Miksi itse-empatia on niin vaikeaa – ja miten sitä voi opetella

Itse-empatia on yksi keskeisistä kärsivällisyystaidoista. Aitoon kärsivällisyyteen pääsee (minun mielestäni) vasta sitten, kun osaa olla empaattinen sekä itseään että toista kohtaan silloinkin, kun asiat eivät mene niinkuin suunnittelin. Ainakin itselleni itse-empatia on kuitenkin ollut valtavan opettelutyön takia. Miksi se on niin vaikeaa?

Empatian vastaanottaminen on taito

Empatian vastaanottaminen itsessään on taito. Se, että kun toinen on läsnä ja myötäelää minun tunteissani, niin annan sen myötäelämisen ja läsnäolon koskettaa minua. Miksi se on vaikeaa? Mitä haavoittuvampi paikka minussa on hereillä, mitä vajaammalla ne tarpeet itsessäni ovat, sitä hauraammalta tuntuu päästää ketään siihen lähelle. Empatian vastaanottaminen edellyttää luottamusta siihen, että toinen haluaa minulle hyvää.

No miksi itse-empatia sitten on niin vaikeaa? Tokihan sitä ihminen itseensä luottaa ja haluaa itselleen hyvää?

Pelkkä hyvä tahto ei kuitenkaan riitä empatiaan, vaan tarvitaan myös aitoa läsnäoloa, hyväksymistä, näkemistä ja kuulemista. Vaikka kuinka toinen haluaisi olla minulle empaattinen, niin hyvästä tahdosta huolimatta myötäeläminen voi kompastua esimerkiksi ihan puhtaasti siihen, ettei tiedä miten empatiaa voisi ilmaista sanoilla.

Ja tässä on ainakin yksi niistä suurista syistä, minkä takia itselleni itse-empatia on ollut niin ison opettelun takana. Jos oma sisäinen puhe ei ole kovin empaattista, niin olen ehkä tottunut reagoimaan virheisiini ja pettymyksiini ja epämiellyttäviin tunteisiini enimmäkseen vähättelemällä tai tuomitsemalla.

”Joojoo, on kurjaa, mutta mieti miten kurjaa on ihmisillä X, Y, ja Z, kun heillä on vielä tätäkin kauheampi tilanne.”

Tai:

”No niin, tokihan tämä ärsyttää ja turhauttaa, mutta ei kai sille nyt voi mitään, turha harmitella, eteenpäin vaan.”

Tai:

”Miten sä taas nyt tolla tavalla mokasit, just tyypillistä, ei sustakaan ikinä oo mihinkään.”

Ja niin edespäin.

Ja sitten kun on muutaman vuosikymmenen kuunnellut tätä päänsä sisällä (ja pahimmassa tapauksessa myös muiden suusta), niin voi olla todella vaikeaa olla edes itsellensä läsnä ja haavoittuvainen.

Miten minä opettelin itse-empatiaa

Mun piti ensin opetella ottamaan empatiaa vastaan toisilta ihmisiltä. Ensin ihan muutamilta, sellaisilta joiden kohdalla arvelin, että he osaavat olla nimenomaan empaattisesti läsnä, ilman vähättelyä tai tuomitsemista tai neuvomista. Sitten yhä useamman ihmisen kanssa. Edelleenkin niitä ihmisiä on hyvin vähän, joiden seurassa pystyn olemaan täysin avoin ja haavoittuvainen, mutta heitä kuitenkin on.

Opettelin myös ottamaan empatiaa vastaan itseltäni ensin kirjoittamalla. Ensin päästin ääneen sen osan minusta, joka oli hädissään, tuskissaan, tunnekuohun vallassa. Samalla tulin kirjoittaneeksi sekaan paljon tuota yllä kuvaamaani vähättelyä ja tuomitsemista, jotta sekin tuli näkyviin. Sekin nimittäin kertoo jostain tunteesta ja tarpeesta, jotka ovat ehkä nekin jääneet vaille myötätuntoa.

Kun olin kirjoittanut yhden puuskan, luin tekstini uudelleen läpi ja kirjoitin, mitä tunteita ja tarpeita huomasin. Toisin sanoen annoin itse sille hätääntyneelle itselleni empatiaa kuulemalla ja näkemällä hänen tunteensa, tarpeensa ja haavoittuvuutensa hyväksyvällä ja rakastavalla tavalla.

”Mua surettaa ja kiukuttaa tämä mun oma tilanne, ja samalla mua hävettää kun keskityn omiin tarpeisiini kun toisillakin ihmisillä on kärsimystä. Mä varmaan kaipaisin itselleni turvaa ja vakautta, ja samalla mulle olis tosi tärkeää että voisin auttaa toisiakin. Mulla on kauhean haavoittuvainen ja riittämätön olo siitä, että haluaisin auttaa kaikkia maailman ihmisiä ja samalla tuntuu haavoittuvalta se, että saanko mä itsekin tarvita asioita.”

Tai:

”Mä olen pettynyt itseeni kun se meni eri tavalla kuin halusin, ja sitten mua pelottaa että entä jos se ei ikinä mene niinkuin mä toivoisin, ja oon aika väsynyt siihen että muistan niin monta kertaa kun oon tehnyt parhaani ja se ei oo riittänyt siihen mitä mä toivoin saavani aikaan. Mä kaipaisin helppoutta ja onnistumisia ja arvostusta ja nähdyksi tulemista. Tuntuu haavoittuvalta se, että haluaisin kauheasti osata ja on vaikea nähdä niitä asioita, joita osaa kun arjessa kohtaa paljon niitäkin asioita, joissa ei vielä osaa.”

Sitten jossain vaiheessa ajatus itse-empatiasta ehti mukaan jo sellaisiin tilanteisiin, joissa oli minun lisäkseni joku toinen ihminenkin. Kun huomasin (ennemmin tai myöhemmin) olevani tunnekuohun vallassa, niin pysähdyin, suuntasin huomion omiin tunteisiini ja tarpeisiini, ja nimesin niitä itselleni siitä tilanteessa.

Alkuvaiheessa opettelua sellainen ex-tempore itse-empatia oli tosi mekaanista. ”Huomaan, että mua suututtaa, ja mä varmaan tarvitsisin kunnioitusta ja arvostusta.” ”Nyt mua pelottaa, niin kaipaisinkohan mä vaikka turvaa?” Tiesin, että tunne kertoo aina jostain tarpeesta, joten arvasin jonkun sellaisen tunteen ja tarpeen, jotka menivät suunnilleen sinnepäin.

Ja sekin auttoi.

Ihan vain se, että suuntasin hetkeksi huomioni sisäänpäin ja olin aidon, uteliaan, hyväksyvän kiinnostunut omasta kokemuksestani, helpotti monia tilanteita.

Pystyin toisinaan kertomaan esimerkiksi lapsille, että nyt mua surettaa ja mä kaipaisin yhteistyötä ja kuulluksi tulemista, voisitteko auttaa mua? Tai saatoin löytää jonkun strategian, jolla saisin sen vajaalla olevan tarpeeni vähän paremmin tyydytettyä. Silloinkin, kun ei ollut mitään ratkaisua tai helpotusta näköpiirissä, niin pystyin nimeämään senkin itselleni: ”Mua ahdistaa ja tarvitsisin vapautta ja rauhaa, ja mua surettaa kun nyt en keksi mitään keinoa niiden täyttämiseen.”

Miten itse-empatiaa sitten kannattaa harjoitella?

Vaikka ottamalla päivittäin jonkun hetken, jolloin nimeää itselleen sellaisia tunteita ja tarpeita, joita siitä hetkestä tai koko päivästä itsessään tunnistaa. Vaikkapa illalla hampaidenpesun tai iltavenyttelyn tai muun tutun rutiinin yhteydessä voi kysyä itseltään: ”Miltä musta tuntui tänään? Mitä tarvitsin tänään?” (Tarpeita voi tutkia esimerkiksi tarvelistasta.)

Tai voit laittaa itsellesi jääkaapin oveen muistilappuun, tai puhelimen tai tabletin taustakuvaksi, tekstin ”Miltä sinusta nyt tuntuu? Voitko antaa itsellesi myötätuntoa?” Aina kun näet tekstin, pysähdy ja kuulostele. Avoimesti, uteliaan hyväksyvästi. Mitä minulle nyt kuuluu?

Mitä enemmän itse-empatiaa harjoittelee pienissä, helpoissa tilanteissa, sitä nopeammin se on käytettävissä silloin kun sitä oikeasti tarvitsee. Sitä syvemmäksi tulee myös aito myötätunto toisia kohtaan, ja sitä helpompaa on kohdata esimerkiksi ne omat lapset myötätuntoisesti silloinkin, kun he tekevät asioita eri tavalla kuin sinä haluaisit.

Ja toki loistava tapa auttaa omia lapsia oppimaan itse-empatiaa on sekä kohdata heidän tunteensa empaattisesti että mallittaa itse-empatiaa heille ääneen itse.

Ensimmäinen auttaa lapsia oppimaan empatian vastaanottamista, jälkimmäinen auttaa heitä näkemään, että aikuiset ihmiset kohtaavat itsensä empaattisesti silloinkin kun kaikki ei tunnukaan kivalta. Silloin heidän ei ehkä tarvitse opetella itse-empatiaa vuosikymmenien päästä samalla tavalla kuin sinä opettelet sitä nyt. <3

Kärsivällisempi aamu -minikurssilla opetellaan keinoja tuoda aamulähtöihin lisää kärsivällisyyden siemeniä. Keskeinen osa minikurssia on myötätunto kaikkia niitä tunteita kohtaan, jotka prosessin eri vaiheissa heräävät. Saat tilattua Kärsivällisempi aamu -minikurssin ja työkirjan ilmaiseksi osoitteesta http://lupaollamina.fi/aamu . Käy tilaamassa ja kerro kaverille. <3

Kuinka tunnekuohu rauhoitetaan (eli kärsivällisyyden ensimmäinen askel)

Silloin, kun meillä on tunnekuohu (kärsimättömyys, turhautuminen, kiukku, suru, pelko) päällä, niin me ei pystytä ajattelemaan asioita yhtä rationaalisesti kuin rauhallisina hetkinä. (Se liittyy sellaisiin ilmiöihin kuin tunnekaappaus ja mantelitumake ja informaation reitit aivoissa.) Toisin sanoen kaikki se, mitä me ollaan opittu rauhallisissa hetkissä lastenkasvatuksesta, oli se sitten blogeissa tai verkkokursseilla, koulutuksissa tai valmennuksissa, tai vaikka ystävän kanssa puhuessa, on kuin palo-ovien takana. Me ei päästä käsiksi siihen kaikkeen viisauteen, ennenkuin me rauhoitutaan.

Tämä sama pätee sivumennen sanoen myös lapsiin ja lasten tunnekuohuihin. On ihan turha yrittää jutella järkevästi lapselle, jolla on tunnekuohu päällä, koska hän ei välttämättä kuule meitä, ja jos kuuleekin, niin häntä ei kiinnosta. Kaikki se keskustelu menee ihan ohi, ja se on taas omiaan turhauttamaan aikuista.

Miten rauhoittuminen sitten tapahtuu?

Ensin kerron, miten se ei tapahdu. 😀 Rauhoittumiseen ei auta se, että tunnekuohun keskellä sanon itselleni, tai joku sanoo minulle, että ”rauhoitu”. Jos olen tajunnut, että täytyy rauhoittua, niin tekisin sen kyllä jos osaisin. Jos en osaa, niin pelkkä ”rauhoitu” ei auta pätkän vertaa.

Rauhoittumista ei myöskään auta se, että moitin itseäni tunnekuohusta tai mitätöin sitä. ”Eihän tämä nyt ole mikään sellainen asia, josta kannattaa suuttua”, ”ai kauhea kun olen huono äiti kun tällä tavalla suutun” ja niin edespäin. Päinvastoin, se lisää jo olemassaolevan tunnekuohun päälle ja sekaan vielä kerroksen häpeää, ja se lukitsee vuorovaikutusta ja yhteistyötä vielä pahempaan jumiin.

Vähän kuin yrittäisit korjata rikkimenneen kellon laittamalla koneistoon purkkaa – jos äsken olikin vielä mahdollisuus, että homma toimii, niin nyt ainakin tilanne on jumissa ja vaatii purkamista ja putsaamista.

No mikä siihen tunnekuohuun sitten auttaa? Ei ole aikaa meditoida tuntia, lapsi täytyy saada haalariin ja ovesta ulos nyt, mitä teen?

Hengittäminen

Usein neuvotaan, että ”hengitä syvään” auttaa rauhoittumisessa. Osaltaan se onkin totta, koska hengitys liittyy läheisesti siihen, onko meillä kehossa käynnissä rauhallinen tila vai stressitila. Ja koska hengitystä voi itse hallita, niin se on nopea tapa rauhoittaa kehoa ja siten myös mieltä.

Itse käytän rauhoittumiseen (ja esim. yöllä herätessäni myös nukahtamiseen) 4-7-8 -hengitystä, jonka idea on seuraava:

1) Hengitä sisään laskien 1-2-3-4
2) Pidätä hengitystä laskien 1-2-3-4-5-6-7
3) Puhalla ilma ulos laskien 1-2-3-4-5-6-7-8
4) Toista kunnes fiilis on rauhallisempi

Silloin, kun uloshengitys on pitempi kuin sisäänhengitys, keho tulkitsee, että vaaratilanne on ohi. Lisäksi kun pidätät hengitystä sisään- ja uloshengitysten välillä, keuhkot saavat sisäänhengitysilmassa olevan hapen paremmin hyödynnettyä. Ja kun keskityt laskemaan hengityksiä, niin mielessä on vähemmän tilaa stressaaville ajatuksille siitä, miten taas tuo lapsi ja taas minä ja eikö tämä nyt ikinä ja onko pakko.

Havainto – Tunne – Tarve – Pyyntö (HTTP)

Rakentavan vuorovaikutuksen havainto-tunne-tarve-pyyntö -rimpsu (eli tuttavallisemmin HTTP) auttaa myös rauhoittumisessa, koska se tuo meidät itse-empatian ja omien tarpeiden äärelle ja pois stressaavista ajatuksista. Tämän voi tehdä vaikka niin, että ottaa jokaiselle askeleelle yhden syvän sisään-ulos -hengityksen.

1) Havainto

Mitä huomaan kehossa? (Niskaa kiristää, puhisen, ohimoissa tykyttää, otsa painuu kurttuun.) Mitä huomaan ympäristössä? (Lapsi istuu lattialla ja katsoo minua, mikroaaltouunin kellon numerot ovat punaiset, minulla on toinen kenkä jalassa.) Mitä huomaan ajatuksissa? (Ajatus: Meidän pitäisi olla jo menossa. Ajatus: Ihan helvetin ärsyttävää kun tämä taas menee näin. Ajatus: Aaagh mun olis pitänyt laittaa se sähköposti ennenkuin menin illalla nukkumaan.)

Asioiden nimeäminen, samoin kuin edellisen kohdan numeroiden laskeminen, auttaa tuomaan keskittymistä läsnäoloon ja tähän hetkeen ja viemään sitä pois niistä stressaavista ajatuksista. Tai jos on esimerkiksi kokemusta meditaatiosta, niin niitä stressaavia ajatuksiakin voi siinä tilanteessa havainnoida, kun muistaa, että ne eivät itse asiassa olekaan koko totuus tästä elämästä.
Jos on tosi vaikea palata tähän hetkeen sieltä tunnekuohun ja stressaavien ajatusten seasta, niin voi kokeilla myös koskettaa jotain ympäristössä olevaa konkreettista asiaa (seinä, pöytä, oma iho) ja nimetä sen. ”Tässä on pöytä, se on valkoinen.” ”Tässä on mun iho, se on lämmin.”

2) Tunne

Mikä tunne minulla on nyt? (Kärsimätön, turhautunut, ärsyttää, ottaa päähän, vituttaa, ahdistaa?) Voisinko antaa sen olla tässä hetkessä näin?

Tunnekuohussa ollessa sen tunnekuohun huomaaminen, tunnistaminen ja hyväksyminen on tärkeä osa rauhoittumista. Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että saan tunnekuohun vallassa tehdä mitä huvittaa. Se ei välttämättä tarkoita, että viihdyn siinä tunteessa.

Se tarkoittaa, että tunnistan, että nyt on näin, minulla on tällainen tunne. Tai: nyt on näinkin, että en haluaisi että minulla on tämä tunne. Saa suututtaa, saa pelottaa, saa vastustaa sitä tunnetta, saa hävettää että vastustaa sitä tunnetta. Mikä ikinä se tunnekokemus onkin, niin sille päällimmäiselle kerrokselle kun löydän ”nyt on näin, okei sitten” -hyväksynnän, niin se auttaa.

Miten niin päällimmäiselle kerrokselle? Usein tunteet etenevät kuin sipulit, eli kun kuorii yhden kerroksen pois niin lisää kuorittavaa löytyy alta. Ärtymyksen alla saattaa olla loukkaantuminen tai suru, häpeän alla saattaa olla kiukku tai pelko. Pelon ja surun alla saattaakin olla haavoittuvuutta tai rakkautta.

Tunteiden nimeäminen on valtavan hyvä taito, koska se auttaa meitä paitsi itse-empatiassa myös omien tunteidemme kertomisessa toisille. Itse-empatiaa voi kuitenkin harjoittaa myös pelkkiä kehon reaktioita hyväksymällä: rintaa puristaa ja niskaa kiristää, voinko antaa niiden olla tässä hetkessä näin? Itkettää ja hartioita kihelmöi, voinko antaa niiden olla tässä hetkessä näin? Itse-empatiaa ei kannata heittää hukkaan vain siksi, että ei keksi nimeä tunteelle – ja niitä tunnesanoja voi hyvin opetella ja miettiä vaikka jälkikäteen.

3) Tarve

Mitä tarvitsen? Mistä tarpeesta tämä tunne kertoo?

Rakentavassa vuorovaikutuksessa ajatellaan, että tunne ei johdu olosuhteista vaan tarpeista. Jos minulla on kärsimätön, loukkaantunut, kiukkuinen tunnekuohu käynnissä, niin se kertoo siitä, että joku tarve (tai nippu tarpeita) on minulla tällä hetkellä vajaalla. Mitä voimakkaampi tunnekuohu, sitä useampi tarve on tyydyttymättä.

Senkin takia itse-empatia on niin tärkeää. Usein nimittäin erityisesti kiukun, ärtymyksen, loukkaantumisen ja sen tyyppisten tunteiden taustalla on sellaisia tyydyttymättömiä tarpeita kuin kuulluksi ja nähdyksi tuleminen, empatia, kunnioitus, yhteys, reiluus jne. Jos pystymme itse-empatian kautta täyttämään itsellemme näitä tarpeita, niin se jo helpottaa tilannetta.

Lisäksi oman tarpeen miettiminen auttaa meitä suhtautumaan itseemme ja lapseen armollisesti. ”Tarvitsisin lepoa, koska nukuin viime yön niin huonosti. Ei ihme, että ottaa päähän.” Tai: ”Kaipaisin niin kuulluksi tulemista, kun en ole ehtinyt nähdä ystäviä pitkään aikaan, ja kun lapsi ei vastaa kun puhun hänelle niin se ärsyttää ja loukkaa. Mutta ehkä ei ole lapsen tehtävä tai velvollisuus olla minulle ainoa kuulluksi tulemisen keino?”

Listan erilaisista ihmisen tarpeista löydät esimerkiksi tältä sivulta, ja voit vaikka tulostaa sen itsellesi ja tutkailla aina tilanteen jälkeen, mikä tarve siinä mahtoikaan olla vajaalla. Silloin ne muistaa helpommin myös tilanteessa.

4) Pyyntö

Mitä voisin pyytää itseltäni tai toisilta, jotta tarpeeni täyttyisivät paremmin? Mikä minua nyt auttaisi? Mikä yleensä tässä kohtaa auttaa? Jos en ehdi tehdä asialle mitään nyt, niin voinko huolehtia että tarpeeni täyttyvät myöhemmin?

Tässä kohtaa otan vastuun omista tarpeistani: minun tarpeeni ovat minun vastuullani, ja jos haluan että tarpeeni täyttyvät, niin minun tehtäväni on joko tehdä asialle jotain tai pyytää apua toisilta.

Mitä enemmän konkreettisia tarpeiden kohtaamisen tapoja sinulla on, sitä paremmin voit. Mitä paremmin huolehdit tarpeistasi etukäteen, sitä pitempi pinna sinulla on. Ja vaikka en tässä hetkessä saisikaan jotain tarvetta täyteen, niin jo suunnitelman tekeminen voi helpottaa. Kaipaan kuulluksi tulemista ja yhteyttä, niin laitan ystävälle viestin heti kun olen saanut lapsen päivähoitoon. Kaipaan helppoutta, joten kerron sen lapselle ja pyydän, että hän auttaisi minua miettimään miten tämä asia menisi helpommin. Kaipaan reiluutta, joten mainitsen pomolle, että haluaisin keskustella tämänhetkisen projektin työnjaosta.

Usein me ei rauhallisilla aivoilla edes ajatella, että lapsen tehtävä olisi vastata meidän kaikkiin tarpeisiin. Ja sitten kun tulee arjen solmutilanne, niin ne omat vajaalla olevat tarpeet eivät varsinaisesti välitä siitä, että lapsi on syytön meidän tarpeiden vajaukseen. Meidän tehtävä vanhempina on myös huolehtia siitä, että otamme vastuun omista tarpeistamme riittävästi ennakkoon – sekä itse tarpeistamme huolehtimalla että toisilta aikuisilta apua pyytämällä. (Toki lapseltakin voi pyytää apua – ja pyyntöön kuuluu olennaisena osana se, että myös EI on hyväksyttävä vastaus. Jos olen niin loppu, etten siedä lapselta yhtään EI:tä, niin silloin minun täytyy pyytää apua joltakulta muulta, jotta lapsi ei joudu kantamaan minun tarpeitani.)

Nämä kaksi keinoa ovat itselläni jatkuvassa käytössä silloin, kun kärsimättömyys pukkaa tunnekuohuksi ja haluan saada itseni rauhoitettua. Ensimmäinen on nopeampi ja yksinkertaisempi, toinen auttaa samalla rauhoittumaan ja löytämään reitin konkreettiseen itsestä huolehtimiseen. HTTP voi tuntua äskeisen kuvauksen jälkeen pitkältä prosessilta – ja se voi olla sitäkin. Siitä on kuitenkin hyötyä myös 30 sekunnin vähän sinnepäin tehtynä pikaversiona. (Perfektionismi on nimittäin myös sellainen asia, joka ei auta rauhoittumaan.)

Ja kun olen saanut itseni rauhoittumaan, niin HTTP:tä voi käyttää myös lapsen tunnekuohun kuuntelemiseen ja rauhoittamiseen. Siihen syvennytään esimerkiksi Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa –verkkokurssilla ja workshopeissa.

Tämä toimi tällä kertaa 17: Kahden kriisin aamu

Lauantaina pidän uuden Ipanaisen liikkeen avajaisissa puolenpäivän jälkeen luennon tarpeiden merkityksestä kärsivällisyydessä. Sen kunniaksi tarjoan Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa -verkkokurssin alehintaan 25€ (norm 37€) 5.3. klo 22 asti alekoodilla IPANAINEN. Tule mukaan lauantaina tai hae tukea kärsivällisyyteen verkkokaupasta! <3

Tänään aamulla meidän juuri viisi vuotta täyttäneellä meni kaksi kertaa päivä pilalle ennen kello puolta yhdeksää. Tämä on tarina siitä, miten näistä päivän pilaantumisista huolimatta hän ehti ajoissa ja hyvällä mielellä päiväkodin aamupalalle.

Kriisi numero yksi: Unilelu hukassa.

Lapsella on tapa, että aina kun hän kömpii yöllä meidän kainaloon, hän ottaa mukaansa tietyt unilelut. Aamulla lapsi etsi huolissaan yhtä niistä, vaikka oli jo vaatteiden pukemisen aika. Sitten kun se löytyi sängyn ja seinän välistä, hän puhkesi lohduttomaan itkuun.

Minä: Mikä sua surettaa?
Lapsi: No kun mä halusin yöllä ottaa diplodocuksen mukaan, ja mä en ottanut!!!
Minä: Oliksä pettynyt kun se ei mennyt sillai kuin halusit?
Lapsi: Jooooo! Mun päivä on nyt ihan pilalla?
Minä: Voi että, kuulostaa tosi kurjalta. Kuinka pilalla se päivä nyt on?
Lapsi: Ihan, ihan maapallon kokoisella pilalla!
Minä: Wou, niin paljon! Miten se mahtuukaan olemaan niin pilalla? Ohhoh.

Tässä kohtaa lapsi hetken aikaa näpräsi jotain lelua eikä vastannut, joten odotin hetken.

Minä: Saisitko vaatteet päälle vai autanko?
Lapsi: Sä autat.

Sitten päästiin pukemaan, ja lähtemään, ja päiväkodille asti. Ja sitten se alkoi.

Kriisi numero kaksi: Tossut jäi kotiin.

Lapsi oli saanut synttärilahjaksi maailman ihanimmat Dori-tossut (Doria etsimässä on universumin kaikkeist eniten lempparileffa juuri nyt). Ne olivat kuitenkin jääneet lähtöhässäkässä kotiin, ja vaihtoehtona olivat vain tavalliset valkoiset tossut.

Lapsi: Mä en halua noita tossuja, mä haluan ne Dori-tossut!
Minä: Rakas, nyt on nämä tossut vaihtoehtona. Mä luulin että sä laitoit ne sun reppuun ite.
Lapsi: Ne ei mahtuneet!
Minä: Ja mä en hoksannut tarkistaa, että onko ne mukana. Anteeksi.

Tässä kohtaa yksi lapsen hoitokavereista oli jo käynyt tarjoamassa lapselle omia tossujaan lainaan, jos ne vaikka toisivat paremman mielen. Lasten empatia ja ongelmanratkaisukyky. ❤️ Kiitimme kauniisti ja jatkoimme ratkomista.

Minä: Surettaako sua kun ne jäi kotiin? Onks ne susta maailman ihanimmat?
Lapsi: Joo. Mä haluun ne tossut!
Minä: Rakas, jos mä voisin muuttua Dori-tossuiksi niin muuttuisin. Jos voisin mennä aikakoneella takaisin niin ottaisin ne tossut mukaan. Sillai mä en voi tehdä, mutta mulle sopii että mä käyn tuomassa ne tossut sulle tänään vielä. Nyt sun silti tarttee laittaa nää tossut jalkaan että ehdit aamupalalle, se ehtii loppua ennenkuin kerkiän takaisin.
Lapsi: Eikun hae ne tossut niin nopeasti kuin voit! Mä istun tässä sen aikaa.
Minä: Mä haen ne just niin nopeasti, ja mä en voi lähteä hakemaan niitä ennenkuin sä oot laittanut noi toiset tossut jalkaan ja mennyt aamupalalle. Mitä nopeammin niin tapahtuu niin sitä nopeammin saat ne omat tossutkin. Auttaisko että otat ton Dori-unilelun mukaan ja kysytään että voisko se olla sun kaverina kun nyt ei oo tossuja?

Se sopi, tossut saatiin jalkaan ja kädet pestyä. Päiväkodin aikuisella oli kuitenkin oma raja:

Lapsi (päiväkodin aikuiselle): Voinko ottaa tän unilelun pöytään mukaan kun mulla jäi tossut kotiin?
Aikuinen: Tänään ei oo oman lelun päivä niin ei oteta leluja pöytään, muillakaan lapsilla ei ole. (Tässä kohtaa lapsi alkoi taas vähän nieleskellä kyyneliä.)
Minä: Sopisko että se olis jossain hyllyllä niin [nimi] näkee sen?
Aikuinen: Voidaan laittaa se vaikka tolle hyllylle niin se sitten katselee sua.
Minä: Haluatko että [aikuisen nimi] laittaa vai mä laitan sen sinne?
Lapsi: Mä haluun ite laittaa!
Aikuinen [puolen sekunnin hiljaisuuden jälkeen]: No tuu kokeilemaan että yletätkö sä sen sinne.
Lapsi: Mähän oon jo viis niin mä yletän kyllä!

Lelu saatiin hyllyyn, kyyneleet saatiin pyyhittyä, ja aamupalakin maistui. Mä sain käveltyä näppärästi aamulenkin samalla kun kävin kotoa hakemassa tossut.

Mitä mä siis tein?

Näissä tilanteissa oli toki sen verran samaa, että molemmissa oli sama lapsi ja iso kriisi. Toisessa kuitenkin oli vaihtoehtoja tilanteen parantamiseksi, toisessa ei enää voinut asialle mitään. Tunteen käsittely alkaa kuitenkin aina samasta palikasta: empatiasta.

Jos ei voi tehdä mitään, niin voi antaa empatiaa

Ensimmäisen kriisin kohdalla ei oikeastaan ollut yhtään mitään sellaista, mitä olis voinut tehdä tilanteen korjaamiseksi tai muuttamiseksi. Ainoa, millä tilannetta pystyi auttamaan, oli empatia. Se onneksi auttoi.

Mun vakkarilauseita lasten kanssa on juurikin tuo ”ärsyttääkö/petyitkö/suututtaako kun se ei mennyt niinkuin olisit halunnut?” Vaikka en tietäisi tilanteesta vielä mitään, vaikka en osaisi arvata että mikähän tarve siellä olis takana, niin usein tuo lause riittää antamaan empatiaa niihin tilanteisiin, joissa lapsella oli Suunnitelma Joka Meni Mönkään.

Toinen, mikä tuossa ekassa kriisissä auttoi, oli sen pettymyksen suuruuden näkyväksi tekeminen. Jos päivä on pilalla, niin sitten se todellakin on pilalla – siinä hetkessä. Minkäänlainen selittely tai ”no mutta kohta päästään hoitoon, ketäs kivoja kavereita siellä on” -meininki ei auta silloin kun se pettymys ja suru ja ärsytys kaipaa tulla nähdyiksi.

Välillä, varsinkin kiireessä, tuntuu että jos annan tilaa ja validointia sille lapsen tunteelle, niin sittenhän se vasta kestääkin. Ja toki voi joskus olla niin, että kun tunteelle antaa tilan niin se purskahtaa pintaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jos tunteen ohittaa tai ei kommentoi sitä, niin yhteistyö maagisesti sujuu paremmin. Lasta harvoin kiinnostaa teeskennellä, että kaikki on hyvin, jos ei ole. (Tai ehkä puen sen sanoiksi näin: itse yritän kasvattaa lapsiani siihen, että he eivät halua teeskennellä tunteidensa suhteen yhtään mitään, varsinkaan minun tunteitani tai suunnitelmiani suojellakseen.)

Usein tunteen kieltäminen ja ohittaminen on varmin tapa siirtää se yhdestä asiasta herännyt kriisi joka ikiseen muuhunkin tilanteeseen. Jos sitä unilelusuunnitelman pieleen menemistä ei saa surra, niin sitten se jää hiertämään ja pilaa myös sukkahousujen laittamisen, haalarin pukemisen, ja hoitomatkan. Tätäkin versiota on testattu – lähinnä sellaisina aamuina jolloin itse kaipaisin samaa kuulluksi ja nähdyksi tulemista eikä itsellä ole yhtään kapasiteettia olla aidosti empaattinen ja läsnä lapsen kriisissä.

Jos voi tehdä jotain, niin silti omien rajojen puitteissa

Toisen kriisin kohdalla sitten olikin niin, että mulla oli aikataulun puolesta mahdollisuus käydä hakemassa ne unohtuneet tossut. Jos en olisi ehtinyt, niin olisin sanonut sen suoraan, ja se suru olisi käsitelty pois myös.

Tuossa tilanteessa huomasin, että ensin yritin järkeillä. Nyt kävi näin, ei voi mitään. Se ei toiminut. Ihan pikkuisen kävi myös mielessä sellainen ”nyt oli kyllä sinun vastuulla pitää huolta niistä tossuista ja ottaa ne mukaan, sen siitä saa kun ei huolehdi tavaroistaan” -saarna, mutta onneksi sain itseni pysäytettyä ennenkuin se tuli suusta ulos. Sen sijaan pyysin anteeksi, etten itse ollut huolehtinut niitä tossuja mukaan, kun kerran tiesin, että ne on lapselle tärkeät.

Sitten kun oltiin saatu se suru ja pettymys purettua empatialla, niin alettiin miettiä strategioita. Tuo ”jos pystyisin tekemään X niin tekisin, mutta en pysty” -lause on How to talk so kids will listen and listen so kids will talk -kirjasta, joka on ihan loistava konkreettinen opus vuorovaikutukseen vaikeissa tilanteissa. Ehdotin mun strategiaa, lapsi ehdotti omaansa, mä kerroin että mulle ei sovi hänen ehdotuksensa, ja sitten neuvoteltiin. Lapsella oli ehkä tarve olla jollain lailla yhteydessä siihen lempparihahmoon, ehkä tarve tulla nähdyksi sen rakkaan hahmon kanssa, jotain sinnepäin.

Tosi tärkeä osa sitä neuvottelua on se, että vaikka lapsi on kiukkuinen ja äreä ja hänen puheensa kuulostaa komentamiselta, niin mä valitsen kuulla ne pyyntöinä. Toisin sanoen mä jätin huomiotta sen lapsen komentavan äänensävyn, koska tiedän että hän ei siinä pettymyksessä ja tunnekuohussa rakentavampaan pysty. Mä en kysynyt ”onko sulla mulle joku pyyntö”, vaikka rauhallisemmissa tilanteissa saatan niin tehdäkin, jos arvelen että lapsella riittää kapasiteetti muotoilla lauseensa fiksummin. Nyt arvelin, että en jaksa alkaa käyttää kummankaan aikaa ja energiaa niiden pyyntöjen muotoilemiseen, vaan käsittelen lapsen lauseita ikäänkuin ne olisivat pyyntöjä.

Ja siinä vaiheessa kun saatiin strategia mietittyä ja kädet pestyä, niin lapsi osasi hyvin huomaavaisesti pyytää päiväkodin aikuiselta, saisiko hän ottaa sen pehmolelun pöytään. Aikuinen asetti rajan, ja sekä minä että lapsi kunnioitettiin sitä rajaa. Sitten mietittiin uusia strategioita.

Mua ilahdutti ja lämmitti päiväkodin aikuisen ote siihen tilanteeseen – hän huomasi, että lapsi oli ollut tolaltaan, ja oli samaan aikaan selkeä omien rajojensa suhteen ja joustava uusien strategioiden suhteen.

Meille kaikille siinä tilanteessa oli tärkeintä, että lapsi pääsee hyvällä fiiliksellä aamiaiselle. Kukaan ei joustanut omista tarpeistaan, vaan mietittiin sellaisia keinoja, jotka toimi kaikille. Kukaan ei kyseenalaistanut toisten tarpeita, vaan ainoastaan niitä ehdotettuja strategioita. Tarpeiden kyseenalaistamista olisi ollut vaikkapa se, jos mä olisin sanonut että lapsi ei tarvitse just niitä tossuja, tai jos lapsi olisi sanonut että kyllä voin ihan hyvin ottaa lelun pöytään vaikka muut lapset ei saa.

Kaikki hyväksyivät, että joku tässä on nyt toiselle niin tärkeää, että mietitään miten tämä voisi onnistua toisin.

Tämä kaikki on helpompaa, kun huolehtii jaksamisesta

Tämä kaikki onnistuu aikuiselta helpommin silloin, jos me ollaan valmiita asettautumaan lapsen asemaan, päästämään hetkeksi irti siitä ”tämän kuuluisi mennä näin” -ajatuksesta, ja huolehtimaan siitä että meillä on itsellä tarpeet riittävän täynnä, niin että meillä riittää empatiaa sille lapselle.

Tämä ei tarkoita, että arjen tarvitsisi olla helppoa tai täydellistä – ei todellakaan. Se tarkoittaa, että erityisesti silloin kun arki ei ole helppoa tai täydellistä, me huolehditaan omista tarpeistamme, jotta se arjen kuormittavuus ei kaadu lapsen niskaan. Lapsi kun ei valitse aikuisen arkea. <3

Parhaiten itsestä huolehtiminen onnistuu silloin, kun se on rutiini. Helpomman arjen vinkkejä löytyy lisääkin helmikuun teksteistä, esimerkiksi meidän arjen helpottajia sekä ajattelun helpottajia.

Lauantaina pidän uuden Ipanaisen liikkeen avajaisissa puolenpäivän jälkeen luennon tarpeiden merkityksestä kärsivällisyydessä. Sen kunniaksi tarjoan Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa -verkkokurssin alehintaan 25€ (norm 37€) 5.3. klo 22 asti alekoodilla IPANAINEN. Tule mukaan lauantaina tai hae tukea kärsivällisyyteen verkkokaupasta! <3

Tavoitteet, haavoittuvuus ja häpeä

Pidin eilen webinaarin aiheesta Mitä kohti 2017 – tavoitteita ja strategioita uuteen vuoteen, ja siinä puhuimme muun muassa siitä, saako asioita haluta. (Kyllä saa.)

Asioiden haluaminen itsessään on haavoittuvaa.

Ja kun puhutaan haavoittuvuudesta, puhutaan usein samalla häpeästä.

Meillä useimmilla on koko joukko sisäisiä ääniä (NVC:ssä niitä kutsutaan sakaaleiksi), jotka ilmoittavat kovaan ääneen, jos teemme jotain kiellettyä. Häpeään liittyy kaksi keskeistä sakaalia: ”Et ole riittävän hyvä” ja ”Kuka oikein kuvittelet olevasi”.

Haluat tulla parempaan kuntoon? Et ole tarpeeksi sinnikäs, päättäväinen, vahva, oikeanlainen edes haluamaan sellaista. Ei siitä kuitenkaan tule mitään, kun et ole ikinä ennenkään onnistunut, ei sinusta ole siihen. Tai: Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi, kun ei kukaan muukaan (ystävistä / perheestä / läheisistä / jne) tuollaisia yritä, häh? Kuvitteletko olevasi jotain erityistä?

Haluat läheisemmän suhteen lastesi kanssa? Et kuitenkaan osaa sanoa oikeita asioita, tai olla riittävän kärsivällinen, et vietä riittävästi aikaa lasten kanssa, et silloinkaan vienyt heitä muskariin etkä vauvauintiin etkä kantanut liinassa etkä harjoitellut vauvaviittomia, niin ihan turhaa nytkään yrittää. Tai: Vai sitä halutaan olla joku täydellinen vanhempi vai, mitä eikö tämä tällainen tavallinen elämä riitä, kuvitteletko olevasi jotenkin parempi kuin (ystävät / lapsuudenperhe / sisarukset / puoliso) kun pitää ruveta tuolla tavalla hienostelemaan?

Ja niin edespäin.

Entä jos muutun ja toiset eivät pidä siitä?

Jokaisesta tavoitteesta, joka meille on tärkeä ja arvokas, löytyy todennäköisesti joku häpeä-ääni taustalta.

Miksi? Koska häpeä liittyy nähdyksi tulemiseen.

Jostain syystä olemme oppineet, että meidät hyväksytään vain silloin, kun tulemme nähdyksi ei-liian-taitavana, tai ei-liian-kunnianhimoisena, tai muuten riittävän keskinkertaisena. Jos haluankin jotain sellaista, joka muuttaa minua (ulkoisesti tai sisäisesti, itseni tai toisten silmissä), niin pelkään että en ole enää tärkeä, arvokas ja osa ryhmää.

Ja toki voi olla niin, että jos pääsen tavoitteeseeni ja samalla kasvan ihmisenä erilaiseksi, niin joidenkin ihmisten on sitä vaikea niellä.

Voi olla vaikea löytää puhuttavaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden on vaikea kuulla, että itse asiassa elämä onkin nyt ihan kivaa kun pääsin tavoitteeseeni. Voi olla vaikeaa löytää yhteys sellaisen ihmisen kanssa, joka on hapan siitä, että minulla on elämässäni enemmän hyviä asioita kuin ennen.

Sellaisten ystävyys- tai ihmissuhteiden takia ei kuitenkaan kannata itseään pienentää tai suitsia. Se ihminen ei nimittäin ole hapan minun tekemisteni tai tekemättä jättämisteni takia. Hänen tunteensa kertovat hänen tarpeistaan, ja happamat tunteet kertovat siitä, että hänen omat tarpeensa eivät ole täynnä. Jos minä jätän omat tarpeeni huomiotta sen takia, että hänen elämänsä olisi helpompaa, niin lopulta meidän kenenkään tarpeet eivät täyty.

On nimittäin ihan yhtä todennäköistä, että siitä omasta lähipiiristä löytyykin joku sellainen ihminen, jota minun tavoitteeni ja sitä kohti kulkemiseni inspiroi valtavasti. Voi olla, että hän näkee, miten minä näen vaivaa asioiden eteen, ja saa siitä itselleenkin luvan tavoitella asioita ja nähdä niiden eteen vaivaa.

Tai sitten sellainen ihminen, jonka kohdalla kaikkein eniten pienensin itseäni häpeän takia, onkin ensimmäisenä hurraamassa minulle, kun onnistun. Ehkä hän haluaa jopa auttaa minua tavoitteessani. Ehkä hän ei ole koskaan tullut ajatelleeksi, että minä olen pienentänyt itseäni jotta hänellä olisi parempi olla.

Mikä tarve on sakaalin taustalla?

Kaiken tämän jälkeenkin ne sakaalit todennäköisesti huutelevat vielä.

Jos ei siitä samasta tavoitteesta, niin jostain uudesta. Se kuuluu asiaan.

Niille sakaaleille on tärkeää, että tulet nähdyksi niin, että ihmiset rakastavat sinua – niitä ohjaavat esimerkiksi nähdyksi tulemisen tarve, rakkauden tarve, hyväksynnän tarve. Välillä niiden on ehkä vaikea muistaa, että kun ihminen rakastaa sinua aidosti, hän haluaa sinulle hyvää.

Ihminen, joka rakastaa sinua, haluaa että tarpeesi täyttyvät, vaikka se tarkoittaisi sitä, että muutut ja kasvat. Ketkä elämässäsi ovat niitä ihmisiä?

Asioita saa haluta ja tavoitella. Ja mitä näkyvämmin sen tekee, niin sitä todennäköisemmin löydät lähipiiristäsi lisää sellaisia ihmisiä, joiden kanssa se tavoittelu on innostavaa myös jakaa. <3

Pysähtyminen 153: Draivia ja flow’ta

Mistä tulen?

Viime viikko oli ehkä tehokkain pitkiin aikoihin. Ehkä kiitos kuuluu edellisviikon visioinneille ja niitä seuranneille tehokkaille todo-listan työstämisille, ehkä edellisviikolla aloittamalleni Bullet Journalille (jolle kieltämättä menetin sydämeni aika totaalisesti, vaikka omani ei ihan Pinterest/Instagram -tasoa olekaan). Bullet Journalia hifistellessä tuli tehtyä aukeama aamu- ja iltarutiineille, ja sekin auttaa rytmittämään arkea, vaikka niitä ei ihan joka päivä tulekaan seurattua, mutta riittävän usein kuitenkin.

Ja toki tehokkuus on myös lopputulosta siitä, että olen tietoisesti valinnut vaikealta tuntuvia juttuja todo-listalle ja sitten vain prosessoinut ja meditoinut sitä, että miksi tämä tuntuu vaikealta. Yleensä siinä nimittäin ei ole mitään varsinaista vaikeaa (”kirjoita ihmiselle X viesti ja lähetä se” tai ”puhu 10 ihmiselle siitä, mitä teet”), vaan hankaluus löytyy omista ajatuksista ja blokeista. Sinänsä se on tietysti kiitollistakin – kun yhden enhän-mä-tolle-ihmiselle-voi-mitään-viestiä-laittaa -blokin purkaa niin se vaikuttaa muihinkin samantyyppisiin, ja The Workilla tai muilla vastaavilla työkaluilla aikaakaan ei mene montaakymmentä minuuttia.

Kun alkuviikon myllää tietoisesti blokkien tiimoilla niin loppuviikosta on jo taas yllättävän kevyt olo. Kunhan siis muistaa nukkua välillä, tällainen työstäminen on nimittäin (ainakin itselle) melkoisen kuluttavaa puuhaa, vaikka säästääkin paljon energiaa pitkällä tähtäimellä kun ei tule vastustaneeksi samoja juttuja enää jatkossa.

Olen lähdössä tämän Lupa olla minä -valmennustoiminnan lisäksi siis rakentamaan pienyrityksille suunnattua palvelua, jossa autan pienyritysten pomoja hoitamaan kehityskeskustelut tehokkaammin ja tuottavammin. Kerron täällä blogissa ja uutiskirjeessä toki uutisia sieltäkin puolelta kun asiat etenevät, ja toistaiseksi tästä proggiksesta saa kaikkein nopeimmin tietoa kysymällä suoraan minulta. ❤️

Ja huomasithan Mitä kohti 2017 -kyselyarvonnan sekä Mitä kohti 2017 -webinaarin? Jaan niissä samoja strategioita ja kysymyksiä, joilla olen itse löytänyt tehokkuutta ja tavoitteellisuutta omaan alkuvuoteeni. Tervetuloa mukaan.

Missä olen?

Keho on flunssainen, mutta paranemaan päin, kiitos nenäkannun. Selkä on sitä mieltä, että vielä voisit vähän tehdä kahvakuulaa tässä koneella istumisen lomassa, mutta ruoto on yllättävän hyvässä vireessä muuten. Alkavat PMS:n merkit enteilevät sitä, että tällä viikolla tulee työstämistä vastaan myös tunteiden puolella. Sinänsä hauskaa, että PMS voi olla myös kiitollista aikaa, kun kaikki asiat, joita tavallisesti patoaa, nousevat ns framille ja käsiteltäviksi.

Tunteet… Innostusta, jännitystä, hyvää hyrinää työasioiden suhteen. Kevyttä riittämättömyyden tunnetta ja jännitystä ihmissuhteisiin ja perheeseen liittyen, tosin hyvä ennakoiminen esim ajankäytön suhteen vähän hälventää niitä. Iloa ja rauhaa aikataulutuksen suhteen – kiitos Bullet Journalin ja viikonlopun ennakkosuunnittelun, tämä viikko ei ole ihan niin sumua kuin mitä esimerkiksi viime syksyn viikot usein olivat. Se hälventää itsellä myös stressiä, kun esim ei tarvitse jatkuvasti miettiä, että mitähän tänään syötäisiin tai milloinkohan tekisi lasten kanssa jotain kivaa.

Ajatukset… Työkuvioissa nyt viikon aluksi, liikkumisrutiineissa ja niiden häilymisessä. Haluaisin kovasti, että mulla olisi sellainen liikkumisrutiini, jossa tiettyyn aikaan päivästä teen tiettyjä juttuja, ja toistaiseksi sitä vielä etsin (vaikka aamurutiinissa onkin kohta ”liiku”). Ja sitten on vaikea välillä hyväksyä se, että voin tehdä vaikka kesken päivää muutaman kahvakuulaliikkeen, ja se voisi olla ihan riittävän hyvä tai ainakin parempi kuin ei mitään.

(On nimittäin aika monta kriitikkoa päässä, jotka ovat sitä mieltä, että niillä muutamalla liikkeellä ei ole mitään merkitystä ja vähintäänkin on naurettavaa kuvitella, että jos se aamun liikuntahetki tuli sluibattua ja tehtyä Huonoja Päätöksiä Jotka Vaikuttavat Koko Loppuelämääsi niin että sitä voisi korvata millään häthätää keksityllä paikkauksella. Niillä kriitikoilla taitaa olla taas joku ennakoitavuuden ja luotettavuuden tarve, joka sitten purskahtaa tuolla tavalla jos asiat eivät mene täsmälleen niinkuin aamurutiiniin on kirjoitettu. Voi niitä. ❤️ )

Mitä kohti?

Hmm. Ensi viikko näyttäisi taas olevan ihan hyvän vireen viikko, inspiroivaa tekemistä ja riittävästi jännittävää että pysyy hyvä draivi yllä. Fokus on löytynyt (kiitos Bullet Journalin ja vertaistuen), niin mitähän mä tarvitsisin ja kaipaisin tälle viikolle?

Flow

Joo, flow’ta. Toisaalta ihan sitä Csikzentmihalyin kuvaamaa varsinaista flow-kokemusta, että uppoaa johonkin puuhaan niin että aika ja paikka häviää ja kaikki rullaa. Ja toisaalta sellaista virtausta, kitkattomuutta, vastuksettomuutta, joka syntyy oikeastaan enimmäkseen siitä, että minä itse hyväksyn vastaan tulevat asiat enkä vastusta niitä. Tai jos vastustan ja blokkaan, niin sitten hyväksyn että tässä on tällainen blokki ja samaan aikaan haluan saada tämän jutun tehtyä, mitäs nyt keksitään.

Mun vuoden sanoista (rehellisyys, empatia, läsnäolo, haavoittuva, huikea) tämä liittyy mun nähdäkseni lähimmin läsnäoloon ja rehellisyyteen. Jotenkin nimittäin rehellisyys ja hyväksyminen on aika läheistä sukua toisilleen. Silloin kun pystyn olemaan itselleni rehellinen siitä, että tämä nyt on mun kokemus, niin siinä ei ole enää kauheasti vastustamista jäljellä.

Siihen kun vielä lisää itse-empatian – nyt on näin, ja tuntuu tältä, ja tarvitsen tällaisia asioita, ja niiden tarvitseminen tuntuu tuollaiselta, ja siellä näyttäisi olevan taustalla lisää tarpeita – niin päästään kiinni haavoittuvuuteen ja uudestaan rehellisyyteen ja läsnäoloon. Ja sitten kun on ollut läsnä ja haavoittuva kaiken sen kanssa, ja hyväksynyt että tätä kaikkea on, niin ratkaisut ja strategiat on vähän helpompi löytää. Ja sitten niiden toiselta puolelta löytyy kaikenlaista huikeaa. <3

Pysähtyminen 152: Fokusta hakee

Mistä tulen?

Edellinen vuosi päättyi, tämä vuosi alkoi. Konkreettisin ”mistä tulen” -elementti on toki se, että lapset aloittivat tällä viikolla taas hoidossa, ja siihen päättyi joululoman mittainen piipahdus takaisin kotivanhemmuuden arkeen. Huhhuh nimittäin millaista on tottumattomana olla neljäveen ja kuusveen kanssa kotona. Luulin olleeni aika realistinen sen suhteen, että töitä en varmaan saisi tehtyä yhtään – ja silti olin loman loputtua pettynyt, kun en ollut saanut edes mitään tehtyä. Toisin sanoen piilo-odotuksia löytyi jännästi. 😃

Eikä sekään pitänyt paikkaansa, ettäkö muka en mitään saanut tehtyä. Viime viikolla nimittäin keskityin enemmän kodin konkretiaan, keittiön siivoamiseen, yleiseen kämpän raivaamiseen ja niin edespäin. Saatiin yhtenä päivänä perattua lasten kanssa heidän vaatelaatikoistaan pieneksi jääneet tai muuten ”en varmasti pue ikinä päälleni vaikka olisi maailman viimeinen” -malliset vaatteet. Niitä tuli iso kassillinen, niin ei ihme että arkiaamujen pukeutumisrumba oli syksyllä niin kamalaa vääntämistä. Nyt esimerkiksi kuopuksella on vain sellaisia sukkia, jotka hän on itse valinnut, joten toivon että syksyn ”mä en löydä sukkia – no mä just sinne laitoin viisi paria – mutkun en mä noita halua laittaa” -debatit jäisivät tässä keväällä vähän vähemmälle.

Tällä viikolla on sitten taas ollut enemmän aikaa miettiä työasioita ja innostua niistä. Vieläkin on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta nyt tuntuu, että fokuksen löytäminen on astetta helpompaa. Pitkästä aikaa tuntuu taas myös siltä, että omaan yrittäjyyteen ja tekemiseen saa ympäriltä tukea ja inspiraatiota. Tai ehkä sitä on aina ollut, ja nyt niitä suuntia osaa eri tavalla arvostaa ja hyödyntää. (Tai ehkä olen osannut pykälän verran luopua siitä ajatuksesta, että kaikki täytyy aina tehdä yksin, selvittää yksin, osata yksin. Sekin on ihan kiva kehityssuunta.) Eilen iski migreeni, ja aidosti harmitti kun ei päässyt tekemään kaikkia niitä innostavia juttuja, joita olin suunnitellut.

Missä olen?

Hyvin konkreettisesti istun tällä hetkellä kotisohvalla eeppisen lounaan jälkeen – käytiin Annamarika Joogan Annamarikan kanssa visioimassa ja syömässä tuossa kivenheiton päässä Itiksessä, ja siellä oli buffassa niin monta eri vegaanista vaihtoehtoa, että kaikkia piti syödä tietysti nolostuttavan paljon. Puuh. Keho on toipunut eilisestä migreenikohtauksesta ja on suunnilleen levännyt ja suunnilleen joustava.

Tunteet… innostusta, jännitystä, kevyttä overwhelmiakin (mitä se on suomeksi, häkeltymistä) siitä, mitä kaikkea sitä ihminen voisikaan tehdä. Ja toisaalta rauhaa ja kiitollisuutta siitä, että on fokus ja on lista ja on prosessi, kaikkea ei tarvitse tehdä heti eikä voikaan. Rakkautta ja lämpöä elämän tärkeitä ihmisiä kohtaan, epävarmuutta ja haavoittuvuutta, uteliaisuuttakin.

Ajatukset… Vielä vähän killistelevät valtavien kuvioiden ja käytännön välillä. Tässä kirjoittaessa on, huomaan, vaikea pitää fokusta kun tulee jatkuvasti ideoita, että mitä oikeastaan myös voisi tehdä. Toki tässä omia ajatuksia kuulostellessa ne karkaavatkin jonkin verran, ja se on ihan hyvä, niin saa olla. Fokus löytyy kyllä.

Mitä kohti?

No se fokus. Sekä hetkessä että sitten isommin. Se saapuu ja laskeutuu kyllä.

Lisäksi, tuossa pari päivää sitten täyttelin tämän vuoden millaista-haluan-elämäni-olevan-2017 -workbookia (joita minulla on muuten yksi ylimääräinen ja arvon sen blogin lukijoille!), ja löysin aika paljon hyviä ominaisuuksia sekä tähän vuoteen että tähän tulevaan viikkoon. Kuten vaikka flow, luottamus, vastustuksesta luopuminen, kasvu, showing up.

Että astuisi tilanteisiin valmiina tekemään sen, mitä tilanne minua kutsuu tekemään. Haavoittuvana ja läsnä. No, toki tässä heti vuoden alussa voisi myös palata heti vuodelle 2017 valitsemiini sanoihin. Rehellisyys, empatia, läsnäolo, haavoittuva, huikea.

Samoissa teemoissa. Ehkä tulevalle viikolle sitä läsnäoloa ja huikeaa ja haavoittuvuutta. Niiden kautta. ❤️

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Pysähtyminen 147: Kuplassa

Tämän viikon pysähtymisen kykenen kirjoittamaan tällä tavalla yksittäisillä lauseilla.

Mistä tulen?

  1. Jostain syystä Yhdysvaltain vaalitulos iski mulle todella henkilökohtaisesti.
  2. Keskiviikkona herättyäni katsoin sosiaalista mediaa noin 20 minuuttia, sitten suljin sen sillä ajatuksella, että en palaa vähään aikaan.
  3. Keskiviikkoaamupäivä lähinnä meni shokkia hengitellessä.
  4. Tämä on kummallista, koska mulla ei oikeastaan ole mitään selkeää yhteyttä Yhdysvaltoihin, mitä nyt jonkin verran kuluttanut sieltä tulevaa mediaa elämäni aikana.
  5. Torstaina huomasin, että reaktio edelleen jatkuu, ja pystyin hädin tuskin ajattelemaan vaalituloksen realiteetteja.
  6. Silloin hoksasin myös, että tämä reaktio on oikeastaan aika epäsuhtainen siihen, miten tulos mun arkeeni ja elämääni vaikuttaa.
  7. Toisin sanoen tässä reaktiossa on vähemmän kyse Trumpista ja enemmän kyse siitä, mitä mä hänessä näen ja miten mä tän tilanteen tulkitsen.
  8. Ja vaikka mä en tietäisi, että mikä tämän voimakkaan reaktion laukaisee, niin mä saan silti olla siinä reaktiossa ihan rauhassa.
  9. Vähän olen myös syyllistänyt itseäni siitä, että come on, sulla on se luksus että voit valita pysytkö omassa kuplassasi vai elätkö siinä maailmassa, jossa Trumpin kaltainen ihminen on aidosti valittu Yhdysvaltain presidentiksi.
  10. Ja toki sellaista luksusta ei saisi käyttää, koska kaikilla ihmisillä ei ole samaa luksusta.
  11. Ja samalla olen antanut itselleni luvan siihen, että vaikka en tajua mistä on kyse tai miksi reagoin näin voimakkaasti, niin jotta pystyn toimimaan, niin mun ei tarvitse puskea itseäni lukemaan mitään vain siksi, että ns. kohtaisin reaalimaailman.
  12. Ihan hyvin kohtaan reaalimaailmaa tässä joka päivä, tällai toimintakuntoisena.
  13. Ja silloin kun reaalimaailmakin alkaa ahdistaa, niin mulla on lupa poistua tilanteista selittelemättä mitään.
  14. Mä en ole velkaa kenellekään sitä, että mä olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa.
  15. En ole edes itselleni velkaa, että olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa, ennenkuin aidosti olen.

Missä olen?

  1. Keho on väsynyt ja sokeripöhnäinen, kun oltiin ystävän lapsen synttäreillä.
  2. Tein tänään kahvakuulaa pitkästä aikaa, siitä tykkäsi keho ja mieli.
  3. Koti on piirun verran siistimpi kuin aikoihin, koska eilen illalla oli ystäviä kylässä.
  4. Tunnepuolella fiilis on edelleen haavoittuvainen, uteliaskin toisaalta.
  5. Enää ei jatkuvasti masenna ja lannista se, että tämä maailma on tällainen.
  6. Toisaalta kuitenkin vieläkin, jos annan ajatusteni karata täältä omasta turvallisesta kuplastani, sydän särkyy kaikesta siitä kärsimyksestä, jota pelkään tämän vaalituloksen aiheuttavan ympäri maailmaa.
  7. Oman turvallisen ja empaattisen kuplan sisällä tunnen iloa, hellyyttä, odotusta, kunnioitusta, haavoittuvuutta, luottamusta.
  8. Täällä kuplassa on paljon miellyttävämpiä tunteita kuin sen ulkopuolella.
  9. Ajatukset jakautuvat kans aika vahvasti sen mukaan, ollaanko kuplan sisällä vai ulkopuolella.
  10. Sisällä kuplassa ajatukset surffaavat ihmissuhteissa, viikon ja pitempien jaksojen suunnitelmissa, kunnianhimoisissa visioissa ja ystävien hyvinvoinnissa.
  11. Kuplan ulkopuolelle jos kurkistan niin aivot joutuvat ylikierroksille.
  12. Siellä nimittäin ajatuksissa pyörii lähinnä kysymys ”minkä ihmeen takia tämä Trump-keissi on mulle niin big deal?”
  13. Mulla on muutamia langanpäitä, joita olen tässä prosessin myötä havainnoinut.
  14. Tilanteita, joista olen poistunut sanomatta sanaakaan, koska ahdistus.
  15. Enkä oikeastaan haluaisi lähteä purkamaan niitä langanpäitä, ainakaan yksin, koska en tiedä mitä niistä kiskomalla purkautuu.
  16. Niin toistaiseksi vain hengailen täällä kuplassa.

Mitä kohti?

  1. Mitä mä tarvitsen?
  2. Rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta.
  3. Yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  4. Noita ensimmäisiä sillä aikaa kun hengailen täällä kuplassa.
  5. Ja niitä seuraavia sitten siinä vaiheessa, kun haluan hiljalleen alkaa purkaa niitä langanpäitä tietoisuuteen ja käydä välillä siellä kuplan ulkopuolellakin.
  6. Ja toki haluan lopulta, että ei enää tarvitsisi mitään kuplaa, vaan koko maailma voisi olla pullollaan rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta, ja lisäksi yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  7. Kaikille.
  8. Miten sitä sitten saisi?
  9. No ihan alkuun omia tarpeita kunnioittamalla.
  10. Vaikka mä en ymmärrä, miksi tarvitsen näitä asioita nyt näin valtavasti, niin mä voin hyväksyä sen.
  11. Okei, vielä lisää empatiaa, kunnioitusta, rauhaa.
  12. Ja sitten mä voin tietoisesti olla ihmisten kanssa, joiden läsnäolo tankkaa näitä asioita minussa.
  13. Ja mä voin omalla toiminnallani tankata näitä asioita itsessäni.
  14. Ja sitten kun mulla on oma tankki täynnä rauhaa, empatiaa, kunnioitusta ja niin edespäin, niin voin tankata niitä myös muille ihmisille omalla toiminnallani, vuorovaikutuksellani, energiallani.
  15. Se oma happinaamari ensin – tässäkin – niin silloin jossain vaiheessa on riittävästi muillekin.
Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? <3

Boom Kah eli lapsi oman elämänsä subjektina

Meidän huushollissa on aika paljon kuunneltu tässä muutaman viime viikon aikana Boom Kah -kappaletta. (Lausutaan siis ”buum kha”, ei sillai savolaisittain ”kah”, vaikka se olisi ehkä vähän viehättävämpää.) Esikoinen on oppinut kappaleen eskarikavereilta, kuopus esikoiselta, ja koska Spotifysta löytyy kiitollinen valikoima musiikkia, niin aika monen automatkan tai koti-illan tai viimeksi tänään aamupalan soundtrackina on ollut tämä kyseinen kappale toistolla.

Makuasioita

Huomaan, että reagoin tähän jonkin verran ristiriitaisesti siksi, että buum kha ei osu omaan musiikkimakuuni oikeastaan lainkaan. Ja samalla tämä on ihan viehättävää, koska lapsilla alkaa selvästi olla oma, kodista irrallinen maku musiikin suhteen.

Musiikki kun on itselleni tosi tärkeä osa olemassaoloa – lasten ollessa pieniä riemuitsin kohtuuttomasti siitä, että meillä kuunneltiin hyvää ja musiikillisesti haastavaa lastenmusiikkia (Mimmit, Pikku Papu, joidenkin lastenelokuvien soundtrackit). Ja nyt kun lasten musiikkimaku alkaa olla jotain muuta kuin mikä itseä miellyttää, niin alkaa taas vähän henkinen napanuora kiristää.

Kuten sanoin, on ihanaa, että lapset löytävät meistä vanhemmista irrallisia asioita, joista he tykkäävät. Samaan aikaan olisi tietysti tosi ihanaa, jos heille olisi kehittynyt sama maku musiikin suhteen kuin meillä vanhemmilla. (Riemastun edelleen kohtuuttomasti jos pienempi haluaa kuunnella Star Wars -leffojen musiikkia.) Ja kun niin ei ole, herää jonkinlaista haikeutta ja surua, ikäänkuin joku osa meidän välisestä yhteydestä olisi heikentynyt. Huomaan myös jonkinlaista ihmetystä – ”Mistä tämä tällainen, eihän me teitä tällä tavalla kasvatettu?!?”.

…kun se lapsi onkin oma yksilönsä

Vaikka tässä tilanteessa ja näissä tunteissa kyse on musiikista, niin voin kuvitella, että samanlaisia tunteita (tietysti paljon voimakkaampina) herää siinä vaiheessa, kun vanhemmille selviää että lapsi on esimerkiksi eri aatekantaa kuin vanhempansa, eri sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista kuin vanhemmat kuvittelivat, arvostaa eri asioita, kannattaa erilaisia tapoja kohdata toiset ihmiset, ja niin edespäin.

Kun jollain tavalla vanhemmille paljastuu, että lapsi onkin oman elämänsä subjektina kasvanut eri suuntaan kuin mitä vanhemmat ajattelivat ja ehkä toivoivatkin.

Ja vaikka en edelleenkään pysty käsittämään, että miten joku vanhempi voi esimerkiksi sulkea lapsensa elämästään koska tämä on ”vääränlainen” (eli erilainen kuin mitä vanhempi haluaisi lapsen olevan), niin mulla on tämän kokemuksen myötä piirun verran enemmän empatiaa sitä tunnetta kohtaan, joka todennäköisesti siellä on taustalla.

Mun ja siihen ratkaisuun päätyvän vanhemman ero ei ole laadullinen vaan aste-ero.

Nimenomaan sen takia haluan kirjoittaa tästä ihan maailman pienimmästä tilanteesta, joka sen tunteen herätti. Koska näissä pienissä tilanteissa mun (ja sunkin) on mahdollista harjoitella sitä, että mun tunteistani ja tulkinnoistani huolimatta lapseni on itse oman elämänsä subjekti ja hän saa olla sellainen kuin on.

Pienissä tilanteissa voi harjoitella

Näissä pienissäkin tilanteissa mulla on valinta. Joko leimaan lapseni valinnan (musiikin, mieltymysten, arvojen, identiteetin) keskenkasvuiseksi, ymmärtämättömäksi hupsutteluksi. Tai sitten hengitän syvään, huomaan että minun mielipiteeni asioista ei ole totuus maailmasta, hän saa tykätä siitä mistä tykkää ja olla sellainen kuin on ja minä saan tykätä siitä mistä tykkään ja olla sellainen kuin olen. Hän toimii täyttääkseen tarpeitaan, ja hänen strategioidensa ei tarvitse olla samat kuin minulla – eikä edes sellaiset, joita minä olisin hänelle valinnut.

Mitä pienemmissä tilanteissa huomaan ja työstän näitä asioita, sitä helpompaa se on sitten kun vastaan tulee isompia juttuja. Niinkuin vaikka opiskeluun liittyviä valintoja, ihmissuhteisiin liittyviä valintoja, arvoihin ja elämänpolkuun liittyviä valintoja.

Minä en päätä hänen elämästään, vaikka välillä kovasti salaa ajattelisin, että kaikki menisi helpommin jos saisin päättää. Voin olla matkalla mukana kulkemassa ja kertomassa, mitkä omat tarpeeni olisivat, esittämässä pyyntöjä ja antamassa neuvoja. Mitä vähemmän yritän sörkkiä sinne sekaan omalla vallankäytölläni, sitä todennäköisempää on, että saan kulkea lapseni rinnalla ja yhteydessä hänen kanssaan pitempään. Sitä todennäköisempää on, että meidän välisemme yhteys kestää myös erilaisia näkemyksiä, arvoja, mieltymyksiä.

Niin meillä kuunnellaan ilman muuta jatkossakin Boom Kah’ta. Välillä saatan laittaa korvatulpat (jos sitä esimerkiksi luukutetaan aamupalalla silloin kun yritän nukkua), koska minunkin tarpeeni ja mieltymykseni ovat tärkeitä, mutta ne eivät ole meidän huushollin oletusvalinta.

Empatiaharjoitus: Tasa-arvokeskustelu

No eilen oli sitten tämä koulujen tasa-arvo-ohjelmasta noussut kohu. Tai siitä uutisoitiin, ja sitten sitä otsikoitiin, ja sitten siitä kohistiin. Itse pysyttelin aika tiiviisti poissa sosiaalisesta mediasta, koska arvelin, että kommentointia lukemalla saan vain maksimoitua ahdistuksen. En halunnut jakaa tai kirjoittaa asiasta yhtään mitään, koska kaikki maailman argumentit puoleen ja toiseen oli jo sanottu, eikä kukaan niitä kuullut kuitenkaan.

Ja sitten tässä päivän ja yön asiaa sulateltuani ajattelin, että ehkä se juuri onkin ongelma. Että keskustelua käydään parhaimmillaankin väittelynä ja kamalimmillaan huutomatsina, jossa tarkoitus on todistaa toiselle ja itselle, että on oikeassa. Puhtaan loogisissa keskusteluissa sellainen toisinaan toimii, jos keskustelijat pystyvät pitämään väittelyn viihdearvoisena ja kunnioittavat toisiaan. Selvästikään koulujen tasa-arvo-ohjelma ei ole sellainen keskustelu – sukupuolen kokemus ja sen sosiaalinen konteksti menevät niin syvälle ihmisen olemukseen, että tunteiden heräämiseltä ei voi välttyä.

Eikä tunteita tarvitsekaan välttää, edes keskustelussa. Ne kertovat meille aina jotain tärkeää siitä, mitä meidän tarpeillemme kuuluu. Mitä voimakkaampi tunne, sen kovempaa tarpeet huutavat taustalla. Ja tasa-arvokeskustelussa näyttäisi noin äkkipäätä olevan kaikilla puolilla ihan valtava määrä erilaisia tarpeita, joilla on todella kova hätä tulla kuulluiksi.

Niin ajattelin argumentaation ja väittelyn sijaan ottaa askelen kohti dialogia ja kuulemista (Otto Scharmerin kuuntelun tasojen hengessä) ja kirjoittaa ihan puhtaan empatiaharjoituksen siitä, mitähän tunteita ja tarpeita tasa-arvokeskustelussa on yleensä läsnä. Sanon ”yleensä”, koska tämä kohu (tai se, mitä siitä näin ennenkuin suljin sosiaalisen median) on läheistä sukua aika monelle muulle käymälleni ja näkemälleni keskustelulle sukupuolten välisestä tasa-arvosta, sukupuolineutraaliudesta ja -tietoisuudesta, sukupuolesta ylipäänsä.

Usein näissä keskusteluissa on kaksi päänäkökulmaa: toinen on se, että sukupuolitietoisuus ja -neutraalius ja -tasa-arvo ovat hyviä, kannatettavia ja tervetulleita ilmiöitä, ja toinen on se, että sellainen on tarpeetonta tai haitallista tai vääriin asioihin keskittymistä. Jos pyrkisin argumentaatioon, näitä väitteitä tarvitsisi täsmentää valtavasti, koska nyt käsillä on käytännössä kaksi olkiukkoa. (Tai siis olkihenkilöä.) Empatiaharjoituksessa sitävastoin tarkat argumentit eivät omasta mielestäni ole ihan niin tärkeitä.

Todennäköisesti arvaan joitakin tunteita ja tarpeita joidenkin ihmisten kohdalta väärin. Se on tarkoituskin.

Jo se, että asetun toisen ihmisen asemaan ja mietin, mitähän hän tässä tilanteessa tuntee ja tarvitsee, avaa omaa ajatteluani ja tunnemaailmaani vastakkainasettelusta kohti dialogia. Ja se, että toinen ihminen huomaa omat tarpeensa – vaikka sitten sen kautta, että en minä niinkään ennakoitavuutta kaipaa vaan kuulluksi tulemista – antaa puolestaan hänelle, ja meille kuuntelijoille, arvokasta tietoa siitä, mistä tässä nyt oikeasti on kyse.

Ja koska empatiaa voi antaa vasta sitten kun sitä on itse saanut, niin aloitan omasta näkökulmastani.

Itse-empatia: mitä minä tarvitsen?

Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä se, miten itse asiasta ajattelen. Itse olen iloinen ja helpottunut siitä, että kouluissa pyritään vähentämään ulkopuolelta tulevaa sukupuolittamista ja tarjoamaan tietoa sukupuolen moninaisuudesta. Osaltaan se liittyy omiin kokemuksiin – itse olen mm. meinannut 11-vuotiaana saada bussissa turpaan väärän kiekkojengin kannattamisesta, koska sen toisen joukkueen kannattajat (lapsia siis itsekin) luulivat minua pojaksi. Molempia omia lapsiani on sukupuolitettu väärin, ja se on ollut molemmille todella epämiellyttävää ja aiheuttanut surua.

Päällimmäisenä tarpeena itselläni tämän ilon ja helpotuksen taustalla on kunnioituksen, hyväksynnän ja nähdyksi tulemisen tarve. Että jokaista ihmistä kunnioitettaisiin sellaisena kuin hän on, ja hänet nähtäisiin ja hyväksyttäisiin sellaisena kuin hän on, ilman ulkopuolelta (erityisesti auktoriteeteilta) tulevaa lokeroimista tai painetta. (Tämäkään tulee tuskin yllätyksenä kenellekään, joka on lukenut blogiani kahta tekstiä enempää.)

Lisäksi tietysti kaipaan ymmärrystä, harmoniaa ja sopusointua. Yleensä aiemmin mainitut väärinsukupuolittamiset, sekä omalla että lasten kohdalla, ovat liittyneet ihmisten väärinkäsityksiin siitä, mikä on sukupuoli ja mikä sen määrittää. Jos toinen näyttää pojalta, niin häntä helposti kohdellaan poikana, riippumatta siitä mikä lapsen todellinen sukupuoli on. Toivoisin kovasti, että tasa-arvo-ohjelman myötä kouluikäisten lasten (ja toivottavasti sitä myötä myös lasten vanhempien) ymmärrys ja hyväksyminen sukupuolen ja sen ilmaisemisen moninaisuutta kohtaan lisääntyy, ja sitä myötä myös harmonia ja sopusointu kouluissa, kun lasten on helpompi hyväksyä taas vähän useammanlaiset koulukaverit.

Kaipaan kovasti myös todellisuuksien kohtaamista: on ihmisiä, jotka ihan oikeasti kärsivät siitä, että heitä jatkuvasti, päivästä ja viikosta ja vuodesta toiseen, kohdataan ja kohdellaan jonkun tietyn ominaisuutensa perusteella eri tavalla kuin mitä he itse toivoisivat ja tarvitsisivat. Transihmiset kokevat jatkuvasti syrjintää, väkivaltaa, häirintää – ja ainakin itselle on päivänselvää (turhauttaa ja kiukuttaa => kunnioituksen ja turvan tarve oikein huutaa!!) että jatkuva tyttöihin ja poikiin sukupuolittaminen ja sukupuolen korostaminen vaikuttaa siihen, että ihmisten on vaikea hyväksyä muuta kuin stereotyyppien mukaista sukupuoli-ilmaisua.

Ja niinkuin tästä tekstistä huomaa, kuulemisen ja kuulluksi tulemisen tarve on myös itselläni valtavan voimakas, niin paljon että turhauttaa. Olisi ihanaa ja tärkeää tulla kuulluksi siitä, miten tämäkin avoimuuden ja hyväksymisen suuntaan otettu askel mielestäni auttaa kaikkia, myös niitä joiden sukupuolikokemus on mutkaton ja kenenkään kyseenalaistamaton. Avoimuus ja hyväksyminen ei ole koskaan keneltäkään pois, päinvastoin ne antavat kaikille meille lisää tilaa olla empaattisia itseämme ja toisiamme kohtaan, ja se puolestaan lisää aitoa kohtaamista ja kuulluksi tulemista ihan kaikille. Edelleen myös niille, joille tämä teema ei ole henkilökohtaisesti ongelmallinen.

Sen lisäksi kaipaan ymmärtämistä siitä näkökulmasta, että haluaisin niin kovasti ymmärtää myös niiden ihmisten tarpeet, jotka eivät ole kanssani samaa mieltä. Sen takia arvailen seuraavaksi niitä.

Empatia: mitä toinen ehkä tarvitsee?

No mitä sitten tuntevat ja tarvitsevat ne ihmiset, joiden mielestä tämä tasa-arvo-ohjelma (ainakin uutisoinnin perusteella) on tarpeeton tai haitallinen tai vääriin asioihin keskittyvä? Minähän en sitä tiedä. Vaan nyt otan sen riskin että olen väärässä, koska se on oikeastaan ainoa tapa löytää avoimempaa dialogia poteroitumisen sijaan.

(Varsinaisessa keskustelussa on todennäköisesti hyödyllistä aloittaa antamalla empatiaa toiselle ihmiselle, sen jälkeen kun on ensin itse hiljaa huomannut ja antanut empatiaa niille omille tarpeille. Harva pystyy kuulemaan toisen tarpeet jos omat tarpeet ovat vajaalla, ja jos keskustelun haluaa viedä väittelystä kohti dialogia, jommankumman täytyy ensin huolehtia itse-empatiasta ja sitten keskittyä vain empaattiseen kuuntelemiseen.)

Ensimmäinen tunne, joka joistain verkkokommenteista (kyllä, uskaltauduin lukemaan niitäkin) iskee vastaan, on turhautuminen ja epäusko. Että eikö enää saa olla tyttöjä ja poikia ollenkaan? Minun korvaani kuulostaa, että siellä saattaisi olla taustalla reiluuden ja nähdyksi tulemisen tarvetta: jos kerran on lapsia, jotka identifioituvat tytöiksi tai pojiksi, niin ollaanko sitä heidän omaa tärkeää identiteettiään nyt häivyttämässä? Ja onko reilua, että muutamien erilaisten, siis oikeastaan vähemmistön, takia aletaan romuttamaan kokonaista sukupuolijärjestelmää, joka on (ainakin minulle) toiminut tähän asti ihan ilman mitään ongelmia?

Kuulen pelkoa siitä, että ne ”tavalliset”, eli tyttö/poika -sukupuolijärjestelmään helposti sujahtavat (eli cis-)lapset eivät saakaan enää olla sitä mitä ovat. Taustalla oleva tarve voisi olla suojeleminen, aitous, ehkä kunnioituskin?

Lisäksi arvelen, että joillekin ihmisille on vaikea ajatus, että sukupuoli ei olisikaan kaksinapainen ilmiö. Useimmat meistä ovat kasvaneet siihen ajatteluun, että on tyttöjä jotka kasvavat naisiksi ja heillä on tietynlainen keho, ja on poikia jotka kasvavat miehiksi ja heillä on tietynlainen keho. Ja että tytöt ja naiset ovat jotenkin ratkaisevasti, laadullisesti erilaisia kuin pojat ja miehet, siinä missä vaikkapa pitkät ihmiset ja lyhyet ihmiset, tai sinisilmäiset ja ruskeasilmäiset ja vihreäsilmäiset, ovat periaatteessa kuitenkin samaa laatua tämän ominaisuuden eroista huolimatta.

Sitten kun kyseenalaistetaan tämä ajatus ja sanotaan, että oikeastaan sukupuoli on yksi ominaisuus muiden joukossa ja siinäkin on sävyjä ja vaihtelua, niin se voi tuntua vähän samalta kuin liikenteestä poistettaisiin kaikki liikennesäännöt. Että eikös tässä nyt tule aikamoinen kaaos maailmaan? Taustalla oleva tarve saattaa olla ennakoitavuus, selkeys, järjestys, helppous. Ehkä myös yhteistyö ja kunnioitus – eikö nyt sen verran voi ihmiset tehdä yhteistyötä minun kanssani ja kunnioittaa minua, että pelattaisiin kaikki yhteisten sääntöjen mukaan?

Ja sitten tietysti on tämä ”eikö meillä maailmassa ole tärkeämpiäkin asioita mietittäväksi” -näkökulma. Sielläkin kuulen turhautumista ja huolta siitä, että keskitytään asioihin, joista ehkä itsellä ei ole minkäänlaista omaa kokemusta. Ja jos itselle ei tule mieleen yhtäkään tapausta, jossa tällainen sukupuolitietoisuus tai sukupuolen korostamatta jättäminen olisi millään tavalla ollut tarpeen, niin silloin helposti ajattelee, että sitä ilmiötä ei ole olemassa. Ei ihme, jos turhauttaa, kun näyttää että valtakunnan tasolla laaditaan ohjelmia olemattomien ongelmien ratkomiseen. Siellä taustalla arvaisin olevan merkityksellisyyden ja tehokkuuden tarvetta – toivetta siitä, että käytettäisiin yhteiskunnan resursseja sellaisiin asioihin, joilla on oikeasti merkitystä ja vaikutusta useampien ihmisten hyvinvointiin.

Tietysti kaikessa tässä on myös kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve jokaikisellä kommentoijalla. Tarve osallistua, tulla huomioiduksi ja kuulluksi keskustelussa, tulla otetuksi vakavasti silloinkin, kun toinen on eri mieltä argumenteista.

Tässä tekstissä nyt ei ihan kauheasti ole mitään argumentaatiota, mutta toivon, että tämä auttaa hahmottamaan, miten itse-empatia ja keskustelukumppanille annettava empatia voisivat purkaa poteroitumista ja vastakkainasettelua. Itse uskon, että kun molemmat tuntevat tulevansa kuulluksi, niin aito dialogi ja ymmärrys alkaa olla mahdollista, vaikka argumentit olisivatkin kaukana toisistaan.

*Tämän tekstin kommentointi on suljettu. Jos haluat kommentoida minulle, voit tehdä sen Lupa olla minän Facebook-sivulla. Kaikkein mieluiten näkisin, että argumentoinnin sijaan antaisit itselle ja toisille empatiaa, joko sosiaalisessa mediassa tai IRL. Otatko haasteen vastaan? 😉 *

Pysähtyminen 142: Diippejä vesiä

Mistä tulen?

Syvä huokaus, tämän kysymyksen äärellä taas. ?

Tämä viikko on ollut sellainen syvien vesien viikko. Tällä viikolla mulla tulee mittariin samat lukemat joihin siskon mittari aikanaan syövän takia pysähtyi, joten on tullut vietettyä aikaa nokakkain esimerkiksi oman kuolevaisuuden kanssa. Lisäksi tuntuu, että kaikki, mitä olen lukenut tällä viikolla, on onnistunut kaivamaan sielusta vielä enemmän haavoittuvuutta auki.

Luin Glennon Doyle Meltonin ”Love Warrior” -kirjan, jossa hän kuvaa omasta kokemuksestaan tarkkanäköisesti sitä, millaisessa ristipaineessa sitä ihminen yhteiskunnassa elää – naiset keskimäärin yhdenlaisessa, miehet keskimäärin vähän toisenlaisessa – ja miten ihminen voi päätyä sen ristipaineen aiheuttamaa kipua itsessään lääkitsemään ja turruttamaan. Tunnistin kirjasta itseni aika monesta kohtaa, vaikka omat lääkitsemisen tavat onkin olleet erilaisia kuin Glennonin kuvaamat bulimia ja alkoholismi. Tunnistin myös kiitollisena monta kohtaa siitä ihmisen ja ihmissuhteen paranemisen prosessista, jota kirja valottaa. Jos saat käsiisi, niin suosittelen lämpimästi, vaikkakin sellaisella ”sielu saattaa haljeta ja laajentua” -varoituksella.

Niin mä olen ottanut tämän ”kohtaa oma kuolevaisuutesi” -viikon sellaisena auki pysymisen harjoituksena. Tuli eteen mitä tahansa, niin aina kun oon bongannut defensiivistä käytöstä itsessäni, hengitän ja päästän irti ja yritän olla auki ja läsnä. Se on välillä näyttänyt siltä, että istun sohvalla ja hengitän 20 minuuttia vaikka olisi ”pitänyt” jo tehdä jotain ihan muuta (ja kummasti ne ”pitäisi” -tilanteetkin sitten ratkesivat lempeämmin kuin puskemalla). Pitkästä aikaa olen taas valvonut öisin, kun neljävee kömpii kainaloon. Korvatulpista huolimatta unta on saanut hakea, kun keho ja mieli vastustavat rentoutumista ja meditaatiota ja pyörittävät mielummin kaikkea muuta (tämänkin pysähtymisen kirjoitin mielessäni viime yönä aika monta kertaa).

On sellainen olo, että kohta pamahtaa äänivalli, tavalla tai toisella, ja sitten on taas helpompaa, mutta ennen sitä häkki tärisee aika kovasti. Senkin yritän ottaa niin, että tämä jännitys ja haavoittuvuus ja hajalla oleminen kuuluvat asiaan. Jollain tavalla tämä haavoittuvuus tuntuu liittyvän sen ymmärtämiseen, miten rajallista tämä meidän aika täällä pallolla on. Tai kun kyllähän sitä tietää, että ihmisen kuolleisuusprosentti on keskimäärin 100%, ja silti elättelee illuusiota siitä, että päiviä tulee ja tulee varmuudella yksi toisensa jälkeen.

Niin ehkä tämä prosessi on myös sitä, että opettelen suostumaan siihen, että tämäkään asia ei ole minun käsissäni. Että oikeastaan mun valinta on se, että nyt on tämä hetki, mitä haluan tässä hetkessä tehdä? Ja aina mä palaan samoihin asioihin. Kunnioitus, rehellisyys, empatia, rakkaus. Ja että kunnioittaisi ja olisi rehellinen ja empaattinen paitsi toisille niin myös itselleen. (Jopa rakastaisi itseään? Tämä on kysymysmerkillä, koska se on vielä niin pahasti prosessissa, mutta siihen tässä kaikki merkit näyttää osoittavan.)

Tällä viikolla se oman itsen kunnioittaminen, rehellisyys ja empatia on näyttäneet muun muassa siltä, että oon paikannut niitä unettomia öitä päikkäreillä ihan surutta, vaikka mieli keksisikin sata muuta asiaa, joita tarttis tehdä. Tai olen valinnut olla ottamatta stressiä asioista, jotka voi hoitaa myös riittävän hyvän rimaa hipoen. Tai että olen ollut itselleni suora ja avoin siitä, mitä joku tilanne tai ihminen herättää – oli se sitten selkeää tai ei. Että olisi siinä epäselvässäkin läsnä ja auki, vaikka mieli taas haluaisi lokeroida kaikki asiat siisteihin laatikoihin ja kirjoittaa värikoodatuilla tusseilla päälle arkistokoodit.

Missä olen?

Keho on edelleen väsynyt ja jännittynyt, vaikka sainkin nukuttua tapaamisten välissä pienet päikkärit. (Kotitoimisto wins!) Huomaan selkärangan pienissä lihaksissa jännityksiä, samoin lonkissa ja niskassa. Lisäksi keho jo vähän flirttailee PMS:n kanssa, ikäänkuin tässä viikossa ei olisi jo valmiiksi riittävästi kaikkea. ? Olo on kuin seitinohuessa krapulassa, vaikka en muista, milloin viimeksi join alkoholia. Toisaalta verensokeri on ihan hyvissä kantimissa, ei palele, hengitys kulkee (kerrankin huomaan että nenä _ei_ ole tukossa).

Tunteet… no niin no. Tällaisessa hetki kerrallansa -fiiliksessä edetään, välillä iloa ja välillä surua ja välillä kiukkua. Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että löysin, ei, otin itselleni aikaa kirjoittaa. Loppuviikko jännittää, työkuvioiden puolesta on toistaiseksi helpotusta ja armollisuutta ilmassa, ja kaiken pohjasävynä sellainen epävarmuuden bassonuotti. Ehkä kun siihen nuottiin tottuu, niin tämä haavoittuvuus helpottaa? Tai sitten siihenkin tottuu?

Ajatukset… Kielenopetusjuttuja. Väikkäri-ideoita. Kiinnostavia keskusteluja kuluneelta viikolta. Nelikenttiä ja venn-diagrammeja. Työmatkan maisemia. Pyykkihuollon käytäntöjä. Brené Brownin uusimman kirjan (sitäkin aloitin kuluneella viikolla) anekdootteja. Perheenjäsenten fiilisten ja tilanteiden arvailua – mikähän lapsilla on tällä hetkellä vaihe hoidossa, mitähän puoliso tekee Nordic Business Forumissa. Ajatuksia itserakkaudesta, ja riman laskemisesta, ja armollisuuden ja inspiraation ilmapiiristä.

Mitä kohti?

Jaa-a. Nyt on sellainen kysymys, että en kyllä tiedä.

Kalenteri väittää, että ensi viikko tulee. Ja että silloin on opetusta, ja dialogiryhmää, ja näköjään esikoisen eskarikeskustelu. Hmm. Tällä hetkellä se kaikki tuntuu about yhtä kaukaiselta kuin ajatus siitä, että joskus on ehkä 3100-luku, ja silloinkin saattaa olla vielä ihmisiä ja kalentereita. (Ehkä.)

Niin näköjään mä tarvitsen läsnäoloa. Miten mä tässä hetkessä etenen niin, että mun ja toisten tarpeet täyttyisi mahdollisimman kunnioittavasti ja samalla helposti? Entä tässä hetkessä?

Syviä hengityksiä, meditaatiota, päikkäreitä, ruokaa, halauksia, vettä. Myös tyhjän paperin äärelle suostumista, ihan siltä varalta että olisi jotain sellaista mielessä, joka haluaisi paperille.

Tällä tulevaan viikkoon (siltä varalta, että se ei olekaan hypoteettinen). Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?