Leikitään, että sä olet lapsi

”Äiti, leikitään että mä olen äiti ja sä olet lapsi!”

Näin ehdotti kolmevuotias tänään. Ja mä sitten vähän hymähdellen suostuin. Lopulta leikittiin melkein koko aamupäivä tätä, siinä muun puuhan ja ulkoilun lomassa.

Oli toisaalta jännittävää ja toisaalta vähän pelottavaa, kun huomasi niiden oman puheen maneerien tulevan sieltä lapsen suunnasta. Äänensävyjä myöten, hellittelynimiä myöten. Mä pääsin aitiopaikalta seuraamaan, että miten lapsi kuulee ja näkee mun toiminnan.

Toisaalta toi roolienvaihtoleikki oli siinäkin mielessä jännittävä, että mä itse jouduin kovasti miettimään, miten lapsi tyypillisesti puhuu mulle. Erityisesti niissä tilanteissa, joissa mä (oikean elämän äitinä) halusin opastaa lasta, eli leikisti äitiä, vaikka nyt päivävaatteiden laittamisen kanssa. Millaisena mä haluan, että lapsi näkee oman puhetapansa mun peilaamana? Haluanko mä olla kiukutteleva ja komenteleva lapsi vai yhteistyökykyinen ja kuunteleva lapsi?

Miltä musta tuntuu, kun kuulen omat sanani?

Se tuli mulle yllätyksenä, että miten ne ”äidin” sanat vaikuttivat noin tunnetasolla. Sen lisäksi, että mä pystyn tällai jälkikäteen analysoimaan sitä puhetta, niin mä pääsin hyvin konkreettisesti kokemaan, miltä tuntuu, kun toinen ihminen puhuu mulle noin. Se on kuulkaa aika haavoittuvainen hetki.

Vaikka jälkikäteen voin helpottuneena todeta, että lapseni puhui mulle hellävaraisemmin ja ystävällisemmin kuin mitä minä väsyneimmilläni hänelle, niin mähän en sitä tiennyt siinä vaiheessa kun leikki oli kesken. Mä saatoin ainoastaan luottaa siihen, että tuo toinen haluaa mulle hyvää ja käyttää (leikin myötä saamaansa) valtaa fiksusti.

Ja täytyy sanoa, että siinä vaiheessa kun mä ehdotin että mennään tätä reittiä puistosta pois ja ”äiti” oli eri mieltä mutta perusteli asiansa, niin se tuntui aika paljon mukavammalta kuin jos vastaus olisi ollut vain ”ei, kun mennään tuolta”. Vaikkakin se perustelu oli mun näkökulmasta ihan absurdi ja hatusta vedetty. Toisaalta, varmaan monet mun oikean elämän perustelut on lapsen näkökulmasta ihan yhtä älyttömiä.

Että kuuntelisi välillä muidenkin korvin

Mun ei oikeastaan kuuluisi olla yllättynyt siitä, miten voimakkaasti toi roolienvaihto avasi taas uutta näkökulmaa. Mulla on jonkun verran draamaopettajan koulutusta juurikin siihen, että rooleja vaihtamalla voi oppia syvällä tasolla ymmärtämään asioita, joita teoriassa tietää. Mä en vaan ole päässyt harjoittelemaan sitä roolien vaihtoa tällä tavalla käytännössä pitkään aikaan.

Tekee todella hyvää kuunnella välillä sitä, että miltä ne omat sanat kuulostaa. Minkä viestin ne välittää toiselle mun tunteista? Mikä on mulle omien sanojeni perusteella tulkittuna tärkeää? Välitänkö mä toisen tunteista sen verran, että teen oman näkökulmani mahdollisimman selväksi? Kuuntelenko mä ihan oikeasti, että mitä se toinen sanoo?

Jos sun lapsi ehdottaa tätä leikkiä, niin mene mukaan. Leiki ihan oikeasti. Kuuntele ja kuulostele, että miltä tuntuu kuulla ne omat sanat lapsen suusta. Ja jos lapsi ei sitä ehdota, niin kuuntele puhuessasi välillä lapsen korvin. Mitä tämä, juuri nyt ja juuri tässä, kertoo lapselle mun ajattelusta ja arvoista?

Lopulta nimittäin ne omat sanat, maneerit ja asenteet tulee sieltä lapsen suusta ilman roolinvaihtoleikkiäkin. Siinä tilanteessa on kullanarvoista, jos huomaa, että ne on siitä hyvinkin läheltä opittu.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Ajatuksia ja kokemuksia näistä ”kuulin omat sanani lapseni suusta” -hetkistä, joko roolileikeissä tai ihan muuten. Kysymyksiä tai empatiaa tai muuten vaan mieleen juolahtaneita heittoja. Ja blogin hengen mukaisesti mieti ensin, miltä ne omat sanat muiden korvissa kuulostaa, ennen kuin painat lähetä-nappia. 🙂

Alussa on aina huono

Kankeaa joogaa.

Sitä mä oon tässä viimeisen viikon harrastanut melkein joka aamu. Sellaista, että mieli kyllä tietää, miten jonkin asanan kuuluisi mennä, ja kroppa ilmoittaa että just joo, ei tänään, nyt ollaan tässä. Horjumista ja puuskuttamista ja tasapainon hakemista. Melkein kuulee, kuinka harvoin käytetyistä lihaksista ruosteet rapisee.

Esikoinen harjoittelee piirtämään kirjaimia. Muutama tulee aina hienosti, ja sitten jokin viiva menee vinksalleen. ”Eikä, nyt se meni väärin! En osaa!” Hän haluaisi olla heti hyvä kirjainten tekemisessä – äiti ja isi osaa tehdä hienoja kirjaimia, niin hänkin haluaisi, mutta vielä ei taito riitä.

Mä tunnistan ton fiiliksen hyvinkin läheisesti. Mulla on monta kertaa kariutuneet omat, tärkeätkin, projektit siihen, että mä olisin halunnut olla heti tosi hyvä. Luonnonlahjakkuus ja ällistyttävä taituri ensimmäisestä yrityksestä, korkeintaan toisesta. Ja sitten jos mä en oo jotain asiaa heti hanskannut, niin mä oon lannistunut. Ajatellut, että ehkä musta vaan ei ollut nyt siihen, että osaisin.

Kun oikeastihan se menee niin, että alussa on aina huono. Jostain asiasta kiinnostuu siksi, että huomaa, miten siistiltä näyttää/kuulostaa/vaikuttaa kun joku osaa tosi hyvin, ja itse haluaisi osata just niin hyvin. Ja sitten kun kokeilee, niin pieleen menee. Jatkuvasti.

Ira Glass, yhdysvaltalainen radiopersoona, puhuu tässä lainauksessa luovasta työstä, mutta mä tunnistan tuon saman oikeastaan kaikkeen oppimiseen liittyen.

“Nobody tells this to people who are beginners, I wish someone told me. All of us who do creative work, we get into it because we have good taste. But there is this gap. For the first couple years you make stuff, it’s just not that good. It’s trying to be good, it has potential, but it’s not. But your taste, the thing that got you into the game, is still killer. And your taste is why your work disappoints you.

A lot of people never get past this phase, they quit. Most people I know who do interesting, creative work went through years of this. We know our work doesn’t have this special thing that we want it to have. We all go through this. And if you are just starting out or you are still in this phase, you gotta know its normal and the most important thing you can do is do a lot of work. Put yourself on a deadline so that every week you will finish one story. It is only by going through a volume of work that you will close that gap, and your work will be as good as your ambitions. And I took longer to figure out how to do this than anyone I’ve ever met. It’s gonna take awhile. It’s normal to take awhile. You’ve just gotta fight your way through.”

[Kun aloittaa, tekee ensin heikkotasoista materiaalia, mutta tyylitaju on silti tallella. Ja sen tyylitajun vuoksi omiin aikaansaannoksiin pettyy. Monet eivät koskaan pääse sen vaiheen ohi vaan lopettavat. Useimmat kiinnostavaa luovaa työtä tekevät ihmiset tekivät tätä vuosikausia. Tiedämme, ettei aikaansaannoksissamme ole sitä jotain, mitä haluamme siinä olevan. Se tapahtuu kaikille. Jos olet aloittelija, on hyvä tietää että tämä on normaalia, ja että tärkeintä on tehdä paljon työtä.]

Oli sitten kyse kirjoittamisesta, niinkuin lainauksessa, tai musiikista tai suunnittelusta tai joogasta tai vaikka ruoanlaitosta, niin se oma varmuus tekemiseen löytyy vain sillä, että tahkoaa samaa asiaa paljon. Kohtaa ne omat epävarmuudet, tekee virheitä, oppii niistä virheistä. Sietää sen, että nyt tää on vähän aikaa kankeaa, ja se kuuluu asiaan.

Kolmevuotias esikoinen ei tietysti ota kuuleviin korviinsa, kun mä yritän hänelle kertoa, että virheiden tekeminen kuuluu asiaan. Paremmin menee perille se, että mä mainitsen hänelle kun itse teen jonkun virheen ja kerron, että mä opettelen tätä ihan samalla tavalla kuin hän opettelee sitä omaa taitoansa.

Ja totta puhuen mun täytyy joka aamu muistuttaa myös itselleni, että oman joogaharjoitukseni kankeus ja epävarmuus nyt vaan kuuluvat asiaan. Ainoa tapa päästä niistä ohi ja läpi on jatkaa harjoituksia. 🙂

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Onko sulla joku sellainen asia, jossa olet nyt aloittelija, kankea, epävarma, ehkä jopa vähän huono? Ei tarvitse kertoa, mikä se on, mutta olisi kiinnostavaa kuulla, että mitä ajatuksia se tilanne sussa herättää. Kaikenlaisia muitakin ajatuksia saa heitellä, kysyä tai onnitella jo viikon (!) jatkuneesta aamuisesta joogarutiinista. 😉 Kommentoidaan sillai ystävällisen empaattisesti, niinkuin täällä on tapana.

Tämä toimi tällä kertaa 4: Joskus ne juoksee karkuun ja nauraa.

Tilanne: ollaan meidän lähileikkipuistossa sisällä, lähdössä ulos. Mä oon sanonut kolmevuotiaalle useamman kerran, että nyt mennään ulos, ja hän on sanonut että joo, mennään vaan. Mä pyydän lasta laittamaan ulkohousut jalkaan. Ollaan päästy jo eteiseen, kun kolmevuotias lähtee nauraen juoksemaan toiselle puolelle leikkipuiston kerhotaloa. Mä menen perässä.

Minä: Toi ei tuntunut nyt musta yhtään kivalta, kun sä juoksit karkuun.
Lapsi: (virnuilee, välttelee katsekontaktia)
M: Tuntuuko susta, että on vähän vaikea ottaa nyt mua vakavasti?
L: Joo. M: Onks tää susta hassu juttu?
L: Joo. (kihertää naurua)
M: Okei. No mä kerron, että miksi tää ei oo mun mielestä hassu juttu. Mua harmittaa se, että me ollaan lähdössä ulos, ja sä tarviit ulkohousut, mutta sä et teekään yhteistyötä vaan lähdet nauraen karkuun. Ymmärrätkö?
L: En.
M: Okei. No mihinkäs me ollaan menossa?
L: Ulos.
M: Ja mitäs tarvii laittaa, ennenkuin mennään ulos?
L: Ulkovaatteet.
M: Joo. Mutta ne ulkovaatteet ei löydykään täältä. Missäs vois olla hyvä paikka laittaa ulkohousut jalkaan?
L: Eteisessä. (Hyppää penkiltä ja juoksee eteiseen.)

Mitä mä tein?

Ensinnäkin mä aloitin minäviestillä, ihan vain siksi että mun piti saada se oma turhautuminen purettua jotenkin rakentavasti. Kun mä huomasin, että se ei mennyt lapselle yhtään perille, niin mä vaihdoin kuuntelemiseen ja sanoittamiseen.

Pari viikkoa sitten coaching-koulutuksessa opin tuon kullanarvoisen lauseen – tuntuuko, että sun on nyt vaikea ottaa tätä tilannetta vakavasti – joka toimii näköjään sekä lapsiin että aikuisiin. Toki siis jo draamakasvatuksen opinnoissa treenattiin sitä, että aina lähdetään liikkeelle osallistujien senhetkisestä mielentilasta, oli se sitten mikä tahansa, ja se on ilmeisen hyvä muistaa myös tällaisten tilanteiden purkamisessa.

Noissa kysymyksissä ihan avainasemassa oli se, että mä yritin pitää äänensävyni mahdollisimman neutraalina ja hyväksyvänä. Noi samat kysymykset voisi nimittäin kysyä myös hyvin syyttävästi, niin että pelkästä äänensävystä tulee selväksi että lapsi on tehnyt aikuisen mielestä jotain väärää. Erityisesti toi ”onko tää susta hassu juttu” on mulle itselleni vaikea, koska silloin kun toinen nauraa päin naamaa ja itseä suututtaa, niin tekee usein mieli kysyä se sillä, noh, vähän painokkaammalla sävyllä. Tällä kertaa onnistuin kuin onnistuinkin pitämään äänensävynikin rakentavana. 🙂

Kun olin pari kysymystä lapselta kysynyt, niin huomasin, että lapsen oli helpompi ottaa muhun katsekontaktia, joten arvelin että hän ehkä pystyis nyt jo kuuntelemaan mua. (Jos olis käynyt niin, että lapsi olis edelleen vältellyt mun katsetta, niin mä olisin vaihtanut taas kuuntelemiseen ja tunteiden sanoittamiseen.)

Mä kerroin, että mikä mua siinä tilanteessa harmitti, ja tarkistin, että mitä meni perille. (Jos vastaus olisi ollut ”joo”, niin mä olisin pyytänyt lasta kertomaan, että mitä mä oikeastaan sanoin.) Tässä kohtaa rupesin sitten selvittämään, että mikä on lapsen käsitys meidän suunnitelmasta. Hän oli ihan samaa mieltä siitä, että ulos ollaan menossa, mutta se koko tilanne ei ollut hänelle ihan selkeä.

Kun saatiin pieni pala kerrallaan selvitettyä kokonaiskuva – miten ulkohousut ja ulos lähteminen liittyvät toisiinsa – niin lapsi teki ihan mielellään yhteistyötä. Lapsi tarvitsi kontekstin – ymmärryksen siitä, miten hänen tekemisensä vaikuttavat suurempaan kokonaisuuteen.

Loppunäytös

Myöhemmin samana päivänä, kotona ruokapöydässä:

L: Anteeksi kun… anteeksi kun lähdin nauraen karkuun.
M: Saat anteeksi.

Mä en tilanteen selvittyä päivällä edes muistanut, että lapsi ei ollut pyytänyt anteeksi. Olin vain tyytyväinen siitä, että päästiin lähtemään ulos. Lapsi itse sen kesken jääneen asian kuitenkin muisti, ja halusi selvittää sen kun tilanne oli rauhoittunut. Me ollaan siis opeteltu, että silloin pyydetään anteeksi kun tekee jotain sellaista, mistä toista sattuu tai tulee paha mieli.

Sen aikuisen pahan mielen kertomisessa pitää toki olla sillai lapsentasoinen, että ei kaada sitä omaa suuttumustaan tai pettymystään täydellä voimalla lapsen niskaan. Erityisesti herkän lapsen, sellaisen helposti asioista vaikuttuvan, kanssa pitää olla hellävarainen. Samaan aikaan mun mielestä on tärkeää, että myös aikuisella on lupa kertoa lapselle, kun ottaa päähän, erityisesti jos lapsen käytös jotenkin myötävaikuttaa siihen tunteeseen.

Toi mun tunneviesti (”Mua harmittaa se, että me ollaan lähdössä ulos, ja sä tarviit ulkohousut, mutta sä et teekään yhteistyötä vaan lähdet nauraen karkuun”) ei nyt ollut ihan tyylipuhdasta NVC:tä tai mitään muutakaan. Se oli paras, mihin mun kapasiteetti riitti siinä tilanteessa, ja onneksi sillä saatiin ongelma ratkaistua. Sen takia mun mielestä on ihan äärimmäisen tärkeä treenata näitä juttuja. Jos rakentavia vuorovaikutustapoja ei ole treenannut rauhallisessa ja rakentavassa ympäristössä, niin ei niitä kyllä muista siinä konfliktitilanteessakaan.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Ajatuksia siitä, miten olet itse pärjännyt virnuilevien uhmaikäisten kanssa, tai jotain muita oivalluksia aiheeseen liittyen. Myös yleinen sympatiseeraaminen ja omat pohdinnat tervetulleita. 🙂

P.S. Vielä ehtii ilmoittautua mukaan ensi viikonlopun Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivään!

Pitääkö aina hävetä ja kärsiä?

Tämä teksti on ekaa kertaa julkaistu 1.8.2012. Ajattelin nostaa sen uudelleen pinnalle, kun kuuntelin kiinnostavan traumapsykiatrin haastattelun On Being -podcastissa, ja se tuntui liippaavan läheltä tätä aihetta. Suosittelen kuuntelemaan kyseisen podcastin tai sen uncut-version (löytyy tuolta linkin takaa)! Ja siis oikeasti esikoinen ei ole kipeänä – jännästi kyllä kuopus edelleen kiljuu. 😀

* * *

Nyt on ollut monta päivää ja iltaa putkeen, että oon vellonut sellaisessa ”byääh, miksi tää on näin vaikeaa” -suossa. Kuopus on ruvennut kommunikoimaan aivan. Joka. Ikisen. Asian sellaisella särö-kiljunta-Nazgul -huudolla, joka särkee korvaa ja sielua. Esikoisella on kuumetta, reppanalla, ja sekin tietysti huutoitkee elämän kurjuutta. Mies palasi nyt aamulla takaisin töihin – kivaa päivää vaan näiden kahden kanssa. No, nyt ne onneksi molemmat vielä nukkuu.

Niin rupesin siinä sitten ajattelemaan kärsimyksen ja sen alalajien (muun muassa ketutuksen, häpeän, ahdistuksen ja surun) merkitystä ihmiselle. Tai lähinnä sitä, että mitä mä ajattelen sellaisesta ”kärsimys jalostaa” -näkemyksestä. Huomasin nimittäin ajattelevani itsekin, että no tästä kun selviän niin olen vahvempi ja pystyn kaikenlaiseen. Ja toisaalta mun mielestä on ihan selvää, että kaikki tämän maailman kovia kokeneet ihmiset eivät missään tapauksessa ole vahvoja eivätkä pysty kaikenlaiseen. Hmmm.

Jalostaako kärsimys? Kyllä ja ei. Tarvitaanko kärsimystä, jotta kasvaisi henkisesti? Ei ja kyllä.

(Terminologiasta: englannin puolella termit personal growth, self-development ja self-work viittaa kaikki oikeastaan samanlaiseen ilmiöön, eli siihen, että tekee tietoista työtä tullakseen paremmaksi ihmiseksi (miten se sitten määritelläänkään) ja/tai sinuiksi itsensä kanssa. Englanninkielisistä termeistä mun suosikki on self-work. koska se keskittyy prosessiin, ei niinkään sen prosessin lopputulokseen tai suuntaan. Mä en oo vielä suomeksi löytänyt sopivaa vastinetta self-workille, joten käytän tässä sanoja henkinen kasvu ja henkinen työ. Jos jollain on ehdotuksia, niin heitelkää kommentteihin!)


Tietoinen työ kasvattaa

Mä ajattelen, että henkistä kasvua tapahtuu silloin, kun suostuu tekemään tietoista henkistä työtä sen kasvun eteen.

Havi Brooks, joka on mun idoli niin monessa asiassa, käyttää ilmausta ”conscious loving relationship with yourself”, eli tietoinen rakastava suhtautuminen itseen. Oli kärsimystä tai ei, niitä omia solmuja pitää suostua käsittelemään, tietoisesti ja rakastavasti, jotta voi kasvaa.

Se tietoisesti -puoli tarkoittaa toisaalta asioiden myöntämistä (”Kyllä, mua ottaa nyt aivan tolkuttomasti aivoon kun noi lapset huutaa samaan aikaan.”) ja sen arvioimista, että onko asiat juuri niin kuin ideaalitapauksessa voisi olla (”Mun ideaaliminä auttaa lapsia empaattisesti ja kärsivällisesti ja keskittyy tilanteessa lasten hätään, ei omiin tunteisiinsa.”). Tietoinen lähestymistapa erottaa myös mun tunteet muiden tunteista ja ottaa vastuun niistä omista (”Kyllä, lapset huutaa, mutta tää mun ketutus ei oo lasten vika eikä lasten syy, vaan mun omaa reagointia tähän tilanteeseen.”)

Se rakastavasti -puoli taas varmistaa, että kaikki siinä tilanteessa nousevat tunteet on sallittuja ja luvallisia eikä niillä rupea ruoskimaan itseään. (”Saa ketuttaa. Saa hävettää ettei ole se ideaaliäiti. Saa surettaa, että toisella on paha olla. Saa surettaa, että itsellä on paha olla.”) Rakastava lähestymistapa auttaa myös siihen, että se kriisitilanne ei laajene koko minän käsittäväksi peikoksi. (”Vaikka mulla on tällaisia tunteita, niin mä en ole kauhea ihminen, enkä kauhea äiti.”)

Kärsimys voi jalostaa ihmistä silloin, jos ne kärsimyksestä nousevat omat tunteet ja ajatukset pystyy joskus jossain käsittelemään tietoisesti ja rakastavasti. Tää palautuu taas siihen Hellstenin peili-ajatteluun: akuutin kriisin keskellä ne tunteet ja ajatukset helposti patoaa näkymättömiin, koska ne ei välttämättä auta toimimaan asiaankuuluvalla tavalla. Kun tilanne on lauennut, ne tunteet ja ajatukset jää sinne kapseloitumaan, ellei niitä joskus jossain pääse peilaamaan: keskustelemaan, kirjoittamaan, maalaamaan, improvisoimaan, puhumaan, laulamaan, huutamaan, jotain.

Se tietoinen ja rakastava suhtautuminen tarkoittaa toisaalta myös sitä, että työstää niitä asioita turvallisessa ympäristössä (ja ensin hankkii sen turvallisen ympäristön, kuten vaikka terapeutin, jos siihen on rahkeita) ja vain siihen asti kuin tuntuu sillä hetkellä turvalliselta. Tietoista rakastavaa käsittelyä voi olla jo se, että huomaa käyttäytyvänsä kriisin jälkeen eri tavalla kuin ennen, ja antaa itselleen luvan olla rikki ja kesken sen asian kanssa vaikka ei vielä osaisi tehdä mitään konkreettista.

Se puolestaan ei ole kauhean rakastavaa, että pakottaa itsensä (tai jonkun muun!) kohtaamaan asioita, joita ei vielä uskalla kohdata tai joihin ei ole välineitä. Voi huomata, että no niin, tuolla jossain kilometrin päässä on nuo asiaan X liittyvät jutut, mutta vielä mä en ole päässyt niin pitkälle. Kaikki ”kohtaa pelkosi, ylitä esteesi, teet vaan vaikka olisi kuinka kamalaa” -tyyppiset neuvot usein ottavat huomioon sen tietoisen käsittelyn, mutta unohtavat sen rakastavan puolen. Kun vaikka olisi kuinka tietoinen omista traumoistaan, niin niiden auki repiminen ilman hellää, turvallista, rakastavaa ilmapiiriä ei paranna, vaan traumatisoi lisää.

No tarvitaanko kärsimystä sitten henkiseen kasvuun?

Voiko ihminen, joka ei ole koskaan elämässään kokenut mitään pahaa, kasvaa paremmaksi?

Niin. Kärsimys pistää ihmisen nopeasti nokakkain niiden omien heikkouksien, puutteiden ja traumojen kanssa. Joissain tilanteissa ihminen menee kriisin jälkeen niin lukkoon, että muut tajuavat hankkia sen turvallisen ympäristön ja ymmärtävät, että nyt menee aikaa siinä käsittelyssä. Tai joku kriisi, vaikka läheisen sairastuminen tai kuolema, on keskimäärin niin traumatisoiva, että ihmiset automaattisesti tarjoavat tukea asian käsittelyyn ennenkuin kriisin kokenut ihminen menee täysin lukkoon.

En mä silti usko, että sellainen lekalla päähän -tyyppinen, kriisin läpikäymisestä syntyvä asioiden käsittelyn tarve on ainoa vaihtoehto. Jos haluaa kasvaa, niin jokaisen ihmisen tavallisesta arjesta löytyy asioita, joihin voi käyttää tietoisen rakastavan käsittelyn välineitä. Yleensä vain se arki rullaa menemään sen verran jouhevasti, että pienet ja keskitasoisetkin surut, kiukut ja ahdistukset ohitetaan aika nopeasti sen sijaan, että niitä työstäisi. Kun ei ole pakko, pärjää tässä muutenkin.

Kun taas kriisin ollessa päällä ei ole välttämättä kauhean pitkään sitä vaihtoehtoa, että mä kyllä pärjään tässä muutenkin, ei tässä mitään, on sitä ennenkin selvitty. Vähän aikaa saattavat voimavarat riittää siihen sinnittelyyn kriisin keskellä, ja sitten alkaa sadella varoitusmerkkejä egovajauksesta. Kaikkien niiden tunteiden ja ajatusten suitsimiseen menee niin paljon henkistä energiaa, että elämästä tulee nopeasti tosi raskasta. Arki voi tehdä saman, mutta se muutos on niin vaivihkainen, ettei sitä välttämättä huomaa, jos ei (tietoisesti ja rakastavasti) pidä koko ajan silmällä sitä omaa tunnekenttää.

Ja mun mielestä on myös ihan höpöhöpöä sellainen, että olisi ihmisiä, jotka ei ole ”koskaan elämässään kokenut mitään pahaa”. Jokainen ihminen kohtaa pettymyksiä, kiukkua, surua, pelkoa, sillä omalla tasollaan. Lapset pelkää, teinit pelkää, aikuiset pelkää, vanhukset pelkää. Se, että ei ole tullut ulkopuolisen silmiin havaittavaa lekalla-päähän-nyt-olet-kauhujen-keskellä -kokemusta, ei tarkoita ettei ihminen olisi kokenut koskaan samanlaisia tunteita.

Eikä mun mielestä oo oikeastaan merkitystäkään sillä alkuperäisen tunnekokemuksen voimakkuudella sen suhteen, että auttaako se kasvamaan.

Lekalla-päähän -kokemus voi traumatisoida ihmisen niin lukkoon, että se käsittelyprosessi pitää kuitenkin aloittaa ihan maailman pienimmillä ulkokehän asioilla. Samaan aikaan ihminen, joka on päättänyt tehdä henkistä työtä kaikkien elämänsä pienienkin vastoinkäymisten kohdalla (”voi aargh, kännykän langaton netti takkuilee!!”), voi päästä ihan yhtä pienillä askelilla tosi pitkälle. Eikä päällepäin tai etukäteen voi tietää, mikä niistä sinänsä pienistä edistysaskelista tulee olemaan se avain, joka purkaa jonkun pommin kokonaan ja saa aikaan mielettömiä kasvun harppauksia.

Ja toisaalta kasvun edellytys on kärsimys, siinä mielessä että kärsimys syntyy siitä kun ihminen törmäilee omiin rajoihinsa. Siinä törmäyksessä huomaa, mistä kohtaa pitää työstää, mistä aiheesta tarvitaan henkistä työtä.

Sen kärsimyksen ei kuitenkaan tarvitse olla valtavaa, eeppistä tai kunnioitusta herättävää. Eikä sen kärsimyksen välttämättä tarvitse olla samanlaisena jatkuvaa, jos siihen suhtautuu tietoisen rakastavasti.

Jos suostuu ottamaan vastuun omista tunteistaan ja käsittelemään asiaa, niin ”Miksi mulle aina käy näin?!?” saattaa muuttua muotoon ”Miksi mä aina reagoin tällä tavalla joihinkin asioihin/ihmisiin?”, ja siihen kysymykseen saattaa löytyä jo vastauksiakin. Ja toisaalta kun törmää omiin rajoihinsa, niin ei ole kauhean rakastavaa paukuttaa päätään siihen törmäyskohtaan ja toivoa, että raja murtuu. Sen sijaan voi mennä vähän kauemmaksi ja yrittää turvallisen välimatkan päästä työstää omia jumeja, niin että se raja siirtyy itsestään.

Ja taas näin äitinä mietin, että miten tämä kaikki suhtautuu lastenkasvatukseen. Ehkä se on kuitenkin jo toisen tekstin aihe.

Kommenteista:
Tähän saa kommentoida. Saa huikata lukeneensa, saa kysellä, saa kertoa, mitä ajatuksia ja tunteita teksti herätti, saa toisaalta olla kommentoimattakin. Täällä kommentoidessa jokainen ottaa vastuun omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Saa olla eri mieltä, jos oma kokemus asiasta on erilainen, ja saa kertoa sen oman kokemuksen. Ketään ei kuitenkaan saa loukata, syyttää tai kohdella muuten kurjasti. Ei niin, että kukaan teistä niin haluaisi tehdäkään. 🙂

P.S. Tulossa syyskuussa: Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivä Helsingissä! Käy katsomassa ja ilmoittaudu mukaan!