Joulukalenteri 23.12.: Mitä tunteita toivoin joululta, ja miten niitä saisi?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Aatonaaton, ja tämän kalenterin viimeinen, joulukalenterikysymys on seuraava:

Mitä tunteita toivoin joululta ja sen odotukselta? Mitä voisin tehdä tai ajatella, jotta saisin niitä tunteita tähän hetkeen?

Tämä joulukalenteri alkoi sillä, että marraskuun lopussa mietittiin, mitä tunteita haluaisi joulua kohti kulkiessa kokea. Tänään ne tunteet on hyvä muistuttaa itselle mieleen. Tai jos ei silloin marraskuussa tullut miettineeksi, millaisia tunteita joululta toivoisi, niin sen voi tehdä ihan hyvin vielä nyt. (Syvä hengitys, pysähtyminen sen äärelle, mitä minussa tällä hetkellä liikkuu.)

Itse toivoin näitä tunteita:

Iloa, rauhaa, yhteyttä, herkistymistä, rentoutumista, myötätuntoa, antamisen iloa, riittämistä (miten voi olla, että riittämättömyyden tunteelle ei ole edes sanaa suomen kielessä?! No sitä kuitenkin.)

Edelleenkään ei ole myöhäistä kokea niitä tunteita.

Mistä löytäisin niitä ihania tunteita?

Voin esimerkiksi nimetä asioita, jotka herättävät, tai ovat joulua kohti kulkiessa herättäneet, minussa näitä tunteita. Ja sitten antaa niiden ihanien asioiden, kokemusten, mielikuvien olla mielessä ja vain nautiskella siitä, miten ihania ne olivatkaan.

Voin virittäytyä joulun toivoon siitä, että millaisissa hetkissä voisin esimerkiksi huomenna tai ylihuomenna kokea iloa, rauhaa, rentoutumista, myötätuntoa.

Voin makustella sitä tunnetta mielessäni ja kehossani. Ilo, miltä se tuntuu? Missä huomaan sen? Mitä ajatuksia ja mielikuvia huomaan kun kutsun iloa? Tai rauhaa, tai myötätuntoa?

Voin kuulostella, mitä se tunne kutsuisi minua tekemään?

Jos istun ja fiilistelen, että ilo, miltä se tuntuu, niin mitä se ilo kutsuisi seuraavaksi tekemään? Lähettämään ystävälle viestin, istumaan hetken aikaa aloillaan ja lukemaan kirjaa, tanssimaan ja kuuntelemaan joululauluja?

Tai voin miettiä, että miten näistä kaikista vielä tekemättömistä hommista löytyisi se tunne, jota kaipaan? Millä tavalla jouluruokien laittaminen voisi kytkeytyä myötätuntoon? Entä siivoaminen rauhaan? Jos tietäisin varmasti, että se puuha tuo minulla juuri haluamaani tunnetta, niin mikä ajatus auttaisi löytämään sen? (Esimerkki: Siivoaminen on tapa tuoda rauhaa, koska silloin ne kaikki kodittomat tavarat eivät huutele kodittomista sijoituspaikoistaan minulle joulun aikana. Tai ruoanlaitto tuo läsnäoloa, koska silloin saan luvan kanssa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.)

Voin myös miettiä, että mitä tarvitsen, että tuntisin näitä tunteita? Tarvitsisinko yhteyttä, tukea, tilaa, luottamusta, kunnioitusta? Tarvitsenko läsnäoloa, inspiraatiota, pätevyyttä, seikkailua? Ihan vain jo sen tarpeen löytäminen, ja vaikka sen ajatuksen hengittäminen rauhallisesti, voi avata niiden ihanien tunteiden kokemuksen.

Toivottavasti löydät tähän aatonaattoon edelleen ja uudestaan niitä tunteita, joita kaipaisit joulunaikaan. ❤️

Huomenna on aatto, ja siihen toivotan sinulle ihania omannäköisiä joulun hetkiä. Toivottavasti tämä joulukalenteri on auttanut sinua laskeutumaan jouluun ja löytämään toivomiisi tunteisiin virittymisen hetkiä.

Ihanaa joulua, ystävä. ❤️

Joulukalenteri 21.12.: Miten laskeudun joulua kohti?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun 21. päivän joulukalenterikysymys on seuraava:

Mitä tarvitsen, jotta jouluun laskeutuminen olisi miellyttävää ja rentouttavaa?

Mitä tarkoittaa jouluun laskeutuminen?

Kuvittele portaat, joiden yläpäässä on arki, ja alhaalla on joulu. Arjen tunnelma on yhdenlainen, joulun tunnelma on toisenlainen. Millaisilla askelilla, yksi kerrallaan, voisit päästä arjesta jouluun?

Omassa mielessäni portaiden mielikuva näyttää seuraavanlaiselta: ylhäällä, arjessa, on kiireistä ja valoisaa ja päässä suhaa miljoona ajatusta ja todo-asiaa. Alhaalla, joulussa, on lämmintä ja rakkaudellista ja rauhallista ja läsnäolevaa. Ylhäällä on kaaos, joulussa on rauha. Miten kiireestä ja kaaoksesta ja todo-listasta pääsee lämpimään ja rakkaudelliseen ja läsnäolevaan?

No ainakin niiden keskeneräistä asioiden päättelemisellä. Jotkut jutut täytyy tehdä ennen joulua valmiiksi, toisista asioista on parempi tehdä sellainen ”en ajattele ennen 27.12.” -tyyppinen lupalappu itselleen. Mitä vähemmän keskeneräisiä asioita päässä on, sitä helpompi on olla läsnä.

Tähän auttaa esimerkiksi se, että listaa kaikki keskeneräiset asiat paperille, laittaa ruksin niiden viereen joille itse ei voi tässä vaiheessa mitään, nuolen (esimerkiksi) sellaisten asioiden perään, jotka eivät kaada maailmaa jos ne hoitaakin vasta joulun jälkeen, ja huutomerkin (esimerkiksi) sellaisten asioiden perään, jotka täytyy hoitaa ennen joulua. Esimerkiksi viimeiset joululahjat, jouluostokset, se yksi puhelu tai sähköposti jotta vastaanottaja ei joudu joulun yli arvailemaan, mitenhän sen kanssa nyt oli. Ja sitten tekee (tai nakittaa muille) vain ne huutomerkkihommat ja jättää paperin odottamaan välipäiviä.

Joulufiilistä luovat myös asiat, jotka eivät liity vain jouluun

Rauhallisuus ja läsnäolevuus tulee toki myös siitä, että jouluna tulee oltua vähemmän ruudun ääressä kuin tavallisesti. Joo, ja siitä että on tehnyt itselleen tilaa ja aikaa olla läsnä ja puuhata arkisia juttuja. Jouluna ei tarvitse miettiä, että mitä syödään, eikä että milloin täytyy ehtiä mihinkin. (Tai ainakin meidän joulusta kaikki sellainen on karsittu kokonaan pois.) Sen sijaan on aikaa lukea kirjaa, touhuta lasten kanssa, jutustella ja ylipäänsä höhhöillä niitä asioita mitä sattuu tulemaan mieleen.

Toki se tila ja aika täytyy oikeasti tehdä itselle – siivoilla, suunnitella ruoat, laittaa ruudut pois, päättää että nyt en ajattele työasioita tai muita maailman murheita kun ei ole sen aika. Vaan on se kyllä sen arvoista, yleensä.

Oikeastihan sellaisen rutiinin pyörittäminen ei olisi mahdotonta myöskään tavallisessa arjessa. Kerran viikossa kun suunnittelee ruoat, niin on vähemmän kiirettä iltaisin. Joka päivä kun siivoaa päivän jäljet pois, niin koti pysyy fiksummassa järjestyksessä. Ja vaikka ruudun tuijottaminen ei sinänsä paha asia ole, niin kyllä ainakin itsellä huomaa selkeän eron vireessä niinä päivinä kun on tullut tietoisesti tehtyä jotain muutakin.

Niin ehkä (taas) joulu on hyvä aika harjoitella tiedostamaan sitä, mistä kaikista pienistä asioista tulee se ”joulun tunnelma” ja onko niillä oikeasti mitään tekemistä itse joulun kanssa? Vai olisiko niissä kuitenkin kyse siitä, että huomioi omia tarpeitaan? Että ennakoi ja näkee vaivaa sen eteen, että itsellä ja läheisillä olisi hyvä ja rakkaudellinen ja läsnäoleva fiilis? Koska jos niitä asioita oikeasti saa tiputeltua myös arkeen, niin ero portaiden yläaskelman ja ala-askelman välillä voisi ehkä ensi vuonna kaventua.

Huomenna mietitään niitä odotuksia, joita meillä on tai oli joulua kohtaan. Odotusten tiedostaminen liittyy nimittäin vahvasti siihen, onko lopputulos (vaikkapa nyt se joulunvietto) ilahduttava kokemus vai pettymys. Huomiseen, lämpöisiä jouluun laskeutumisen hetkiä! <3

Joulukalenteri 19.12.: Kalkkiviivoilla perustarpeet usein unohtuu

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun yhdeksästoista päivä. Tämän päivän luukkukysymys on seuraava:

Miten huolehdin perustarpeistani tällä viikolla?

Onko sinullekin joskus käynyt niin, että mitä lähemmäs tulee jonkin ison tapahtuman alkaminen, projektin deadline tai muu valmistelua vaativa ajanjakso, sitä huonommin tulee huolehtineeksi itsestään? Vähän yöunista nipistämistä, ehkä fiksusta ruokailusta tinkimistä, sen sellaista. Kahvia tulee juotua tarpeettoman paljon ja vettä vähemmän, liikkumisesta tai läheisten kanssa vietetystä ajasta puhumattakaan?

Ikään kuin se oman kehon ja mielen hyvinvoinnista tinkiminen jollain maagisella tavalla parantaisi tehoja tai suorituskykyä. Ikään kuin tunti pois nukkumisesta, liikkumisesta tai suihkussa haaveilusta olisi tunti tehokasta asioiden suorittamista hyvällä fiiliksellä.

Joskus tarvitaan kiri, vaan tarvitaanko aina?

Ja toki joo, joskus on sellaisia projekteja jotka täytyy pinnistää maaliin saakka oli fiilis mikä tahansa, koska siellä maaliviivan toisella puolella voi sitten rauhassa rentoutua. (Lähinnä synnyttäminen ja gradu tulevat omasta kokemuksesta mieleen, mutta toki niitä tilanteita on muitakin.) Silloin kun sen päätöksen on tehnyt tietoisesti, niin viime hetken paniikki/inspiraatio/loppukiri (valitse omasi) voi olla hienokin kokemus.

Toisinaan se kuitenkin jää päälle. Sellainen ajatus, että loppukirin täytyy aina olla kiri, jonka aikana ei tehdä mitään muuta kuin vain hengissäpysymisen kannalta tärkeimmät asiat. Sellainen fiilis, että sadan prosentin suorittaminen on nyt ensisijaista, fiilistellään muita tarpeita sitten myöhemmin. Ja jos se vaihde jää päälle, niin ei sitä myyttistä ”myöhemmin” -hetkeä tule ikinä.

Niin entäs jos tällai joulun alla kokeilisi sellaista, että menisi suht fiksuun aikaan nukkumaan, ainakin muutamana iltana? Että katsoisi kellosta, milloin olisi fiksu aika syödä? Että ihan asiakseen laittaisi kalenteriin myös liikkumista? Että sopisi ystävän kanssa vaikka parinkymmenen minuutin puhelun, jolloin puhutaan jostain ihan muusta kuin joulukiireistä?

Tankkaa hyvä ihminen välillä

Jaksaminen on sillä tavalla uusiutuva luonnonvara, että sitä tulee lisää kun huolehtii omista tarpeistaan. Ja jos mielessä on sellainen illuusio, että omista tarpeista huolehtimiseen ei ole aikaa, niin no, no niin. Se on vähän kuin lähtisi ajamaan Hangosta Utsjoelle kauhealla kiireellä ja vakuuttuneena siitä, että ei meillä ole aikaa tankata tätä autoa. Johonkin asti pääsee ja sitten yksinkertaisesti ei enää etene.

Listasin tuolla ylhäällä esimerkkeinä perustarpeista ruoan, veden, nukkumisen ja liikkumisen lisäksi läheiset ihmiset. Periaatteessa hengissä pysyy ilmankin aitoa yhteyttä ja nähdyksi ja kuulluksi tulemista – ja silloin jos toiminnan kriteerinä on ”pysyn hengissä”, niin ei siinä mitään, saa olla. Tavallaan kuitenkin toivoisin, että suurimmalla osalla tämän blogin lukijoista olisi myös ihan tärkeää se, että miltä elämä tuntuu siinä hengissä pysyessä. Niin jos niihin perustarpeisiin nyt sattuu kuulumaan se, että laittaa tasatunnein ystävän kanssa ”mitä kuuluu, olet mielessä” -viestejä, tai raportoi päivän kulkua rakkaimmalle keskustelupalstalle, niin sitten kuuluu.

Yhteys toisiin ihmisiin voi nimittäin hyvin olla se, mikä muistuttaa myös pitämään huolta siitä omasta kehosta. Jos minä olen noille ihmisille tärkeä ja merkityksellinen, niin ehkä voisin huolehtia itsestäni vaikka sitten joululahjaksi heille. Erityisesti meille ”en minä mitään tarvitse olihan teillä muilla varmasti kaikki hyvin” -toipujille se voi olla pinnistelyvaiheessa ihan ratkaisevaa.

Pitäkää itsestänne huolta, rakkaat. ❤️ Huomenna mietitään sitä, että miten saisi kotia joulukuntoon jos kävikin niin, että joulusiivousta ei tullut aloitettua marraskuun lopussa. Siihen asti ihania, omista tarpeista huolehtivia joulun odotuksen hetkiä!

Joulukalenteri 18.12.: Joulunalusviikko Maslow’n pyramidin huipulla

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kahdeksastoista luukku tarjoaa seuraavan kysymyksen:

Kuuluuko jouluuni musiikki, taide, luovuus, hengellisyys? Millaiset muodot tekevät hyvää joulufiilistä?

Eilen pohdittiin joulun käytännön suunnitelmia. Mainitsin jo silloin, että joulunalusviikko on hyvää aikaa joko virittää itsensä ihanalle joulumielelle tai vaihtoehtoisesti polttaa itsensä loppuun puuhaamalla kaikkea käytännöllistä ja ajattelemalla, että sitten jouluaattona ehtii hengähtää ja nauttia.

Oikeastihan se ei mene niin. Jos on koko viikon (kuukauden, vuoden) häärännyt kaikkea mahdollista käytännöllistä ja ohittanut kokonaan merkityksellisyyden, hengellisyyden, kauneuden, inspiraation ja luovuuden tarpeet (noin esimerkiksi), niin ei jouluna ole tarpeeksi tunteja kaiken sen vajeen paikkaamiseen. Vaikka saisi koko joulun elää ilman vastuun häivääkään, niin silti arki koittaa aivan liian nopeasti. Ja etenkin jos joulunakin on vastuussa esimerkiksi omasta jälkikasvusta tai käytännön järjestelyistä, niin sitä vähemmän on aikaa paikata niitä tarpeita.

Inspiraation pilkahduksia

Itse olen harjoitellut sellaista lähestymistapaa, että jos jokin asia vastaa niihin merkityksellisyyden ja hengellisyyden ja inspiraation ja luovuuden tarpeisiin, niin teen niitä mielummin vähän joka päivä kuin odotan sitä päivää, jolloin on esimerkiksi viisi tuntia keskeytymätöntä aikaa jollekin ihanalle puuhalle tai projektille.

Itselleni joulun fiilistä tuovat joululaulut, askartelu ja jouluevankeliumin fiilistely tavalla tai toisella. Joululaulujen kanssa oli sikäli onnellinen tilanne, että laulubändin kanssa pidettiin viime viikolla joulukonsertti, jonka kappaleiden harjoittelu alkoi jo loka-marraskuulla. Nyt kun konsertti on pidetty, niin täytyy ehkä kaivaa joko Jouluradio tai Rajattoman Joulu -levy soittoon. Askarteluintoon ei tänä vuonna tullut korttiosastosta helpotusta, niin näpersin tuossa iltana eräänä sellaisia punossydämiä ja pieniä lahjarasioita joulukuuseen. En tsiljoonaa, mutta muutaman. Ja niin edespäin.

Yleensä luovuutta ja taidetta ja hengellisyyttä on helpompi nivoa omaan arkeen jos se jollain tavalla liittyy johonkin ”hyödylliseen” tai muihinkin tarpeisiin. Vaikka niihin joulukortteihin, tai ystävien tapaamiseen, tai toisten ilahduttamiseen. tai Se on toki ihan hyvä syy sekin täyttää niitä tarpeita.

Samalla on hyvä kuulostella, täyttyvätkö ne tarpeet jos mitään ns. hyödyllistä tapaa niiden kohtaamiseen ei ole? Ja jos eivät täyty, niin mitä sellaista voisin tehdä, mikä olisi ihan vain sitä varten? Voisiko olla mahdollista, että kuuntelisi musiikkia vain inspiraation takia, lukisi muutaman merkityksellisen tekstin vain sen merkityksellisyyden takia, piirtäisi tai askartelisi vain siksi että luovuus kutsuu eikä siksi että tuotoksista pitäisi tulla erityisen hienoja?

Pyramidi ei ole pyramidi ilman huippua

Maslow’n tarvehierarkia kuvataan usein pyramidina. Pyramidin ylimmässä kärjessä on joukko itsensä toteuttamisen tarpeita, joihin kuuluvat myös nuo listatut luovuus ja merkityksellisyys ja kauneus ja hengellisyys.

Oma kokemukseni on, että se Maslow’n pyramidi tulee otettua aivan liian konkreettisesti: jos en ole levännyt ja syönyt, tai jos olo on yksinäinen tai riittämätön, niin ihan turha miettiä mitään kauneutta tai luovuutta. Vaan entä jos juurikin niistä tarpeista saisi jotain piristysruisketta sinne arkeen, niin että tuntuisi oikeastaan ihan hyvältä ajatukselta pitää kehostakin vähän parempaa huolta, tai puhua läheiselle siitä mikä painaa?

Ja miksi erityisesti joulunalusviikolla? Koska tähän viikkoon on niin helppo tunkea kaikkea mahdollista hyödyllistä ja ohittaa – ihan vähän ja väliaikaisesti ja toistaiseksi vaan – kaikki ne pyramidin huipun tarpeet. Ja kuitenkin usein ne luovuuden, kauneuden, hengellisyyden ja merkityksellisyyden kokemukset liittyvät vahvasti joulun fiilikseen. Niin miksi sinnitellä aattoon asti ilman niitä? Voisiko niitä ripotella tähän viikkoon ikään kuin jouluun virittäytymisen hengessä?

Ja mitkä ne tavat sinulle voisivat olla? Millaisista joulutapahtumista nautit? Millaiset jouluun liittyvät puuhat sinua inspiroivat? Mikä joulussa sykähdyttää?

Voisiko sille tehdä aikaa, vaikka vartin päivässä?

Huomenna pohditaan sitten sitä Maslow’n pyramidin pohjakerrosta. Miten huolehdin perustarpeistani tällä viikolla, jotta en ole aattoaamuna räjähtänyt kiukkuinen zombie? Huomiseen, lempeitä jouluun virittäytymisen hetkiä!

Joulukalenteri 16.12.: Stressaavat kohtaamiset jouluna

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kuudennentoista päivän kysymys on seuraava:

Onko joku ihminen, joka liittyy joulunviettoon ja jonka kanssa oleminen stressaa tai kuluttaa? Miten voin valmistautua?

On ihanaa, jos voi valita, kenen kanssa viettää joulun. Aina ei voi valita. Tai sitten joku ihminen on sillä tavalla ristiriitainen tyyppi, että hän on tärkeä osa joulua ja samalla syystä tai toisesta hänen kanssaan oleminen vie omaa energiaa.

Näihinkin tilanteisiin voi valmistautua etukäteen, ja ne on hyvä tehdä rauhassa ja vaiheittain.

1. Itse-empatia, tunteiden ja ajatusten nimeäminen ja hyväksyminen

Itse yleensä aloitan siitä, että hengitän syvään ja ajattelen tämän ihmisen kohtaamista – rauhassa ja reilusti etukäteen. Huomaan, mitä kaikkia ajatuksia ja tunteita minulla tämän ihmisen kohtaamiseen liittyy.

Oikein voimakkaissa reaktioissa istun ensin ihan rauhassa paikallani ja nimeän, mitä tuntemuksia huomaan kehossani kun ajattelen, että kohtaan tämän ihmisen. ”Rintakehässä puristaa, niskaa kiristää, kurkkua kuristaa, vaikea hengittää.” Niille tuntemuksille voi vaikka sanoa ”saat olla”, tai ”kiitos”, tai vain ajatella niihin rakkautta ja lämpöä. Hyväksyä ne tunteet ja tuntemukset, joita sen kohtaamisen ajattelu herättää – vaikka niille ei vielä löytäisi edes sanoja.

Tähän kohtaan voin pyytää avuksi myös jonkun toisen ihmisen, jonka tehtävä on kuunnella empaattisesti, arvata millaisia tunteita päässäni ehkä liikkuu, tai vain istua hiljaa vieressä ja antaa minun hengittää sitä omaa prosessiani.

2. Ajatusten näkyviin tuominen ja purkaminen

Sitten kun reaktio on laantunut sen verran, että löydän sanoja kokemukselleni, usein kirjoitan paperille tai koneelle, mitä kaikkia tunteita ja ajatuksia huomaan. Sensuroimatta ja niin suorin sanankääntein kuin ikinä – näissä prosessoinneissa ei tarvitse kainostella.

”Hävettää, kun en ole osannut siitäkään yhdestä asiasta kertoa, kun pelkään, että se ajattelee että oon kauhea ihminen jos se saa tietää. Ahdistaa, kun en jaksaisi sitä takapajuista jankkaamista sellaisista asioista mistä se ei mitään tiedä. Vituttaa, kun tiedän jo valmiiksi että se alkaa marttyyriksi kun puhutaan siitä tietystä aiheesta ja mä en jaksaisi kuunnella sellaista uhriutumista.”

Ja niin edespäin.

Joskus työstän sitä kirjoittamaani tekstiä lause kerrallaan samoilla Byron Katien opeilla, joista oli puhetta jo ajan ja resurssien yhteydessä. Onko tämä ajatus totta? Miltä minusta tuntuu, miten käyttäydyn, kun ajattelen näin? Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Ja niin edespäin.

Usein The Work -prosessointi auttaa keventämään oloa huomattavasti. Muitakin tällaisia uskomuksia purkavia tekniikoita on, esimerkiksi Ho’oponopono, jonka idea on periaatteessa vain sanoa niille ajatuksille ja tunteille kiitos-anteeksi-rakastan sinua kun ne heräävät huomion kohteiksi.

3. Omat tarpeet

Kun olen saanut sitä pahinta ajatusmylläkkää purettua ja uskomuksia ehkä jollain tavalla kevennettyä, niin voi olla hyvä hetki miettiä, mitkä tarpeet minulla heräävät ääneen kun olen tämän ihmisen kanssa läsnä. Mitä kaipaan, mitä tarvitsen, kun ajattelen hänen kohtaamistaan? Luottamusta, kunnioitusta, turvaa, yhteyttä? Vuorovaikutusta, aitoutta, rehellisyyttä, vastavuoroisuutta? Vapautta, seikkailua, huumoria? (Yhden listauksen ihmisen eri tarpeista löydät täältä.)

Tarve on eri asia kuin strategia. Voin kaivata kunnioitusta, ja se on eri asia kuin ”hänen pitäisi kunnioittaa minua”. (Jälkimmäinen on uskomus siitä, että tuo on paras tai ainoa strategia saada kunnioitusta – muitakin on.) Usein jos jonkun ihmisen käytös tökkää minussa hereille esimerkiksi luottamuksen tai kunnioituksen tarpeen, niin kaikkein paras tapa helpottaa tilannetta on etsiä oma luottamuksen tai kunnioituksen tankki täyteen jollain toisella tavalla.

Jos luottamuksen tarpeeni on täynnä, niin minun on helpompi tulkita toisen ”sinä kun olet sellainen tuuliviiri hehheh” -kuittaukset tai marttyyriasenteet niin, että ne kertovat hänen omasta näkökulmastaan, eivät minusta. Jos kunnioituksen tarpeeni on täynnä, ja toinen kohtelee minua epäkunnioittavasti, niin minun on helpompi sanoa ääneen, että tuo ei ole ookoo, ole hyvä ja lopeta.

Niitä omia tarpeita on myös hyvä kirjoittaa itselleen muistiin. Niihin voi nimittäin palata siinä vaiheessa, kun miettii sopivia hätästrategioita varsinaisen tilanteen varalle.

4. Empatia toista ihmistä kohtaan

Omien tarpeiden huomioimisen jälkeen seuraava hyödyllinen askel on usein se, että mietin kymmenen asiaa, joita minulla ja tällä vaikealla ihmisellä on yhteistä. Se tuntuu aina aloittaessa teennäiseltä ja väkinäiseltä, mutta sitten kun on saanut ensimmäiset pari itsestäänselvää juttua mietittyä (”1: Haluamme molemmat viettää joulun näiden ihmisten kanssa. 2: Pidämme molemmat luumutortuista.”), niin siellä seitsemännen, kahdeksannen, yhdeksännen kohdalla alkaa usein jo aidosti löytyä empatiaa sitä ihmistä kohtaan. Hänkin on vain ihminen, hänelläkin on tunteet ja mieltymykset, hänkin yrittää parhaansa mukaan täyttää tarpeitaan.

Sen jälkeen, kun pystyn ajattelemaan sitä toista ihmistä jonkinlaisella lämmöllä ja hyväksynnällä (enkä enää voimakkaan negatiivisen reaktion värittämänä – jos sitä vielä tapahtuu, niin on hyvä palata kohtiin 1-3), niin voin aidosti treenata empatiaa häntä kohtaan.

Jos tämä ihminen tekee toistuvasti jotain sellaista, mikä minua hiertää ja ahdistaa, niin (riittävän itse-empatian ja ajatusten purkamisen jälkeen) voin miettiä, että mitähän tarpeita tämä ihminen yrittää tuolla käytöksellään täyttää? Jos on niin, että kaikki toimintamme on pyrkimystä täyttää joku tarve, niin mitähän tarpeita tämän ihmisen toiminnan taustalla saattaisi olla?

Toinen, astetta extremempi empatiakysymys voi olla tämä: Mitä tämä ihminen saattaisi tarvita, niin että hänellä olisi vähän helpompaa olla tässä tilanteessa ystävällisesti ja kunnioittavasti läsnä?

Joskus (usein) nimittäin käy niin, että ihmiset purkavat omaa tarpeiden täyttymättömyyttään toisiin epäkunnioittavilla tavoilla. Jos pystyn etukäteen miettimään, mitä toinen saattaisi tarvita, niin saatan pystyä toimimaan sellaisella tavalla, joka helpottaa tilannetta pitkällä tähtäimellä. Tämä ei kuitenkaan ole minun vastuullani, varsinkaan jos omatkaan tarpeeni eivät tunnu olevan täynnä. (Sen takia tämä on extremeversio: jotta pystyisin aidosti huolehtimaan toisen tarpeista, minulla täytyy olla omat tarpeeni hyvissä kantimissa. Siihen on syytä panostaa ensimmäisenä.)

5. Hätävarastrategiat varsinaisen tilanteen varalle

Tämän kaiken prosessoinnin jälkeen voi olla helpompaa olla toisen kanssa samassa tilassa, tai voi olla että edelleen huomaan reagoivani tähän ihmiseen voimakkaammin kuin toivoisin. Siltä varalta on hyvä etukäteen miettiä, miten toimia jos tunteet kuohahtavat tai tarpeet piiputtavat punaista.

Itselläni on lapulle kirjoitettuna ”emergency protocol” eli askeleet tunnereaktio-hätätilanteiden varalle. Sinun prosessisi voi olla jotain ihan muuta, mutta siihen voi olla hyvä kirjoittaa vaikkapa seuraavanlaiset asiat:

  • Hengitä! (Sisäänhengityksellä laske 1-2-3-4, uloshengityksellä 1-2-3-4-5-6-7-8, niin hermosto rauhoittuu)
  • Itse-empatia: huomaa, mitä tunteita on, ja mitä tarvitsen. (Tähän kohtaan voi kirjoittaa vaikka niitä kohdan 3 arvauksia, niin ne on helpompi muistaa.)
  • Jos Byron Katien prosessi tai Ho’oponopono tai joku muu toimii, niin sen ydinsanat (esim ”kiitos-anteeksi-rakastan sinua” tai ”Onko se totta? Kuka olisin ilman tätä ajatusta?” tai ”Tämä on vain ajatus, se menee ohi.”)
  • Ehdotuksia strategioista, joilla niitä omia tarpeita voi hätätilanteen myötä täyttää. (Esim. Rauha => mene toiseen huoneeseen sillä verukkeella, että läheisellä on vaikeaa ja haluat lähettää hänelle viestin tai soittaa. Luottamus => sovi ystävän kanssa, että voit laittaa hänelle ”aaargh pää hajoaa en kestä aaargh” -viestin ja hän voi vastata empaattisesti. Vuorovaikutus => kysy tältä ihmiseltä ”ai jaa, mikä siinä on sulle tärkeää” ja kuuntele.)
  • Tarpeet, joita arvaat tällä ihmisellä olevan käytöksensä taustalla (jos tuntuu, että pystyt huomioimaan niitä itse tilanteessa, ei välttämättä tarvitse!)

Jos nämä asiat saa mahtumaan vaikkapa puhelimen muistiinpanoon tai post-it -lapulle, niin niihin voi vaivihkaa palata kuluttavan kohtaamisen mittaan.

On ihan sallittua ottaa itselleen aikaa prosessointiin – se aika nimittäin menee joka tapauksessa, joko etukäteen ja sen kohtaamisen aikana tai sitten jälkikäteen stressistä toipuessa ja verenpainetta laskiessa. Ja jos joku ihmettelee, että miksi tuo nyt tuolla tavalla jatkuvasti ravaa toisessa huoneessa, niin voit hyvin vaikka sanoa, että teet sellaista yhtä harjoitusta minkä löysit internetistä. Se pitää nimittäin ihan paikkansakin. (Jos joku kysyy tarkemmin, niin ihmisestä riippuen voit vaikka sanoa, että se on vähän sellainen monimutkainen juttu, selitän joskus myöhemmin. Jos hän kysyy myöhemmin niin voit linkata vaikka tämän tekstin.)

Huomenna on viikko jouluaattoon, ja silloin mietitään, että onko alkuperäinen joulusuunnitelma edelleen realistinen. Lämpöistä ja leppoista joulun odotusta, huomiseen! <3

Joulukalenteri 12.12.: Joululahjat, aika ja resurssit

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukalenteri on puolessavälissä, ja 12. päivän kysymys kuuluu seuraavasti:

Minkä verran (minulla, meillä) on aikaa ja resursseja lahjojen miettimiseen, tekemiseen, hankkimiseen? Mikä niissä puitteissa on realistista?

Mainitsin eilen, että kun itse annan lahjoja, niin rima on jostain syystä kauhean korkealla. Haluaisin aina antaa kaikille spektaakkelimaisia maailmanympärimatkoja silloinkin, kun aika ja budjetti riittävät lähinnä matkatoimistojen esitteestä askarreltuun korttiin. Haluaisin myös aina antaa niitä ”vastaanottaja kyynelehtii onnesta koska onnistuin arvaamaan täydellisesti mitä hän toivoisi” -lahjoja. Kaikkein kamalinta olisi, jos vastaanottaja olisi pettynyt minulta saamaansa lahjaan.

Toisin sanoen tässä vuosien varrella on täytynyt jonkin verran opetella tasapainottamaan tätä kaikkea innostusta ja inspiraatiota sellaisella armollisella realismilla.

Onneksi on kuitenkin niin, että yhteen tarpeeseen on useita strategioita, ja samalle ihmiselle voi tuoda iloa ja onnea monilla eri tavoilla. Joskus voi olla ihan virkistävää kysyä toiselta suoraan, että voidaanko skipata lahjat ja käydä vaikka kahvilla tammikuussa?

Suunnitelmia (vaikka ensi vuotta varten)

Erityisesti silloin, kun ajasta tai rahasta on tiukkaa, niin suunnitteleminen on hyödyllistä.

Jotkut viisaat alkavat listata joululahja-ajatuksia jo kesäkuussa ja poimia lahjoja talteen pian sen jälkeen, kun sopivia tulee vastaan – esimerkiksi puoliso bongasi kuopuksen pitkään toivoman lahjan jo joskus elo-syyskuussa ja se on odottanut siitä asti jemmassa.

Joulukuun puolessavälissä sellaisen rutiinin kehittäminen auttaa ehkä sitten ensi jouluna – mutta toki jo tänään voi laittaa itselleen ensi vuoden kalenteriin kesäkuulle merkinnän ”ala kirjoittaa ihmisten joululahjatoiveita muistiin”. Samaan tapaan jos tammikuussa alkaa laittaa muutaman rahan (budjetista riippuen) kuukaudessa toiselle tilille, niin voi olla, että siellä voisi joulua lähestyessä olla puskuria joululahjojen hankkimiseen.

Vaan mitä tehdä, jos tässä joulukuun puolenvälin lähestyessä olisi ihanaa antaa niitä silmät-kyyneltyvät-onnesta -lahjoja, mutta ei ehdi enää neuloa itse kirjolapasia kaikille rakkaille eikä rahaa ole hankkia jokaiselle sitä uusinta tablettia?

Miltä tuntuu, mitä tarvitsen, mitä ajattelen?

No ensin ehkä voisi hengittää syvään, ja huomata, tuleeko omista lahjasuunnitelmista jonkinlaista riittämättömyyden tunnetta tai ahdistusta. Sitten voisi vaikka kuulostella, että mikä tarve siellä riittämättömyyden tunteen tai ahdistuksen alla on.

Löytyykö sieltä rakkauden, näkemisen ja nähdyksi tulemisen, arvostamisen, toisten hyvinvoinnin edistämisen tarpeita? Onko itselle ihan valtavan tärkeää, että ne omat rakkaat ja tärkeät ihmiset tietävät, miten tärkeitä he ovatkaan? Olisiko ihanaa nähdä heidän riemastuvan tai liikuttuvan tai helpottuvan, kun kaivavat sen sinun antamasi lahjan paketista tai kirjekuoresta?

Nämä kaikki ovat ihania, tärkeitä tarpeita. Ja hetken aikaa voi vaikka ihan rauhassa hengitellä niiden tarpeiden kanssa. Miten ihanaa olisi tämä kaikki! Miten tärkeää näiden asioiden välittäminen olisikaan!

Siellä jossain voi olla myös surua siitä, että aikaisemmin ei ole ehkä onnistunut antamaan sellaisia lahjoja, jotka olisivat viestineet sen oman välittämisen. Tai pettymystä siitä, että vastaanottaja ei olekaan ehkä arvostanut niitä omia lahjoja siten kuin itse olisi toivonut.

Niidenkin tunteiden kanssa on tärkeä olla läsnä. Ne saattavat nimittäin värittää omassa päässä ajatusta siitä, että lahjan pitäisi olla tietynlainen, sen pitäisi olla tietyn hintainen ja vastaanottajan pitäisi reagoida siihen tietyllä tavalla. Ja aina kun johonkin tilanteeseen liittyy ”pitäisi” -ajatuksia, niin se todennäköisesti aiheuttaa enemmän tai vähemmän stressiä.

(Joululahjojen ”pitäisi” -ajatuksiin toimii muuten täsmälleen sama Byron Katien The Work -prosessi, josta oli puhetta jo aiemmin ajan ja resurssien yhteydessä. Käytän itse tuota prosessia monta kertaa päivässä ja suosittelen lämpimästi. <3)

Itselläni käy useimmiten niin, että kun vain istun ja hengitän siellä tunteiden alla olevia tarpeita, tai työstän niitä ”pitäisi” -ajatuksia paperille, niin sen jälkeen on huomattavasti kevyempi miettiä, mistä toinen ilahtuisi.

On helpompi hyväksyä, että tänä vuonna saa riittää jos kirjoitan toiselle joulukorttiin kolme sydämellistä lausetta siitä, miksi hän on minulle tärkeä.

On helpompi sanoa toiselle suoraan, että olet minulle tärkeä ja rakas ja haluaisin viedä sinut maailmanympärimatkalle ja tänä vuonna minulla riittää kapasiteetti tähän.

Sekin voi olla toiselle lahja, sellainen rehellisyys ja avoimuus ja yhteys. Eikä sellaista lahjaa löydy monestakaan kuvastosta tai nettikaupasta.

Huomenna pohditaan lasten tarpeiden huomioimista joulunvietossa. Lempeitä joulun odotuksen päiviä, palataan! <3

Joulukalenteri 11.12.: Joululahjat – kenelle ja mitä?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun yhdennentoista päivän kysymys kuuluu:

Kenelle haluan antaa joululahjoja, ja mistä he ilahtuisivat?

Eilen pohdittiin lahjojen antamista antajan näkökulmasta: joululahjan antamisella yritän täyttää jotain omaa tarvettani. Tänään pohditaan lahjaa sen saajan näkökulmasta: kenelle haluan antaa lahjoja, ja mitä heidän tarvettaan yritän sillä lahjalla täyttää?

Ja oikeastaan ihan ensimmäinen kysymys on tämä: ilahtuuko tämä ihminen enemmän lahjasta vai jostain ihan muusta muistamisesta? Joidenkin mielestä lahjojen saaminen ja antaminen on maailman ihaninta. Toiselle taas yhdessä vietetty aika tai lämmin halaus välittävät lämpimiä tunteita paljon enemmän. (Five love languages -sivustolta voi lukea lisää näistä erilaisista ”rakkauden kielistä”, jos aihe kiinnostaa.) On lahja jo itsessään, kun pysähtyy miettimään, että mikä olisi vastaanottajalle mahdollisimman antoisa tapa saada välittämisen ja rakkauden viesti – lahja, kauniit sanat, vai jokin muu tapa.

Lahjan antamalla haluan vastata toisen tarpeisiin

Jos haluan ilahduttaa toista, niin haluan jollain tavalla vastata johonkin hänen tarpeeseensa – miellyttävät tunteet kertovat siitä, että jotkin tarpeet ovat täynnä.

Joulun aikaan markkinoidaan vahvasti lahjoja, jotka pyrkivät vastaamaan esimerkiksi nautinnon (suklaa tai muut herkut, alkoholi, kylpyvaahdot ja muu kehonhoito jne), tehokkuuden (tekniset laitteet), tai esimerkiksi vapauden (lahjakortit, leffaliput) tarpeisiin. Why not, ne ovat hyviä vaihtoehtoja. (Todennäköisesti monet meikäläisen tämän joulun lahjoista löytyvät ylläolevalta listalta.) Silloin täytyy vain tietää, että mikä on vastaanottajan mielestä esimerkiksi nautinnollista.

Myös inspiraatio ja merkityksellisyys (aineettomat lahjat, kirjat, taidelahjakortit jne) sekä hauskuus ja seikkailu (taas ne leffaliput, elämyslahjakortit) ovat suosittuja lahjojen taustalla olevia tarpeita – silloin täytyy jo tietää astetta tarkemmin, että mikä olisi vastaanottajan mielestä inspiroivaa tai hauskaa.

Itselläni on aika ristiriitainen suhde lahjoihin. Niitä on mukava antaa (jos tietää, mitä toinen haluaa), ja ihan kiva vastaanottaa (lähinnä siksi, että tiedän, että toinen on halunnut vastata tarpeisiini). Lahjan antajana rimani on yleensä ihan valtavan korkealla, vastaanottajana taas en koskaan tiedä, mitä odottaa. Lahjojen antamisen taito onkin sellainen, mitä haluaisin treenata enemmän, koska yleensä luotan aika vahvasti toivelistoihin vaikka ihanaa olisi osata improvisoida joku ”tämmöst mä oon aina halunnut mutta en koskaan uskaltanut toivoa” -lahja jokaiselle vastaanottajalle joka joulu.

Jotkut lahjat vastaavat nimittäin nähdyksi ja kuulluksi tulemisen sekä arvostuksen tarpeisiin ihan vain sillä, että lahjan antaja on syystä tai toisesta tiennyt täsmälleen, mitä vastaanottaja toivoo.

Aina voi myös kysyä – itseltä ja toiselta

Onneksi aina voi myös kysyä. ”Haluaisin ilahduttaa sinua jotenkin joulun tiimoilta, mikä juuri sinua ilahduttaisi?” Tähän kysymykseen on ehkä piirun verran helpompi vastata kuin siihen ikuiseen ”mitä haluaisit joululahjaksi?” -kysymykseen, koska ilahduttaa voi niin paljon useammalla tavalla kuin vain antamalla lahjoja.

Mikäänhän ei estä kysymästä tätä myös itseltä. ”Haluaisin ilahduttaa itseäni joulun tiimoilta – mikä juuri minua ilahduttaisi?” Silloin voi olla aavistuksen helpompi vastata, jos joku sattuu kysymään itseltä joululahjatoiveita. Ja tietysti itselleenkin voi antaa joululahjan ja vastata niihin omiin tarpeisiin.

Nimittäin silloin kun olen ottanut vastuun omista tarpeistani, huolehtinut itse omasta inspiraatiostani ja merkityksellisyydestäni ja tehokkuudestani ja nautinnosta, niin lahjoihin liittyvä paine kevenee huomattavasti. Ja mitä enemmän voin luottaa siihen, että myös muut ottavat itse vastuun omista tarpeistaan eivätkä lataa kohtuuttomia odotuksia esimerkiksi niihin joululahjoihin, niin lahjan antaminenkin on miellyttävämpää.

Taas yksi syy, miksi omista tarpeista huolehtiminen auttaa myös muita. <3

Huomenna mietitään aikaa ja resursseja lahjojen suhteen. Ihanaa ja lämpöistä joulun odotusta, huomiseen!

Joulukalenteri 2.12.: Aika ja resurssit

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta – tänäkin vuonna on päätettävä, millainen joulu vietetään, miksi, ja miten se toteutetaan. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Lupa olla minän Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan. <3 

Joulukuun toisen päivän kalenterikysymys on seuraava:

Minkä verran minulla/meillä on aikaa ja resursseja joulun valmisteluun ja viettoon?

Riittävän hyvä löytyy insipraation ja armollisuuden risteyksestä. Niin myös riittävän hyvä joulu. Edelliset kaksi kysymystä (30.11. ja 1.12.) ovat virittäneet inspiraatiota siihen, miltä voisi tuntua ihana, omannäköinen, omiin ja rakkaiden tarpeisiin vastaava joulu.

Tämä kysymys puolestaan palauttaa armollisuuteen: Mikä on oikeasti mahdollista tänä vuonna, näillä resursseilla, tässä elämäntilanteessa?

Sama tarve, monta strategiaa

Samaa tarvetta voi täyttää tuhansilla strategioilla. Parhaita strategioita ovat sellaiset, jotka vastaavat samalla moneen tarpeeseen.  Jos minulla on ilon ja yhteyden ja luovuuden tarve, ja aiemmin olen täyttänyt sitä leipomalla piparkakkutalon yhdessä lasten kanssa, niin se voi tänäkin vuonna olla ihana idea. Ja jos tarvitsen lisäksi helppoutta ja lepoa ja armollisuutta, niin tulisiko joulu ihan ilman sitä taloa, tai voisinko pyytää jonkun ystävän kaveriksi leipomaan lasten kanssa valmistaikinasta, vai katsottaisiinko vain kuvia upeista piparkakkutaloista?

Meillä kaikilla on rajalliset resurssit. Aikaa on jokaisella vuorokaudessa 24 tuntia, ja siitä on ihmisestä riippuen enemmän tai vähemmän käytössä mihinkään muuhun kuin päivästä toiseen selviämiseen. Rahaa on käytössä sen verran kuin on, tahdonvoimaa samoin. Itse kohtaan useimpina vuosina sen todellisuuden, että joulukuun alussa tullut ”hei mitä jos neuloisin kaikille joululahjaksi jotain ihanaa” -idea ei välttämättä ole toteutuskelpoinen, vaikka kuinka innostaisi. (Nykyään tajuan sen jo ennen kuin puikoilla on viisi keskeneräistä työtä ja ajatuskin neulomisesta ahdistaa ja turhauttaa.)

Varsinaisen joulunajan kanssa on usein sama juttu. Olisi ihanaa, jos voisi mennä viikoksi sukulaisten luokse toiselle puolelle maata, ja tänä vuonna se ei onnistu. (Tai sitten päinvastoin – ”voi harmi, olisi ollut ihanaa tulla teidän luokse viikoksi, mutta nyt se ei onnistu *helpotuksen huokaus*” ). Kun jo tässä vaiheessa joulukuuta miettii, että mikä on suunnilleen realistista – ja ehkä vielä puolittaa senkin suunnitelman, jos tilanne on todella tiukka jonkun resurssin suhteen – niin todennäköisemmin kapasiteetti riittää paitsi joulun valmisteluun myös joulusta nauttimiseen.

Kodin säihkyväksi puunannut, röykkiöittäin lahjoja hankkinut ja Huikeimmat joululaulut kahlannut mutta loppuunpalanut vanhempi ei varsinaisesti ole joulumieltä ylentävä tekijä, ainakaan useimmille.

Tähän kohtaan nimittäin haluan sanoa vielä uudestaan sen, mihin tuolla aiemmin jo viittasin: helppouskin on tarve. Sitä saa tarvita, ja sen puuttuminen kuluttaa ihmistä. Joulun yhtälöön saa laskea mukaan myös helppouden ja stressittömyyden.

No mutta kun kyllähän minun KUULUU…

Joissakin meistä (itseni mukaanlukien) helppouden ja stressittömyyden kaipaaminen herättää kaikenlaisia ”mutta kun kyllähän minun nyt KUULUU” -tyyppisiä ajatuksia.

Niiden kohtaamiseen on monia tapoja, ja yksi toimiva on Byron Katien The Work: Kun löydän stressaavan ajatuksen (kuten tuon ”Minun Kuuluu Tehdä Joulua Varten Asiat X, Y ja Z”), niin kysyn itseltäni neljä kysymystä:

1) Onko se ajatus totta? Ihan todellako kuuluu? Says who?

2) Voinko sataprosenttisesti tietää, että se on totta? Voinko olla varma, että minun ei esimerkiksi kuuluisi tehdä juuri päinvastoin, tai vähän eri tavalla? (Yleensä vastaus näihin kahteen kysymykseen on ”ei, en voi oikeastaan tietää, että tämä on totta”)

3) Miten toimin, reagoin, tunnen, kun ajattelen tämän ajatuksen? Tämän kysymyksen vastaus ei useinkaan ole kauhean kaunista ajateltavaa: kohtelen itseäni ja toisia aika rumasti, stressaan ja tiuskin ja teen erittäin ei-jouluisia asioita.
4) Kuka tai mitä olisin, jos en voisi ajatella tuota ajatusta? Jos tuota ajatusta ei olisi olemassa? Tähän kysymykseen reagoin itse yleensä aika fyysisesti: olo kevenee, ja usein huomaan, että pystyisin toimimaan ilman stressiä ja tekemään fiksumpia valintoja.

Prosessiin kuuluu myös vastakohdan miettiminen: Mikä olisi tämän lauseen vastakohta, ja onko sekin yhtä totta? Vastakohta tuolle olisi ”Minun Ei Kuulu Tehdä Joulua Varten X, Y, Z” – onko se totta? No ei kuulu, vaan voin tehdä jos haluan sillä tavalla vastata johonkin tarpeeseen. Ja en halua, joten tadaa, en tee. Sekin voisi olla ihan totta.)

Aika ja resurssit kannattaa pitää mielessä toki muulloinkin, mutta erityisesti jouluna niiden kanssa voi käydä vähän ohraisesti – juuri siksi, että jouluun liittyy kaikenlaisia merkityksiä ja tunteita. Joulu on siis loistavaa aikaa harjoitella niiden huomioimista. Ehkä sitten uuden vuoden puolella tuntuu jo ihan helpolta huomata, onko johonkin asiaan kapasiteettia vai ei.

Huomenna jatketaan resurssien miettimistä sen näkökulmasta, mihin haluat oikeasti tänä jouluna panostaa ja mihin sitävastoin et. Armollisuutta joulukuuhusi!

Lupa olla minä -joulukalenteri: Miltä näyttäisi omannäköinen joulu?

* Vuonna 2016 kirjoitin joulukalenterin omannäköisestä joulusta – ja julkaisen sen uudestaan näin joulun 2017 alla. Tervetuloa laskeutumaan omannäköiseen jouluun. <3 -Sari

Joulu. Augh vai jee? Vai jotain näiden yhdistelmää?

Ainakin lapsiperheessä tunteet on marras-joulukuun taitteessa usein ristiriitaiset. Ihanaa, että pääsee viettämään joulunaikaa läheisten kanssa – ja sitten se kaikki pitäisi jollain lailla saada aikaan tässä muutaman hassun viikon aikana. Missä kohtaa joulusiivotaan (vai siivotaanko), kiinnostaako kuusi, tarvitaanko pipareita, kenen kanssa ollaan tekemisissä ja ketä mieluiten välttäisin… Ja tämä kaikki sen ihan normaalin arjen seassa, joka ei (valitettavasti ja onneksi) pysähdy vain siksi, että joulu lähestyy.

Me ollaan perheen kanssa nyt muutaman vuoden ajan aloitettu jouluvalmistelut kysymällä, että mitä me itse asiassa joululta haluamme. Mitkä asiat joulussa on tärkeitä meille (vanhemmille sekä lapsille), miltä haluamme että joulun odotus tuntuu ja näyttää, mihin asioihin panostetaan ja mihin ei.

Ja sitten tajusin, että hei näistä kysymyksistähän voisin laatia blogin lukijoille sellaisen omannäköisen joulun joulukalenterin. 24 kysymystä, joiden vastaukset ohjaavat sinua kohti vähemmän stressaavaa ja enemmän kaikkien tarpeita täyttävää joulua.

Joten jouluun asti, joka päivä (kuten joulukalenterin luonteeseen kuuluu), julkaisen blogissa kysymyksen ja siihen liittyvän pienen tekstin.

Kysymykset liittyvät jouluun sekä merkityksen että käytännön tasolla: Millaisia asioita haluan jouluun ja sen odotukseen, jotta sekä omat että rakkaideni tarpeet tulevat huomioiduksi? Mikä on merkityksellistä? Mikä on käytännössä mahdollista? Miten nämä asiat voi sovittaa yhteen?

Kaikki eivät vietä joulua samoista syistä. Toisille joulunpyhät ovat nimenomaan ne, pyhät, ja toisille joulu sattuu olemaan ylimääräinen vapaapäivä josta kaikki muut kohkaavat tarpeettoman paljon. Olit sitten kumpaa sorttia tahansa, tai jotain ihan muuta, niin todennäköisesti joulun saapuminen vaikuttaa myös omaan arkeesi. Voit valita kalenterista ne kysymykset, jotka tuntuvat omaan tilanteeseen merkityksellisiltä ja toimivilta, ja jättää loput huomioimatta. (En pahastu. <3)

Ja ensimmäisen pohdintakysymyksen tarjoan jo tässä:

Mitä haluan joululta? Mitä tunteita haluaisin jouluna ja joulunalusaikana kokea?

Tällä pääsee jo alkuun ja liikkeelle. ❤️ Kun vastaat tähän kysymykseen, löydät jouluusi jonkinlaisen tavoitteen ja intention.

Periaatteessa jokaisen päätöksen voi miettiä tämän kautta. Jos valitsen näin, tuoko se minulle (todennäköisesti) niitä tunteita, joita joulultani haluan? Jos tuo, niin se on ehkä hyvä valinta. Jos ei, niin se ei ehkä kuulu minun näköiseeni jouluun.

Mitä tunteita haluaisin itse jouluna kokea?

– Iloa, rauhaa, yhteyttä, herkistymistä, rentoutumista, myötätuntoa, antamisen iloa, riittämistä (miten voi olla, että riittämättömyyden tunteelle ei ole edes sanaa suomen kielessä?! No sitä kuitenkin.)

Iloa ja rauhaa alkavaan joulukuuhusi, huomenna jatketaan! Jos haluat jakaa oman vastauksesi tähän ja muihin kysymyksiin sosiaalisen median puolella, niin ilahdun kovasti. Tulevat joulukalenteriluukut löydät täältä blogista
 ja Lupa olla minän Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan! <3

Tapaus elmukelmu eli vanhemman tunnetaidoista

Syyskuun aiheena Lupa olla minä-blogissa ja uutiskirjeessä ovat tunteet. Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaarissa ke 27.9. pohditaan sitä, miten tunnetaitojen harjoitteleminen voi auttaa kärsivällisyyttä sekä edellisenä iltana että aamun tuoksinassa.

Omista tunnetaidoistani valtaosan olen oppinut vanhemmaksi tulemisen jälkeen. Osittain siksi, että lasten tunteiden äärellä on täytynyt opetella tunteiden sanoittamista, tarpeiden arvaamista, kuuntelemista sekä empatiaa – lapsilla nimittäin tunteita riittää.

Vielä suurempi syy on kuitenkin ollut se, että vanhemmuus on pistänyt minut nokakkain myös kaikkien omien tunteideni kanssa. Ylitsepursuava rakkaus, hellyys ja kiitollisuus, samoin kuin ihan demoninen kiukku, murskaava häpeä, ja selkärankaa raastava pelko ovat tulleet tutuiksi tässä viimeisten vuosien aikana.

Tunteet elmukelmuun

Samalla olen tullut huomanneeksi, miten valtavasti ja koko ajan me aikuiset yritämme jatkuvasti hallita tunteitamme. Järkeistämme, selittelemme, rationalisoimme. Jos jokin asia suututtaa tai pelottaa, niin etsimme sille järkevän vastauksen, sen sijaan että tunnistaisimme, mistä on kyse. Tunteesta.

Toki tunne kertoo aina tarpeista, ja tarpeiden täyttymiseen tai täyttymättä jäämiseen on usein selityksiä. Vaan mikä siinä on, että niihin selityksiin on paljon turvallisempi takertua kuin myöntää oma tunne?

No mikäpä muu kuin haavoittuvuus. Se, että tunteiden kokeminen, sekä miellyttävien että vaikeiden, on ihan tolkuttoman haavoittuvaa. Kun olemme tottuneet paketoimaan tunteemme elmukelmuun ja folioon ja muovipurkkiin ja tunkemaan jääkaapin perälle, on vaikeaa olla läsnä niiden kanssa tässä hetkessä.

Silloin on myös vaikeaa olla lapselle läsnä tässä hetkessä. Nähdä lapsi sellaisena kuin hän on, ei sellaisena kuin toivoisimme hänen olevan. Elmukelmu-muovipurkki-tunteet sulkevat meidät siltä yhteydeltä, joka on vanhemman ja lapsen suhteessa parasta ja tärkeintä ja arvokkainta.

Niin tässä seitsemän vuoden aikana on tullut purettua aika monta elmukelmu-muovipurkkia sieltä jääkaapin pohjalta. Lapsi on nimittäin joka tapauksessa avoin ja läsnä ja haavoittuva. Ainakin alkuun. Se, miten me kohtaamme omat tunteemme, on lapsen oppimisympäristö ja käsikirja sille, miten hän oppii kohtaamaan omat tunteensa. Meidän esimerkistämme riippuu, oppiiko hän tehokkaimmat elmukelmun käärimisen tavat ja mestaritason jääkaappitetriksen, vai oppiiko hän olemaan läsnä omille tunteilleen silloinkin, kun ne ovat epämiellyttäviä, kivuliaita, raastavia.

Kolme tapaa purkaa tunteita elmukelmusta

Siksi olen itse valinnut opetella tunnetaitoja. Vähemmän elmukelmua, enemmän läsnäoloa. Se opettelu jatkuu edelleen, tietysti. Itse olen opetellut sitä muunmuassa näillä seuraavilla tavoilla ja ajatuksilla.

Tunteen voi nimetä – ja hyväksyä sen minkä voi

Huomasin, että itselleni jotkut tunteet olivat tosi vaikeita sanoittaa, ja toiset puolestaan valtavan helppoja. Kaikkein helpoin tunnistaminen ja nimeäminen on siinä, tuntuuko jokin tunne miellyttävältä vai epämiellyttävältä. ”Nyt tuntuu kamalalta” on sekin tunteen sanoittamista, vaikka ei vielä ihan tietäisikään, onko tämä ahdistusta vai kiukkua vai surua vai turhautumista vai mitä. Toki tunnesanojen opetteleminen auttaa tunnistamaan omia tunteita yhä paremmin. Myös tunteen paikallistaminen kehossa auttaa usein tunteen käsittelyssä – vaikka en keksisikään tälle tunteelle nimeä, niin huomaan, että se tuntuu puristuksena rintakehän kohdalla tai kiristyksenä niskassa.

Nimeäminen on myös yksi tapa hyväksyä se, mitä on. Nyt on näin, että minua suututtaa. Nyt on näin, että minua ärsyttää että minua suututtaa. Nyt on näin, että hävettää kun suututtaa. Ja jos en pysty hyväksymään tunnetta, niin pystynkö hyväksymään yhtään mitään tästä kokemuksesta? Pystynkö hyväksymään, että välillä minua hävettää ihan valtavasti kun en osaakaan käsitellä tunteitani rakentavasti? Pystynkö hyväksymään sen, että minua surettaa kun huusin aamukiireessä?

Jos pystyn hyväksymään ihan pienenkin osan omasta kokemuksestani ja tunteestani, se antaa tilaa hengittää vähän vapaammin.

Omia odotuksia voi tunnistaa ja harjoitella armollisuutta

Itselläni tunteiden elmukelmuttaminen ja perfektionismi kulkevat käsi kädessä. Pitää käyttäytyä tietyllä tavalla, pitää saada hommat tehtyä, pitää näyttää tietynlaiselta – ja jos minulla on jotain tunteita siihen asiaan liittyen, niin ei voi mitään. Mitä enemmän paketoin itseeni ”pitäisi” -odotuksia ja -vaatimuksia, sitä vähemmän minulla on tilaa sille, mitä aidosti tarvitsen.

Ja jos suuntaankin perfektionismini tunteiden käsittelyyn – ”minusta tulee Maailman Paras Tunteiden Käsittelijä!!” – niin se kaatuu ensimmäiseen epäonnistumiseen. Mikä tahansa taito, myös tunteiden käsitteleminen, etenee virheiden ja mokien kautta.

Vain olemalla läsnä ja armollinen mokailevalle, epätäydelliselle itselleni voin ylipäänsä oppia omien tunteideni käsittelyä.

Ja armollisuus on haavoittuvaa. Odotuksista luopumisen ajatus voi tuntua siltä, että sitten vain tekee mitä huvittaa eikä missään ole mitään rotia. Erityisesti jos on vaikea luottaa itseensä ja omaan suoraselkäisyyteensä, niin ulkoiset odotukset voivat tuntua hyödylliseltä apuvälineeltä. Ja jos ne tuntuvat hyvältä ja auttavat elämään läsnäolevaa arkea niin why not, hyvä niin.

Usein odotukset kuitenkin kiristävät, stressaavat ja ahdistavat – lähinnä silloin, kun asiat menevät eri tavalla kuin odotin. Silloin ne odotukset eivät ole enää hyödyllinen apuväline, vaan ne haittaavat tilanteessa toimimista. Niissä hetkissä hyväksyminen ja odotuksista irti päästäminen antavat tilaa. Nyt on näin, nyt minusta tuntuu tältä, syvä hengitys.

Toisille ihmisille voi kertoa, miltä tuntuu

Tämä on ollut mulle itselleni ihan mullistavaa. Että kun kertoo toisille ihmisille, miltä tuntuu, niin se jo usein helpottaa. Tulee sanallistettua sitä itse kokemusta, sen sijaan että pelkästään älyllistää tapahtunutta. On nimittäin tosi helppo mennä sellaiseen moodiin että yrittää järkeillä jostain tilanteesta kurjat fiilikset pois, kun hyödyllisempää olisi vain sanoa, että nyt oon tosi pettynyt ja turhautunut. Tai vaikka että en ole tyytyväinen tähän nyt lainkaan.

Jos kurjaan fiilikseen liittyy jonkun toisen ihmisen käytös, niin ilman muuta on hyvä sanoa siitä tälle toiselle ihmiselle – jossain vaiheessa. Silloin kun tunteiden tunnistamista ja tunneilmaisua opettelee, niin voi tuntua todella haavoittuvalta kertoa omista tunteista ihmiselle, jonka käytös on niitä loukannut.

Silloin sitä tunteiden purkamista on tosi hyödyllistä opetella jonkun luotettavan, läheisen ihmisen kanssa. Jonkun sellaisen, joka hyväksyy myös sen, että en osaa pukea sanojani aina niin tarkasti tai en ehkä löydä muuta sanaa tälle tunteelle kuin ”v*tuttaa”.

Kuulluksi tuleminen ja empatia ovat meillä usein niin vajaalla, että niitä täytyy tankata useaan kertaan, ennenkuin itse-empatia riittää vaikkapa voimakkaan tunnekuohun taltuttamiseen.

Yksinkertainen ei aina ole helppoa

Tuntuu huvittavalta, että näin yksinkertaisia asioita on pitänyt opetella vuosikausia, ja se opettelu jatkuu edelleen. Ja sitten taas toisaalta – se, että jokin on yksinkertaista, ei tarkoita että se on helppoa. On myös oikeastaan aika lohdullista, että tunnetaitoja voi opetella näin yksinkertaisesti. Tunnekuohun keskellä nimittäin on helpompi muistaa yksinkertaiset asiat.

Millä sanoilla kuvaisin tätä tunnetta? Missä kohtaa kehoa se tuntuu?

Mitä ”pitäisi” -ajatuksia tähän liittyy?

Kenelle voisin tästä kertoa?

Tunteiden elmukelmuttaminen vaikuttaa siltä, että se suojaisi meitä ikäviltä tunteilta. Siksihän siihen on moni alunperin oppinutkin. Se kuitenkin eristää meidät myös miellyttävistä tunteista: rakkaudesta, yhteydestä, kiitollisuudesta, ilosta, rauhasta.

Kun sitä elmukelmua purkaa, niin huomaa myös, että ne kurjatkin tunteet ovat vain tunteita. Ne eivät riko meitä, ne menevät ohi, ja niillä on meille tärkeitä viestejä.

Tule mukaan purkamaan tunteiden elmukelmuja Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaariin ke 27.9.! Webinaari on ilmainen, ja saat ilmoittautuessasi myös Kärsivällisempi aamu -minikurssin, jos et ole sitä vielä tilannut. Olet lämpimästi tervetullut. ❤️