Pysähtyminen 106: Aikuisuuden koeajoa

Mistä tulen?

Viime viikko oli aikamoista aikuisten elämän koeajamista. Täysiä työpäiviä, viikonloppuna kävin kummilapseni rippikouluun liittyvässä messussa, ja esikoiselta lähti hammas. Tänään pääsin kotiin puoli kahdeksalta, ja lasten nukkumaan laittamisen jälkeen piti vielä tsempata tiskikone päälle ennenkuin istuu alas, koska sen jälkeen ei tapahdu enää mitään mainitsemisen arvoista. Paitsi toki tämä pysähtyminen. 🙂

Toisaalta täysi kalenteri saa aikaan sen, että ennakoimisen ja valmistelun ottaa kerrankin vakavasti. Valitsin viikonloppuna työvaatteet valmiiksi henkareihin viikon joka työpäivälle, niin ei tarvitse aamulla turhaan miettiä. Mietin etukäteen, mitä syön. Noin ylipäänsä ennakoiminen onnistuu jostain syystä paremmin silloin, kun selkeästi lukee kalenterissa ”ole paikassa X aikaan Y”. Jostain mielen naftaliinista ne rutiinit palaavat taas käyttöön, vaikka siitä on tovi kun on viimeksi niitä treenannut.

Ja ehkä tässä on se syy, minkä takia tämä viikko on tuntunut enemmän aikuisuuden teeskentelyltä. Kun vaikka tässä nyt elää tällaista lapsiperheen ruuhkavuosiarkea, päivätyötä ja yrittäjyyttä ja kouluttautumista ja muuta, niin aika usein silti tuntuu siltä, että tässä mennään aika vahvasti improvisaatiolla. Siinä missä ”oikeat aikuiset” ennakoivat, suunnittelevat, tekevät asiat järjestelmällisesti ja heillä on muutenkin eri tavalla pakka kasassa. Ja nyt kun on muutaman päivää olosuhteiden pakosta täytynyt ennakoida tavallista enemmän (koska muuten tulee stressipaniikki ja katoaa työkyky ja kaatuu koko korttitalo) niin huomaa, että wau, kyllä tämä ”oikeiden aikuisten” elämä on muuten oikeastaan aika mukavaa. Että se ennakoiminen, rutiinit, omasta voinnista huolehtiminen ja riittävä lepo tukee paitsi työkykyä niin myös sitä, että on kivempaa.

En tiedä, että onko muilla teknisesti aikuiseksi laskettavilla ihmisillä sellainen olo, että tietää, mitä tekee. Että olis jotenkin selkeät sävelet oman elämän ja arjen ja olemisen ja työn suhteen. Muistan kun opiskeluaikana ajattelin, että sitten varmaan kun on kolmekymppinen perheellinen, niin elämä on jotenkin selkeää ja valmista. (Tyrsk.)

No tavallaan joo, lasten myötä tulee sellainen ennakoinnin tuoma selkeys että voit valita suht pysyvän rutiinin ruokien ja nukkumisten ja ulkoilujen suhteen, tai vaihtoehtoisesti voit valita kaaoksen ja sen tuomat pahoinvoinnin muodot. (Näin siis meidän lapsilla – jos toisissa perheissä kaikkien tarpeet tulevat täyteen toisilla keinoin niin hyvä niin.) Jonkin verran sitä ennakointia on täytynyt ulottaa myös omaan olemiseen, jos kohta ihan vain oman kärsivällisyyden vuoksi.

Niin ehkä nyt on se vaihe, jossa voisi liikahtaa ”en kärsi” -askelmalta kohti ”on kiva olla olemassa” -askelmaa? Ehkä tämä aikuisuuden larppaaminen voisi olla hyvä (teko)syy siihen – koska selvästikään en vielä ole niin sinut omien tarpeideni kanssa, että pelkkä ”jotta tarpeet olisi täynnä” olisi riittävän hyvä syy huolehtia omasta hyvinvoinnista.

Missä olen?

Kehoa väsyttää. (Harkitsin, että olisin katsonut kirjoittamisen jälkeen vielä vähän Sherlockia, mutta ehkä menenkin suoraan nukkumaan.) Keho kaipaisi liikettä ja venyttelyä, ehkä huomenna aamulla? Tämän päivän kehonhuolto taisi hoitua laulutreeneillä – stemmat hoitavat sekä psyykeä että fysiikkaa. Puoliso on flunssassa, mutta itsellä ei ainakaan vielä ole kipeä olo, toivotaan että tämä asiaintila jatkuu.

Tunteet… Nyt kun lapset pääsivät nukkumaan, niin on suhteellisen rauhallinen ja seesteinen olo. Työjuttujen rytmittäminen vähän hermostuttaa ja mietityttää edelleen, mutta samalla yritän kaivaa luottamusta siihen, että viikossa on riittävästi tunteja. Ilahduttaa, että tämä päivä on purkissa ja meni niin mukavasti. Vähän hävettää, että en jaksanut kotiin päästyäni olla lapsille lempeä ja läsnäoleva äiti – tai no, yritin, mutta siinä kohtaa niillä oli niin kova kaahailu menossa että ei äidin kanssa oleminen kiinnostanut, vaan ne kaikki jutut tulivat mieleen vasta valojen sammumisen ja hyvänyön toivotusten jälkeen. Niinkuin aina.

Ajatukset… Kauhean mielellään nyt haluaisivat päästä ääneen kaikki ”sinun olisi pitänyt” -ajatukset. Että jos olisit X niin olisi paljon helpompi Y, mitäs et tehnyt lälläslää. Onneksi sinne sekaan tulee myös niitä ”nyt on näin, tällä mennään” -ajatuksia, jotka saavat vähän sitä pahinta terää hiottua noista pitäisi-ajatuksista.

Näiden ruuhkavuosien ja -päivien raskain osa ainakin itselle on juurikin tämä jatkuva riittämättömyyden tunteen potentiaali: aina olisi voinut olla enemmän, parempi, tehokkaampi, läsnäolevampi, etevämpi. Aina kun tekee yhtä asiaa niin se on kaikista muista pois. Paitsi entä jos ei olekaan? Se riippuu tietysti siitä, kenen näkökulmasta katson. Jos katson lasten näkökulmasta, niin toki niille olisi kivempi, että olisi enemmän läsnäolevaa äiti-aikaa. Ja toisaalta kun mä huolehdin omista tarpeistani, niin mä pystyn paremmin olemaan aidosti läsnä silloin kun olen. Ja toisaalta kun mä muistan, miten tärkeää mulle on olla lasten kanssa, niin mä osaan keskittyä siihen läsnäoloon ja yhteyteen silloin kun olen heidän kanssaan, ja voin luottaa siihen että kaiken muun suhteen teen sen minkä pystyn silloin kun on sen aika, ja se riittää. Sen täytyy riittää, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. (Paitsi se, että teen sen minkä pystyn ja ahdistun samalla kaikesta siitä, mihin en pysty, mutta se nyt on kokonaistaloudellisesti katsoen se huonompi vaihtoehto.)

Mitä kohti?

No niin. Kun katson kalenteriani tulevalle viikolle, näen kolme päivää, jolloin olen opettamassa, yhden päivän, jolloin olen kotona ja lapset on kotona, ja kaksi päivää Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -koulutusta. Toisin sanoen niitä viikkoja, jolloin introvertti-minä ei juurikaan lepäile.

Mitä mä silloin tarvitsen?

Lepoa. Rauhaa. Helppoutta. Ennakoitavuutta. Selkeyttä.

Tällä viikolla mun on ekstratärkeä huolehtia siitä, että lepään ja oikeasti katkaisen työpäivät ja mietin jotain muuta. Voisin taas yrittää hassutella noissa renkaissa, se voisi palauttaa takaisin kehoon ja irti työajatuksista. Irti päästäminen, ehkä TRE?

Ärsyttää edelleenkin se, että näköjään mun keho on nykyään sellainen kukkasen ja korttitalon välimuoto, jota pitää käsitellä silkkihansikkain jotta se ei vedä diivakohtausta ja marssi ulos lavalta, vertauskuvallisesti. Tämä vertauskuva kertoo siis kaiken siitä, miten vakavasti mä olen tottunut ottamaan kehoni tarpeet: joo joo, kauhea valitus, olisit välillä helpompi.

Kun taas kunnioittava näkökulma voisikin olla esimerkiksi se, että mä nyt syystä tai toisesta tarvitsen sen mitä tarvitsen, ja mä pääsen äärimmäisen paljon helpommalla jos mä vain hyväksyn sen, että nyt on näin, mä tarvitsen tän verran lepoa ja rauhaa ja liikettä ja unta jotta mä pystyn tekemään ne jutut, joita haluan tehdä. Ja että mun ei kuulukaan pystyä kaikkeen. Tai siis, onhan tässä arjessa aika monta liikkuvaa osaa, joiden hallitsemista mä ikäänkuin tuosta vain edellytän itseltäni. Ja sitten häpeän ja soimaan itseäni, kun kaikki ei menekään helposti.

Niin ehkä noiden lisäksi mä kaipaan vielä hyväksyntää. Että pääsisi irti niistä ”pitäisi” -ajatuksista ja yhä taas lähemmäs sitä ”nyt on näin” -ajatusta. Joskus muinoin mä pystyin tekemään erilaisia juttuja (ja suoraan sanottuna on ollut vuosikausia, jolloin en ole voinut hyvin, vaikka olenkin ”pystynyt” suorittamaan asioita, joita pidin suorittamisen arvoisina), ja nyt on näin.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi, tyyli on vapaa!

Luottamus ja odotukset

Yksi mun tämän vuoden sanoista on luottamus. Haluan löytää lisää aitoa luottamusta elämääni – ja samalla säilyttää sellaisen jalat-maassa -realismin, että en hurahda luottamaan sellaisiin asioihin, jotka eivät lopulta kannakaan.

(Tästä jo huomaa, miten vaikea asia luottamus mulle on. Siis että mä haluan lisää luottamusta, mutta en luota siihen, että luottamus olisi pelkästään hyvä asia. :D)

Luottamus ja odotukset

Luottamus on (mun määritelmän mukaan) pohjimmiltaan sitä, että uskon, että asiat tapahtuvat niinkuin odotan niiden tapahtuvan. Jos luotan toiseen ihmiseen, niin uskon, että hän käyttäytyy odotusteni mukaisesti – mitä ne odotukset sitten ovatkaan.

Jonkun ihmisen kohdalla saatan luottaa siihen, että hän ei naura päin naamaa jos kerron pelkääväni jotain. Toisen kohdalla luotan siihen, että hän osaa käydä itsenäisesti vessassa. Kolmannen kohdalla saattaa olla, että luotan hänen arvostelukykyynsä, jos pyydän häneltä neuvoa.

Eli oikeastaan ”lisää luottamusta” tarkoittaakin samaa kuin ”realistisempia odotuksia”. Eikö vaan? Koska jos valitan sitä, että en voi ikinä luottaa ihmiseen X, koska hän aina tekee Y vaikka pyysin ettei tekisi… niin eikö silloin realistisempaa olisi odottaa, että ihminen X tekee näissä olosuhteissa Y? Ja että jos en halua olla asian Y vaikutuspiirissä, niin silloin pelkkä pyytäminen ei ole minun puoleltani riittävä toimenpide?

Klassinen esimerkki lapsiperheestä.

Voinko luottaa siihen, että lapseni keräävät lelut lattialta illalla?

No, se riippuu siitä, minkälaiset odotukset minulla on heitä kohtaan. Jos odotan, että lapset keräävät lelut yhdestä sanomisesta sillä aikaa, kun minä teen jotain ihan muuta, niin saatan joutua pettymään. Jos puolestaan odotan jo lähtökohtaisesti, että lapseni tarvitsevat apua ja läsnäoloa lelujen keräämisen kanssa, niin kyllä, voin ehkä luottaa siihen että yhdessä saamme tavarat kerättyä.

Tai voinko luottaa siihen, että lapseni eivät lyö toisiaan?

Todellisuushan sen näyttää. Jos jostain syystä lapsi lyö toista, niin silloin näköjään odotukseni tässä tilanteessa oli liian korkea. Ja jos haluan, että he pysyvät turvassa, niin silloin minun tehtäväni aikuisena on mennä väliin, suojata heitä väkivallalta, ja selvittää tilanteen rauhoituttua, että mitä lapset olisivat rauhallisempaan yhteiseloon tarvinneet.

Voinko luottaa itseeni vanhempana?

No, riippuu siitä, mitä itseltäni odotan. Jos odotan sitä, että kaikilla on aina kivaa ja itse osaan aina olla lempeä ja kärsivällinen ja empaattinen, niin en tietenkään voi luottaa sellaiseen. Päinvastoin, voin melkeinpä luottaa siihen, että välillä olen väsynyt ja äkäinen kiukkuperse, joka valittaa pikkuasioista ja käyttäytyy loukkaavasti.

Mikä olisi realistisempi odotus?

Vaan ehkä voisin vanhempana luottaa siihen, että korjaan jälkeni heti kun kykenen ja huomaan? Että pyydän anteeksi kiukkuamistani siinä vaiheessa kun oma kapasiteetti riittää virheen myöntämiseen? Luottaisin siihen, että jälkikäteenkin voi miettiä, mitähän siinä tilanteessa oikeasti tapahtui ja mitä kukakin tarvitsi. Siihen, ettei kaikkia asioita tarvitse osata heti ja harjoittelematta, vaan asioita saa opetella.

Tosi monessa vaikean luottamuksen asiassa näyttää ytimenä olevankin juuri tuo ”pitäisi osata” -ajatus.

Että mä odotan itseltäni (ja välillä lapsiltani), että asiat pitäisi onnistua jo, kun ne asiat on joskus onnistuneet. Tai kun teoriassa tiedän, miten se homma menee, niin minun pitäisi käytännössäkin osata jo ne asiat. Pitäisi osata arvata lasten tarpeet ja keksiä sopiva strategia niiden kohtaamiseksi kolme sekuntia sen jälkeen, kun on huomannut, että lapsella on kurja olla. Pitäisi osata tunnistaa omat tarpeet ja tietää, miten niihin saisi vastattua, ennen kuin alkaa oma tankki vilkkua tyhjää. Ja kun se ei onnistu, niin ilman muuta on vaikea luottaa itseensä tai lapsiin.

(Puhumattakaan sitten siitä surullisesta tilanteesta, kun ei enää ole mitään odotuksia toista kohtaan, koska ei lähtökohtaisesti luota siihen, että mikään menisi koskaan niinkuin toivoo tai odottaa. Silloin ei ole enää vaikea luottaa, vaan luottamusta ei vain ole.)

No miten luottamusta sitten saisi lisää?

Jos luottamus on realistisempia odotuksia, niin yksi keino saada lisää luottamusta on olemassaolevien realististen odotusten huomaaminen ja tunnistaminen.

Mihin, tai keneen, luotan järkähtämättä? Minkä, tai kenen, kanssa odotukseni toteutuvat lähes aina? Missä osaan jo? Löydänkö 25 asiaa, joihin luotan tällä hetkellä?

  1. Puolison ja muutamien (monienkin) ystävien kanssa voin luottaa siihen, että tulen kohdatuksi omana itsenäni, kuulluksi ja nähdyksi, silloinkin kun olen hajalla tai epäedustava tai ärsyttävä.
  2. Rakentavan vuorovaikutuksen prosessin kanssa voin luottaa siihen, että kun pysyn omien ja toisten ihmisten tunteiden ja tarpeiden taajuudella, osaan kuulla ja nähdä toisen, koen yhteyttä ja rakkautta ja empatiaa.
  3. Omaan kehooni luotan siinä, että se kertoo minulle aika selkeästi, milloin arki ja elämäntavat ovat hyvällä tolalla ja milloin tarvitsen korjausliikkeitä. (Siis kunhan pysähdyn kuuntelemaan.)
  4. Kun kuuntelen sitä yhtä soittolistaa Spotifysta, luotan siihen, että saan 100% lisää energiaa.
  5. Luotan siihen, että osaan lukea…
  6. …ja kirjoittaa
  7. …ja puhua
  8. …ja kuunnella,
  9. …kävellä
  10. …ja istua,
  11. …nukkua
  12. …ja syödä itse.
  13. Luotan siihen, että kun teen punnerruksia tai muita käsivoimia vaativia liikkeitä, niin korjattu kyynärpää kestää ja jaksaa.
  14. Luotan siihen, ettei kukaan lue päiväkirjaani ilman lupaa.
  15. Luotan siihen, että vaikka joku lukisi päiväkirjaani ilman lupaa, niin mitään vaarallista ei tapahtuisi.
  16. Luotan siihen, että aina on joku kiinnostava kirja, jota en ole lukenut.
  17. Tai aina on joku kiinnostava kirja, jonka olen lukenut, jonka uudelleen lukemalla oivallan jotain syvempää.
  18. Luotan siihen, että jos en osaa ratkaista jotain ongelmaa, niin Shiva Nata ja meditaatio auttavat selkeyttämään sitä.
  19. Luotan siihen, että voimistelurenkaiden teline pysyy katossa.
  20. Luotan siihen, että minulla on tarpeeksi vaatteita ja kenkiä kelille kuin kelille, jotta voin olla tilanteen ja sään mukaan pukeutunut.
  21. Luotan siihen, että talven jälkeen tulee kevät ja kesä.
  22. Luotan siihen, että osaan tehdä työni.
  23. Luotan siihen, että Klean Kanteen -vesipulloni kestää ehjänä seuraavat 10 vuotta.
  24. Luotan siihen, että kun kirjoitan tämän tekstin, niin siitä on iloa jollekulle, että myös julkaisen sen.
  25. Luotan siihen, että mielestä ja sielusta löytyy aina jotain, mistä kirjoittaa.

Mikä on fiilis näiden 25 asian löytämisen jälkeen?

Lämmin. Kevyt. Liikuttunut. Kiitollinen. Yllättynyt, kun huomaan, miten vähän listalla on ihmisiä. (Toisaalta en ole lainkaan yllättynyt, koska sitähän tässä on tarkoitus harjoitella vuoden mittaan.) Ja toisaalta ne kaikkein tärkeimmät ihmiset ovat tuolla heti ensimmäisenä – sieltäkin saisi helposti kymmenen, jos erottelisi jokaisen omaksi kohdakseen. En tänään erottele. olkoot siellä. 🙂

Ja mikäli uskomme Rick Hansonia ja Hardwiring Happiness -kirjaa (ja miksi emme uskoisi), luottamuksen kykyä voi treenata ja syventää sillä, että palauttaa mieleensä ja kehoonsa luottamusta herättäviä tilanteita ja uppoutuu niihin puoleksi minuutiksi kerrallaan. Esimerkiksi tuollainen luottoasioiden listaus, viisi tai kymmenen tai kaksikymmentäviisi kerrallaan, voisi toimia loistavana tapana syventää luottamuksen kokemisen ja havaitsemisen kykyä.

Haluaisin antaa itselleni tehtäväksi listata joka päivä kymmenen asiaa, joihin luotan, mutta en oikein luota, että tulisin tehneeksi sen. 😀 Paradoksi. Voisin yrittää tehdä vaikka niin, että kun teen työpäivän aluksi todo-listan, niin kirjoitan siinä samalla ne kymmenen asiaa. Se voisi onnistuakin.

Jos haluat tehdä omaa luottoasioiden listaustasi, niin olet tervetullut jakamaan listan kommentteihin! Tai jos tämä teksti kirvoitti sinussa ajatuksia tai tunteita tai kysymyksiä, tai jos se vastasi johonkin tarpeeseesi, niin kuulisin senkin mielelläni! <3

Pysähtyminen 104: Kuntoilun Musta Aukko

Mistä tulen?

Viime viikolla oli viimeinen lomaviikko. Tai siis ”loma”viikko, eli lasten loma hoidosta. Oli myös järkyttävä pakkanen, mutta päästiin silti välillä uloskin. Tänään alkoi sitten arki, eli lasten herättely hoitoon ja varavaatteiden muistaminen ja nimikoiminen (paitsi että jäi muuten kuitenkin lasten joululahjaksi saamat lelut nimikoimatta, pirskales) ja kaikki se normaali ruljanssi. Pehmeää laskua arkeen tuo se, että meillä molemmilla aikuisilla oli tänään töiden suhteen etäpäivä, joten ihan 100% edustuskunnossa ei tarvinnut olla.

Viime viikolla, tai oikeastaan viikonloppuna, ilahdutti myös se, että saatiin koko perheen joululahjaksi tilatut voimistelurenkaat asennettua kattoon. Ihan en tiedä, että kuka meistä oli eniten innoissaan – lapset pyörivät niissä kuin väkkärät, ja tänään aamulla sovittiin, että jos vaikka sitten hoidosta tultua lasketaan renkaat taas käyttöön. Minä ja puoliso treenailtiin renkailla aina kun lapsilla oli jotain muuta tekemistä, ja sen huomaa kieltämättä nyt lihaksissa aika selkeästi. Löytyi sellaisia, jotka eivät vähään aikaan olekaan olleet käytössä. Kroppa kiittää. 🙂

Ja taas arjen teemana on ollut kärsivällisyys sen äärellä, että lapsilla on Ihan Todella Paljon Tunteita erilaisista asioista ja Välillä Vähän Vaikeaa ton yhteistyön kanssa. Ja kun ne Suuret Tunteet saa jonkinlaisella empatialla seilattua läpi, niin sitten onkin takki niin tyhjä että tulee valitettua ihan pikkuasioista. Silloin vasta tunteekin olevansa varsinainen kärsivällisyyden kulmakivi, huhhuh. No, tulee toisaalta sitten harjoiteltua anteeksipyytämistä.

Tälle viikolle toivoin rauhaa, yhteistyötä, lepoa, ennakoimista, sekä helppoutta, iloa, luottamusta, yhteyttä ja kehon hyvinvointia. Paljon oli toiveita, ja kyllä mä ehkä noista löydän sävyjä viime viikolta. Ennakointi onnistui, hurraa siitä! Helppoutta ja kehon hyvinvointia tuli noiden renkaiden myötä tosi paljon – ei siis niin, että niillä tekeminen olisi helppoa, vaan nyt ne on kirjaimellisesti nenän edessä niin on helppoa ryhtyä kikkailemaan. Ja oikeastaan iloakin, kun niillä kokeileminen on ihan hauskaa puuhaa myös.

Missä olen?

Keho on väsynyt ja vielä vähän kipeä voimistelusta, mutta sillai hyvällä tavalla. (Yritän kovasti välttää tässä asiassa ”parempi överit kuin vajarit” -lähestymistapaa, vaikka se vaatiikin jännää itsehillintää.) Uni on vähän hakusessa, mutta muuten keho on vireämmän ja vahvemman tuntuinen kuin pitkiin aikoihin. Erittäin jees.

Tunteet… Iloa liikkumisesta, jee! (Tämä ei ole kauhean yleinen ilmiö meikäläisen elämässä.) Hellyyttä lapsia kohtaan, ja vähän surua ja häpeää siitä, että kiukkuilin tässä illan aikana. Väsymys ja PMS selittänee, mutta ei se silti kivaa ole. Helpotusta ja toiveikkuutta siitä, että tämä ei ehkä kuitenkaan ole pysyvä tila (ks. PMS), ja tyytyväisyyttä siitä että koko ilta ei ollut kiukuttelua. Siis mun puoleltani. Iloa ja rakkautta ja innostusta siitä, että ystäväperheestä kuului vauvantuoksuisia uutisia.

Ajatukset… Nyt mieli on ollut aika vahvasti tutkimusmoodissa ton rengastreenin osalta. Tai siis että mitä kaikkea renkailla voi tehdä, miten TRX-harjoituksia voi soveltaa, mistä kannattaa aloittaa jos haluaa suojella niveliään rikkoutumiselta, ja niin edespäin. Mulle on tyypillistä, että kun mä jostain uudesta asiasta innostun niin mä sukellan Googlen ja Pinterestin kautta inhaloimaan kaiken mahdollisen tiedon tässä alun innostusvaiheessa. Kun tämä sama kävi vauva-aikana vaippojen ja liinojen ja sormiruokailujen jne kanssa, niin sitä olisi voinut kutsua Äitiyden Mustaksi Aukoksi. Näköjään näitä mustia aukkoja löytyy muuhunkin kuin äitiyteen liittyen. 🙂

Mitä kohti?

Tällä viikolla on muutama koulutus (muun muassa Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa -kurssi Ipanaisella), ja sen lisäksi aika paljon valmistelua puolentoista viikon päästä alkavia opetuksia varten. Mitä mä kaipaan?

Helppous

Joo, kyllä. On ihan syynsä siihen, miksi helppous on mun tämän vuoden tähtäyspisteiden listassa ensimmäisenä. Tulin käyttäneeksi tässä eräässä keskustelussa ilmausta ”miten sen voisi tehdä helpoimmalla mahdollisella tavalla”, ja ehkä sitä voisi tälle viikolle etsiä. Miten todo-listaa saisi purettua helpoimmalla mahdollisella tavalla? Miten ylipäänsä todo-listan voisi tehdä mahdollisimman helposti, ja mahdollisimman helposti lähestyttäväksi? Miten mä voisin saada muita tavoitteenani olevia asioita – iloa, luottamusta, kehon hyvinvointia, yhteyttä – mahdollisimman helposti?

Koska mitä helpommin mä saan tehtyä tarvittavat asiat, niin sitä enemmän mulle jää kapasiteettia vaikkapa nyt kivoihin juttuihin, tai lasten kanssa touhuamiseen, tai ylipäänsä siihen että olisi hyvä olla.

Miltä sun pysähtymisesi näyttäisi?

Pysähtyminen 103: Arkeen laskeutumisen harkitsemista

Mistä tulen?

Vuosi vaihtui, lasten loma hoidosta jatkuu. Siinä päällimmäiset. 🙂 Vuodenvaihteessa pidettiin taas perinteiset meidän perheen naamiaiset, ja tällä kerralla oli muitakin osallistujia kuin oma porukka, kun kuopuksen kummi kumppaneineen tuli uudenvuodenviettoon mukaan.

Valitsin itselleni myös tälle vuodelle tavoitetunteet, ja esikoinenkin valitsi itselleen mun Tunne- ja Tarvekorteista tunteet, joita haluaa kokea uuden vuoden aikana. Se oli aika liikuttavaa, ja mielettömän hyödyllistä – otin kuvan niistä korteista, ja kun juteltiin, että mistä asioista hänelle näitä tunteita tulee (mm. ”mukava” tunne tulee siitä, kun saa olla äidin ja isin ja E:n kanssa, ja ”rauhallinen” tunne tulee siitä ettei ole kiire vaan saa tehdä asioita omassa tahdissa), niin mä voin palata niihin aina jos itsellä on vaikeuksia ymmärtää, että miten tuolla lapsella voi olla niin vaikeaa olla nyt omissa nahoissaan. Tulee eittämättä tulevan vuoden aikana hyödynnettyä, kun hän tosiaan huhtikuussa täyttää kuusi. (Kuopus halusi valita ”kaikki tunteet” eli joka ikisen 55 kortista, mikä kertoo hänen temperamentistaan kaiken tarvittavan.)

img_3144
Noin muuten viikko onkin sitten mennyt kärsivällisyyttä treenatessa. En tiedä, johtuuko loman rutiinittomuudesta, aikuisten meiningistä (kun töitä pitää saada vuorovedolla tehtyä vaikka lapset ovatkin kotona), iästä vai mistä, mutta tuntuu että molemmilla lapsilla on ihan ihme ”teen just päinvastoin kuin sanotaan” -meininki. No esikoisella osa siitä johtuu varmasti tuosta lähenevästä kuuden vuoden iästä, kun aivoissa menee yhteydet uusiksi ja asioita pitää opetella uudestaan – ja kun siihen menee kapasiteettia, niin vastoinkäymiset ovat helposti aika musertavia.

Kuopuksella taas, jaa-a. Paljon uuden oppimista samaan aikaan, unirytmin risaisuutta (hoidossa nukkuu päikkärit, mutta kotona ei sitten niin millään), sellainen yleinen kolmevee-meininki, oma temperamentti, ehkä vähän flunssaakin siellä vielä seassa… Johtui mistä johtui, niin raskasta on. Taas muistaa, että millaista oli olla lasten kanssa kotona – no toisaalta silloin oli erilaiset rutiinitkin, mutta silti.

Tänään vähän meinasi tulla nostalgia kotivuosia kohtaan, kun oltiin käyty pakkasulkoilulla ja mä laittelin lounasta samalla kun lapset katsoivat piirrettyjä. Tai ehkä tuli vain nostalgia sitä vaihetta kohtaan, kun itse sai keskittyä ihan hyvällä omallatunnolla vaan siihen lasten ja kodin hoitamiseen. Ja se nostalgia hävisikin sitten aika nopeasti kun muistin, että enhän mä silloinkaan lapsiin ja kotiin keskittynyt, vaan gradun jälkeen yhdistyshommiin ja kouluttautumiseen ja kaikkeen sellaiseen. Että oikeastaan se nostalgia kohdistui vain niihin hetkiin, kun aurinko kimmelsi lumella ja keittiössä tuoksui ruoka, ja niitä voi olla ihan vaikka viikonloppuisinkin.

Ehkä nämä joululoman päivät on siinä mielessä hyvää muistutusta, että noille tekee tosi hyvää olla hoidossa ja mulle töissä. Siis niinkuin pitkällä tähtäimellä. Toki jos mä ottaisin tämän sellaisena ”nyt pidetään järjestelmällisesti Hyvää Perhearkea Koko Porukalle” -leirinä, niin olisi tavoitteita ja onnistumisia ja muuta. Ehkä tämän loppuviikon voisikin ajatella sellaisena puolivälin versiona? Että skarppaisi kohti normaalia arkirytmiä ja tekisi yhteisiä juttuja ihan suunnitellusti, mutta yrittäisi jostain löytää hetken myös omalle lepäämiselle? Nimittäin sellaista lepolomaahan tämä ei ole, paitsi niinä harvoina hetkinä kun molemmat lapset yllättäen löytävät vaikkapa jonkun kiinnostavan värityskirjan ja taloon laskeutuu autuas hiljaisuus.

Missä olen?

Flunssa vääntää viimeisiä tihutöitään poskionteloissa – tunnollinen työntekijä sairastaa lomalla ja miten se meni. On sellainen olo että voi kun menisi jo flunssa pois niin saisi hyvällä omallatunnolla jumppailla, ja se vasta on kummallista. Toki tervetulluttakin.

Tunteiden puolella on toisaalta rauhaa ja iloa, toisaalta jännitystä ja hermostumista kun on Yks Homma, joka pitäisi hoitaa ja en millään haluaisi. Tai siis haluaisin ja se tuntuu vaikealta. Ja sitten on vielä, hmm, kärsimättömyyttä itseä ja lapsia kohtaan kun on jatkuvasti joku skisma selvitettävänä (ja kun mun Pitäisi tietysti osata ne selvittää aina tosi tyylikkäästi ja heti ja asianmukaisesti, tai auttaa lapsia neuvottelemaan ne keskenään rauhanomaisesti), kaipaisin harmoniaa ja yhteistyötä ja rauhaa ja tällä viikolla ja tällä hetkellä arki ei ihan sitä tarjoa niin paljon kuin toivoisin. Tai sitten mä en keskity siihen niin paljon kuin voisin.

Ajatukset… Lähinnä ajatukset pyörivät akselilla ”mitä kaikkea voisin tehdä jos ei olisi flunssa”, tai ”asioita joita pitäisi tehdä kunhan saisi sopivan hetken ja lapset pois pyörimästä jaloista”. Mä voisin kirjoittaa listan, jotta näkisin, että mitkä niistä jutuista oikeasti haluan tehdä tällä viikolla (toisten aikataulujen vuoksi jne.) ja sitten huolehtia, että saan ne tehtyä ja oon lopun aikaa ihan vaan ressaamatta. Ensi viikolla lapset menee hoitoon kuitenkin, joten silloin on aikaa.

Mitä kohti?

Tulevalla viikolla on luvassa kivoja juttuja, jonkin verran työjuttuja, siirtymävuosipäivää, ja oikeastaan enimmäkseen sitä arkeen laskeutumista. Tai siis toivoisin, että ensi viikon maanantaina kun kello soi seitsemältä, niin olo olisi kaikilla edes suunnilleen positiivisen puolella.

Mitä siihen tarvitaan?

Rauhaa, ennakointia, yhteistyötä, selkeyttä, lepoa. Niitä nyt ainakin.

Esikoisen kohdalla voisi tosiaan palata niihin hänen valitsemiinsa tavoitetunteisiin ja miettiä, että miten niitä saisi tässä tämän viikon aikana tuettua. Kuopuksenkin kanssa varmaan kortteja voisi käyttää, mutta sen lisäksi tarttee keksiä vielä joku luova konsti, jotta tullaan molemmat kuulluksi ja saadaan oikeasti keksittyä kokeiluun keinoja, jotka auttaisivat siihen yhteistyöhön ja rauhan säilyttämiseen. Lupa olla minä -kenttälaboratorio jatkaa siis toimintaansa. 🙂

Itselleni tarvitsen myös rauhaa, ennakointia, selkeyttä ja lepoa. Ja kyllä, yhteistyötäkin. Vaikka kauheasti haluaisin ajatella, että minä kyllä itse ja yksin selviän ja hienosti menee, niin… no, ei se ihan niin mene.

Ja tietysti ensi viikolle opettelen myös niitä tämän vuoden tavoitteita, eli helppoutta ja luottamusta ja iloa ja yhteyttä ja kehon hyvinvoinnin vaalimista. Miten tämän voisi tehdä mahdollisimman helpoksi? Hmmm…

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Pysähtyminen 98: Helppouden anatomiaa

 

 Mistä tulen?

Kuluneella viikolla oli taas introvertille sosiaalista kanssakäymistä riittävästi ja sitten vielä vähän. Ehkä sen takia oli tahdonvoima aika vähissä, ja illat venähtelivät pitkiksi, sitten aamulla väsytti, tuli juotua kahvia enemmän kuin sopivasti ja taas illalla oli vaikea rauhoittua nukkumaan. Sellaista perinteistä. Toisaalta viikonloppuna tuli tehtyä kotihommia tavallista enemmän, ja niistä löytyi yllättävää rentoutumisen potentiaalia.

Jouluvalmistelut käynnistyivät ensimmäisenä adventtina sillä, että pystytettiin joulukuusi. (Viikonlopun siivoamisinto käynnistyikin oikeastaan siitä, että kuuselle piti raivata tilaa olohuoneen kulmaan.) Tuolla se nyt tönöttää. tähti latvassa ja valot oksilla, muut koristeet laitellaan joulukuun mittaan. Silti, siinä kuusessa on jotain rauhoittavaa ja ankkuroivaa. Että vaikka vuodet miten vierii ja olosuhteet muuttuu, niin jotkut asiat pysyy kuitenkin samanlaisina, silloin kun niitä haluaa säilyttää.

Tälle viikolle toivoin helppoutta, ja arvelin, että sitä löytyisi valmistelun ja viimeistelyn kautta. Ja kyllä, esimerkiksi itseaiheutetuista lyhyistä yöunista huolimatta aamut olivat helpompia silloin, kun muistin kysyä itseltäni kaiken tohinan keskellä, että ”mitä voin tehdä, jotta tämä olisi helpompaa?” Ulkovaatteiden laittaminen lapsille valmiiksi. Kysymys ”tarvitsetko apua vai saatko itse” riittävän ajoissa. Tilanteessa läsnä oleminen sen sijaan, että unohtuu sosiaaliseen mediaan.

Sama kantoi pitemmällekin päivään. Tulin tyhjentäneeksi tiskarin, koska on paljon helpompi korjata pöytä kun tiskipöydällä ja -koneessa on tilaa. Tulin tyhjentäneeksi ruokapöydän päädystä sen ikuisuusrojukasan (ehkä teilläkin on joskus ollut jossain sellainen), koska joskus se kuitenkin pitää tyhjentää. Varasin pyykkituvan ja pesin koko 40°C pyykkikorin tyhjäksi, niin meidän kaikkien on helpompi löytää seuraavalla viikolla päivävaatteet.

Kaikki sellaista arkista kodinhuoltoa, jota tulee tehtyä joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin, mutta jotenkin se ”mitä voisin tehdä, jotta tämä olisi helpompaa” -kysymys antaa siihen miellyttävämmän motiivin. Sen sijaan, että teen koska on PAKKO (eikä siis edes ole), niin tulen linkittäneeksi sen omaan helppouden tarpeeseeni. Ja kun kysymys alkaa ”mitä voin TEHDÄ”, niin fokus on kuitenkin omassa toiminnassa, ja hyvin harvoin relevantti vastaus oli ”voisin maata tossa sohvalla ja uppoutua someen”. Tyyliin kun lapset halusivat maalata vesiväreillä, niin lopulta mulle helpompaa on se, että mä istun samassa pöydässä teekupin kanssa ja etsin jouluaskarteluohjeita, sen sijaan että esim. yrittäisin lukea kirjaa ja ärsyyntyisin siitä, että mut keskeytetään koko ajan.

Ja oli myös kauhean jännä huomata, miten paljon toisaalta kaipaan helppoutta, ja toisaalta miten ristiriitainen ilmiö se tuntuu olevan. Kun tässä maailmassa niin moni asia on nykyään niin helppoa, että ihan hirvittää. (Tai siis lähinnä hirvittää ne helpot asiat, joiden maksajiksi joutuvat heikoimmissa asemissa olevat.) Ja sitten taas toisaalta, on vaikeaa osata arvostaa sitä, että asiat on helppoja. Helppoudesta tulee itsestäänselvyys – mun lapset kasvaa ympäristössä, jossa videopuhelut toiselle puolelle maailmaa on itsestäänselvyys, samalla tavalla kuin mä kasvoin ympäristössä, jossa sähkövalo ja juokseva vesi on itsestäänselvyys.

Ja kun helppous ei kuitenkaan tarkoita jokaisen impulssin ja mielihalun perässä menemistä.

Helppo arkiaamu ei tarkoita sitä, että mä saan tehdä vain niitä asioita, joita milläkin hetkellä haluan, vaan sitä, että mä en koe valtavaa kitkaa ja vastustusta niitä asioita kohtaan, joita teen ja joita multa odotetaan. (”Tarvitsetko apua niiden sukkisten kanssa” on helpon aamun lause, ”kyllä sun pitäisi jo osata laittaa ne sukkahousut itse mikä ihme siinä kestää” ei niinkään.)

Helppous tarkoittaa sitä, että mulle ei tule vastaan kauheasti sellaisia kysymyksiä, joihin mä en pysty syystä tai toisesta vastaamaan. (Sellaisia niinkuin ”Mihin ihmeeseen mä saan nämä kaikki lautaset laitettua?!” ja ”Mitä ihmettä mä muka laitan päälle?!”) Helppous voi tarkoittaa myös sitä, että mä hyväksyn vastaukseksi myös ”en tiedä”, ja kysyn seuraavaksi, että no miten tästä tilanteesta saisi vähän helpomman.

Ja kuten sanottua, osa minusta pelkää ihan valtavasti, että jos mä otan helppouden jotenkin elämän ohjenuoraksi (haha, ajatuskin tuntuu absurdilta), niin mä en lopulta tee mitään, koska tässä maailmassa voi elää niin helposti jos niin valitsee. Sen takia olikin niin jännittävää huomata, että kun mä otin helppouden ohjenuorakseni, niin mä tulin tehneeksi enemmän kuin monena viikkona, ja nimenomaan sellaista käytännön puuhaa, joka on mulle tavallisesti tosi hankalaa ja epäluonteenomaista.

Ja kyllä. Kun mä tavallisesti mietin, että teen asian X, niin mä keskityn vain siihen ydinasiaan, en valmisteluun ja viimeistelyyn. Kun taas jos mietin, että miten saisin asian X tehtyä helpommin, niin mä näen eri tavalla sen valmistelun ja viimeistelyn tärkeyden, eikä niitä tule niin helposti niputettua näkymättömiin sen ”tee asia X” -ajatuksen alle. Tulen keskittyneeksi pienempiin asioihin, jotka on itsessään helpompia kuin se asia X, ja kun pääsen siihen asian X ytimeen, niin sekin tuntuu helpommalta verrattuna mun näkymättömään niputukseen.

Tätä haluan harjoitella lisää.

Missä olen?

Keho hyrisee riemusta, kun sai pitkästä aikaa vähän liikettä. Viime viikon kahviöverit tuntuvat vieläkin vähän kehossa, samoin kuin yletön herkkujen syöminen, jota voisi taas vähän havainnoida. Niska muistuttelee vielä itsestään vähän.

Tunteet… huomaan levottomuutta – kaipaisin lisää selkeyttä ja pätevyyttä. Huomaan kiitollisuutta – yhteyden ja järjestyksen tarpeet ovat aika hyvin täynnä. Huomaan jännitystä – nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarve, luottamuksen tarve, yhteenkuuluvuuden tarve muistuttelevat itsestään.

Ajatukset… Hmm. Tuntuu, että ajatukset pyörivät aika lailla tässä lähituntien, -päivien ja viikkojen käytännön meiningeissä. Toisaalta hyvä niin, jos kerran nyt on sellainen vire, että käytännön asioiden miettiminen onnistuu. Aina ei ole sellainen vire. 😀 Samalla on vähän huoli siitä, että entäs jos pitkän tähtäimen suunnittelu ja visiointi jääkin vähälle, mutta ehkä siihenkin tulee sitten aikansa ja paikkansa.

Mitä kohti?

Haluan ja kaipaan edelleen sitä helppoutta. Samalla tuntuu, että kaipaisin myös selkeyttä, ennakoitavuutta, rauhaa ja pysähtymistä. Kasvua ja kehittymistä on ollut tässä syksyn mittaan aika lailla, ja nyt toivoisin sellaista tasapainoa sille. (Kirjoitin alunperin ’keittymistä’, mikä sekin tavallaan on totta: arki on kiehunut ja kuohunut eri suuntiin, oma oleminen on kiehunut ja kuohunut, ja nyt kaipaisin sellaista hautumista ja muhimista.)

Ja toki kun vuosi kiertyy viimeiseen kuukauteensa, niin voisi olla ihan asiallista taas keskittyä sellaiseen asioiden päättelyyn, viimeistelyyn, loppuun saattamiseen. Että tekisi kesken olevat hommat alta pois, ennenkuin aloittaisi uusia proggiksia. (Helpommin sanottu kuin tehty, jos tykkää aloittamisesta enemmän kuin viimeistelystä. Ja ehkä juuri siksi.)

Ehkä kyse on vähän myös luopumisesta. Että teen asiat loppuun ja sitten olen valmis luopumaan niistä. Hmm. Tuli mieleen teiniajat, jolloin esimerkiksi hajuvesi- tai shampoopullon käyttäminen tyhjäksi asti oli valtava haaste. Sitä aina hankki jonkun (muka) ihanamman jutun, ja sitten se vanha jäi käyttämättä mutta sitä ei kuitenkaan voinut heittää myöskään pois, jostain kumman syystä. Koska se olisi ollut Karmeaa Tuhlausta, kun se oli Ihan Hyvä Vielä.

Niin haluan jotenkin tarkkailla itseäni, että onko mulla joku sellainen ”ei voi tehdä tätä asiaa loppuun asti, koska X” -vaisto muissakin asioissa. Ja havainnoida, että mikäköhän se X milloinkin on.

Selkeyttä, helppoutta, ennakoitavuutta, luopumista, rauhaa, pysähtymistä, läsnäoloa. Näillä joulukuuta aloittamaan.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Rakentavan vuorovaikutuksen elementit

Kouluttaudun tämän talven aikana Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi. Rakentava vuorovaikutus perustuu Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication -malliin, ja olen sitä joskus tässä blogissakin käyttänyt milloin minkäkin asian pohtimiseen.

Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa ihan Rakentavan vuorovaikutuksen perusteista. Mistä tässä on kyse, ja miksi olen niin liekeissä Rakentavasta vuorovaikutuksesta että haluan kouluttautua ohjaajaksi asti?

Tarpeet ihmisen toiminnan taustalla

Rakentava vuorovaikutus perustuu humanistisen psykologian ajatukseen siitä, että kaikki, mitä ihminen tekee, on yritystä täyttää joku tarve. Ja koska meillä kaikilla on samat perustarpeet, niin olemme oikeastaan kaikki samalla viivalla ihmisinä. Sinä, minä, lapset, puoliso, anoppi, rakkain ystäväni, elinkautisvanki, se yksi poliitikko jonka nimenkin kuuleminen ärsyttää… Me kaikki yritämme joka hetki täyttää jotain tarvetta.

Tarpeissa itsessään ei ole mitään pahaa, väärää tai huonoa. Itse asiassa Rakentavan vuorovaikutuksen ajattelussa ”paha”, ”väärä” ja ”huono” ovat itsessään sanoja ja käsitteitä, joiden käyttäminen vie kauemmaksi aidosta yhteydestä. Kaikki tarpeet ovat tärkeitä ja arvokkaita.

Tarpeita voi kuitenkin pyrkiä kohtaamaan lukemattomilla eri strategioilla. Joku kaipaa rauhaa, ja hänen lempistrategiansa siihen on meditaatio. Toinen etsii rauhaa siitä, että välttää sanomasta eriäviä mielipiteitään ääneen. Kolmas hakee rauhaa sillä, että pyrkii kaikin voimin estämään vastaanottokodin tai alkoholistiparantolan perustamista paikkakunnalleen.

Tai otetaan esimerkki lapsiperheestä (tarkemmin sanottuna meidän huushollista viime viikonlopulta):

Kolmevuotias tarvitsee leikkiä ja hassuttelua. Hän on keksinyt, että on ihana leikki, kun kääntää muovisen säilytyslaatikon ympäri, ottaa kaksi tussia, ja *pam pam pam* soittaa rumpuja rokkibändissä! Hurraa! Samaan aikaan äidillä on migreeni, ja äiti tarvitsisi rauhaa ja hiljaisuutta. Äiti yrittää saada tarvitsemaansa makaamalla pimeässä makuuhuoneessa. Ja kas, kolmevuotiaan rokkibändileikki onkin ihan siinä makuuhuoneen oven toisella puolella.

Kumman tarve on tärkeämpi? Kompakysymys – molempien tarpeet ovat yhtä tärkeitä. Tarpeet eivät ole ristiriidassa. Sen sijaan kolmevuotiaan valitsema strategia haittaa äidin tarpeiden täyttymistä. Ja toisaalta äidin valitsema strategia ei myöskään ole kauhean toimiva pienessä kämpässä kun lapsilla on valtavasti energiaa.

Tästä päästäänkin sitten Rakentavan vuorovaikutuksen malliin. Miten tämän rokkibändi-ja-migreeni -tilanteen voisi ratkaista rakentavasti, niin että kaikki saavat mitä tarvitsevat?

Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa keskitytään neljään elementtiin: havaintoihin, tunteisiin, tarpeisiin ja pyyntöihin.

Havainto

Havainto:
Lapsi lyö tusseilla muovilaatikkoa ja siitä tulee ääni.

(Ei havaintoja: ”Lapsi mekkaloi”, ”lapsi paukuttaa laatikkoa”, ”lapsi häiritsee äidin lepoa”, ”lapsi tahallaan on mahdoton”.)

Havainto on sellainen kuvaus toisen tai omasta toiminnasta, josta kaikki tilanteen osapuolet voivat olla yhtä mieltä. Havainto on neutraali kuvaus, joka ei sisällä tulkintaa. Havainto on se, mitä minä aisteillani tästä maailmasta tavoitan, ennen kuin lisään siihen yhtään mitään merkityksiä.

Ja havainto on välillä ihan tuskaisen vaikea pukea sanoiksi ilman tulkintaa, ilman leimaamista, ilman toisen motiivien arvailua.

(Erityisesti silloin, kun on migreenin kourissa. Krhm.)

Useimmat meistä ovat tottuneet arvaamaan ihmisen käytöksestä hänen toimintansa motiiveja, tai päättelemään jotain hänen luonteenpiirteistään, tai ylipäätänsä lukemaan kaikenlaisia merkityksiä. Ja silloin kun kaikkien tarpeet tulevat kohdatuiksi, niin mikäs siinä.

Vaan jos sattuu olemaan tilanne, jossa jonkun tarpeet eivät tule kohdatuiksi syystä tai toisesta, niin on ihan hyvä pysähtyä huomaamaan, että mitä itse asiassa niissä tilanteissa tapahtuu. Siis ihan konkreettisesti.

Toisaalta siksi, että voimme lähteä ratkaisemaan tilannetta yhteisymmärryksestä käsin. On helpompi tunnistaa oma käytös toisen kuvaamana, kun siitä on riisuttu tulkinnat pois. (Jos sanon kolmevuotiaalle, että ”sinä mekkaloit”, niin hän ei ole välttämättä lainkaan samaa mieltä. Jos sanon kolmevuotiaalle, että ”sinä lyöt tusseilla muovilaatikkoa ja siitä tulee ääni”, niin hän todennäköisemmin tunnistaa oman käytöksensä.)

Ja toisaalta myös siksi, että välillä huomaan ärtyväni ihan vain oman tulkintani takia. Toisen ihmisen käytös itsessään, havainnon tasolla, ei häiritse minua lainkaan – vaan ainoastaan se, että tulkitsen hänen tekevän jotain ”tahallaan”, tai ”kiusallaan”, tai ”minua ärsyttääkseen.”

Maanantaiaamu, ollaan lähdössä päivähoitoon, kolmevuotias (tämä samainen) istuu lattialla heiluttelee välikausihaalaria sen sijaan, että pukisi sitä päälleen niinkuin pyysin. Mielessä kiehuu ärtymys, koska ”kyllähän se nyt osaa, miksei se jo pue, tollaista pelleilemistä, ärsyttävää”. Kunnes tajuan, että aivan totta, tänään tulikin rutiiniin muutos, koska päivähoidossa alkaa uusi juttu. ”Jänskättääkö sua mennä hoitoon, kun siellä on X?”

Kun päästin irti omasta tulkinnastani, niin minun oli helpompi miettiä vaihtoehtoisia motiiveja lapsen tulkinnalle. Ja kun lapsi myönsi, että joo, jänskättää, niin yhtäkkiä minua ei enää ärsyttänyt. Ei haitannut yhtään auttaa lapselle sitä haalaria päälle (vaikka edelleen tiesin, että lapsi osaa kyllä).

Sen takia aloitetaan havainnosta. Mitä tässä oikeasti nyt tapahtuu?

Tunne

Seuraava vaihe mallissa on sen huomaaminen, mikä tunne on tällä hetkellä päällä. Jos keskityn itseeni, joko itse-empatian tai rehellisen kertomisen puolesta, kiinnitän huomiota omiin tunteisiini. Jos taas kuuntelen toista empaattisesti, niin keskityn siihen, miltä toisesta tuntuu.

Tapaus rokkibändi-ja-migreeni
Äidin tunne: turhauttaa, suututtaa, surettaa
Lapsen tunne: riemastuttaa, innostaa

Itse olen opetellut kantapään kautta, että useimmiten kannattaa käyttää ristiriitatilanteissa hetki ihan siihen itse-empatiaan. Kun itse kuulen, huomaan ja sanoitan itselleni omat tunteeni, niin minun on helpompi kunnioittaa niitä myös silloin, jos päätän avata keskustelun aiheesta toisen kanssa.

Ja toisinaan itse-empatia riittää. Kun itse kuulen omat tunteeni ja tarpeeni, niin saatan keksiä jonkun toisen strategian, jolla saan sen tarpeen kohdattua, eikä minun tarvitse sanoa toiselle mitään. (Tämä on erityisen hyödyllistä silloin, kun kapasiteetti on vähissä – minkä tahansa ristiriidan ratkominen toisen ihmisen kanssa, varsinkin rakentavasti, kuluttaa energiaa. Jos ilmauksen ”pick your battles” saisi vähemmän sotaisaan muotoon, niin se toimisi tässä kohtaa varsin hyvin. Jos keksin laittaa korvatulpat päähän, niin löydän omalle tarpeelleni ratkaisun ihan ilman mitään selvittelyä.)

Itse-empatiassa on sekin hyvä puoli, että kun lopulta avaan keskustelun toisen kanssa, niin omat tunteeni eivät ole enää ihan niin akuutisti pinnassa. Minulla riittää kapasiteettia huomata myös toisen tunteet.

”Sun mielestä on ihanaa lyödä tusseilla sitä laatikkoa, mä huomaan että sä olet ihan innoissasi”
”Ei kun se on rumpu ja mä olen rokkibändin rumpali!”
”Aa, sä olet rumpali. Tiedätkö, kun sä soitat sitä rumpua niin siitä tulee aika kova ääni ja mun korviin ja päähän sattuu.”

Kun huomaan ja sanon ääneen, että näen toisen olevan innoissaan, tai jännittynyt, tai peloissaan, tai kiukkuinen, niin annan samalla sille tunteelle nimen ja luvan olla olemassa. Tai jos olen tulkinnut ihan väärin, ja lapsella onkin ihan eri tunne päällä, niin annan hänelle samalla mahdollisuuden korjata minun käsitystäni. (Jos en sano tunteesta mitään ääneen, niin saatan toimia ihan virheellisen olettamuksen pohjalta: oletan, että lapsi on vihainen, kun hän on innoissaan, tai surullinen, kun hän on peloissaan.)

Tarve

Kolmas vaihe Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa on tarve. Itse-empatian ja omasta näkökulmasta kertomisen kohdalla keskityn omaan tarpeeseen, ja empaattisen kuuntelun kohdalla keskityn arvaamaan, mitä tarvetta toinen yrittää täyttää.

Tapaus rokkibändi-ja-migreeni
Äidin tarve: rauhaa, lepoa, hiljaisuutta
Lapsen tarve: leikkiä, hassuttelua

Rakentava vuorovaikutus perustuu ajatukseen, että tunteiden taustalla on aina joku tarve.

Kun tunnen miellyttäviä tunteita, se kertoo, että tarpeeni ovat täynnä. (Lapsi on innoissaan, koska rokkibändileikki täyttää hänen leikin ja hassuttelun tarpeensa.)

Kun tunnen epämiellyttäviä tunteita, se kertoo, että joku tarpeeni ei täyty. (Äiti on turhautunut ja surullinen, koska hänen levon ja rauhan tarpeensa ei täyty; tai huolissaan, koska hänen ennakoitavuuden tarpeensa ei täyty, kun migreeni sekoittaa aikataulut. Ja niin edespäin.)

Tunne on viesti siitä, mitä tarpeillemme kuuluu. Ja toisen tunteet ovat meille viesti siitä, että vastaako heidän toimintansa heidän tarpeisiinsa.

”Sun mielestä on ihanaa lyödä tusseilla sitä laatikkoa, mä huomaan että sä olet ihan innoissasi”
”Ei kun se on rumpu ja mä olen rokkibändin rumpali!”
”Aa, sä olet rumpali. Tiedätkö, kun sä soitat sitä rumpua niin siitä tulee aika kova ääni ja mun korviin ja päähän sattuu. Mä huomaan, että sä haluat leikkiä ja hassutella. Ja mä tarvitsisin nyt lepoa ja rauhaa, ja mua vähän ärsyttää se, että sä soitat sitä rumpua tässä ihan oven vieressä. ”

Kun huomioin lapsen tarpeen, annan sille tarpeelle samalla luvan olla olemassa. Kerron, että olen huomannut sen tarpeen ja pidän sitä yhtä tärkeänä kuin omaa tarvettani. Ja samalla autan lasta (ja itseäni) erottamaan tarpeen ja senhetkisen strategian.

Erityisesti silloin, jos joku toisen ihmisen käytös haittaa minun tarpeideni täyttymistä, niin on helppoa niputtaa se toiminta, tarve ja strategia osastoon ”ei noin saa tehdä”. Ei saa mekkaloida, ei saa lyödä, ei saa valittaa, ei saa ei saa. Kun tietoisesti yritän etsiä siellä taustalla olevan tarpeen ja sanoa sen ääneen, niin minun on helpompi muistaa, että se tarve on tärkeä ja arvokas. Silloinkin, kun se strategia on tehoton tai suorastaan vahingollinen.

Pyyntö

Neljäs osa Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa on pyyntö. Se voi olla minulle itselleni suunnattu (”voisinkin etsiä ne korvatulpat”), tai toiselle suunnattu. Se voi liittyä toimintaan, tai se voi liittyä vuorovaikutuksen jatkamiseen.

Pyyntöjä:
Voisitko keksiä jonkun sellaisen leikin, mistä ei tule kauheasti mekkalaa?
Voisitko kertoa, mitä kuulit mun sanovan?
Kertoisitko, että mitä sä toivoisit multa?

Pyyntö ei ole vaatimus. Toisin sanoen pyyntöön sekä ”kyllä” että ”ei” on hyväksyttäviä vastauksia. ”Ei” tarkoittaa, että taustalla on vielä jokin tarve, joka ei ole tullut nähdyksi ja kuulluksi ja huomioiduksi. (Toisin sanoen silloin on taas aika arvailla toisen tunteita ja tarpeita.)

Ja pyyntö, samoin kuin havainto, on ainakin itselle ihan valtavan suuren opettelun takana. Pitkän linjan opettajana ja kasvattajana sitä on tottunut siihen, että kun Minulla on Suunnitelma ja Minä Ilmoitan, että Miten Tehdään, niin Sitten Niin Tehdään. Vaikka oikeasti haluan ilman muuta, että toinen suostuu pyyntööni vain silloin, jos hänenkin tarpeensa täyttyvät.

Otetaan vaikkapa tuo rokkibändi-ja-migreeni -esimerkki. Kun kapasiteetti on vähissä, niin on valtava kiusaus ihan vain huutaa, että Nyt Loppuu Se Paukuttaminen! Ja toisaalta, jos olen jo kertonut lapselle, että mitä tarvitsen (rauhaa ja lepoa), ja mikä hänen käytöksessään sen tarpeen täyttämistä haittaa (kovaääninen leikki), niin siitä ei ole enää kauhean pitkä askel siihen, että pyydän häntä keksimään jonkun toisen leikin tai miettimään muita ratkaisuja, joissa lapsen leikin äänet ja minun korvani eivät niin voimakkaasti kohtaa toisiaan.

Pyynnön taustalla on sellainen ajatus, että me ihmiset haluamme edistää toistemme hyvinvointia, kunhan se tapahtuu vapaaehtoisesti. Olet ehkä huomannut itsessäsi sellaisen piirteen, että täsmälleen sama toiminta voi tuntua joko innostavalta tai lannistavalta, riippuen siitä, tekeekö sen vapaaehtoisesti vai pakolla. Tai jos olen harkinnut tekeväni asian X, ja joku sanoo, että ”sinun kyllä pitäisi tehdä asia X”, niin kuinka paljon se enää innostaa? Ei juurikaan.

Kun pyydän toiselta apua, kuulluksi tulemista, tai vuorovaikutuksen jatkamista, niin annan hänelle tilaisuuden edistää minun hyvinvointiani. Samalla tuen hänen autonomian tarvettaan, joka on yksi sisäisen motivaation kulmakivistä. Esittämällä saman asian vaatimuksena vien häneltä tämän mahdollisuuden.

Havainto, tunne, tarve, pyyntö

Opetteluvaiheessa on usein selkeää pukea jokainen vaihe sanoiksi erikseen.

– Sä lyöt tusseilla tota laatikkoa, ja siitä tulee kova ääni. (Havainto)
– Huomaan, että olet siitä innoissasi – sä haluat hassutella ja leikkiä, ja se on ihana leikki. (Tunne, tarve)
– Mulla on pää tosi kipeä, ja tuo kova ääni pahentaa sitä päänsärkyä. (Havainto, tunne)
– Mä tarvitsisin rauhaa, ja mua ärsyttää kun mä en saa levättyä tuolla makkarissa kun se ääni kuuluu sinnekin. (Tarve, tunne)
– Voisitko sä keksiä jonkun sellaisen leikin, josta ei tulisi ääntä? (Pyyntö)

Mitä enemmän Rakentavaa vuorovaikutusta harjoittelee, sitä sujuvammin ne lauseet istahtavat ihan tavalliseen puheeseen.

”Hei muruseni, mä huomaan että susta on ihana leikki lyödä sitä laatikkoa tusseilla, ja tietkö siitä tulee tosi kova ääni ja mun päähän sattuu. Voisitko keksiä jonkun hiljaisen leikin, niin mä saisin levättyä, että tämä päänsärky lähtisi pois?”

Erillinen, vaihe vaiheelta harjoittelu voi tuntua tönköltä tai hankalalta. Ja oikeastaan siinä on yksi sen hyödyistä: kun tietoisesti pysähdyn miettimään, että miten tämän asian voisi sanoa, niin tulen samalla pysähtyneeksi sen äärelle, että mitä oikeastaan haluan sanoa.

Vältän ehkä sen automaattisesti tulevan ”etkö sä voisi kerrankin…” tai ”kuinka monta kertaa mun pitää sanoa…” tai ”nyt ihan oikeasti tollainen pelleily…” -kommentin, tai ainakin huomaan sanoneeni sen ja pystyn korjaamaan.

Tämä sama opettelu jatkuu meidän huushollissa koko ajan.

Ja kyllä – lopulta lapsi keksi rokkibändileikin tilalle jonkun hiljaisemman leikin ja minä sain levätä migreenini pois.

Tämä toimi tällä kertaa 14: Väärinkäsityksiä

Tapahtumapaikka: iltapalapöytä viikonloppuiltana. Periaatteessa ollaan aikataulussa mutta käytännössä kaikki perheenjäsenet ovat tuhannen väsyneitä.

Kolmevee *sellaisella merirosvon käsiliikkeellä*: Yarrrrr!
Isi *huolissaan, että merirosvon käsiliike vie kohta täyden maitomukin pöydältä lattialle*: Hei ruokapöytä ei ole leikkimisen paikka!
Kolmevee *samalla käsiliikkeellä*: Yarrrrr!

Ei muuten ollut ensimmäinen kerta samana päivänä, kun aikuinen turhautuu siihen, että lapsi tekee just täsmälleen saman asian mistä aikuinen on kolme sekuntia sitten kommentoinut.

Missä tuli väärinkäsitys?

Tämä tilanne sitten selvitettiin siinä iltapalapöydässä (kun ensin aikuinen oli päässyt irti turhautumisestaan ja lapsi siitä tunteesta, että häntä on ihan aiheetta nyt toruttu), ja löytyi tämänkin väärinkäsityksen ydin.

Isi viittasi lapsen käytökseen sanalla ”leikkiminen”. Lapsi ei ajatellut, että se käsiliike on leikkimistä.

Isin mielessä hänen sanomansa lause tarkoitti suunnilleen ”ruokapöydässä istutaan paikallaan ja ollaan huitomatta”.

Lapsen korvissa lause tarkoitti ”ruokapöydässä ei leikitä” – mikä oikeastaan ei edes meidän huushollissa pidä paikkaansa. (Lapset saavat ihan rauhassa leikkiä haarukkani-on-lentokone-ja-suu-on-lentokenttä -leikkiä ja muuta, kunhan se leikki auttaa ruokaa pääsemään lautaselta vatsaan asti.)

Lapsi ei siis yhdistänyt, että aikuisen sanoma lause liittyisi jotenkin kiinteästi hänen käytökseensä, tai olisi esimerkiksi pyyntö lopettaa se käytös. Ei ihme, että se käytös ei muuttunut.

Kun me aikuiset osasimme sanoa lapselle, että voisitko istua paikallasi huitomatta, meitä pelottaa että muki putoaa, niin lapsi istui lopun iltapalaa rauhallisesti ja joi mukin tyhjäksi.

Toinen väärinkäsitys

Saman kolmeveen kanssa käytiin kuluneella viikolla ravintolan leikkipaikan yhteydessä seuraava keskustelu.

Lapsi *ajelee leluautolla leikkipaikan vieressä kulkureitillä*
Minä: Hei muruseni, älä kiitos ajele siinä reitillä, siitä kulkee tarjoilijoita ja asiakkaita joilla voi olla ruokaa käsissä ja voi tulla törmäyksiä. Se ei ole turvallinen paikka tuohon hommaan.
Lapsi: Okei! *Siirtyy ajelemaan leikkipaikan puolelle*
Kaksi minuuttia myöhemmin:
Lapsi *rakentaa palikoista jotain junarataa täsmälleen samassa paikassa kulkureitillä*
Minä: Hei kuule, näidenkin paikka on siellä leikkipaikan puolella. Älä rakenna tähän keskelle, kun siinä on se kulkureitti ja se ei ole turvallista, joku voi kompastua. Tässä matolla ja tämän viivan tällä puolen voit hyvin rakentaa ja leikkiä.
Lapsi: Okei! *Siirtyy rakentamaan matolle*
Vähän myöhemmin, kun on syöty ruoka loppuun:
Lapsi *leikkii leikkipaikan puolella, alkuperäinen leluauto on itsekseen leikkipaikan vieressä kulkureitillä*
Minä: Hei muruseni älä kiitos jätä näitä leluja tähän, kun tässä on tämä kulkureitti, ei ole turvallista, joku voi kompastua näihin leluihin.
Lapsi: Se auto halusi mennä sinne olemaan pois matolta.
Minä: Huomaatko tässä leikkipaikan reunassa on sellaista lattiaa, jossa ei ole mattoa. Lelut kuuluvat tämän viivan tälle puolen, leikkipaikan puolelle.
Lapsi: Okei!

Lopun ravintolareissun ajan kulkureitti pysyi vapaana leluista.

Enkö mä just sanonut?

Tekikö lapsi jatkuvasti juuri sitä, mistä häntä oli kielletty?

Ei mun mielestäni. Hän ei sen ensimmäisen sanomisen jälkeen ajellut autolla siinä kohtaa. Hän vain rakensi siihen rataa, ja se oli hänen mielestään eri asia. Toisen sanomisen jälkeen hän leikki täsmälleen siellä missä olin pyytänyt, mutta siirsi vain sen lelun muualle. Sekin oli hänen mielestään eri asia kuin mistä oli jo sanottu.

Meidän aikuisten on hirveän helppo olettaa, että lapsi osaa yleistää. Ja että hän osaa yleistää juuri siihen suuntaan kuin meidän ajatuksemme kulkevat. Että jos sanotaan, ettei *tässä* saa ajella, niin silloin *tässä* ei saa leikkiä myöskään mitään muutakaan eikä laittaa leluja. Koska turvallisuus, koska blaablaa, koska kompastuminen.

Yleistämisen taito kehittyy kuitenkin vasta lähempänä kouluikää, ja varsinkin kolmevuotiaalla yksittäiset ohjeet ovat vielä yksittäisiä ohjeita. Kolmevee voi hyvin ymmärtää, että se ajeleminen liittyy jotenkin kompastumiseen – mutta entä jos istun tässä ihan paikallani ja kasaan näitä palikoita, kyllähän silloin toiset pääsevät ohi?

Kolmevuotiaalla ei ole vielä sellaista kykyä, jonka avulla hän ymmärtäisi, että toiset asiakkaat ja tarjoilijat eivät ole välttämättä tottuneet tarkistamaan, onko kulkureitillä leluja tai lapsia, tai että lautasta kantava aikuinen ei välttämättä näe paikallaan istuvaa lasta ollenkaan.

Toisin sanoen vastuu lapsen käytöksen ohjaamisesta on silloin minulla. Ja silloin kun operoidaan alle kouluikäisten kanssa, niin minun tehtäväni vanhempana on myös olla aika herkällä korvalla sen suhteen, mitä lapsi minun ohjeistani milloinkin ymmärtää.

Mistä päästään takaisin sinne ensimmäiseen merirosvon käsiliike -tarinaan. Nimittäin vaikka kuinka on fiksu ja Toimivan Perheen käynyt aikuinen, niin väsyneenä se lapsen käytöksen ohjaaminen on vaikeampaa, kun ei vain aivo riitä. Toisinaan tulee annettua tosi typeriä ohjeita ja turhauduttua siihen, kun lapsi ei osannutkaan lukea ajatuksiani. (Tällä kertaa se aikuinen sattui olemaan isi, mutta vain sattumalta. Ihan yhtä lailla itse teen samaa.)

Niissä hetkissä onkin kullanarvoista muistaa, että hei, todennäköisesti tämä on väärinkäsitys. Jos lapsi tekee jotain ihan älytöntä, ja minä olen siitä jo sanonut, niin jossain kohtaa meillä meni viestiminen pieleen. Minä en osannut sanoa, tai lapsi ei kuullut kaikkea, tai lapsi ymmärsi eri tavalla. Vain hyvin harvoin tilanne on se, että lapsi tahallaan tekee jotain sellaista, mistä aikuiselle tulee paha mieli – ja silloinkin syy on enemmän siinä, että lapsella keittää yli ja lapsen tunteidenkäsittelykyky ei riitä senhetkisen kuohun suitsimiseen.

Mitä mä siis tein?

Tällä kertaa selvittiin sillä, että aikuinen myönsi, että olisi voinut sanoa asian selkeämmin. Tällä kertaa tilanteessa oli kaksi aikuista, joilla yhteensä riitti jaksaminen siihen, että löydettiin väärinkäsityksen ydin.

Väsyneinä hetkinä kuitenkin jo sekin ajatus voi auttaa, että todennäköisesti tässä on kyseessä väärinkäsitys. Vaikka en tietäisi, mitä lapsi ymmärsi eri tavalla kuin halusin. Vaikka olisin itse kiukkuinen ja turhautunut, kun lapsi käyttäytyy kuin, no, keskenkasvuinen. Tai vaikka tajuaisin vasta seuraavana päivänä, että voi ryönä, enpäs muuten sanonutkaan sitä mitä luulin sanoneeni.

Väärinkäsityksiä tulee jatkuvasti. Niitä saa vähemmäksi harjoittelemalla selkeää viestintää, mutta kokonaan eroon niistä ei ehkä pääse. Ainakaan minä en ole vielä päässyt.

Kiitollista niissä on se, että juuri väärinkäsityksiä setvimällä pääsee opettelemaan ihan ruohonjuuritasolla, että miten asioita kannattaisi sille omalle lapselle sanoa, jotta tämä ymmärtää mahdollisimman selkeästi. Ja kun lapsi ymmärtää selkeästi, mitä aikuinen toivoo hänen tekevän, niin todennäköisyydet molempia miellyttävään yhteistyöhön kasvavat ratkaisevasti.

Viisi lausetta, joilla lapsen pyyntöihin kannattaa oikeasti vastata

Tulipa vastaan somessa linkki juttuun, jossa kerrottiin (muka) viisi lausetta, joilla lapsen anelun saa katkaistua.

Paitsi että ne ohjeet olivat vähän samaa sarjaa kuin jos kodin turvallisuudesta neuvottaisiin näin:
”Huutaako palohälytin? Ei hätää, ota siitä patterit pois, ja saat nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta.”

Toisin sanoen aivan sama, mistä syystä lapsi pyytää jotain, niin hänet kannattaa (muka) hiljentää sillä, ettei kuuntele, ei vastaa, tai rankaisee jos lapsi jatkaa keskustelua.

Mun oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että tuollaiset ohjeet ovat parhaimmillaankin tehottomia ja pahimmillaan aikamoista henkistä väkivaltaa. Lapsen hiljentäminen tylyttämällä on hyödyllistä vain silloin, jos aikuista kiinnostaa ainoastaan aikuisen oma hyvinvointi. Lapsella on aina joku syy käytökseensä, riippumatta siitä, näkeekö aikuinen sitä vai ei.

Niin senpä takia ajattelin ehdottaa viisi vaihtoehtoista lausetta, joilla saat aidosti lapsen aneluraivaria kohti keskustelua – ilman tylyttämistä, henkistä väkivaltaa tai hatusta vedettyjä rangaistuksia.

Viisi lausetta, joilla lapsen ”anelun” saa oikeasti katkaistua

1. Sua taitaa suututtaa ihan kamalasti.

Jos lapsi huutaa ja raivoaa, niin silloin hänellä on käynnissä joku tunne. Tämä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta joskus se silti unohtuu.

Tunnekuohun keskellä lasta voi auttaa jo se, että hänen tunteensa tulee näkyväksi. Nimeämällä tunteen aikuinen antaa tunteelle luvan olla olemassa. Tämä lause ei vielä kerro mitään siitä, miten aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen, sen aika on myöhemmin.

Tässä kohtaa on myös hyvä pysähtyä kuuntelemaan, mitä lapsi vastaa aikuisen arvaukseen hänen tunteestaan. Ehkä lasta ei suututa, ehkä häntä surettaa? Tai turhauttaa? Tai pelottaa? Tai ärsyttää? Tai hän on pettynyt? Lapsi saattaa vastata ”joo”, tai ”eiii!”, ja molemmat vastaukset vievät keskustelua eteenpäin.

Jos aikuisella loppuu tunnesanat kesken, eikä tule mitään fiksua arvausta mieleen, niin ihan hyvin voi sanoa myös ”mä huomaan, että susta tuntuu nyt tosi pahalta”. Yleissanat kuten ”hyvä” ja ”paha” eivät ole ideaaleimpia tunteiden sanoittamiseen, mutta ne ovat kuitenkin sata kertaa parempia kuin ”nyt suu poikki tai et saa jälkiruokaa”.

2. Mä huomaan, että se on sulle tosi tärkeää.

Jos lapsen raivari liittyy johonkin sellaiseen, mitä lapsi haluaisi (niinkuin tuossa valitettavassa nettiartikkelissa), niin tunteen sanoittamisen lisäksi on usein hyödyllistä sanoa ääneen, että se haluamisen kohde on lapselle tosi tärkeää.

Meistä aikuisista voi tuntua ihan typerältä se, että lapsi haluaa tietynvärisen mukin, tai suostuu pukemaan päälleen vain tietyt sukat ja nekin nurinpäin, tai hän haluaa juuri ne kaikkein kalleimmat kengät, tai kaverin yökylään juuri kun on selvitty stressaavasta viikosta. Ja sitten kun lapsi vetää vielä ihme raivarit siitä, että hän ei saa haluamaansa, niin aikuisellakin helposti nousee v-käyrä yli sivistyneen käytöksen rajan. Ilman muuta.

Ja kuitenkin. Jos lapsi haluaa jotain, niin silloin se haluamisen kohde on hänelle tärkeä, syystä tai toisesta. Lapsi kokee, että se vastaa hänen johonkin tarpeeseensa. Ja siellä taustalla oleva tarve on aina validi ja oikea, vaikka lapsen keksimä ”mä haluan näin” -strategia olisikin epäkäytännöllinen, hankala, tai suorastaan vaarallinen.

Kun sanon lapselle ”huomaan, että se on sulle tosi tärkeää”, mä en edelleenkään ota kantaa siihen, että voidaanko niin tehdä. Mä vain kerron lapselle, että mä kunnioitan hänen tarpeitaan, halujaan ja ajatuksiaan.

3. Samaan aikaan…

Kolmas erittäin hyödyllinen lause, tai lauseen alku, on ”samaan aikaan…”. Nyt on se hetki, kun mä perustelen lapselle, miksi mä en halua, että tehdään lapsen ehdottamalla tavalla.

Sulle on rakas tosi tärkeää, että sä saat päästä varpaisiin harmaat sisävaatteet. Ja samaan aikaan kaikki sun harmaat sukat on pyykissä, eikä me ehditä pestä niitä tähän hätään.

Sä haluaisit tosi kovasti noi ihanat kengät, ja sulle olisi tärkeää että ne olis just noi. Samaan aikaan meillä ei ole tähän kenkäostokseen varattuna niin paljon rahaa, että voitais ostaa ne.

Sä toivoisit, että *kaveri* tulisi yöksi tänään, ja sulle on tosi tärkeää, että sulla olisi oman ikäistä seuraa leikkikaveriksi. Samaan aikaan mulla on ollut tosi rankka viikko, ja mä en millään jaksaisi järjestää sitä yökyläilyä ja paimentaa myös *kaveria* just tänä viikonloppuna.

”Samaan aikaan” kertoo siitä, että meillä molemmilla on ihan yhtä tärkeät tarpeet ja toiveet. Mä en ohita omaa tarvettani, mutta en myöskään ohita lapsen tarvetta vain siksi, että minä olen aikuinen ja minulla on valta ja etuajo-oikeus.

4. Mitäs me keksittäis?

Tämä lause on mun oma henkilökohtainen suosikkini. Kun mä kysyn lapselta ”mitäs me keksittäis”, niin me ollaankin yhtäkkiä samalla puolella ratkomassa yhteistä ongelmaa. Me ei olla enää vastustajia, jotka yrittävät erilaisilla vallankäytön ja manipulaation tekniikoilla pakottaa tai huijata toisiaan.

Lisäksi mä luovun siitä ajatuksesta, että kaikki tämän perheen päätökset pitää olla minun tekemiäni. Mä päästän irti kontrollista ja silti pidän huolta siitä, että mun omat tarpeet tulee kuulluksi.

Mä myös osoitan lapselle, että mä luotan hänen ongelmanratkaisukykyynsä. Mä myös annan hänelle tilaisuuden harkita asiaa myös minun tarpeideni kannalta. Mitä isommasta lapsesta on kyse, niin sitä oivaltavampia ratkaisuja tällaisesta keskustelusta voi tulla.

Ja jos keskustelu uhkaa lähteä sivupoluille, niin voidaan palata takaisin aikaisempiin kohtiin. Ai sä oikeastaan haluaisitkin violetit kengät, ja nämä on ainoat violetit tässä kaupassa. Käviskö sulle jotkut muut kengät, jos ne on violetit? Mentäiskö katsomaan toiseen kauppaan?

Hyvän ratkaisun tunnistaa siitä, että se käy molemmille. Joskus mä joudun joustamaan omasta ”tämän kuuluu mennä näin” -ajatuksestani, jotta molemmat saavat mitä tarvitsevat. On kuitenkin tärkeää, etten mä joudu ihan kauheasti joustamaan omista tarpeistani.

5. Rakastan sinua, ja mulle on tärkeää, että sulla on hyvä olla.

Tämä on sellainen lause, jota voi ripotella sinne keskusteluun ihan niin paljon kuin haluaa.

Toisaalta tällä mä kerron lapselle sanoin sen, mitä mä ilmaisen kaikella tällä muulla keskustelulla. Kuunteleminen on rakkautta. Kunnioitus ja toisen huomioiminen on rakkautta. Rehellisyys omista tarpeista on rakkautta.

Ja oikeastaan vielä tärkeämpää mulle itselleni on se, että kun mä sanon tämän ääneen, niin mä muistan sen itse.

Mä palautan itseni takaisin siihen ajatukseen, että kaikkein tärkeintä on mun ja lapsen rakastava ja läheinen suhde. Mä muistutan itselleni, että mun tehtäväni on auttaa lasta pääsemään siitä huutoraivarikriisistä lähemmäs omaa rauhallista perustilaansa. Mä muistan, että mä olen tässä se aikuinen, eli mulla on enemmän välineitä hallita omia tunteitani kuin lapsella.

Tietysti näiden viiden lauseen lisäksi pitää sanoa paljon muutakin, jotta lapsen pyynnöt saa käännettyä kunnioittavaksi keskusteluksi silloinkin, kun vaihtoehtona ei ole ”joo, ilman muuta nuppuseni”. Lapsen iästä riippuen nämäkin lauseet pitää muotoilla eri tavoilla.

Nämä viisi lausetta ovat kuitenkin valtavan paljon parempi tapa opettaa lapselle omien tunteiden hallintaa, kunnioitusta ja fiksua käytöstä kuin robottimainen ”minä sanoin jo ei” -tyyppisten lauseiden toistelu. Pitkällä tähtäimellä tämä lähestymistapa maksaa myös itsensä monin verroin takaisin.

Kun anteeksipyytäminen on vaikeaa

Meillä on temperamenttinen ja herkkä kolmevuotias.

Se ilmenee muun muassa niin, että hän on hyvin riehakas ja fyysinen, ja innostuessaan saattaa satuttaa toisia. Lähinnä meitä vanhempia ja esikoista, muita harvemmin. Ja sitten kun olisi aika pyytää anteeksi, niin se oma käytös hävettää, ja anteeksipyytäminen on vaikeaa, koska silloin pitäisi myöntää tehneensä jotain väärin.

Samaan aikaan meillä on kaksi aikuista, joille anteeksipyytäminen (ja myös anteeksipyynnön kuuleminen toiselta) on tosi tärkeää, sekä viisivuotias esikoinen, jolta ”anteeksi” tulee lähes automaattisesti. Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kaikki muut paitsi kolmevee pyytävät anteeksi helposti ja usein. Ja kolmevuotiaskin pyytää mutkattomasti anteeksi, paitsi jos on päällä tunnekuohu tai muu itsepäisyyshetki. (Paljastus: kolmevuotiailla niitä tulee paljon.)

Tämä asettaa haasteita.

”Nyt pyydät anteeksi!”

Mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen. Siis sellaiseen ”nyt ei tehdä mitään ennenkuin pyydät anteeksi heti, nytheti, kuulitko!” -meininkiin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että välillä arjessa lankean siihenkin, ennenkuin taas muistan, että miksi en usko siihen.

Ensimmäinen syy on se, että anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin. Me ollaan opetettu lapsille, että ”anteeksi” tarkoittaa ”minun ei ollut tarkoitus loukata sinua”. Se on viesti, jota anteeksipyytäjän pitää oikeasti tarkoittaa. Jotta anteeksipyyntö voisi olla vilpitön, niin anteeksipyytäjän pitää ymmärtää (ikätasoisesti), että mistä käytöksestä toinen loukkaantui, joko fyysisesti tai henkisesti.

Anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin.

Anteeksipyyntöä vaatimalla mä lähetän anteeksipyytäjälle viestin, että se anteeksipyynnön tilanne tai ajankohta on tärkeämpää kuin se, mitä sillä tarkoittaa. Että voi pyytää anteeksi tosta noin vaan, vaikka ei ymmärtäisi tai tarkoittaisi koko ilmiötä.

(Samasta syystä mä en odota anteeksipyyntöä lapsiltani ja puolisoltani samanlaisista asioista. Lapsi voi sanoa asioita, joissa olisi aikuisen sanomana ihan erilaisia merkityksiä.)

Ja kääntäen: jos lapsi onkin aidosti loukkaantunut jostain toisen tekemästä asiasta ja vaikkapa reagoinut siihen lyömällä, niin on lapsen mielipahan sivuuttamista, jos mä yksioikoisesti vaadin lasta pyytämään anteeksi ennen kuin hänen tunteitaan on kuultu. Sillä mä taas lähetän viestin, että lapsen tunteilla ei ole mitään merkitystä, vaan vain sillä, että hän sanoo tietyt sanat.

Toinen syy sille, että mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen, on ettei se yksinkertaisesti toimi anteeksipyynnön opetusmenetelmänä.

Siis ainakaan sellaisen aidon, jossa lapsi ymmärtäisi vastuunsa ja olisi aidosti pahoillaan toiselle aiheuttamastaan kivusta tai mielipahasta. Meidän lapset on molemmat sen verran jääräpäisiä, että jos vaadin anteeksipyyntöä ennenkuin he ovat siihen valmiita, niin lopputuloksena on, että lapsi kahta pahemmin kieltäytyy tekemästä minkäänlaista yhteistyötä kenenkään kanssa.

Pehmeämmällä temperamentilla varustettu lapsi (jollainen olin itse ja olen edelleen) puolestaan ehkä myöntyy pyytämään anteeksi, mutta se anteeksipyyntö jää tyhjäksi. Pahimmillaan ”anteeksi” muuttuu taikasanaksi, jolla päästään pois epämiellyttävältä tuntuvista tilanteista, kuitataan virheet, eikä edelleenkään tiedetä, että mistä tässä nyt oikeasti oli kyse.

No miten me sitten päästään tilanteeseen, jossa kaikki saavat tarvitsemansa?

Entä jos anteeksipyytäminen on vaikeaa?

Jos muille aidon anteeksipyynnön kuuleminen on tärkeää, ja kolmevuotiaalle anteeksipyytäminen on vaikeaa, niin millä ihmeellä tämän ristiriidan sitten saa ratkeamaan?

Sivuhuomio: Tämä ei ole mikään resepti tai kokonaisvaltainen taikaratkaisu, jolla kaikki ongelmat pyyhkiytyvät pois. Tietenkään. Nämä on niitä keinoja, jotka meillä on toimineet, ja voi olla, että jotkut niistä toimivat toisissakin perheissä.

Mulle itselleni ensimmäinen oivallus on ollutkin juuri se, että lapsella on vaikeuksia sen asian kanssa. Ei ihme, että hän ei halua ajatella koko asiaa. Hän periaatteessa osaa pyytää anteeksi, mutta se on hänellä vielä lähikehityksen vyöhykkeellä – onnistuu hyvänä päivänä ja/tai toisten avulla.

Anteeksipyyntö, eli oman virheen myöntäminen ja toisen armoille asettuminen on haavoittuvainen hetki. Monilla meistä aikuisistakin on vaikeuksia sen kanssa. Opettelussa tarvitaan roppakaupalla armollisuutta ja epätäydellisyyden sietämistä.

1. Toivon, että pyytäisit anteeksi

Jos siis on tilanne, jossa mä toivoisin lapsen pyytävän anteeksi, niin mä ihan ensin kysyn häneltä, että miten sanotaan jos on satuttanut toista tai tehnyt pahaa mieltä.

(Itse asiassa ihan ensin mä huomioin ja kuuntelen sitä kaltoin kohdelluksi tullutta osapuolta ja varmistan, että hänellä on kaikki hyvin. Jos minä olen itse se kaltoin kohdelluksi tullut osapuoli, niin mä otan itselleni hetken aikaa ja käsittelen omat tunteeni.)

Mutta sen jälkeen kysyn häneltä, että miten sanotaan tällaisessa tilanteessa. Jos se ”anteeksi” tulee kevyesti muistuttaen, niin asia on ihan ookoo.

2. Mitä tarvitset?

Jos ei, niin lapsi useimmiten sanoo, että ”en halua sanoa sitä”, tai on muuten vain myrtyneen näköinen ja hiljaa. Silloin mä hellästi kysyn, että no mitä sä tarvitsisit, jotta olisi helpompi pyytää anteeksi?

Joskus lapsi tarvitsee multa syliä, joskus hän hakee vesipullonsa ja ottaa siitä huikan, joskus hän haluaa olla hetken yksin. Kaikki tämä on mulle ihan ok. (Se toki edellyttää sitä, että mä olen itse saanut oman tunnekuohuni laantumaan, jos vaikka minä olin se, jota lapsi satutti.)

Kun mä kysyn lapselta, että mitä hän tarvitsee, jotta anteeksipyyntö onnistuisi, niin mä ohjaan häntä tietoisesti tunnistamaan omia tarpeitaan ja vastaamaan niihin. Mä kunnioitan sitä, että lapsi tietää itse, mitä tarvitsee, ja annan hänelle mahdollisuuden ottaa vastuuta omista tarpeistaan.

3. Kuuntelua

Jos lapsi ei tiedä, että mitä hän tarvitsee, niin mä yritän kysymällä ja kuuntelemalla selvittää sitä yhdessä lapsen kanssa. Toisin sanoen mä kerron omin sanoin lapselle, että miltä tilanne musta näytti, mitä arvelen hänen tuntevan, ja niin edespäin. ”Sua suututti ja sä tönäisit L:aa, ja nyt sua harmittaa että sä satutit ja että L:lle tuli paha mieli.” Lapsi voi sanoa kyllä tai ei, ja häntä kuuntelemalla me päästään lähemmäksi asian ydintä.

Lisäksi yritän sanoittaa sitä anteeksipyynnön vaikeutta. ”Susta tuntuu vaikealta pyytää anteeksi, kun sullakin on vielä paha mieli.” Mä yritän kertoa lapselle, että saa tuntua pahalta, omaa käytöstä saa katua, ja anteeksipyytäminen saa tuntua vaikealta.

Tai jos lapsi kertoo, että hänestä ei tunnu tippaakaan kurjalta kun satutti isompaa, niin sitten mä kuulen senkin. ”Sä halusit satuttaa L:aa. Ajattelitko sä, että sulle tulee hyvä mieli siitä?”

Useimmiten siellä satuttamisen takana on (ainakin meidän muksuilla) joku kateus, suru, kiukku tai epäreiluuden kokemus, johon ainoaksi purkamisen keinoksi löytyi lyöminen. Mä voin sataprosenttisesti kuulla ja hyväksyä sen kiukun tai surun tai muun tunteen, ja samalla kertoa lapselle, että silloinkaan ei saa lyödä tai satuttaa.

Mä yritän myös kuulla sen, että mitä lapsi tarvitsi, mitä hän yritti saavuttaa sillä lyömisellä. Oikeudenmukaisuutta, tunteen purkamista, tasapuolisuutta (”isommalla on tulossa kiva juttu X ja mä en pääse, siispä lyön jotta hän ei ole liian iloinen koska se olisi epäreilua”) tai jotain muuta. Lapsen logiikalla ne tarpeet voivat olla ihan itsestäänselviä, aikuisen puolestaan on vaikea nähdä, että miten tämä käytös mitenkään voisi vastata tuohon tarpeeseen. Tärkeää on edelleen aito kuuleminen.

Jos lapsen on vaikea itse pukea tarve sanoiksi, niin aikuisen tehtävä on miettiä päivää tai viikkoa taaksepäin: mitä poikkeuksellista, kuormittavaa, yllättävää tai epämiellyttävää tässä viime aikoina on tapahtunut? Mistä keskustelimme? Mistä lapsi on ollut kiinnostunut? Mitä pettymyksiä hän on kokenut? Jostain sieltä uumenista se tarve usein löytyy.

Ja kun se perimmäinen tarve löytyy, niin on aika miettiä, että millä rakentavalla tavalla sen saisi kohdattua. Viimeisimmässä tilanteessa sovittiin, että koska isommalla on tulossa kiva juttu X, niin keksitään pienemmällekin kiva juttu Y, jotta molemmilla on jotain, mitä odottaa.

4 (eli 1). Toivon, että pyytäisit anteeksi

Sitten kun lapsi on saanut rauhoituttua ja ollaan selvillä siitä, että mitä tunteita ja tarpeita hänellä siinä tilanteessa oli – ja vasta sitten – mä palaan siihen, että mulle olisi tärkeää että lapsi pyytäisi käytöstään anteeksi.

Miksi vasta silloin?

Lapsen (ja aikuisenkin) on helpompaa olla empaattinen ja toista huomioiva silloin, kun hänen tarpeensa ovat täynnä. Lyömistä ja muuta anteeksipyyntöä edellyttävää käytöstä puolestaan tapahtuu useimmiten silloin, kun lapsi tarvitsee jotain, eikä keksi muuta tapaa saada sitä kuin lyöminen. Toisin sanoen heti tilanteen jälkeen anteeksipyyntö on vielä vaikeampi kuin tavallisesti – ja jos se on tavallisestikin vielä opettelun asia, niin tunnekuohussa ja tarpeet vajaalla se on lähes mahdoton juttu.

Toisekseen se antaa lapselle mallia siitä, että tilanteisiin voi hyvin palata myöhemmin, eikä asioita lakaista maton alle. Aiemminkin tapahtuneita asioita voi pyytää anteeksi, eikä se ole noloa tai kummallista, vaan niin tässä elämässä toimitaan.

Kolmanneksi – mun ensisijainen tehtävä vanhempana on se, että kaikilla on tarpeet täynnä. Myös niillä, jotka käyttäytyvät kurjasti toisia kohtaan. Mä haluan, että mun lapsella on hyvä olla, koska hän on mun lapseni. Se ei poissulje sitä, että mä haluan hänen myös oppivan anteeksipyytämistä ja omista teoista vastuun ottamista. Mä kuitenkin haluan antaa lapselleni kokemuksen siitä, että silloinkin kun hän on tehnyt virheitä, satuttanut toisia ja oma käytös hävettää, niin mä rakastan häntä ja olen kiinnostunut hänen hyvinvoinnistaan.

Kaikkien näiden syiden vuoksi lapsen on helpompi kuulla ja kuunnella mua, kun mä kerron, että mä toivoisin hänen pyytävän anteeksi.

5 (eli 2): Mitä tarvitset?

Ja jos se anteeksipyyntö on vieläkin vaikea sanoa, niin mä palaan siihen, että mikä sinua auttaisi, mikä helpottaisi sitä anteeksipyyntöä.

Joskus lapsen on helpompaa sanoa ”anteeksi” eri suuntaan kuin missä anteeksipyynnön vastaanottaja on. Joskus se on helpompi kuiskata. Tässä kohtaa mä en enää lähde vaatimaan mitään täydellisyyttä (”nyt katsot silmiin ja sanot kuuluvalla äänellä”), koska mun mielestäni sitä vähäistä jäljellä olevaa kapasiteettia (sekä minun että lapsen) on turha tuhlata siihen, että aletaan vääntää yksityiskohdista. Mielummin niin, että tilanne saadaan päätökseen ja kaikki voivat jatkaa leikkejään.

Välillä tätä täytyy tehdä muutama kierros, jos se anteeksipyynnön yrittäminen nostaa pintaan taas lisää tunteita ja tarpeita, joita lapsi ei osaa itse vielä kohdata tai sanoittaa.

Joskus siihen aitoon, empaattiseen anteeksipyyntöön pääseminen on työläs ja pitkä prosessi. Välillä tuntuu siltä, että mielummin vain jättäisi koko projektin sikseen ja ilmoittaisi lapselle, että nyt pyydät anteeksi tai muuten. Ärsyttää, että onko noiden lasten pakko olla niin jääräpäisiä, että tästäkin asiasta pitää tehdä tällainen numero.

Samaan aikaan mä tiedän, että juuri tällaisilla asioilla mä saan katkaistua monta ikävää ajattelutapaa ja tunnejumia, jotka on kiusanneet mua itseäni. Niinkuin vaikka virheiden pelkäämisen, tai häpeän siitä, että on loukannut toista, tai kokemuksen siitä, että kelpaan vain silloin kun kaikki ovat iloisia ja hyvällä tuulella.

Ja se jos mikä on ihan varmasti kaiken tämän vaivan arvoista.

Pysähtyminen 78: Palautumisen tarpeessa

Tein päätöksen ja pudotin lopulta Perjantain tuolta Pysähtymisten nimestä pois. Perjantait on selvästikin sellaisia päiviä, että pysähtyminen harvoin onnistuu, joten ehkä vaan suostun siihen, että ne on yleisesti viikonvaihteessa tapahtuvia pysähtymisiä. Yksi stressattava asia vähemmän. 🙂

Mistä tulen?

Tällä viikolla oli ihan joka päivä jotain sosiaalista kontaktia, mikä on tällaiselle introvertille aikamoista extreme-urheilua. Kesä ja kesälomat ja keskitetyt tapaamiskierrokset ja niin edespäin. Sen lisäksi tein Kärsivällinen kasvattaja -kurssin loppurutistuksesta aika ison osan, samoin kuin opiskelin elokuun puolenvälin kirjatenttiä varten, ja puoliso aloitti (oman kesälomansa kunniaksi) Suuren Vaatekaappi- Ja Kirjahyllyprojektin, mikä tarkoitti sitä että pari vuorokautta meidän huushollin jokainen kirja oli pinossa olohuoneen lattialla tai työpöydällä. Kuopuksella tuli joka päivä vähintään yksi huudan-räkä-poskella-että-haluan-lyödä-ja-satuttaa -raivari jos asiat menivät eri tavalla kuin hän olisi halunnut, ja minä satuin olemaan useimmissa läsnä kuuntelemassa ja rauhoittamassa.

Ai niin, ja ystäväperheeseen syntyi kauan odotettu esikoinen (minkä vuoksi jännitin koko sen vuorokauden, kun tiesin heidän olevan laitoksella) ja mulla oli PMS ja yritin aloittaa sokerilakkoa.

Niin ei ihme, että nyt on sellainen fiilis kuin olisi pyörähtänyt pari kertaa mankelin läpi. Nyt alkaa jo helpottaa, monellakin rintamalla, mutta sitä viime viikolla toivottua helppoutta ei kyllä ihan kauheasti ollut.

Tai no niin no. Oliko sittenkin? Koska siis aikataulut lopulta solahtivat tosi sujuvasti, teknologia ei kenkkuillut kriittisillä hetkillä niinkuin viimeisinä parina viikkona, ja mä sanouduin lähtökohtaisesti irti siitä kirjahyllyhurrikaanista, joten mun ainoa tehtävä sen suhteen oli vastata satunnaisesti kysymyksiin ”onko tämä meidän kirja vai ei?” ja ”tarvitsetko vielä tätä?”.

Että ehkä mä vaan valitsen tästä sen tulkinnan, että kaiken tämän härdellin kanssa olisi ollut huomattavan enemmän helisemässä, jos asiat ei olisi menneet suhteellisen helposti sitten kuitenkin.

Missä olen?

Keho alkaa muistuttaa, että kohta olisi loman aika. Väsymystä, random allergiakohtauksia, vetämättömyyttä, suklaanhimoa ja kaikenlaista.

Tunneosastolla on ollut sellainen meininki, että on tullut otettua ihan kaikki Kärsivällinen kasvattaja -verkkokurssin opit taas tietoiseen käyttöön omassakin arjessa, ihan tunnekuohun rauhoittamisesta alkaen. Ja irti päästämistä ja irti päästämistä, koko ajan.

Ajatukset on puolestaan aika lyhyen tähtäimen suunnittelua. Ensi viikolla käydään Tukholmassa perheen kanssa, ja siihen mennessä on aika tarkka suunnitelma siitä, että mitä tehdään missäkin vaiheessa jotta hommat tulevat hoidetuiksi. Valitettavasti se suunnitelma on tehty ideaalijaksamisen pohjalta, joten se menee vielä aika monta kertaa uusiksi tässä ennen lähtöä, koska tämänhetkinen tila on aika kaukana ideaalijaksamisesta. Hiljalleen ja itsestä huolehtien, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Mitä kohti?

Mikä onnistui viime viikolla niin hyvin, että sitä voisi ottaa tällekin viikolle?

– Fiktion lukeminen. Kirjahyllyhurrikaanista oli se ilo, että mun rakkaat Terry Pratchettit löysivät taas päivänvaloon, ja niiden lukeminen oli tällä viikolla juuri sitä rentoutumista, mitä kaipasinkin työnteon ohessa.

– Sokerilakko/hiilarien vähentäminen. Pakko sanoa, että alkuviikko, jolloin söin tietoisesti vähemmän nopeita hiilareita ja enemmän papuja ja salaattia, oli vireeltään ihan eri luokkaa kuin tämä loppuviikko. Ainakin höttöpullan vähentämiseen voisin panostaa ensi viikollakin, vaikka ihan sokerittomaksi ei menisikään (enkä ennen laivareissua ja kröhm aamiaisbuffettia haluaisikaan).

– Empatia, sekä itseä että lapsia kohtaan. Kuopuksen räkäraivarit lauhtuivat poikkeuksetta kuuntelemisella, hyväksymisellä ja sanoittamisella, ja samantien kun tajusin tehdä sitä itsellekin, niin olo alkoi kohentua.

– Päikkärit. Ei onnistunut joka päivä, mutta hyvänen aika mikä efekti oli jo puolen tunnin torkuilla siinä kohtaa, kun maailma näytti synkältä ja kauhealta.

– Veden juominen. Vesipullo kulki hollilla tosi kiitettävästi, ja voin vain kuvitella, miten hajalla olisin ollut, jos sekin olisi vielä unohtunut.

Mikä olisi ensi viikolle tärkeä ominaisuus?

Replenishing. Palautuminen. Tankkaus. Että etsiytyy paikkoihin ja ympäristöihin ja puuhiin, jotka luonnostaan tekevät mulle hyvää, ja sitten antaa sen hyvän imeytyä. Että prioriteetti olisi hyvältä tuntuviin asioihin uppoutuminen ja niistä energian tankkaaminen. Että tietoisesti miettisi, mitä tarvetta tämä puuha palvelee ja sitten keskittyisi siihen.

Ja että aktiivisesti miettisi, mikä tarve mulla on nyt vähissä ja keskittyisi sen tankkaamiseen. Ei feikkaisi tai yrittäisi täyttää tarvetta jollain tyhjällä puuhalla, vaan oikeasti asettuisi sen äärelle, että mitä mä nyt tarvitsen.

Sen muistaa silloin kun voi hyvin – vai onko niin, että voin hyvin juuri siksi, että muistan sen? Hmm.

No, harjoitukset jatkuvat. 🙂 Tällä seuraavaan viikkoon. Pysähtyä saa kommenteissa ja tyyli on vapaa, tervetuloa!