Alussa on aina huono

Kankeaa joogaa.

Sitä mä oon tässä viimeisen viikon harrastanut melkein joka aamu. Sellaista, että mieli kyllä tietää, miten jonkin asanan kuuluisi mennä, ja kroppa ilmoittaa että just joo, ei tänään, nyt ollaan tässä. Horjumista ja puuskuttamista ja tasapainon hakemista. Melkein kuulee, kuinka harvoin käytetyistä lihaksista ruosteet rapisee.

Esikoinen harjoittelee piirtämään kirjaimia. Muutama tulee aina hienosti, ja sitten jokin viiva menee vinksalleen. ”Eikä, nyt se meni väärin! En osaa!” Hän haluaisi olla heti hyvä kirjainten tekemisessä – äiti ja isi osaa tehdä hienoja kirjaimia, niin hänkin haluaisi, mutta vielä ei taito riitä.

Mä tunnistan ton fiiliksen hyvinkin läheisesti. Mulla on monta kertaa kariutuneet omat, tärkeätkin, projektit siihen, että mä olisin halunnut olla heti tosi hyvä. Luonnonlahjakkuus ja ällistyttävä taituri ensimmäisestä yrityksestä, korkeintaan toisesta. Ja sitten jos mä en oo jotain asiaa heti hanskannut, niin mä oon lannistunut. Ajatellut, että ehkä musta vaan ei ollut nyt siihen, että osaisin.

Kun oikeastihan se menee niin, että alussa on aina huono. Jostain asiasta kiinnostuu siksi, että huomaa, miten siistiltä näyttää/kuulostaa/vaikuttaa kun joku osaa tosi hyvin, ja itse haluaisi osata just niin hyvin. Ja sitten kun kokeilee, niin pieleen menee. Jatkuvasti.

Ira Glass, yhdysvaltalainen radiopersoona, puhuu tässä lainauksessa luovasta työstä, mutta mä tunnistan tuon saman oikeastaan kaikkeen oppimiseen liittyen.

“Nobody tells this to people who are beginners, I wish someone told me. All of us who do creative work, we get into it because we have good taste. But there is this gap. For the first couple years you make stuff, it’s just not that good. It’s trying to be good, it has potential, but it’s not. But your taste, the thing that got you into the game, is still killer. And your taste is why your work disappoints you.

A lot of people never get past this phase, they quit. Most people I know who do interesting, creative work went through years of this. We know our work doesn’t have this special thing that we want it to have. We all go through this. And if you are just starting out or you are still in this phase, you gotta know its normal and the most important thing you can do is do a lot of work. Put yourself on a deadline so that every week you will finish one story. It is only by going through a volume of work that you will close that gap, and your work will be as good as your ambitions. And I took longer to figure out how to do this than anyone I’ve ever met. It’s gonna take awhile. It’s normal to take awhile. You’ve just gotta fight your way through.”

[Kun aloittaa, tekee ensin heikkotasoista materiaalia, mutta tyylitaju on silti tallella. Ja sen tyylitajun vuoksi omiin aikaansaannoksiin pettyy. Monet eivät koskaan pääse sen vaiheen ohi vaan lopettavat. Useimmat kiinnostavaa luovaa työtä tekevät ihmiset tekivät tätä vuosikausia. Tiedämme, ettei aikaansaannoksissamme ole sitä jotain, mitä haluamme siinä olevan. Se tapahtuu kaikille. Jos olet aloittelija, on hyvä tietää että tämä on normaalia, ja että tärkeintä on tehdä paljon työtä.]

Oli sitten kyse kirjoittamisesta, niinkuin lainauksessa, tai musiikista tai suunnittelusta tai joogasta tai vaikka ruoanlaitosta, niin se oma varmuus tekemiseen löytyy vain sillä, että tahkoaa samaa asiaa paljon. Kohtaa ne omat epävarmuudet, tekee virheitä, oppii niistä virheistä. Sietää sen, että nyt tää on vähän aikaa kankeaa, ja se kuuluu asiaan.

Kolmevuotias esikoinen ei tietysti ota kuuleviin korviinsa, kun mä yritän hänelle kertoa, että virheiden tekeminen kuuluu asiaan. Paremmin menee perille se, että mä mainitsen hänelle kun itse teen jonkun virheen ja kerron, että mä opettelen tätä ihan samalla tavalla kuin hän opettelee sitä omaa taitoansa.

Ja totta puhuen mun täytyy joka aamu muistuttaa myös itselleni, että oman joogaharjoitukseni kankeus ja epävarmuus nyt vaan kuuluvat asiaan. Ainoa tapa päästä niistä ohi ja läpi on jatkaa harjoituksia. 🙂

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Onko sulla joku sellainen asia, jossa olet nyt aloittelija, kankea, epävarma, ehkä jopa vähän huono? Ei tarvitse kertoa, mikä se on, mutta olisi kiinnostavaa kuulla, että mitä ajatuksia se tilanne sussa herättää. Kaikenlaisia muitakin ajatuksia saa heitellä, kysyä tai onnitella jo viikon (!) jatkuneesta aamuisesta joogarutiinista. 😉 Kommentoidaan sillai ystävällisen empaattisesti, niinkuin täällä on tapana.

Merkityksen antamisesta

Vaihtoehtoisia merkityksiä

Minkä merkityksen mä tälle annan?

Tuo on ollut mun kuluneen viikon kysymys.

Oon lukenut muun muassa Tony Robbinsin Awaken the Giant Within -klassikkoa, jossa puhutaan muun muassa siitä, että ihmisen kokemus maailmasta määrittyy sen perusteella, minkä merkityksen hän millekin tilanteelle tai olosuhteelle antaa.

Eli siis että tapahtumat itsessään eivät merkitse mitään, ennenkuin mä tulkitsen ne mielessäni jollain tavalla. Itse, aktiivisesti. Mä en ainoastaan havainnoi maailmaa ja sen merkityksiä, vaan mun aistien ja ymmärryksen välillä tapahtuu hyvinkin paljon.

Minä valitsen, tietoisesti tai tiedostamattani, mitä tämä kaikki tarkoittaa

Tämä tarkoittaa myös sitä, että samasta tapahtumasta voi oikeasti vetää useita ihan yhtä päteviä tulkintoja – kaikki riippuu niistä omista henkilökohtaisista merkityksistä.

Maatajärisyttävä yhteenotto läheisen kanssa voi merkitä sitä, että hän ei rakasta mua, koska väittää mulle vastaan. Tai että mä olen huono ihminen, joka ei osaa olla muille mieliksi. Tai että meillä on sen nimenomaisen asian suhteen erilaiset odotukset, joita me ei osata kommunikoida toisillemme. Tai että meillä on molemmilla tahdonvoima niin lopussa, ettei kumpikaan pysty katsomaan asiaa toisen näkökulmasta.

Onnellinen työtilanne voi merkitä, että mä olen vihdoin hyvä ja arvokas kun muutkin huomaa sen. Tai että työnantaja ei ole vielä huomannut, etten mä oikeasti osaakaan. Tai että kohta jotain menee pieleen, koska ei kaikki tässä maailmassa voi samaan aikaan mennä hyvin. Tai että tästä alkaa antoisa ura, kunhan teen työni hyvin.

Lähestyvä syntymäpäivä voi merkitä sitä, että mä oon kovaa vauhtia matkalla alamäkeen, ja tää ei tästä enää parane. Tai että mä oon taas yhden vuoden vanhempi ja viisaampi. Että parhaat vuodet on takana, tai että ne on edessä.

Tai ihan pienten asioiden kohdalla. Puolison jäljiltä tyhjentämättä jäänyt tiskikone voi merkitä, että häntä ei kiinnosta, miten paljon mulla on tekemistä. Tai se voi merkitä, että puolisolla itsellään on niin paljon tekemistä, ettei hänellä riitä kapasiteetti huomioida tiskikonetta. Tai että taas mä olen se, joka korjaa toisten jälkiä. Tai että aha, tiskikone on tyhjentämättä ja mulla onkin tässä hetki aikaa, teenpä sen nyt.

Merkitykset perustuu uskomuksiin, hyvässä ja pahassa

Ne mun omat merkitykset kumpuaa siitä, mitä mä uskon todeksi tästä maailmasta, toisista ihmisistä, itsestäni. Jos mä uskon, että toisiaan rakastavat ihmiset on aina kaikesta samaa mieltä, niin mun tulkinnat vaikkapa nyt perhe-elämän koukeroista on hyvin erilaiset kuin ihmisellä, joka uskoo, että toisiaan rakastavat ihmiset ovat toisilleen rehellisiä silloinkin, kun ovat asioista eri mieltä.

Tai jos mä uskon, että elämässä on aina jotain pielessä, niin mun kokemus maailmasta on hyvin erilainen kuin sellaisella ihmisellä, joka uskoo että kaikista olosuhteista voi löytää jotain hyvää tai hyödyllistä.

Eikä mikään uskomus sinänsä ole toistaan parempi tai huonompi, silloin jos ne uskomukset tuottavat elämään onnea, inspiraatiota, tasapainoa ja kasvua.

Usein on kuitenkin niin, että jotkut uskomukset rajoittavat elämää, petaavat konflikteja ja nakertavat itsetuntoa. Toiset taas tukevat ihmistä kohti monipuolisempaa, avoimempaa ja harmonisempaa elämää.

Erityisesti sellaiset uskomukset, joiden mukaan oma onnellisuus riippuu toisten ihmisten tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, johtavat usein turhautumiseen. Silloin sen oman onnellisuuden eteen ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin toivoa. Sitävastoin jos päätän ajatella, että onnellisuuteni, menestykseni tai omanarvontuntoni riippuu ainoastaan sellaisista asioista, joihin minulla on vaikutusvaltaa, pystyn antamaan ihan erilaisia merkityksiä jokapäiväisille tapahtumille.

Mistä päästään taas tuohon ajankohtaiseen kysymykseen.

Mitä kaikkia merkityksiä mulla on käytettävissäni?

Minkä merkityksen mä haluan antaa sille, että ihminen X käyttäytyy noin? Haluanko sen kertovan jotain minusta, vai siitä toisesta ihmisestä? Haluanko, että mun arvokkuus riippuu sen toisen ihmisen teoista tai mielipiteistä?

Ja silloin, kun mä olen jo selvästi antanut jonkun merkityksen tälle asialle – silloin kun mä olen tehnyt satavarman tulkinnan ja päätynyt sen kautta tunteiden mutavyöryn keskelle – se kysymys voisikin kuulua näin:

Mitä muuta tämä voi tarkoittaa?

Silloin mä en ohita sitä mun ensimmäistä tulkintaa, enkä sen aiheuttamia tunteita. Mulla on edelleen täysi lupa olla raivoissani siitä, että mua on kohdeltu kaltoin, jos on todella niin että mua on kohdeltu kaltoin.

Tää kysymys ainoastaan antaa mulle vaihtoehtoja:

Entäs jos onkin niin, että mä olen tulkinnut tän asian jonkin elämää rajoittavan uskomuksen kautta? Miten muuten mä voin tulkita tän?

Entäs jos mä olen tehnyt kärpäsestä härkäsen? Miten mä suhtautuisin, jos tämä olisikin vain yksittäinen sattuma?

Entä jos mulla ei olekaan tässä kohtaa mitään syytä tuntea häpeää?

Entä jos tämä tilanne oli oikeasti mun syytäni, ja mun olisi asiallista muuttaa käytöstäni jotenkin?

Entä jos tämä näennäinen vastoinkäyminen antaakin mulle jonkin sellaisen näkökulman, jonka kautta pystyn auttamaan muita saman kokeneita?

Kokeile. Katso, mitä tapahtuu. 🙂

Kommenteista:

Saa kommentoida! Milloin sulle on ollut hyötyä siitä, että tietoisesti etsit jostain tilanteesta uusia merkityksiä? Miltä tuntuu ajatus, että asiat eivät itsessään merkitse mitään, vaan me itse annamme niille merkityksen? Onko sun tämänhetkisessä elämäntilanteessa jotain, minkä suhteen voisi olla hyödyllistä kysyä ”mitä muuta tämä voi merkitä”?

Myös sillä on väliä, minkälaisia merkityksiä me annamme omille tunteillemme. Johtuuko tämä tunne pääasiassa tilanteesta, minun taidoistani, minun tämänhetkisestä kapasiteetistani, jostain sellaisesta tarpeesta joka on tällä hetkellä vajauksella? Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivässä 21.9. pohditaan muun muassa sitä, millaisia merkityksiä tunteille voi antaa, ja miten tunteet voivat toimia johtolankoina sujuvampaan arkeen. Käy tsekkaamassa, kerro kaverille ja tule mukaan!

Sadonkorjuun aikaan

Sadonkorjuun hedelmiä

Kevät on mun henkilökohtaisessa ajan maastossa kriisiaikaa. Sitävastoin syksy on kaiken uuden ja tuoreen ja hehkuvan ja alkavan aikaa. Erityisesti syyskuu.

Syyskuussa on ehtinyt jo vähän päästä jyvälle kaikesta siitä, mitä loppuvuoden aikana tekee, mutta ei ole vielä päässyt siihen vaiheeseen että asiat kaatuu päälle (kun on haalinut niin paljon kaikkea kiinnostavaa tekemistä). Yliopistoaikoina syyskuu oli fuksiaisten, alkavien kurssien, järjestösuunnittelun ja kaiken muun ihanan aikaa. Lisäksi mun synttärit on syyskuussa. Mä pidän syksystä.

Toinen syy, miksi mä pidän syksystä, on se, että syksy on sadonkorjuun aikaa. Osin ihan konkreettisesti, kun kaupassa on kotimaisia kasviksia enemmän kuin mitä ruokalistalle saa mahdutettua ja pakastimet natisee liitoksistaan kun kaikki kesän herkut on pistetty talvea varten talteen. Mutta enemmän mulle, kaupungin kasvatille, se sadonkorjuu on henkisellä puolella.

Aikanaan kun ohjasin rippikouluja, niin elo-syyskuun taitteessa oli konfirmaatioiden aika. Kesän leirillä tutuiksi tulleet kasvot oli arjen myötä vähän eri näköisiä, oleminen piirun verran varautuneempaa kuin leirin tuoksinassa, ja toiminta ohjatumpaa kuin kesällä. Ilmassa leijui sellainen pieni haikeus siitä, että nyt ollaan viimeistä kertaa tällä porukalla kasassa, näin konfirmaatioharjoituksen ja itse juhlan yhteydessä. Tämän jälkeen tämä oli sitten tässä.

Ja silloin tuli jotenkin se sadonkorjuun hetki. Että ketkä näistä ihmisistä on nyt sellaisia, jotka mä haluan pysyvämmin omaan elämääni? Mikä tästä kokemuksesta on sellaista, jonka haluan säilyttää? Mikä tästä kaikesta jää sydämeen asumaan?

Pienten lasten kanssa elämä on tietysti erilaista kuin rippileirikesien aikaan. Arki toistuu samanlaisena, lapset oppivat pieniä asioita kuin näkymättömissä, kunnes eräänä päivänä tajuaa että oho, noin ne ovat taas kasvaneet. Päivärutiinit on välillä myllerryksessä, varsinkin jos kesällä reissaa ja retkeilee ja tekee jotain muutakin kuin käy leikkipuistossa ja omalla pihalla. Ja yhtäkkiä huomaa, että kesän alussa rytmi oli tällainen ja nyt se onkin ihan erilainen.

Sadonkorjuun aikaa voi toki tietoisesti harrastaa ympäri vuodenkin. Ei tarvitse odottaa syksyä.

Sadonkorjuun hetki

Mulle itselleni ”sadonkorjuun hetki” -ilmaus tuli tutuksi draamaopintojen yhteydessä. Yksi meidän ääniopettajista käytti sitä kuvaamaan sitä hiljaisuuden hetkeä, joka seuraa ääniharjoitusta. Kun ääniaaltojen resonanssi liikkuu vielä kehossa, vaikka ääni itsessään on jo tauonnut.

Sadonkorjuun hetki on se hiljainen hetki kaiken touhuamisen jälkeen, kun kuulostellaan, että miten tämä kaikki minuun itseeni vaikutti. Myös Shiva Nataa harjoittaessa sadonkorjuun hetki, vaikka pienikin meditaatio, on tärkeä osa harjoitusta.

Säännöllisten sadonkorjuuhetkien tärkeys on yksi niistä asioista, jotka on mulle itselleni tän kuluneen kesän satoa. Mä itse voin niin paljon paremmin, jos mä ehdin edes kerran päivässä meditoida tai muuten istua hiljaa paikallani. Ideaalitilanteessa niin, ettei kukaan kiipeä mun päälle, vaikka lapsiperheessä siitäkin tulee joskus tingittyä. Pari minuuttia riittää siihen, että mä en ole täysin känkkäränkkä. Vartti palauttaa, puoli tuntia hoitaa. Sitä pidemmät paikallaan istumiset on tämänhetkisessä elämäntilanteessa luksusta.

(Meditaatiosta lisää löytyy muun muassa blogista Saat mennä. Suosittelen lämpimästi.)

Mitä tapahtuu sadonkorjuun hedelmille?

Sadonkorjuu on onnistunut vain silloin, kun siitä jää jotain konkreettista käteen. Kypsät porkkanat pitää nostaa, tai muuten ne pahentuvat multiinsa. Tärkeältä ihmiseltä pitää pyytää yhteystiedot, tai muuten yhteys katoaa. Ja omaan hyvinvointiin liittyvät oivallukset, meditaation kautta tulleet tai muuten, pitää toteuttaa. Ne täytyy jalostaa teoiksi, tavoiksi ja rutiineiksi, jotta ne oikeasti edistävät sitä hyvinvointia.

Silloin, kun on oikein paljon oivaltanut itsestään, niin se toteuttaminen saattaa onnistua ihan tuosta vain omalla painollaan. Ne merkitykset, joita antaa omille ja toisten teoille, muuttuvat niin perusteellisesti että uudenlainen toiminta on vaivatonta. On ihan itsestäänselvää, että tietyssä tilanteessa meditoi, tai syö välipalan, tai juo lasin vettä, tai kysyykin että ”mitä tuolla tarkoitit?”, koska entisenlainen toiminta tuntuu nykytiedon valossa aivan järjettömältä.

Usein sitä oivallusta pitää kuitenkin ylläpitää jollain lailla. On vaikea muistaa, että joogasta tulee hyvä olo, jos joogaa kerran kahdessa kuukaudessa. Jos sensijaan ottaa sen sadonkorjuun hedelmän päivittäiseen rutiiniinsa – kymmenen minuutin meditaatio, viiden minuutin jooga, tai vaikka kuppi teetä kahvin sijaan iltapäivällä – niin se hyvä fiilis muistuu mieleen useammin. Aloittaa pienestä ja helposta, lisää myöhemmin kun sen tekemisen hyödyt ovat lihasmuistissa voimakkaammat kuin muuttumisen vaiva.

Silloin ne sadonkorjuun hedelmät virkistävät vielä marraskuussakin.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Millaisia sadonkorjuun hedelmiä tämä kesä on tuonut tullessaan – oivalluksia omasta itsestä, omasta perheestä, rutiineista, hyvinvoinnista, kommunikaatiosta tai jostain ihan muusta? Mitä sellaista tiedät nyt, mikä ei ollut kesän alussa sinulle näin selkeää? Onko sadonkorjuu, pysähtyminen ja hiljentyminen sinulle helppoa, vaikeaa tai jotain ihan muuta?

P.S. Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivässä 21.9. tehdään juuri tätä: etsitään sadonkorjuun hedelmiä omaan arkeen ja sen sujuvuuteen liittyen. Lisäksi pohditaan, miten niitä sadonkorjuun hedelmiä voisi kerätä talteen ja jalostaa teoiksi ja rutiineiksi. Ota ystävä seuraksi ja tule mukaan!

Pitääkö aina hävetä ja kärsiä?

Tämä teksti on ekaa kertaa julkaistu 1.8.2012. Ajattelin nostaa sen uudelleen pinnalle, kun kuuntelin kiinnostavan traumapsykiatrin haastattelun On Being -podcastissa, ja se tuntui liippaavan läheltä tätä aihetta. Suosittelen kuuntelemaan kyseisen podcastin tai sen uncut-version (löytyy tuolta linkin takaa)! Ja siis oikeasti esikoinen ei ole kipeänä – jännästi kyllä kuopus edelleen kiljuu. 😀

* * *

Nyt on ollut monta päivää ja iltaa putkeen, että oon vellonut sellaisessa ”byääh, miksi tää on näin vaikeaa” -suossa. Kuopus on ruvennut kommunikoimaan aivan. Joka. Ikisen. Asian sellaisella särö-kiljunta-Nazgul -huudolla, joka särkee korvaa ja sielua. Esikoisella on kuumetta, reppanalla, ja sekin tietysti huutoitkee elämän kurjuutta. Mies palasi nyt aamulla takaisin töihin – kivaa päivää vaan näiden kahden kanssa. No, nyt ne onneksi molemmat vielä nukkuu.

Niin rupesin siinä sitten ajattelemaan kärsimyksen ja sen alalajien (muun muassa ketutuksen, häpeän, ahdistuksen ja surun) merkitystä ihmiselle. Tai lähinnä sitä, että mitä mä ajattelen sellaisesta ”kärsimys jalostaa” -näkemyksestä. Huomasin nimittäin ajattelevani itsekin, että no tästä kun selviän niin olen vahvempi ja pystyn kaikenlaiseen. Ja toisaalta mun mielestä on ihan selvää, että kaikki tämän maailman kovia kokeneet ihmiset eivät missään tapauksessa ole vahvoja eivätkä pysty kaikenlaiseen. Hmmm.

Jalostaako kärsimys? Kyllä ja ei. Tarvitaanko kärsimystä, jotta kasvaisi henkisesti? Ei ja kyllä.

(Terminologiasta: englannin puolella termit personal growth, self-development ja self-work viittaa kaikki oikeastaan samanlaiseen ilmiöön, eli siihen, että tekee tietoista työtä tullakseen paremmaksi ihmiseksi (miten se sitten määritelläänkään) ja/tai sinuiksi itsensä kanssa. Englanninkielisistä termeistä mun suosikki on self-work. koska se keskittyy prosessiin, ei niinkään sen prosessin lopputulokseen tai suuntaan. Mä en oo vielä suomeksi löytänyt sopivaa vastinetta self-workille, joten käytän tässä sanoja henkinen kasvu ja henkinen työ. Jos jollain on ehdotuksia, niin heitelkää kommentteihin!)


Tietoinen työ kasvattaa

Mä ajattelen, että henkistä kasvua tapahtuu silloin, kun suostuu tekemään tietoista henkistä työtä sen kasvun eteen.

Havi Brooks, joka on mun idoli niin monessa asiassa, käyttää ilmausta ”conscious loving relationship with yourself”, eli tietoinen rakastava suhtautuminen itseen. Oli kärsimystä tai ei, niitä omia solmuja pitää suostua käsittelemään, tietoisesti ja rakastavasti, jotta voi kasvaa.

Se tietoisesti -puoli tarkoittaa toisaalta asioiden myöntämistä (”Kyllä, mua ottaa nyt aivan tolkuttomasti aivoon kun noi lapset huutaa samaan aikaan.”) ja sen arvioimista, että onko asiat juuri niin kuin ideaalitapauksessa voisi olla (”Mun ideaaliminä auttaa lapsia empaattisesti ja kärsivällisesti ja keskittyy tilanteessa lasten hätään, ei omiin tunteisiinsa.”). Tietoinen lähestymistapa erottaa myös mun tunteet muiden tunteista ja ottaa vastuun niistä omista (”Kyllä, lapset huutaa, mutta tää mun ketutus ei oo lasten vika eikä lasten syy, vaan mun omaa reagointia tähän tilanteeseen.”)

Se rakastavasti -puoli taas varmistaa, että kaikki siinä tilanteessa nousevat tunteet on sallittuja ja luvallisia eikä niillä rupea ruoskimaan itseään. (”Saa ketuttaa. Saa hävettää ettei ole se ideaaliäiti. Saa surettaa, että toisella on paha olla. Saa surettaa, että itsellä on paha olla.”) Rakastava lähestymistapa auttaa myös siihen, että se kriisitilanne ei laajene koko minän käsittäväksi peikoksi. (”Vaikka mulla on tällaisia tunteita, niin mä en ole kauhea ihminen, enkä kauhea äiti.”)

Kärsimys voi jalostaa ihmistä silloin, jos ne kärsimyksestä nousevat omat tunteet ja ajatukset pystyy joskus jossain käsittelemään tietoisesti ja rakastavasti. Tää palautuu taas siihen Hellstenin peili-ajatteluun: akuutin kriisin keskellä ne tunteet ja ajatukset helposti patoaa näkymättömiin, koska ne ei välttämättä auta toimimaan asiaankuuluvalla tavalla. Kun tilanne on lauennut, ne tunteet ja ajatukset jää sinne kapseloitumaan, ellei niitä joskus jossain pääse peilaamaan: keskustelemaan, kirjoittamaan, maalaamaan, improvisoimaan, puhumaan, laulamaan, huutamaan, jotain.

Se tietoinen ja rakastava suhtautuminen tarkoittaa toisaalta myös sitä, että työstää niitä asioita turvallisessa ympäristössä (ja ensin hankkii sen turvallisen ympäristön, kuten vaikka terapeutin, jos siihen on rahkeita) ja vain siihen asti kuin tuntuu sillä hetkellä turvalliselta. Tietoista rakastavaa käsittelyä voi olla jo se, että huomaa käyttäytyvänsä kriisin jälkeen eri tavalla kuin ennen, ja antaa itselleen luvan olla rikki ja kesken sen asian kanssa vaikka ei vielä osaisi tehdä mitään konkreettista.

Se puolestaan ei ole kauhean rakastavaa, että pakottaa itsensä (tai jonkun muun!) kohtaamaan asioita, joita ei vielä uskalla kohdata tai joihin ei ole välineitä. Voi huomata, että no niin, tuolla jossain kilometrin päässä on nuo asiaan X liittyvät jutut, mutta vielä mä en ole päässyt niin pitkälle. Kaikki ”kohtaa pelkosi, ylitä esteesi, teet vaan vaikka olisi kuinka kamalaa” -tyyppiset neuvot usein ottavat huomioon sen tietoisen käsittelyn, mutta unohtavat sen rakastavan puolen. Kun vaikka olisi kuinka tietoinen omista traumoistaan, niin niiden auki repiminen ilman hellää, turvallista, rakastavaa ilmapiiriä ei paranna, vaan traumatisoi lisää.

No tarvitaanko kärsimystä sitten henkiseen kasvuun?

Voiko ihminen, joka ei ole koskaan elämässään kokenut mitään pahaa, kasvaa paremmaksi?

Niin. Kärsimys pistää ihmisen nopeasti nokakkain niiden omien heikkouksien, puutteiden ja traumojen kanssa. Joissain tilanteissa ihminen menee kriisin jälkeen niin lukkoon, että muut tajuavat hankkia sen turvallisen ympäristön ja ymmärtävät, että nyt menee aikaa siinä käsittelyssä. Tai joku kriisi, vaikka läheisen sairastuminen tai kuolema, on keskimäärin niin traumatisoiva, että ihmiset automaattisesti tarjoavat tukea asian käsittelyyn ennenkuin kriisin kokenut ihminen menee täysin lukkoon.

En mä silti usko, että sellainen lekalla päähän -tyyppinen, kriisin läpikäymisestä syntyvä asioiden käsittelyn tarve on ainoa vaihtoehto. Jos haluaa kasvaa, niin jokaisen ihmisen tavallisesta arjesta löytyy asioita, joihin voi käyttää tietoisen rakastavan käsittelyn välineitä. Yleensä vain se arki rullaa menemään sen verran jouhevasti, että pienet ja keskitasoisetkin surut, kiukut ja ahdistukset ohitetaan aika nopeasti sen sijaan, että niitä työstäisi. Kun ei ole pakko, pärjää tässä muutenkin.

Kun taas kriisin ollessa päällä ei ole välttämättä kauhean pitkään sitä vaihtoehtoa, että mä kyllä pärjään tässä muutenkin, ei tässä mitään, on sitä ennenkin selvitty. Vähän aikaa saattavat voimavarat riittää siihen sinnittelyyn kriisin keskellä, ja sitten alkaa sadella varoitusmerkkejä egovajauksesta. Kaikkien niiden tunteiden ja ajatusten suitsimiseen menee niin paljon henkistä energiaa, että elämästä tulee nopeasti tosi raskasta. Arki voi tehdä saman, mutta se muutos on niin vaivihkainen, ettei sitä välttämättä huomaa, jos ei (tietoisesti ja rakastavasti) pidä koko ajan silmällä sitä omaa tunnekenttää.

Ja mun mielestä on myös ihan höpöhöpöä sellainen, että olisi ihmisiä, jotka ei ole ”koskaan elämässään kokenut mitään pahaa”. Jokainen ihminen kohtaa pettymyksiä, kiukkua, surua, pelkoa, sillä omalla tasollaan. Lapset pelkää, teinit pelkää, aikuiset pelkää, vanhukset pelkää. Se, että ei ole tullut ulkopuolisen silmiin havaittavaa lekalla-päähän-nyt-olet-kauhujen-keskellä -kokemusta, ei tarkoita ettei ihminen olisi kokenut koskaan samanlaisia tunteita.

Eikä mun mielestä oo oikeastaan merkitystäkään sillä alkuperäisen tunnekokemuksen voimakkuudella sen suhteen, että auttaako se kasvamaan.

Lekalla-päähän -kokemus voi traumatisoida ihmisen niin lukkoon, että se käsittelyprosessi pitää kuitenkin aloittaa ihan maailman pienimmillä ulkokehän asioilla. Samaan aikaan ihminen, joka on päättänyt tehdä henkistä työtä kaikkien elämänsä pienienkin vastoinkäymisten kohdalla (”voi aargh, kännykän langaton netti takkuilee!!”), voi päästä ihan yhtä pienillä askelilla tosi pitkälle. Eikä päällepäin tai etukäteen voi tietää, mikä niistä sinänsä pienistä edistysaskelista tulee olemaan se avain, joka purkaa jonkun pommin kokonaan ja saa aikaan mielettömiä kasvun harppauksia.

Ja toisaalta kasvun edellytys on kärsimys, siinä mielessä että kärsimys syntyy siitä kun ihminen törmäilee omiin rajoihinsa. Siinä törmäyksessä huomaa, mistä kohtaa pitää työstää, mistä aiheesta tarvitaan henkistä työtä.

Sen kärsimyksen ei kuitenkaan tarvitse olla valtavaa, eeppistä tai kunnioitusta herättävää. Eikä sen kärsimyksen välttämättä tarvitse olla samanlaisena jatkuvaa, jos siihen suhtautuu tietoisen rakastavasti.

Jos suostuu ottamaan vastuun omista tunteistaan ja käsittelemään asiaa, niin ”Miksi mulle aina käy näin?!?” saattaa muuttua muotoon ”Miksi mä aina reagoin tällä tavalla joihinkin asioihin/ihmisiin?”, ja siihen kysymykseen saattaa löytyä jo vastauksiakin. Ja toisaalta kun törmää omiin rajoihinsa, niin ei ole kauhean rakastavaa paukuttaa päätään siihen törmäyskohtaan ja toivoa, että raja murtuu. Sen sijaan voi mennä vähän kauemmaksi ja yrittää turvallisen välimatkan päästä työstää omia jumeja, niin että se raja siirtyy itsestään.

Ja taas näin äitinä mietin, että miten tämä kaikki suhtautuu lastenkasvatukseen. Ehkä se on kuitenkin jo toisen tekstin aihe.

Kommenteista:
Tähän saa kommentoida. Saa huikata lukeneensa, saa kysellä, saa kertoa, mitä ajatuksia ja tunteita teksti herätti, saa toisaalta olla kommentoimattakin. Täällä kommentoidessa jokainen ottaa vastuun omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Saa olla eri mieltä, jos oma kokemus asiasta on erilainen, ja saa kertoa sen oman kokemuksen. Ketään ei kuitenkaan saa loukata, syyttää tai kohdella muuten kurjasti. Ei niin, että kukaan teistä niin haluaisi tehdäkään. 🙂

P.S. Tulossa syyskuussa: Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivä Helsingissä! Käy katsomassa ja ilmoittaudu mukaan!