Miksi hyväksyisin sen, että asiat menevät eri lailla kuin halusin?

…tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Tämä lainaus (jonka lähteeksi löysin 1900-luvun alussa vaikuttaneen teologin Reinhold Niebuhrin) on osa Tyyneysrukouksen nimellä kulkevaa rukousta. Siinä mielestäni tiivistyy myös suurta viisautta ihmiselämään yleensä, katsomuksesta riippumatta. Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssin kolmannella viikolla puhutaan odotuksista, myös tämän lainauksen näkökulmasta.

Usein nimittäin odotamme itseltämme (ja lapsiltamme) sellaisia asioita, jotka realistisesti katsottuna ovat mahdottomia. Silloin kaivataan hyväksymistä ja armollisuutta.

Toisaalta usein emme odota itseltämme jotain, koska arvelemme että se olisi mahdotonta, vaikka joku keino todennäköisesti löytyisikin. Silloin tarvitaan rohkeutta ja inspiraatiota.

Tänään halusin kirjoittaa siitä, että mistä itse olen etsinyt sitä kolmatta, eli viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Mistä tiedän, voinko muuttaa jotain vai en?

Noin karkeasti ottaen itse ajattelen näin: Pystyn vaikuttamaan niihin asioihin, jotka ovat minun hulavanteessani. Tunteisiini, tarpeisiini, käytökseeni, ajatteluuni, siihen miten kohtaan toiset ihmiset.

Tähän hetkeen, siihen miten nyt on, en voi vaikuttaa. Seuraavaan hetkeen toki voin, mutta minun täytyy tehdä se muuttamalla käytöstäni, vaikuttamalla tunteisiini tai tarpeisiini, tiedostamalla ja muuttamalla ajatteluani tai odotuksiani.

Itselleni konkreettisin keino erottaa nämä kaksi toisistaan (ja löytää sitä viisautta) on ollut ajatus siitä, että jos pystyn hyväksymään tässä hetkessä kaiken, mitä läsnä on, löydän myös ne asiat, joihin voin vaikuttaa. Sillä löydän myös rohkeuden tehdä asioille jotain.

Jos lapsella on huutoraivari ja minulla migreeni ja kello on miljoona ja huomenna on aikainen herätys, niin minulla on kaksi vaihtoehtoa.

Joko vastustan sitä, että nyt on näin, ja kasaan itselleni migreenin ja turhautumisen ja hermostuksen päälle vielä kiukkua siitä, että maailma on nyt väärin! Samalla käytän sen vähänkin toimintakykyni ja kapasiteettini tämän tilanteen sisäiseen vastustamiseen ja pahimmassa tapauksessa jumitun kokonaan enkä pysty korjaamaan tilannetta lainkaan.

Tai sitten hengitän syvään. Tunnistan, että nyt on näin. Hyväksyn kaikki ne tunteet ja ajatukset, joita tämä ”nyt on näin” minussa herättää. Ja saan ehkä ihan piirun verran lisää kapasiteettia tehdä jotain hyödyllistä, jotta tilanne muuttuisi mahdollisimman nopeasti.

Tämä tarkoittaa, että etsin nykyhetkestä kaiken sen, minkä aidosti voin hyväksyä. Voinko hyväksyä sen, että kello on näin paljon ja kukaan ei ole lähelläkään iltapuuhia? Jos en, niin okei.

Voinko hyväksyä sen, että minua ärsyttää tämä tilanne? Voinko hyväksyä, että tämä menee eri tavalla kuin odotin? Jos en, niin okei.

Voinko hyväksyä, että vastustan tätä tunnetta ja tätä tilannetta? Voinko hyväksyä, että nyt minulla on ajatus siitä, että tämän pitäisi olla toisin? Ja niin edespäin.

Miten hyväksyminen tapahtuu?

Usein hyväksyminen tuntuu rentoudelta ja keveydeltä, ja vastustus tuntuu jännitykseltä ja puristukselta. Kehon viestejä voikin käyttää vihjeinä siitä, että nyt taitaa olla aika paljon vastustusta käynnissä. Ja vaikka en tietäisi, että mitä vastustan, niin jo jännittyneen kehon osan rentouttaminen voi auttaa.

Yksi tapa siihen on ensin antaa itselleen lupa jännittää niin paljon kuin vain mahdollista, ja sitten hengittää syvään ja päästää koko jännitys irti. Toinen tapa on kiinnittää huomiota jännittyneeseen kohtaan, hengittää sisään ja ulos, ja havainnoida uteliaana muuttuuko tuntemus siinä kohdassa.

Tunteiden ja ajatusten ääneen nimeäminen on myös hyvä tapa harjoitella hyväksymistä. ”Nyt ärsyttää, turhauttaa, hävettää. Nyt mulla on sellainen ajatus, että kaikki on ihan pilalla ja tämä koko ilta oli katastrofi.”

Itseäni auttaa erityisesti lause ”mulla on sellainen ajatus/odotus, että…”. Silloin nimeän sen ajatuksen, mutta otan siihen vähän etäisyyttä, jolloin minun on helpompi hyväksyä se ja samalla kyseenalaistaa: onko tuo todella noin? Onko odotukseni todella realistinen? Myös sana ”pitäisi” on hyvä vihje: silloin kun sanon tai ajattelen, että asioiden ”pitäisi” mennä tietyllä tavalla, niin taustalla on odotus, joka ei välttämättä ole ollenkaan realistinen.

Ja toki hyväksymistä voi harjoitella myös niin, että keskustelee jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka osaa antaa empatiaa ja kuunnella hyväksyvästi. Hyväksyvä asenne nimittäin tarttuu, kun tulee aidosti kuulluksi kaikkine tunteineen ja kokemuksineen. Usein olemme oppineet vastustamaan tunteitamme, ajatuksiamme, kokemuksiamme nimenomaan toisilta ihmisiltä. Samalla tavalla myös hyväksymistä ja itse-empatiaa voi oppia sillä, että vastaanottaa niitä keskustelussa.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että mitä hyväksyvämmin ja empaattisemmin osaamme suhtautua lapsiimme ja heidän kokemukseensa, sitä hyväksyvämmin ja empaattisemmin he oppivat itsekin suhtautumaan. Se taas vapauttaa meiltä molemmilta kapasiteettia toimia arjessa, sietää epävarmuutta ja käsitellä tunteita, eli toisin sanoen helpottaa arkea pieni pala kerrallaan. Ja sieltä yllättäen voi löytyäkin muutosta.

Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssilla opetellaan kärsivällistä ja lempeää kasvatusotetta itse-empatian ja itsestä huolehtimisen kautta. Kurssi alkaa 17.4. ja paikkoja on vielä jäljellä. Lue lisää ja tule mukaan: Kärsivällinen kasvattaja 2.0. <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Viisi asiaa, jotka helpottaa meidän perheen arkea

Ruuhkavuosien keskellä kaikki mahdolliset arkea helpottavat asiat on kullanarvoisia. Ohessa muutama juttu, jotka helpottaa mun omaa arkea.

Rutiinit.

Niistä mä olen jo kirjoittanutkin. Mitä useampi asia toimii autopilotilla, niin sitä enemmän energiaa säästyy. Lapsilla on rutiinit aamua ja iltaa varten (ja meidän aikuisten tehtävä on auttaa heitä niiden seuraamisessa), mulla on rutiini aamuun, iltaan, vaikeiden työjuttujen tekemiseen ja muutamaan muuhun asiaan.

Useimmilla meillä on joku rutiini olemassa sellaisiin hommiin, jotka toistuvat päivästä toiseen. Jos se rutiini on tiedostamaton, niin aamurutiiniin saattaa kuulua esim 20 minuuttia sosiaalisen median selaamista, turhautunutta pyörimistä ympäri kämppää kun ei tiedä mitä laittaisi päälle, kellon vilkuilua ja hermostunutta ”ettekö te vieläkään” -hokemista. (Puhun mm. omasta henkkoht kokemuksesta. 😉 )

Mitä tietoisemmin rutiinin rakentaa, sitä enemmän se tukee arjen helppoutta. Siitä olemassaolevasta rutiinista voi poimia ne asiat, jotka toimivat (”herään, pesen hampaat, laitan vaatteet päälle, vien lapset”) ja miettiä, millä tavalla sitä rutiinia voisi muokata tai täydentää.

Esimerkiksi: 1) Herätys ja hampaiden pesu, 2) juo lasi vettä ja ota vitamiinit, 3) laita eilisiltana valitut vaatteet päälle (eli iltarutiiniin voisi laittaa kohdan ’valitse huomisen vaatteet’), 4) sulje silmät ja hengitä minuutin verran syvään sisään ja ulos jne.

Olemassaolevaa rutiinia on nimittäin valtavan paljon helpompi viilata kuin yrittää opetella kokonaan uutta rutiinia. Joka tapauksessa rutiinin opettelu on hidasta puuhaa, myös silloin kun rutiini on kirjoitettu johonkin muistiin (koska silloin sitä pitää opetella katsomaan joka välissä), mutta pitkällä tähtäimellä hyvä rutiini säästää aikaa ja hermoja.

Ennakointi

Joojoo, ennakointi on valtavan tärkeää, olisi tosi kiva jos vaikka etukäteen tietäisi kaiken mahdollisen, ei tässä arjen seassa ehdi mitään ennakoida. Mulla ennakoiminen menee vaiheittain, ja tuo edeltävä lause kertoo yleensä sellaisesta vaiheesta, jolloin en ole minkäänlaista ennakointia saanut mukaan arkeen.

Ennakointia voi olla esimerkiksi se, että valitsee päivän vaatteet edellisenä iltana (tai jopa iltapäivällä, kun vaihtaa työmoodista kotimoodiin). Tai se, että miettii etukäteen viikon ruokalistan, tai tekee viikonloppuna muutaman ison satsin ruokaa, joista sitten syödään viikon mittaan. Tai ylipäänsä tietää viikonloppuna, missä kukakin perheenjäsen viikon mittaan milloinkin on.

Me ollaan pidetty puolison kanssa nyt vuoden alusta lähtien viikonloppuisin aina pieni kalenteripalaveri, yleensä siinä vaiheessa kun olen saanut Bullet Journaliini ( joka voisi olla oma kohtansa koska se auttaa sekä rutiineissa että ennakoinnissa että monessa muussa ❤️ ) viikkoaukeaman tehtyä. Katsotaan seuraavan viikon kalenterimerkinnät läpi, sovitaan kumpi minäkin päivänä vie ja hakee lapset hoidosta, tsekataan iltamenojen suhteen mahdolliset päällekkäisyydet, katsotaan mahdollisesti seuraavan viikon ruokalistaa, sovitaan että minä päivänä tehdään jotain kivaa perheen kanssa (mulla on Bullet Journalissa ”Fun with Family” -lista josta katsotaan inspiraatiota) ja niin edespäin.

Siinä pohdinnassa menee ehkä puoli tuntia, koska meillä on yhteinen Google-kalenteri käytössä, joten jonkin verran ennakointia tapaamisten jne suhteen tulee jo asioita sopiessa. Jos mietitään ruokalistat ja kaupassakäynnit samalla, niin ehkä tunti. Viikon varrelta se säästää useamman tunnin, kun ei tarvitse kaiken härdellin keskellä päättää, kuka nyt hakikaan lapset ja mitähän me tänään syötäisiin.

Tokikaan kaikkea ei voi ennakoida, ja sitten muokataan suunnitelmia jos jotain sellaista tapahtuu. Mutta on ihanaa, kun on joku pohjasuunnitelma, jonka mukaan voidaan mennä, jos mitään yllättävää ei tule. Erityisesti silloin, kun aikaa ja/tai rahaa on vähän, ennakoiminen on valtavan hyödyllistä – jos tiedän jo tiistaina, että torstaina tarttee keksiä ruokaa jääkaapin ja kuivakaapin antimista, niin ehdin miettiä ja etsiä reseptejä ja mahdollisesti preppailla esimerkiksi keskiviikkona. Ja niin edespäin.

Yksinkertaistaminen


Tässä on aika kattava läpileikkaus mun lempparivaatteista. Muutama lempivaate on pesussa, joten ne ei päässeet kuvaan, mutta suunnilleen noista mä valitsen yleensä itselleni päällepantavaa. Mustaa, valkoista, harmaata ja yhdet farkut. Mulla on yksittäisiä värillisiäkin vaatteita, mutta aika harvoin ne päätyy päälle, tai ainakin niillä on joku ton kuvan vaate kaverina. Tämä on ollut tietoinen valinta, ja karsimisprosessi (ja sopivanväristen vaatteiden hankkiminen) on kestänyt aika pitkään, koska sen prosessin aikana ei ole ollut sellaista ”pistänpä useampia satoja euroja vaatekaapin uusimiseen” -budjettia.

Olen yksinkertaistanut sitä, miten ostan vaatteita (värin lisäksi nirsoilen niin, että jos vaate ei sovi ainakin kolmen olemassaolevan vaatekappaleen kaveriksi, niin no can do – ennakointia tavallaan sekin), ja se on puolestaan yksinkertaistanut sekä pukeutumista että pyykkirumbaa.

Lasten vaatteista karsittiin joulun välipäivinä pois kaikki sellaiset, joita lapset ei halunneet pitää. Kuopuksen kanssa aamuisin kitkaa aiheutti se, että hän ei ikinä löytänyt kivoja sukkia tai sukkiksia, joten kun laatikossa on vain mieleisiä, niin valinta on helpompi. (Lisäksi kun hän valitsee ne nykyään edellisenä iltana, niin sekin helpottaa aamuja. Ennakointi ja rutiini. ❤️ )

Mulla on Bullet Journalissa kirjoitettu lista erilaisista ruokalajeista, joita koko perhe syö. Niitä ei ole viittäkymmentä, mutta ehkä pari tusinaa kuitenkin. Jos tulee inspiraatio keksiä jotain listan ulkopuolelta, niin se on täysin mahdollista – ja jos joku viikko syödään joka toinen ilta bataattikeittoa ja joka toinen ilta härkisbolognesea ja spagettia/riisiä/kvinoaa niin ainakin on joka illaksi jotain ruokaa.

Bullet journaliakin voisi hifistellä. Itse käytän lyijykynää, paitsi jos inspiroi.

Asioiden kirjoittaminen muistiin

Kun pystyn delegoimaan asioita muistikirjan tai älypuhelimen kautta Tulevaisuuden Minälle, niin on helpompaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Kalenterin käyttö on taito, itselle sopivan todo-listan formaatti voi olla etsimisen ja löytämisen takana, päivän fiilisten reflektointikin on tapa joka täytyy opetella.

Ja vaikka kaikki tämä vie sinänsä aikaa ja energiaa, niin on ihan sanoinkuvaamattoman ihanaa, kun tietää, että voin vain dumpata tämän aivoissa kiertävän jutun paperille/sovellukseen ja sitten se on siellä tallessa, eikä minun nyt tarvitse ajatella sitä.

Olen itse ollut muistikirjojen suurkuluttaja siitä asti kun aloitin päiväkirjan alakouluikäisenä. Vähän päälle parikymppisenä rupesin käyttämään muistikirjaa paitsi päiväkirjana myös kaiken mahdollisen muun kirjaamiseen, ja tuo Bullet Journal on kuin kotiinsa olisi tullut, kun samoissa kansissa on kaikki mahdolliset muistilaput, listat, päivän ja viikon menot, rahankäyttö ja kiitollisuuden aiheet.

Jotkut hommat on nopeammin tehty kuin kirjattu muistiin, ja niiden kohdalla kirjaaminen ei välttämättä ole kauhean hyödyllistä. Useimmat hommat on kuitenkin sellaisia, että fokuksen vaihtamisen tehtävästä toiseen ei kannata, tai ei ole mahdollista ruveta tekemään asialle X jotain kun asia Y on kesken tai olen väärässä paikassa. Silloin on ihan mahtavaa, jos on joku paikka, johon a) pystyn pistämään sen ajatuksen muistiin, ja b) voin palata luotettavasti kun on sen aika.

Meidän muksuilla on synttärit tässä keväällä kuuden viikon välein. Ennakoin, ja rupesin miettimään kuopuksen synttäreitä jo useamman viikon etukäteen (tekemällä Bullet Journaliin aukeaman kuopuksen synttäreille). Siinä kysellessä ja keskustellessa esikoinen ilmoitti, että hän haluaa sitten synttäreilleen tällaiset ja tällaiset asiat. No, tein samalla sitten esikoisen synttäreistä aukeaman samoilla kysymyksillä, vaikka niiden suunnittelu on oikeasti vielä aika teoreettista.

Nyt lapset ovat muutaman viikon ajan tulleet harva se päivä kertomaan, että ”äiti sitten niistä mun synttäreistä, voitko kirjoittaa sinne että haluaisin X, ja toivoisin lahjaksi Y, ja voidaanko sitten tarjota Z?”. Ja minähän kirjoitan muistiin sinne samaan jemmaan. Nyt on se viikko kun kuopuksen kutsut täytyy viedä päiväkotiin, ja tiedän minä päivänä ja mihin kellonaikaan kutsutaan lapsivieraat ja milloin sukulaiset. Koska juteltiin puolison kanssa siitä sellaisella hetkellä, kun ajeltiin paikasta A paikkaan B ja molemmilla oli aikaa käydä se keskustelu, ja kirjoitin päätökset muistiin. Tällä viikolla ei tarvinnut päättää kuin kutsuttavat vieraat ja kutsukortin kansikuva.

Inspiraatio ja armollisuus

Arkea helpottaa myös hyvin konkreettisesti se, että olen opetellut tuomaan sekä inspiraatiota että armollisuutta arkeen.

Inspiraatiota tulee esimerkiksi siitä, että asetan itselleni selkeät tavoitteet viikon varrelle, ja sitten keskitän tsemppaamiseni niihin. (Tämän päivän tavoitteena oli blogitekstin kirjoittaminen, muun muassa.) Ennakoin, että mitkä jutut voisivat viedä minua paremmin kohti tavoitteitani, tai mitkä asiat olisi ihana olla viikon päätteeksi tehtynä.

Ja samaan aikaan muistan, että inspiraatiosta ja tavoittelusta ja eteenpäin pyrkimisestä olen ihminen, lihaa ja verta ja hormoneita ja tarpeita. Kaikkea ei voi ennakoida, ja välillä kaikesta ennakoimisesta huolimatta joku asia lipeää ja tulee säätöä. Niissä hetkissä arkea helpottaa huomattavasti se, että en sen säädön lisäksi rupea moittimaan ja soimaamaan itseäni, kun olisihan tämäkin nyt pitänyt. Tai jos asetin tavoitteeni sellaisiksi, että tällä viikolla en päässytkään niihin, niin okei, tein parhaani, syvä hengitys, olen tärkeä ja arvokas silloinkin kun en kykene kaikkeen mihin haluaisin.

Ilman inspiraatiota todennäköisesti arki olisi hankalampaa, koska tavoitteellisen tekemisen sijaan reagoisin vastaan tuleviin asioihin, en huolehtisi kaikista tarpeistani, en tulisi nähneeksi vaivaa itselleni tärkeiden asioiden ja ihmissuhteiden eteen, ja niin edespäin. Ilman armollisuutta arki olisi todennäköisesti aikamoista helvettiä, koska vetäisin itseni nopeasti piippuun ja sitten soimaisin itseäni siitä, että kehtaatkin tarvita asioita, kyllä on ihmisiä jotka pärjäävät neljän tunnin yöunilla ja kahdella proteiinipatukalla viikon.

Rutiinit, ennakointi, yksinkertaistaminen, asioiden kirjoittaminen muistiin, inspiraatio ja armollisuus. Meidän arki on helpompaa näiden asioiden ansiosta. Ehkä niistä saattaisi löytyä jotain kokeilemisen arvoista sinunkin arkeesi? <3

Onnistumisen eväitä 4: Mikä tässä tilanteessa on tärkeää?

Onnistumisen eväitä -tekstisarja saa jatkoa. Nämä seitsemän tekijää nousivat esiin kerta toisensa jälkeen, kun kävin syksyllä 2014 pitämässä keskustelutilaisuuksia vanhemmuuden onnistumisista Helsingin leikkipuistoissa. Edellisissä osissa aiheina omat tarpeet, kontrollista luopuminen ja omat tunnetaidot

Mikä tässä tilanteessa on tärkeää?

Sen muistaminen, mikä tässä tilanteessa on minulle pääasia

kaatuuko maailma, jos…?

yksi asia, kaikki muu on plussaa

rajat läheisten kanssa

uskoin sitä, miltä itsestä tuntuu vs. mitä muut sanoo

neuvojen suodattaminen, myös oman pään pitäminen

Monissa vanhemmuuden onnistumisissa tilannetta helpotti se, että vanhemmalla oli itsellään selkeä ajatus siitä, mikä tässä tilanteessa on tärkeää – joko pienessä tai isossa mittakaavassa. Käytän itse tässä tekstissä ilmauksia ”arvot ja tavoitteet”, koska ne kuvaavat mielestäni tätä ilmiötä melko tarkasti.

 

Arvojen ja tavoitteiden muistaminen auttoi erilaisissa tilanteissa pitämään rajoja joko itselle tai toisille. Selkeiden arvojen ja tavoitteiden kautta oli helpompaa suodattaa ulkopuolelta tulevia, hyvää tarkoittavia neuvoja – ovatko nämä minun kasvatustavoitteideni ja -arvojeni mukaisia?

Arvojen ja tavoitteiden mielessä pitäminen auttoi keskittymään niihin asioihin, jotka todella edistivät sitä tavoitetta, esimerkiksi ovesta ulos pääsemistä tai aikuisen ja lapsen välisen luottamuksen vahvistamista.

Se auttoi kohtuullistamaan myös omia odotuksia – Ideaaliminä pystyisi tähän ja kaikkeen muuhunkin, mutta onko minun todella tarpeen pystyä siihen samaan? Mikä on se yksi asia, johon minä haluan tänään pyrkiä?

Tärkeiden asioiden huomaaminen ja niihin keskittyminen auttoi toisin sanoen vanhempia tekemään sellaisia valintoja, joihin he saattoivat olla myös jälkikäteen tyytyväisiä.

Kaikki on arvokasvatusta

Meillä kaikilla on joku arvomaailma ja jonkinlaiset tavoitteet sille, miten haluamme lastemme kasvavan. Haluamme ehkä, että lapsistamme tulee hyvinvoivia tolkullisia kansalaisia, tai jotain muuta. Joskus nämä tavoitteet ovat tietoisia, toisinaan ei. Joskus tavoitteiden taustalla olevat arvot ovat tietoisia, toisinaan ei.

Itse ajattelen, että yksi hyvän vanhemmuuden keskeisistä jutuista on sen tiedostaminen, mitä kohti kasvatuksellaan pyrkii.

Millainen tyyppi haluaisin, että tästä lapsesta kasvaa? Miten haluaisin, että hän suhtautuu itseensä, muihin ihmisiin, maailmaan? Mitä toivoisin, että hän pitää tärkeänä?

Ja kun näihin kysymyksiin on saanut vastattua, herää ehkä seuraavaksi astetta monimutkaisempi kysymys: miten autan lastani kasvamaan tällaiseksi ihmiseksi? Millä tavoin siirrän nämä arvot siihen, miten kasvatan lastani?

Vanhassa käyntikortissani oli Brené Brownin lainaus, joka vastaa tähän kysymykseen kuin nakutettu.

LOM-kayntikortti-taka

Se, keitä olemme ja miten kohtaamme maailman, ennustaa lastemme tulevaisuutta paremmin kuin se, mitä tiedämme vanhemmuudesta.

Toisin sanoen jo se, miten heräämme aamulla ja kohtaamme lapsemme, puhumme itsellemme ja toisillemme, käyttäydymme tuttuja ja tuntemattomia kohtaan, on arvokasvatusta.

Lapsi ymmärtää meidän arvomaailmamme tekojemme, ei sanojemme perusteella.

Jos periaatteessa pidämme tärkeänä kunnioitusta, ja samaan aikaan naureskelemme lapsen (tai jonkun muun) tietämättömyydelle, niin lapsi oppii, että tietämättömiä ei tarvitse kunnioittaa. Jos periaatteessa arvostamme rehellisyyttä, ja samaan aikaan kerromme yhdelle lapselle yhtä ja toiselle toista, niin lapsi oppii, että rehellisyys on arvokasta vain silloin, kun se palvelee omia etuja.

Ja toisaalta, arjen kiireiden ja stressien keskellä, arvovalinta on sekin, että pysähdyn kuuntelemaan lastani kesken pukemisrumban, ja sillä osoitan kunnioitukseni häntä kohtaan. Tai että rehellisesti kerron lapselle, etten tiedä vastausta johonkin asiaan, tai pyydän anteeksi kun tein virheen. Sillä osoitan, että rehellisyys ja kunnioitus ovat minulle tärkeämpiä arvoja kuin virheettömyys tai totteleminen. Sellaiset tilanteet myös tuntuvat jälkikäteen onnistumisilta, kun olen toiminut omien arvojeni mukaisesti silloinkin, kun se ei ollut itsestäänselvää.

Tavoitteet ovat sitten astetta konkreettisempi asia.

Jos arvonani on rehellisyys, niin tavoitteeni voi olla se, että vastaan lapsen kysymyksiin ikätasoisesti parhaan kykyni mukaan, vaikka ne kysymykset käsittelisivät minulle kiusallisia asioita. Käytännössä siis niin, että kun lapsi kysyy, että mistä vauvat tulevat, niin en kerro haikarasta tai sairaalasta haettavista vauvoista, vaan esimerkiksi siitä, että vauva kasvaa äidin kohdussa kunnes se syntyy.

Tai jos arvonani on kunnioitus, niin tavoitteeni voi olla, etten koskaan huuda lapselle, vaan puhun hänelle aina arvostavasti ja ystävällisesti. Käytännössä se vaatii sitä, että osaan ja ehdin rauhoittaa omat tunnekuohuni ennen kuin sanon lapselle mitään.

Kaksipiippuinen juttu

Ja tästä pääsemmekin siihen, miksi arvot ja tavoitteet ovat välillä vanhemmuuden kohdalla niin kaksipiippuinen juttu.

Toisaalta meillä on joka tapauksessa jotkut arvot, joiden perusteella teemme päätöksiä vanhemmuudessa – vanhempi, jonka korkeimpana arvona on lapsen hyvinvointi, tekee erilaisia päätöksiä kuin vanhempi, jonka korkein arvo on vanhemman itsensä mukavuus.

Ja sitten kuitenkin me jäämme tavoitteistamme, epäonnistumme arvojemme mukaan toimimisessa, teemme juuri niitä asioita, joita emme haluaisi. Väsyneenä en jaksa ryhtyä keskustelemaan perusteellisen ja uteliaan leikki-ikäisen kanssa siitä, miten itse asiassa se vauva sinne kohtuun päätyy. Tai kimmastun kolmevuotiaalle, joka ei pyynnöistä huolimatta kuuntele, ja karjaisen niin että lapsi säikähtää ja purskahtaa itkuun. Tai turvaudun unikouluun, vaikka se tuntuu pahalta, koska pään sisällä muut vaihtoehdot ovat vielä pahempia.

Joillekin ihmisille sellaisessa jännitteessä eläminen on niin vaikeaa, että he tinkivät mieluummin arvoistaan kuin huomaavat jatkuvasti epäonnistuvansa. Ihan sama, ei sillä voi niin iso merkitys olla, ihan hyvin sitä on maailmassa ennenkin eletty ilman sellaista ihme sinnittelyä että kaikessa pitää aina pyrkiä parempaan.

Ja tietyssä mielessä se onkin totta. Maailmassa on kasvanut koko ihmisen historian ajan uusia ja uusia sukupolvia, joita on kasvatettu enemmän tai vähemmän tavoitteellisessa mielessä. Siinähän ne on lapset jaloissa pyörineet, onko sillä nyt niin väliä?

Joskus ”siinähän ne pyörii jaloissa” -kasvatus on paikallaan

Tässä kohtaa palataan tuolla yllä esitettyyn kysymykseen. Kasvatustavoitteesi voi nimittäin ihan hyvin olla se, että kasvatat lapsestasi itsesi kaltaisen. Silloin ”lapset pyörivät jaloissa” -kasvatus on ihan loistava metodi. Jos olet tyytyväinen ja onnellinen siitä, millaista elämää elät, millaisia tunteita koet, miten kohtaat toiset ihmiset, ympäristön, virheet ja epäonnistumiset ja elämän arvaamattomuuden, niin silloin vanhemmuuden tavoite voi hyvin olla se, että annat pelkällä olemisellasi lapsellesi hyvää esimerkkiä.

Uskoisin, että suurin osa maailmanhistorian aikana ”jaloissa pyörien” kasvaneista lapsista ovat eläneet juurikin sellaisissa perheissä, joissa vanhemmat ovat pääasiassa ihan tyytyväisiä omaan olemisen tapaansa. Meillä eletään näin, yhteiskunnassa eletään näin, tämä on se oikea olemisen tapa, johon lapsenkin on syytä kasvaa. End of story, ei sen suurempaa ongelmaa.

Ja sitten on tietysti meitä muita. Meitä, jotka tuskailemme omien solmujemme ja ongelmiemme kanssa, emmekä halua siirtää niitä seuraavalle sukupolvelle. Meitä, jotka koemme melkein fyysistä ristiriitaa sen välillä, miten haluaisimme osata käyttäytyä, ja mihin todellisuudessa pyrimme. Meitä, joille vanhemmuuden onnistuminen tuntuu todellakin onnistumiselta, koska tiedämme myös, miten se tilanne olisi voinut mennä ihan toisin.

Silloin kasvatustavoite voikin olla, että haluan kasvattaa lapsestani ihan aavistuksen empaattisemman, kunnioittavamman, rohkeamman, vapaamman, iloisemman, rakastavamman tyypin kuin mitä itse keskimäärin olen. Haluan auttaa lastani kasvamaan itseni yli. Haluan auttaa lastani kasvamaan niin, ettei hänen tarvitse lyödä varvastaan ihan kaikkiin samoihinkiviin kuin minä.

Ja silloin päästään takaisin arvojen ja todellisen elämän ristipaineeseen. Mitä tehdä, kun haluaisin antaa lapselleni sitä hyvää ja kaunista ja arvokasta esimerkkiä, mutta tänään ei rahkeet riittäneet siihen?

Armollisuus ja inspiraatio, edelleen

Mun vastaukseni tähän on armollisuus ja inspiraatio.

Armollisuus on itsessään hyvin rakentava arvo. Se, että kaiken ei tarvitse aina olla täydellistä. Että asiat ovat niinkuin ne ovat, minä olen niinkuin olen, ja saan olla tällaisena hyvä ja arvokas, vaikka en yltäisikään aina nappisuoritukseen.

Armollisuus on sitä, että tunnistan, milloin olen tehnyt parhaani – silloinkin kuin se ”parhaani” olisi jonkun toisen mielestä, tai jonain toisena päivänä itsellenikin, murto-osa keskinkertaisesta.

Ja oikeastaan armollisuus näkyy myös muutamassa noista alussa kertomistani vastauksista. Yksi asia, muu on plussaa. Kaatuuko maailma, jos…?

Armollisuus on sen muistamista, että kaikkeen ei tarvitse revetä, vaan jotkut asiat ovat toisia tärkeämpiä. Maailma ei kaadu, vaikka tekisin virheen tai tinkisin tavoitteistani. Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Kun siihen armollisuuteen yhdistetään muut arvot – kunnioitus, rehellisyys, rohkeus, vapaus, rakkaus – niin pystymme pyrkimään kohti niitä ilman, että täytyy aina onnistua. Silloin tulemme todennäköisesti kohdelleeksi myös lastamme armollisemmin silloin, kun tämä ei yllä omiin tavoitteisiinsa tai meidän odotuksiimme.

Ja ainakin itse pidän tärkeänä auttaa lapsiani kasvamaan ihmisiksi, joille sekä armollisuus että inspiraatio ovat elämän kulmakiviä. (Jos se ei vielä ollut itsestäänselvää. 😀 )

Mitä ajatuksia arvot ja tavoitteet vanhemmuudessa herättävät? Konkretiaa tai käsitteitä, kokemuksia tai ideoita voi vapaasti heitellä kommenteissa! <3

Armollisuus ja inspiraatio kasvatuksen keinoina

Kirjoitin alkuviikosta siitä, miten hyvä vanhemmuus alkaa armollisuudesta ja inspiraatiosta – nimenomaan omaa itseä kohtaan. Ja koska vanhemmuus on pohjimmiltaan erilaisia vuorovaikuttamisen tapoja sen oman lapsen kanssa, niin tässä tekstissä avaan ajatustani siitä, miten armollisuus ja inspiraatio rakentavat hyvää vanhemmuutta myös vanhempi-lapsi -suhteessa.

Armollisuutta itselle ja muille

Se, miten kohtelemme itseämme, heijastuu siihen, miten suhtaudumme lapsiimme. Oma tunneilmastomme heijastuu kodin ilmapiiriin. Omalla käytöksellämme näytämme lapsillemme esimerkkiä siitä, miten tässä elämässä on asiallista suhtautua itseensä, toisiin ihmisiin, tavoitteisiin, virheisiin, epäonnistumisiin ja ristiriitoihin. Noin esimerkiksi.

Sama pätee myös toisinpäin. Voimme opetella armollisuutta kohtelemalla lapsiamme tietoisen armollisesti. Voimme opetella suhtautumaan tavoitteisiin ja epäonnistumisiin rakentavasti esimerkiksi niin, että autamme lapsiamme oppimaan rakentavia suhtautumistapoja näihin asioihin.

Sellaista ei voi opettaa, mitä ei ole oppinut. Sellaista voi kuitenkin harjoitella, mitä on ainakin kertaalleen oivaltanut – ja sen voi myös kertoa lapselle.

Tässä me yhdessä opettelemme sitä, että pettymykset eivät niin kovasti kirvelisi. Yhdessä opettelemme, miten voisi asettua toisen asemaan ja miettiä tilannetta hänenkin näkökulmastaan. Yhdessä harjoittelemme olemaan itsellemme ja toisillemme armollisia, hyväksyviä, lempeitä, ennen kuin alamme toivoa tai odottaa toiselta yhtään mitään.

Mitä mun mielestäni tarkoittaa armollisuus omaa lasta kohtaan?

Lapsi on sellainen kuin hän on. Jo vastasyntynyt vauva saapuu maailmaan omanlaisenaan: hänellä on tietynlainen hermoston herkkyys, joka saa hänet reagoimaan ärsykkeisiin siten kuin reagoi. Hänellä on tietty kehitysvaihe, johon liittyvät sen kehitysvaiheen tarpeet. Hänellä on tietyt sisäänrakennetut tavat pyrkiä saamaan itselleen sitä, mitä tarvitsee – hamuaminen, tarttuminen, itkeminen ja niin edespäin.

Kun vauva kasvaa isommaksi, taaperoksi, leikki-ikäiseksi, hän edelleen toimii siitä omasta lähtökohdastaan käsin. Kasvun myötä hän oppii, että tietyillä tavoilla saa mitä tarvitsee, ja toisilla tavoilla ei saa – ja se oppimisprosessi riippuu vahvasti siitä, miten me vanhempina reagoimme lapsen käytökseen ja pyrkimyksiin.

Jos lapsi oppii, että itkemällä ei saa tarpeitaan täytetyiksi, koska hänestä huolehtivat aikuiset eivät vastaa itkuun, hän pian lakkaa itkemästä, ja etsii toisia keinoja saada tarvitsemansa. Tai hän lannistuu, ja oppii sivuuttamaan kyseisen tarpeen, koska kukaan ei koskaan ole sitä tarvetta huomioinut. Se, miten nopeasti tämä oppiminen tapahtuu, riippuu taas lapsen ominaislaadusta: hermoston herkkyydestä, temperamentista ja niin edespäin.

Armollisuus vanhempana tarkoittaa minulle sitä, että me näemme, ymmärrämme ja hyväksymme, että lapsellamme on kaikenlaisia tarpeita.

Se tarkoittaa, että pyrimme parhaamme mukaan näkemään, mitä tarvetta lapsi käytöksellään yrittää kohdata.

Se tarkoittaa myös sitä, että hyväksymme lapsemme tarpeiden olemassaolon ja tärkeyden aina.

Silloinkin, kun emme tiedä, miten niihin vastaisimme – tai että mikä tarve siellä viestin takana oikeastaan onkaan. Silloinkin, kun olemme itse väsyneitä ja ärsyyntyneitä siihen, että lapsi taas tarvitsee jotain. Silloinkin, kun lapsi yrittää viestiä siitä tarpeestaan meidän mielestämme epämiellyttävällä, epäkohteliaalla, loukkaavalla tai muuten väärällä tavalla.

Armollisuuden voi kiteyttää näihin sanoihin:

Ahaa, lapsi käyttäytyy noin. Mitäköhän hän tarvitsee?

Kaikki, mitä me ihmiset teemme, on pyrkimystä täyttää joku tarve. Käytöksemme voi olla ristiriidassa toisten tarpeiden kanssa – ja silti, silloinkin, siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea. Voi olla, että emme edes itse tiedä, mitä tarvetta yritämme täyttää – ja silloinkin siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea.

Armollisuus vanhemmuudessa on myös sen ymmärtämistä ja muistamista, että lapsi vasta harjoittelee.

Kehitysvaiheesta riippuen hänellä joko on tai ei ole ymmärrystä siitä, että toisillakin ihmisillä on tunteita ja tarpeita. Tietyn ikäinen lapsi ei edes pysty asettumaan toisen näkökulmaan, ellei häntä siinä tietoisesti ja lempeästi auteta ja ohjata. Ei usein silloinkaan.

Jos kerran meillä aikuisillakin on vaikeuksia nähdä asiat toisen ihmisen (eli oman lapsemme) näkökulmasta, vaikka olemme harjoitelleet vuosikausia, niin on ihan absurdia olettaa, että lapsi pystyisi esimerkiksi yhden tai kahden harjoituskerran jälkeen aina muistamaan, että ai niin, toiselta ei saa ottaa kädestä, ketään ei saa lyödä, ja kiiretilanteessa irvistely ei teekään aikuiselle hyvää mieltä.

Tässä taas palataan siihen, että armollisuus itseä kohtaan auttaa armollisuudessa lasta kohtaan. Kun muistan, että minäkään en ole valmis, täydellinen tai kaikkea osaava, niin se on helpompi muistaa ja hyväksyä myös lapsen kohdalla.

Kun huomaan ja muistan, että oppiminen vaatii oivallusten lisäksi myös harjoittelua, niin osaan suhtautua lempeämmin ja hyväksyvämmin sekä omiin että lapsen epäonnistumisiin ja harjoitustilanteisiin.

Kun osaan pyytää lapselta anteeksi, niin minun on helpompi muistaa, miten vaikealta se voi joskus tuntua lapsestakin.

Minä olen sellainen kuin olen, ja saan olla tällainen. Lapseni on sellainen kuin on, ja saa olla. Minä tarvitsen sitä mitä tarvitsen, ja saan tarvita. Lapseni tarvitsee sitä mitä tarvitsee, ja saa tarvita. Me olemme molemmat riittävän hyviä tällaisina, keskeneräisinä ja asioita opettelevina.

Inspiraatio toimii opettelun moottorina

Kaikki, mitä teemme, pyrkii täyttämään jotain tarvetta, kuten jo sanottua. Mun mielestäni yksi vanhemman tärkeimmistä tehtävistä on auttaa lastaan oppimaan rakentavia ja kunnioittavia tapoja saada tarpeensa kohdatuiksi niin, että myös toisten tarpeet voivat tulla kohdatuiksi.

Toisin sanoen auttaa lapsiaan kasvamaan sellaisiksi ihmisiksi, joille on luontevaa kunnioittaa sekä omia tarpeita että toisten ihmisten tarpeita, etsiä kaikkia huomioivia toimintatapoja, ja olla valmis muuttamaan omaa toimintaansa, jos käykin ilmi, että se loukkaa toisten tarpeita.

Niin miten sellaisia lapsia sitten kasvatetaan?

Oikeastaan kaikki rakennuspalikat ovat jo tulleet tämän tekstisarjan aikana näkyviin.

Vanhemman armollisuus lapsen tarpeita kohtaan auttaa lasta oppimaan, että omat tarpeet ovat tärkeitä ja kohtaamisen arvoisia. Se auttaa lasta tunnistamaan omia tarpeitaan, sanoittamaan niitä ja pyytämään apua silloin, kun omat keinot eivät riitä. Se myös antaa lapselle esimerkkiä siitä, että kun oma ja toisen käytös ovat ristiriidassa, niin silloinkin toisen tarpeita kunnioitetaan, vaikka keinoja ja käytöstä tarvitsisikin muuttaa.

Vanhemman armollisuus omia tarpeitaan kohtaan puolestaan antaa lapselle luontevan ympäristön opetella, että toisillakin ihmisillä on tarpeita – ja että nekin ovat kunnioittamisen ja kohtaamisen arvoisia. Vanhempi on lapselle ensimmäinen ihminen, josta huomaa, että toisia ei saa kohdella miten tahansa.

Vanhemman oma inspiraatio puolestaan antaa lapselle mallia siitä, että omia tarpeita voi pyrkiä kohtaamaan erilaisilla keinoilla. Vanhempi toimii esimerkkinä siitä, että voi opetella uusia tekemisen tapoja, tehdä virheitä ja korjata niitä. Aikuisen esimerkki näyttää lapselle, että on tärkeää ja arvokasta pyrkiä omiin tavoitteisiinsa, olivat ne sitten lyhyen tai pitkän tähtäimen tavoitteita.

Kun lapsen (ja aikuisenkin) tarpeet ovat täynnä, niin hän on luonnostaan utelias, hyväntahtoinen, yhteistyöhaluinen ja uuteen pyrkivä. Jos hän ei ole näitä asioita, hänen tarpeensa eivät ole siinä tilanteessa täynnä. Siksi lapsen inspiraationkin tukeminen kumpuaa ensin armollisuudesta.

No entäs konkreettisesti? Entä jos haluan saada lapseni käyttäytymään tietyllä tavalla?

Arjessa tämä kaikki armollisuudesta ja inspiraatiosta puhuminen voi tuntua haaveksimiselta. Joo joo kivoja tavoitteita, mutta minä haluan, että lapseni pukee reippaasti tai syö tai nukkuu tai lopettaa jatkuvan puremisen.

Perinteisesti kasvatus on ajateltu juurikin tästä näkökulmasta. Miten saan lapseni tekemään asian X niinkuin minä haluan? Lempeämpien kasvatussuuntien lisäkaneetti tähän kuuluu: …sellaisella tavalla, että kunnioitan myös lapseni tarpeita?

Ja silloinkin, arjessa, siinä ruohonjuuritasolla leivänmurujen ja duplojen ja hammaspesujen ja niistämisen keskellä, mun vastaus tähän kysymykseen on ensin armollisuus itseä kohtaan.

Nyt on näin, että minä haluan lapsen käyttäytyvän tietyllä tavalla. Mitä omaa tarvettani minä sillä yritän kohdata? Tarvitsenko oikeasti sitä, että päästään ovesta ulos tasaan mennessä, vai tarvitsenko jotain muuta?

Nyt on näin, että minun on vaikea olla kärsivällinen lasta kohtaan. Nyt on näin, että minua harmittaa kun tämä meni taas tähän. Saa olla, saa harmittaa, saan tarvita sitä mitä tarvitsen vaikken ihan edes tietäisikään, mitä se on.

Tämän kaiken voi myös sanoa ääneen ja kertoa lapselle. Se auttaa lasta näkemään asiaa vanhemman näkökulmasta ja kasvattaa hänen empatiakykyään.

Seuraava askel on inspiraatio.

Miten haluaisin, että tämä tilanne menisi? Mikä minulle on oikeasti tässä tärkeää? Jos pitää valita ehtimisen ja hyvän fiiliksen väliltä, niin kumman valitsisin? Tarvitseeko valita, vai keksinkö jonkun tavan tuoda sekä ehtimistä että hyvää fiilistä tähän tilanteeseen?

Tämänkin keskustelun voi käydä ääneen. Lapsi saattaa keksiä jonkun hyvän ratkaisun, tai sitten jo se, että kuulen omat ajatukseni, auttaa selkeyttämään niitä. Vähintään annan lapselle taas esimerkkiä siitä, että millaisten pohdintojen kautta uusia toimintatapoja voi etsiä.

Sitten löydetään armollisuutta lasta kohtaan.

Jostain syystä tämä asia on nyt lapselle tosi vaikeaa. Saa olla. Jokin tässä on sellaista, että lapsi ei itse vielä osaa kohdata omia tarpeitaan sellaisella tavalla, että mun tarpeet tulisivat kohdatuiksi. Lapsi tarvitsee nyt minulta jotain, koska tuo homma ei onnistu itse.

Tässä kohtaa viimeistään kannattaa kysyä lapselta: mitä sinä tarvitset? Tai yrittää asettautua lapsen asemaan: hänellä jäi leikki kesken kun ruvettiin pukemaan, ehkä hänellä on leikillisyyden ja hassuttelun tarve?

Sitten vasta viimeiseksi pääsemme siihen, että miten autan lasta keksimään rakentavia tapoja, joilla voisimme yhdessä vastata meidän molempien tarpeisiin. Toisin sanoen lapsen käytöstä ohjaavaan inspiraatioon.

Sinä tarvitset nyt tätä, ja minä tarvitsen tuota. Keksitkö jonkun hyvän tavan, millä nämä saisi sovitettua yhteen? Entä jos leikitään kissaperhettä, jotka pukevat päälle lähteäkseen ulos? Auttaako, jos lasken kymmenestä yhteen lähtölaskennan, niin katsotaan, että ehditkö sillä aikaa?

Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän tätä keskustelua käy vanhempi ääneen itsekseen. Sekin on tärkeä osa vanhemmuuden vuorovaikutusta, koska vanhemman eri strategioihin vastaamalla ja reagoimalla lapsi kertoo, mikä toimi ja mikä ei. Silloinkin lapsi oppii lähikehityksen vyöhykkeellä (eli vanhemman avustuksella) huomaamaan, mitkä keinot toimivat minkäkinlaisen tunteen tasaannuttamiseen.

Tällaisen lähestymistavan oppiminen (ensin omat tarpeet, sitten omat tavoitteet, sitten toisen tarpeet, sitten yhteiset tavoitteet) vaatii itsessäänkin oivalluksen lisäksi harjoitusta. Eli siis kokeiluja, epäonnistumisia, lisää oivalluksia, lisää harjoitusta. Jotta jaksaa harjoitella, tarvitaan armollisuutta itseä kohtaan – jo se, että opettelen uutta, on merkki hyvästä ja omistautuneesta vanhemmuudesta.

Lisäksi tarvitaan selkeä tavoite siitä, että jonain päivänä haluan osata suhtautua tilanteisiin tuolla tavalla. Eli siis inspiraatiota. Inspiraatio antaa myös vinkkiä siitä, mitä konkreettisia keinoja missäkin tilanteessa voisi käyttää. Toimintatavat vaihtelevat lapsen iän ja kehitystason mukaan, mutta armollisuuden ja inspiraation yhdistelmä toimii vauvasta teiniin.

Muun muassa näistä syistä riittävän hyvä vanhemmuus löytyy – minun mielestäni – armollisuuden ja inspiraation risteyksestä. Sen opettelua haluan myös auttaa työni kautta. (Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy esimerkiksi Hyvän vanhemmuuden minikurssilta, jonka saat lahjaksi kun tilaat Lupa olla minä -sähköpostikirjeen.)

Armollisuus ja inspiraatio ovat hyvän vanhemmuuden rakennuspalikoita

Riittävän hyvä vanhemmuus löytyy armollisuuden ja inspiraation risteyksestä.

Niin lukee mun verkkosivuston etusivulla ja mun sähköpostin allekirjoituksessa. Sen takia myös mun logo on tuollainen kuin on. (Oranssi on armollisuus, turkoosi on inspiraatio. Siellä välissä on se sweet spot, jossa tapahtuu riittävän hyvä vanhemmuus, sekä aika monta muuta ihanaa asiaa tässä elämässä.)

Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Kaikki alkaa armollisuudesta.

Ensisijaisesti minä olen ihminen. En vanhempi, en äiti, en nainen, en kenenkään lisävaruste tai sivuhenkilö. Minä olen oman elämäni päähenkilö, jolla on tunteita, tarpeita, tavoitteita ja kokemuksia. Se ei muutu siinä vaiheessa, kun lapsi saapuu perheeseen.

Se, mikä muuttuu, ovat olosuhteet, joissa niitä asioita voi huomioida.

Osasinko ennen lapsia huomioida, milloin minulla on nälkä tai jano, kylmä tai kuuma, yksinäinen tai sivuutettu olo, turvallinen ja luottavainen fiilis? Joskus paremmin, joskus huonommin. Minulla oli kuitenkin aika selkeät strategiat, joilla huomioin itseäni. Rutiinit, puhumisen ja olemisen tavat, tietyt sosiaaliset ympyrät.

Lapsen saapumisen jälkeen ne samat strategiat eivät yksinkertaisesti enää toimi.

Ensinnäkin arvoni ja tavoitteeni ovat todennäköisesti muuttuneet radikaalisti – nyt niihin sisältyy tällaisesta metrin mittaisesta henkilöstä huolehtiminen. Omat tunteeni ja tarpeeni ovat saattaneet muuttua.

Tai ehkä sosiaalinen piirini ei enää tule vastanneeksi niihin tarpeisiini samalla tavalla. Rutiineista nyt puhumattakaan – vaikka saisinkin lapsen saapumisen jälkeen rakennettua itselleni toimivat rutiinit, niin minun kuitenkin täytyy sovittaa myös lapsen tarpeet niihin, ja lapsen tarpeet tunnetusti muuttuvat kasvun myötä.

Ja puhutaanko vielä hetki odotuksista?

Odotan vanhemmuudelta jotain. Ehkä myönteisiä juttuja, ehkä pelottavia juttuja, useimmiten vähän molempia. Ja kun todellisuus ei kohtaakaan odotuksia, tulee pettymyksiä. Lapsi ei toimikaan niinkuin kirjoissa opetetaan, tai niinkuin naapuri sanoi, tai niinkuin kaverin lapsi toimii. Minä en saakaan tehtyä niitä juttuja, joita oli tarkoitus tehdä, koska lapsi tarvitseekin minua koko ajan ja jatkuvasti, tai siltä se tuntuu. Ja kenen vika se on? Ei se voi olla lapsen vika, koska lapsi on ihana, rakas, toivottu ja viaton. Niin kukapa muu tässä sitten jää jäljelle?

Lopputulos: ehkä väsynyt, ehkä yksinäinen, ehkä riittämättömyyden tunteesta kärsivä vanhempi. Ehkä itseensä ja vanhemmuuteensa pettynyt, ehkä katkera siitä, että kaikilla muilla tuntuu olevan helpompaa ja kukaan ei ymmärrä.

Tähän kohtaan tarvitaan armollisuutta.

Minä olen tällainen. Nyt on näin. Saa olla näin.

Minä tarvitsen näitä asioita, minä tunnen tällaisia tunteita ja ajattelen tällaisia ajatuksia. Minulla on lupa tarvita, tuntea ja ajatella.

Minä pystyn tällaisiin asioihin nyt. Tänään riittää kapasiteetti tähän. Minulla on lupa kyetä juuri siihen mihin tänään kykenen. Minä riitän tällaisena.

Armollisuus.

Armollisuuteen tarvitaan selkeyttä.

Tätä kaikkea elämääni nyt kuuluu. Tämä kaikki kuluttaa minun jaksamistani ja kapasiteettiani. Tällaista osaan, tuo tuntuu vaikealta. Tällaista tarvitsen, näillä tavoilla pidän huolta itsestäni ja omista tarpeistani.

Armollisuuteen tarvitaan myös ymmärrystä.

Ahaa, nämä asiat ovat muuttuneet. Ahaa, tällaisia odotuksia minulla on itseäni kohtaan. Okei just joo, nämä tarpeet minulta ovatkin jääneet jostain syystä huomioimatta.

Ja armollisuuteen tarvitaan hyväksymistä.

Nyt on näin. Minä olen tällainen. Minä saan olla tällainen. Minulla on lupa olla minä. Vaikeat asiat saavat olla vaikeita. Tärkeät asiat saavat olla tärkeitä. Ristiriitaiset asiat saavat olla ristiriitaisia. Nyt on näin.

Vasta armollisuuden kautta päästään sellaiseen inspiraatioon, joka tuo iloa ja energiaa, eikä ahdistusta tai riittämättömyyden tunnetta.

Inspiraatio tuo suuntaa kohti uutta

Mä olen opettaja, ja opettajana mä olen usein miettinyt motivaatiota. Siis että miten ihminen tulee innostuneeksi johonkin asiaan. Siitä on teorioitakin, joista mun suosikkini on Decin ja Ryanin itseohjautuvuusteoria, jonka peruspalikoita ovat omaehtoisuus, yhteisöllisyys ja kyvykkyys. (Englanniksi vaikkapa täällä, suomeksi tästä on kirjoittanut esimerkiksi Frank Martela täällä, ja sieltä poimin myös nuo suomennokset.) Siis että ihminen kokee voivansa päättää tekemisestään, tekevänsä jotain suuremmassa kontekstissa merkittävää, ja tuntee pärjäävänsä.

Inspiraatio (eli sisäinen motivaatio) syntyy, kun nämä kaikki asiat ovat paikoillaan. Ja aito inspiraatio voi syntyä vain silloin, kun ponnistetaan armollisuuden pohjalta.

Kyvykkyys tarkoittaa sitä, että inspiroivan tehtävän haaste on riittävän korkea, muttei liian korkea, kapasiteettiin nähden. Siis ensin pitää tietää, mihin minä tänään aidosti pystyn. Armollisuus.

Omaehtoisuus tarkoittaa sitä, että minulla on kyky päättää siitä, miten haluan sinne tavoitteeseen päästä. Silloin minun pitää myös huomioida ja hyväksyä se, että siihen päätöksentekoon vaikuttavat mun omat tavoitteeni ja arvoni. Haluanko mä ylipäänsä tuohon suuntaan? Onko se suunta linjassa mun arvojeni kanssa? Onko ne toiminnan tavat linjassa mun arvojeni ja moraalini kanssa? Armollisuus.

Yhteisöllisyys, eli yhteys toisiin ihmisiin ja suurempaan kontekstiin siinä tekemisen myötä, tarkoittaa sitä, että mun pitää voida nähdä itseni osana jotain suurempaa. Mä tarvitsen selkeyttä ja ymmärrystä, jotta tiedän, keneen kaikkiin tämä mun toimintani vaikuttaa ja millä tavalla. Ja kun mä olen selkeästi nähnyt ja ymmärtänyt mun toiminnan vaikutukset, niin mun tarvitsee myös hyväksyä ne, jotta mä voin valita omiin arvoihini sopivan tavan toimia. Sekin on armollisuutta, että mä hyväksyn oman vaikutukseni toisiin ja toisten vaikutuksen minuun.

Vanhemmuudessa meidän tavoitteemme usein liittyvät siihen, että miten osaisimme kasvattaa lapsiamme mahdollisimman tasapainoisesti.

Miten toisaalta saan annettua lapselleni tilaa kasvaa omaksi itsekseen, ja toisaalta miten saan hänet toimimaan fiksulla ja toisia kunnioittavalla tavalla? (Pikavastaus: Ratkaisu sijaitsee armollisuuden ja inspiraation risteyksessä.) Miten toisaalta opin vastaamaan lapsen tarpeisiin, ja toisaalta elän myös omaa elämääni ja pidän huolta itsestäni? (Sama juttu.)

Silloin, kun pyrimme tällaiseen tavoitteeseen, tai mihin tahansa muuhun, niin ensin tarvitaan sitä armollisuutta. Nyt on näin, tähän riittää nyt kapasiteettini. Nämä asiat ovat minulle tärkeitä, tämä on se yhteisö jossa elän, näissä puitteissa elämäni pyörii.

Lisäksi tarvitaan inspiraatiota:
Miten tämä tavoite on linjassa tarpeideni ja arvojeni kanssa? Millaisilla tavoilla minun on luontevaa ja miellyttävää pyrkiä sitä kohti? (Omaehtoisuus.)
Miten tähän tavoitteeseen pääseminen auttaa minua ja muita? Miten voin edistää tähän tavoitteeseen pääsemistä yhdessä toisten kanssa? (Yhteisöllisyys.)
Mitä pystyn tekemään nyt, tämänhetkisellä osaamisellani ja jaksamisellani, jotta pääsisin kohti tavoitettani? Mitkä asiat tästä ylipäänsä ovat minun vallassani? (Kyvykkyys.)

Sitten, kun nämä palikat ovat omalta kohdalta suunnilleen kasassa, voi miettiä sitä, miten tuoda lisää armollisuutta ja inspiraatiota suhteessa lapseen. Siitä lisää myöhemmin tällä viikolla. 🙂

Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy myös Hyvän vanhemmuuden minikurssilta. Voit tilata sen vaikka tuosta heti alta ihan ilmaiseksi. 🙂