Vanhan ja uuden taitteessa

Ja yhtäkkiä on taas vuoden viimeinen päivä. Whooosh, siinä se hujahti. Onneksi on perinteet – vuodenvaihdereflektio (viime vuoden ja toissavuoden jälkeen kolmatta vuotta putkeen) ja naamiaiset illalla perheen parissa. Ensin kuitenkin tämä.

Mitkä olivat vuoden 2014 mieleenpainuvimmat tapahtumat?

Mitähän tänä vuonna tapahtui?

Kävin talvella ja keväällä yrittäjyyskurssin loppuun ja valmensin ihania tyyppejä. Kirjoitin kirjan. Kypsyttelin ajatusta yrityksen perustamisesta, tein aika syvää sisäistä työtä, jotta sanan ”starttiraha” sanominen ei saanut aikaan hyperventilaatiokohtausta. Capoeirasin. Angstasin kaikenlaisia asioita, koska oli kevät. Lopetin kuopuksen imetyksen. Osallistuin filosofisen tiedekunnan promootioon.

Haettiin lapsille päivähoitopaikka. Lähetin muutaman työhakemuksen, ihan noin viimeisenä oljenkortena, kun tuli yrityksen hautomisessa se ”ei tästä tule mitään” -vaihe. Se tulee aina synnytyksessäkin, niin miksei sitten yritystä perustaessa. En onneksi saanut yhtäkään niistä hakemistani paikoista. Kirjoitin liiketoimintasuunnitelmaa, angstasin äitiyrittäjäkollegoille. Kävin itkemässä YritysHelsingin neuvojan pakeilla, ihan konkreettisesti. Sain kaikesta angstaamisesta ja itkemisestä huolimatta – vai sen ansiosta? – myönteisen starttirahapäätöksen.

Syyskuussa vein lapset päivähoitoon, paperit PRH:hon, ja rupesin yrittäjäksi. Syksyn kiersin leikkipuistoja keskustelemassa vanhemmuudesta, tapasin kymmenittäin ihania vanhempia ja suloisia lapsia, ja opin taas lisää itsekin. Kirjoitin, koulutin, opetin, valmensin. Skippasin capoeiratreenejä yksi toisensa jälkeen, kun oli jatkuvasti flunssa. Aloitin Naisten Linjan päivystäjäkoulutuksen.

Keskityin aika vahvasti siihen, etten palaisi loppuun, vaikka siihen olisikin ollut aika lupaavat lähtökohdat. Selvisin jouluun asti pääasiassa hyvillä fiiliksillä ja luottavaisesti. Sain laadittua Hyvän vanhemmuuden minikurssiin 10-osaisen sähköpostiosion vielä juuri ennen joulua.

(Viime vuodelta.)

Mitä ominaisuuksia toivon vuodelta 2014?

Rauhaa. Iloa. Flow’ta. Yhteyttä. (Nää on olleet mun Core Desired Feelings, ja niillä jatketaan.) Helppoutta. Nostetta. Avautumista, syventymistä. Saavuttamisesta riemuitsemista.

Rauhaa.

Kaiken tämän keskelläkin, kyllä. Mä aloitin Perjantain pysähtymiset ihan alkuvuodesta, ja ne on jotenkin olleet sellaisia rauhoittumisen keitaita aina kerran viikossa. Toisessa mittakaavassa se mun alkuvuoden angstaaminen ja liiketoimintasuunnitemien kanssa itkeminen toi tietyssä mielessä myös rauhaa sen suhteen, että kyllä, tämä on sitä mitä haluan tehdä. Jos ei olisi, niin mä olisin lähtenyt aika paljon aiemmin toiseen suuntaan. Yhä enemmän kaikki releasing- ja mindfulness-tekniikat on myös tuoneet rauhaa, koska mä tiedän, että vaikka olisi kuinka iso jumi tai kriisi, niin mulla on keinot käsitellä se.

Iloa.

Joo! Mä olen tämän vuoden aikana nauranut ääneen enemmän kuin varmaan yhtenäkään aiempana vuonna elämässäni. Eikä edes sillai ”no hei lol”, vaan ihan aidosti vatsanpohjasta asti. Tilanteissa, joita en enää tietenkään edes muista. Bänditreeneissä, kavereiden kanssa, lasten kanssa, tapaamisissa. Mä olen koko syksyn saanut tehdä lempipuuhaani, eli keskustella ihmisten kanssa heille tärkeistä asioista.

Flow’ta.

Joo, oikeastaan sitäkin. Lähinnä työtilanteissa ja bänditreeneissä, keväällä myös muutamaan kertaan capoeiratreeneissä. Sellaisella ”arjen flow” -tasolla, eli päivittäisten haasteiden ja voimavarojen tasapainon puolesta… niin no. Toisinaan sitäkin. Apua on pitänyt pyytää, ja onneksi sitä on myös tullut.

Vielä toistaiseksi tämä yrittäjä-äitiyden, lasten hoitorytmien ja omien tarpeiden tasapainottaminen on ollut aikamoista jonglööraamista, enkä mä ole vielä kovin hyvä jonglööraaja. Palloja on pitänyt laskea käsistä pois, jotta jaksaa. Ja toisaalta, syksyn tavoite oli etten pala loppuun, ja siinä mä onnistuin. Että ehkä tässä on ollutkin enemmän flow’ta kuin miltä ensialkuun tuntuu.

Yhteyttä.

Tän suhteen tämä vuosi on ollut todella hyvä. Mä olen oppinut yhä enemmän luottamaan siihen, että ihmiset oikeasti haluavat olla mun kanssa tekemisissä ja hengailla mun kanssa. (Pitkään tunsin olevani näkymätön ja yhdentekevä, vaikka olenkin aina ollut ns. sosiaalinen.) Osaltaan se on sen ansiota, että tajusin olevani sitten kuitenkin introvertti, ja että mä nautin ihmisten seurasta eniten silloin, kun olen levännyt ja saanut olla riittävästi myös yksin.

Näitä neljää olen tietoisesti myös etsinyt vuoden aikana kaikessa toiminnassani, pysähtymisten myötä ja muuten. Tämä lista on ollut mun puhelimen taustakuvana, joten ne on olleet läsnä myös silloin, kun en ole varsinaisesti niihin keskittynytkään. Siinä mielessä ei ole yllättävää, että ne ovat värittäneet mun vuotta niin vahvasti.

Helppous ja noste ovat sellaisia, joita en ole yhtä tiiviisti etsinyt, mutta niitäkin on jonkin verran löytynyt. Lähinnä sitä, että suostun tekemään asioita helpomman kautta (ja sitä opettelen edelleen). Noste on sellainen, jota en kauhean selkeästi itselleni määritellyt, muuten kuin että saisin tämän mun yrityksen useamman ihmisen tietoisuuteen. Sitä on tapahtunut, mutta ei sillä tavalla ”itsestään” kuin ehkä toivoin, vaan pikemminkin jatkuvan vaivannäön seurauksena. Ehkä se noste vaatisi myös sitä, että tekisin asioita vielä enemmän helpomman kautta? Hmmm.

Saavuttamisesta riemuitsemista puolestaan olen löytänyt, ehkä siksi, että se on ollut sukua ilolle, ja siihen olen keskittynyt aika paljon. Avautumista ja syventymistäkin on tapahtunut, lähinnä mun omassa olemisessani. Tai ehkä mä vertaan pitemmälle kuin vuoden takaiseen, koska on tosi vaikea muistaa, että miten ”avoin” tai ”syvällinen” sitä onkaan ollut. Konkreettisia esimerkkejä on vaikeampi löytää.

Selkeästi vuoden ajalle se noin neljä ominaisuutta on sellainen määrä, joihin keskittyminen on kaikkein hyödyllisintä.

(Viime vuodelta.)

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2014 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Mene kohti sitä, mikä sytyttää ja inspiroi ja vahvistaa ja hoitaa. Syvennä sitä, mikä on hyvää ja mikä toimii.

Luota itseesi, luota toisiin. Luota siihen että jos asiat näyttävät olevan päin persettä niin se on näköharhaa eikä todellisuutta.

Etsi win-win -ratkaisuja. Yritä olla samalla puolella etsimässä ratkaisua, älä vastapuolella etsimässä voittomahdollisuutta.

Asiat saa tehdä myös helposti, ei välttämättä aina vaikeimman kautta.

Aahhh, syvä huokaus. Joo, kyllä. Mä en osaa sanoa näihin mitään, muuta kuin että nyt on aika monta konkreettista esimerkkiä siitä, milloin mä olen tehnyt noin, ja se on ollut just niin. Tai olen taistellut noita vastaan, ja lopulta tajunnut, että eikun sehän menikin just näin.

Tekisi mieli sanoa jokaiseen kohtaan, että ”varsinkin tämä on just näin”, mutta ei mikään ole toisia enemmän varsinkin. Kaikki noista on olleet useampaan kertaan pitkin tätä vuotta todella oikeita ajatuksia siihen tilanteeseen.

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2015 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Hyvä fiilis ja hyvinvointi saa olla ensisijaisia. Saa keskittyä tekemään asiat sen kautta, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Inspiraatiokin saa olla alisteinen sille, että on hyvä ja turvallinen ja mukava olla.

Ole lasten kanssa silloin kun olet. Ne on aika ihania, ja sä kuitenkin haluat olla niiden kanssa. Niillä on oikeus siihen, että sä jaksat olla niille läsnä ja hyvä tyyppi, joten senkin takia huolehdi omasta hyvinvoinnistasi.

Sun intuitio kertoo aika hyvin, että miten mihinkin juttuihin kannattaa suhtautua. Luota siihen. Tee päätöksiä sillä intuitiolla ja avoimesti, koska sä osaat kuitenkin huomioida myös toisten ihmisten tarpeet.

Sä saat myös nauttia siitä, että on hyvä meininki. Saa iloita, saa olla kiitollinen, ja saa olla luihin ja ytimiin asti onnellinen. Sitä ei tarvitse peitellä tai suojella, koska sen hetken tunnekokemusta ei kukaan voi ottaa pois, vaikka olosuhteet joskus muuttuisivatkin.

Mitä ominaisuuksia toivoisin vuodelle 2015?

Mä halusin tehdä Core Desired Feelings -työskentelyn ennen vuodenvaihdetta, mutta se ei mennytkään niin. Olen siis kypsytellyt tässä muuten vaan ajatusta siitä, että mitä haluaisin ensi vuodelle.

Comfort. Se on ensisijainen. Se ei oikein suomennu yhdellä sanalla, koska se voi olla sekä ”mukavuus” että ”lohtu”. Siis niinkuin comfort food on lohturuokaa ja comfortable on mukava.

Sitä mä haluan. Mä olen ollut tosi pitkään epämukavuusalueella, ja mä olen oppinut sietämään epämukavuusaluetta aika hyvin. Se on ihan hanurista, koska mä en edes usko siihen, että epämukavuudessa on mitään sinänsä hyödyllistä. Joskus epämukavuusalueella tapahtuu kasvua, ja joskus siellä tapahtuu vain stressiä. Piirsin siitä kuvankin. 🙂

20141231-140017.jpg

Välillä tulee tilanteita, jotka ei osu sinne turkoosille mukavuusalueelle. Lähikehitysvyöhyke on se vaihe, kun osaa tehdä jonkun jutun toisten avulla, mutta ei vielä yksin.

Lähikehitysvyöhykkeen leveys riippuu jonkin verran käytettävissä olevasta ulkopuolisesta avusta. Jos siellä ei ole tarpeeksi apua, niin ei tapahdu mitään kehitystä, vaan pelkkää stressiä. Kehityshaasteen pitää kohdata oppijan resurssit, jotta se haaste ei muodostu ylivoimaisen stressaavaksi.

Mukavuusalueelta poistumisen sijaan mä itse liputan mukavuusalueen laajentamisen puolesta.

Kun ne haasteet pysyy lähikehitysvyöhykkeellä, niin harjoittelu on oikeasti kasvattavaa, ja pikkuhiljaa mukavuusalue laajenee. Se vaatii sitä, että apua on tarpeeksi, että sitä osaa pyytää, ja että ei ole jatkuvasti ja/tai kaikilla elämänalueilla mukavuusalueen ulkopuolella.

Kuten sanottu, olen elänyt aika monella elämän sektorilla aika pitkään tuolla stressialueella. Silloin tarpeettoman suuri osa kapasiteetista menee siihen, että sinnittelee, eikä siihen oppimiseen kauheasti jää energiaa. Mä haluan oppia tunnistamaan ne hetket, jolloin olen mukavuusalueella (niinkuin nyt tässä kirjoittaessa) tai sen rajoilla, niin että on asiallista pyytää apua. Mä haluan myös oppia tunnistamaan ne jutut, joissa mä olen tarpeettomasti epämukavuusalueella, vaikka oikeasti voisin ihan hyvin tehdä toisinkin.

Esimerkki: mulla on talvitakin taskussa reikä, jonka kautta avaimet sujahtavat jatkuvasti takin vuorin sisään. Mä voisin korjata sen reiän ja palata takaisin mukavuusalueelle, mutta sen sijaan mä sinnittelen siellä stressivyöhykkeellä, koska se ei ikäänkuin ole niin tärkeä juttu. Paitsi että se ärsyttää mua monta kertaa viikossa ja aiheuttaa tarpeetonta stressiä. Ja niistä ei-niin-tärkeistä jutuista oikeasti kerääntyy päivän mittaan aika iso satsi tarpeetonta stressiä.

Mitä ominaisuuksia tähän liittyy?

Mukavuus – että mä tunnistaisin, milloin asiat on mukavasti ja milloin ei ole. (Sekin on välillä tosi vaikeaa.)

Inspiraatio – että mä keksisin, miten pääsen takaisin sinne mukavuusalueelle, tai keneltä voisin pyytää apua, jotta saisin laajennettua lähikehitysvyöhykettä.

Rohkeus – että mä oikeasti tekisin niitä juttuja, enkä vain alistuisi siihen, että ei mulla kuulukaan olla asiat mukavasti. (Tämä erityisesti vähän jänskättää, koska mulla on tapana sekoittaa ”hyväksyminen” ja ”olosuhteisiin sopeutuminen”.)

Hyväksyminen – se liittyy kaikkeen. Sen hyväksyminen, että nyt on näin. Sen, että mä voin tehdä asioille jotain. Sen, että nyt on aika tehdä juttuja. Sen, että mun kapasiteetti on rajallinen. Sen, että kaikkia ideoita ei voi toteuttaa, mutta jotkut voi.

Siinä voisi olla ensi vuoden näitä kohti -ominaisuudet. Katsotaan vuoden päästä, miltä ne on konkreettisesti näyttäneet.

Kiitos kun olet ollut tässä vuoden mittaan mukana. <3 Toivon sinulle maailman ihaninta vuotta 2015 – olkoon se kaikkea sitä, mitä toivotkin. Tervetuloa miettimään omaa mennyttä ja tulevaa kommentteihin! (Mitä mieleenpainuvaa tapahtui vuonna 2014? Mitä toivoit vuodelle 2014? Mitä kuvittelisit, että vuotta 2015 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle? Mitä toivot vuodelle 2015?)

Perjantain pysähtyminen 36: Syntymäpäivän pitempi haitari

Taas on perjantai. Taitaa tosiaan olla niin, että tosi moni mun elämän merkkipäivä osuu tänä vuonna perjantaille. Tänään on nimittäin mun 31-vuotissyntymäpäivä. Teen sen kunniaksi Perjantain pysähtymisen vähän pidemmällä tähtäimellä, vuoden haitarilla.

Mistä tulen?

Kalenterista piti katsoa, että mitä kaikkea edellisen syntymäpäivän jälkeen on tapahtunut.

Kävin yrittäjyyskurssin ja coaching-kurssin, hoidin vuoden loppuun asti yhdistyshommia, kävin muksujen kanssa puistoilemassa. Lopetin taas lihansyönnin. Aloitin capoeiran. Tein coachingia sen verran, että vakuutuin siitä lähestymistapana. Kirjoitin kirjan.

Suunnittelin yritystoimintaa enemmän tai vähemmän tosissani. Sitten taas enemmän tosissani. Osallistuin maisteripromootioon. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi yhteen hommaan, kun yhdistyshommat jäivät vuodenvaihteeseen. Mylläsin liiketoimintasuunnitelmaa, siirryin kotivanhemmasta yrittäjäksi.

Laitoin lapset päivähoitoon. Opettelin hyväksymään yhä enemmän. Opettelin kuuntelemaan yhä paremmin. Opettelin kertomaan siitä, mitä mä teen ja miksi se on hienoa. Kasvoin henkisesti. Kasvoin myös fyysisesti, kun lopetin imetysdieettaamisen ja myöhemmin imetyksen. Angstasin vaatteista ja niihin mahtumisesta.

Tämän vuoden aikana mä olen sitten erityisesti opetellut sitä, että miten mulla on Lupa olla minä myös muuten kuin äitinä.

Kuluneesta vuodesta huomaa selvästi, että kun lapset alkoivat olla jo vähän isompia (kuopus oli vähän päälle puolitoista kun edellisen kerran täytin vuosia) ja vauva-ajan sumu alkoi olla takanapäin, pystyin keskittymään vähän enemmän itseeni. Kouluttauduin, aloitin liikuntaharrastusta, kypsyttelin ajatusta siitä, mitä oikeasti haluan tehdä kun kotihoidontukikausi kääntyy iltaan.

Tämän blogin aihe – Lupa olla minä – on näkynyt kuluneessa vuodessa ehkä juuri sillä lailla. Esikoisen vauvavuoden, ja ehkä tämän blogin alkuvaiheenkin, ajan mä hain sitä, että miten mä saan olla vanhempana oma itseni, kaikkine kantoliinoineen ja perhepeteineen ja kuuntelemisineen. Tämän vuoden aikana mä olen sitten erityisesti opetellut sitä, että miten mulla on Lupa olla minä myös muuten kuin äitinä. Että miten mä olen selkeästi omistautuva äiti ja samaan aikaan ammattilainen, jolla on tosi paljon annettavaa.

Mustan aukon yrityshautomo

Samaa aihetta liipaten puhuttiin muuten Jannican kanssa, kun kävin Tyrnifarmarit-blogin tiimoilta meikattavana. Tai lähinnä siitä, kun joskus kuulee (tai lukee) sellaista ”blaa blaa äitiyden musta aukko, sinne ne naiset vaan häviää vuosikausiksi vaippoja hifistelemään” -ihmettelyä.

Niin ainakin mun äitituttavien piirissä se äitiyden musta aukko on ollut varsinainen yrityshautomo: kuluneen vuoden aikana aivan todella moni suunnilleen samanikäisten lasten äiti on perustanut yrityksen tai käynnistänyt omaa toimintaa. (Vaikkapa Kantaen, Onni&Hoiva, Naisen Kaari, Jaga, Liinaamo, Golightly, Syntymässä, aiemmin linkattu Tyrnifarmarien Jannica, Kasvun Taika… on meitä jo kymmenkunta ainakin.)

Ja kas kummaa: varsinkin jos yrityksen aihe liittyy perheisiin, niin sieltä äitiyden mustasta aukosta onkin tarttunut mukaan ehkä liikeidea, ja ainakin asiakasverkosto ja kasa yhteistyökumppaneita, joista jo valmiiksi tietää, että niihin voi luottaa. On paljon mutkattomampaa tehdä yhteistyötä sellaisen ihmisen kanssa, jolta on joskus lainannut varavaatteita kun oma lapsi puklasi tai turautti ne viimeisetkin omat varavaatteet pyykkiin.

Kun tietää, että toinen on rehellinen ja luotettava eikä hätkähdä, jos puseron hihassa onkin vahingossa vähän aamupuuroa tai räkää, niin on paljon helpompi puhua myös yrittäjyyteen liittyvistä ylämäistä ja alamäistä.

 

Kun tietää, että toinen on rehellinen ja luotettava eikä hätkähdä, jos puseron hihassa onkin vahingossa vähän aamupuuroa tai räkää, niin on paljon helpompi puhua myös yrittäjyyteen liittyvistä ylämäistä ja alamäistä, tai luottaa siihen, että toinen pitää sen mitä lupaa myös palveluntarjoajana.

Sellaisesta verkostosta moni parikymppinen risupartainen tai geelitukkainen startup-yrittäjä vain haaveilee, jos edes osaa haaveilla. Eikä sellaista rakenneta käyntikortti edellä netvörkkäämällä, vaan ihan rehellisesti ajan kanssa. Omalla kohdallani nämä pitkään lasten kanssa kotona (ja kerhossa, ja kantoliinakahvilassa, ja muissa samanhenkisten perheiden meiningeissä) vietetyt vuodet ovat olleet parasta, mitä olisin voinut yritykseni eteen tehdä sillä ajalla. Ihan noin suunnittelematta.

Missä olen?

Keho on ihan eri jamassa kuin vuosi sitten. Mahduin silloin aika paljon pienempiin farkkuihin, ja toisaalta en olisi voinut edes kuvitella punnertavani tai tekeväni mitään käsivoimia vaativaa, koska kyynärpään hajoamisesta oli kulunut vasta muutama kuukausi. Ai niin, tasan vuosi sitten syntymäpäivänäni olin poistattamassa kyynärpäästä piikkejä ja muuta rojua, jotka tukivat kyynärpään luutumista. Tätä en muistanutkaan.

Ihan äskenhän (lue: ennen lapsia) mä olin sellainen simpsakka parikymppinen mimmi, ja nyt peiliin katsoessa näkyykin jotain ihan muuta.

Nyt mä en enää mahdu niihin farkkuihin. Se on ollut kova paikka tajuta. Tämän vuoden aikana mä olen kovasti hakenut keinoja siihen, että mä tuntisin olevani kotona kehossani. Viimeiset parin kuukauden ajan olen katsonut Netflixistä paljon Drop Dead Divaa, eli sitä sarjaa, jossa parikymppinen mallitypy kuolee onnettomuudessa ja päätyy kolmekymppisen pyöreän juristin kehoon. Tajusin ihan pari päivää sitten, että sen takia se sarja kiehtoo mua niin kovasti: siinä on tosi läsnä juuri ne teemat, joita mä olen pyöritellyt. Ihan äskenhän (lue: ennen lapsia) mä olin sellainen simpsakka parikymppinen mimmi, ja nyt peiliin katsoessa näkyykin jotain ihan muuta.

Ja sitten taas toisaalta. Capoeiran aloittamisen myötä mä olen löytänyt ihan oikeaa liikkumisen riemua. Siis siinä määrin, että mua ei edes häiritse olla ihan eri muotista kuin kaikki muut siellä tunnilla. Jos mä en osaa tehdä kärrynpyörää tai limbopunnerruksia, so what. Mä treenaan, ja se treenaaminen on tosi antoisaa. Ja se on niin tanssillista. Jos mä voisin tanssia tunnin päivässä ihan mitä tahansa, isossa salissa ilman keskeytyksiä, niin mä tekisin sen samantien. (Hmm. Tähän pitää ehkä palata myöhemmin.)

Tunnepuolella mä olen vuoden aikana tehnyt tosi paljon ihan konkreettista työtä. Olen opetellut huomaamaan yhä herkemmin, milloin mä menen sellaiseen karmeaan tunnejumiin, ja hyväksymään, että nyt on näin. Mä olen opetellut kysymään itseltäni ”could I let go of wanting to change this”.

Mielummin mä olisin vapaa kaikesta tästä sinnittelystä ja pinnistelystä kuin ehtisin jonnekin, saavuttaisin jotain tai olisin oikeassa.

Toinen, jota olen viimeiset kuukaudet käyttänyt jatkuvasti, on tämä: ”Would I rather have this, or would I rather be free?” Useimmiten vastaus on se jälkimmäinen. Kun mä sen tajuan, niin sellaiset asiat, jotka hetkeä aikaisemmin tuntui Maailman Tärkeimmiltä Kynnyskysymyksiltä, sulaa merkityksettömiksi. Mielummin mä olisin vapaa kaikesta tästä sinnittelystä ja pinnistelystä kuin ehtisin jonnekin, saavuttaisin jotain tai olisin oikeassa. Silloin niillä tunteilla on tilaa liikkua myös poispäin.

Ajatukset… hmm. On vaikea muistaa, miten mä ajattelin vuosi sitten. Mä olen lukenut ihan valtavasti kirjoja tässä vuoden aikana, ja kaikki se luettu on tietysti muokannut mun ajattelua. Myös se yrittäjyyskurssi, jonka kävin, ja tietysti se coaching-diplomikoulutus viime syksynä, muokkasivat tosi paljon mun ajattelua. Siis sitä, miten mä näen maailman, mitä asioita mä huomaan, ja mitä asioita pidän tärkeinä. Tähän tietysti vaikuttaa myös se, että on tehnyt paljon sitä tunnepuolen työtä, niin pelot ja tunnelukot eivät pääse haittaamaan sitä ajattelua ihan niin pahasti.

Mä ajattelen paljon enemmän sitä, mikä on mahdollista. Siis ihan oikeasti, konkreettisesti, voin-toteuttaa-tämän-kun-aikaa-on-tarpeeksi -mahdollista, ei pelkästään teoriassa.

Mä olen oppinut uudestaan ja uudestaan sen, että harjoittelu on ihan eri asia kuin se, että lukee ja teoriassa tietää asioita. On ihan eri asia tajuta, että on toiminut just sillä tavalla kuin jossain neuvottiin välttämään – varsinkin, kun sen tajuaa kesken tilanteen ja pystyy muuttamaan vielä käytöstään asianmukaisemmaksi.

Mä olen oppinut uudestaan ja uudestaan sen, että harjoittelu on ihan eri asia kuin se, että lukee ja teoriassa tietää asioita.

Ja mä olen ehkä vähän armollisempi. Mua ei kiinnosta juurikaan ruotia sitä, mitä kukakin ihminen teki väärin, vaan mä ajattelen, että ihmiset tekee parhaansa sillä kapasiteetilla, mitä heillä on kullakin hetkellä käytettävissä. On paljon kiinnostavampaa miettiä, miten sitä kapasiteettia saisi lisättyä, kuin arvottaa ihmisiä sen perusteella, kenellä on enemmän kapasiteettia ja tukiverkkoa ja onnistumisia plakkarissaan tähän mennessä.

Mitä kohti?

Mitä mä haluan kokea 31-vuotiaana?

Aikaisemmin mä sanoin, että jos saisin tanssia tunnin päivässä isossa tyhjässä salissa, niin tekisin sen heti. Sen kirjoitettuani tajusin, että meillähän on tässä olohuoneessa aivan hyvää tyhjää tilaa, jota mä voin hyvin käyttää tanssimiseen vaikka joka päivä.

Miksi mä sitten en tanssisi joka päivä? (No koska ei ole aikaa.)

Jos se tanssiminen tekee mulle hyvää, niin mä haluan löytää siihen aikaa. En ehkä tuntia joka päivä, mutta vaikka pari biisiä. (Milloin sä edes tanssit? Iltaisin et jaksa, aamuisin oot liian laiska heräämään, ja päivät oot töissä.)

Mua viehättää ajatus siitä, että mä heräisin kuudelta aamulla tanssimaan tyhjään olohuoneeseen, ihan vaimeaan musiikkiin, ennen kuin lapset herää. Mä haluan tanssia yksin, vaikka toki mä voin tanssia lastenkin kanssa.

Itse asiassa tänään mä tanssin parikin kertaa lasten kanssa, kun kuunneltiin musiikkia. Eli ehkä tämä ”tanssi joka päivä” ei olekaan niin kaukaa haettu ajatus.

Mitä mä saan siitä, että mä tanssin joka päivä?

– kehosta huolehtimista
– heittäytymistä, improvisaatiota
– musiikkia
– läsnäoloa
– tunteiden ilmaisemista
– iloa
– rutiinia
– liikettä

Olisiko nuo mun 31-vuotislahjat? Että mä pyrin noihin? Joko tanssimalla joka päivä, tai sitten muuten.

Tai sen sjiaan, että mä muistan nuo kaikki kahdeksan, niin mä voin pitää mielessäni kysymyksen siitä, miten mä teen tästä asiasta enemmän tanssin kaltaista? Mitkä asiat tässä ovat jo tanssia, ja mitä mä voisin vielä tehdä, jotta se olisi enemmän tanssia?

Joo. Mä annan itselleni lahjaksi kaikenlaista tanssia. Saa nähdä, miltä vuoden päästä näyttää.

Jos haluat pohtia kommenteissa tavallisesti omaa viikkoasi, niin tervetuloa. Tai jos tästä tuli jotain oivalluksia, niin tervetuloa jakamaan nekin kommenteissa!

Voiko ihminen muuttua?

Voiko ihminen muuttua?

(Nyt tuli heti kärkeen niin tuju kysymys, että en osaa itsekään jatkaa tuosta mitenkään. Maalasin itseni heti aluksi nurkkaan. Joskus käy näin.)

Kun ihminen muuttuu, niin mikä muuttuu?

Olet varmasti nähnyt elämäsi aikana, miten ihmiset muuttuvat. Varsinkin vanhempana näkee koko ajan, miten lapsi kasvaa, kehittyy, oppii uutta ja ymmärtää asioita ihan eri tavalla kuin pienempänä. Tottakai ihminen voi muuttua.

Ja toisaalta.

Varsinkin vanhempana näkee koko ajan, miten lapsi kasvaa, kehittyy, oppii uutta ja ymmärtää asioita ihan eri tavalla kuin pienempänä.

Luin pari viikkoa sitten läpi vanhoja rippikouluvihkojani isos- ja ohjaaja-ajoiltani. Kymmenen vuoden aikana niitä ehti kertyä parisenkymmentä. Meillä systeemi oli siis se, että joka leirin aluksi jokainen sai tyhjän, valkokantisen vihkon, johon leirin aikana tehtiin muistiinpanot, kirjoitettiin päiväkirjaa ja lopuksi jokainen sai vihkoonsa jonkin ystävällisen ajatuksen toisilta leiriläisiltä.

Kun luin 16-vuotiaana tai 18-vuotiaana kirjoittamiani päiväkirjamerkintöjä, rupesi välillä itkettämään ja välillä naurattamaan, kun luin sieltä samoja ongelmia ja ahdistuksia, joiden kanssa painin edelleen. Mitä jos mä en osaa, kyllähän mun pitäisi pystyä, vitsi kun väsyttää kun ei malta mennä nukkumaan.

Jollain pohjimmaisella tasolla mä en ole siitä muuttunut. Mua edelleen kuohuttaa samanlaiset asiat, mulle on tärkeitä samanlaiset asiat, mä koen ristiriitaa jos mä käyttäydyn tietyllä tavalla tunteitani vastaan.

Mua edelleen kuohuttaa samanlaiset asiat, mulle on tärkeitä samanlaiset asiat, mä koen ristiriitaa jos mä käyttäydyn tietyllä tavalla tunteitani vastaan.

Ja tottakai mä olen kasvanut vuosien myötä. (Olisipa karmeaa, jos 15 vuotta ei näkyisi missään.) Mulla on ihan erilaiset keinot käsitellä niitä kuohahduksia, mun aivot on kehittyneet pois teini-ikäisten maailman-napa -kehitysvaiheesta, ja noin ylipäänsä mulla on enemmän vertailukohtaa elämässäni sen suhteen, mikä on Oikeasti Kauheeta Hei ja mikä vain tuntuu siltä.

Enkä mä siltikään osaa oikein yksiselitteisesti vastata tuohon alun kysymykseen. Niin jos mä vastaan monimutkaisesti.

Kun ihminen muuttuu, niin mistä se muutos kumpuaa?

Mä uskon, että aika moni sellainen asia, jota pidetään ihmisen ”piirteenä”, varsinkin negatiivisena (itsekkyys, röyhkeys, vaatimattomuus, mutta myös rauhallisuus, valovoimaisuus, tai empaattisuus), liittyy enemmän siihen, ovatko kyseisen ihmisen tarpeet täynnä vai eivät.

Itsekäs ja kärsimätön käytös kumpuaa mun nähdäkseni ensisijaisesti siitä, että ihminen ei pysty luottamaan siihen, että jos hän odottaa niin hänellekin jää jotain. Ihan pienten lasten kanssa aivojen kehitys ei ole vielä edennyt sille tasolle, että jos odotan niin tilaisuus ei mene ohi. Silloinkin kärsivällisyyden opetteluvaiheessa on tärkeää, että tilanteessa oleva aikuinen on osoittanut lapselle olevansa luotettava.

Moni sellainen asia, jota pidetään ihmisen ”piirteenä”, liittyy enemmän siihen, ovatko kyseisen ihmisen tarpeet täynnä vai eivät.

Muistatteko sen vanhan ”syötkö yhden vaahtokarkin heti vai kaksi karkkia myöhemmin” -kokeen, jossa yritettiin mitata tahdonvoiman ja myöhemmän menestyksen yhteyttä? Täällä on kiinnostava artikkeli siitä, miten aikuisen luotettavuudella oli jo 3-5 -vuotiaiden kohdalla valtava vaikutus siihen, miten pitkään lapsi jaksoi odottaa toista vaahtokarkkia.

Vaatimattomuus, sellainen joitakuita ärsyttävä ”emmää mitään tarvii enkä oikein mitään osaakaan” -tyyppinen itsensä vähättely, voi kummuta ihan vain siitä, että ihminen ei koe saavansa huomiota ja arvostusta omana itsenään. On vaikea hyväksyä, että oma panos voisi olla merkittävä, jos kukaan ei ole koskaan sanonut, että hei sun panos on muuten tosi tärkeä.

Vastaavasti monien myönteisinä pitämät piirteet, kuten rauhallisuus tai empaattisuus, kumpuavat usein siitä, että ihmisellä on omat tarpeet täynnä. Silloin jaksaa kuunnella toista, kun voi luottaa siihen, että joku joskus kuuntelee minuakin. Osaa iloita toisten menestyksestä, kun joku on iloinnut minun menestyksestäni. Osaa nauraa itselleen, kun tietää, että naurettavanakin on hyvä ja tärkeä ja arvokas.

Silloin jaksaa kuunnella toista, kun voi luottaa siihen, että joku joskus kuuntelee minuakin.

Sellaisissa ympäristöissä, joissa ihmisten tarpeet huomioidaan, ihmiset kukoistavat. Kun saa tarpeeksi lepoa ja inspiroivaa tekemistä, tulee kuulluksi ja nähdyksi, saa tehdä päätöksiä ja voi luottaa toisten päätöksiin. Sellaisessa ympäristössä ihminen, joka käyttäytyy tyhjän tarvetankin vuoksi kurjilla tavoilla, voi löytää uusia tapoja käyttäytyä, kun koko ajan ei tarvitse käyttää energiaa selviytymiseen tai puolustautumiseen.

Mä ajattelen, että silloin kun ihmisen tarpeet ovat täynnä, hän tulee tietyllä lailla täydemmin omaksi itsekseen. Tulee helpommaksi hyväksyä, että mä nyt olen tällainen – introvertti tai ekstrovertti, järjestystä tai vapautta kaipaava, logiikan tai arvojen pohjalta etenevä. Ja vaikka en koskaan muuksi muuttuisi, niin olen ihan hyvä tällaisena.

Niin että voiko ihminen muuttua?

Saanko mä tähän vieläkään vastausta?

Jos kyse on siitä, voiko vanha koira oppia uusia temppuja, niin vastaus on ehdottomasti kyllä.

Ihminen voi kasvaa, kehittyä, kypsyä. Ihminen voi oppia reagoimaan uusilla tavoilla, tai pidentämään aikaa reaktion ja käytöksen välillä, niin että käytös muuttuu. Ihminen voi oppia uusia taitoja, myös tunteiden ja ajattelun havainnointiin ja käsittelyyn liittyviä.

Toisaalta nälkiintyminen jonkin tarpeen suhteen voi aiheuttaa muutosta toiseen suuntaan: ennen avoin ja iloinen ihminen sulkeutuu, jos hänen avoimuuttaan ei yhtäkkiä arvostetakaan. Älykäs lapsi alkaa alisuoriutua, jos ympäristö viestii tarpeeksi voimakkaasti, että tässä porukassa ei muuten tuollaista neropattia suvaita. Sekin on tietyllä tavalla opittu taito, joka auttaa selviämään siinä nälkiinnyttävässä ympäristössä.

Ihminen voi oppia reagoimaan uusilla tavoilla, tai pidentämään aikaa reaktion ja käytöksen välillä, niin että käytös muuttuu.

Kaikki tämä voi ulospäin näyttää siltä, että ihminen muuttuu, radikaalistikin. Törpöstä tulee tunnetaitava, tai ilopilleristä irvailija.

Ja kuitenkin… niin.

Mä uskon, että meidän jokaisen sisin on lähtökohtaisesti ystävällinen, avoin ja luottavainen. Katsokaa vaikka vauvoja. Se ei muutu, se vain menee piiloon silloin, kun olosuhteet eivät ole riittävän turvalliset ja tarpeet eivät täyty.

Mä uskon, että meidän jokaisen sisin on lähtökohtaisesti ystävällinen, avoin ja luottavainen.

Kaikki eivät myöskään tarvitse samoja asioita samassa määrin tai samassa järjestyksessä. Ekstrovertti kuihtuu yksinäisyyteen, introvertti yksinäisyyden puutteeseen. Vaihtoehtojen puute tukahduttaa yhden, kun taas toinen tukahtuu liikaan valinnanvapauteen. Ja niin edespäin. Mä en usko, että sekään muuttuu elämän myötä, ainakaan radikaalisti.

Ehkä ihminen ”muuttuu” eniten siinä kohtaa, kun hän hyväksyy, että välttämättä ei tarvitse muuttua?

Missä asioissa sun mielestäsi ihminen muuttuu, ja missä asioissa ei muutu? Tulkaa mun kanssa pohtimaan kommenteissa!

Tämä toimi tällä kertaa 9: Minustakin on joskus tuntunut tuolta

Esikoinen rikkoi kaapinoven. Tavalla, josta hänelle oli sanottu monta kertaa: älä roiku siinä, se hajoaa. Ja sitten se hajosi. Juteltiin aiheesta lapsen kanssa samalla kun isi korjasi ovea.

Tilanne

Minä: Sua harmittaa, kun se meni rikki.
Lapsi: Mun ei ollut tarkoitus rikkoa sitä.
Minä: Mä ymmärrän, että sun ei ollut tarkoitus rikkoa sitä. Samaan aikaan sä roikuit siinä, vaikka oli monta kertaa sanottu, että ei saa roikkua, se voi hajota. Huomaatko nyt, että miksi me sanottiin, ettei siinä saa roikkua?
Lapsi: Koska se voi hajota.

Minä: Susta tuntuu tosi kurjalta, että sä teit sellaista mitä ei pitänyt tehdä ja jotain hajosi. Tiedätkö mitä? Mulla on ollut joskus ihan just samanlainen tunne.
Lapsi: Ootko säkin rikkonut joskus jotain?
Minä: Joo, mä oon joskus tehnyt jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt, ja sitten tavaroita on hajonnut.
Lapsi: Ai mitä sä oot rikkonut?

Sitten mentiin sohvalle istumaan kainalokkain ja mä kerroin siitä kerrasta, kun 18-vuotiaana ajoin isäni (eli lasten ukin) auton parkkipaikalla betoniseinään. Mun kengänpohjaan oli jäänyt lunta, ja jalka lipesi polkimelta tiukkaa mutkaa ryömittäessä ja hyppäsi mäiskis metrin eteenpäin betoniin.

Esikoinen kuunteli ihan haltioissaan, kun me kerrottiin, että miltä meistä tuntui silloin, ja mitä me niistä kerroista opittiin.

Lapsi: Harmittiko sua?
Minä: Mua harmitti ihan kamalasti. Mä tajusin heti, että mun olisi pitänyt pyyhkiä kengänpohjat huolellisemmin. No, sitten mä kerroin ukille ja pyysin anteeksi, ja sain anteeksi. Ukki kävi korjauttamassa auton, ja mä sain kyllä ajaa sillä vielä sen jälkeenkin. Ja mä muistin sen jälkeen aina olla tosi huolellinen talvella, kun istuin ratin taakse, että kengänpohjassa ei ole yhtään liukasta lunta.

Sitten isi kertoi oman ”silloin hajoitin jotain vaikka olisi pitänyt tietää paremmin” -tarinansa. Ja sitten toisen. Ja sitten mä kerroin vielä yhden. Ja esikoinen kuunteli ihan haltioissaan, kun me kerrottiin, että miltä meistä tuntui silloin, ja mitä me niistä kerroista opittiin.

Vähän myöhemmin mä kysyin lapselta:

Minä: Onko jo parempi mieli?
Lapsi: Joo!
Minä: Auttoiko sua, kun äiti ja isi kertoi, miten meistäkin on tuntunut samanlaiselta joskus?
Lapsi: Auttoi.

Mitä mä siis tein?

Tosi usein puhutaan syyllisyyden ja häpeän eroista. Syyllisyys on sitä, että kokee tehneensä väärin, kun häpeä on sitä, että kokee olevansa vääränlainen. Noin kärjistäen. Terve syyllisyydentunto auttaa ihmistä korjaamaan käytöstään. Häpeä taas haittaa kaikenlaista itsensä kehittämistä – jos mä kuitenkin olen lähtökohtaisesti huono ja epäkelpo, niin miksi mä edes yrittäisin olla mitään muuta?

Välillä on tosi vaikea keksiä, että millä tavalla mä autan lasta tajuamaan, että jokin teko on kurja ja vääränlainen ja samaan aikaan lapsi on hyvä ja arvokas ja tärkeä juuri sellaisena.

Mulle itselleni on ihan supertärkeää, että lapseni oppivat tuntemaan syyllisyyttä, eivät häpeää. Välillä on tosi vaikea keksiä, että millä tavalla mä autan lasta tajuamaan, että jokin teko on kurja ja vääränlainen ja samaan aikaan lapsi on hyvä ja arvokas ja tärkeä juuri sellaisena. Että on tosi tärkeää pyrkiä auttamaan ja kuuntelemaan ohjeita ja tekemään yhteistyötä, ja samaan aikaan saa tehdä virheitä ja opetella ja olla epätäydellinen ilman että on kelvoton.

Yksi parhaista vastalääkkeistä häpeään on empatia ja yhteys toisiin ihmisiin.

Potentiaalisen häpeätilanteen kourissa on tosi helpottavaa kuulla, että ei ole maailman ainoa ihminen, jolla on sama ongelma. Ja pienelle lapselle on erityisen tärkeää kuulla, että hänen elämänsä tärkeät ihmiset – vanhemmat, isovanhemmat, kummit, opettajat, päivähoidon tai kerhon ohjaajat – ovat joskus olleet ihan samassa tilanteessa ja tunteneet samalla tavalla.

Potentiaalisen häpeätilanteen kourissa on tosi helpottavaa kuulla, että ei ole maailman ainoa ihminen, jolla on sama ongelma.

Tässä tilanteessa mä aloitin sanoittamalla sen tunteen ja varmistamalla, että se oli nimenomaan sukua häpeälle ja syyllisyydelle. Mä halusin varmistaa, että lapsi kokee tulleensa ensin kuulluksi tunteensa kanssa sellaisenaan, sen sijaan että olisin lähtenyt sellaiseen ”mä tiedän hei miltä susta tuntuu, kerran kun mulla oli…” -rönsyilyyn.

Mä en sivumennen sanoen myöskään sanonut, että tiedän miltä lapsesta tuntuu. Sellainen ei ole empatiaa eikä kuuntelemista. Sen sijaan mä ensin kuuntelin ja sanoitin lapsen tunteen, ja sitten sanoitin omaa tunnettani niissä tarinoissa samoilla sanoilla.

Tärkeä piirre niissä tarinoissa, sekä mun että puolison kertomissa, oli avoimesti omista virheistä kertominen. Nyt kerrottiin nimenomaan ne jutut, joissa ihan hyvin tiedettiin, että miten olisi pitänyt tehdä, ja silti tehtiin toisin. Ja että sen jälkeen harmitti ja hävetti, ja että sen jälkeen kerrottiin rehellisesti mitä tapahtui, ja pyydettiin ja saatiin anteeksi. Sanomattakin on selvää, että niiden tarinoiden ja tunteiden piti olla aitoja ja rehellisiä.

Nyt kerrottiin nimenomaan ne jutut, joissa ihan hyvin tiedettiin, että miten olisi pitänyt tehdä, ja silti tehtiin toisin.

Niitä tarinoita löytyi kuitenkin ihan etsimättä useampiakin. Arvelen, että kaikilla meillä aikuisilla on sama tilanne. Jokaiselta löytyy tarinoita, jotka on jo itselle käsiteltyjä ja joista voi puhua rehellisesti ilman akuuttia häpeää, jolloin ne auttavat sitä kuulijaa. (Ne akuutin häpeän tarinat puolestaan kuuluvat keskusteluun jonkun itselle luotettavan aikuisen kanssa. Niihin auttaa tämän saman prosessin toisena osapuolena oleminen.)

Muitakin voi hävettää

Koska vaikka me aikuiset usein (vaikka ei läheskään aina) tiedetään, että toisiakin välillä hävettää, niin lapsille se ei ole millään muotoa itsestäänselvää.

On tosi helppo kuvitella, että toiset ihmiset ovat virheettömiä, harkitsevia ja täydellisiä. Varsinkin ne toiset ihmiset, jotka meitä useimmiten neuvovat, ohjaavat, tai muuten kertovat, miten tässä maailmassa olisi hyvä elää. Sitä helposti ajattelee, että ne toiset ihmiset ovat jotenkin osmoosin tai hengitysilman tai muun valaistumisen kautta imeneet ympäristöstä itseensä kaiken sen ymmärryksen ja tiedon, eivätkä he voi ymmärtää, miltä tuntuu kun mokailee ja häpeää ja kompastelee kirveleviin epäonnistumisiin yksi toisensa jälkeen.

On tosi helppo kuvitella, että toiset ihmiset ovat virheettömiä, harkitsevia ja täydellisiä. Varsinkin ne toiset ihmiset, jotka meitä useimmiten neuvovat, ohjaavat, tai muuten kertovat, miten tässä maailmassa olisi hyvä elää.

Kun sellainen ihminen kertoo, että itse asiassa juuri niiden kirvelevien epäonnistumisten kautta he ovat itse oppineet elämään niinkuin elävät…

No, sellaista ihmistä kuuntelee paljon mielummin. Kokee tulevansa ymmärretyksi ihan eri tavalla. Luottaa siihen toiseen ihmiseen, koska tuo toinenkin on seissyt ihan tässä samassa p… suossa ja selvinnyt siitä. Tietää, että toiselle voi kertoa niistä omista virheistään jatkossakin, koska se toinen pystyy hyväksymään omatkin virheensä, niin ehkä hän hyväksyy minunkin epätäydellisyyteni.

Niitä asioita mä toivon, että mun lapseni kokee mun kanssani. Sen takia mä yritän muistaa, että vaikka omien virheiden kertominen ja haavoittuvuuden näyttäminen on välillä vaikeaa, niin se on moninkertaisesti sen arvoista.

Onko sulla vastaavanlaisia kokemuksia? Kokeilitko vinkkiä, toimiko vai ei? Tuliko ajatus tai fiilis, jonka haluaisit kertoa? Tervetuloa jatkamaan pohdintaa kommentteihin!

Häpeämätöntä itsestä huolehtimista

Viime viikonloppuna olin kaksi yötä yksin kotona, perjantai-iltapäivästä sunnuntaiaamupäivään. Lapset ja puoliso olivat reissussa. Toisin sanoen kaksi päivää ja yötä niin, että sain keskittyä täysin omiin tarpeisiini. Uskotteko, että oli kummallista?

Lauantaina tuli ihana Annamarika kylään, ja me pidettiin sen peruuntuneen luovuusretriitin sijaan varjoretriitti. Sen teemaksi päätettiin Häpeämätön Itsestä Huolehtiminen.

Häpeämätöntä itsestä huolehtimista

Se tarkoitti esimerkiksi sitä, että tehtiin herkkuruokaa, ja samaan aikaan kummankaan ei tarvinnut selitellä tai perustella ruokarajoitteitaan, vaan valittiin molemmille sopivia herkkuja.

Tai että päätettiin juoda pienet skumpat, sen kunniaksi että kerrankin tavataan kiireettä ja ilman lapsia – ja Alkon hyllyllä sitten lopulta päädyttiin shampanjaan. (Myyjä kysyi, tuleeko lahjaksi vai itselle. ”Ihan itselle vaan.” ”Aaa, aivan oikein, aivan oikein!”)

Tai sovittiin etukäteen, että mitään ei tarvitse suorittaa tai tehdä, ja että ainoa tavoite on saada ruoka syötyä ja ehkä se pikkolopullo shampanjaa juotua.

Ja puhuttiin paljon itsestä huolehtimisesta. Miten se onkin jotenkin niin haastavaa, että oikeasti huomaa ne omat tarpeensa. Ja miten vaikeaa on oikeasti ottaa tilaa ja aikaa omalle itselle niin, että saisi edes vähän toivuttua arjen röykytyksestä, saatika sitten oikeasti tehtyä juttuja, jotka ilahduttavat ja hoitavat ja vahvistavat ja inspiroivat.

Sen takia nimenomaan häpeämätön itsestä huolehtiminen.

 

Että kun tulee ajatus ”olisipa ihanaa… olla pari päivää yksin”, niin ei torppaa sitä ajatusta vain siksi, että ei keksi, miten sen toteuttaisi. Tai ei tyrmää sitä tarvetta vain siksi, että mitä se ja sekin sanoo ja onhan tämä nyt aika törkeää haluta olla yksin kun kerran itse olen lapseni hankkinut ja niin edespäin. Tai että mä en ansaitse vapaa-aikaa, kun on ihmisiä, jotka tekee paljon enemmän asioita kuin minä eikä heilläkään ole vapaata aikaa, niin miksi minulla sitten kuuluisi olla.

Tai ei tyrmää sitä tarvetta vain siksi, että mitä se ja sekin sanoo ja onhan tämä nyt aika törkeää haluta olla yksin kun kerran itse olen lapseni hankkinut ja niin edespäin.

Tai (niinkuin huomasin itsessäni tosi voimakkaasti), että kun tunnen ihmisiä, joilla on vaikka niin pieni kuopus, että ei haluakaan olla lapsista erossa montaa yötä, vaikka kovasti tarvitsisivatkin lepoa. Niin kuka mä oikein luulen olevani, kun tällä tavalla ihan ääneen kerron viettäneeni omaa aikaa, ja että se kaiken lisäksi oli vielä hienoa ja rentouttavaa?

Häpeän listahitit

Häpeä kuulostaa nimenomaan tältä.

Että mä en ansaitse lepoa tai omaa aikaa tai oikeastaan mitään tarpeideni täyttämistä, koska en ole riittävän [omistautuva/kiireinen/väsynyt/jne]. Tai vaihtoehtoisesti jos onnistun saamaan itselleni sitä, mitä tarvitsen, niin kuka mä oikein kuvittelen olevani, kun kehtaan vielä olla siitä onnellinen.

Oikeasti mun pitäisi tehdä hyvin selväksi, että en mäkään oikeastaan sitä ansainnut, tai että ei se oikeastaan ollut ihan niin ihanaa kuin mitä etukäteen halusin. Ettei kenellekään muulle vaan tulisi paha mieli siitä, että mä sain jotain sellaista, mitä he eivät ole saaneet.

Oikeasti mun pitäisi tehdä hyvin selväksi, että en mäkään oikeastaan sitä ansainnut, tai että ei se oikeastaan ollut ihan niin ihanaa kuin mitä etukäteen halusin.

Koko viime viikonlopun mä kokeilin, ihan noin ajatusleikkinä, että miltä se oma aika näyttäisi, jos mä olisin sen suhteen täysin häpeämätön.

Häpeämätön oma aika (ja jatkuva kommentaari)

Se näytti siltä, että perjantai-iltana mä siivosin ruokapöydältä ikuisuusrojukasan ja imuroin, ihan vain siksi, että mä itse huomasin nauttivani siististä ympäristöstä enemmän kuin epäsiististä. (Vaikka miten mä kehtaan siivota, kun kerrankin on omaa aikaa tehdä just kaikkea sitä, mitä ei normaalissa arjessa ehdi tehdä, ja varmaan ainakin sata väsynyttä äitiä kiehuu, koska omalla ajalla siivoaminen on niiden mielestä vähän kuin käyttäisi seteleitä sytykkeenä. Karmeaa tuhlausta.)

Mä joogasin lauantaiaamuna mun yin-DVD:n kaikkein pisimmän session. (Vaikka mä en oikeasti osaa joogata, koska jos mä osaisin joogata niin mä pystyisin tekemään sen koko session ilman DVD:n ohjeita. Sitä paitsi mä joogasin jo perjantaina, että ihan oikeasti nyt nainen, kuvitteletko sä olevasi jotain?)

Kun tultiin Annamarikan kanssa meille, syötiin ja juotiin shampanjaa (siis HYVÄNEN AIKA SENTÄÄN miten sä edes kehtaat kirjoittaa, että shampanjaa, ymmärrätkö ettei kaikilla ole mahdollisuutta samaan, kerro nyt edes kuinka paljon se maksoi, ettei kukaan luule että te käytitte tolkuttomasti rahaa johonkin noin törkeään), ja sen jälkeen nautittiin siitä, että ei tarvinnut tehdä mitään, ehtiä mihinkään tai olla ketään muuta varten. Katsottiin leffa. Sitten istuttiin ja jutusteltiin.

Illalla mä katsoin lisää leffoja (karmeaa oman ajan tuhlausta, olisihan sun pitänyt vaikka lukea tai joogata vähän lisää tai vielä siivota tai edes mennä ajoissa nukkumaan, ihan väärin suoritettu vapaa-aika).

Kirjoittelin päiväkirjaa ja tuijottelin ikkunasta ulos (ETKÄ SUORITTANUT SITÄ VAPAA-AIKAASI? Järkyttävää tuhlausta.).

Sunnuntaina istuin useamman tunnin pitkänmatkanbussissa (olisit mennyt junalla, niin olisit ollut pikemmin lastesi luona, senkin kylmä harppu), kuuntelin muutamankin erilaisen mielikuvaharjoitusmeditaation (naurettavaa höpöhöpö-hippitouhua, järkevät ihmiset olisivat kuunnelleet vaikka jotain haastatteluja tai muuta älyllistä), kirjoittelin päiväkirjaa ja tuijottelin ikkunasta ulos (ETKÄ SUORITTANUT SITÄ VAPAA-AIKAASI? Järkyttävää tuhlausta.).

Kun bussi piti pitemmän paussin Haminassa, mä nousin bussista ja menin bussilaiturille joogaamaan (kaiken kansan edessä? Vaikka et osaa joogata? Vähänkö ihmiset on nauraneet partaansa, että siinä joku ihme huomiontavoittelija keikistelee menemään), kun istuminen kremppasi selkää.

Entä jos mä en häpeäisi tätä tarvetta?

Oikeastaan jokaisessa kohdassa mun piti tietoisesti huomata häpeän nalkutus siellä taustalla, ja päättää olla sen asian suhteen häpeämätön. Se ei siis tarkoittanut sitä, etten mä olisi missään kohtaa käynyt näitä asioita mielessäni läpi. Päinvastoin, mä kuuntelin hyvin tarkkaan, että mitä sillä häpeällä kulloinkin oli sanottavaa.

Ja sitten mä sanoin itselleni näin: ”Nyt mä selvästi tarvitsen [shampanjan dekadenssia, joogaa, siistiä ympäristöä, suorittamatonta leffan katsomista]. Voisinko mä antaa itseni tarvita ja haluta sitä tästä häpeästä huolimatta? Ja jos mä leikisti en häpeäisi tämän asian tarvitsemista, niin mitä mä tekisin?”

Yleensä sen jälkeen oli aika paljon helpompi vaan vastata siihen omaan tarpeeseen, ihan siis leikisti ja kokeilumielessä. Tai ainakin mä huomasin, että sen häpeä-äänen maalailemat kauhukuvat (KAIKKI nauraa sulle, KOKO VIIKONLOPPU menee ihan hukkaan jne.) oli joko vahvasti liioiteltuja tai täysin tuulesta temmattuja, joten ne oli vähän helpompi jättää omaan arvoonsa.

Voisinko mä antaa itseni tarvita ja haluta [asiaa X] tästä häpeästä huolimatta? Ja jos mä leikisti en häpeäisi tämän asian tarvitsemista, niin mitä mä tekisin?

Ja mä voin rehellisesti sanoa, että ikinä ei ole vapaa-aika ollut niin palkitsevaa ja hoitavaa kuin niinä hetkinä, jolloin pystyin olemaan häpeämätön. Yhtäkkiä mun ”törkeät” tai ”kohtuuttomat” tai ”epäreilut” tarpeet olikin vain tarpeita. Ja niihin vastaaminen oli yllättävän usein aika yksinkertaista, vaikkei ehkä tapahtunutkaan niin kuin etukäteen suunnittelin.

Jos sä antaisit itsesi tarvita ja haluta sitä mitä tarvitset ja haluat – häpeästä huolimatta – niin mitä sä tekisit? Kerro kommenteissa!

Perjantain pysähtyminen 30: Vähiin käy ennen kuin

On perjantai, ja on elokuu. On puoliksi tosi vaikea ymmärtää, että mihin kesä on mennyt, ja toisaalta kesä ei kuitenkaan ole vielä ohi. (En siteeraa sitä yhtä biisiä aiheesta, koska itselleni se jää epämiellyttäväksi korvamadoksi joka kerta, enkä halua aiheuttaa kenellekään sitä samaa.)

Mistä tulen?

Viime viikko oli ehkä edelleen loman jatkoa, siinä mielessä että mitään sen ihmeempää ei tapahtunut enkä myöskään saanut mitään aikaan. Paitsi katsoin aika paljon How I Met Your Motheria Netflixistä ja virkkasin ikuisuustilkkupeittoa. Lisäksi viikolla oli vähän havaittavissa jumitusta. Tajusin tänään, kun elokuu viimein alkoi, että se jumitus on ollut paljolti kiinni siitä, miten vaikea on hyväksyä syksyn tuloa.

Syksyllä muksut menevät hoitoon ja mä rupean täysipäiväisesti yrittäjäksi. Se on ihan tolkuttoman pelottavaa, nyt kun se on ihan oikeasti enää muutamasta viikosta kiinni. Tässä elokuun aikana pitäisi laatia timanttinen (tai edes jonkinlainen) liiketoimintasuunnitelma starttirahaa varten, palaveerata useampaan suuntaan, skarpata helteessä pöhnääntyneitä aivoja ja saada lasten hoitokuvioihin liittyen hoidettua paperit, nimikoinnit ja kaikki siltä väliltä.

Mä pärjään mielestäni ihan hyvin, kun en täysin hautaudu suklaalevyn ja Netflixin kanssa peiton alle.

Ei mikään ihme, että jumittaa. Arki menee ihan uusiksi, vastuu kasvaa, pitää opetella työn ja perheen ja kodin ja oman hyvinvoinnin välinen jonglööraus ihan uudemman kerran. Mä pärjään mielestäni ihan hyvin, kun en täysin hautaudu suklaalevyn ja Netflixin kanssa peiton alle. Tai no, muksuthan pitää huolen siitä että sellaista ei pääse tapahtumaan. Jee.

Viime viikon toive oli hyväksyminen

Se on tullut monesti käyttöön.

Mä oon pitänyt sellaisia ”istun/seison paikallani silmät kiinni ja hengitän ja hyväksyn tosi tietoisesti, että nyt on tällainen tilanne, mulla on siitä tällainen fiilis ja mulla on siitä fiiliksestä tällainen fiilis” -hetkiä pitkin päivää. Toisin sanoen aina kun tulee sellainen ”norsu istuu rintakehällä ja AHDISTAA ja MITÄMÄOIKEINKUVITTELIN ja HNNNGGG” -fiilis, ja niitä on tullut aika usein. Se hyväksyminen ja hengittäminen auttaa.

Samoin on auttanut se, että jos mä nyt tänään kykenen ulkoilemaan lasten kanssa, virkkaamaan tilkkuja ja hengittämään, niin sitten mä kykenen tänään siihen. Jos mun tekee mieli lukea jotain tiettyä kirjaa, niin ehkä siinä kirjassa on joku sellainen asia, jota mä tarvitsen. Tai kuvittelen tarvitsevani. Ehkä se kirja on johtolanka siihen, että mitä mä tarvitsen, joten mä voin ottaa sen vakavasti.

Virkkaamisesta puheenollen, mun ikuisuustilkkupeitto on siis edistynyt, ja se on ehkä kymmentä tilkkua vaille valmis. Senkin kanssa on sellainen ”vähiin käy, ennen kuin loppuu” -meininki, ja jollain tavalla se nyt symbolisoi tätä tilannetta. Että sitten kun mä saan sen valmiiksi, niin mä olen ehkä tarpeeksi kauan haudutellut tätä siirtymää, ja olen valmis tekemään sen suhteen konkreettisia asioita.

Jokainen irtonainen langanpää pitää päätellä ja pätkiä, ja mä olen aina ollut pahamaineisen huono päättelemään mitään töitä.

Se [tilkkupeitto] on nyt niin pitkällä, että mun ei ole mitään järkeä haudata sitä jonnekin kaapin perälle ja aloittaa uutta projektia. Ja samaan aikaan mä huomaan, että siinä on vielä tosi paljon tehtävää senkin jälkeen, kun ne kaikki tilkut on valmiita ja kiinnitetty. Jokainen irtonainen langanpää pitää päätellä ja pätkiä, ja mä olen aina ollut pahamaineisen huono päättelemään mitään töitä. Sitten kun se suurin työ on tehty, niin mä aina haluaisin jo, että se olisi valmis.

Ne langanpäätkin toisaalta pitää hyväksyä. Että siinä ne on, koska en päätellyt niitä sitä mukaa kun tein. Ja nyt mä voin valita, että päättelenkö ne vai annanko niiden repsottaa. Mä tiedän mun valinnan jo valmiiksi, mutta se tuntuu vaan niin työläältä, kun haluaisi jo päästä käyttämään sitä peittoa.

Kyllä, jotain se symbolisoi. 🙂

Missä olen?

Keho on saanut kerrankin tarpeeksi vettä, helteestä huolimatta. Lihakset ovat saaneet pientä treeniä, ja hedelmiä ja marjoja on tullut syötyä. Toisaalta niska on virkkaamisesta aika jumissa, joten keskimäärin menee ihan kivasti.

Tunteet mylläävät, kuten yllä mainittu, innostuksesta pakokauhuun ja tyyneyteen. Ihan just tällä hetkellä olo on aavistuksen kärsimätön, mutta tämä kirjoittaminen taas puolestaan auttaa. Nyt on näin.

Ajatukset pyörivät sekä ikuisuustilkkupeiton käytännön viimeistelyissä että syksyn pitkän tähtäimen kuvioissa. Lisäksi jonkin verran mielessä pyörii sellaiset nostalgiset ”vuosi sitten/pari vuotta sitten/kolme vuotta sitten/jne…” -tyyppiset muistelut. Lasten kasvamisen tajuaa oikeasti vasta siinä vaiheessa, kun muistaa, millaisia pirpanoita he olivat tähän aikaan viime tai toissa vuonna.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin ensi viikolle:

INTENTIONAALISUUS

rauha
ilo
eteneminen
yhteys

Toi intentionaalisuus on suomeksi vähän hölmö sana, mutta sille ei oikein ole hyvää suomennostakaan. Tarkoituksenmukaisuus? Tavoitteellisuus? Kun en tarkoita sitä, että otetaan listan mukaan homma kerrallaan ja puserretaan, vaan enemmän sitä, että olisi tietoinen ja läsnä siinä tekemisessä. Että nyt kun mä istun, niin mä todella Istun ja olen Tietoinen siitä, että mitä tarvetta tämä mulle palvelee.

Ja vaikka samaan aikaan olisi mahdollisuus tehdä sataa muuta juttua, niin tekisi sitä mitä tekee silloin kun tekee, ja toisaalta silloin kun ei tee jotain juttua, niin ei myöskään hermoile siitä. Tietyllä tavalla tämäkin on sitä läsnäoloa, mutta, no, sellaista intentionaalisempaa.

Vaikka samaan aikaan olisi mahdollisuus tehdä sataa muuta juttua, niin tekisi sitä mitä tekee silloin kun tekee.

Mä haluan huomata ja arvostaa sitä, että nyt kun mulla on mahdollisuus tehdä tämä [juttu], niin mä teen sen hyvällä meiningillä, reippaasti muttei kiireisesti. Ja jos on samanlainen hajoamisfiilis kuin tuossa eräänä päivänä pyykkejä viikatessa, niin osaisi olla samaan aikaan sekä intentionaalinen että kuunnella itseään. Muistaisi, että mun tarkoitus ei ole rikkoa itseäni, vaan tehdä hommia siinä eteenpäin menemisen ja rauhassa tekemisen risteyskohdassa.

Tai ehkä otan aikaisempien viikkojen hengessä tehtäväksi sen, että huomaan aina kun tämä onnistuu. Viime viikolta muistan yhden kerran. En puskenut itseäni yhtään enempää rikki, mutta en myöskään mennyt sinne peiton alle hajoamaan. Tein homman loppuun sillai lempeästi, itseäni kuunnellen ja hitaasti mutta varmasti edeten. Sitten kuuntelin, että mitä tarvitsin seuraavaksi. Siihen jos pääsisi vaikka kerran joka päivä ensi viikolla.

Miltä sun kulunut viikko on näyttänyt? Mikä on juuri nyt päällimmäinen ajatus tai tuntemus? Mitä toivoisit ensi viikolle? Tai herättikö teksti jotain muita mietteitä? Tervetuloa pysähtymään kommenteissa!

Ansaitsetko sinäkin vanhemmuusmitalin?

”Huhhuh mikä aamu. Mä ansaitsen mitalin siitä, että päästiin tänne asti.”

Selvittiin, niin uskomatonta kuin se onkin

Kun oon ollut tässä lasten kanssa kotona muutaman vuoden, niin aika monena aamuna (ja toisinaan aamupäivänä) mä päästin suustani tämän lauseen, kun viimein päästiin perille.

Kerhoon ajoissa, perhekahvilaan, vähän kauempana olleeseen puistoon tai ylipäänsä johonkin sellaiseen paikkaan, jossa on muitakin vanhempia. Epäilemättä nyt kun muksut aloittaa syksyllä päivähoidon, niin tämä tulee suusta myös muutamina hoitoaamuina.

Useimmiten oltiin viimeisinä paikalla, tai ainakin melkein.

Voi olla, että herättiin ihan ajoissa, tai sitten ei. Voi olla, että jollakulla lapsella tuli pitelemätön kriisi ruoan, vaatteiden, vessa-asioiden tai jonkun muun lähdön suhteen keskeisen asian kanssa. Useimmiten ainakin äidillä tuli kriisi, kun asiat eivät menneetkään pilkulleen niinkuin olisi halunnut.

Ja silti päästiin puistoon, kerhoon, perille. En jäänyt sohvalle murjottamaan ja pistänyt lapsille piirrettyjä, vaikka monta kertaa se ajatus houkutti.

Tai mulla kävi hyvä tuuri, tai mä olin syönyt aamiaisen tarpeeksi ajoissa niin ettei tarvinnut ruveta kiukuttelemaan lapsille. (Sitäkin tapahtuu enemmän kuin oikeastaan kehtaisin myöntää.)

Jännä kyllä – niinä päivinä kun asiat sujuivat mallikkaasti ja oltiin ekana puistossa, niin ei yhtään tullut sellainen olo, että nyt joku antakaa mulle mitali, olin paras. Silloin mä toimin vain sillä omalla mukavuusalueellani. Tai mulla kävi hyvä tuuri, tai mä olin syönyt aamiaisen tarpeeksi ajoissa niin ettei tarvinnut ruveta kiukuttelemaan lapsille. (Sitäkin tapahtuu enemmän kuin oikeastaan kehtaisin myöntää.)

”Ansaitsen mitalin” -fiilis tuli nimenomaan siitä, että ylitin itseni.

Vielä siinä vaiheessa, kun lapset haaveilivat yökkäreissään aamupalapöydässä ja kello tikitti, niin tuntui utopialta, että muka oltais jossain ajoissa. Teki mieli huutaa ja komentaa ja äksyillä, jos vaikka ne lapset siitä säikähtäisivät ja tekisivät niinkuin mä haluan.

Ja silloin kun huusin ja komensin ja äksyilin, niin huomasin nopeasti, että eikun ei näin. Että tällä mä vaan saan lapset pois tolaltaan ja ensin pitää pyytää anteeksi ja rakentaa uudelleen se luottamus ja yhteys, ennenkuin he haluavat tehdä minkään sorttista yhteistyötä. Siihen sitä vasta meneekin aikaa.

Ne on juuri niitä päiviä, jotka kasvattaa vanhempana.

Kun pitää hengittää syvään ja miettiä, että onko se eka oma impulssi sitten kuitenkaan se kaikkein fiksuin kokonaistilanteen kannalta. Kun pitää niellä ylpeytensä ja pyytää anteeksi kolmevuotiaalta, vaikka se aloitti. Kun tajuaa, että nyt mä en sanokaan enää yhtään mitään, ennenkuin mä olen saanut tämän aamupalan syötyä, odottakaa ihan hetki. Tai mikä se hetki itse kenellekin on.

Mulle itselleni se tajuamisen hetki on usein taitekohta, jonka jälkeen homma alkaa edetä vähän jouhevammin.

Kun mä saan pysähdyttyä, hengitettyä ja katsottua sitä asiaa vähän suuremmassa mittakaavassa, niin siihen on helpompi suhtautua asiallisesti.

Mä osaan pyytää lapsilta ikätasoisesti ja ystävällisesti sen komentelun ja äksyilyn sijaan. Mä osaan skarpata oman toimintani suhteen – ei ihme, jos lapset haahuilevat, kun minä haahuilen ihan yhtä lailla. Mä osaan tarjota lapselle apuani vaikkapa siinä pukemisessa tai vessassa käymisessä, ja suostun myös siihen, että ”eikun mä osaan itekki”.

Toisinaan me lopulta myös päästään ovesta ulos ihan hyvällä fiiliksellä. Tai ainakin päästään ovesta ulos suurinpiirtein kaikki tarpeellinen mukana.

Ehkä mä myös oivalsin huomisaamua varten jotain olennaista. Herää varttia aiemmin? Ensin aamupala, sitten muut puuhat? Valitaan vaatteet etukäteen? Pakkaa reput ja laukut valmiiksi? Syö oma aamupala ajoissa?

Jokainen vanhempi, joka on koskaan mihin tahansa perille päästyään huokaissut kuin taistelusta tulleena, tietää mistä puhun.

Toki tämä pätee muuhunkin kuin aamuihin. Ylipäänsä mikä tahansa tilanne, jossa a) lähdetään kotoa, b) siirrytään paikasta toiseen, c) poiketaan rutiinista tai d) toimitaan silloin kun vanhempi tai lapsi on väsynyt ja puolikuntoinen on mun mielestä ihan vastaavia tilanteita. Jokainen vanhempi, joka on koskaan mihin tahansa perille päästyään huokaissut kuin taistelusta tulleena, tietää mistä puhun.

Juuri siitä äärirajoilla pinnistelystä ja tsemppaamisesta ansaitsee mun mielestäni vanhemmuusmitalin. Ei siitä, että oli paras ja pärjäsi helposti, vaan siitä, että ei luovuttanut vaikka välillä teki mieli.

 

Perjantain pysähtyminen 28: Ei koskaan tarpeeksi hyvä joogassa

Nyt on perjantai. Liikenteen äänet avoimesta ikkunasta, Pikku Kakkosen äänet toisesta suunnasta. Aurinko ja sininen taivas ikkunan takana. Ja pysähtyminen, tämä hetki.

Mistä tulen?

Viikonloppuun ja alkuviikkoon mahtui hämmentävän monta kavereiden-kanssa-pitkälle-aamuyöhön -mallista iltaa. Siis sellaista, joita vietettiin ennen lapsia ihan tuosta vaan, ja jotka nyt ovat massiivisten erityisjärjestelyiden takana. Että kuka on lasten kanssa, mihin aikaan on soveliasta tulla kotiin, kuka herää aamulla muksujen kanssa ja kuka nukkuu pitkään (ja kuinka pitkään). Ja toki nämäkin illat oli järjestelty ja valmisteltu etukäteen – ne vain sattuivat osumaan samalle viikonvaihteelle.

Sellainen tekee hyvää. Jo pelkästään se, että saa keskustella kokonaisilla lauseilla ihmisten kanssa, kertoa vitsejä ilman yhtään pienten korvien vuoksi kursailua, ja keskittyä olemaan ensisijaisesti henkilö sen sijaan, että olisi aina jonkun äiti. Ja sitten taas toisaalta sellaisissa yhteyksissä, joissa itse sattuu olemaan ainoa lapsellinen, niin sitäkin voi olla avoimesti. (”Ai sulla on lapsia? No millaista se on?” Vastaa nyt siihen sitten.)

Ja sellaisen itsellisen olemisen vastapainoksi tälle viikolle löytyi myös sellaisia hetkiä, jolloin mentiin ihan lasten ehdoilla. Käytiin huvipuistoa ihmettelemässä eräs iltapäivä, otin kuopuksen mukaan asioille vaikka olisin periaatteessa voinut mennä yksinkin, käytiin esikoisen kanssa ripustamassa pyykkiä kuivaushuoneessa Ihan Kahdestaan. Sellaisia pieniä juttuja, joissa joskus olisin kaivannut tosi paljon omaa aikaa, mutta koska se oman ajan tankki oli täynnä, niin lasten kanssa oleminen oli ilahduttavaa ja luontevaa.

 

Ja sitten taas toisaalta sellaisissa yhteyksissä, joissa itse sattuu olemaan ainoa lapsellinen, niin sitäkin voi olla avoimesti. (”Ai sulla on lapsia? No millaista se on?” Vastaa nyt siihen sitten.)

 

Viime viikolla toivoin, että löytyisi ’tarpeeksi’. Se näkyy nyt ainakin tossa tarpeeksi ihmisten kanssa vietettyä aikaa -osastossa. Että kun on saanut olla tarpeeksi ilman lapsia (niin karulta kuin se kuulostaakin), niin se lasten kanssa oleminen tuntuu oikeasti ihan innostavalta ja ilahduttavalta. Ja toki mun pienempikin lapsi on jo päälle kaksivuotias, ja he viihtyvät ja voivat hyvin muidenkin kuin mun hoivissani.

Mä sain syötyä tarpeeksi fiksusti. Sokerin vähentäminen sujui päätetyissä puitteissa, joskin poikkesin lakosta erityistilanteissa (viikonlopun juhlien jälkiruoat, esimerkiksi, tai huvipuiston vohveli olivat erityistilanteita). Sain juotua ajoittain tarpeeksi vettä, nukuttua suht fiksusti, annettua puolisolle tarpeeksi omaa aikaa ja oltua tarpeeksi lasten kanssa. Kaikki muu siihen päälle on plussaa.

Missä olen?

Keho on helteen jäljiltä vähän nuutunut, väsynyt, ja kaipaa vettä. Jos en tietoisesti rajoittaisi sokerin syömistäni, lääkitsisin tätä oloa suklaalla, mutta nyt yritän etsiä toisia keinoja, esimerkiksi sen veden juomisen. Näin viikolla unta, että tein spagaatin – en ole siis ikinä sitä osannut tehdä, mutta unessa se sujahti tuosta vain. Olen löytänyt muutamia sellaisia venytyksiä, jotka sopivat omalle kropalle tosi hyvin.

Tunteet ja ajatukset pyörivät lähinnä kehonhuollon, joogan, tasapainon ja siinä etenemisen teemoissa. Luen kirjaa, joka käsittelee joogaa ja kehonkuvaa, ja sieltä löytyy paljon tuttua myös omaan tilanteeseen. Mä olen siis aina halunnut olla ”hyvä joogassa”, mutta mulla ei ole ollut tarpeeksi asiaa X, jotta olisin kyennyt syventymään joogaan tarpeeksi pitkäksi aikaa tullakseni siinä ”tarpeeksi hyväksi”. Asia X liittyy jollain lailla kykyyn ja haluun sietää keskeneräisyyttä, tai pitkäjänteisyyteen, tai hyväksyntään sen äärellä, että joitain asioita ei pysty tekemään kuin vasta harjoituksen kautta. Tai johonkin ihan muuhun.

Mä olen siis aina halunnut olla ”hyvä joogassa”, mutta mulla ei ole ollut tarpeeksi asiaa X, jotta olisin kyennyt syventymään joogaan tarpeeksi pitkäksi aikaa tullakseni siinä ”tarpeeksi hyväksi”.

Tästä pintaan nousevat tunteet sisältävät muun muassa oivalluksia, helpotusta, hyväksyntää, mutta myös surua, pettymystä ja kiukkua. On helpottavaa tajuta (taas kerran), että itse asiassa jooga ei edellytä tietynlaista kehoa tai tietynlaista suorittamista tai tietynlaista valmiiksi tulemista tai asioiden tekemistä tarpeeksi hyvin.

Toisaalta surettaa se, että sen oivalluksen olisi voinut löytää aiemminkin, jos olisi tullut mieleen, että tästäkin asiasta voisi puhua ihmisten kanssa. Tai että ihmiset, jotka ovat ”hyviä joogassa”, niin ovat todennäköisesti löytäneet tämän saman oivalluksen jo aikaisemmin, ja ehkä kykenevät ymmärtämään myös sen keskeneräisyyden ja räpistelyn ja huonommuuden tunteen.

Ja toisaalta, ei tässä meidän yhteiskunnassamme missään muussakaan yhteydessä uskalleta avoimesti puhua siitä, että miltä tuntuu kun ei ole ”tarpeeksi hyvä”. Tai että mitä se edes tarkoittaa. Tai sitten mä vain en näe niitä keskusteluja.

Eipä sillä, oivallukset tulevat silloin kun tulevat. Ja nyt kun ajattelen, niin hyvät joogasta lukemani jutut ovat aina keskittyneet siihen hyväksymiseen ja prosessin vaiheen sallimiseen ja siihen, että nyt on näin. Sitä vain aina ajattelee, että periaatteessa joo, mutta minun tilanteeseeni tuo ei päde. Kunnes sitten tajuaa, mistä kautta se pätee nimenomaan tähän tilanteeseen.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan ensi viikolle

LÄSNÄOLO
Rauha
Ilo
Yhteys
Flow

Ehkä siihen joogaoivallukseen liittyen mä haluaisin ensi viikolle tietoista läsnäoloa. Että olisi kehon kanssa tietoisesti läsnä, teki sitten joogaa tai ei. Olisi tunteiden ja ajatusten kanssa tietoisesti läsnä, ilman että niitä tarvitsisi jotenkin hätistellä tai muokata tai muuten kontrolloida.

Luin nimittäin vastikään myös kirjan, jossa puhuttiin siitä, että negatiiviset ajatukset ovat luksus, johon ei ole varaa, jos haluaa elää jotenkin hyvällä vireellä. Hiersi kuulkaa niin vahvasti vastahankaan tuollainen mentaliteetti: juuri sillähän niitä negatiivisia asioita juurruttaa mieleensä, että niitä ajatuksia tai tunteita alkaa hätistää pois ja pelätä ja huolehtia niistä. Tosin siinä samassa kirjassa suositeltiin, että asioiden aikaansaamiseksi itseään kannattaa palkita suorituksista ja rangaista epäonnistumisista, että siinä mielessä ei ihan meikäläisen elämänfilosofiaan istuvaa kamaa muutenkaan.

Olisi tunteiden ja ajatusten kanssa tietoisesti läsnä, ilman että niitä tarvitsisi jotenkin hätistellä tai muokata tai muuten kontrolloida.

Niin että jos sellaisen Rambo-henkisen ”TÄÄLLÄ EIVÄT NEGATIIVISET AJATUKSET JA TUNTEET RELLESTÄ P*RKELE” -räyhäämisen sijaan hakisi tasapainoa ja iloa ja rauhaa siitä läsnäolosta ja sen tuomasta hyväksymisestä. Että nyt mua kiukuttaa, okei. Nyt on näin. Mua huolestuttaa ihan tosi paljon, ja mua saa huolestuttaa. Ehkä silläkin tunteella on joku viesti. Mitäköhän se yrittää mulle sanoa?

Ja sitten että olisi niiden hyvien, innostavienkin tunteiden ja ajatusten kanssa läsnä. Nyt inspiroi, okei, mennään sen mukana. Nyt on tosi rauhallinen fiilis, uppoudunpa siihen. Ja katsoisi, mihin se johtaa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti? Kerro kommenteissa tai tee itseksesi, mikä ikinä itselle parhaiten toimii.

Perjantain pysähtyminen 27: Että löytyisi ’tarpeeksi’

Tuntuu kauhean vaikealta keksiä mitään sielukasta sanottavaa siitä, että on taas perjantai. Ehkä ei tarvitse. Ehkä vaan saa olla perjantai ja leikitään, että mä sanoin siitä jotain tosi hienoa. 🙂

Mistä tulen?

Tänne tuli kesä ja helle. Piti muistaa aurinkorasvata lapset, taas vaihteeksi. Sain ilahduttavasti työjuttuja taas eteenpäin, sekä oikeassa maailmassa että pään sisäisessä maailmassa.

Huomasin lukeneeni ihan valtavasti kaikista työhön ja yrittämiseen liittyvistä jutuista, ja eräänä iltana nukkumaan mennessä tuli sellainen olo, että nyt mä ainakin tiedän tarpeeksi. Tai ainakaan mun päähän ei enää mahdu yhtään lisää tietoa, vaan nyt on kyse siitä, että mun täytyy ruveta pistämään taas sitä oppimaani käytäntöön ja oppimaan lisää sitä kautta.

Mä olen aika monessa asiassa sellainen, että mun pitää lukea kaikesta kaikki, ennenkuin olen mielestäni valmis kokeilemaan jotain asiaa käytännössä. Esikoista odottaessa olin jo päättänyt, että vauvan synnyttyä meillä kestovaippaillaan. Se tarkoitti muun muassa sitä, että mä vietin loputtomat illat eräilläkin sivustoilla ja foorumeilla opiskellen Ihan Kaiken Mahdollisen, jotta olisin sitten Valmis Tähän Hommaan. (Yhtään ei ollut siirrännäisvaikutusta noin yleisesti vanhemmuuteen valmistautumisen kanssa, you know. Juuri lainkaan.)

Tai ainakaan mun päähän ei enää mahdu yhtään lisää tietoa, vaan nyt on kyse siitä, että mun täytyy ruveta pistämään taas sitä oppimaani käytäntöön ja oppimaan lisää sitä kautta.

Tai mä kuuntelin odotuspodcastia, jossa kerrottiin kaikesta mahdollisesta odotukseen, synnytykseen ja vauva-aikaan liittyvästä. Siis ihan kaikesta. Hypnosynnytyksestä valinnaiseen sektioon, istukan kapseloinnista ympärileikkaukseen, imetykset ja pulloruokinnat ja kestovaipat ja babyshowerien etiketit ja siis ihan kaikki.

Kun esikoinen syntyi, niin mä olin ihan supervalmistautunut.

Se oli toisaalta hyvä homma, koska mä en panikoinut ihan niin kovasti joistakin asioista (kuten siitä, että imetys sattui aluksi, tai siitä, että mä olin ekat pari päivää aivan hajalla, tai siitä, että vauva ei suostunut rauhoittumaan unille hiljaisessa sairaalahuoneessa ennen kuin tajuttiin laittaa kohinaa jostain laitteesta).

Toisaalta siitä panikoinnista huolimatta mä unohdin tosi paljon. Niinkuin sen, että ai niin, pitäisköhän siltä vaihtaa vaippa kun se huutaa vaikka just heräsi eikä suostu syömään. Tai mitäköhän kaikkia niitä oli. Siis sellaisia, että kun tajusin sen tilanteen oman lapseni kohdalla, niin muistin kuulleeni siitä joskus, vaikka koko asia ei kolme minuuttia aikaisemmin ollut juolahtanut mieleenkään.

Niinkuin sen, että ai niin, pitäisköhän siltä vaihtaa vaippa kun se huutaa vaikka just heräsi eikä suostu syömään.

Mä tiesin kovasti, mutta en osannut paljoakaan. Siinä palasi maan pinnalle aika hyvin, kun tajusi, että ei se tieto aina pelasta. Siitä on apua – varsinkin siinä vaiheessa kun tuntui, että ympäristössä oli tosi vähän ihmisiä, jotka teki samoja vanhemmuusratkaisuja kuin minä – mutta se kaikki tieto piti silti treenata osaamiseksi.

Ehkä tähän yrittäjyyshommaan pätee sama homma. Aina tulee jotain sellaista, mistä voisi tietää lisää, mutta se kaikki tieto pitää kuitenkin treenata osaamiseksi.

Ja edelleen sama asia pätee myös vanhemmuuteen. Jokaiseen uuteen tilanteeseen voi tarvita uutta tietoa, mutta se tieto yksinään ei auta, vaan se pitää opetella soveltamaan juuri sen oman lapsen kohdalle.

Ehkä mulla noin yleisestikin on ollut tällainen viikko. Tiedon soveltamista ja uuden opettelua.

Viime viikolla toivoin rytmiä, ja… no niin no. Muutamina päivinä sen on huomannut, että päivärytmi alkaa taas hakea muotoaan. Ehkä se rytmi näkyi enemmän siinä laajemman mittakaavan rytmissä, että milloin on lepäämisen aika ja milloin on tekemisen aika.

Muksut aloittavat syksyllä päivähoidon, ja silloin on joka tapauksessa tekemisen aika. Mä muutamaan kertaan tällä viikolla hoksasin, että mä voin nyt just tällä hetkellä ottaa iisisti, kun kerran mulla on siihen mahdollisuus. Ja toisaalta jos mä nyt teen asioita sen minkä pystyn, itseäni rääkkäämättä ja kuluttamatta, niin se joka tapauksessa kumuloituu ja pysyy tallessa.

Missä olen?

Keho totuttautuu sokerin vähentämiseen. Aloitin vaiheittaisen sokerilakon, jossa herkkuhimon iskiessä voin syödä tummaa suklaata ja hedelmiä. Toistaiseksi keho on ollut ihan messissä tässä vähentämisessä.

Muksujen kanssa on tullut tällä viikolla monta kertaa sellainen ”kaikesta huolimatta onneksi nuo ovat olemassa” -hetki.

Tunnepuolella on tullut sellaisia pieniä hellittämisiä, ja asioiden aikaan saaminen tuo iloa edistymisestä ja inspiraatiota tehdä vieläkin eteenpäin. Lisäksi muksujen kanssa on tullut tällä viikolla monta kertaa sellainen ”kaikesta huolimatta onneksi nuo ovat olemassa” -hetki, erityisesti kun huomaa, millainen mielikuvitus noilla molemmilla on korviensa välissä.

Ajatukset pyörivät noissa uusien asioiden soveltamisissa. Niistä tulikin tuolla yllä jo muutama sana sanottua.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin ensi viikolle

TARPEEKSI

Rauha
Ilo
Eteneminen
Rytmi
Keveys

Jos ensi viikolla joka päivä löytäisi sellaisen fiiliksen, että tämä on tarpeeksi. Minä olen tarpeeksi. Tarpeeksi siisti, tarpeeksi hieno, tarpeeksi tehokas, tarpeeksi tehty, tarpeeksi hiottu, tarpeeksi kekseliäs, tarpeeksi lukenut ja opetellut. Tai että saisi nukuttua tarpeeksi, syötyä tarpeeksi ja tarpeeksi terveellisesti, ja niin edespäin.

Sana ’tarpeeksi’ on sukua sanalle ’tarve’. Että mä saisin tehtyä asioita niin, että mun tarve on täynnä, ja ehkä myös jonkun toisen tarve on täynnä. Että olisi tietoinen siitä, mitä mä oikeastaan juuri tältä hetkeltä, tältä ulkoilulta, tältä keskustelulta, tältä tilanteelta tarvitsen. Mikä riittää, niin että mä voin olla tyytyväinen?

Sana ’tarpeeksi’ on sukua sanalle ’tarve’. Että mä saisin tehtyä asioita niin, että mun tarve on täynnä, ja ehkä myös jonkun toisen tarve on täynnä.

Ja sitten pyrkii siihen. Ei siihen, että joku toinen häkeltyy ja vaikuttuu – paitsi jos mä kaipaan hyväksyntää, ja sitten mä voin kysyä itseltäni, että onko tämän asian tekeminen kaikkein paras tapa saada se hyväksyntä, ja tarvitsenko mä sitä juuri tuolta ihmiseltä.

Taas ollaan aika valtavan asian äärellä, mutta jos edes vähän, edes välillä. Huomaisi sen, että nyt mä tarvitsen oikeastaan hetken lepoa; en vuotta, en kuukautta, vaan ehkä vartin. Ja sitten kun mä olen levännyt sen vartin, niin voin kuulostella: tarvitsenko mä vielä lepoa, vai haluanko mä vain levätä ikäänkuin varastoon siltä varalta, että mä en ikinä enää saa levätä. (Koska yleensä se ei mee niin, että tämä on mun loppuelämäni viimeinen lepohetki. Onneksi.) Tai mikä se tarve milläkin hetkellä onkaan.

Siihen pyrittäis.

Miltä sun pysähtyminen näyttää? Tai jos tekisit sellaisen, miltä se näyttäisi? Jaa kommenteissa tai pohdi korvien välissä, ihan kumpi tuntuu luontevammalta. Hae avuksi Itsestä huolehtimisen työkirja, jos haluat apuja. Aurinkoista viikonloppua.

Perjantain pysähtyminen 24: Yöttömänä yönä

Tämä perjantai onkin juhannusaatto. Tarkoittaa siis, että päivitys tulee anoppilasta, jossa on perinteisesti vietetty meidän perheen juhannusta jo silloin, kun meidän perheeseen kuului vasta minä ja puoliso. Soundtrackina on pyörinyt Mimmien Juhannustaikoja, minkä voi huomata myös otsikosta.

Mistä tulen?

Juhannusta kohti on tultu ihmisiä tavaten, räntäsateisessa leikkipuistossa seisten (kiitos tästä, kesäkuu), ja oikeastaan aika monta inspiraatiota rikkaampana. Ehkä elämäni helpoin PMS, kun muistin pitää itsestäni huolta.

Mä toivoin tälle viikolle flow’ta, ja sitä onkin löytynyt.

Yhdestä kirjasta bongasin lauseen, joka on todella auttanut mua pääsemään takaisin flow’hun: Could I let go of wanting to change this? Voisinko päästää irti halusta muuttaa tätä – mikä ikinä ”tätä” sitten onkaan?

Se on toiminut yllättävän moneen tilanteeseen. Jos tuli joku reaktio, niin ”could I let go of wanting to change this?” Voisinko vaan antaa itselleni luvan tähän tunteeseen tai reaktioon?

Tai nukkumaan käydessä, kun huomio kiinnittyi sekä kehossa jumittaviin että mielessä pörrääviin solmukohtiin: Could I let go of wanting to change this? Että antaisi sen asian olla niinkuin se on, tai sen osan kehosta olla niin kuin se on, noin niinkuin lähtökohtaisesti.

Tai kun mä tajusin olevani jossain asiassa ihan tosi taitamaton: Could I let go of wanting to change this? Voisinko antaa itseni olla tässä jutussa aloittelija, ja sitten hiljalleen treenata sitä taitoa?

Ja kun mä yksi yksityiskohta kerrallaan sain päästettyä irti sitä asioiden muuttamisen tai kontrolloimisen hinkua, niin sieltä alta löytyi yhä kirkkaampana oivallus siitä, että asiat nyt vain yksinkertaisesti on niinkuin ne on. Jos mä en niille asioille mitään konkreettista voi tehdä niin sellainen stressaaminen tai vatvominen tai vastustaminen ei saa aikaan mitään muuta kuin jumittavia lihaksia ja väsyneen mielen.

Ja kun siihen hyväksymisen oivallukseen pääsi kiinni, niin alkoi löytyä myös sitä flow’ta ihan eri tavalla, vaikka arki noin konkreettisella tasolla oli edelleen sitä räntäsadetta ja eri paikoissa juoksemista ja suunnitelmien muuttumista. Se oli kivaa.

Missä olen?

Juhannus anoppilassa tarkoittaa sitä, että aamulla on käyty torikahvilla, sitten appiukon mökillä syömässä grillisapuskaa ja sukuloimassa, ja sitten illalla vielä juhannusjuhlissa lavatanssimassa ja katsomassa kokon sytytystä. Tästä syystä myös pysähtyminen tulee yöttömästä yöstä puolenyön tietämissä.

Hartiat muistuttavat olemassaolostaan – selvästi taas yhdistelmä lapset ja rantaveden läheisyys on salaa stressannut.
Liikaa sokeria kehossa – jostain syystä tätä oloa ei koskaan muista silloin, kun se pahin sokerihimo iskee.
Omat päikkärit Pikku Kakkosen aikaan olivat ehkä koko juhannuksen paras valinta.

Tunnepuolella päällimmäisenä on kiitollisuus siitä, että meidän perheellä on mukava, joustava matalan kynnyksen juhannusperinne. Kokkoa katsoessa muksujen illan kohokohta oli pillimehut ja pussi kuivattuja hedelmiä, esikoinen tanssahteli aivan onnessaan humpat ja tangot ja kuopuskin oli onnellinen nyhjöttäessään anopin sylissä käytännössä koko juhannusjuhlat. Siinä (ja puuhuussissa) on kaupunkilaiskakaroille spektaakkelia kerrakseen.

Ajatukset ovat jo tähän kellonaikaan suht hyvin telakalla, mitä nyt vähän aikatauluja mietiskelen huomista ja ensi viikkoa varten. Ja toivon hartaasti, että myöhäinen nukkumaanmenoaika tarkoittaisi lapsilla myös pitkään nukuttua aamua. Saa nähdä.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin ensi viikolle:

PUITTEET

flow
rauha
ilo
oivallus
yhteys

Ensi viikolle mä toivon monta sellaista päivää, jolloin pistän työjuttuja nippuun ja ojoon ja järjestykseen. Mulla on ihan valtavasti ajatuksia ja ideoita ja suunnitelmia, ja mulla on hyvää draivia ja motivaatiota ja flow’ta (tai jos ei ole, niin mä tiedän miten mä pääsen siihen kiinni). Nyt mun pitää rakentaa puitteet sille, että mä saan niitä juttuja oikeasti tapahtumaan.

Englanniksi käytetään usein sanaa ”container”, kun puhutaan sellaisesta tehokkaasta, keskittyneestä, tuottavasta aikablokista. Sillä on alku ja loppu, ja ainakin hippihenkisemmissä lähestymistavoissa sille ajalle on aloitusrituaali ja lopetusrituaali. Ja vähemmänkin hippihenkisissä jutuissa ihmisillä on joku tietty ajankohta tai tietty paikka tai tietty kahvikuppi tai joku muu, joka symbolisesti rajaa sen ajan. Se pistää sille puitteet, niinkuin ikkunalle. Tästä tähän.

Ja mä kaipaan puitteita. Mulla on jo ihan hyviä rutiineja, siis siinä mielessä että tietyt arjen jutut toimivat omana aikanaan ja mutkattomasti. Ja sitten kun mulla on se ajankohta, sitten kun mä olen päässyt rauhassa olemaan koneen ja kuulokkeiden kanssa kaksin, niin mulla on hyvät rituaalit, joilla mä saan flow’n liikkeelle.

Siihen väliin mä tarvitsen puitteita. Tästä tähän on mun container, sellainen pieni ajan säiliö, jossa mä voin työstää vapaasti ja konkreettisesti näkyviin kaikkea sitä, mitä mä olen aivoissani jo haudutellut.

Ja mä päätän, että niiden puitteiden sisältä mä löydän kaikki noi muut ominaisuudet, joita mä tarvitsen.

Miltä sun juhannus näytti? Kerro kommenteissa! Saa myös fiilistellä muuten, vaikkei olisi enää juhannus. Tarkempia ohjeita löydät Itsestä huolehtimisen työkirjasta.