omaa lasta kohtaan?

Lapsi on sellainen kuin hän on. Jo vastasyntynyt vauva saapuu maailmaan omanlaisenaan: hänellä on tietynlainen hermoston herkkyys, joka saa hänet reagoimaan ärsykkeisiin siten kuin reagoi. Hänellä on tietty kehitysvaihe, johon liittyvät sen kehitysvaiheen tarpeet. Hänellä on tietyt sisäänrakennetut tavat pyrkiä saamaan itselleen sitä, mitä tarvitsee – hamuaminen, tarttuminen, itkeminen ja niin edespäin.

Kun vauva kasvaa isommaksi, taaperoksi, leikki-ikäiseksi, hän edelleen toimii siitä omasta lähtökohdastaan käsin. Kasvun myötä hän oppii, että tietyillä tavoilla saa mitä tarvitsee, ja toisilla tavoilla ei saa – ja se oppimisprosessi riippuu vahvasti siitä, miten me vanhempina reagoimme lapsen käytökseen ja pyrkimyksiin.

Jos lapsi oppii, että itkemällä ei saa tarpeitaan täytetyiksi, koska hänestä huolehtivat aikuiset eivät vastaa itkuun, hän pian lakkaa itkemästä, ja etsii toisia keinoja saada tarvitsemansa. Tai hän lannistuu, ja oppii sivuuttamaan kyseisen tarpeen, koska kukaan ei koskaan ole sitä tarvetta huomioinut. Se, miten nopeasti tämä oppiminen tapahtuu, riippuu taas lapsen ominaislaadusta: hermoston herkkyydestä, temperamentista ja niin edespäin.

Armollisuus vanhempana tarkoittaa minulle sitä, että me näemme, ymmärrämme ja hyväksymme, että lapsellamme on kaikenlaisia tarpeita.

Se tarkoittaa, että pyrimme parhaamme mukaan näkemään, mitä tarvetta lapsi käytöksellään yrittää kohdata.

Se tarkoittaa myös sitä, että hyväksymme lapsemme tarpeiden olemassaolon ja tärkeyden aina.

Silloinkin, kun emme tiedä, miten niihin vastaisimme – tai että mikä tarve siellä viestin takana oikeastaan onkaan. Silloinkin, kun olemme itse väsyneitä ja ärsyyntyneitä siihen, että lapsi taas tarvitsee jotain. Silloinkin, kun lapsi yrittää viestiä siitä tarpeestaan meidän mielestämme epämiellyttävällä, epäkohteliaalla, loukkaavalla tai muuten väärällä tavalla.

Armollisuuden voi kiteyttää näihin sanoihin:

Ahaa, lapsi käyttäytyy noin. Mitäköhän hän tarvitsee?

Kaikki, mitä me ihmiset teemme, on pyrkimystä täyttää joku tarve. Käytöksemme voi olla ristiriidassa toisten tarpeiden kanssa – ja silti, silloinkin, siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea. Voi olla, että emme edes itse tiedä, mitä tarvetta yritämme täyttää – ja silloinkin siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea.

Armollisuus vanhemmuudessa on myös sen ymmärtämistä ja muistamista, että lapsi vasta harjoittelee.

Kehitysvaiheesta riippuen hänellä joko on tai ei ole ymmärrystä siitä, että toisillakin ihmisillä on tunteita ja tarpeita. Tietyn ikäinen lapsi ei edes pysty asettumaan toisen näkökulmaan, ellei häntä siinä tietoisesti ja lempeästi auteta ja ohjata. Ei usein silloinkaan.

Jos kerran meillä aikuisillakin on vaikeuksia nähdä asiat toisen ihmisen (eli oman lapsemme) näkökulmasta, vaikka olemme harjoitelleet vuosikausia, niin on ihan absurdia olettaa, että lapsi pystyisi esimerkiksi yhden tai kahden harjoituskerran jälkeen aina muistamaan, että ai niin, toiselta ei saa ottaa kädestä, ketään ei saa lyödä, ja kiiretilanteessa irvistely ei teekään aikuiselle hyvää mieltä.

Tässä taas palataan siihen, että armollisuus itseä kohtaan auttaa armollisuudessa lasta kohtaan. Kun muistan, että minäkään en ole valmis, täydellinen tai kaikkea osaava, niin se on helpompi muistaa ja hyväksyä myös lapsen kohdalla.

Kun huomaan ja muistan, että oppiminen vaatii oivallusten lisäksi myös harjoittelua, niin osaan suhtautua lempeämmin ja hyväksyvämmin sekä omiin että lapsen epäonnistumisiin ja harjoitustilanteisiin.

Kun osaan pyytää lapselta anteeksi, niin minun on helpompi muistaa, miten vaikealta se voi joskus tuntua lapsestakin.

Minä olen sellainen kuin olen, ja saan olla tällainen. Lapseni on sellainen kuin on, ja saa olla. Minä tarvitsen sitä mitä tarvitsen, ja saan tarvita. Lapseni tarvitsee sitä mitä tarvitsee, ja saa tarvita. Me olemme molemmat riittävän hyviä tällaisina, keskeneräisinä ja asioita opettelevina.

Inspiraatio toimii opettelun moottorina

Kaikki, mitä teemme, pyrkii täyttämään jotain tarvetta, kuten jo sanottua. Mun mielestäni yksi vanhemman tärkeimmistä tehtävistä on auttaa lastaan oppimaan rakentavia ja kunnioittavia tapoja saada tarpeensa kohdatuiksi niin, että myös toisten tarpeet voivat tulla kohdatuiksi.

Toisin sanoen auttaa lapsiaan kasvamaan sellaisiksi ihmisiksi, joille on luontevaa kunnioittaa sekä omia tarpeita että toisten ihmisten tarpeita, etsiä kaikkia huomioivia toimintatapoja, ja olla valmis muuttamaan omaa toimintaansa, jos käykin ilmi, että se loukkaa toisten tarpeita.

Niin miten sellaisia lapsia sitten kasvatetaan?

Oikeastaan kaikki rakennuspalikat ovat jo tulleet tämän tekstisarjan aikana näkyviin.

Vanhemman armollisuus lapsen tarpeita kohtaan auttaa lasta oppimaan, että omat tarpeet ovat tärkeitä ja kohtaamisen arvoisia. Se auttaa lasta tunnistamaan omia tarpeitaan, sanoittamaan niitä ja pyytämään apua silloin, kun omat keinot eivät riitä. Se myös antaa lapselle esimerkkiä siitä, että kun oma ja toisen käytös ovat ristiriidassa, niin silloinkin toisen tarpeita kunnioitetaan, vaikka keinoja ja käytöstä tarvitsisikin muuttaa.

Vanhemman armollisuus omia tarpeitaan kohtaan puolestaan antaa lapselle luontevan ympäristön opetella, että toisillakin ihmisillä on tarpeita – ja että nekin ovat kunnioittamisen ja kohtaamisen arvoisia. Vanhempi on lapselle ensimmäinen ihminen, josta huomaa, että toisia ei saa kohdella miten tahansa.

Vanhemman oma inspiraatio puolestaan antaa lapselle mallia siitä, että omia tarpeita voi pyrkiä kohtaamaan erilaisilla keinoilla. Vanhempi toimii esimerkkinä siitä, että voi opetella uusia tekemisen tapoja, tehdä virheitä ja korjata niitä. Aikuisen esimerkki näyttää lapselle, että on tärkeää ja arvokasta pyrkiä omiin tavoitteisiinsa, olivat ne sitten lyhyen tai pitkän tähtäimen tavoitteita.

Kun lapsen (ja aikuisenkin) tarpeet ovat täynnä, niin hän on luonnostaan utelias, hyväntahtoinen, yhteistyöhaluinen ja uuteen pyrkivä. Jos hän ei ole näitä asioita, hänen tarpeensa eivät ole siinä tilanteessa täynnä. Siksi lapsen inspiraationkin tukeminen kumpuaa ensin armollisuudesta.

No entäs konkreettisesti? Entä jos haluan saada lapseni käyttäytymään tietyllä tavalla?

Arjessa tämä kaikki armollisuudesta ja inspiraatiosta puhuminen voi tuntua haaveksimiselta. Joo joo kivoja tavoitteita, mutta minä haluan, että lapseni pukee reippaasti tai syö tai nukkuu tai lopettaa jatkuvan puremisen.

Perinteisesti kasvatus on ajateltu juurikin tästä näkökulmasta. Miten saan lapseni tekemään asian X niinkuin minä haluan? Lempeämpien kasvatussuuntien lisäkaneetti tähän kuuluu: …sellaisella tavalla, että kunnioitan myös lapseni tarpeita?

Ja silloinkin, arjessa, siinä ruohonjuuritasolla leivänmurujen ja duplojen ja hammaspesujen ja niistämisen keskellä, mun vastaus tähän kysymykseen on ensin armollisuus itseä kohtaan.

Nyt on näin, että minä haluan lapsen käyttäytyvän tietyllä tavalla. Mitä omaa tarvettani minä sillä yritän kohdata? Tarvitsenko oikeasti sitä, että päästään ovesta ulos tasaan mennessä, vai tarvitsenko jotain muuta?

Nyt on näin, että minun on vaikea olla kärsivällinen lasta kohtaan. Nyt on näin, että minua harmittaa kun tämä meni taas tähän. Saa olla, saa harmittaa, saan tarvita sitä mitä tarvitsen vaikken ihan edes tietäisikään, mitä se on.

Tämän kaiken voi myös sanoa ääneen ja kertoa lapselle. Se auttaa lasta näkemään asiaa vanhemman näkökulmasta ja kasvattaa hänen empatiakykyään.

Seuraava askel on inspiraatio.

Miten haluaisin, että tämä tilanne menisi? Mikä minulle on oikeasti tässä tärkeää? Jos pitää valita ehtimisen ja hyvän fiiliksen väliltä, niin kumman valitsisin? Tarvitseeko valita, vai keksinkö jonkun tavan tuoda sekä ehtimistä että hyvää fiilistä tähän tilanteeseen?

Tämänkin keskustelun voi käydä ääneen. Lapsi saattaa keksiä jonkun hyvän ratkaisun, tai sitten jo se, että kuulen omat ajatukseni, auttaa selkeyttämään niitä. Vähintään annan lapselle taas esimerkkiä siitä, että millaisten pohdintojen kautta uusia toimintatapoja voi etsiä.

Sitten löydetään armollisuutta lasta kohtaan.

Jostain syystä tämä asia on nyt lapselle tosi vaikeaa. Saa olla. Jokin tässä on sellaista, että lapsi ei itse vielä osaa kohdata omia tarpeitaan sellaisella tavalla, että mun tarpeet tulisivat kohdatuiksi. Lapsi tarvitsee nyt minulta jotain, koska tuo homma ei onnistu itse.

Tässä kohtaa viimeistään kannattaa kysyä lapselta: mitä sinä tarvitset? Tai yrittää asettautua lapsen asemaan: hänellä jäi leikki kesken kun ruvettiin pukemaan, ehkä hänellä on leikillisyyden ja hassuttelun tarve?

Sitten vasta viimeiseksi pääsemme siihen, että miten autan lasta keksimään rakentavia tapoja, joilla voisimme yhdessä vastata meidän molempien tarpeisiin. Toisin sanoen lapsen käytöstä ohjaavaan inspiraatioon.

Sinä tarvitset nyt tätä, ja minä tarvitsen tuota. Keksitkö jonkun hyvän tavan, millä nämä saisi sovitettua yhteen? Entä jos leikitään kissaperhettä, jotka pukevat päälle lähteäkseen ulos? Auttaako, jos lasken kymmenestä yhteen lähtölaskennan, niin katsotaan, että ehditkö sillä aikaa?

Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän tätä keskustelua käy vanhempi ääneen itsekseen. Sekin on tärkeä osa vanhemmuuden vuorovaikutusta, koska vanhemman eri strategioihin vastaamalla ja reagoimalla lapsi kertoo, mikä toimi ja mikä ei. Silloinkin lapsi oppii lähikehityksen vyöhykkeellä (eli vanhemman avustuksella) huomaamaan, mitkä keinot toimivat minkäkinlaisen tunteen tasaannuttamiseen.

Tällaisen lähestymistavan oppiminen (ensin omat tarpeet, sitten omat tavoitteet, sitten toisen tarpeet, sitten yhteiset tavoitteet) vaatii itsessäänkin oivalluksen lisäksi harjoitusta. Eli siis kokeiluja, epäonnistumisia, lisää oivalluksia, lisää harjoitusta. Jotta jaksaa harjoitella, tarvitaan armollisuutta itseä kohtaan – jo se, että opettelen uutta, on merkki hyvästä ja omistautuneesta vanhemmuudesta.

Lisäksi tarvitaan selkeä tavoite siitä, että jonain päivänä haluan osata suhtautua tilanteisiin tuolla tavalla. Eli siis inspiraatiota. Inspiraatio antaa myös vinkkiä siitä, mitä konkreettisia keinoja missäkin tilanteessa voisi käyttää. Toimintatavat vaihtelevat lapsen iän ja kehitystason mukaan, mutta armollisuuden ja inspiraation yhdistelmä toimii vauvasta teiniin.

Muun muassa näistä syistä riittävän hyvä vanhemmuus löytyy – minun mielestäni – armollisuuden ja inspiraation risteyksestä. Sen opettelua haluan myös auttaa työni kautta. (Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy esimerkiksi Hyvän vanhemmuuden minikurssilta, jonka saat lahjaksi kun tilaat Lupa olla minä -sähköpostikirjeen.)

Tämä toimi tällä kertaa 13: Sinä halusit tehdä hyvää mieltä.

Meidän kolmevuotias on nyt päässyt siihen vaiheeseen, että kaikenlaisten konfliktien kohdalla aletaan naureskella, juosta karkuun, irvistellä, ja ylipäänsä käyttäytyä, no, eri tavalla kuin mitä aikuinen odottaa.

Me aikuiset olemme usein tottuneet siihen, että jos on joku konflikti, kurja mieli tai selvitettävä ikävä asia, niin kaikki suhtautuvat siihen asiaankuuluvalla vakavuudella. Ei vaihdeta puheenaihetta, ei irvistellä tai naureskella, ei vitsailla silloin kun toisella on kurja mieli.

Usein se johtaa sitten siihen, että kun se pari-kolmevuotias alkaa irvistellä, lällätellä, naureskella tai muuten ”pelleillä” kesken ”vakavan” tilanteen, niin aikuista alkaa ärsyttää. Kiusallaan käyttäytyy epäkunnioittavasti, ei mitään empatiakykyä, huonotapainen, miten mä olen onnistunut tollaisen kiusankappaleen kasvattamaan, ja niin edespäin.

No, tähän aiheeseen liittyen olemme käyneet aika monta keskustelua sen kolmevuotiaan kanssa tässä viime viikkoina – ja erittäin hedelmällisesti sittenkin. Mä nimittäin joskus luin jostain foorumikeskustelusta oivalluksen, joka on tullut juurikin tässä vaiheessa käyttöön tosi usein.

Tilanne

Ollaan pukemassa, kun lähdetään johonkin, tai lapsi on juuri hääräämisellään hajottanut jotain, tai muuten aikuisella on hyvin vakava meininki.

Tai ihan viimeisin esimerkki: 5v esikoiselta oli hajonnut hänelle tärkeä lelu, ja mä lohdutin häntä. Kolmevuotias tulee viereen lauleskelemaan kovaan ääneen lastenohjelman laulua ja tökkimään esikoista ja minua.

Minä: Hei nyt mä lohdutan [esikoista], odotatko vähän?
Kolmevee: *jatkaa*
Minä: *lamppu syttyy päässä* Muruseni, harmittaako sua, että [esikoisella] ja mulla on kurja mieli? Ja sä halusit tehdä parempaa mieltä?
Kolmevee: Joo!
Minä: Hurjan ihanasti ajateltu. Sinä huomasit, että [esikoinen] tykkää siitä laulusta ja teillä oli aikaisemmin kiva kutitusleikki, ja sinä niillä ajattelit saada [esikoisen] iloiseksi?
Kolmevee: Joo.
Minä: Tiedätkö mä luulen, että ne ei nyt auta. Jos sä haluat tehdä parempaa mieltä, niin me voidaan kysyä [esikoiselta], että mikä auttaisi. Auttaisko halaus? *esikoinen nyökkää*
Kolmevee: *halaa isompaa*

Mitä mä siis tein?

Usein ne ”pelleily”jutut, joihin meillä aikuisilla menee vakavissa tilanteissa hermot, on täsmälleen samoja juttuja, joille on tunti sitten tai aamulla tai edellisenä päivänä yhdessä naurettu. Joku hassuttelu tai muu, johon aikuinen on rauhallisessa tilanteessa reagoinut naurulla, hymyllä tai muulla ilolla.

Kolmevuotias ei näe meidän kiirettämme, ei suruamme, ei kiukkuamme tai turhautumistamme. Hän näkee ilmeestämme, että meitä ei tosiaankaan naurata. Sitten tulee oivallus: hei se yksi juttu sai tuon toisen ihmisen iloiselle tuulelle aiemmin. Entäs jos minä tekisin sen, niin sitten hänelle varmaan tulisi taas iloinen mieli?

Ihan loogista. Aikuisetkin tekevät samaa, sekä lasten että aikuisten kanssa.

Samasta hyvästä aikomuksesta nimittäin usein kumpuaa se (omasta mielestäni pökerryttävän raivostuttava) tapa, jolla jotkut aikuiset suhtautuvat lasten itkuun: kun lapsi itkee, niin tärkein tehtävä on saada itku loppumaan. Jos lapsi on aikaisemmin ilahtunut jostain leikistä, niin se leikki on varmaankin hyvä tapa saada lapsi taas iloiselle tuulelle. Kukkuluuruu, eihän me nyt itketä kun täällä on tällainen hieno lelu, ai mutta mikäs tämä oli, katsopas tänne?

Hyvästä aikomuksesta huolimatta sellainen harhauttaminen ei ole empatiaa, vaan toisen tunteen ohittamista. On silti ihan keskeisen tärkeää, että se hyvä aikomus tuodaan näkyviin – sekä itselle että sille toiselle – jotta voi tarjota empaattisempia suhtautumisen tapoja.

Kun meidän kolmevuotias kokee, että minä näen hänen hyvän tarkoituksensa, niin hänen on helpompi kuunnella, kun mä ehdotan, että millä tavalla voisi oikeasti auttaa, kun toisella näyttää olevan kurja mieli.

Ja kun minä näen ja sanon ääneen hänen hyvän tarkoituksensa, niin mun on äärimmäisen paljon helpompi kertoa ne eri ehdotukset kärsivällisesti ja rakentavasti.

Yhtäkkiä me ei olla enää vastakkaisilla puolilla, vaan samalla puolella. Meillä on yhteinen tavoite: saada mulle (tai esikoiselle, tai isovanhemmalle) rauhallisempi ja iloisempi fiilis.

Mun on helpompi muistaa, että kolmevuotias ei ole vastuussa mun tunteistani, eikä isosisaruksen tunteista, eikä isovanhempien tai muiden aikuisten tunteista. Samaan aikaan mä huomaan, että lapsella on aito tarve auttaa, hoivata ja ilahduttaa, joten mä voin ehdottaa hänelle ikätasoisia tapoja itse vastata siihen omaan auttamisen, hoivaamisen ja ilahduttamisen tarpeeseensa.

Jos kokeilet tätä kotona, tai jos sinulla on samankaltaisia kokemuksia, niin kuulisin niistä mielelläni kommenteissa!

Terve itsekkyys vs. trolliarmeija: Joku Roti a.k.a. Älä Nyt Liikaa Itsestäsi Huolehdi

** Kevään Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssien ilmoittautuminen on käynnissä juuri nyt! Verkkokurssi ja Helsingin iltakurssi ovat loistavia paikkoja harjoitella vaikkapa näistä trolleista eroon pääsyä. 🙂 **

Aloitin pari päivää sitten blogitekstisarjan päänsisäisistä trolleista*, jotka mulla itselläni haittaavat kaikkein pahimmin terveen itsekkyyden opettelua ja toteuttamista. Viimeksi kerroin ”Toisilla On Oikeitakin Ongelmia” -trollista. Tällä kertaa vuorossa on Joku Roti, eli Älä Nyt Liikaa Itsestäsi Huolehdi.

*Tylsemmin sanottuna nämä ovat siis tavaksi tulleita haitallisia ajatusmalleja, mutta jotenkin niihin on helpompi suhtautua ikäänkuin ne olisivat oikeasti persoonia.

”Älä Nyt Liikaa Itsestäsi Huolehdi” a.k.a. Joku Roti

Sun tarpeet on muutenkin ihan tyhmiä, kuka oikeasti hei tarvii noin paljon (asiaa X)?

Ja taasko sä tarviit muka tollaista, etkö sä jo eilen ottanut päikkärit/käynyt
suihkussa/soittanut kaverille? Pakkoko sitä on koko ajan.

Vähänkö oot nolo kun koko ajan vaan tarviit jotain, ei normaalit ihmiset oo noin pakkomielteisiä sen suhteen että mitä ne tarvitsee.

Tämän trollin perusajatus on se, että itsensä saa pitää juuri ja juuri toimintakuntoisena, mutta kaikki hyvinvointiin tähtäävä omien tarpeiden huomioiminen on liioittelua.

Levätä saa, kun meinaa pyörtyä väsymyksestä, mutta ei hyvänen aika ihan muuten vaan. Tai apua voi pyytää vain silloin, kun ei ole mitään vaihtoehtoa pärjätä ilman, mutta mitään ”olisi kiva jos joku vähän auttelisi” -apua ei todellakaan saa edes miettiä.

Tavallaan tämä tyyppi myöntää, että mulla on tarpeita ja että niitä pitää kohdata, mutta että joku roti nyt sentään. Että sitten kun on itsensä saanut hilattua sellaiselle toimintakuntoiselle tasolle, niin kaikki liikenevä energia pitää omistaa johonkin muuhun kuin itsestä huolehtimiseen.

Mihin? Pienten lasten vanhemmilla tietysti ainakin lapsiin, lisäksi ehkä kotiin, työhön, luottamustoimiin, harrastuksiin ja ylipäänsä kaikkeen hyödylliseen.

Eikä missään tapauksessa siitä näkökulmasta, että niiden lasten kanssa oleminen, työ tai harrastukset täyttäisivät mitään mun omia tarpeitani, koska se nyt olisi vain itsekästä. Ei, sen jälkeen kun olen saanut itseni kuvaannollisesti punaiselta vihreälle, edes nipin napin, niin minun velvollisuuteni on taas kohdata toisten ihmisten tarpeita.

Mikä on ihan käsittämättömän nurinkurista.

Ihan ensinnäkin siksi, että kaikki, mitä ihminen tekee, yrittää kohdata jotain sen ihmisen omaa tarvetta.

Jos mulla ei olisi mitään tarvetta pitää huolta omista lapsistani, niin enhän mä sitä tekisi. Se ei olisi mulle millään tasolla motivoivaa.

Mulla on tarve, jota kohtaan nousemalla yöllä lapsen kanssa, jos lapsella on kurja olla tai hän on nähnyt pahaa unta – jos sitä tarvetta ei olisi, antaisin lapsen itkeä omassa sängyssään täysin ilman mitään tunnontuskia. Ajatuskin kouraisee sydäntä, eli se tarve on niin voimakas että pelkkä mielikuva riittää herättämään tunnereaktion. Jos vastaan lapseni tarpeisiin, niin vastaan samalla omaan tarpeeseeni. Vaikka minua ottaisi se päähän, kun joudun heräämään.

Toisekseen tämä ”älä nyt liikaa itsestäsi huolehdi” -trolli on hakoteillä siinä, että kun mulla on itselläni tarpeet täynnä, niin mä olen kuitenkin hyödyllisempi kuin loppuunpalaneena tai vain hädin tuskin toimintakuntoisena.

Sellainen ”älä nyt liikaa itseesi keskity” -hokeminen itse asiassa haittaa sitä, että mä pystyisin olemaan maailmalle hyödyksi. Silloin, kun olen lähtökohtaisesti huolehtinut omista tarpeistani – vaikka nyt mennyt ajoissa nukkumaan – niin pystyn olemaan sen yöherätyksenkin keskellä piirun verran empaattisempi sitä säikähtänyttä lasta kohtaan. Kun olen levännyt, saan töissä aikaan enemmän. Kun olen tullut nähdyksi ja kuulluksi, niin minun on helpompi reagoida kärsivällisesti toisten ihmisen kriisiin, vaikka se minun mielestäni olisi kuinka vähäpätöinen.

Ja silloin kun osaan huolehtia itsestäni ja omista tarpeistani, pystyn näkemään ja hyväksymään ne samat tarpeet myös muissa. En ota henkilökohtaisesti, kun lapsi haluaa olla kiukunpuuskassaan yksin, tai hermostu kun hän kaipaa läheisyyttä ja nähdyksi tulemista. Sitävastoin muistan ehkä hetkiä, jolloin itsekin kaipasin yksinoloa tai läheisyyttä, ja osaan antaa lapsen tarpeille tilaa tuomitsematta.

Usein ne tarpeet, jotka ovat omassa itsessä vaikeita hyväksyä, ovat ärsyttäviä myös muissa. Jos en hyväksy läheisyyden tarvetta itsessäni, en hyväksy sitä myöskään lapsissani tai puolisossani.

Kaikeksi onneksi  sama pätee myös opetteluun. Mitä enemmän opettelee hyväksymään omia tarpeitaan (”aha, nyt näyttää olevan niin että tarvitsen yksinoloa/seuraa/liikettä/rauhaa, selvä homma”), niin sitä hyväksyvämmäksi kasvaa myös lapsiaan (ja muita ihmisiä) kohtaan.

Mitä tämä trolli yrittää saada aikaan?

Tämän trollin mielestä on siis hyväksyttäviä tarpeita ja ei-hyväksyttäviä tarpeita. Hyväksyttäviä aikoja ja tilanteita tarvita jotain, ja ei-hyväksyttäviä aikoja ja tilanteita tarvita jotain.

Positiivista tässä on se kyseenalaistamisen näkökulma: onko tämä nyt halu vai tarve?

Vastaako tämä asia nyt oikeasti johonkin aitoon tarpeeseen, vai olenko vain tottunut ajattelemaan, että tämä auttaisi, ja oikea tarve onkin jossain muualla? Sellainen automaattisesta tekemisestä pysähtyminen ja niiden omien tarpeiden äärellä läsnäolo.

Ääripäähän mennessään tämä ajattelu kuitenkin vinksahtaa sellaiseksi, että ”kyllä, tämä on ihan oikea tarve” -vastaus ei olekaan enää hyväksyttyjen listalla. Olen ehkä jonkun tarpeen kohdalla jo lapsena oppinut, että tätä jos yritän saada niin huonosti käy, eli ei kannata edes yrittää. Tai olen oppinut, että tästä kyseisestä tarpeesta kukaan ei puhu ääneen, joten todennäköisesti muilla maailman ihmisillä ei tällaista tarvetta edes ole, kyse on varmaan jostain muusta.

Toinen tämän trollin ääripääajatus on, että kaikille ei kuitenkaan riitä.

Siitä seuraa, että minä en saa viedä ylimääräisiä resursseja (aikaa, rahaa, tilaa, ruokaa, huomiota), jotta muillekin riittäisi. Sen vuoksi pitää rajoittaa se oma oleminen ihan minimiin, jottei vaan tulisi konflikteja kun tärkeät asiat loppuvat kesken. Tässä ääripäässä toisten ihmisten halut nousevat tärkeämmiksi kuin omat tarpeet.

Ja kuitenkin ajattelen (järkevinä, rauhallisina hetkinä), että silloin kun kaikki ovat omista tarpeistaan rehellisiä, niin kaikille riittää.

Strategioita niiden tarpeiden kohtaamiseen joutuu varmasti itse kukin matkan varrella muokkaamaan: turvallisuutta ja omanarvontuntoa löytyy todennäköisemmin muustakin kuin rahasta ja tavarasta, ravintoa ja hyvinvointia löytyy muustakin kuin eläinten syömisestä, kuulluksi ja nähdyksi voi tulla muutenkin kuin huutamalla ja räyhäämällä ja olemalla väkivaltainen. Ja niin edespäin. Se vaatii opettelua, mutta lopulta tuo lisää aitoa hyvinvointia, kun tämän trollin saa päästää eläkkeelle. 🙂

Viimeinen, ehkä näistä salakavalin, trolli pääsee lauteille maanantaina. Se kulkee nimellä ”Tottakai saat huolehtia itsestäsi, Kunhan Ensin…”. 🙂 Sitä odotellessa kerro vaikka kommenteissa, millaisia huuteluita omat trollisi harrastavat. Ja jos et ole vielä käynyt, niin tsekkaa Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssit – sekä verkkokurssilla että Helsingin iltakurssilla on vielä ilmoittautuminen käynnissä!

Perjantain pysähtyminen 59: Keho pääosassa

Mistä tulen?

Tämä pysähtyminen tulee lauantain puolella (syvä huokaus sille, että elämä on joskus epätäydellistä). Eilistä päivää väritti päänsärky, joten kirjoittamisen sijaan vietin aika monta aikaa vaakatasossa.

Itse asiassa poikkeuksellisen iso prosentti viime viikostakin meni vaakatasossa. Viikonloppu tosin oli mukava, lauantai yksin lasten kanssa oli yllättävän sutjakka, ja sunnuntaina ja maanantaina olin jopa niin inspiroitunut että laitoin heti herättyäni musiikkia ja tanssin lasten kanssa kehon hereille. (Sivuhuomio: kehon hereille tanssiminen kestää neljä minuuttia. Siihen on aina aikaa.) Hyvä alku viikolle.

No, tiistaina heräsin aamuviideltä siihen, että vatsassa kiertää. Jess, loistavaa.

Lapset olivat sentään terveinä, joten puoliso vei heidät hoitoon, ja mä jäin kotiin potemaan vatsatautia. Illalla nosti vielä kuumeenkin, mutta keskiviikkoaamuna oli sitten kuitenkin ihan kelpo fiilis, mitä nyt aikamoisen kova nälkä. Torstaikin meni ihan mukavasti, mutta perjantaina puolestaan päänsärky makuutti useampaan kertaan.

Vähän sellainen viikko, että keho oli pääosassa.

Ensin hyvällä tavalla ja hyvässä fiiliksessä, ja sitten sellaisessa ”muistathan, että jos mä en tee yhteistyötä niin mikään ei onnistu” -hengessä. Aika paljon sai myös työstää ajatusta, että saanko mä olla heikko ja kipeä ja vaivainen. Tai siis, kun mä tajuan, ettei se ole mun käsissäni, niin kuinka isot angstit mä itselleni kasaan siitä, että välillä olen heikko ja kipeä ja vaivainen.

Sattumalta tuli tällä viikolla myös uutinen, että italialainen kirurgi suunnittelee operaatiota, jossa ihmisen pään voisi siirtää toiseen kehoon. Lääketieteellisiin näkökulmiin puuttumatta mulle tuli jo otsikosta (ja puolison siihen liittyvästä keskustelunavauksesta) mieleen, miten vahvasti meillä länsimaisessa kulttuurissa ajatellaan ihmisen persoonan sijoittuvan päähän, ikäänkuin keho olisi vain ketterä päänkuljetusteline – ja nyt sen voisi korvata uudella kun edellinen hajoaa. (Tämän näkee jo tosta ylläolevasta otsikostakin – pää-osassa eli keskeisempänä tai tärkeämpänä.)

Ja toisaalta nyt kun on viimeiset vuodet työstänyt aika vahvasti kaikenlaisia omia tunne- ja ajatusmallien jumeja ja tietoisesti yrittänyt kehittää ajattelua (kirjoitin vahingossa että kehottaa, eikä sekään kauas osu), niin mun oma kokemus ja ymmärrys on se, että kehossa tapahtuu ja sijaitsee paljon enemmän kuin mitä olen aiemmin ajatellut. (Siis kaulan alapuolisessa kehossa.) Aina kun alan purkaa jotain ajatusjumeja tai tunnelukkoja, niin huomaan sen edistymisen kehossa, selkärangan napsumisena ja jännitteiden purkautumisena.

Jossain tietoisuutta käsittelevässä tiedeartikkelissa (täydellinen lähdeviite, eikö totta) pohdittiin mahdollisuutta, että tietoisuus olisi jollain tavalla sidoksissa kehon prosessien yhteisbalanssiin. Vaikka ihmiskehossa onkin jatkuva virtaus ja muutos, niin keho voi elää ja toimia vain esimerkiksi tiettyjen lämpötilavaihteluiden tai ph-tasapainon haarukassa, ja näiden yhteistila jollain tavalla näyttäytyisi myös sisäisessä tietoisuuden, ja ehkä persoonankin, kokemuksessa. Tästä tulikin sitten mieleeni, että jos päänsiirto joskus onnistuisikin, niin missä määrin kenenkin siirroksen osapuolen persoonaa siirtyisi siihen lopputuloksena olevaan henkilöön? Scifi-romaanin ainekset kasassa, ja muutenkin kiinnostava eettinen pohdinta kaikkien muiden pohdintojen lisäksi.

Tälle viikolle toivoin inspiraatiota, ja ainakin silloin sunnuntain ja maanantain tanssiaamuherätyksessä se selkeästi osui kohdalle. Lauantaina olin lasten kanssa koko päivän yksin, ja keskityin puuhaamaan asioita inspiraation perässä. Se toimikin, ja yllättävän vähän oli sellainen ”äää miksi en saa mitään tehtyä” -angsti, kun inspiraatio vinkkasi aina tasaisesti yhteen asiaan kerrallaan. 🙂 Myös siinä vatsataudista ja migreenistä toipuessa inspiraatio oli aika selkeä: mene pimeään huoneeseen, pysy peiton alla. Vinkkinä vastaisuuden varalle – puolikuntoinen aikuinen voi hyvin leikkiä sohvalla Punahilkan vanhaa ja raihnaista isoäitiä, jolle lapset tuovat piknik-eväitä.

Missä olen?

Moi keho, mä huomaan sinut. Oliko sulla tällä viikolla aika vahva huomatkaa-olo? Ainakin tuli viesti selväksi. Yritän venytellä enemmän, juoda vettä ja popsia maitohappobakteereja, jos vaikka sun olisi sitten helpompi olla. Unta tuli tällä viikolla aika reilusti, kahvin juominen väheni luonnostaan ja sokerikin pysyi kurissa, eli siinä mielessä myös ihan hyviä juttuja tuli tästä vaakatasoviikosta. Olihan se tietysti myös kurjaa, mutta sellainen mindfulness auttoi, ettei edes yrittänyt tehdä kuin yhtä juttua kerrallaan.

Moi tunteet, mä huomaan teidät. Teillä oli selvästi helpompaa sietää turhautumatta se vatsatauti, koska se oli ikäänkuin kehossa. Migreenin ja päänsäryn kanssa tuli helpommin turhautuminen, että miksi mun pää nyt pistää hanttiin ja vieläpä ihan typerällä tavalla, vaikka oikeasti pääkin on osa kehoa.

Lisäksi tämän viikon myötä löytyi taas ihan uusi kerros pelkoa. Tai siis mua on joskus kuvailtu sanoilla ”sä et varmaan pelkää mitään”, ja tällä viikolla mä huomasin, että mähän pelkään oikeastaan ihan kaikkea. Tai ainakin mä huomaan törmääväni jatkuvasti siihen, että nyt eteenpäin menemisen esteenä on vain pelko, ja niitä pelkoja on paljon. Siihen kun pistää päälle kärsimättömyyden siitä, että mä en jaksaisi koko ajan olla peloissani, niin ehkä mun pitää tässä kevään myötä ottaa asiakseni vaan purkaa niitä pelkoja yksi kerrallaan.

Moi ajatukset, mä huomaan teidät. Tekin olitte tällä viikolla pari päivää paitsiossa, kun ei kaistaa paljon tolta sairastamiselta riittänyt. Ja sitten kun ajatusta riitti, niin halusin keskittää ne työjuttuihin ja omaan sisäiseen työhön, eli esimerkiksi kodille tai ruokalistoille ei tullut uhrattua ajatustakaan. Ja nyt täällä on just sen näköistä.

Mitä kohti?

Viime lauantaina tuli intuitiokirjasta vastaan oivallus, että mulla on asioiden loppuun saattaminen, completion, aika hakusessa. Noin yleisesti persoonana, ja varsinkin tässä arjessa. Kirjoitinkin siitä joskus, että avoimet kelat kuluttaa tahdonvoimaa, enkä mä ole sen vahvempi tänäänkään siinä avointen kelojen sulkemisessa, ellen erikseen siihen keskity.

Niin jos tällä viikolla keskittyisi.

Completion – asioiden loppuun tekeminen.

Asioita paikalleen, roikkuvia projekteja loppuun, kiertoon lähteviä tavaroita kiertoon, ruokien miettimistä sen perusteella, mitä on kaapissa. Mä tiedän, että tämä on se, mitä mun tarttee vahvistaa.

Tietyllä tavalla sekin liittyy kehoon, kun monet niistä loppuun tekemistä vaativista jutuista on nimenomaan keholla tehtäviä. Vie fyysisesti paikasta toiseen. Viikkaa. Tyhjennä. Kirjoita. Istu paikallaan ja tee. Ei vaadi oivaltamista tai järkeilemistä – niitä asioita, joissa mä olen vahvoilla ja joita teen mielelläni – vaan ihan puhdasta ajankäyttöä ja vaivannäköä.

Ja sellainen on mun mielestäni ääääääärimmäisen tylsää! Ei yhtään innostavaa! Ei yhtään inspiroivaa! Ei yhtään oivalluksia tuovaa! En mä sellaisessa ole vahvoilla, niin miksi mä sitä sitten tekisin?

Tai siis tuo on mun ennakkoluuloni. Toinen todellisuus on sitten se, että jos seuraan intuitiota ja inspiraatiota, niin pääsen konkreettisessa arkisessa tekemisessäkin flow-tilaan, jossa asia seuraa toista jouhevasti. Ja kun kuitenkin löydän merkityksiä ja oivalluksia joka paikasta, niin miksi en sitten konkreettisesta tekemisestäkin.

Miten mä saan sitä lisää elämääni?

Haha, no vaikka katsomalla ympärilleni. Tuossa, ja tuossa, ja tuossakin on aika monta hommaa. Puhumattakaan niistä ”kirjoitan tämän loppuun ja sitten leikitään Barbeilla” -lupauksista. Ja ensi viikon Kohti tervettä itsekkyyttä -videoista ja kampanjasta. Tätä mä löydän lisää helposti.

Miten mä sitten saan siitä innostavaa? No pysähtymällä ja kuuntelemalla, että mikä olisi seuraavaksi vuorossa. Mä en kuitenkaan saa kaikkea tehtyä kerralla (sekin on mulle vaikea hyväksyä), niin helpompaa on vain suostua siihen, että mä saan tehtyä yhden asian kerrallaan, ja mun ei edes itse tarvitse päättää, että mikä se on. Mä vain katselen ympärilleni ja kuulostelen, mikä nappaa huomion tai mikä tulee mieleen. Ja sitten teen sen loppuun, ennenkuin rupean pysähtymään ja kuulostelemaan enempää. Ehkä se voisi auttaa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Kerro kommenteissa tai pysähdy itseksesi – ei tarvitse olla perjantaikaan. 🙂

Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 3: Aikuisen tavoitteet ja lapsen tarpeet

Kirjoitin viime viikolla siitä, mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Ensimmäisissä teksteissä pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, sekä kontrollista luopumista ja aikuisen omia tunnetaitoja. Tässä tekstissä pohdinnan alla ovat arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja viimeisenä ylihuomenna tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

4. Arvot ja tavoitteet

Mikä tässä tilanteessa on mulle tärkeää?

Sekä ruohonjuuritasolla että isossa mittakaavassa tämä kysymys voi auttaa saamaan vähän erilaista näkökulmaa siihen tilanteeseen.

Onko mulle tärkeää, että lapsi syö koko lautasen tyhjäksi, vai että lapsi syö sen verran kuin hän tällä hetkellä kokee tarvitsevansa? Onko se ylipäänsä sellainen asia, johon voin jotenkin vaikuttaa? (Voin laittaa lapsen lautaselle vähemmän ruokaa, tai tehdä lapsen suosikkiruokaa, niin lautanen tulee syötyä tyhjäksi.)

Onko mulle tärkeää, että päästään ovesta ulos tasan kello kahdeksan? Jos, niin mitä mun tarvitsee tehdä edellisenä iltana, jotta se onnistuisi? Tai onko joku muu asia, kuten yöunien pituus tai rauhallinen aamu, vielä tärkeämpi?

Millaista esimerkkiä mä haluan lapselleni näyttää? Olenko mä nyt sellainen aikuinen, jollaiseksi haluan lapseni kasvavan? Tai jos en ole, niin mitä mä voisin tehdä toisin, jotta osaisin näyttää oikeanlaista esimerkkiä myös lapselleni?

Arvot ovat niin subjektiivinen asia, että niistä on vaikea puhua muuten kuin kysymyksillä. Jokaisella meillä on kuitenkin jotain arvoja vanhemmuutemme taustalla. Ne eivät välttämättä ole kaikki tiedostettuja, mutta kaikki ne jollakin tavalla ohjaavat toimintaamme.

Asetamme myös vanhemmuuden tavoitteemme arvojemme pohjalta: jos haluan, että lapsestani kasvaa rehellinen ja toisia huomioiva aikuinen, niin silloin rehellisyys ja toisten huomioiminen ovat minulle tärkeitä arvoja. Voin hyvin, kun toimin itsekin niiden arvojen mukaan tavallisessa arjessani.

Erityisesti niissä tunnekuohutilanteissa, miksei muissakin, omien arvojen ja vanhemmuuden tavoitteiden muistaminen voi auttaa katkaisemaan sen kuohun ja suuntaamaan ajatukset siihen, mitä tässä tilanteessa voisi tehdä.

Kolmevuotias huutaa turhautumistaan, koska unohti, että olisi halunnut juosta koko pihatien? Jos mulle on tärkeää, että lapsi oppii empaattiseksi ja toisia huomioivaksi, niin silloin mun tehtäväni vanhempana on näyttää esimerkkiä ja olla empaattinen häntä kohtaan.

Kun lapsi huutaa räkä poskella toppahaalarissa, niin kysymys ”mikä tässä tilanteessa on tärkeää?” voi auttaa pääsemään siitä omasta kiukusta. Ei meillä oikeasti niin kiire ole, ettenkö mä voisi pysähtyä halaamaan ja lohduttamaan lasta.

5. Lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen

Meille vanhemmille on usein aika selvää, että miten haluaisimme asioiden menevän. (Aivan kuten sille kolmevuotiaallekin.) On päivärytmit, rutiinit, aikataulut, huushollin tavat, omat rajat ja ”olis kiva, jos” -osasto.

Viisas vanhempi sovittaa päivärytmit ja aikataulut mahdollisimman hyvin lapsen tarpeiden kanssa yhteen. Fyysisten tarpeiden kohdalla se on helpompaa: jos lapsi ei saa ruokaa tai päikkäreitä oikeaan aikaan, niin sen huomaa aika nopeasti yhteistyökyvyn loppumisesta.

Emotionaalisten tarpeiden kohdalla se on vaikeampi muistaa: jos lapsi on ollut vaikka yökylässä, niin hän tarvitsee vähän tasoittumisaikaa. Tai jos ollaan oltu mukavalla retkellä koko päivä, niin pienen tunteet ovat väsymyksestä niin hauraat, että pienestäkin jutusta voi tulla iso kriisi.

Ja sitten kun tähän kaikkeen lisää sen, että kolmevuotiaalla on jatkuvasti tunteet aika hauraat, kun koko ajan tulee jotain sellaista, minkä haluaisi olevan toisin… Syvä huokaus.

Ainakin meidän huushollissa huomaa tehneensä suuren erehdyksen, jos vaikkapa kiireessä komentaa liian tiukasti. Sen toivotun tekemisen sijaan lapsi menee ihan mykkyrälle, ja seuraavat viisi minuuttia saakin sitten käyttää siihen, että lohduttaa sydänjuuriaan myöten loukkaantunutta lasta (”sinä komensit minua!?!”).

Paljon paljon tehokkaampaa (ja myös enemmän omien arvojeni mukaista) on keskittyä miettimään, mitä lapsi tarvitsee, jotta tämä asia tapahtuu.

  • Voin kysyä sitä häneltä suoraan: ”Mikä auttaisi, että saisit sen haalarin päälle?”
  • Tai voin huomata, mikä puuha hänellä on käynnissä: jos hän haluaa leikkiä Nalle Puhia ja Tiikeriä, niin ilman muuta – voisitko Nalle Puh pukea sen haalarin päällesi?
  • Tai voin hyväksyä, että syystä tai toisesta tämä tehtävä on lapselle ylivoimainen tällaisenaan (esim. ”pukisitko haalarin päällesi”), ja lapsi tarvitsee pienempiä välitehtäviä: ”Saatko laitettua nuo varpaat haalarin lahkeeseen? Jee, entäs ne toiset varpaat?”

Tämä voi tuntua komentamiseen ja ”no minä puen sen haalarin sinulle jos mitään ei tapahdu” -tuskailuun verrattuna aika paljon työläämmältä, ainakin alkuun. Toisaalta, kun käyttää muutaman minuutin lapsen tarpeen tunnistamiseen ja huomioimiseen, niin on rutkasti todennäköisempää, että lapsi tekee homman hyvillä mielin loppuun.

Komentamisessa, väkisin pukemisessa ja muissa aikuisen vallankäyttöön perustuvissa taktiikoissa on monta ongelmaa. Monet niistä liittyvät edelliskohtaan, eli vanhemmuuden arvoihin ja tavoitteisiin – onko tämä se esimerkki, jonka haluan lapselleni opettaa? Onko tämä sellainen tapa, jolla toivoisin lapseni kohtelevan minua tai pikkusisaruksiaan?

Täydellisyyteen ei tietysti kykene kukaan, eikä tarvitsekaan. Samaan aikaan on hyvä huomata, että onnistuuko se oman tavoitteen näköinen toiminta usein, joskus vai melko harvoin. (Ja jos vastaus on ”melko harvoin”, niin silloin on hyvä miettiä lisäkeinoja, jos tavoitteista huolimatta tilanne usein tuntuu menevän ikävällä fiiliksellä.)

Lisäksi jo puhtaasti ajankäytön näkökulmasta riski puolen tunnin huutoraivariin on kolmevuotiaan kanssa niin korkea, että lapsilähtöisyys on yksinkertaisesti fiksumpaa. Puhumattakaan siitä, että seuraavaan hommaan siirryttäessä kaikilla on parempi fiilis siitä, miten tilanne eteni.

Ja edelleen – mitä paremmissa kantimissa omat voimavarat ovat, sitä paremmin aikuisella riittää kapasiteettia huomioida lapsen tarpeet, sen sijaan että keskittyisi vain siihen, mitä omasta mielestä pitäisi tapahtua. On helppoa olla empaattinen ja kärsivällinen, kun on nukkunut ja syönyt, kokee olevansa turvassa ja saa onnistumisen kokemuksia. (Tästä syystä ulkopuolisen on helppo ajatella, että ”miten ihmeessä tuo nyt noin, mä osaisin toimia paljon fiksummin tuossa tilanteessa”. Ehkä, tai sitten olisit samoista lähtökohdista vielä pahemmassa jamassa ja tuo toinen selviää olosuhteisiinsa nähden huikealla tavalla. You never know.)

On myös tosi hyödyllistä pysähtyä välillä havainnoimaan, että mitä lapsi oikeasti osaa ja mitä ei.

Lapsi haluaa kaataa itse kannusta vettä ruokapöydässä mukiin? Annanko lapsen kokeilla vai ilmoitanko, että et osaa, minä kaadan? Erityisesti silloin, kun epäonnistumisen hinta on suhteellisen pieni (tyyliin: muutaman minuutin viivästys, pöydälle kaatunut vesi tms.), niin tilanteen hyvää fiilistä saa edistettyä aika lailla ihan vain sanomalla, että kokeile vaan, katsotaan osasitko.

Joka kerta, kun lapsen pyyntöön vastaa EI, häneltä kuluu tunteiden käsittelyn kapasiteettia sen pettymyksen sietämiseen. Myös aikuiselta kuluu hyvin todennäköisesti kärsivällisyyskapasiteettia siihen, että hän auttaa lasta käsittelemään pettymyksensä. Se kapasiteetti on rajallinen, kallisarvoinen luonnonvara, joten sitä ei kannata hukata ihan noin vain.

Asioissa, joissa aikuiselle on tärkeää pitää kiinni rajoista, pidetään toki kiinni rajoista. Sitävastoin asioissa, jossa lapsen pyyntöön suostuminen on aikuiselle ihan mahdollista, niin on mun mielestäni sen kallisarvoisen kapasiteetin tuhlausta ruveta ehdoin tahdoin ”asettamaan rajoja” jotta ei ”antaisi periksi” lapselle. Erityisesti kolmevuotias kohtaa päivän aikana niin monta EI!-tilannetta, että on aikuisen tehtävä myös varmistaa, että lapsi saa myös välillä aidosti päättää, valita ja kokeilla.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en yllä ihan parhaaseeni.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 2: Kontrolli ja tunnetaidot

Kirjoitin toissapäivänä siitä, mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Ensimmäisessä tekstissä pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, ja tämän tekstin aiheena on kaksi seuraavaa: kontrollista luopuminen ja aikuisen omat tunnetaidot. Seuraavissa teksteissä aiheina ovat arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen. Kolmas ja neljäs osa tästä tekstistä ilmestyvät ensi viikolla.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

2. Kontrollista luopuminen

”Tälle asialle en voi nyt mitään.” ”Nyt on näin, ja tällä mennään.” ”Onko tämä mun päätös?”

Kolmevuotiaan kanssa ehkä raskainta on se, että hän on vaiheessa, jossa haluaa päättää ihan kaikesta. Tai ei, ei ihan niinkään.

Kyse ei ole niinkään halusta. Hän vain sattuu olemaan kehitysvaiheessa, jossa hänen näkökulmansa on ainoa, jolla on väliä hänelle itselleen. Se on ainoa, jonka hän ylipäänsä kykenee näkemään.

Tietysti on ihan kiva tehdä aikuinen iloiseksi – mutta onpa ihmeellistä, että kun aikuinen näyttää tuimalta ja juoksen karkuun nauraen, niin aikuinen ei ilahdukaan. Yleensä tuo minun aikuiseni ilahtuu, kun näkee minun nauravan. Omituista.

Ja jos kolmevuotiaan pitää valita, teenkö itseni iloiseksi vai tuon toisen ihmisen, niin ei kai tässä edes ole mitään valintatilannetta. Jos ne onnistuvat samaan aikaan, niin jee, tottakai ilahdutaan molemmat. Mutta miten niin siis olisi mahdollista sellainen, että minä olen iloinen mutta tuo toinen ei olisi? Kun minulla on kivaa, niin silloin maailmassa on muutenkin kaikki hyvin, eikö niin?

Aikuinen puolestaan on – omasta maailmankuvastaan käsin – tottunut siihen, että toisten ihmisten kanssa tehdään yhteistyötä. Tai ainakin siihen, että kun auktoriteettiasemassa oleva käskee, niin silloin tehdään. Tai ehkä jopa siihen, että hän itse saa päättää aina kaikesta.

Siinäpä sitä onkin hedelmällistä maaperää törmäyksille. Molemmat toimivat sen perusteella, minkä tietävät oikeaksi ja mihin ovat tottuneet.

Tähän mulla itselläni (ja monella Vanhemmuuden onnistumisia -session osallistujalla) auttaa se, että en edes yritä kontrolloida asioita, jotka eivät ole minun hallinnassani. Niinkuin sitä, syökö lapsi edessään olevalta lautaselta mitään. Tai sitä, miten lapsi leikkii omilla leluillaan. Tai sitä, totteleeko lapsi mun sanojani.

Tämä EI tarkoita sitä, että millään ei ole mitään väliä tai että lapsi saa tehdä mitä tahansa.

Mä keskityn niihin asioihin, mille mä voin jotain, kuten esimerkiksi:

  • Omien rajojeni pitämiseen ja omista tarpeista huolehtimiseen. ”Sinä et saa lyödä minua, ole hyvä mene kauemmaksi.” ”Tuo ei ole nyt vaihtoehto, keksitkö jonkun muun idean?”
  • Kuuntelemiseen, jotta minun on helpompi tulkita lapsen käytös hänen oikeiden motiiviensa kautta. ”Sinä tönäisit toista lasta – mitä yritit siinä kohtaa?”
  • Selkeään kommunikaatioon, jotta lapsi ymmärtää, miksi toivon hänen tekevän jotain, miksi se on minulle tärkeää ja miten se tekeminen auttaa minua, häntä ja muita. ”Ei saa töniä, siinä voi sattua. Seuraavan kerran kun haluat, että toinen lapsi tulee sun kanssa leikkiin, niin pyydä sanoilla, eikö joo. Silloin toisen on helpompi ymmärtää, eikä ketään satu.”
  • Toimintaympäristön muokkaamiseen.
    • Jos en halua, että lapsi hajottaa jonkin yhteisen kapistuksen, niin mä voin nostaa sen hyllylle ja sitä käytetään yhdessä aikuisen kanssa.
    • Jos en jaksa vääntää lapsen kanssa lelujen keräämisestä, niin voin laittaa leluista neljä viidesosaa varastoon ja jättää esille sellaisen määrän, että lapsi jaksaa suht helposti kerätä ne aikuisen avulla.
  • Tekojen ja niiden seurausten käsittelyyn yhdessä lapsen kanssa.
    • Jos lapsi vaikkapa hajottaa tarrakirjansa, niin mä voin empaattisesti jutella siitä, että taitaa harmittaa kun se meni hajalle, huomasitko mitä teit kun se hajosi, usein kirjoille käy just noin kun niille tekee tuolla lailla.
    • Tai jos lelujen kerääminen takkuaa, niin voidaan yhdessä miettiä, että onpas näitä leluja tosi monta, mitkä näistä voisivat mennä varastoon, niin jaksettais kerätä ne paremmin.

…ja siinä se taisi oikeastaan ollakin.

Minä en voi mitään sille, että kolmevuotiaalla on Vaikeaa. En voi mitään sille, että lapsi haluaa päättää kaiken. Se on nyt se maasto, jossa edetään.

Kun mä luovun siitä ajatuksesta, että tämän pitäisi olla jotenkin toisin, niin multa vapautuu ihan todella paljon energiaa. Kun mä huomaan, milloin yritän muuttaa asioita, jotka eivät ole minun muutosvallassani, mun on helpompi suhtautua tilanteeseen kuin aikuinen.

Ai sä haluat? Okei, onnistuu. Ei mun tarvitse kieltää lapselta asioita vain siksi, että muuten lapsi ”oppii että aina saa kaiken mitä haluaa”. Prosentuaalisesti kaikista kolmevuotiaan haluamisista toteutuu vielä silloinkin aika pieni osa, koska lapsi väistämättä haluaa myös sellaisia asioita, jotka eivät ole minun tai kenekään muunkaan vallassa.

Ai sä haluat? Tiedätkö, nyt se ei ole vaihtoehto, ja mä ymmärrän, että sua suututtaa, koska sä haluaisit. Ei toisaalta myöskään tarvitse sanoa lapselle että siinä itse haluamisessa olisi jotain vikaa, vaikka sitä ei jostain syystä voisikaan toteuttaa. Asioita saa haluta. Saa olla pettynyt, jos ei saa mitä haluaa. Ei sekään ole sen monimutkaisempi juttu.

Tyyneyttä  hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä joita voi, ja viisautta tunnistaa, mitkä on mitäkin. Kolmevuotiaankin kanssa sillä pääsee jo aika pitkälle.

3. Omat tunnetaidot

Riippumatta siitä, kuinka hyvissä kantimissa oma jaksaminen on (ja erityisesti silloin, jos se on vähän heikoissa kantimissa), kolmevuotiaan kanssa eläminen Nostattaa Tunteita.

Ihania rakkauden ja hellyyden tunteita, kun aamuyöstä kainaloon kömpinyt lapsi kietoo puoliunessa kätensä mun kaulalleni, huokaisee ja jatkaa unia.

Infernaalisen turhautumisen tunteita, kun lapsi pysähtyy ulvomaan kolme metriä ennen kotiovea ja kieltäytyy liikkumasta metriäkään eteenpäin, koska hän olisi halunnut juosta tuolta kulmalta kotiovelle ja hän unohti – ja äidillä on nälkä ja pissahätä ja vähän varpaita paleltaa. Ja kaikkea, kaikkea mahdollista siltä väliltä.

Aika harva meistä on kokenut niin syviä tunteita ennen vanhemmaksi tulemistaan. Vielä harvempi on opetellut, mitä tehdä, kun se tunteen hyökyaalto iskee.

Vaikka rauhallisessa arjessa läsnäolo ja mindfulness olisivatkin tuttuja juttuja, niin niiden taitojen tuominen siihen tunnekuohun keskelle vaatii ihan erillistä harjoittelua. Teoriassa ja rauhallisessa tilassa opitut jutut asuvat usein juuri siinä aivojen osassa, joka jää tunnekuohun jalkoihin, joten sen tunteen käsittelemisen prosessin täytyy olla aika syvään juurtunut.

Onneksi sitä tunteiden käsittelyä voi harjoitella ihan kevyidenkin tunnekokemusten kohdalla (ja kuten sanottua, kolmevuotiaan kanssa riittää ihan kaikenlaisia tunnekokemuksia). Jokaiselle kehittyy ajan myötä oma tapansa kohdata niitä tunteita, mutta kerron tässä lyhyesti, mitä itse teen, ihan noin inspiraation kannalta. Jos ei tiedä, mitä tehdä, on hyvä kokeilla jotain ja kuulostella, mikä siinä toimi ja mikä ei toiminut.

Kun itselleni iskee päälle joku turhautumis/raivo/aaargh -hetki, niin mä teen suunnilleen näin.

  • Nimeän sen itselleni, ja ehkä myös lapsille: Nyt mua suututtaa ihan valtavasti.
  • Huomaan sen kehossani: Rintalastan takana kiristää, leukoja kirskuttaa, niskaa kiristää, vatsassa on kuuma kiehuva pallo.
  • Keskityn rentouttamaan ne kohdat kehostani, tai sitten visualisoin sinne jotain kevyttä ja valoisaa. Rintakehän kiristys on hattaraa, leukaperien välissä on saippuakuplia, niskanikamien ja lihasten välissä kylpyvaahtoa.
  • Mietin jonkun ajatuksen, joka auttaa mua päästämään irti siitä tunteesta tai ainakin sen patoamisesta:
    • Nyt on näin. Tai…
    • Mua saa suututtaa. Tai…
    • Kuka mä olisin ilman tätä ajatusta, että [mikä se mun kontrollointiajatus sitten onkaan]? Tai…
    • Voinko mä päästää irti siitä, että haluan tämän olevan toisin? Tai…
    • Tältä musta tuntuu silloin, kun mua kiukuttaa. Tai…
    • Mitä muuta tämä voisi tarkoittaa?
  • Hengitän syvään ja haukottelen.

Keinoja on yhtä monta kuin on ihmisiä. Mindfulness auttaa, meditaatio auttaa, erilaiset releasing-tekniikat auttavat, näkökulman vaihtaminen auttaa, hengittäminen ja jooga ja siihen tunteeseen luvan antaminen auttavat. Tärkeää on se, että itsellä on joku tekniikka, jonka tietää toimivan itselle. Joskus siihen tunteen pomminpurkuun menee kaksi sekuntia, joskus viisitoista minuuttia.

Joskus tulee itku tai syvä huokaus tai alkaa yhtäkkiä naurattaa. Se tarkoittaa, että se tunteen sisältämä energia purkautuu kehosta ja pääsee ulos, eikä sitä tarvitse enää padota tai kiristellä sisälle – joten se patoamiseen kulunut energiakin on yhtäkkiä vapaana johonkin rakentavampaan käyttöön.

Plussaa on sekin, että kun tarpeeksi harjoittelee sitä sanoittamista ja tunteiden käsittelyä lasten nähden, niin samalla tulee näyttäneeksi kolmevuotiaalleen esimerkkiä siitä, että kaikilla tulee tunteita. Aikuisilla ja lapsilla käy joskus niin, että tunne meinaa mennä yli, ja on keinoja, joilla sitä tunnetta voi käsitellä. Tunteet eivät ole vaarallisia, vaan niiden kanssa pitää opetella elämään.

Ja voin sanoa kokemuksesta, että on valtavan paljon helpompaa auttaa lasta opettelemaan tunteiden hallintaa ja käsittelyä, kun itsellä on kokemusta siitä, mitkä jutut toimivat. Sanoittaminen on yhtäkkiä paljon luontevampaa, kun siihen on tottunut omallakin kohdalla. Lapsen itkua tai huutoa ei samalla tavalla pelkää, kun ne tunnistaa normaaleiksi tavoiksi päästää sitä tunteen tuomaa energiaa kehosta ulos.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en ylläkään siihen mihin haluaisin yltää.

Kaikki tämän tekstisarjan teemat ovat olleet itselleni kovan opettelemisen takana. Jonkun verran sitä opettelua tein ennen lasten syntymää, aika paljon vasta lasten myötä. Se opettelu on myös monessa kohtaa kesken, ja monet asiat vaativat edelleen itseltäkin skarppaamista, muistamista ja tietoista näkökulman vaihtamista. Saa ollakin.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Niinkuin mainitsin alussa, jokainen on omassa vanhemmuudessaan siinä kohtaa kuin on. Jo se, että haluaa kasvaa ja oppia ja kehittyä, on iso juttu. Saa tietysti turhauttaa, kun yrittää ja epäonnistuu, mutta sitä ei tarvitse hävetä. Päinvastoin, siitä saa olla ylpeä. Sitä oppiminen nimittäin konkreettisimmillaan on: uusien juttujen yrittämistä, onnistumista tai epäonnistumista, ja oman toiminnan uudelleen suuntaamista niiden kokemusten perusteella.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 1: Omista tarpeista huolehtiminen

Viimeisen viikon aikana on tullut somessa useampaankin kertaan vastaan statuksia ja kommentteja, joissa tuskaillaan kolmevuotiaan kanssa elämistä. Että miten – miten???? – aikuinen pysyy tolkuissaan ja suunnilleen hyvänä vanhempana, kun yrittää navigoida elämää pari-kolmevuotiaan pienen ihmisen kanssa.

Kaikille teille, joilla kolmevuotiaan kanssa eläminen ei ole juuri nyt päivittäistä, voin kertoa muutamia tilanteita, jotka valottavat tämänikäisten ominaislaatua. Meidän kuopus täyttää vasta puolentoista kuukauden päästä kolme, mutta käytän tässä tekstissä hänestä ilmausta ”kolmevuotias”.

Noin yhdeksän kertaa kymmenestä, kun…

  • pyydän ”voisitko tehdä X”, vastauksena on ”en voi”, ”en halua tehdä/mennä X”, tai ihan vain ”ei”.
  • kerron, mitä on ruokana, vastauksena on ”minä en halua sitä”.
  • pitää lähteä jonnekin, niin tulee vastaus ”en halua mennä sinne”. Tyyliin aamulla ”en halua mennä hoitoon” ja hoidosta hakiessa ”en halua lähteä kotiin”.
  • isosisarus pyytää iltapalaksi/välipalaksi vaikka leivän, ja kysyn kolmevuotiaalta, haluaako hän myös leivän, vastaus on ”en halua”. Kuusi sekuntia sen jälkeen, kun olen ojentanut esikoiselle leivän ja laittanut paketin pois, kolmevuotias ilmoittaa, että ”haluan sittenkin leivän”.
  • ollaan puuhattu jotain tosi kivaa ja kaikilla on hyvä fiilis, niin näennäisen yllättäen kolmevuotias vetää liinat kiinni, ilmoittaa että haluaa tehdä [jonkun jutun, joka ei istu muiden tarpeisiin], vetää huutoitkut ja meritähdeksi maahan.

Ja niin edelleen.

Tuntuu, että ainoa ennakoitavissa oleva asia lapsen käytöksessä on, ettei lähtökohtaisesti mikään kelpaa, ja kaikesta pitää saada itse päättää. Ja kuitenkin jollain tavalla tätä arkea pitäisi navigoida niin, ettei ihan jatkuvasti tulisi ihan kauheita huuto-pettymys-kriisejä – vanhemmalta eikä lapselta.

Kaikeksi onneksi mä kävin viime syksynä keskustelemassa Vanhemmuuden onnistumisista helsinkiläisissä leikkipuistoissa ihanien vanhempien kanssa. Niiden keskustelujen antimista teemoittelin seitsemän asiaa, jotka nousivat kaikkein useimmin esiin niitä onnistumisia edistävinä asioina. Ja nyt kun tuo oma rakas ruutitynnyrini on vaiheessa, jossa pitää pistää peliin kaikki mahdolliset kortit, niin on kuulkaa tullut harjoiteltua niitä asioita. Ja paljon.

Ja nyt kun noita ”mitä mä TEEN tän kolmevuotiaan kanssa AAGH” -avautumisia on tullut vastaan muutamiakin ihan lähiaikoina, niin ehkä joku muukin voisi tarvita niitä valttikortteja omaan pakkaansa.

Tässä ensimmäisessä tekstissä käsittelen kaikkein useimmin esille noussutta tekijää, omista tarpeista huolehtimista. Seuraavissa teksteissä aiheina kontrollista luopuminen ja omat tunnetaidot, arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen. Seuraava tämän sarjan teksti ilmestyy perjantaina, ja loput ensi viikolla.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

1. Omista tarpeista huolehtiminen

On saanut nukuttua. Syötyä. Juotua vettä, ehkä kupin kahvia tai teetä kerrankin ihan rauhassa. Luettua sen yhden lehden, jossa oli se kiinnostava juttu. Tavattua sen yhden kaverin, jonka kanssa voi puhua kolmevuotiaiden, köh, ainutlaatuisuudesta ja lisäksi kaikesta muustakin.

Ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus. Jos fysiikka eli kehon tarpeet jäävät paitsioon, ei myöskään ajattelu luista. Ei riitä myötätuntoa sitä oman elämänsä vaikeuden kanssa kamppailevaa kolmevuotiasta kohtaan.

Sama pätee sosiaalisiin tarpeisiin. Välillä pitää päästä viettämään aikaa ihmisten kanssa, joilla riittää kapasiteetti kuunnella ja keskustella. Pitää päästä peilaamaan itseään ja omaa olemassaoloaan tyyppeihin, jotka eivät jatkuvasti tyrmää sitä, mitä minä pidän tärkeänä.

Me lempeät kasvattajat haluamme olla lapsillemme läsnä. Se on tärkeää ja hyvä asia.

Aikuinen ei kuitenkaan itse voi pitemmän päälle hyvin, jos hän on jatkuvasti vain lapsensa lisävaruste ja huoltojoukko.

Jokainen vanhempi tietää (toivottavasti) itse, missä kulkee raja aidon, molempien tarpeet huomioivan läsnäolon ja pelkkänä lisävarusteena toimimisen välillä.

Siellä terveellä puolella on enemmän sellaisia tunteita kuin rakkautta lasta kohtaan, iloa hänen edistysaskeleistaan, luottamusta siihen, että tunnistan lapseni tarpeet ja osaan vastata niihin. Ilahtumista siitä, että lapsi tulee lähelle ja ottaa kontaktia. Kärsivällisyyttä kohdata lapsen laidasta toiseen heittelehtivät tunteet – ja käsitellä niiden aiheuttamat konfliktit.

Lisävaruste-puolella on enemmän sellaisia tunteita kuin turhautumista, ärsyyntymistä lapsen mahdottomuuteen, vihaa ja kiukkua milloin ketäkin kohtaan. Huolta, voimattomuutta, riittämättömyyden tunnetta, stressiä ja apatiaa. Yksinäisyyttä, levottomuutta, tyhjyyden tunnetta tai ärtymystä siitä, että lapsi on koko ajan iholla.

Useimmat vanhemmat kokevat näitä kaikkia keskimääräisen viikon, ehkä päivänkin, aikana monta kertaa. Tärkeää onkin se, että tunnistaa, milloin niitä epämiellyttäviä tunteita tulee niin paljon, että ne haittaavat arkea ja lempeää suhtautumista lapseen.

Jollekulle kaksi vihan ja turhautumisen hetkeä päivässä riittää pysäyttämään: nyt pitää tehdä jotakin. Toinen saattaa kokea viisitoista kiukun ja ärtymyksen ja apatian ja levottomuuden puuskaa, ja on opetellut tunnistamaan ne: ahaa, nyt on tällainen päivä, selvä homma. Pistänpä lapsille piirretyt pyörimään ja otan hetken omaa aikaa.

Kukaan meistä tuskin haluaa purkaa sitä omaa pahaa oloa lapseensa. Ja kuitenkin valitettavan usein käy juuri niin.

Se pieni, itsensä ja maailman kanssa kamppaileva kolmevuotias on kuin ukkosenjohdatin, ja RÄISKIS – aikuisen väsymys ja kireä pinna purkautuu juuri silloin, kun lapsi oikeasti tarvitsisi empatiaa ja kärsivällisyyttä.

Kaikki – kärsivällisyys, empatia, läsnäolo, jaksaminen, oppimisessa auttaminen – alkaa omien tarpeiden kunnioittamisesta. Oma happinaamari päälle ensin, ja niin edespäin.

Niinkuin mainitsin alussa, jokainen on omassa vanhemmuudessaan siinä kohtaa kuin on. Jo se, että haluaa kasvaa ja oppia ja kehittyä, on iso juttu. Saa tietysti turhauttaa, kun yrittää ja epäonnistuu, mutta sitä ei tarvitse hävetä. Päinvastoin, siitä saa olla ylpeä. Sitä oppiminen nimittäin konkreettisimmillaan on: uusien juttujen yrittämistä, onnistumista tai epäonnistumista, ja oman toiminnan uudelleen suuntaamista niiden kokemusten perusteella.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

Perjantain pysähtyminen 50: Suunnitelmien kolareita

Mistä tulen?

No, tällä viikolla oli joulu. Siinäpä ne päällimmäiset. Viikonloppu ja alkuviikko meni ystäviä ja tuttavia tavatessa, ihan vähän ehti tehdä töitäkin vaikka periaatteessa loma oli jo alkanut. Jouluaatto meni perinteisissä tunnelmissa. Esikoinen heräsi aattoaamuna kuudelta, ja mä olin huushollin ainoa aikuinen, joka oli mennyt nukkumaan ennen puoltayötä, joten siinäpä sitten noustiin.

Kahdestaan aattoaamun kynttilänvalossa syöty aamiainen taisikin olla koko kuluneen viikon rauhallisin hetki, sekä mulle että esikoiselle.

Toivoin tälle viikolle omien tarpeiden huomioimista ja kiireetöntä yhdessäoloa lasten kanssa. Tuntuu, että ihan sinne asti ei yltänyt, vaikka yritys oli kova.

Siinä kävi nimittäin niin, että syksyn väsymys ja joulujännitys purkautuivat muksuilla siihen, että ihan kaikesta tuli kriisi, huuto ja riita sisaruksen kanssa.

Siis ihan kaikesta. Kädestä ottamista, toisen leikistä vohkimista, retuuttamista ja retuuttamisesta pahastumista ja sen pahastumisen vallassa vaikkapa kädestä ottamista. Ja niin edespäin. Ei siis mitään auvoisaa ”ympärillä lapsukaiset laulelevat sulosti” -jouluidylliä meidän huushollissa.

Sen sijaan oli yhteensä varmaan tuntikausien setviminen, rauhoitteleminen, lohduttaminen ja tilanteiden selvittämiseen ohjaaminen.

Toinen suuri kriisien lähde oli suunnitelmien yhteentörmäykset. Siis että lapsi A haluaa tehdä asian näin, ja lapsi B haluaa tehdä toisella tavalla. Kumpikaan ei kerro toiselle, miten halusi tehdä, vaan alkaa vain toteuttaa. Sitten tässä räjähdysherkässä mielentilassa kun toinen tekee VÄÄRIN EEEIIII ÄÄÄITIIII!!, niin tuleehan siitä kriisi ja toinenkin.

Esikoinen sanoikin jossain (rauhallisemmassa) hetkessä, että ”joulu on sellaista aikaa, että tulee suunnitelmien yhteentörmäyksiä.” Katsottiin anopin kanssa toisiimme ja hymähdettiin, että se on muuten ihan totta, eikä pelkästään lapsilla.

Me saatiin onneksi meidän joulunviettoporukan kanssa ajoissa juteltua suunnitelmat, ruoanlaitot, aikataulut ja muut selviksi, niin että kaikki tietää, mitä toiset odottavat ja aikovat. Sekin asia on kuitenkin pitänyt opetella kantapään kautta. Erityisesti silloin, kun eri perinteet kohtaavat, niin tulee herkästi niitä ”ainahan meillä on tehty näin, mitä sä oikein nyt horiset” -yhteenottoja. Suunnitelmien kolareita. Tai sitten ei tule edes kolaria, vaan jonkun suunnitelmat vain yksinkertaisesti jyräävät kaikkien muiden vastaavat.

Niin niitä suunnitelmien kolareita setviessä meni osa kiireettömästä yhdessäolosta lasten kanssa. Onneksi sentään siihen oli aikaa ja pinnaa käytettävissä. Toisaalta esimerkiksi leikittiin lasten saamilla leluilla ja pelattiin uusilla peleillä, ja se oli hurjan kivaa. Sydäntä lämmitti esimerkiksi se hetki, kun porukan vanhin (72v) ja nuorin (kohta 3v) pelasivat joukkueena eikä niistä osannut sanoa, kumpi on enemmän innoissaan pelistä.

Omista tarpeista huolehdin esimerkiksi siten, että otin aattona päikkärit samalla kun lapsetkin nukkuivat (ks. kohta ”nousin kuudelta esikoisen kanssa”). Teki maar hyvää.

Missä olen?

Moi keho, mä huomaan sinut. Vähän juilii selkää, ja sokeripöhnä pääsi yllättämään. Tällaisten överien jälkeen on taas helpompi muistaa, miksi sitä sokeria jossain vaiheessa rajoitti ihan oikeasti. Eilinen pulkkamäkireissu virkisti kivasti. Jotain liikettä kaipaisi, siis niiden hyvien yöunien jälkeen.

Moi tunteet, mä huomaan teidät. Iloa siitä, että joulu meni mukavasti. Surua ystävän puolesta. Innostusta ja oivalluksia tulevan vuoden työkuvioita varten, vaikka töitä ei olekaan tarkoitus ajatella tässä kohtaa. Rauhaa ja tyytyväisyyttä, kun on kaikkea, mitä tarvitsee ja edessä on muutama vapaapäivä.

Moi ajatukset, mä huomaan teidätkin. Puuhaa ja projekteja ja suunnitelmia riittää. Toisaalta löytyy myös aina välillä sellainen ajatus, että hei näitä kaikkia ajatuksia ja suunnitelmia ei tarvitse toteuttaa a) heti tai b) pilkulleen niin kuin kuvittelit. Keksin alustavan teeman väitöskirjalle, sitten jos ja kun sitä lähden joskus työstämään. Haluaisin askarrella lasten lahjaksi saamille Barbie-nukeille sohvan. Ja kaikkea siltä väliltä.

Mitä kohti?

Kuten sanottua, ensi viikolla on enimmäkseen vapaata ja vähemmän työjuttuja. Tämä yhdistettynä tuohon yllä mainittuun ”sata suunnitelmaa minuutissa” -vaihteeseen tarkoittaa sitä, että pitää pistää vähän suitsia.

Mä edelleen haluan sitä kiireetöntä yhdessäoloa lasten kanssa. Mä tiedostan, että kun mulla on kiireetöntä aikaa, niin on suuri houkutus ruveta toteuttamaan jotain suunnitelmaa. Siis sen sijaan, että oikeasti hengailisi vain niiden lasten kanssa. Mä tarvitsen niihin kaikkiin suunnitelmiin sellaisen ajatuksen, että ”joo, tosi hyvä idea, onko nyt sen aika?”

Siitä väitöskirjasta mä jo samantien päätin, että en tee asialle mitään virallista viiteen vuoteen. Annan sen muhia taustalla, kunnes tämä mun yrityshomma on löytänyt kannuksensa. Pienemmän mittakaavan projekteissa on vaikeampi muistaa, että tämä tulee viemään neljä kertaa enemmän aikaa ja energiaa kuin miltä ensialkuun näyttää. Tai että mitä mä oikeastaan halusinkaan tehdä, ja onko tämä nyt sitä?

AJOITUS

Sitä mä haluan. Oikeita asioita, mutta myös oikeaan aikaan. Nyt, kun muksut ovat kotona, niin se kiireetön läsnäolo lasten kanssa vaatii sitä, että mä onnistun delegoimaan niitä ei-nyt -juttuja Tulevaisuuden Minälle sillai fiksusti, että tiedän sen ottavan niistä kopin.

Käytännössä se varmaan tarkoittaa sitä, että mä voisin pitää jossain muistikirjaa auki, ja kirjoittaa sinne kaikki ”ei-nyt-mutta-joskus” -jutut muistiin. Tai Evernoteen. Ja oikeasti raivata sitä aikaa ja ajatusta nyt tälle perheen kanssa olemiselle. Mun nimittäin pitää harjoitella sitä joka tapauksessa taas ensi kevättä varten, niin nyt on just sopiva väli ottaa sellainen tehotreenaus.

Tää on ehkä ihan hyvä projekti vuoden viimeiselle viikolle. Että delegoin kaiken mahdollisen rauhoittumista ja yhdessäoloa haittaavan ensi vuoden puolelle.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Kerro kommenteissa, tai pohdi itseksesi!