Pitääkö aina hävetä ja kärsiä?

Tämä teksti on ekaa kertaa julkaistu 1.8.2012. Ajattelin nostaa sen uudelleen pinnalle, kun kuuntelin kiinnostavan traumapsykiatrin haastattelun On Being -podcastissa, ja se tuntui liippaavan läheltä tätä aihetta. Suosittelen kuuntelemaan kyseisen podcastin tai sen uncut-version (löytyy tuolta linkin takaa)! Ja siis oikeasti esikoinen ei ole kipeänä – jännästi kyllä kuopus edelleen kiljuu. 😀

* * *

Nyt on ollut monta päivää ja iltaa putkeen, että oon vellonut sellaisessa ”byääh, miksi tää on näin vaikeaa” -suossa. Kuopus on ruvennut kommunikoimaan aivan. Joka. Ikisen. Asian sellaisella särö-kiljunta-Nazgul -huudolla, joka särkee korvaa ja sielua. Esikoisella on kuumetta, reppanalla, ja sekin tietysti huutoitkee elämän kurjuutta. Mies palasi nyt aamulla takaisin töihin – kivaa päivää vaan näiden kahden kanssa. No, nyt ne onneksi molemmat vielä nukkuu.

Niin rupesin siinä sitten ajattelemaan kärsimyksen ja sen alalajien (muun muassa ketutuksen, häpeän, ahdistuksen ja surun) merkitystä ihmiselle. Tai lähinnä sitä, että mitä mä ajattelen sellaisesta ”kärsimys jalostaa” -näkemyksestä. Huomasin nimittäin ajattelevani itsekin, että no tästä kun selviän niin olen vahvempi ja pystyn kaikenlaiseen. Ja toisaalta mun mielestä on ihan selvää, että kaikki tämän maailman kovia kokeneet ihmiset eivät missään tapauksessa ole vahvoja eivätkä pysty kaikenlaiseen. Hmmm.

Jalostaako kärsimys? Kyllä ja ei. Tarvitaanko kärsimystä, jotta kasvaisi henkisesti? Ei ja kyllä.

(Terminologiasta: englannin puolella termit personal growth, self-development ja self-work viittaa kaikki oikeastaan samanlaiseen ilmiöön, eli siihen, että tekee tietoista työtä tullakseen paremmaksi ihmiseksi (miten se sitten määritelläänkään) ja/tai sinuiksi itsensä kanssa. Englanninkielisistä termeistä mun suosikki on self-work. koska se keskittyy prosessiin, ei niinkään sen prosessin lopputulokseen tai suuntaan. Mä en oo vielä suomeksi löytänyt sopivaa vastinetta self-workille, joten käytän tässä sanoja henkinen kasvu ja henkinen työ. Jos jollain on ehdotuksia, niin heitelkää kommentteihin!)


Tietoinen työ kasvattaa

Mä ajattelen, että henkistä kasvua tapahtuu silloin, kun suostuu tekemään tietoista henkistä työtä sen kasvun eteen.

Havi Brooks, joka on mun idoli niin monessa asiassa, käyttää ilmausta ”conscious loving relationship with yourself”, eli tietoinen rakastava suhtautuminen itseen. Oli kärsimystä tai ei, niitä omia solmuja pitää suostua käsittelemään, tietoisesti ja rakastavasti, jotta voi kasvaa.

Se tietoisesti -puoli tarkoittaa toisaalta asioiden myöntämistä (”Kyllä, mua ottaa nyt aivan tolkuttomasti aivoon kun noi lapset huutaa samaan aikaan.”) ja sen arvioimista, että onko asiat juuri niin kuin ideaalitapauksessa voisi olla (”Mun ideaaliminä auttaa lapsia empaattisesti ja kärsivällisesti ja keskittyy tilanteessa lasten hätään, ei omiin tunteisiinsa.”). Tietoinen lähestymistapa erottaa myös mun tunteet muiden tunteista ja ottaa vastuun niistä omista (”Kyllä, lapset huutaa, mutta tää mun ketutus ei oo lasten vika eikä lasten syy, vaan mun omaa reagointia tähän tilanteeseen.”)

Se rakastavasti -puoli taas varmistaa, että kaikki siinä tilanteessa nousevat tunteet on sallittuja ja luvallisia eikä niillä rupea ruoskimaan itseään. (”Saa ketuttaa. Saa hävettää ettei ole se ideaaliäiti. Saa surettaa, että toisella on paha olla. Saa surettaa, että itsellä on paha olla.”) Rakastava lähestymistapa auttaa myös siihen, että se kriisitilanne ei laajene koko minän käsittäväksi peikoksi. (”Vaikka mulla on tällaisia tunteita, niin mä en ole kauhea ihminen, enkä kauhea äiti.”)

Kärsimys voi jalostaa ihmistä silloin, jos ne kärsimyksestä nousevat omat tunteet ja ajatukset pystyy joskus jossain käsittelemään tietoisesti ja rakastavasti. Tää palautuu taas siihen Hellstenin peili-ajatteluun: akuutin kriisin keskellä ne tunteet ja ajatukset helposti patoaa näkymättömiin, koska ne ei välttämättä auta toimimaan asiaankuuluvalla tavalla. Kun tilanne on lauennut, ne tunteet ja ajatukset jää sinne kapseloitumaan, ellei niitä joskus jossain pääse peilaamaan: keskustelemaan, kirjoittamaan, maalaamaan, improvisoimaan, puhumaan, laulamaan, huutamaan, jotain.

Se tietoinen ja rakastava suhtautuminen tarkoittaa toisaalta myös sitä, että työstää niitä asioita turvallisessa ympäristössä (ja ensin hankkii sen turvallisen ympäristön, kuten vaikka terapeutin, jos siihen on rahkeita) ja vain siihen asti kuin tuntuu sillä hetkellä turvalliselta. Tietoista rakastavaa käsittelyä voi olla jo se, että huomaa käyttäytyvänsä kriisin jälkeen eri tavalla kuin ennen, ja antaa itselleen luvan olla rikki ja kesken sen asian kanssa vaikka ei vielä osaisi tehdä mitään konkreettista.

Se puolestaan ei ole kauhean rakastavaa, että pakottaa itsensä (tai jonkun muun!) kohtaamaan asioita, joita ei vielä uskalla kohdata tai joihin ei ole välineitä. Voi huomata, että no niin, tuolla jossain kilometrin päässä on nuo asiaan X liittyvät jutut, mutta vielä mä en ole päässyt niin pitkälle. Kaikki ”kohtaa pelkosi, ylitä esteesi, teet vaan vaikka olisi kuinka kamalaa” -tyyppiset neuvot usein ottavat huomioon sen tietoisen käsittelyn, mutta unohtavat sen rakastavan puolen. Kun vaikka olisi kuinka tietoinen omista traumoistaan, niin niiden auki repiminen ilman hellää, turvallista, rakastavaa ilmapiiriä ei paranna, vaan traumatisoi lisää.

No tarvitaanko kärsimystä sitten henkiseen kasvuun?

Voiko ihminen, joka ei ole koskaan elämässään kokenut mitään pahaa, kasvaa paremmaksi?

Niin. Kärsimys pistää ihmisen nopeasti nokakkain niiden omien heikkouksien, puutteiden ja traumojen kanssa. Joissain tilanteissa ihminen menee kriisin jälkeen niin lukkoon, että muut tajuavat hankkia sen turvallisen ympäristön ja ymmärtävät, että nyt menee aikaa siinä käsittelyssä. Tai joku kriisi, vaikka läheisen sairastuminen tai kuolema, on keskimäärin niin traumatisoiva, että ihmiset automaattisesti tarjoavat tukea asian käsittelyyn ennenkuin kriisin kokenut ihminen menee täysin lukkoon.

En mä silti usko, että sellainen lekalla päähän -tyyppinen, kriisin läpikäymisestä syntyvä asioiden käsittelyn tarve on ainoa vaihtoehto. Jos haluaa kasvaa, niin jokaisen ihmisen tavallisesta arjesta löytyy asioita, joihin voi käyttää tietoisen rakastavan käsittelyn välineitä. Yleensä vain se arki rullaa menemään sen verran jouhevasti, että pienet ja keskitasoisetkin surut, kiukut ja ahdistukset ohitetaan aika nopeasti sen sijaan, että niitä työstäisi. Kun ei ole pakko, pärjää tässä muutenkin.

Kun taas kriisin ollessa päällä ei ole välttämättä kauhean pitkään sitä vaihtoehtoa, että mä kyllä pärjään tässä muutenkin, ei tässä mitään, on sitä ennenkin selvitty. Vähän aikaa saattavat voimavarat riittää siihen sinnittelyyn kriisin keskellä, ja sitten alkaa sadella varoitusmerkkejä egovajauksesta. Kaikkien niiden tunteiden ja ajatusten suitsimiseen menee niin paljon henkistä energiaa, että elämästä tulee nopeasti tosi raskasta. Arki voi tehdä saman, mutta se muutos on niin vaivihkainen, ettei sitä välttämättä huomaa, jos ei (tietoisesti ja rakastavasti) pidä koko ajan silmällä sitä omaa tunnekenttää.

Ja mun mielestä on myös ihan höpöhöpöä sellainen, että olisi ihmisiä, jotka ei ole ”koskaan elämässään kokenut mitään pahaa”. Jokainen ihminen kohtaa pettymyksiä, kiukkua, surua, pelkoa, sillä omalla tasollaan. Lapset pelkää, teinit pelkää, aikuiset pelkää, vanhukset pelkää. Se, että ei ole tullut ulkopuolisen silmiin havaittavaa lekalla-päähän-nyt-olet-kauhujen-keskellä -kokemusta, ei tarkoita ettei ihminen olisi kokenut koskaan samanlaisia tunteita.

Eikä mun mielestä oo oikeastaan merkitystäkään sillä alkuperäisen tunnekokemuksen voimakkuudella sen suhteen, että auttaako se kasvamaan.

Lekalla-päähän -kokemus voi traumatisoida ihmisen niin lukkoon, että se käsittelyprosessi pitää kuitenkin aloittaa ihan maailman pienimmillä ulkokehän asioilla. Samaan aikaan ihminen, joka on päättänyt tehdä henkistä työtä kaikkien elämänsä pienienkin vastoinkäymisten kohdalla (”voi aargh, kännykän langaton netti takkuilee!!”), voi päästä ihan yhtä pienillä askelilla tosi pitkälle. Eikä päällepäin tai etukäteen voi tietää, mikä niistä sinänsä pienistä edistysaskelista tulee olemaan se avain, joka purkaa jonkun pommin kokonaan ja saa aikaan mielettömiä kasvun harppauksia.

Ja toisaalta kasvun edellytys on kärsimys, siinä mielessä että kärsimys syntyy siitä kun ihminen törmäilee omiin rajoihinsa. Siinä törmäyksessä huomaa, mistä kohtaa pitää työstää, mistä aiheesta tarvitaan henkistä työtä.

Sen kärsimyksen ei kuitenkaan tarvitse olla valtavaa, eeppistä tai kunnioitusta herättävää. Eikä sen kärsimyksen välttämättä tarvitse olla samanlaisena jatkuvaa, jos siihen suhtautuu tietoisen rakastavasti.

Jos suostuu ottamaan vastuun omista tunteistaan ja käsittelemään asiaa, niin ”Miksi mulle aina käy näin?!?” saattaa muuttua muotoon ”Miksi mä aina reagoin tällä tavalla joihinkin asioihin/ihmisiin?”, ja siihen kysymykseen saattaa löytyä jo vastauksiakin. Ja toisaalta kun törmää omiin rajoihinsa, niin ei ole kauhean rakastavaa paukuttaa päätään siihen törmäyskohtaan ja toivoa, että raja murtuu. Sen sijaan voi mennä vähän kauemmaksi ja yrittää turvallisen välimatkan päästä työstää omia jumeja, niin että se raja siirtyy itsestään.

Ja taas näin äitinä mietin, että miten tämä kaikki suhtautuu lastenkasvatukseen. Ehkä se on kuitenkin jo toisen tekstin aihe.

Kommenteista:
Tähän saa kommentoida. Saa huikata lukeneensa, saa kysellä, saa kertoa, mitä ajatuksia ja tunteita teksti herätti, saa toisaalta olla kommentoimattakin. Täällä kommentoidessa jokainen ottaa vastuun omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Saa olla eri mieltä, jos oma kokemus asiasta on erilainen, ja saa kertoa sen oman kokemuksen. Ketään ei kuitenkaan saa loukata, syyttää tai kohdella muuten kurjasti. Ei niin, että kukaan teistä niin haluaisi tehdäkään. 🙂

P.S. Tulossa syyskuussa: Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivä Helsingissä! Käy katsomassa ja ilmoittaudu mukaan!

Kirjahylly: Willpower

Willpower (Roy F. Baumeister, John Tierney)

20130713-134304.jpg

Pointti: Tahdonvoima eli itsekontrolli on ominaisuus, joka heikkenee ja vahvistuu kuten lihakset. Yksi tahdonvoimavarasto kuluu sekä päätöksiä tehdessä että kiusauksia vastustaessa että tunteita tukahduttaessa että muissa oman toiminnan ohjaustehtävissä. Itsekontrolli on älykkyyden lisäksi yksi merkittävimmistä ihmisen menestystä ennustavista piirteistä, ja itsekontrollia eli tahdonvoimaa voi treenata, säästää ja tankata kun sen tiedostaa.

Funktio: Tahdonvoimaan liittyvän tutkimustiedon popularisointia eri näkökulmista.

Vanhemmuus: Kirjassa opastetaan vanhempia keskittymään lastensa itsekontrollin kehittämiseen itsetunnon pönkittämisen sijaan – tosin välillä melkoisen epälapsilähtöisin menetelmin. Lasten tahdonvoiman huomioimiseen, suojeluun ja tankkaamiseen ei sen sijaan juuri puututa, vaikka se olisi lapsilähtöisen kasvatuksen näkökulmasta (mielestäni) tärkeämpi aihe kuin pelkkään ulkoiseen käytökseen puuttuminen. Silti vanhemmille hyödyllinen kirja, jos pystyy ohittamaan huutounikoulun ja rangaistusten hehkuttamisen.

Baumeisterin ja Tierneyn Willpower on ollut mulle itselleni ihan maatamullistava kirja, sekä oman pääni että lastenkasvatuksen suhteen. Luin sen ekaa kertaa reilu vuosi sitten (ja blogasin siitä ensimmäisiä kertoja täällä ja sen jälkeen muun muassa täällä ja täällä), ja tuntuu että joka viikko ellei joka päivä tulee tilanteita, jolloin pulmatilanteen ajatteleminen tahdonvoiman kautta antaa jonkinlaisen ratkaisun ongelmaan.

Tahdonvoima ja egovajaus

Tahdonvoiman perusajatus on se, että se on ikäänkuin lihas. Jos käytät tahdonvoimaasi tosi paljon aamupäivällä, niin se on iltapäivällä lopussa ja iskee egovajaus. Toisin sanoen tahdonvoimaa vaativiin tehtäviin ei ole enää kapasiteettia. Koska tahdonvoimaa kuluu niin moneen eri asiaan, egovajaus voi näkyä monella eri tavalla.

Egovajaus voi näkyä niin, että yritän päättää, mitä kaupasta ostetaan, ja aivot raksuttavat tyhjää. Tai töräytän vahingossa ilmoille, mitä todella ajattelen ärsyttävästä sukulaisesta. Tai tiuskaisen viidettä kertaa Pikkuisia kultakaloja laulavalle lapselleni että olisi välillä hiljaa, vaikka periaatteessa arvostankin hänen luovuuttaan ja ilmaisuvoimaansa. Tai tuhoan suklaalevyn vartissa, vaikka tarkoitus oli vähentää. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Tahdonvoimaa voi tankata lepäämällä ja syömällä: tahdonvoima on yhteydessä verensokeriin, joten nälkäisenä tankki on tavallistakin tyhjempi, ja väsymys huonontaa aivojen kykyä käyttää verensokeria hyödykseen.Käytännössä siis tossa kirjassa on hyvinkin paljon ns. vanhan kansan viisauksia (”nuku yön yli ennenkuin teet isoja päätöksiä”, ”nälkäisenä ei kannata mennä ruokakauppaan” jne.), mutta kiinnostavan tosta kirjasta tekee mun mielestäni se, miten näitä kaikkia ilmiöitä on pystytty oikeasti tieteellisesti testaamaan.

Lisäksi siellä selitetään melko selkeästi, että miten se mekanismi toimii, joten se jää ainakin mulle itselleni paremmin mieleen. On helpompi muistaa, että aivot tarvitsee lepoa ja tankkausta koska tahdonvoima, kuin ajatella että mä jotenkin ”voin paremmin” ja oon ”paremmalla tuulella” kun syön ja nukun. Ja sama pätee lapsiin.

Lastenkasvatusta tahdonvoima edellä?

Sen takia onkin tosi valitettavaa, että tossa kirjassa on otettu paikoin aika ankea lähestymistapa lastenkasvatukseen.

Ansioksi mun mielestä voi lukea sen, että siellä selitetään tosi hyvin ja kattavasti, miksi pelkästään itsetuntoon keskittyminen ei ole lastenkasvatuksessa kannattava reitti: jos lapsia hehkutetaan ja kehutaan jatkuvasti ilman sen suurempia perusteluja, he oppivat ajattelemaan, että elämässä menestyäkseen ei oikeastaan mitään tarvitse tehdäkään. Jatkuvalla kehumisella ja hypettämisellä kasvatetut lapset ovat toki varmoja itsestään, mutta se ei välttämättä korreloi lapsen osaamisen, vastuunottokyvyn tai muiden taitojen kanssa. (Tästäkin oli tehty metatutkimusta. Katso myös: Johanna Tukiaisen tanssitaidot.)

Kun taas jos keskitytään treenaamaan lasten itsekontrollin kykyä ja tahdonvoimaa, näin kirjoittajat argumentoivat, lapsi oppii sekä näkemään vaivaa että kehittää terveen itsetunnon niiden asioiden suhteen, joissa on oikeasti taitava. Tähän asti mä olen kirjoittajien kanssa täysin samaa mieltä.

Missä on lapsentahtinen itsekontrollin treenaus, kysynpä vaan

Se, missä mä vähän petyin tähän kirjaan, on se, miten sitä itsekontrollia ja tahdonvoimaa lapsille pitäisi kirjoittajien mukaan treenata. Yhtenä esimerkkinä nimittäin mainitaan huudatusunikoulu, jolloin vauvan annetaan itkeä huoneessaan X minuuttia ja sitten mennään rauhoittelemaan, ja tätä toistetaan kunnes lapsi hiljenee. Tämä vaatii kirjan mukaan vanhemmiltakin itsekuria, jotta he eivät mene huutavan lapsensa luokse liian aikaisin, mutta kuulemma muutamassa yössä lapsi ”oppii rauhoittamaan itsensä”.

Mjoo. Tämän samaisen kirjan perusteella itse ajattelisin, että jo valmiiksi väsyneen, eli egovajauksesta kärsivän, lapsen laittaminen yksin stressaavaan tilanteeseen ilman säätelyapuna toimivaa vanhempaa ei varsinaisesti edistä minkäänsorttista tervettä oppimista.

Vauvan käytös epäilemättä muuttuu, kun kukaan ei auta siinä stressaavassa tilanteessa, ja vauva huomaa että on fiksumpaa säästää energia sen yksinäisyyden sietämiseen kuin avun pyytämiseen. Silti mun mielestäni on kirjoittajilta jotenkin aika ristiriitaista puhua ensin laajasti siitä, miten aikuisen on terveellistä muuttaa elämäänsä pikkuhiljaa ja asteittaisesti ja rajallinen tahdonvoimansa huomioiden, ja sitten ohittaa täysin sellainen ajatus, että ehkä sama pitäisi paikkansa vauvojenkin kohdalla.

Toinen ongelma, joka mulle heräsi tän kirjan vanhemmuusosiota lukiessa, oli rangaistusten ja palkkioiden esitteleminen tosi hyvinä lastenkasvatuskeinoina.

Sinänsä kirjoittajilla on hyviä pointteja siinä, että lasten käytökseen on puututtava ja lapsia on ohjattava kohti hyväksyttävää käytöstä, heiltä on edellytettävä vastuunottamista ja odotukset on tehtävä selviksi.

Ja ehkä juuri siksi mun mielestä onkin tosi kummallista, että siellä puhutaan nimenomaan rankaisemisesta, eikä esimerkiksi ongelmanratkaisusta – jäähyttäminen ja viikkorahojen vieminen kun nimenomaan eivät ohjaa lasta ajattelemaan, miksi hänen toimintansa ei ollut hyväksyttävää ja mitä hän voisi tehdä asian korjaamiseksi. Sen sijaan lapsen itsekontrolli ehkä kehittyy siihen suuntaan, että hän ei jää niin herkästi kiinni pahanteostaan tai välttää kiellettyjen asioiden tekemistä tasan niin kauan kuin siitä on pahimmassa tapauksessa vahinkoa hänelle itselleen.

Ihmeellistä rangaistusten hehkuttaminen on mun mielestä siksi, että esimerkiksi tarvekeskeinen ongelmanratkaisukin, gordonilaisittain molemmat voittavat -menetelmä, vaatii kyllä lapselta itsekontrollia (koska lapsi harjoittelee säätelemään toimintaansa myös muiden tarpeet huomioiden). Se vain keskittää lapsen ja aikuisen huomion ongelmatilanteeseen ja sen ratkaisuihin, ja on siinä mielessä pitkällä tähtäimellä mun mielestä rakentavampi ratkaisu.

Itsekuri kasvattaa tahdonvoimaa, myös lapsilla

Se, mikä mun mielestä tossa vanhemmuusosiossa oli ilahduttavaa, oli sellaiseen lasten vastuuttamiseen kannustaminen, ja ajatus siitä, että tapojen ja rutiinien opettelu treenaavat tahdonvoimaa. Kaikenlainen pitkäjänteinen harjoittelu, olipa se futistreeneissä käymistä tai soittoläksyjen treenaamista tai uskonnollisissa perheissä vaikka rukousten ja tekstien ulkoa opettelua, kehittää lapsen (ja aikuisenkin) tahdonvoiman kestävyyttä. Ja se kestävyys ulottuu myös sen treenatun alueen ulkopuolelle – jos lapsella on tapana harjoitella sinnikkäästi vaikkapa nyt soittoläksyjä, niin hän jaksaa matikankokeessa keskittyä pitempään tehtävien ratkomiseen kuin yhtä älykäs lapsi, joka ei ole harjoittanut itsekontrolliaan. Ja niin edelleen.

Kaikenkaikkiaan tossa kirjassa on paljon hyödyllistä vanhemmuuden näkökulmasta. Ja toki on sanottava, että jos kirjoittaa kirjaa vaikkapa nyt tahdonvoimasta, niin ei varmastikaan tule samalla tavalla perehtyneeksi yhden elämänalueen eri vivahteisiin, kun työn alla on monta muutakin kappaletta. Näkökulma pitää valita, ja tohon näkökulmaan esimerkiksi se itsetunnon ja itsekontrollin vertailu puolustaa paikkaansa ihan ehdottomasti. On varmasti myös niitä perheitä, joissa rangaistukset ja palkinnot tuo elämään edes jotain rutiinia ja järjestystä, jos aikaisemmin lapsilta tai aikuisilta ei olla odotettu mitään itsekontrollia. Silti mulle näin lapsentahtisena äitinä tulee sellainen fiilis, että tossa on vähän vedetty mutkia suoriksi sen jälkeen, kun on huomattu, että itsekontrollilla on niinkin kattava vaikutus ihmisen elämään.

Kaiken tämän jälkeenkin mä olen ihan äärimmäisen tyytyväinen, että tulin aikanaan hankkineeksi ja lukeneeksi tän kirjan. Koska kuten mainitsin alussa, mä käytän tästä löytämiäni ajatuksia varmaankin päivittäin lasteni kanssa. En huutounikouluttamalla tai rankaisemalla ”nopeasti ja kohdennetusti”, vaan huomioimalla oman ja lasteni tahdonvoiman tason ja toimimalla sen puitteissa. (Muokattu 17.7.2013: Aiheesta ”Miten mä hyödynnän tahdonvoiman käsitettä meidän perheen arjessa” lisää täällä.)

[Loppukaneetti, jolle en keksinyt hyvää otsikkoa]

Noin yleisesti ottaen suosittelen kyllä Willpowerin lukemista kaikille, joita yhtään kiinnostaa ihmisten käytös ja sen kommervenkit. Siellä on muun muassa kiinnostavia juttuja kiusausten vastustamiseen (kuten laihdutuskuureihin ja AA-kerhoon) liittyen. Ja selitys PMS:lle: luteaalivaiheessa, eli juuri ennen kuukautisia, naisen lisääntymiselimistö varaa tavallista suuremman osan verensokerista omaan käyttöönsä, joten tahdonvoimalle jää vähemmän tankkia. Toisin sanoen ennen kuukautisia joko syö tavallista enemmän tai sitten on pinna kireällä ja itsehillintä koetuksella.

Ja oikeastaan siitäkin näkökulmasta suosittelen tän lukemista, että on helpompi tunnistaa tahdonvoiman ja itsekurin vaihtelut kun tietää, mihin ne liittyvät.

Että ei yritä tsempata samaan aikaan kodinhoitoa, kuntoilua, ruokavaliota ja lasten huomioimista kuntoon, koska sitä jaksaa maksimissaan pari päivää ja sitten on tankki niin tyhjä, että ei jaksa kiinnostaa mikään rakentava toiminta.

Eikä yritä tehdä isoja päätöksiä elämänsä suuntaan liittyen silloin, kun tuntuu että kauppalistankin tekeminen on ylivoimainen tehtävä.

Eikä tunne kohtuutonta syyllisyyttä siitä, että jaksaa olla lempeä ja aurinkoinen ainoastaan virkeänä ja levänneenä.

Ja ehkä muistaa vähän paremmin pitää itsestään huolta – puolustaa oikeuttaan levätä, syödä ruoka lämpimänä, olla välillä täydessä hiljaisuudessa – kun ymmärtää, kuinka kauaskantoisia seurauksia on sekä täydellä että tyhjällä tahdonvoimatankilla.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Jos olet lukenut kyseisen kirjan, niin kerro ihmeessä kommenttejasi. Saa myös jakaa, mitä tuli mieleen tästä mun kuvauksesta tai pohdinnoista, tai yleensä tahdonvoimaan, egovajaukseen ja itsekontrolliin liittyvistä jutuista. Kommentoidaan sillai itseä ja toisia kunnioittavasti ja arvostavasti – ja jos siihen ei riitä itsekontrolli, niin sitten mieluiten ei kommentoida. 😉

P.S. Tuleeko sulle jo Lupa olla minä -kirje?

Sormi-Shiva Nata

Mä kehitin tossa viikonloppuna sormi-Shiva Natan. Perusasennot on siis seuraavat:
1 = peukalo ja etusormi yhteen
2 = keskisormi ja etusormi yhteen
3 = nimetön ja etusormi yhteen
4 = pikkusormi ja etusormi yhteen.

Shiva Natassa asennot kerrotaan aina vasen käsi ensin, eli 1:1 tarkoittaa tässä, että molemmista käsistä on peukalo ja etusormi yhdessä, ja 2:3 tarkoittaa, että vasemman käden keskisormi ja etusormi on yhdessä ja oikean käden nimetön ja etusormi on yhdessä.

”Eteenpäin” tarkoittaa numeroita isompaan päin, ”taaksepäin” numeroita pienempään päin. Nelosen jälkeen palataan ykköseen.

Tällä voi tehdä toistaiseksi pelkästään tasoa 1, mutta senkin kanssa saa hetken kulumaan. Kokeile:

Aloitusasento 1:1.
molemmilla käsillä yksi kierros eteenpäin -> 2:2, 3:3, 4:4, 1:1
molemmilla käsillä yksi kierros taaksepäin -> 4:4, 3:3, 2:2, 1:1
vasen käsi eteenpäin, oikea taaksepäin -> 2:4, 3:3, 4:2, 1:1
vasen käsi taaksepäin, oikea eteenpäin -> 4:2, 3:3, 2:4, 1:1

Peilikuva, aloitusasento 1:1 (peilikuvassakin luetaan vasen aina ensin)
molemmilla käsillä yksi kierros eteenpäin -> 2:2, 3:3, 4:4, 1:1
molemmilla käsillä yksi kierros taaksepäin -> 4:4, 3:3, 2:2, 1:1
oikea käsi eteenpäin, vasen taaksepäin -> 4:2, 3:3, 2:4, 1:1
oikea käsi taaksepäin, vasen eteenpäin -> 2:4, 3:3, 4:2, 1:1

Aloitusasento 2:1
molemmat eteenpäin -> 3:2, 4:3, 1:4, 2:1
molemmat taaksepäin -> 1:4, 4:3, 3:2, 2:1
vasen eteen, oikea taakse -> 3:4, 4:3, 1:2, 2:1
vasen taakse, oikea eteen -> 1:2, 4:3, 3:4, 2:1

Peilikuva, aloitusasento 1:2
molemmat eteenpäin -> 2:3, 3:4, 4:1, 1:2
molemmat taaksepäin -> 4:1, 3:4, 2:3, 1:2
oikea eteen, vasen taakse -> 4:3, 3:4, 2:1, 1:2
oikea taakse, vasen eteen -> 2:1, 3:4, 4:3, 1:2

Ja niin edespäin. Loput aloitusasennot on 3:1 ja peilikuva 1:3 sekä 4:1 ja sen peilikuva 1:4. Kaikissa sarja menee samalla tavalla: molemmat eteenpäin, molemmat taaksepäin, vasen eteen oikea taakse, vasen taakse oikea eteen, ja sitten peilikuva.

Varsinaisessa Shiva Natassa numerosarjat on ihan täsmälleen samat kuin tässä kirjatut, eli periaatteessa myös vaikutuksen pitäisi olla samansuuntainen. Tän sormiversion hieno puoli on se, että tätä voi tehdä vaivihkaa vaikka bussissa istuessa, lasta nukuttaessa pimeässä huoneessa (kysy vaan, mistä tämä idea tuli 😉 ), tai ylipäänsä missä vaan jos täytyy saada ajatukset skarpattua mutta ei ole kauhean kätevää ruveta huiskimaan käsillä ympäriinsä.

Tätä voi tehdä joko koko setin alusta loppuun, tai sitten lopettaa siinä kohtaa kun aivoihin alkaa sattua. On hyvä varata tän tekemisen jälkeen minuutti tai kaksi rauhallista aikaa, niin voi istua ja antaa aivojen ja ajatusten tasaantua.

Jos kokeilet, niin kerro ihmeessä kommenteissa, miten sujui ja miltä tuntui!